[P] Did you hear about the... ?

Maanantai 21. elokuuta 2017 - iltapäivä

Teddy ravisteli päätään astuessaan sisään tallirakennukseen. Kevyt sade oli langennut heidän niskaansa C-kentällä pidetyn valmennuksen viime minuuteilla, joten mies oli joutunut toteamaan kastuneensa varsin tehokkaasti siinä ajassa, kun oli päätellyt valmennuksen ja lähtenyt sisälle talliin. Hän kiipesi portaat yläkertaan ja pöyhi märkiä hiuksiaan astuessaan sisään neuvottelutilaan.
”Toivottavasti muut ovat pitämässä loppuja valmennuksiaan sisätiloissa”, mies hymähti suunnistaessaan suorinta mahdollista reittiä kahvinkeittimelle. Hän täytti termosmukinsa mustalla ihmejuomalla ja huokaisten riisui takkinsa, joka oli onneksi pitänyt hänet suurimmilta osin kuivana. Hänen täytyisi hankkia sadetta pitävä takki, jossa oli huppu, niin hiuksetkaan eivät kastuisi jos sade yllättäisi.
”Mitäs päivääsi?” Hän kysäisi suunnistaen istumaan sohvalle, jolta näki näppärästi päämaneesin tapahtumat. Ensin hän tosin keskittyisi karkottamaan luihin hiipineen koleuden kuumalla kahvilla.

Miyato oli ollut tänään viisas ja pitänyt valmennukset maneesissa. Hän kääntyi katsomaan Teddyä, hymyillen miehelle.
"Voi sinua. Kannattiko luottaa englantilaiseen säähän, hmm?"

”Kannatti”, mies virnisti, ”ainakin viimeistä viittä minuuttia lukuunottamatta.” Ulkona oli ollut oikein kelpo sää tähän saakka ja hän oli mielellään hengittänyt raitista ulkoilmaa.
”Miten päiväsi on sujunut?”

"En ole kanssasi samaa mieltä." Ei tosiaan. Miyato pysyi mieluusti kuivana viimeiseen saakka ja niin myös valmennettavat.
"Hyvinm valmennuksia, omia menoja.. normaalisti." Vaikka muita ei ollut kuulolla, hän ei töissä halunnut mainita klinikkakäynneistä. Ja Teddykään ei tiennyt että hän oli löytänyt sieltä muutakin kuin apua.

"Harmillista, sillä olen kerrankin oikeassa", mies virnisti ja hörppäsi kahviaan. Hän nyökytteli ystävän kertomuksen mukana.
"Hyvä, että valmennukset ovat sujuneet. Minä sain juuri seurata kuinka Rhatan kielsi seitsemäntoista kertaa tunnin aikana", Teddy pudisti pienesti päätään. Kashnikovparka.

"Seitsemäntoista? Haluatko tietää miltä näyttää kansallisissa kilpailevien poniratsastajien ryhmä ponien oltua pari viikkoa lomalla?"

"Nyt kun sanoit niin ei, enpä voi väittää että tahdon", Teddy naurahti. Hän oli tottunut muutamiin kieltoihin valmennuksen aikana, mutta ei koskaan seitsemääntoista yhdeltä ratsukolta.

"Lentäviä ratsastajia joka puolella. Sekä kaasuvettelevia ja keulivia poneja." Se olisi ollut viihdyttävää, jos ei olisi itse lapsista vastuussa.

"Onneksi en valmenna lapsia", mies naurahti. Miyato oli omiaan pitämään huolta poniratsukoista. Hän viihtyi paremmin aikuisten ja hevosten keskellä.

"Ota huomioon että minäkään en pidä lapsesta." Omat valmennettavat ja kummipoika olivat kivoja, mutta siihen se jäi.

"Pärjäät silti heidän kanssaan oikein hyvin. Minulle enemmän ongelmia tuottaisivat ponit", mies naurahti.

