[Y] Hear the wedding bells chime, could you imagine wanting me like back in the days?

Lauantai 12. heinäkuuta 2014 - Iltapäivä, Rotterdam, Alankomaat

Deirdre oli ollut innoissaan kutsusta Mauryn häihin. Hän oli lentänyt perjantaina suoraan liiketapaamisesta Tukholmasta Rotterdamiin ja asettunut varaamaansa hotellihuoneeseen. Illalla hän oli tavannut muita vaihtovuonnaan saamia ystäviä, nauttien illasta hyvässä seurassa. Aamulla ei onneksi ollut krapulaa. Luojalle kiitos irlantilaisista geeneistä, jotka pelastivat hänet pahaa oloa vellovalta olotilalta useimmiten.
Hotellin aamiainen oli ihanan runsas, päivä tuntui alkavan loistavasti. Jopa kampaaja-ajan itselleen varannut nainen hakeutui oikean kampaamon luo, esittäen toiveen ratakiskoa muistuttavien hiusten saamisesta edes jonkinlaiselle kampaukselle. Häävieraalle sopivalle kampaukselle. Ei, hän ei tosiaan olisi itse morsian, vaikka keski-ikäinen kampaaja kyselisi miten. Deirdre kieltäytyi ajattelemasta sitä että hän olisi pian itse keski-ikäinen. Hän halusi tänään hymyillä ja olla vilpittömästi onnellinen rakkaan ystävän puolesta, ei muuta.

Hän oli oikein tyytyväinen yksinkertaiseen, hiukset osittain avonaisille kiharoille jättäneeseen lettikampaukseen kun asteli kampaamosta ulos. Ripein askelin, korot tuttuja katuja vasten kopisten hän löysi tiensä takaisin hotellille. Siisti, häihin sopivan kevyt meikki kasvoille ja hän oli pukeutumista vaille valmis.
Deirdre veti matkalaukusta ensin pienen muovilaukun, jossa oli pakattuna ihon sävyyn sointuvat stay-up sukat, sukkanauhaliivi ja mekon alle sopivat alusvaatteet. Kukaan ei halunnut vilautella häissä mekon läpi alushousujen rajoja tai rintaliivien olkaimia kauluksen alta. Hän asetteli olkaimettomat, ihoon liimattavat liivit paikoilleen ja veti sitten matkalaukusta pukupussin. Kauniin turkoosi mekko oli yläosasta pitsiä (ja aluskangasta) ja alaosasta satiinia, istuen kynähamemaisen tiukasti irlantilaisnaisen ylle.
Mekko onnistui halaamaan naisen jopa joskus onnettomiksi mainittavia kurveja suurella imartelevuudella. Pelkkä peilikuvan katsominen sai hymyilemään.
Tästä ei voisi tulla kuin hyvä päivä.

Peilin edessä hän asetti korvalehtiinsä hieman tavallista suuremmat helmikorvakorut. Kaulaan saman sarjan kaunis kaulakoru ja ranteeseen yksinkertainen helmistä valmistettu rannekoru. Vain huulikiillolla korostetut huulet kaartuivat hymyyn kun nainen katsoi itseään peilistä, nauttien siitä mitä näki. Hän näytti hyvältä ja se kohotti jo valmiiksi eilisen jäljiltä kohonnutta mielialaa. Mekon kaveriksi hän sujautti jalkaansa ihanan täydellisesti istuvat, samaa turkoosia sävyä olevat korkokengät. Valkoinen pikkulaukku tuntui kruunaavan asukokonaisuuden ja Deirdre saattoi sanoa olevansa valmis lähtöön. Hän vilkaisi kelloa, mutristaen kevyesti huultaan.
Ei ihan vielä.
Hän kuitenkin jätti hotellihuoneensa ja asteli häälahjakassi sekä pieni asustelaukku mukanaan alakertaan, ottaen yhden lasin punaviiniä hotellin aulabaarissa. Baarimikko katsoi kummeksuen ja Deirdre naurahti olevansa menossa häihin.
Mies nauroi ja totesi takaisin, että ilmeisesti et omiisi?
Se kirpaisi, mutta nainen tyytyi hymyilemään sen läpi. Ei baarimikko voinut tietää ja tuskin tarkoitti pahalla. Jokin tässä maassa herkisti häntä. Ehkä se oli tuttujen katujen tuoma nostalgia, Den Houtin ahdistava läheisyys ja ennen kaikkea muistutus nuoruuden rakkaudesta, jota nainen kaipasi välillä edelleen, virheestään huolimatta.

