Monday Funday

(vapaa peli !)

Oli tyypillinen Didin työpäivä - sateinen, loppusyksyinen maanantai, jonka viimeisinä työtunteina Didi olisi mieluummin jo lähtenyt Sunnyn luokse tallille vaikkei sää ulkona houkutellutkaan lähtemään liikkeelle. Juotuaan iltapäiväteensä rauhassa keittiössä Lily vierellään hän vaihtoi jalkaansa villasukat ja vaaleanpunaiset kumisaappaat, heitti mustan sadetakin päälleen ja astui kirpeään ulkoilmaan. Koirat, piskuinen Lily mukaanlukien, kipittivät ovesta ulos uhmaamaan huonoa ilmaa hänen seuranaan.

Didi asteli kartanon portaat alas ja heitti sadetakin hupun päälleen. Ulkona tihkutti vain vähän juuri nyt mutta aiemmin päivällä pisarat olivat piiskanneet lukuisia ison talon isoja ikkunoita. Didi asteli pujotellen suurten lätäköiden ohi tallille, koiralauma pörräsi hänen ympärillään eikä Lilykään enää ollut kiinni hänessä vaan juoksi Nemon perässä pusikossa. Didin teki yhä huolehtia sen turvallisuudesta mutta oli huomannut että pieni narttu osasi jo kulkea täällä varsin hyvin.

Saapuessaan talliin Didi laski hupun päästään ja väisti vastaan tulevaa, kirkkaansiniseen sadeloimeen puettua hevosta ja tallityöntekijää. Lilykin näytti pysyvän ison hevosen tieltä pois vaikka seurasikin häntä tammapuolen käytävää pitkin haistellen kivilattiaa innolla. Didi oli pukeutunut vanhoihin, matalavyötäröisiin vaaleisiin farkkuihin ja isoon tummanpunaiseen villapaitaan sadetakin alla. Hänen kiharat hiuksensa olivat päivän mittaan sottaantuneella matalalla poninhännällä, jota hän ei ollut jaksanut siistiä tietäen, ettei tänä maanantaina kuitenkaan olisi muualla kuin tallilla. Didi asteli Sunnyn karsinalle ja huomasi onnekseen sen olevan vielä tyhjä - näin hän ehtisi luoda lannat ennen tamman tuloa sisälle. Hän ei kuitenkaan aikaillut vaan etsi itselleen talikon ja kottikärryn ja toi ne karsinalle. Lily seurasi häntä kuin varjo nyt, kun Fairchildien koirat olivat jääneet ulos. Oli hyvä huomata, että seurakoirassa oli edes hieman mukavuudenhalua jäljellä - olihan tallissa lämmintä ja kuivaa. Kun Didi avasi Sunnyn karsinan oven koira kuitenkin tepasteli sisään sotkuisesta karsinanpohjasta huolimatta.

Didi ei olisi koskaan voinut kuvitella löytävänsä Ricardia sottaisempaa ponia, mutta oli onnistunut siinä silti. Sunny ei tuntunut ymmärtävän hygieniasta mitään vaan sotki karsinansa joka ikinen päivä huolella. Monet tammat tuntuivat olevan siistejä mutta exmoorinponin karsinasta näki hyvin, että se oli alunperin luonnosta ja kaikenlisäksi kasvatettu pihatossa. Didi ei voinut kuitenkaan voivotella karsinan kanssa, vaan kääri aavistuksen pitkät sadetakin hihat ja tarttui talikkoon. "Pois tieltä Lily", hän nauroi kun pieni koira pyöri hänen jaloissaan ja nosteli pieniä tassujaan koreasti kuin koittaen vältellä likaista pahnaa, jota koko karsina oli täynnä.

[Tässäpä me tullaan Alexin kanssa.]

Alex oli nostanut tummansinisen, vedenpitävän takkinsa hupun päähänsä ja metsästänyt suuren valkoisen Peevesin tarhasta herkuilla houkutellen, jotta vältti tarhan ympäri kahlaamisen. Syyssää oli tehnyt pahojaan jopa laadukkaille tarhoille, ja kuralätäköitä oli lähes mahdoton vältellä jos aidan sisäpuolelle astui. Hänen onnekseen Peeves oli oppinut jo tunnistamaan hänet ja tuli mielellään luokse, sillä se oli perso herkuille ja arveli Alexilla niitä olevan. Tihkusade meni silmiin hupusta huolimatta ja sai miehen kiirehtimään askelissaan. Kirkkaan oranssiin loimeen puettu ruuna oli pyörinyt varmasti tarhan jokaisessa lätäkössä ja muistutti nyt lähinnä enemmän ratsastuskoulun raudikkoa kuin kauniin valkoista elokuvahevosta.

