He got stuck at the Five and Dime saving the day

[Avoin peli, tervetuloa. Alex suuntaa Poppyn kanssa kentälle harjoittelemaan ratsuna olemista, kunhan on ensin hoitanut hevosen siihen kuntoon.]

Lauantaiaamu oli alkanut varsin harmaana ja koleana. Syksy oli saapunut. Mies askelsi tarhalle Poppyn riimun kanssa ja toivoi, että hevonen oli asettunut eikä telonut itseään muiden kanssa. Heidän muutostaan oli jo aikaa, ja hän oli viimepäivinä nähnyt hevosistaan, että ne alkoivat kotiutua. Kaikki toimivat mukavasti, vaikka tietenkin uudet paikat ja hajut kiinnostivat ja veivät keskittymiskykyä itse suorituksesta. Sen hän oli antanut anteeksi villikoilleen, joiden hölmöilyille saattoi vain nauraa.

”Poppy!” hän huudahti tuttuun tapaan kutsuhuutona ja näki useammankin pään nousevan heinästä. Mies kumartui aidan alitse ja odotteli raudikkoa. Poppyn, ja muiden hevostensa, hän odotti aina tulevan luokseen. Nuorikolla oli vielä paljon opittavaa muilta, sillä hän sai huudella vielä kahdesti, ennen kuin se otti askeltakaan häntä kohti. Risteystamma käveli innoissaan kohti, joskin tietämättään, oliko se oikein. Se saapui reippaassa käynnissä omistajansa luokse ja laski turpansa selin olevan miehen olalle hamuillen kevyttä kauluspaitaa. Alex alkoi hymyillä. Hän oli kaikkien turvallisuuden vuoksi tietenkin pitänyt silmällä ympäristöä ja vilkuillut hevoselta salaa sen suuntaan. Näin hän tiesi, että paikalle saapui todella juuri se hevonen, jota hän odotti.

Alex kääntyi. Hän silitti suurin, rauhallisin liikkein hevosen kaulaa, otsaa ja lapoja. Poppy kaiveli miehen taskuja kiinnostuneena eikä tuntunut välittävän tuon taivaallista ihmisen huomionosoituksista. Alex eteni kohti hevosen takaosaa ja vaikka Poppyn olisi pitänyt seistä paikallaan, sen pää seurasi miestä ja sen vuoksi takapää siirtyi poispäin. Alex kiinnitti riimun uteliaan hevosen päähän ja huokaisi. He voisivat jatkaa harjoituksia pyöröaitauksessa tai kentällä, sillä toiset hevoset, etunenässä pikku-Kitin poni Ace, alkoivat lähestyä. Alex oli jo alkanut oppia tuntemaan muitakin hevosia, mistä hän oli varsin ylpeä. Hän avasi portin ja ohjasi suurikokoisen raudikkonsa ulos ennen kuin muut hevoset ehtivät portille saakka.

Tallipiha oli hiljainen. Kello ei ollut vielä paljon mitään, ja juuri siksi Alex oli valinnut tulla aikaisin. Hän oli aamuvirkku ja suunnannut tallille heti aamukahvin ja –suihkun jälkeen. Mies vietti päivänsä mielellään touhuillen hevosten kanssa. Hän sitoi hevosensa riimunarusta kiinnityspuomiin tallin pihalla ja luottavaisena lähti hakemaan sen harjoja. Onneksi varustehuone oli ihan lähellä, eikä hänellä mennyt kauaa noutaa tarvitsemiaan. Poppy seisoi aloillaan, joskin olisi selvästi halunnut seurata Alexia sisälle. Se oli vuoden aikana kiintynyt kovasti ensimmäiseen ihmiseen, joka oli osoittanut sille huomiota. Mies saapui raudikon luokse ja laski harjalaatikon kädestään. Hän alkoi sukia suurin ympyröin hiekkaisessa maassa pyörinyttä hevostaan, joka pöllysi odotettuakin enemmän. Hän yskähti muutamaan kertaan ja siirtyi kauemmas antaakseen pölypilven laskeutua. Mokomakin sottapytty.

Se lauantaiaamu oli huono. Benjamin ei olisi millään halunnut päästää isäänsä töihin ja oli itkenyt pitkän tovin, ennen kuin suostuisi rauhoittumaan lastenohjelmien ja aamupalan pariin, jotta Ray pääsisi lähtemään. Mies oli tavallisesta poiketen lauantaina ajoissa liikkeellä, voidakseen ratsastaa ensin Miun ja sitten Moneypennyn myöhemmin. Musta ori oli vielä karsnassaan, Ray oli eilen pyytänyt jättämään sen sinne, että hän tulisi aikaisin aamulla. Näin ei tarvitsisi hakea oria tarhasta.

Musta karva kiilsi tallin valoissa, mutta silti Ray tarttui harjaan ja alkoi harjata sitä silkkistä turkkia hitain vedoin, jutellen orille samalla. Miuta ei tosin tuntunut kiinnostavan, herrasmiesmäiseen tapaansa se tuntui nuokkuvan siinä harjauksessa, etenkin jos löytyi hyvä kohta, josta Raiden unohtui oria rapsuttelemaan. Hän oli edellispäivänä tehnyt maastakäsin töitä sen kanssa, joten tänään hän menisi suoraan kentälle hevosen kanssa. Kun Miu oli satuloitu, Ray talutti hevosen kentälle, ponkaisi sen selkään ketterästi ja pyysi käyntiä. Oli aina yhtä mukava tunne, kun pääsi takaisin täysiverisen selkään. Hän olisi antanut mitä tahansa siitä, jos olisi vielä päässyt nelistämään täysiverisellä radalle. Tyhjä rata, vain hän ja hevonen... Mutta se oli hinta, mikä oli maksettava siitä, että hän voisi olla läsnä lapsensa elämässä ja hyvä isä tuolle, kun äitiä Benjaminilla ei enää ollut. Yllättäen aamu alkoikin masentaa.

Alex hyräili itsekseen harjatessaan Poppya siistiksi. Hän käytti siihen aikaansa, sillä halusi antaa Poppylle hyviä kokemuksia kaikista hoitotoimenpiteistä. Onneksi tamma käyttäytyi hyvin, mitä nyt ei malttanut pitää jalkojaan ylhäällä kavioidenoton ajan vaan steppasi hieman paikallaan. Olihan se liikaa vaadittua, että seisoisi edes hetken kolmella jalalla. Alex henkäisi saadessaan kaikki kengättömät kaviot siistittyä ja hevosen siistittyä edes sen verran, että sillä kehtasi näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Hän oli kuullut ääniä tallista ja nähnyt hevosia liikuteltavan, mutta ketään suuremmin tuntien hän ei tiennyt, oliko paikalla vain tallityöntekijöitä aamutoimissaan vain myös hevosenomistajia ja –ratsastajia. Mies haki varustehuoneesta Poppylle hankkimansa käytetyn lännensatulan ja tarttui hevosen naruriimusta roikkuvaan köyteen. Poppy seurasi Alexia varmasti ilman naruakin, mutta hän päätti olla ottamatta riskejä. Tallilla oli vielä paljon asioita, joita hevonen ei ollut nähnyt, ja joita se saattaisi pelästyä.