Joskus meni kuukausia asiaa muistamatta. Yli kymmenen vuotta sitten päättynyt suhde ei kuitenkaan nyt päivänvalossa jättänyt häntä rauhaan. Minne tahansa hän aulabaarissa katsoi (tai sen ikkunoista ulos), kaupungin syke tuntui kuiskaavan menetetyn rakkauden nimeä.
Se sai irlantilaisnaisen naurahtamaan ja pudistelemaan päätään. Ei hyvä luoja. Hän oli tulossa hulluksi lopullisesti. Ehkä Mauryn häistä voisi löytyä kelvollinen mies tarjoamaan unohdusta. Kelvollinen, koska hän ei vielä ollut löytänyt jylhäpiirteistä hollantilaisratsastajaa peittoavaa miestä.

Hän pyysi baarimikkoa soittamaan taksin, hymyillen kiitokseksi. Kymmenen minuutin kuluttua hän istui siisteille nahkapenkeille, antaen kirkon osoitteen.
Ei mennyt kauan kun goottilaiselta arkkitehtuuriltaan vaikuttava, massiivinen kirkko langetti varjonsa sen eteen pysähtyneen taksin päälle. Vihkimisen alkamista vieraat odottelivat vielä Sint-Laurenskirkin pihassa. Ihmiset nauroivat, keskustelivat hyväntuulisesti. Käyttäytyivät kuten häissä piti. Opiskelutoverin heilahtava käsi kiinnitti huomion väkijoukossa, Deirdren luoviessa tiensä määrätietoisesti ystävänsä luo.
"Greetje!"
Hän nojautui halaamaan naista nauraen, jääden vaihtamaan kuulumisia kerrankin kasvokkain. Kuitenkin, jossakin Greetjen nuorimman lapsen uhmaiän, lapsiperheen vanhempien parisuhteen tuskan ja esikoisen koulun aloittamisen välimaastossa hänen keskittymisensä herpaantui täysin.
Sydän lakkasi lyömästä.
Aivan varmasti se pysähtyi.

Hengitys tuntui salpaantuvan, eikä nainen edes myöntänyt tajuavansa sitä. Deirdre siristi silmiään, kuin nähdäkseen paremmin. Hänen näössään ei ollut koskaan ollut moittimista.
Hän tiesi tunnistavansa sen liikkeiden sulavuuden, intensiivisen elekielen, jylhän ja komean profiilin sekä mustat hiukset missä vain. Puhumattakaan siitä hymystä.
Älä, Luoja, anna hänen hymyillä.
Sieltä se tuli.
Noin kolmenkymmenen metrin päässä hänestä hänen menneisyytensä haamu nauroi, kalpeat silmät siristyen entisestään. Vuodet olivat tuoneet jo kevyitä naururyppyjä miehen silmäkulmiin. Hän saattoi kuulla edelleen sen matalan naurun korvissaan, vaikka tiesi ettei se ollut mitenkään mahdollista näin kaukaa.
Julian van der Veen.
Mies, jonka sydämen hän oli särkenyt pettämällä tuon luottamuksen, jota hän tunsi aina välillä kaipaavansa. Nyt kun menestynyt kilparatsastaja oli siinä hänen edessään, Deirdre ei voinut kuin tuijottaa. Kuin aavetta vain kuin kauan kaivattua, kadonnutta rakkautta, sitä nainen ei tiennyt. Miehen intensiivinen elekieli ja hymy vangitsivat irlantilaisnaisen vihreät silmät, saaden vatsan putoamaan metrejä alemmas.
Kylmät väreet juoksivat selkärankaa pitkin.