Tallin käytävä kolahteli ruunan askelista kun Alex talutti sen käytävän päähän pesupaikalle ja kiinnitti siihen. Hän riisui loimen tallikäytävälle ja katseli sitä hetken avuttomana - hän melkein toivoi, että joku olisi vienyt sen pesuun, sillä jo sen riisuminen oli lennättänyt kuratäpliä miehen kasvoille. Ei sillä, että hän varsinaisesti ulkonäöstään olisi tallilla muuten välittänytkään. Mies otti vesiletkun käteensä ja alkoi tottuneesti pestä suurimpia kuria hevosen turkista pois. Se saattoi olla turhaa, sillä heidän oli tarkoitus harjoitella maahan kaatumista ja märkään hevoseen maneesin kuivakin hiekka tarttuisi oikein mukavasti. No, tulisipa ainakin pestyä hevonen, vaikka hohtavan valkoiseksi Alex sitä ei aikonutkaan kuurata.

[jee tervetuloa :>]

Didi nauroi pennulle, joka villiintyi karsinassa ja yltyi säheltämään ponin lannan kanssa. Koira oli ollut hyvä päätös ja erityisesti Lilyn valitseminen isosta pentueesta. Narttupentu osasi olla hölmö mutta kaiken kaikkiaan se oli niin pirteä ja leikkisä, että sai Didin hyvälle tuulelle päivänä minä tahansa. Lilyn keskittymiskyky karsinan pohjaan loppui kuitenkin lyhyeen kun sisään asteli melko valkoinen hevonen taluttajan kera. Didi oli tyytyväinen saadessaan tilaa nostella pohjaa kottikärryihin ja Lily asteli karsinan ovelle tarkistamaan valppaana sisäänsaapujat.

Kun hevonen vietiin pesukäytävälle ja sen loimi rahisi lattiaa koskiessaan mielenkiintoisesti pentu asteli käytävän puolelle katsellen tarkasti käytävän tapahtumia. "Lily, älä mene häiritsemään", Didi sanoi ohimennen, sillä tiesi että seurallinen koira yrittäisi mennä kuitenkin. Huolimatta kiellosta, jonka pentu oletettavasti ymmärsi jo tässä vaiheessa, se kipitti pesukäytävän läheisyyteen ja nuuhki likaista loimea. Kun vesihana meni päälle se säpsähti hieman ja katseli hieman lähempänä.

Kun Didi kääntyi laskemaan talikon kottikärryihin saatuaan sottapyttyponinsa karsinan valmiiksi hän huomasi koiran kadonneen - tyypillistä. Turhaan sitä taisi komentaa, kun meni kuitenkin tunkemaan joka paikkaan. Didi sulki karsinan ja näki koiran pesukarsinoilla. "Ei kai Lily häiriköi teitä?" hän tuli varovaisesti hymyillen sanomaan.

Alex tarttui pesukarsinan seinustalla olevaan puhtaaseen sieneen ja edes yritti saada kuran irti Peevesin kaulasta, päästä ja jaloista. Hän ei ehtinyt huomata luokse tullutta pörröistä koiraa ennen kuin hevonen oli jo venyttänyt kaulansa pitkälle ja askelsi niin lähelle kun naruista pääsi. Alex oli jo kieltämässä sitä ja siirtämässä takaisin oikealle paikalle kun hän huomasi sen nuuhkivan uteliaasti kohti koiraa, jota hän ei muistanut nähneensä ennen. Mies sulki hanan ja kyykistyi tarjoten kättään koiranpennulle ja nosti katseensa vasta kuullessaan äänen puhuttelevan itseään.
”Ei ollenkaan”, Alex naurahti ja katseli hymyssä suin koiran ja hevosen kohtaamista. Onneksi Peeves ei ollut yksi niistä hermoheikoista kilpahevosista, jotka olisivat vetäneet herneet nenään pikkukoirasta. Sen sijaan edelleen luvattoman likainen ruuna suhtautui uteliaasti kaikkeen ja kaikkiin, mikä oli onni sen kouluttajalle.
”Äläkä suotta teitittele. Olen Alex Chilton, olemme ehkä nähneet joskus ohimennen”, hän muisteli tervehtiessään ja oli jo tarjoamassa märkää, kuraista ja kylmää kättään mutta vilkaistuaan sitä, veti sen takaisin ja naurahti hämmentyneenä. Ehkä koiran oletettu omistaja ei pahastuisi.

Didi seisahtui pesukarsinoiden eteen ja katseli hymyillen Lilyn ja Peevesin kohtaamista. Pentu nuuhki etutassu pystyssä, uteliaana mutta hieman pelokkaana, isoa hevosta. Kun se ei osoittanut hänelle harmia sen pörheä häntä rupesi vipattamaan ja kun iso mies laskeutui sen tasolle koira hullaantui ja rupesi pyörimään tämän ympärillä pyrkien syliin ja saamaan rapsutuksia. Didi nauroi koiran ikinä laantumattomalle innolle ja sanoi pehmeästi: "Anna nyt vähän tilaa Lily." Hän ei ollut koskaan osannut kunnolla käskeä sitä, johdonmukaisemmat koirankouluttajat varmasti häpeäisivät häntä.