Raudikko kulki rennosti ympärilleen katsellen kentälle omistajansa johdattamana. Alex huomasi heti mustan täysiverioriin ja tuon ratsastajan – ja hän kun oli odottanut olevansa yksin. Onneksi kentällä riitti lääniä, joten he tuskin pelleillessään olivat toisen tiellä. Hän sulki kentän portin tullessaan ja hymyili tervehdyksen toiselle ratsastajalle.
”Huomenta”, hän huikkasi ja kantoi satulan vielä hetkeksi odottamaan aidalle. Poppy oli selvästi kiinnostunut ratsukosta, mutta kulki hänen perässään. Alex siirsi hevosensa keskemmälle kenttää ja aloitti ihan kevyillä harjoituksilla. Hän siirsi hevostaan joka suuntaan lisäten hevoseen painetta kämmenellään. Jokaisen hyväksytyn liikkeen jälkeen Poppy sai aimo määrän helliä paijauksia ja silityksiä. Isokokoinen tamma hörisi ja sai Alexin nauramaan.
”Toivottavasti emme häiritse teidän työskentelyänne”, hän sanoi ratsastajalle hymyssä suin. Aamuisin mies oli pirteimmillään, mikä näkyi kyllä. Tummat silmänaluset kielivät edellisiltana venyneestä valvomisesta, mutta muutoin Alex ei näyttänyt väsyneeltä.

Miu tuntui olevan heti valmis töihin, Raiden antoi kyllä hevosen kävellä melko vapain ohjin, katsellen hieman kaihoisasti laakeaa pihaa ja nummia siellä jossakin. Eivät nekään olisi sama asia, mutta sydän veti nelistämään ja kilpailemaan. Ray kaipasi sitä tunnetta todella paljon, se oli ollut voimaannuttavaa sekä piristävää. Koskaan hänellä ei olisi varaa omaan laukkatalliin tai edes täysiveriseen, mutta aina sai haaveilla. Olafin jälkeen hänellä tuskin olisi varaa hevoseen ollenkaan, ainakaan aikoihin. Hän haaveili nyt kotimaisesta kylmäverisesta - shire, tinker tai clydesdale olisi ollut unelmien täyttymys omalla tavallaan. Mutta pitäisi alkaa säästää enemmän rahaa Benjaminin kouluja varten, kun poika vanhenisi. Tuon pappa äidin puolelta maksoi kyllä hänelle hieman elatusrahaa ja joka kuukausi laittoi säästöön pojan koulutusta varten rahaa, mutta Raiden halusi lapselleen mahdollisuudet, joista ei ollut itse voinut edes unelmoida. Ajatuksistaan hän havahtui käveltyään varmaan vartin verran. Onneksi Miu oli rauhallinen hevonen, moni muu olisi jo heittänyt haaveisiin uponneen ratsastajan selästään ajat sitten.
"Huomenta."
Hän ei ollut nähnytkään tätä miestä aiemmin, ainakaan muistanut nähneensä.

"Ette ollenkaan, Miu nyt on niin herrasmies... Raiden Wonchester, uusi ratsuttaja. Emme ole tainneet tavata vielä."
Hämäävästä hänen virallinen nimensä oli Tobias, mutta Ray ei kokenut näyttävänsä Tobiakselta ja vanhempansa olivat kutsuneet sillä nimellä. Siksikin hän inhosi sitä nimeä, vaikka niistä ajoista oli jo aikaa. Lyhyt mies kokosi ohjia ja hevosta samalla, päättäen aloittaa ratsastuksen toden teolla. Miu oli ihanan herkkä ja osaavalle ratsastajalle helpohko ratsastaa. Oli ehkä onni ettei hän ollut törmännyt tähän tuttavuuteen ollessaan Olafin selässä. Jotenkin... Jokin täällä sai hänet hieman häpeämään palleroa poniaan, vaikka sitä niin paljon rakastikin. Ray asettelei hevosta, pyytäen hieman väistöjä, pysäyksiä, hakien hyvää tuntumaa mustan orin ja itsensä välille. Pennyn kanssa työskennellessä toinen ratsukko olisi voinut häiritä, mutta Miu ei tuntunut välittävän tuon taivaallista vaan keskittyi kunnolla työntekoon. Lännensatula kiinnitti hänen huomionsa.
"Onko hevonen sinun? Hauskaa nähdä jollakulla täällä lännensatula."
Jossakin muuttotavaroiden seassa oli Olafin rungoton lännensatula ja kuolaimettomat avo-ohjat,, jotka eivät olleet muutamien muiden varusteiden tapaan ehtineet vielä tallille.

”Alex Chilton”, mies esittäytyi kevyen nyökkäyksen kera. Hän ymmärsi nyt, miksi ei ollut nähnyt toista aiemmin. Ei sillä, että hänkään kauaa Rosings Parkissa olisi hevosiaan asuttanut, mutta hän uskoi olevansa nopea oppimaan kasvoja. Raidenia hän ei ollut tavannut.
”En usko, että olemme. Ystäväni Kamir on täällä tallimestarina ja houkutteli minut tänne hetki sitten.” Hän näki parhaakseen avata taustojaan edes vähän, sillä uusiin ihmisiin tutustuessa hän rakasti eniten yksityiskohtia. Kokonaisuuden oppi ajan kanssa, mutta ihmiset jäivät mieleen paremmin pienten asioiden kautta. Raidenin ryhti jo kieli ratsastustaustasta, ja tuon alkaessa koota mustaa täysiveristä Alex tiesi, että kyse oli todella kokeneesta ratsastajasta. Taitavasta hän ei vielä tiennyt, siihen hän tarvitsi pidemmän aikaa tarkkailla. Hänet sai vihaiseksi voimaa käyttävät ratsastajat, joiden saavutukset olivat kovien kuolainten, kannusten ja kivun takana.

Poppy oli kuuliainen ja herkkä, mikä enteili oikein hyvää ratsastuksen kannalta. Alex nyökkäsi kun häntä puhuteltiin taas.
”Tämä on Poppy. Se on vielä raaka ja kaipaa työstöä. Ostin sen projektiksi kahden luottohevoseni rinnalle”, hän avasi ja rapsutti tammansa valkeaa otsaa. Se hörisi taas ja kuopi etujalallaan toivoen siten saavansa herkkuja. Alex ei ollut koskaan opettanut sitä tapaa, mutta välillä Poppy silti tarjosi kaviota hänelle. Hän oli olettanut sen olevan jäänne varsa-ajoista, jolloin sellaiset temput olivat varmasti olleet ihmisistä hauskoja. Nyt hän vain pyrki saamaan raudikosta ratsun, joka kelpaisi muillekin kun hänelle, jota myös hulluksi kutsuttiin hevosmieltymyksissään. Kilpatallilla hän oli kyllä varsinainen näky.