"Deirdre? Kuunteletko sinä?"
"Ah, Greetje, anteeksi. Vajosin ajatuksiini. Mitä sanoit?"
Anteeksipyytävä hymy onneksi riitti lepyttämään ystävän. Hän käänsi vastahakoisesti katseensa takaisin ystäväänsä, tuntien sydämensä sykkivän epätahdissa, tempoen rinnasta ulos. Julian oli täällä. Ihana, edelleen polvia heikottavan komea Julian. Mies osasi kyllä monia muitakin temppuja joilla saada naisen jalat heikoksi tai niin hän ainakin muisteli. Sen muistelu ei auttanut yhtään sisältä hitaasti nousevaan, vellovaan tuskaan.
Mitä sinä typerä nainen, silloin tyttö, oikein ajattelit?
Miten sinä kuvittelit saavasi parempaa? Deirdre tiesi ansainneensa kaikki ne ajatuksensa sen yhden yön aikana tai ehkä oikeammin jopa yhden tunnin aikana.
Se ei ollut edes kokonainen yö, kuten mustahiuksisen hollantilaismiehen kanssa usein oli ollut. Kädet nousivat kananlihalle. Tuntui mahdottomalta enää keskittyä Greetjen kertomukseen Steffenin (naisen aviomies?) työntäytteisestä elämästä. Keskittyäkseen hän kääntyi muutaman askeleen.
Nyt pitäisi kääntää pää jos hän mielisi tuijottaa komeaksi aikuiseksi mieheksti varttunutta entistä poikaystäväänsä.

Paitsi jos tuli tuijotettu olo. Se tuntui puukkoina selkänahassa. Ei Julian häntä huomannut, ei voinut. Greetje oli tainnut siirtyä nyt esikoiseensa.
Pojan nimi taisi olla Jansen.
Naamioiden kääntymisensä hiusten heittämiseksi olan yli, Deirdre vilkaisi samalla silmäkulmastaan oliko tuntemus oikea.
Oli se.
Hän käänsi katseensa takaisin ystäväänsä ja kiitti luojaansa siitä että he saivat astella kirkkoon sisälle pian.

Hikoilee kuin huora kirkossa oli naurettavan osuva ilmaisu sillä hetkellä.
Oli hiillostavaa istua kun tiedosti Julianin olevan pari penkkiriviä taaempana. Alankomaiden kesän kuumuus tuntui painostavana jopa massiivisessa kivikirkossa, saaden hengityksen salpautumaan.
Kunnes kuolema teidät erottaa.

Deidre ponkaisi istumaan, henkeään haukkoen. Päätä keinutti se kaikki juhlissa nautittu viini ja kuohuva. Viskikin, sitruunalla ja jäillä kuten aina. Irlantilaisnainen hieroi kaulaansa, tuntien helminauhan sormissaan. Hän oli unohtanut riisua korunsa. Käsi laskeutui tyhjälle paikalle sängyssä, joka tuskin olisi enää edes lämmin. Hän oli nukahtanut ja se muistojen verestäminen oli varmasti riittänyt Julianille.
Ei. Käsi laskeutui peiton alle kääriytyneen, nukkuvan miehen kyljelle. Käsi nousi suun eteen, peittämään sen epätoivoisen vinkauksen.
Miten Julian oli edelleen siinä? Tuo oli saanut haluamansa, jälleen. Milloin Julian ei olisi saanut hänestä aivan mitä tahansa mies keksikään haluta? Lämpö juoksi kehon läpi. Käsi nousi mustan harjan sekaan, silittäen yöstä villiintyneitä hiuksia hellin sormin. Mitä hän olisikaan tehnyt toisesta mahdollisuudesta nyt kun mies oli siinä.
Koskenut häntä pienen, krhm, kovaäänisen keskustelun jälkeen kuin he eivät olisikaan olleet erossa. Oliko se vain häät, jotka saivat kouluratsastajan kääntymään entisensä puoleen vai voisiko siellä taustalla olla muutakin?
”Anteeksi. Nuku vain. Minä havahduin muuten vain. Mitä? Miten niin olet nukkunut tarpeeksi? Julian!”
Irlantilaisen nauru täytti hetkeksi huoneen, kun hän tuli nopeasti heitetyksi sängylle.
Se helmikoru oli edelleen kaulassa.
Eikä hän ollut tainnut riisua korkokenkiäänkään.