"No hyvä", hän sanoi eikä ollut ensivaikutelmalta uskonutkaan koiran häirinneen.
"Didi Adams", hän vastasi takaisin ja katseli miestä. Olivat he varmasti nähneet, Didi tunnisti yllättävän hyvin jo suurimman osan Rosingsissa useasti näkyvät kasvot - erityisesti nyt kun poni toi hänet tänne päivittäin useaksi tunniksi kerrallaan. "Emmeköhän, olen Fairchildien taloudenhoitaja", hän esitteli vielä itsensä. Hän oli jokseenkin tyytyväinen, ettei joutunut kättelemään kuraista kättä ja laski omansa hymyillen. Lily siirtyi hevosen ja miehen luota takaisin kiinnostavalle loimelle ja nelisti sitten pesukarsinan toiselle puolelle. Sen touhotus oli huvittavaa katseltavaa.

Alexia ei haitannut, vaikka pieni koira pyrkikin hänen syliinsä, vaan mies rapsutteli sitten rauhassa arvellen, että teki virheen siinä. Ehkä olisi ollut parempi rapsutella sitä vasta, kun se rauhoittuisi, vaikka sitä tuskin koskaan tapahtuisi. Pennun into siirtyi muihin juttuihin ja Alex saattoi nousta ylös. Hän pyyhki likaisia käsiään housuihinsa, ja onnekseen farkkujen materiaali antoi anteeksi kevyet likatahrat.
”No, mukava tavata nyt ihan kunnolla”, Alex hymyili ja yritti painaa mieleensä kasvot. Didi Adams, Fairchildien taloudenhoitaja. Tieto tulisi tarpeeseen taatusti vielä joskus.
”Tämä tulee ehkä hieman puskista, mutta onko sinulla kamala kiire, sanotaan puolen tunnin kuluttua? Koulutan Peevesiä elokuvaa varten, ja kaipaisin avustajaa sen kanssa yhteen temppuun”, Alex kysyi yrittäen näyttää mahdollisimman viattomalta. Ei kai hän vain käyttäisi hyväkseen Fairchildien taloudenhoitajaa typeriin hömpötyksiinsä. Vaikka hänet oli varta vasten palkattu kouluttamaan Peevesistä tähti, moni Rosings Parkin tallilla käyvä kilparatsastaja nauraisi hänet ainakin mielessään ihan pelleksi.

Didistä oli ihanaa, kun Lily löysi ystäviä tallista. Olivat ne sitten koiria, hevosia tai ihmisiä.
"Kyllä", Didi nyökkäsi hymyillen. Hän oli kyllä nähnyt miehen mutta osasi nyt yhdistää nimen kasvoihin ja pyrki muistamaan tämän yhdistelmän. Nainen katseli likaista, osittain nyt pestessä puhtaampaa hevosta, joka oli ihanan utelias ja kiinnostunut Lilystä. Eikä selvästikään pelännyt sitä, mikä oli aina hieno asia. Oli mukavaa tavata tallilla rentoja ihmisiä, jotka viitsivät pyyhkiä likansa housuihinsa ja hevosia, jotka eivät säikähtäneet omaa varjoaan.

Lily lähti pyörimään hänen ympärillään ja Didi nosti sen syliinsä tai ennemminkin toisen kätensä varaan. Pientä koiraa oli helppo pitää. Se kiehnäsi häntä vasten hieman, kuin mukamas haluten pois sylistä vaikkei oikeasti halunnut. Se ynähti ja luovutti ja nojautui rakkaaseen omistajaansa. Kohta se varmasti nukahtaisi hänen syliinsä ja hän ei saisi mitään aikaiseksi.
"Ei oikeastaan", Didi sanoi aluksi hieman häkeltyen kysymyksestä. Peeves oli elokuvahevonen? Se ei tullut todellakaan naisella ensimmäisenä mieleen mutta kieltämättä puhtaanvalkoinen ruuna sopi varmasti jotakin prinssiä kantamaan. "Tulen mieluusti auttamaan", Didi sanoi nyökäten ja hymyillen. Hän oli toki suunnitellut ratsastavansa Sunnyn haettuaan sen sisään mutta tamma osaisi odottaa häntä kyllä. Häntä kiinnosti nähdä, millaisesta tempusta oli kyse.
"Olen varmasti tässä käytävällä kokoajan, haen vain ponini tarhasta", hän koki tarpeelliseksi ilmoittaa.

Alexin ilme suli kiitolliseen hymyyn, kun Didi suostui auttamaan häntä. Hän tarttui vesiletkuun jälleen ja suihkutteli puhtaaksi Peevesin jalkoja ja vatsaa, jonka se oli senkin onnistunut sotkemaan upeasti.
”Se olisi mukavaa. Lähden itämaneesille, olen varannut sieltä puolikkaan muutamaksi tunniksi, joten ei tässä mikään kiire ole. Tulet kun ehdit. Lupaan, ettei siinä mene kauaa”, Alex hymähti ja kuurasi nyt hevosen toista puolta. Saisi jäädä vähän likaiseksi, ei hänellä ollut aikaa sellaiseen, maneesivaraus odotti. Saatuaan hevosen sellaiseen kuntoon, että sen kehtasi viedä esiteltäväksi maneesiin mahdollisten kilpahevosten sekaan, Alex pujotti sille naruriimun ja kiinnitti siihen pitkän koulutusköyden.
”Nähdään pian?” hän muistutti Didiä ennen kuin nappasi juoksutuspiiskan ja lähti taluttamaan Peevesiä käytävää pitkin kohti pienempää maneesia. Ruuna olisi halunnut nuuhkia käytävän varrella jokaisen nimitaulun, vastaantulevan ihmisen ja hevosen sekä karsinan ovissa roikkuvat loimet. Mitähän siitäkin päivästä tulisi?