”Ratsastan lähinnä lännensatulalla. Poppysta on tosin tarkoitus tulla käyttöratsu ihan englantilaiseen tyyliin, mikäli joskus pääsen sen kanssa niin pitkälle.” Alex alkoi juoksuttaa suurta tammaa pienellä ympyrällä, hän vaihtoi suuntaa ja tarkkaili hevostaan jatkuvasti. Välillä katse karkasi toiseen ratsukkoon.
”Olenko väärässä, vai onko tuo tallin Miu Miu?” hän kysyi melko varmana arvauksestaan. Hän oli ihaillut edelleen kunnossa olevaa eläkeläistä jo ennenkin, eikä hän voinut erehtyä niin pahasti. Poppy vaihtoi suuntaa narun päässä ja heilutteli päätään kuin kertoen, että halusi tehdä jo jotakin vaikeampaa. Vanhat temput olivat lasten leikkiä.

Ray ei kaiken lisäksi edes asunut Rosingsin mailla, vaan Slaleyssa, kulkien töihin vanhalla Fiatillaan. Farmari oli ihan hyvä auto, mutta tavallaan aikansa elänyt. Heillä oli ollut kalliimpi auto, mutta Ray oli myynyt sen, kun oli ollut vailla työtä hetken. Kamirin ystävä? Hän oli kyllä jo pistänyt merkille mitenn tuo mies käsitteli Poppyksi kutsuttua hevosta, ei ollenkaan niin perinteisesti kuin ehkä moni olisi.

Täysiveristen selkään tottunut ja miltei luotu mies oli tottunut ratsastamaan herkkiä ja räjähdysalttiitakin hevosia. Selästä käsin mies työskenteli eniten painolla ja istunnalla, ohjien ollessa lähinnä pientä tehostusta varten. Sen hän oli todennut toimivan Miunkin kanssa, ori oli perin mukava ja herkkä ratsastettava. Se antoi myös heti palautetta ja kieltäytyi kulkemasta parhaalla mahdollisella tavalla jos teki virheitä, joten siinäkin suhteessa Raiden piti siitä. Hevosen kuului antaa palautetta ratsastajalle eikä vain antaa anteeksi kaikkea.
"No mutta kaunis se on. Ja ilmeisen kiltti kuitenkin, yleensä nuoret tuppaavat olemaan... Noh, nuoria, joskus vähän väärinymmärrettyjäkin. Ja lännensatula on ihana, minullakin on hevoselleni jossakin sellainen... Jossakin muuttoromujen seassa."
Miu heilautti kevyesti päätään ja näytti nostavan ravin vain yhteisestä sopimuksesta. Hieman taivutteluja, kiemuroita ja sen sellaista. Tänään olisi vuorossa pieniä hyppyjä vaikka mieluiten Ray olisi lähtenyt maastoon orin kanssa ja nelistänyt siellä nummilla. Ehkä hän menisi laukkailemaan Olafin kanssa sitten.

"Et ole, sehän se... Tänään pitäisi ratsastaa myöhemmin Moneypenny ja rehellisesti sanottuna en tiedä mitä tekisin sen tamman kanssa... Ehkä taas pyörittelen sitä maasta tunnin ennen kuin edes harkitsen mitään töitä sen kanssa."
Ray ei jaksanut keventää Miu Miun askelissa. Vaikka ravi oli isoa ja lennokasta, se oli täysin istuttavissa. Joskus hän olisi voinut vaihtaa pienen irokeesipäänsä tällaiseen mutta nyt kun ratsasti hienoja hevosia työkseen ja koulutti tulevia sellaisia, ei hän olisi antanut Olafiaan pois mistään hinnasta. Kaikkea sitä ehtikin ajatella, kun ratsasti.

”Poppylla on hetkensä”, Alex naurahti. Oli totta, että tamma oli nuoreksi hevoseksi yllättävän helppo ja kiltti käsitellä. Välillä se ei tajunnut kokoaan, vaan oli useammankin kerran lytännyt Alexin karsinan seinään tai oviaukkoon koheltaessaan. Hän kuitenkin piti hevosesta ja sen tavasta kuunnella häntä. Poppy oli yksi hänen helpoimmista ratsutettavistaan ikinä. Alex pyysi hevosta hidastamaan ja tamma kääntyi odotetusti häntä kohti ja pysähtyi.

”En ole tainnut nähdä sitä kuin karsinassaan. Suosittelen maastakäsittelyä lämpimästi, monet hevoset kaipaisivat enemmän sitä”, Alex sanoi ja virnisti. Hänestä kun näki, että hän harvoin nousi hevosen selkään noin vain. Erityisesti Poppy vaati luottamusharjoituksia, jotka sinä päivänä sujuivat liiankin hyvin. Mies silitteli hevosen selkää satulan kohdalta ja toivoi, että Poppy olisi ollut hänen muiden hevostensa kokoluokkaa. Niiden selkään hän olisi voinut vain hypätä, mutta 175cm oli liikaa. Hän saisi hevosen vain hämmentyneeksi, jos yrittäisi hypätä kyytiin ilman koroketta. Olisihan hänellä satulakin, mutta hevosen tunsi paremmin ilman. Mies sitoi koulutusköydestä ohjat itselleen.

Poppy siirtyi innoissaan aidan vierelle nuuhkimaan lännensatulaa. Se seisoi paikoillaan, kun Alex kiipesi aidalle ja liukui siitä mahdollisimman pehmeästi hevosen punertavalle selälle. Mielenkiinto satulaa kohtaan loppui sillä sekunnilla ja tamma nosti päänsä vain hieman epäillen. Se heilutteli korviaan painolle selässään ja otti varovaisen askeleen sivulle. Alex istui paikallaan ja odotti, että hevonen rentoutuisi. Hän silitteli sen kaulaa ja antoi ohjien roikkua koskemattomina. Pikkuhiljaa Poppy tajusi, ettei mitään outoa tapahtuisikaan ja Alex kannusti sitä kevyellä painonsiirrolla ottamaan askelia eteenpäin. Tamma nosteli jalkojaan kuin ei olisi koskaan ratsastajaa kantanutkaan, mutta kulki uraa pitkin käynnissä. Se kiemurteli eikä ollut pysyä suoralla linjalla, mutta se annettakoon anteeksi.
”Millainen hevonen sinulla on?” Alex kysyi saadessaan huomionsa hevosesta. Poppy kulki nyt rennommin ja antoi ratsastajalleen aikaa keskustella. Oli kiinnostavaa, että jollakin muulla oli taipumusta lännenratsastukseen.

"Kaikilla on... Pennykin rauhoittui kerran. Viideksi sekunniksi."
Se oli osittain vitsi ja mies naurahti sille itsekseen, kun muisti tilanteen jonka jälkeen tamma oli pukitellut pitkin pyöröaitausta stressaantuneena. Sille pitäisi keksiä jotakin, mutta mitä, sitä Ray ei todellakaan ihan itsekään tiennyt. Tulisi ehkä keskustella Kamirin kanssa. Alexkin vaikutti kieltämättä siltä, että tuolta voisi saada kohtalaista vertaistukea ja neuvoja, uutta perspektiiviä. Hevoset eivät olleet kaikki samanlaisia ja Penny oli vaikeimmasta päästä niitä stressaantuneita kilpahevosia, joita Ray oli nähnyt, eli melkoisen paha tapaus.

