Welcome back

”Älä masenna minua”, Klaus tuhahti hymyillen kun kuuli Cavanaughn ikäkriisistä. He olivat molemmat toki melkein lähempänä kuolemaa kuin syntymää, mutta ei silti saanut manata vielä uran loppumista. Hän ei suostunut uskomaan sellaista.
”Sitten keksit jotakin muuta. En suostu olemaan vielä vanha, älä sinäkään”, mies yritti työntää pois ajatusta siitä, että kilparatsastus jäisi ja aikanaan varmasti ratsastus muutenkin, kun tarpeeksi huonoon kuntoon menisi. Hän näki itsensä jo harmaantuneena papparaisena kävelykepin kanssa valmentamassa edelleen. Eihän sitä ikinä tiennyt, mutta ajatus vanhenemisesta ei tuntunut hyvältä ja hän ei halunnut miettiä sitä. Ehkä hän vältteli totuutta mutta olkoon sitten niin.

"Totta se vain on."
Mies totesi vähän turhankin tyynesti, huokaisten syvään. Jos ensimmäinen valmennus täällä tauon jälkeen oli tuntunut siltä, miltä tuntuisi valmentaa päivästä toiseen? Hän saattaisi kuolla tylsyyteensä ja ihmisten yleiseen typeryyteen.
"Helppohan se on sanoa, jos viihtyy valmentajana ja on hyvät valmennettavat."
Välillä tuntui että hän sai kaikki idiootit.

”No, Cavanaugh, älä ole noin negatiivinen”, Klaus naurahti kollegalleen päätään pudistellen. Kyllähän miehestä huokui se, että tuo oli luotu kilpakentille eikä maneesin laidalle huutelemaan käskyjä. Toinen oli kuitenkin arvostettu valmentaja ja Klaus toivoi, että tuo löytäisi ilon vielä silläkin puolella. Kyllä hänkin kaikista mieluiten hioi koulusuorituksia ratsuillaan.
”Ole tyytyväinen että selkäsi kestää hyppäämistä vielä. Et tiedä mitä antaisin, jos saisin vielä palata esteradoille.”

"Mikään muu minussa ei kestäkään."
Oli mennyt aivan liian kauan viime romahduksen jälkeen, että hän oli voinut hypätä ilman lihassärkyjä, kipuja ja ylimääräisiä tuskia. Kun keho ei ollut muutenkaan kunnossa, se otti helposti nokkiinsa kunnon treeneistä.
"Vanha mikä vanha."

Klaus irvisti toisen sanoille. Niin, kai sitä siihen ikään tultuaan alkoi jo löytää itsestään hajonneita osia, oli se sitten päässä tai kropassa tai muuten vaan elämässä. Hän ei halunnut myöntää että kaikilla osa-alueilla oli kolhunsa. Cavanaughn seurassa ei ainakaan päässyt liiaksi piristymään, mutta mitäs pienistä.
”Sinnitellään nyt vielä muutama vuosi kuitenkin”, Klaus toivoi ja tarjoutui avaamaan maneesin ovea jos toinen oli valmis hevosensa kanssa. Hän ehtisi vielä hengähtää ennen kuin alkaisi sopimansa yksityisvalmennuksen pohjoismaneesissa. Sitten hänellä olisi vielä ratsastettavanaan Spark in the Dark, jonka lämmittelyn hän aikoi ulkoistaa hoitajalle.

"Tai muutama kuukausi."
Hän naurahti hyvin kolkosti, suorastaan ilottomasti. Hän ei tosiaankaan osaisi asettua aloilleen kun kilpaura loppuisi. Voisi hyvin olla että hän lopettaisi olemassaolonsa viimeisen kilpailunsa jälkeen.
"Katsotaan lopetanko valmentamisen intensiivikurssin jälkeen. Tehokas valmennusviikonloppu ja nämä sitä ennen pidetyt valmennukset eivät ole vakuuttaneet."

Klaus pyöritteli päätään. Ei ollut hänen asiansa saada toista ymmärtämään, että valmentaminenkin oli ihan mukavaa. Ihan yhtä kauhulla hän odotti oman kilpauran päättymistä nyt, kun oli vihdoin löytänyt itsensä taas ratsastuksen parista. Kun muista töistä oli vuosikymmen ja vankila-ajoistakin useampi vuosi, ei voinut enää kuvitella tekevänsä muuta.
”Sinun täytyy pyytää Effieltä sellaista ryhmää, jonka valmennuksesta saisit iloa.”

"Olen pitänyt huolen siitä, etteivät sellaiset eksy valmennuksiini enää uudelleen, joita en voi sietää tai joiden työskentely on niin kamalaa että päätäni särkee."
Hän huokaisi syvään, muistellen sitä yhtä ratsukkoa. Pitäisikin varmistaa O'Connorilta, oliko tyttö mennyt tuon valmennuksiin.
"Hmm... Jos Hepburn puhuu sinulle jostain valmentajien illasta, älä kiltti suostu siihen."
Jos kaikki muut suostuisivat, hänen olisi pakko. Eikä hän halunnut.

”Valmentajien illasta?” Klaus kysyi kohottaen kulmaansa. Mikä se sitten ikinä olikaan, kuulosti uhkaavalta. Jos häntä yritettiin jälleen saada johonkin mukahauskaan illanviettoon, niin… Hän kävi tallin järjestämissä yhteisissä tapahtumissa vain Evelynin seuralaisena, ei omasta tahdostaan.