"Selvä! Tulen kyllä." Aivan kuin Didi olisi osannut kieltäytyäkään. Hyväksikäyttöä tai ei, Didi oli tyytyväinen kun sai olla avuksi niinkin erikoisessa tehtävässä. Hän laski nuokkuvan koiran maahan vapauttaakseen molemmat kätensä työntekoa varten. Hän nosti sadetakin hupun päänsä päälle tullessaan Sunnyn tyhjälle karsinalle, nosti kaulalleen riimunnarun, otti kottikärryn mukaansa ja vei lannat pois. Samassa hän käveli Sunnyn ja sen suloisen harrastehevosista koostuvan tarharyhmän luo ja vihelsi ponin luokseen. Se oli kisahevosiin verraten järkyttävän näköinen saapuessaan sisään, sillä huolimatta ahkerasta klippauksesta se oli silti selästä, jaloista ja päästä hyvin karvainen ja yltäpäältä mudassa. Didi toivoi kovasti, ettei paikalle ilmestyisi ketään tärkeää henkilöä tutkimaan hevosten kuntoa, sillä sottainen Sunny saisi odottaa Alexin ja Peevesin session verran puhdistumista.

"Joo. Ei mene kauaa", Didi huikkasi. Hän heitti ponin selkään ohuen viltin toivonaan kuivattaa sen sateessa kastunut karva (ja muta) siihen mennessä kun hän tuli takaisin. Sitten hän sulki karsinan oven ja lähti itämaneesia kohden. Lily oli jo löytänyt parempaa seuraa, ties mihin se oli mennyt. Kai se selviäisi. Varmaankin tulisi hetken päästä takaisin tallin lämpöön, sillä koleat olosuhteet ulkona eivät olleet pienelle koiralle omiaan vaikka sillä olikin paljon turkkia.

Alex oli lämmitellyt Peevesin kävelyttämällä sitä ja tekemällä erilaisia helppoja tehtäviä, kuten taivutuksia ja väistöjä maasta käsin. Hän siirtyi hevosen kanssa keskemmälle ja pyysi sitä seisomaan paikallaan kun itse siirtyi kauemmas. Hän piti pitkän narun päästä kiinni vain siksi, että toisella puolen ratsastavilla ratsukoilla olisi turvallisempaa - eiväthän nuo voineet tietää, että Peeves ei ikipäivänä lähtisi vapaanakaan pitkälle. Koskaanhan sitä ei varmaksi voinut tietää, mutta niiden kuukausien aikana Alex oli oppinut hevosesta yhtä ja toista.

Saadakseen hevosen makaamaan, mikä oli vain osa temppua, hän teki merkiksi pitkällä raipalla pientä liikettä hiekalla. Tällä kertaa heillä ei ollut mitään, jonka viereen ruuna kävisi, mutta siksi Didi oli tulossa paikalle. Peeves painoi turpansa maahan ja etsimättä varsinaisesti kunnollista paikkaa, se kävi maahan makaamaan rauhallisesti ja jäi paikalleen saaden Alexin hymyilemään. Olihan temppu toki harjoiteltu jo kauan, mutta oli aina hienoa, kun hevonen totteli häntä hetkessä. Mies siirtyi ruunan luo palkitsemaan sen taskussaan pitämillään nameilla ja silitti hevosen kaulaa.

Didi nosti tallista ulos mennessään sadetakin hupun päähän, sillä tumma roikkuva taivas tiputteli yhä pisaroita vaikkei enää yhtä suurella voimalla kuin aiemmin. Hänen vaaleanpunaiset kumisaappaansa olivat viehättävästi purussa ja muussa sotkussa oltuaan karsinassa ja siksi hän asteli tallitien lukuisten lätäköiden läpi ja puhdisti siten saappaat liasta.

Kun Didi astui maneesiin sisään hän näki Peevesin ja Alexin työn touhussa. Valkoinen hevonen kulki narun päässä kuuliaisesti ja komean raviaskeleensa tahdissa. Didi katseli parivaljakon työskentelyä maneesin reunalta hiljaa ja oli vakuuttunut Alexin ja ruunan saumattomasta yhteistyöstä. Hevosen laskeutuessa makuulteen Didi mietti, mitä pääsisi itse tekemään. Juuri nyt hänellä ei ollut arvauksen arvausta, sillä hevosten temppukoulutus ei ollut hänen alaansa. Tai koulutus muutoinkaan, hänet oli aina nakattu turvallisten ja koulutettujen hevosten selkään kehittymään itse. "Sehän on taitava", Didi sanoi hymyillen ja asteli lähemmäksi kouluttajaa. "No, mikäs on minun roolini?"