Verryteltyään oria ravissa hän otti siirtymisiä käynnin ja ravin välillä. Ei Miu Miu niitä olisi oikeasti tarvinnut, se oli todella kuuliainen ilmankin, mutta hän halusi laittaa sitä hieman töihin ja pyytää eläkeläiseltä enemmän, ettei se täysin kyllästyisi ja turhautuisi tekemättömyyteensä. Ray nosti hallitun ja kootun laukan, pyytäen mustaa hevosta vain lyhentämään askeltaan koko ajan, kunnes se oli mukavan hallitussa paketissa. Onnistuneiden laukkojen jälkeen ori sai lisää ohjaa hetkeksi, jotta voisi rentoutua ennen niiden pienten esteiden hyppäämistä, jotka Ray oli kasannut kentälle. Korkeutta oli maksimissaan 70 senttiä, osa vain puolimetrisiä. Kavaletteja Miulle toisin sanoen.
"... Omistan Olafin, sen norjanvuonohevosen. Hiukan lihapullamainen olemus, irokeesi. Sinulla on muitakin hevosia? Millaisia?"

Alex siirsi Poppya pois uralta pelkällä painolla ja herkkä, kokematon hevonen siirtyi mukisematta. Sen askellus ei ollut vielä kaikista varminta, mutta se yritti. Alex rapsutti tamman säkää ja syventyi samalla keskustelemaan uuden tuttavuuden kanssa.
”Olen minä sen nähnyt. Varsin persoonallisen näköinen”, Alex naurahti ja kiirehti korjaamaan, ”hyvällä tavalla tietysti.” Hänen käsityksensä hevosroduista oli vajavainen, eikä mies ollut koskaan ennen nähnyt sellaista ilmestystä kuin mainittu Olaf. Norjanvuonohevonen, hän painoi mieleensä, ja muisteli irokeesiharjan ulkonäköä. Pieni kylmäverinen oli näyttänyt kovin kiinnostavalta tapaukselta. Alex pyrki pitämään painonsa keskellä jättiläisensä selkää, mutta raudikko kierteli ja kaarteli silti. Se otti välillä varovaisia ristiaskelia, mutta kulki silti mallikkaasti. Alex käänsi sen voltille painollaan sekä kaulaohjalla, johon hevonen oli tottunut. Se käänteli korviaan mutta teki melkein ympyrän mallisen voltin.

”Minulla on pilkullinen risteysruuna Ari ja arabialaisori Gabi. Pieniä mutta fiksuja tapauksia molemmat”, Alex kuvaili naurahtaen hevosiaan ja mietti, oliko Raiden mahtanut nähdä niitä. Hänen työnkuvaansa kuului myös olennaisesti albiinoruuna Peeves, mutta se ei ollut hänen omansa. Hänen oli tarkoitus työstää elokuvatähteä vielä samana päivänä. Hän oli vasta tutustunut ruunaan, mutta todennut jo sen haastavaksi koulutettavaksi. Se oli kiltti eikä tekisi pahaa kärpäsellekään, mutta sen muisti oli kuin kalalla eikä se tuntunut tajuavan välillä mitään. Onneksi hänellä oli myös muita hevosia, sillä pelkästään Peevesin kanssa hän vain turhautuisi.

Poppy pysähtyi painolla ja Alex kumartui rapsuttelemaan sen kaulaa. Hän hymyili ja oli selvästi onnessaan hevosesta. Lännensatula odotti aidalla. Hän oli vasta ostanut sen, tosin käytettynä ja kuluneena. Hän oli lopulta todennut ratsastavansa mieluummin sillä kuin englantilaisella. Aiempi suunnitelma oli ollut mennä Arizonan tai Gabinon satulalla, mutta hänen oli myönnettävä virhearvionsa: Poppy oli aivan liian suuri sille satulalle.
”Kilpailetko, Raiden?” hän kysyi pyytäessään hevostaan eteenpäin. Poppy otti muutaman sivuaskelen ennen kuin siirtyi jälleen eteenpäin kulkevaan käyntiin. Alex otti muutamia pysähdyksiä sekä pelkällä painolla, että ohjalla. Hevosen tuli tottua monenlaisiin apuihin, jotta se varmasti toimisi sitten, kun sitä joku muukin ratsastaisi. Alex tarvitsisi ystävän, jonka iskeä raa’an projektin selkään. Olisikohan joku vailla ratsastusvalmennusta?

Lyhyenläntä tummatukka vain naurahti hevosensa tullessa puheeksi ja Alexin äkkiä korjaillessa sanomisiaan. Ei hän loukkaantunut, toinen ei vaikuttanut ylimieliseltä ihmiseltä ja termi "mielenkiintoinen" oli miehen mielestä positiivinen. Ehkä jotakin sellaista hän oli hakenutkin, kun oli päättänyt orivarsan Norjasta ottaa matkamuistoksi itselleen.
"Olaf on matkamuisto Norjasta, opiskelin siellä hevosenhoitajaksi ja vedin ratsastussafareita vuonoilla... Rakastuin rotuun ja palatessani halusin yhden mukaani. Sain Olafin puoli-ilmaiseksi tallilta jolla olin työskennellyt, ihan vasta vieroitettuna varsana."
Mikä tahtoi tarkoittaa sitä, että Ray oli ratsuttanut elämässään yhden hevosen. Kelpo ratsu Olafista oli tullut ja muutenkin kunnon hevoskansalainen. Sitä saattoi kuka tahansa käsitellä ja ratsastaa, oli se useamman kerran toiminut talutusratsunakin ja ollut mukana nuorten laukkureiden ensimmäisillä maastoilla... Sellaista pientä.

Arabialainen... Vau, alkoi tuntua todella oudolta että hänellä oli sellainen poni ja saattoi silti olla töissä tällaisessa paikassa ratsuttajana, ottaen huomioon että muilla oli arabialaisia ja puoliverisiä, upeista täysiverisistä puhumattakaan. Sellaisia, jollaisella hän nytkin ratsasti. Miu oli upea hevonen, kertakaikkiaan. Muistutti hieman hänen tähtitammansa Tellan isää. Eihän mies ollut Tellaa omistanut eikä sen isää, mutta oli molempia ratsastanut eniten. Juania vasta sen siirryttyä eläkkeelle risuestelaukoilta ja tyttären koulutuksessa hän oli ollut alusta asti mukana.
"Hmm? Ah, anteeksi, vaivuin ihan ajatuksiini... Yleensä sellaiset pienet pakkaukset on parhaita."
Mies sanoi hiljaa ja kohautti olkiaan. Ray selvitti kurkkuaan hetken.
"En enää. Olin 13 vuotta jockeyna, kilpaillen Amerikassa ja Englannissa, sileillä ja risuestelaukoilla. Lopetin... Mmhm, noh, aikansa kutakin, sanotaan niin. Vaikka edelleen hetkittäin sitä kaipaa nelistävän täysiverisen kanssa radalle. Entä sinä?"

