Come back here you idiot

Sateinen, kylmä ja ankea sää ei varmastikaan ollut monelle se mikään houkuttelevin lenkkeilysää, mutta Laurentinea se ei haitannut. Naisella oli vapaapäivä koulusta ja töistä, eikä hän oikeastaan edes muistanut milloin viimeksi olisi viettänyt vapaapäivää. Tänään hän oli kuitenkin suunnitellut nauttivansa tästä harvinaisuudesta täysillä, käymällä ensiksi pitkällä lenkillä koiriensa kanssa ja suuntaamalla sitten tallille. Illasta hän voisi vielä käydä kuntosalilla, jos siihen vain jäisi aikaa. Vaikka Laurentinea sade ei haitannut, ei samaa olisi voinut sanoa hänen koiristaan. Yorkshirenterrierimix Zlatibor nyt ei juurikaan välittänyt, sille tärkeintä oli saada juosta, mutta kermanvärinen vinttikoira Tes olisi viettänyt paljon mieluummin sadepäivän sisällä peiton alla. Huolimatta siitä, että molemmat koirat olivat melko pieniä, Zlatibor vain noin neljä kiloa ja Tes vähän yli kymmenisen kiloa, ei kummallakaan koiralla ollut mitään ongelmaa pysyä mukana Laurentinen rauhallisessa hölkässä. Kunnon juoksulenkeille hän ei toki koiriansa ottanut mukaan, mutta pitkät kävely- ja hölkkälenkit sujuivat ilman ongelmia.

Nainen oli hölkännyt jo jonkin aikaa ja onnistunut syventymään täysin omaan maailmaansa, jonka takia hän ei huomannutkaan lehtien peittämää, erityisen liukasta kohtaa tiessä. Laur ei varsinaisesti ollut se kömpelöin ihminen, mutta hänkään ei voinut vastustaa tiettyjä fysiikan lakeja, joten täysin huomaamattaan nainen löysi itsensä maasta makaamasta. Kuinka ollakkaan, hän onnistui myös menettämään otteensa Tesin hihnasta, jonka ovela koira käytti tietysti hyväkseen. Laurentinelle ei jäänytkään paljoa aikaa ihmetellä miten päätyi maahan makaamaan, sillä vinttikoirien tapaan Tes oli varsin nopea, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan Laurentinen "Tes takaisin!" -huutoja. Nainen kirosi hiljaa mielessään, mutta päällimäisenä mielessä oli huoli; jos Tes juoksisi autotielle, vaikka mitä voisi sattua. Niinpä Laurentinen ei auttanut kuin juosta koiransa perään, toivoen, ettei se olisi tarpeeksi tyhmä juostakseen autotielle. Jos Laurentinelle olisi jäänyt yhtään enempää aikaa, olisi hän ehkä kiinnittänyt huomiota mudan tahrimiin vaatteisiinsa, tai kipuun ranteessaan, mutta nyt hänellä ei ollut siihen aikaa.

Jewel käveli kadulla, kirkkaanvihreää sateenvarjoa yllänsä kannatellen. Harmaa sää ei ollut onnistunut pyyhkimään leveää hymyä hänen kasvoiltaan. Totta puhuen Jewel saattoi vaikuttaa hieman mielipuoliselta itsekseen hymyillessään, mutta Jewelia ei voinut vähempää kiinnostaa. Hänellä oli oikeus tehdä mitä tahansa, jopa olla onnellinen aivan syyttä. Pikainen kävely sateessa ei todellakaan haitannut. Se oli rauhoittavaa vaihtelua ratsastukselle. Se vaati vähemmän. Kävellessä ei tarvinnut keskittyä mihinkään. Sen sijaan pystyi vain katselemaan maailman menoa.