Alex vilkaisi kuullessaan Didin äänen ja nousi seisomaan. Hän viittoi naista luokseen.
”Ylös”, hän käski hevosta ja käsimerkkiin yhdistettynä käsky toimi. Peeves nousi kaikille neljälle jalalleen ja työnsi turpaansa Didin syliin. Jos kerran Alexilla oli nameja, miksi ei tälläkin ihmisellä.
”Peevesin pitäisi osata kohtaus, jossa se tönii turvallaan näyttelijää, käy sen viereen makuulle ja nousee ylös ihminen selässään. Se osaa nämä käytännössä kaikki erikseen, mutta en ole saanut vielä ketään oikeaa ihmistä makuulle käymisen harjoitteluun avukseni”, Alex virnisti.
”Ennen kuin laitan hevosiin tottumattoman näyttelijän makaamaan satoja kiloja painavan eläimen kanssa, ajattelin kokeilla sinulla, kun nyt satuit paikalle”, hän jatkoi huvittunut hymy kasvoillaan.
”Äläkä huoli, Peeves tietää mitä tekee”, hän varmisti edelleen kuitenkin huvittuneena. ”Elottomien esineiden kanssa se on valitettavasti kyllä muutaman kerran kaatunut niiden päälle. Niin ei varmasti käy tänään.”

Didi käveli hevosen ja Alexin luo. Peevesin välittömyys ihastutti Didin kun se tuli ensin noustuaan hänen luokseen. "Voi ei minulla ole mitään", hän toi kätensä hevosen haisteltavaksi ja rapsutti sitä pään sivusta. Olisikin ollut, noin kuuliaisesti tehdyistä tempuista ansaitsi kyllä lisäpalkintoja.
Naisen huomio siirtyi symppiksestä hevosesta Alexiin. "Mielenkiintoista", hän henkäisi ja hymyili. "En ole ikinä päässyt mukaan hevosen koulutukseen - varsinkaan tällaiseen koulutukseen", hän kertoi ja katseli ruunaa. Siitä ei olisi uskonut, että se osasi niin paljon temppuja ja esiintyi elokuvissa.

"Kuulostaa ihan järkeenkäyvältä", hän nyökkäsi. Hän oli ainakin jollain tasolla fiksumpi valinta kuin näyttelijä, kai. Onneksi hevonen ja Alex tiesivät mitä tekivät, ehkä hänkin selviäisi.
"Todella kannustavaa", hän nauroi. Sepä olisikin traagisen koomista, jos Peeves kumoaisi itsensä elokuvan kuvauksissa näyttelijän päälle. "Mitä haluat, että teen?"

”No, sinä osaat pitää silmät auki jos niin meinaa käydä”, Alex vastasi huvittuneena ja riisui vuorellisen takkinsa, joka alkoi käydä vähän liian lämpimäksi sisällä töitä tehdessä. Hän tarjosi ruunan riimussa roikkuvan narun päätä naiselle siksi aikaa, kun vei oman takkinsa sivummalle maneesin reunalle.
”Aloitetaan niin, että olet kyykyssä sen vierellä, kun pyydän sitä makuulle. Sen pitäisi kunnioittaa ihmistä niin, että se jää makaamaan viereen, mutta se on välillä vähän hölmö.” Alex tarttui naruun uudelleen itse ja antoi sen roikkua hiekalla pitäen ihan sen päästä kiinni. Hän pyysi Peevesiä peruuttamaan käsiliikkeellä ja sen tehtyään hevonen sai palkkioksi namin. Ehkä se olisi tarpeeksi motivoitunut kokeilemaan makuulle-temppua ihmisen vierellä.

”Oletko valmis?” hän kysyi Didiltä odottamatta vastausta turhan kauaa. Jos hän antaisi naiselle mahdollisuuden perääntyä, tuo varmasti tekisi sen.
”Pidät vaan silmät auki.” Kun Didi oli asemissaan, Alex kiinnitti hevosen huomion ja heilautti raippaa lyhyellä liikkellä hiekalla. Peeves nuuhkaisi vieressä olevan ihmisen hiuksia ennen kuin asetteli jalkansa jotenkin päin järkevästi ja alkoi laskeutua hahmottamatta ehkä ihan täysin omaa kokoaan. Se näytti alkavan rojahtaa ihan ajattelematta alas, mikä sai Alexin lähes sulkemaan silmänsä. Mitähän tästäkin tulisi?