"Ponit ovat parhaita! Ensinnäkin kaikki ne hirveät pastellisävyiset ja timanttiset varusteet on parasta antia. Ja sitten se miten ne vievät lapsia välillä kuin kuoriämpäriä."

Teddy ei voinut kuin nauraa kuvaukselle. Se päti osaan hevosratsukoistakin, ja mikä vielä huvittavampaa, osaan sellaisista ratsukoista, jotka kilpailivat suurissakin kisoissa.
"Kuulostaa hurmaavalta. Varsinkin, jos vanhemmat ovat katsomossa rohkaisemassa pikkumussukoitaan."

"Eikö? Ajattele, se on työtäni." Miyato kuulosti miltein ylpeältä itsestään.
"Silloin ponit tuntuvat vain ylt... Niinku noin. Just noin." Miyato tarkoitti maneesissa pukittavaa hevosta jonka ratsastaja sai maistaa hiekkaa. Kaksikko oli ollut tiukasti Cactuksen naisystävän(????) katseen alla, joten hän oletti tuon sponsoroivan ratsukkoa.

"Hieno työ", Teddy nyökkäsi tarkkaillen maneesin menoa. Osa ratsukoista olivat tuttuja, osa ei, mutta niinhän se aina tämän kokoisella tallilla meni.
"Auts", mies naurahti. "Epäilemättä ansaittua, mutta auts silti."

"Cox valitsee kyllä ratsukot niin hassusti."

”Enpä tiedä”, Teddy virnisti velmusti, ”hänhän tuntuu valitsevan ratsukoita, joiden seuraaminen katsomosta on viihdyttävää.” Kuka nyt muka valitsisi sponsoroitaviaan menestyksen perusteella? Paljon parempi poimia ne ratsukot, joista hevosista ymmärtämätönkin saisi huvia.

"Se on ihan totta. Miehiään ei selvästi." Kuka muka viihtyisi Cactuksen kanssa? Ei sillä että hän puhuisi irlantilaisen kanssa koskaan.

”Enpä tiedä”, Teddy kohautti harteitaan, ”Artemis ei ole yhtään hullumpi tallin ulkopuolella. Hän on muutamaan kertaan ollut Veronican kanssa katsomassa Matthewn perään.” Oli melko lohdutonta, että hänen vaimonsa lapsuudenystävä inhosi häntä enemmän kuin tuon miesystävä, jonka kanssa Teddy ei ollut koskaan edes pyrkinyt tulemaan toimeen.

Miyato nosti käden Teddyn otsalle.
"Jep. Kuumehoureita."

”Pah”, mies puhahti ja huitaisi ystävän käden alas otsaltaan. ”Olen aivan kun- auts”, hän irvisti vilkaistessaan maneesin menoa. Itsenäisesti Eastcoastia ratsastava teinityttö oli pudonnut okserin keskelle, kun Eastcoast oli - varsin fiksusti, jos mieheltä kysyttiin - arvioinut esteen liian suureksi hypättäväksi ratsastajan kanssa, joka ei tehnyt muuta kuin häirinnyt ruunan työskentelyä.
”Voisiko joku viedä kaikki elävät olennot kauas tuosta likasta.”

"Ei ilmeisesti. Viedään yhdessä? Ja sinä olet aivan kunnossa? Pah. Hourit kuin viimeistä päivää."

”En ehdoin tahdoin aio hankkiutua Hepburnin hampaisiin”, Teddy totesi, ”mutta sinä olet toki vapaa koettamaan onneasi.” Hänelle riitti, ettei hän ottanut Boydin likkaa valmennuksiinsa kuin silloin, kun tyttö maksoi pienryhmän hinnan.
”Minä en houri yhtään mitään. Oletko koskaan edes yrittänyt puhua Artemikselle?”

"... Hitto. En minäkään ehkä halua Hepburnia kimppuuni." Miyato puhahti seuraaville sanoille.
"Joulun lisäksi? En."