”Elämäsi kuulostaa värikkäältä”, Alex hymähti oikeasti vaikuttuneena jo norjalaisosuudesta. Hän kun oli ravannut ulkomailla lähinnä erilaisissa seminaareissa ja koulutuksissa, vaikka joillekin sekin varmasti oli jännittävää. Hän oli oppinut joka kerralla jotakin upeaa ja piti matkailua tärkeänä uransa kannalta. Kyllä hän oli nauttinut matkoistaan eri puolille maapalloa, mutta Norjan vuonot oli käymättä ja ne alkoivat heti kiehtoa. Ehkä hänelle vielä aukenisi mahdollisuus tutustua Pohjois-Eurooppaan. Poppy otti varovaisia raviaskelia Alexin kevyistä eteenpäin ajavista avuista ja lopulta päätyi ravaamaan häntä korkealla isoin, vaikeasti istuttavin askelin. Alex tarttui harjaan ja tiivisti istuntaansa, jottei vahingossakaan pyytäisi hevoselta mitään ylimääräistä. Hänelle riitti sillä hetkellä, että se kantoi häntä selässään. Hänen hiuksensa hulmusivat kevyessä syystuulessa, kypärä oli unohtunut talliin. Paha tapa, mutta harvemmin hän sitä päähänsä laittoi – lähinnä vauhdikkaisiin harjoituksiin, maastoon tai esteille.

”Jockeyna, todellako?” Alex kysyi jälleen aidosti hämmästyneenä ja pidätti hevosensa käyntiin. Poppy olisi mieluusti ravannut, mutta rauhoittui kävelemäänkin. Se heilutteli päätään ja vaati toimintaa. Niinpä tietenkin.
”Minä en ikinä uskaltaisi.”

"No, hmm, joskus on mukava asettua aloilleen."
Se mitä Ray suolsi ulos suustaan, oli tavallaan melkoista sontaa. Ei hän ollut innoissaan pienen pojan yksinhuoltajaisä, laskien jokaista penniän miltein ja miettien voisiko pitää pienen ruunansa. Hän sai kuitenkin normaaia halvemmalla upean tallipaikan, mutta pelkäsi silti että voisi joutua ottamaan vuokraajan hevoselleen, jotta saisi kevitettyä Olafista koituvia kuluja hieman. Se oli inhottavaa, mutta hän ei aikoisi luopua hevosestaan. Alex oli ilmeisen taitava ratsastaja, sillä harva pystyisi istumaan noin kokemattoman hevosen haparoivissa askelissa, etenkin kun Poppy ei ollut kauhean pieni hevonen.

"Jonathan Wastlaken tallilla. Parraquezilla siis, Liverpoolin lähellä. Suurimmat voitot ovat sileillä tammalla Parraquez Just Stand Still. Ei sillä että leuhkisin, mutta jos olet vaikka kuullut joskus. Lopetin pian sen jälkeen kuin Tella mursi jalkansa ja siirtyi siitostammaksi."
Ray sanoi hymyillen hieman haikeasti. Mitenhän papurikonkimon tamman varsat voivat? Parraquez One More Dance ja Save The Last Kiss olivat olleet nuoria kun hän oli lähtenyt, ensiksi mainittu pian pääsemässä ensimmäiseen lähtöönsä silloin. Raidenia harmitti ettei hän ollut pääsemässä silloin ratsastamaan nuorta oria. Hänellä oli silloin silmä mustana ja etsinyt uutta työtä apinanraivolla.
"... On harvinaista että näissä piireissä joku harrastaa maastakäsittelyä ja sellaista. Taitaa olla sinulle enemmän elämäntapa?"

Alex kuunteli kiinnostuneena, mutta joutui pudistelemaan pahoitellen päätään. Hän ei seurannut oikeastaan mitään muuta hevoslajia, kuin lännenratsastusta ja luonnollisen hevosmiestaidon asiantuntijoita. Hän oli jäänyt paitsi kaikesta vartuttuaan itsenäisesti hevosten parissa, jotka eivät sopineet kilpakentille. Hänen tietopohjansa laukkakilpailuista perustui kirjallisuuteen ja muutamaan Youtube-pätkään. Ei siis ollut mikään ihme, ettei Raiden tai tuon mainitsema hevonen olleet tuttuja.
”Sori, en tunne hevosurheilun maailmaa”, hän hymähti antamatta tietämättömyytensä haitata.

”Olen kasvanut tähän. Minulla on monen vuoden kokemus luonnollisen hevosmiestaidon opeista. Olen ravannut seminaareissa oppimassa ja pidän niitä nykyään itse paljon. Sen lisäksi koulutan hevosia ja valmennan lännenratsastusta”, Alex avasi työnkuvaansa ja väistätti Poppya suoraan sivulle, mikä sai hevosen astumaan rajusti ristiin. Se kiirehti ja oli kompastua jalkoihinsa, mikä aiheutti Alexin horjahduksen kaulalle. Hän pääsi kuitenkin takaisin selkään ja silitteli pysähtyneen hevosen kaulaa ja lapoja.
”Pääsin näihin piireihin vain, koska Kamir on täällä töissä. En olisi harkinnutkaan hevosteni tuomista kilpatallille, mutta tämä on entistä tallia lähempänä kotiani ja sain hyvän työtarjouksen. Koulutan Moves Like Jaggeria elokuvaprojektiin, se albiinoruuna, jos tiedät.” Alexilla ei ollut kokemusta sellaisesta, mutta hevosten kouluttamisen hän taisi. Ei kai hänen tarvinnut elokuvanteosta tietää mitään, sillä sen hoitaisivat ammattilaiset.

Ei Ray olettanutkaan että kaikki britit seurasivat laukkakilpailuja. Hän vain hymyili toiselle hieman, tuon pahoitellessa jopa naurahti. Ei se niin tarkkaa ollut ja tavallaan oli mukavaa olla jockey. Sieltä usein tunnettiin hevoset, ei jockeyta - Ray oli tunnettu vain siksi että oli ratsastanut historiallista tammaa ja ollut tuon kanssa täydellinen tiimi.
"Lännenratsastusta? Sitä en juurikaan osaa vaikka satula löytyy... Joitakin, yksikätinen ratsastus on vain hankalaa hieman läskipäisellä, ponimaisella hevosella. Vaikka Olaf on kiltti, se ei aina jaksaisi kuunnella, etenkään jos jossakin on vain mahdollisuus saada välipalaa... Sen ruokahalu on ehtymätön."