"Niin osaan, en varmasti jää tuon alle", hän vilkaisi hymyillen höpsöä Peevesiä ja sen hiekkaan hieman tahriintunutta karvaa. Hän otti kiinni tarjotusta narusta ja huolimatta rentoudestaan hevosten ympärillä tunsi suurta vastuuta ruunasta kun Alex vei takkinsa pois.
Kun mies selosti hänelle puuhailun etenemisen hän nyökkäili keskittyneenä. Kuulosti, no tottapuhuen hurjalta mennä tietoisesti ison hevosen alle, mutta myös hienolta. Hän tuntui myös luottavan Alexiin ja tämän arviointikykyyn Peevesin osalta. Ruuna näytti kyllä siltä, että saattaisi rojahtaa vähän minne sattuu mutta eikai se häntä sekottaisi leikkinukkeen?
"Valmis", Didi kuittasi hieman hymyillen ja meni ruunan viereen kyykkyyn. Hän katseli varuillaan hevosen laskeutumista ja halusi luottaa siihen. Kun hevonen sitten rojahti maahan Didi siirtyi askeleen verran sivuun juuri ennenkuin hänen hevosta läheisempi jalka olisi jäänyt sen kehon alle. Ei hänen jalkansa varmaankaan pehmeän hevosen vatsan alla olisi kuollut mutta parempi ehkä tehdä tämä turvallisesti. "Siinä sitä ollaan", Didi sanoi naurahtaen ja katsoi Alexia. Peeves näytti huvittavan tyytyväiseltä maatessaan hänen vieressään ja Didi rapsutti sitä sään vierestä hieman olettaen että se oli ihan ok asia tehdä tällaisessa koulutustilanteessa.

Peevesin kaaduttua melkein Didi-paran jalan päälle, Alex nosti kätensä kasvoilleen ja huokaisi huvittuneena. Hänen onnekseen ei ollut sattunut pahemmin.
”Tuo hevonen ajaa mut hermoraunioon”, Alex naurahti eikä oikeasti voinut olla vihainen hölmölle Peevesille, joka tuntui joka päivä vain unohtaneen aiemmin opetetun - tai sitten sen päähän mahtui vain tietyn verran asiaa.
”Haluatko kokeilla olla sen selässä, kun sen nousee ylös?” Alex kysyi ehdottaen ja tarjosi kämmenestään Peevesille namin. Se makoili varsin tyytyväisenä paikallaan, ehkä onnellisena huomiosta ja siitä, että sai vain laiskotella.
"Voimme sitten ottaa tämän makuulle käymisen uudelleen, mutta niin, että tönäiset sitä sivummalle jos se meinaa tulla päällesi."

"No, ei se ainakaan kokonaan päälleni tullut", Didi vastasi. Hänen mielestään hevonen oli tehnyt hyvin, sillä hänen vertailukohteenaan mielikuva hevosesta, joka makasi lytätyn nuken päällä täysin. Tietysti elokuvassa tallattu jalka ei ehkä sopinut dramaattiseen kohtaukseen, joten Didi ymmärsi kouluttajan turhautumisen.
"Se on varmaankin yhtä turvallista kuin tämäkin?" Didi naurahti ja nousi hitaasti ylös ruunan vierestä. Se nautti selvästi makoilusta. Didi ei muistanut milloin viimeksi oli ollut tällälailla kontaktissa hevosiin. Yleensä tallipäivät jäivät siihen, että poni haettiin tarhasta, harjattiin ja ratsastettiin ja vähän venyteltiin tai rapsuteltiin. Tällainen koulutus oli erilaista, ei sitä aina päässyt olemaan makuullaan olevan hevosen vieressä. "Voin kokeilla sitä", Didi sanoi varmana. Ei hän kehtaisi tai haluaisi perääntyä. Tämä oli hauskaa vaihtelua, vaikkei hän tuntenutkaan itseään järin hyödylliseksi ollessaan niin kokematon avustaja. Alexin viimeiselle kommentille hän nyökkäsi. "Miten pysyn sen selässä kun se nousee?" hän kysyi ja yritti piilottaa avuttomuutensa.

”Parempi kun ei tulisi ollenkaan. En tiedä yhtään millainen näyttelijä sen kanssa tulee työskentelemään, mutta pahoin pelkään että joku nirppanokkainen kaupunkilainen, joka pelkää isoja eläimiä”, Alex sanoi hieman turhan epäammattimaisesti mutta peitti haukut leveään hymyyn. Hän ojensi Peevesiltä salaa Didille muutaman namin.
”Nostat vain jalan sen selän yli ja pidät harjasta tai kaulasta kiinni. Tärkeintä on, että olet siellä ja pysyt siellä. Olen tehnyt tämän sen kanssa kahdestaan muutaman kerran, mutta sen olisi tietysti tarkoitus tehdä se niin, ettei ratsastaja anna sille äänimerkkejä”, hän virnisti ja toivoi, että Didi todella tiesi mitä tehdä. Ainakin tuo oli ennen ratsastanut.
”Jos tuntuu että et pysy siellä, liu’u turvallisesti alas toisen kyljen kautta”, Alex vielä ohjeisti ennen kuin siirtyi vähän kauemmas, jotta ei kuvauksissakaan näkyisi kamerassa. Varmistettuaan, että Didi oli valmis, hän antoi merkin Peevesille ja ruualle perso hevonen nousi polkaisten vauhtia maasta mutta nousi pehmeästi ylös ja ravisteli päätään ylpeänä itsestään. Mikäli Didi oli vielä kyydissä, Alex asteli ruunan luo ja palkitsi sen namein.
”Hienostihan se meni, vai kuinka?”