”Fiksu poika”, hän virnisti vinosti. Tallin hallintovastaavan kanssa ei kannattanut suotta ottaa yhteen. Ei edes Eastcoastin vuoksi. Niin väärin kuin omistaja hevostaan kohtelikin, ei se aiheuttanut suurta vaaraa muille asiakkaille tai edes hevoselle itselleen. Eastcoast sai ruokaa ja vettä, pääsi liikkumaan ja ulkoilemaan, ja jos nyt silloin tällöin joutui sietämään suusta repimistä ja kylkien potkimista, tuntui ruunakin alistuneen kohtaloonsa.
”Kukakohan tuo on, näyttää nimittäin hyvältä”, mies pohti ääneen seuratessaan mustaa puoliveritammaa, joka tanssahteli avotaivutuksen läpi tyylikkäänä. Kaspar istui ryhdikkäänä selässä ja kehui hevosta vuolaasti suoristaessaan ratsun liikkeen päätteeksi. Teddy kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, eikö tuo ole Steichen?” Hän ei ollut koskaan joutunut valmentamaan nuorta kouluratsastajaa, eikä siis ollut kiinnittänyt mitään huomiota teinipojan uusimpaan hankintaan - voittoisaan junioriluokan opetusmestari Capriceen.
”Olet tainnut tehdä hikipäässä töitä Steichenin kanssa”, mies hymähti.

Miyato tunsi suunnatonta ylpeyttä, kun Teddyn vuoksi tajusi kiinnittää huomiota Kaspariin.
"... On. Ja voi kai ne valmennukset noinkin ilmaista."

Mies vilkaisi silmäkulmastaan ystäväänsä.
”Hienosti tehty”, hän onnitteli seuraten vielä hetken, miten ratsukko työskenteli jaetulla kentänosalla. Hän ei olisi uskonut, jos ei olisi itse nähnyt. Niin hevonen kuin ratsastaja vaikuttivat tyytyväisiltä. Siinä oli suuri ero hänen muistamaansa ylimieliseen, hevostaan haukkuvaan teiniprinssiin.
”Ehkä meidän työmme ei ole aivan turhaa, vaikka Boydin kaltaiset saavatkin sen tuntumaan siltä.”

Miyato hehkui ylpeyttä. Kaspar oli selvästi oppinut paljon Coralta ja Miulta, jota hän oli saanut lainata.
"Kiitä Coraa. Se teki kaikista suurimman työn." Tamma oli ollut upea opetushevonen nuorelle ratsastajalle. Ei ehkä kouluratsastuksen osalta, mutta se oli opettanut paljon hevosista Steichenille.
"Karkasit aiheesta, piti selvittää houreidesi vakavuus. Miksi minun olisi pitänyt jutella.. Tuolle?" Hän nyökkäsi maneesiin astellutta punapäätä, joka selvästi ripitti erästö nuorta ratsastajaa virheistä.

"Täytyypä muistaa, kun seuraavan kerran kävelen Coran karsinan ohi", mies naurahti. Steichenin pikkuherra oli selkeästi ottanut useamman valtavan harppauksen oikeaan suuntaan, mikä oli hyväksi kaikille. Kenties tallin pitäisi harkita joulubonuksen myöntämistä Miyatolle keskellä kesää.
"Jotta näkisit, ettei hän ole oikeastaan sen hullumpi", mies kohautti harteitaan. Ei hän Artemista ystäväkseen kutsuisi, mutta miehen kanssa pystyi kyllä tulemaan toimeen varsin vaivattomasti.

"... En. Se mies itkettää aikuisia miehiä. Sanoin. En luota sellaiseen." Miyato repesi nauruun aivan yllättäen.
"Katso noita varusteita! Hirvein oranssi mitä olen koskaan nähnyt."

"Hän on tiukka valmentaja", Teddy totesi. Siitä oli turha väittää vastaan. Artemis ei suotta pehmustellut sanomisiaan, kun antoi palautetta ratsukoille. Hän kääntyi katsomaan ratsukkoa, joka oli syynä Miyaton hilpeyteen, ja liittyi nauruun.
"Siinä on kieltämättä epäonnistuttu sävyn kanssa aivan täysin", hän nauroi päätään pudistaen.