Mies naurahti hiljaa ja mietiskeli toisen sanoja. Oliko Alexkin siis tavallaan itseoppinut kuin hän vai oppinut perheensä kautta? Sen hän jätti kysymättä, olisi ehkä liian tungettelevaa udella sillälailla jonkun muun käytöksestä.
"Hmm, Kamirkin on tavallaan harvinaisuus kyllä näissä piireissä. Moni muu olisi varmasti jo kommentoinut jotakin siihen, miten työskentelen Pennyn kanssa."
Ei ollut päivää, jolloin Ray olisi suoraan mennyt tamman selkään. Aina hän käsitteli sitä pyöröaitauksessa, mukanaan myös porkkanoita ja leipää. Joskus hän vain seisoi ja odotti hevosen uteliaisuuden voittavan, joskus juoksutti irtona tai teki muuta, jotta saisi heille yhteistä kieltä ja ymmärrystä. Tamma ei vain ehtinyt olemaan stressiltään kovin vastaanottavainen oikein millekään. Joskus se rentoutui hetkeksi ja usein oli osattava lopettaa silloin, heti.
"Ah, se on hauskan näköinen eläin. Itselläni ei kyllä taidot riittäisi, vaikka ratsutettua on tullut ties mitä, mutta elokuvahevonen.. Siinä olisi paineita."
Olihan jokaisessa laukkurissakin ollut omat paineensa. Joskus alla oli puolitoistavuotias hevonen, jonka varalle oli suunniteltu suuria ja tulevaisuudelta odotettiin paljon. Sellaisen ei halunnut ainakaan rikkovan itseään.

Alex hymyili. Oli hauskaa, että joku suhtautui lännenratsastukseen niin arvostavasti – mikäli hän nyt Raidenia osasi lukea. Harvat edes tiesivät, mitä lännenratsastus tarkoitti. Joillakin ei ollut edes mielenkiintoa tietää enempää. Hän väistätti Poppya uudestaan ja sillä kertaa se malttoi asetella jalkansa järkevästi, vaikka hieman haparoikin.
”Älä muuta sano”, Alex naurahti ja liukui alas rautiaan selästä, kun oli pysäyttänyt sen aidan vierelle, mistä satula löytyi. Poppy oli paljon helpompi tapaus kuin jääräpää albiino. Hän tunsi pakottavaa tarvetta saada Peeves tekemään haluttuja asioita, sillä sen piti olla hänen työtään ja hänen piti olla hyvä siinä. Hän oli otettu työtarjouksesta, eikä halunnut mokata. Valkoinen jättiläinen sai hänet välillä turhautumaan, mutta sellaisista haasteista hän piti. Hevosten kanssa toimiminen ei tuntunut työltä.

”Haluaisitko lähteä maastoon joskus Olafilla?” Alex kysyi ja kurkkasi suurikokoisen tammansa takaa toista hymy huulillaan. Hän piti toisella kädellään kiinni köyden päästä ja nosti raskaan lännensatulan syliinsä. Vaaleanpunainen turpa hamusi satulannuppia ja Alex antoi Poppyn tutustua siihen rauhassa.
”Tarkoitan, en ole ehtinyt maastoon tällä ja auttaisi, jos mukana olisi joku toinenkin.”
Hän heilautti satulan suuren hevosen selkään ja seurasi, miten Poppy lähinnä käänteli korviaan ja mietti, rynnätäkö painoa pakoon vai ei. Lopulta se päätyi ottamaan yhden askelen painoa tasatakseen ja sai paljon rapsutuksia ja silityksiä Alexilta. Hän alkoi hiljalleen kiinnittää vyötä.

Ray arvosti lännenratsastusta, siinä oli yhteys hevoseen erilailla arvossa kuin englantilaisessa tai edes klassisessa tyylissä. Miyato alkoi taas keräillä Miu Miuta sieltä alhaalta, jotta voisi pian ohjata oria esteille ja lähteä ylittämään niitä tuon kanssa.
"Mutta voisin väittää että jos osaa ratsastaa lännentyyliin, osaa ratsastaa oikeasti. Se kun on niin erilaista englantilaiseen tyyliin verrattuna."
Hän mutisi puoliääneen, hymyillen hieman. Hän hämmentyi kysymyksestä - mitä hän muisti edellisistä kosketuksista työntekijöiden kanssa, ne eivät olleet ihan tällaisia. Paulus oli ihan kiva, omalla jurolla tavallaan, mutta Zoe oli ollut melkoisen jäätävä, etenkin kun oli nähnyt millaisen hevosen hän omisti...

"No... Miksen. Eksytään sitten vaikka yhdessä. Ja älä hermostu kun Olaf on hieman hidas kun on niin pieni ja kylmäverinen. Etenkin arabiin tai vastaavaan verrattuna."
Sitten Ray pyysikin laukan. Miu Miu nosti laukan empimättä. Hän ohjasi orin rauhallisessa ja hallitussa laukassa kohti ensimmäistä estettä.Musta täysiverinen tuntui nauravan sille ja seuraavallekin, vaikka se oli hieman isompi. Mies naurahti tuon selässä, taputtaen orin kaulaa ennen kuin jatkoi kolmiosaiselle jumppasarjalle. Siitäkin tuo selviytyi leikiten, todellakin. Ray olisi itsekin kieltämättä kaivannut kokoa esteille.

”Mikä kiire meillä olisi?” Alex kysyi huvittuneena ja sai kiristettyä hevosensa satulavyön. Hänelle riittäisi käyntimaastokin, sillä se vähä mitä hän oli ehtinyt tutustumaan lähialueisiin, ei todellakaan ollut antanut kokonaiskuvaa upeista maisemista. Hän oli varma, että pullukka kylmäverinen pysyisi lyhyine jalkoineenkin Poppyn perässä. Mies vilkaisi kaihoten esteille. Jos hän olisi ollut Gabin selässä, he olisivat voineetkin suunnata lämmittelyn jälkeen Miun ja Raidenin tavoin esteille. Sillä kertaa hän kuitenkin oli varma, että sileätyöskentely olisi kaikkien osapuolten kannalta turvallisempaa. Hän askelsi hevosensa kanssa keskemmälle kenttää ja valitsi paikkansa siten, ettei ollut hyppäävän ratsukon tiellä. Hän pyysi ratsunsa raviin ympyrälle ja seisoi itse keskellä pidellen kiinni köyden päästä. Poppy heitti muutaman pukin epävarmuuttaan, mutta mukautui painavaan satulaan ja jalustinten heilumiseenkin pian. Olihan se kantanut satulaa ennenkin, mutta jokainen päivä oli erilainen. Alex nyökkäsi itsekseen tyytyväisenä ja pysäytti hevosen. Totuudenhetki: antaisiko Poppy hänen nousta satulaan ja istua selässään vai päättäisikö se tykittää hänet alas siltä istumalta? Todella järkevä valinta jättää kypärä talliin.

Alex kääri kauluspaitansa hihoja ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan. Alkoi tulla lämmin, vaikka hän oli vasta alussa ja ilma oli selkeästi syksyinen. Poppy puhisi innoissaan ilmaa ja kuopi maata. Se sai mieheen vauhtia. Hän vilkaisi vielä toisen ratsukon sijaintia ja todettuaan noiden olevan tarpeeksi kaukana, hän heilautti itsensä hevosensa selkään niin, että jäi seisomaan jalustimelle toiselle puolen ja odotti reaktiota. Poppy astui varovaisen askeleen painosta poispäin, mutta jäi sitten jalat hieman hajallaan paikalleen. Alex kehui sitä äänellä ja kuljetti käsiään punertavalla karvalla. Hän laskeutui alas ja yritti uudelleen. Nyt hevonen pysyi paikallaan vaikka hieman epäilikin. Alex heilautti jalkansa satulan yli ja istuutui rauhallisesti alas. Hän piti painonsa keskellä hevosta ja rapsutteli tamman säkää. Sen pää oli korkealla ja keho jännittynyt, mutta Alex tiesi sen olevan vain alkujännitystä. Hän istui paikallaan ja odotti, antoi Poppylle aikaa miettiä. Ei ollut mitään hätää.