"Niin. Älä kysy."
Artemis ei halunnut avata asiaa sen enempää, koska joutuisi myöntämään että koko muka-hauska iltama tai kokoontuminen olisi hänen syytään. Ja sitä hän ei halunnut. Eivätköhän ihmiset viettäneet täällä tarpeeksi aikaa muutenkin.

Klaus ei halunnutkaan tietää enempää. Hän keksisi jonkun tekosyyn välttää epämukava tapaaminen, sillä ei välittänyt sellaisesta pakollisesta pönötyksestä, miltä valmentajien ilta kuulosti. Ei sillä että hän erityisesti olisi vihannut kollegoitaan, mutta ei kai työkavereiden kanssa tarvinnut kaikkea vapaa-aikaa viettää.

Artemis talutti ruunan pesupaikalle ja alkoi riisua siltä varusteita. Hän ei oikein tiennyt enää mitä voisi puhua. Effie oli kyllä kannustanut juttelemaan kollegoiden kanssa, mutta ei hän osannut puhua turhanpäiväisistä asioista sellaisten ihmisten kanssa, joiden oletti inhoavan häntä. Valmentaja laski satulan telineeseen ja laittoi riimun suitsien tilalle hevosen päähän. Aivan yllättäen ruuna päätti ottaa muutaman sivuaskeleen ja litistää muutenkin hyvin laihan miehen pesukarsinoiden väliseinää vasten.
"Cúl tòna!"
Punapää rähähti hevosenne ja pökkäisi sitä kyynerpäällä etulautaseen. Se sai ruunan tanssahtamaan toiseen suntaan ja viskomaan päätään pröhisten.

Klaus seurasi talliin. Hän siirtyi vähän pidemmälle pesukarsinalta ja ujutti kättään kaltereiden välistä Spark in the Darkille, joka sieramet väristen etsi kämmeneltä makupaloja. Mies pujautti sille palan porkkanaa ruokakuppiin ja taputti ruunan kaulaa. Toisen valmentajan vieraskieliset sanat eivät hätkäyttäneet suuntaan eikä toiseen, paitsi karsinassa asuvaa ruunaa, joka kavahti aavistuksen taaksepäin.
”Nykyiset ratsuni ovat tässä”, hän kertoi Cavanaughlle mikäli tuota sattui kiinnostamaan.
”Leviathan on GP-tasoinen, Spark in the Dark Prix St. Georges. Leopold Landaun hevosia.” Hän tarkkaili tummia ratsuja kaltereiden välistä arvioiden ja hymyili. Parempia ei kai voisi toivoa, kun hänen upea Noxinsa oli jäänyt eläkkeelle.

Artemis vilkaisi hevosia. Hän jätti pelleilevän ruunansa hetkeksi käytävälle, astellen katsomaan noita kouluhevosia . Hän tarjosi kättään kalterien välistä, puhellen rauhalliseen sävyyn ja pyysipä jopa anteeksi säpsähtäneeltä hevoselta huutamistaan.
"Komeita hevosia, vaikka en niin kouluratsuja ymmärräkään. Se on myönnettävä."

Klaus oli yllättynyt, että Cavanaugh tuli ihan karsinoille saakka. Hän oli odottanut nopeaa vilkaisua ja ehkä jonkin sortin muminaa. Positiivinen yllätys.
”Todella potentiaalisia vaikka on niissä vielä työtä”, mies nyökkäsi ja etsi taskustaan porkkanaa myös silityksistä välittämättömälle Leviathanille.
”Ehkä joku päivä pääset näkemään ne radalla. Uskon, että pidät niistä.”

"Onhan kouluratsastus upeaa seurattavaa, vaikka se ei tarjoakaan vauhtia, johon olen itse mieltynyt."
Hän painaisi nämä kaksi mieleensä ja seuraisi. Hevoset näyttivät hyviltä ja hän muisti kollegansa radoilta ilmeisesti eläköityneen kilparatsunsa kanssa. Sitä oli ollut ilo katsoa.
"Kaikissa on vielä työtä. Danza Kuduro on viiden tähden kilpailujen hevonen ja aivan täysin kesken. Eikä siitä valmista tulekaan ennen kuin se jää tämän kauden jälkeen, luojan kiitos, eläkkeelle."

Klaus arvosti Cavanaughn tapaa vaatia hevosiltaan täydellisyyttä. Hän oli itse samanlainen, eikä päästänyt helposti ajatuksissaankaan itseään uskomaan, ettei hevosen kanssa voisi vielä työstää yhtä jos toista osa-aluetta. Aina oli parannettavaa, parhaillakin. Mies avasi takkinsa lämpimässä tallissa ja pöyhi jälleen hiuksiaan.
”Kiva saada sinut takaisin tänne. Toivottavasti jäät pidemmäksi aikaa”, Klaus sanoi vielä ennen kuin lähtisi viettämään ansaitun lepohetken yläkertaan ennen valmennustaan.

Sellainen kuului valmennettavien epäonneksi miehen tapoihin. Hän oli jo siirtymässä takaisin hevosensa luo, mutta kollegan sanat saivat kulmat kurtistumaan.
"Mnh, kiitos."
Irlantilainen mutisi hieman vaivaantuneena ja jatkoi Klausin mentyä ruunansa kanssa touhuamista.

[Kiitos pelistä, jatketaan näillä taas joskus :)]