Jewel tuumasi poikkeavansa kulman takana olevassa kahvilassa. Viileä ilma oli saanut hänen kätensä jo aivan kohmeeseen, eikä tekisi ollenkaan pahaa lämmittää niitä kahvikupin ympärillä. Mielitekoja piti kunnioittaa, eikö? Suunnittelematon kahvilla käynti voisi johtaa vaikka mihin. Jewel jo miltei kääntyi kävelläkseen tien yli, mutta hänen matkansa pysäytti miltei jalkoihin juossut koira. Mies katsoi kilpakoiran näköistä otusta kun tuo jäi nuuskimaan hänen jalkojaan. Jewel ihmetteli koiran alkuperää hetken verran, mutta hän ei kuitenkaan hukannut hetkeäkään huomatessaan koiran kaulassa olevan pannan ja siitä roikkuvan hihnan. Hän kyykistyi eläimen vierelle rauhallisesti, tarjoten sille kättään haisteltavaksi.
“Hei, oletpas nätti otus”, Jewel leperteli koiralle tarttuessaan sen hihnaan. Jewel päästi ilmoille pienen helpottuneen huokauksen kun hän onnistui tavoitteessaan. Nopea koiran märkien kaulakarvojen rapsutus edelsi pystyyn nousemista. Sitten olisi löydettävä koiran omistaja. Jewel katsoi ympärilleen, eikä ollut hetkeen varma siitä, minne seuraavaksi suunnata. Hänen ongelmaansa kuitenkin löytyi vastaus, kun suunnasta, josta koira oli tullut, ilmestyi nainen, joka ilmeisesti huuteli koiraansa. Jewel hymyili tälle ja kohotti hihnaa merkitsevästi.
“Kadotitko koirasi?” hän kysyi naiselta hymy huulilla.

Laurentinen ajatuksissa kerkesi varmasti käymään jokainen mahdollinen (huono) päätös Tesin karkuretkelle, kuten auton alle jääminen tai eksyminen niin, ettei Laurentinella olisi mitään mahdollisuuksia löytää koiraa. Tes oli vielä niin kiltti vieraita kohtaan, että se olisi helppo vain jonkun napata mukaansa. Huoli paistoi kauas nuoren naisen kasvoilta hänen juostessaan suuntaan, johon oli nähnyt Tesin katoavan, huudellen sitä nimeltä aina välillä. Kun Laur sitten vihdoin huomasi tutun kermanvärisen koiran näköpiirissään, tuntui hänestä aivan siltä, kuin valtava paino olisi nostettu olkapäiltä. Ensimmäistä kertaa muutamaan minuuttiin hän uskalsi kunnolla vähän hengähtääkin, huomaten vasta sitten Tesin hihnaa pitävän miehen. Laurentine hidasti vauhtinsa kävelyyn, hymyillen miehelle helpottuneena.

"Joo, Tes ei selvästikään arvosta lenkkeilyä sateessa ja päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen" Laurentine vastasi, siirtäen katseensa Tesiin joka vihdoin huomasi omistajansa. Naista huvitti hieman koiran samantien nolostuneeksi muuttunut olemus, vaikka ei hän osannut olla sille ollenkaan vihainen.
"Kiitos, että pysäytit Tesin, ehdin jo miettimään miten se juoksisi autotielle," Laurentine palautti huomionsa takaisin Tesin pysäyttäneeseen mieheen, hymyillen tuolle kiitollisena. Laurentine ei useinkaan ollut se puheliain ihminen ja hän tahtoi vältellä siitä helposti syntyvää epäkohteliasta kuvaa hymyilemällä. Hymyileminen tosin muutenkin sopi yleensä positiiviselle ja optimistille Laurentinelle hyvin. Hän tosin huolestui helposti, kuten nytkin oli tapahtunut, mutta toisaalta, kukapa ei huolestuisi edes hieman samanlaisessa tilanteessa. Tämä ei tosiaankaan ollut Laurentinen vapaapäivän suunnitelmissa, mutta kaikki päättyi hyvin, mikä oli pääasia.

Adrenaliinin hiljalleen hiipuessa, alkoi Laurentine tuntea kipua ranteessa, jolla oli yrittänyt ottaa kaatumistaan vastaan. Laur ei tosiaankaan kaivannut lääkärireissua, mutta hän tiesi, että jos ranteessa oleva kipu voimistuisi tai muita huolestuttavia merkkejä alkaisi ilmetä, olisi se järkevintä käydä näyttämässä lääkärissä. Ihan jo senkin takia, että Laurentinen elämä oli täynnä kaikenlaista fyysistä rasitusta tallihommista muuhun urheiluun, eikä liika rasittaminen olisi hyväksi, jos ranteessa nyt olisikin jotain pahempaa.