"Vannon että poikasi vaippa on joskus näyttänyt tuolta." Se ei tosiaan ollut kaunis väri. Ei millään tapaa.

"Erittäin todennäköisesti", mies myönsi. Kieltämättä väri näytti turhankin tutulta vaipanvaihtojen yhteydessä. "Kerroinko koskaan siitä valmentautujasta, joka oli verhonnut paitsi hevosensa, myös itsensä vaaleanpunaisen eri sävyihin aina satulasta alkaen?" Ajatuskin värisytti.

"Ei luoja... Vaikka arvaa montako ponia näen samossa pinkeissä varusteissa, etenkin pienten kanssa?"

”Apua”, Teddy naurahti. ”Mikä siinä onkin, että pinkkiä halutaan aina poneille?”

"En tosiaan tiedä. Kamalaa katsella pahoinvointilääkkeen värisiä poneja useampi minuutti samalla kehällä."

”Siinähän tarvitsee itse sitä pahoinvointilääkettä”, mies vastasi. Hän vilkaisi neljään osaan jaettua maneesia. Kaikista oikeammanpuoleiselle osiolle kasattiin kahden tallityöntekijän toimesta esteitä. Teddy kohotti kulmaansa.
”Toivottavasti nuo tehtävät eivät ole valmennusta varten”, mies totesi nyökäten kohti maneesin päätyä. Jo nyt koottu radan pätkä vaikutti olevan täynnä suhteutettuja linjoja ja vinoja lähestymisiä. Hän ei halunnut edes kuvitella, miten paljon puomit kolisisivat, jos joku valmentajista oli erehtynyt moisen radan asettamaan valmennuksen pohjaksi. Moiset huolet tosin hälvenivät, kun viereisellä kentällä ratsastanut Lauren laskeutui vaaleanruunikon tamman selästä ja Gina otti tyttärensä paikan lämmitellyn ratsun selässä. Nainen ohjasi Corsican hetkeäkään epäröimättä esteiden sekaan, joita työntekijät kokosivat reippaasti.
”Äitini meinasi myydä Minxin hänelle”, Teddy huomautti nyökäten käynnissä jalustimia pidentävän naisen suuntaan. ”Vuosia sitten siis. Silloin kun siskoni totesi, ettei Minxistä ollut hänen tarpeisiinsa. Gina kävi vilkaisemassa Minxiä, mutta siihen se jäi.”

"Ei. Minx ei olisi ollut hänelle hevoseksi." Siinä Miyato oli samaa mieltä. Minx ei tosiaan ollut hevonen Ginan tarpeisiin.

”Ei niin”, Teddy myönsi hetkeäkään epäröimättä. Ginakin oli tehnyt oikean arvion todetessaan vain lyhyen vilkaisun jälkeen, ettei nainen aikonut edes nousta tamman selkään.
”Kashnikov on pärjännyt Minxin kanssa yllättävän hyvin. Tosin voisin melkein väittää Minxin kaipaavan kenttäkilpailuja.”

"Ai? Mikä saa sinut sellaista kuvittelemaan?"

”Se tuntuu aina odottavan kilpailujen jatkuvan”, mies kohautti harteitaan. ”Ehkä vain kuvittelen, mutta se ei palaa koskaan tallille hyväntuulisena kisoista. Enemmänkin sen oloisena, että sitä on rankaistu huonosta käytöksestä.” Ihan kuin tamma olisi lastattu traileriin kesken kisapäivän ja lähetetty kotiin, kun rata ei ollut sujunut toiveiden mukaan.