"Niin", Didi totesi jälleen nyökäten. "Harvempi näyttelijä ehkä on kokenut isojen hevosten seurassa, vaikka näyttelisikin elokuvassa niiden kanssa", hän pohti. Toivon mukaan Peevesin kanssanäyttelijä olisi mukava, sillä ruuna oli kovin sympaattinen itse. Hän otti vastaan salakuljetetut namit ja laittoi ne vaivihkaa takkinsa taskuun. Ihme ja kumma Peeves ei ollut heti häntä piirittämässä.
Didi astui kumisaapasjaloillaan Peevesin päälle ja otti kiinni sen harjasta mahdollisimman tukevasti. Ei nousevan hevosen selässä nyt niin huteraa voinut olla. Eikä ollutkaan, Peeves nousi hyvin huomaavaisesti ylös ja Didi sen selässä. Ensin hän oli ollut maan tasalla ja yhtäkkiä pitkäjalkaisen hevosen selässä "kaukana" maanpinnasta. Selästä käsin Peeves tuntui ehdottomasti isommalta kuin maasta. Kun ruuna oli pörhistellyt ylpeästi Didi siirtyi aavistuksen edemmäs sen selässä ja taputti sen pehmeää valkoista kaulaa hymyillen.
"Hyvin meni, se oli helpompaa kuin olisin kuvitellut", Didi sanoi tyytyväisenä, "se on todella kiltti hevonen", hän sanoi katsellen rauhassa seisovaa ja namejaan mutustelevaa ruunaa.

”Peeves on liiankin kiltti. Se seuraisi mieluusti minua kaikkialle ja etsisi taskuni herkuista. Valitettavasti se ei ole välttämättä välkyimmästä päästä. Minulla on mennyt kuukausia harjoitella jo näitä temppuja sen kanssa”, Alex hymähti ja silitti likaisen valkeaa kaulaa. Hevonen painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja ei aikaakaan kun sen turpa hamuili jo toista taskua. Mies naurahti.
”Kokeillaan sitä makuulle käymistä uudelleen. Tehdään tällä kertaa niin, että makaat maassa ja annetaan Peevesin ensin tutkia sinut. Ehkä voit antaa sille pari namiakin. Luulisi sen silloin viimeistään tajuavan, että olet siinä, eikä päälle olisi syytä kaatua”, Alex sanoi huvittuneena ehkä eniten siitä, miten oli saanut houkuteltua Didin avukseen. Tuohan olisi suorastaan hengenvaarassa, kun hänen saapaspäinen oppilaansa romahtaisi koko ruhollaan alas. Ehkä se todella sillä kertaa ymmärtäisi, että alla olisi elävä ihminen eikä tuon päälle ollut asiaa.
Didin ollessa valmis, Alex salli valkean turvan haistella maassa makaavaa naista. Ruuna tuntui miettivän päässään, miksi tuo oli siinä niin, mutta tuntui lopulta ymmärtävän mitä siltä tahdottiin. Alex pyysi sitä taas makuulle.

"Aww", Didi sanoi hymyillen ja laskeutui ruunan selästä alas kevyesti. "Onneksi se kuitenkin oppii lopulta. Olisi turhauttavaa jatkaa ja yrittää ilman kehitystä." Sunnynkin kanssa oli ehdottomasti tapahtunut kehitystä, vaikkei ponin vyötärönympärys paljoa kutistunut kovasti kiristyneen treeninkään ansiosta. Kai osittain saattoi syyttää talvikarvaa mutta ponin ruumiinrakennekaan ei tainnut antaa paljoa laihtumisvaraa. Omalla tavallaan se ei kuitenkaan haitannut, ainakaan Didiä, sillä Sunny oli kerännyt lihaksia pelkän laihtumisen sijaan ja jaksoi sitä kautta liikkua paremmin.

Hän ei ehkä ollut ammattilainen mutta huomasi kyllä, kun poni lähti treenaamaan mieluummin, teki siirtymiset ponnekkaammin ja jaksoi liikkua hyvässä muodossa ja rentona pidempään.
"Okei", Didi vastasi Alexille ja mietti itsekin mitä oikein oli tekemässä. Mitä sitä kuitenkaan jossittelemaan, joten Didi laskeutui maan tasalle hevosen viereen ja siitä makuulle. Maneesin pohja oli viileä mutta Didi ei pahemmin pelännyt sotkeutua. Peeves näytti kammottavalta jättiläiseltä makuulta ja kun se tuli sotkuinen turpa edellä hänen luokseen Didi irvisti ja suli sitten hymyyn. Hän sujautti ruunalle taskustaan herkun ja ruuna söi sen nautiskellen.

Kun Alex pyysi Peevesin makuulle Didi katsoi sitä tarkasti, sillä ei todellakaan halunnut jäädä alle jos hevonen hänen päälleen päättäisi pyllähtää. Didi suojasi vaistomaisesti itseään kun hitaasti ja varmasti valkoinen hevonen tuli hänen viereensä ja rojahti makuulle. Se piti kuitenkin, ihme ja kumma, hienoisen etäisyytensä. Ei sillä, että se olisi makuulla kaukana hänestä, rentoutuessaan se kyllä valahti aavistuksen hänen päälleen mutta pienellä olkapään siirtämisellä ruunan vieressä oli varsin kotoisaa. "En kuollut", hän julisti helpottuneena ja kurottutui taputtamaan ruunaa vatsalta.