Olafille käyntimaasto ei riittäisi ja reipas liikunta tekisi ruunalle jopa hyvää, mutta miksei käyntimaastokin kävisi yhtälailla. Sitteen voisi treenata kentällä muutoin, ja mennä sitten Alexin seuraksi maastoon kävelemään. Sekin kuulosti hyvältä, jos vain saisi mukavan maastokaverin itselleen. Paulus ei tainnut kovin usein haluta mielellään seuraa ja Zoen seuraa mies välttelisi viimeiseen asti, nainen ei tuntunut kovin kohteliaalta. Alex taas tuntui mukavan rennolta ihmiseltä, hieman saman tyyppiseltä kuin hän itse.

Raylle ei jäänyt valitettavasti aikaa seurailla miten Alex pääsi Poppyn selkään. Kun hän sai tarpeekseen siitä että Miu Miu harppasi niiden yli hieman laiskahkosti ja oikeastaan yrittämättä, koska ne eivät olleet orilla haaste eivätkä mikään. Hän otti Miun raville ja keventeli sen tahdissa kaikessa rauhassa, pysyen sopivan etäisyyden päässä Poppysta ja Alexista nyt, kun toisella ei ollut edes kypärää päässä. Ettei tulisi mitään onnettomuuksia jos jännittynyt tamma vaikka säikähtäisi.

Poppy otti varovaisia askelia eteenpäin kun Alex sitä kannusti. Sen käynti oli alkuun hyvin haparoivaa ja se etsi jokaisella askeleella tarkasti paikan jalalleen. Kun se tajusi pysyvänsä pystyssä, sen askel alkoi olla rennompaa, varautumattomampaa. Tamma siirtyi voltille pyynnöstä ja alkoi selvästi nauttia työskentelystä. Lukuisat kehuvat sanat, rapsutukset ja rauhallinen ratsastaja saivat sen uskomaan, että se teki oikein. Toisen ratsukon esteharjoitukset harhauttivat sen keskittymistä välillä, mutta muuten se alkoi tuntua jo selästä käsin varsin mallikkaalta. Alex asetti varovasti ratsuaan voltilla ja otti erikokoisia käännöksiä molempiin suuntiin. Poppy oli herkkä painoavuille ja ymmärtänyt ne yllättävän kivuttomasti. Nuoren hevosen energia oli kohdistunut keskittymiseen ja tehtävien loppuun viemiseen. Hevonen oli upea, sen Alex saattoi sanoa jo työstettyään sitä vasta niin vähän aikaa. Joku saisi siitä hyvän hevosen.

Alex kannusti Poppyn raviin ja istui pomppuisessa ja varsin seilaavassa askellajissa mutkattomasti. Lännensatula toki auttoi, mutta eniten ratsastajan kokemus erilaisista hevosista. Hän tiesi miten istua ja joustaa lantiolla niin, että tasapaino säilyi. Hän ei edes yrittänyt istua englantilaisen tyylin vaatimalla ryhdillä, sillä hänen ei tarvinnut tehdä vaikutusta kehenkään. Hän ei ollut kouluradalla.
”Oletko vailla uutta hevosta? Tässä sinulle olisi yksi”, hän heitti vitsillä ratsastusseuralleen väistättäessään Poppya viistosti lävistäjällä. Hevonen astui ristiin nyt varmemmin ja ravi alkoi sujua. Tamma piti päätään alhaalla ja asettui tarpeeksi. Alex nosti laukan ja sai allaan juoksevalle hevoselle keinuhevosmaisen ja rauhallisen askellajin. Enempää hän ei vaatinutkaan. Sillä hetkellä tärkeintä oli, että Poppy kuunteli häntä eikä kiirehtinyt tai hätäillyt. Se esitteli varsin hyvännäköistä ja helposti istuttavaa, kolmetahtista laukkaa suurella pääty-ympyrällä, jolle Alex oli sen pienin avuin ohjannut.

Ray ravaili Miun kanssa hetken, vaatien mustalta orilta hieman enemmän kuin ennen hyppäämistä. Hän vaati siltä kunnon koulutyöskentelyä, hioen samalla omaa istuntaansa ja tekemistään. Miu Miun ihana puoli oli sen antama välitön palaute. Harvoin sitä tuli, mutta kun tul, Raiden tiesi mitä korjata ja osasi tehdä sen heti, orin lopettaessa kulkemisensa kunnolla. Ray istui alas, jarruttaen istunalla orin käyntiin. Hän antoi ohjaa ja siirtyi sisemmäs kävelemään, jotta Poppy ja alex saisivat enemmän tilaa.

"Voih... Kun olisikin varaa, mutta ei näillä palkoilla... Poppy voisi kyllä olla upea harrasteratsu tai lännenratsu."
Hän vastasi siihen vähemmän vitsillä, mutta nauroi kyllä perään. Varaahan hänellä ei olisi ja totta oli sekin, että mitä hän tästä isohkosta tammasta oli nähnyt, tuosta tulisi hieno hevonen jollekulle. Tosin, näin lyhyt mies voisi olla jo irvokas näky Poppyn kokoisen hevosen selässä.
"Voisin kyllä näyttää 12-vuotiaalta sen selässä."
Ray unohtui katselemaan kaksikon työskentelyä, miettien että olisi taas aika alkaa harrastaa samaa enemmän Olafin kanssa. Vaikka aina hän ratsasti ilman kuolaimia.

”Harmittaa jo valmiiksi luopua siitä, mutta ei minulla oikeasti ole aikaa kolmelle hevoselle. Otan kuitenkin pian uuden ratsutettavan vain, koska en osaa sanoa ei”, Alex naurahti ja taputti hellästi käyntiin siirtämänsä tamman kaulaa. Se puhisi innoissaan ja alkoi näyttää merkkejä kuumumisesta, mikä oli naurettavaa ottaen huomioon miten rauhallisesti se oli siihen saakka mennyt. Alex antoi ohjien roikkua yhä löysinä ja käytti niitä vain asettaessaan hevosta kaarteessa. Hän pysäytti ratsun ja antoi sen hetken miettiä. Hän oli kokenut pysäyttämisen yhdeksi parhaimmista tavoista rauhoittaa hevosen mieli.

Alex nauroi. Hänestä Raiden ei näyttänyt Miu Miun selässä häntä lyhyemmältä, mutta saattoihan hän erehtyä.
”Älä nyt, et sinä niin lyhyt ole”, hän kieltäytyi uskomasta toisen sanoja ja siirsi raudikon käyntiin. Se roikotti alahuultaan ja venytteli kaulaansa kohti kentän hiekkaa. Pieni miettimistauko oli ollut paikallaan.
”Enkä minä tätä vielä ole myymässä. Sillä on yhtä ja toista opittavaa ratsuna olemisesta, kuten ehkä näet.”