Peevesin suoriuduttua aiempaan verrattuna äärimmäisen hyvin, Alex hymyili leveästi ja tuli sen luo palkiten sen namilla. Hän hieroi hevosen päätä ja korvia ylpeänä hölmöstä ruunasta, joka oli jo niin monta kertaa osoittanut luupäisyytensä, että pienikin askel oli iso voitto.
”Sehän onnistui”, Alex sanoi ja melkein katui epäiltyään hevosta.
”Kyllä se taitaa tietää sittenkin, ettei ihmisen päälle vain kaaduta. Kokeillaanko uudelleen, nyt koko temppu, eli sen pitäisi ensin töniä maassa makaavaa ihmistä turvallaan, käydä makuulle ja sitten nousta ihminen selässään. Lupaan, että päästän sinut pian muihin hommiisi.”

"Jep, se onnistui", Didi nauroi ja oli helpottunut. Häntä oli kieltämättä jännittänyt, maassa maatessa oli hyvin haavoittuinen olo eikä Didi ihmetellyt miksi hevoset luonnossa nukkuivat mieluummin valmiusasennossa seisaaltaan. Peevesillä ei tuntunut olevan pakorefleksiä kun se makasi reporankana hänen vieressään helliteltävänä. Didi antoi kätensä levätä hevosen päällä kun hän nousi istualleen ja pudisteli toisella kädellään takistaan hiekanmuruja.
"Ainakin siltä vaikuttaisi", hän nyökkäsi. "Kokeillaan vain!" Hän ei enää epäillyt Peevesiä, se tuntui osaavan hommansa. Kun hän luotti hevoseen hän ei tuntenut itseäänkään niin ulkona mukavuusalueestaan. "Ei minulla ole kiireitä, älä huolehdi", hän sanoi ristiessään jalat hiekkapohjalla. "On mukavaa olla avuksi." Vaihtelu hänen hyvin samanlaiseen arkeensa oli tervetullutta.

Sillä kertaa kaikki meni kuten oletettiinkin. Alex pyysi Didiä tarjoamaan namia hevoselle ensin, jolloin Peeves työnsi turpansa makaavan ihmisen luo. Se laskeutui makuulle ja tuntui selvästi tajuavan Didin läheisyyden (ja sen, ettei kanssanäyttelijää sopinut litistää pannukakuksi), se salli avustajan nousta selkäänsä ja nousi ylös vasta, kun sai merkin. Alex oli koittanut saada sen ihan alkujaan nousemaan ollessaan itse selässä, mutta hevosen kärsivällisyys oli loppunut siihen kun se oli tuntenut painoa selässään maatessaan ja mies oli useammin kuin kerran liukunut jo ennen ylös pääsyä selästä. Lopulta lahopää oli tuntunut sisäistäneen, mitä siltä vaadittiin.
”Sehän oppii!” Alex kehui ääneen ja astui lähemmäs tarjotakseen palkinnon ruunalle. Se oli tehnyt kokonaisen liikesarjan yhdellä palkkiolla, mikä kertoi pitkäjänteisestä halusta miellyttää ihmistä.
”Tämä on jo iso askel Peevesille. Vaikka se miten markkinoitiin minulle temppuhevosena, luulen, että se ei ollut koskaan oppinut mitään ennen tänne tuloa”, Alex sanoi huvittuneena ja hieroi hevosen valkeaa otsaa.
”Taidan jatkaa nyt helpommilla tehtävillä, jotka se taatusti osaa. Kiitos paljon avustasi, Didi.”

Didi antoi maassa maatessaan taas Peevesille herkun ja ruuna haisteli hänet läpi. Kun se lösähti hänen viereensä hajuraon kera Didi oli jälleen helpottunut ja nousi sen selkään. Se nousi rennosti ja tasaisesti eikä hänen tarvinnut varoa nousua. Kun se oli neljällä jalalla Didi taputti sitä reippaasti kaulalle ja saadessaan Alexinkin huomionosoitukset se varmasti tiesi tehneensä hyvin.
"Niin oppii! Olet selvästi osannut tehdä työsi sen kanssa", hän kehui ja laskeutui hetken selässä istuttuaan alas jalat kovaan hiekkapohjaan tömähtäen.
"Selvä, toivottavasti ne sujuvat yhtä hyvin. Ole hyvä", Didi sanoi leveästi hymyillen. Sitten hän jätti hauskan kaksikon maneesiin ja meni Nemon ja Lilyn saattelemana takaisin talliin, jossa Sunny odotti häntä luojan kiitos hieman kuivaneena ja valmiina suurta puhdistamisoperaatiota varten. Hän kantoi esiin ponitamman harjapakin ja etsi kovimmat harjat lähtien irrottamaan paakkuja kovettunutta mutaa sen karvasta.