"Mm no sanotaanko että minullakaan ei olisi kyllä edes aikaa. Olafinkin kanssa joudun miettimään, pitäisikö sitä vuokrata... Ettei se mokoma ainakaan pyöristy enempää. Mutta kun ei silmäterälleen ketä tahansa ottaisi. Ja haha, ein sanominen on joskus haastavaa."
Ray mietiskeli jälleen ruunana vuokraamista. Kuka Rosingsissa tai sen lähettyvillä muka haluaisi vuokrata pullean ruunan? Tietty jos sen kanssa treenaisi ja valmentautuisi, joku juniori voisi hyvin kilpailla sillä pienissä kilpailuissa. Olaf oli niin kiltti ja varma, se tekisi kyllä. Rehti hevonen kun oli, aivan toista herkkiin puoli- ja täysiverisiin verrattuna.

"Noh... Sanotaanko että sinuun verrattuna kovin. Ja kaikkeen tottuu, etenkin kun joudun kuulemma sen uuden tummanrautiaan poniorin ratsastajaksi. Monti vai mikä se oli... On hieman masentavaa joskus ratsastella poneja tässä iässä, toisaalta se on hauskaa vaihtelua."
Rayn ikäisen ihmisen ei ehkä olisi pitänyt käyttää termiä "tässä iässä", koska silloin hän kuulosti nelikymppiseltä, ei suinkaan kolmikymppiseltä.
"No onan sillä, mutta vähän työstetyksi se on kyllä perin toimiva. Noin hevoset pitäisi ratsuttaa, rauhassa."

”Voin ilmoittaa, jos kuulen jonkun etsivän vuokrahevosta”, Alex tarjoutui, vaikka ei uskonut sellaiseen tuuriin. Hänellä oli harvoja kavereita siellä päin. Ensimmäisenä mieleen tuli tallilta tuttu pikkupoika Kit, mutta eiköhän tuo pärjäisi Acensä kanssa. Poni oli pojalle kuin tehty. Hän pitäisi kyllä silmänsä auki mahdollisia vuokraajia varten, sillä saattaisi löytää samalla myös Arizonalle jonkun lupaavan ratsastajan. Hänellä alkoivat käydä vuorokauden tunnit vähiin, kun pelissä oli kolme omaa hevosta ja yksi hankala koulutettava, jonka kanssa työskennellessään sai pitää aivot mukana koko ajan. Hänellä oli Peevesin kanssa usein hauskaa, sillä vaikka hevonen ei aina ymmärtänyt mitä hän tahtoi, se oli lempeä ja mukava ystävä.

”Minun Arizonani on vain 148 senttimetriä”, Alex kertoi kulmaansa nostaen. Ponit olivat mahtavia, mitä Raiden oikein vihjasi? Tuskin tuo sitä paitsi oli häntä vanhempi. Hän ratsasti harvoin muita yhtä pienikokoisia, kuin hänen kaksi muuta hevostaan, mutta ponit sopivat hänelle myös. Mieluummin hän putosi matalalta.
”Ota Monti haasteena. Siitä tulee taatusti hauskaa.” Alex ei osannut suhtautua hevosiin niin vakavasti. Niillä oli päivänsä ja useammin mies huomasi nauravansa hevosille kuin itkevänsä niiden aiheuttamaa tuskaa. Turhaahan sellainen olisi ollutkin.

Alex väistätti Poppya käynnissä voltilla niin, että etujalat seurasivat voltin kaarta mutta takajalat siirtyivät ulkopuolelle. Tamma siirtyi ja vaikka väistö oli hieman ripeä ja varomaton, se sopi Alexille hyvin. Ainakaan hänellä ei ollut käsissään vauhtia räjähtävää ja pukittelevaa villikkoa.
”Kuinka päädyit Rosings Parkiin?” Alex uteli toivoen, ettei mennyt liian henkilökohtaisuuksiin. Ei hän halunnut toista ajaa luotaan. Raiden oli kiinnostava.

"Se olisi kilttiä."
Vaikka kyllä hän silti epäili ruunansa kelpaavuutta, mutta eiköhän jostain löytyisi samanlainen höpsö kuin hän, joka piti höpsön näköisestä pikkuhevosesta näiden kaikkien kilpureiden keskellä. Miu pärskähti ja heitteli kevyesti päätään.
"Joo, hetki vielä kävellään poika. Haa, Olaf on noin 151... Ei sitä ole koskaan mitattu tarkkaan."
Ja ei Ray mitään vihjannut, hän piti poneista. Ne olivat mukavaa vaihtelua tällaisille täysiverisille ja oli oikeastaan etuoikeus voida edelleen ratsastaa poneja. Harva aikuinen mies kykenisi enää siihen.
"Niin otankin. Se näytti hauskalta, mitä sitä vilkaisin sen ollessa tarhassa. Oikein näppärän näköinen ratsuponi."

Lopulta Ray jalkautui Miun selästä, löysäten satulavyötä ja päätti kävelyttää oria lopun edestä. Se saisi nyt kävellä kunnon loppukäynnit, ratsastajansa kun oli jäänyt tavallaan suustaan pahemman laatuisesti kiinni Alexin kanssa. Niin, hän tiesi tuon tulleen Kamirin tarjouksen vuoksi. Nyt olisi kai hänen vuoronsa valottaa omaa menneisyyttään. Ilme meni hieman hankalaksi.
"... Piti lopettaa jockeyn hommat. Reissaaminen ei sopinut enää elämään. Ja no... Täältä sai mielenkiintoisen työn, tallipaikan Olafilla ja asuntokin löytyi Slaleystä."

Alex ei voinut kuin miettiä, mikä sai Raidenin menemään niin vaikeaksi. Hän kuunteli tuon sanoja ja nyökkäsi. Jotakin oli tapahtunut, jotta matkustaminen ei enää käynyt päinsä. Hän ei halunnut udella, mutta oli myönnettävä, että uteliaisuus heräsi. Ihmisten elämänpolut kiinnostivat Alexia, sillä hän ei itse ollut mikään ideaalitapaus. Hänen ikäisellään kun oletettiin jo olevan vaimo ja lapset ja omakotitalo ja jokin tylsä työ. Hän oli aina kulkenut omia polkujaan. Ehkä Raiden oli jäänyt Slaleyhin juuri perheen takia.
”Joskus täytyy asettua aloilleen”, Alex hymyili rohkaisevasti ja antoi Poppyn kävellä rauhassa. Hän toisti sillä opettamiaan asioita, kuten voltteja, pysähdyksiä ja peruutuksia, mutta pyrki pitämään loppukäynnit rauhallisina.
”Miten olet viihtynyt? Slaleyssa, tarkoitan. Olen ymmärtänyt, ettei se ole kovin suuri kylä”, Alex uteli kysyvästi. Hän itse asui Newcastle Upon Tynessa ja kosketus tallin kyljessä nuokkuvaan kyläpahaseen oli ainoastaan sen ohi ajaminen joka päivä. Hänellä ei vielä ollut liiennyt aikaa – tai kiinnostusta – sen tarkempaan tutkimiseen. Ehkä Raiden voisi kertoa jotakin, joka herättäisi mielenkiinnon.