"Ehkä se sitten on seonnut." Miyato naurahti kuullessaan irlantilaisen sanoja maneesista.
"Harmi että Cactus ei ole aina noin viihdyttävä. Hän heittää välillä hauskoja herjoja... auuuuu tuo sattuu." Eräs ratsastajista onnistui kirjaimellisesti kompuroimaan esteen yli kaatumatta, mutta valmentaja ei hyväksyisi sitä.

"Ehkä", Teddy totesi. Hän oli koettanut varmistaa, että Minx hyppäisi aina ainakin kahdessa luokassa kilpamatkoilla, mutta siitä huolimatta tamma tuntui aina odottavan jatkoa kilpailuille.
"Ei käy kateeksi ratsastajaa", mies irvisti myötätuntoisena. Hänkin läksyttäisi moisesta suorituksesta, mutta Artemiksen tapana oli käyttää huomattavan paljon terävämpiä sanoja kuin mitä hän olisi valinnut.
"Tällaisina hetkinä on ilo vain olla ja seurata kilparatsastajien arkea sivusta."

"Niin on." Miyatokaan ei enää osannut oikein kaivata sitä elämää enää. Hän vilkaisi puhelintaan ja hymyili viestille aivan liian leveästi

"Kerro kaikki", Teddy virnisti ja kurkotti ystävän puoleen aikeinaan napata miehen puhelin tuon kädestä.

"HEI!" Teddy ehti nappaamaan puhelimen, saaden Miyaton mutristamaan huuliaan.

"Ala puhua", mies virnisti heilutellen puhelinta otteessaan. Ei hän tosissaan aikonut lukea Miyaton viestejä, kunhan vain kiusasi ystäväänsä.

"... Yks... Yks jota oon nyt nähny. Älä ole tollanen. Olet jo vanha, käyttäydy ikäs mukaan."

"Ystävänäsi pyhä velvollisuuteni on nolata sinut aina aika ajoin", mies virnisti, mutta ojensi puhelimen takaisin omistajalleen. "Kerro kaikki", hän tosin vannotti hymyillen. "Kuka hän on?"

Miyato ei halunnut oikein kertoa. Teddy voisi moralisoida.
"Danno.. tota.."

"Hmm", mies myhäili. Nimi ei kuulostanut tutulta, joten selkeästi ystävä oli löytänyt seuransa muualta kuin tallilta. "Kohteleeko hän sinua hyvin?"

Joo. Oli, päihdeklinikan työntekijänsä. Tosin nyt hän kävi eri ihmisellä, Danno oli siirtänyt hänet toisaalle.
"Mmmhm. Kohtelee. Miten niin?" Mistä teddy sellaista keksi kysyä?

"Hyvä", mies nyökkäsi, "siinä tapauksessa olen oikein iloinen puolestasi. Tosin voisit opetella kertomaan näistä asioista ennenkö siirappinen hymysi puhelimelle kavaltaa salaisuutesi", Teddy virnisti.

"... Kiusaisit kuitenkin." Nyt olisi ollut aihettakin. Mies oli reilusti Miyatoa itseään vanhempi.

"Ystävänäsi pyhä velvollisuuteni on kiusata sinua aina silloin tällöin", Teddy julisti hymy huulillaan. "Ihan kuin sinä et olisi koskaan kiusannut minua Gabriellesta."

Miyato laski naama vakavana käden sydämelleen.
"En koskaan."

Mies tyrskähti.
"Niinpä niin. Ja lehmät lentävät." Hän vilkaisi maneesiin. "Olettaen, että Boydin kaltaisia ei lasketa lehmiksi, sillä hän kyllä putoaa pian uudestaan." Tuskin mies oli moisen saanut sanottua, kun Eastcoastin ratsastaja jo putosi satulasta ratsun otettua vain pienen, sievän sivuaskeleen. Toisten tasapaino tuskin riittäisi keinuhevosenkaan selässä istumiseen.

Miyato pudisteli päätään, kun juuri näki putoamisen. Ei luoja.
"... En ymmärrä miten hän pääsee hevosen selkään edes. Humpsahtamatta heti alas toiselta puolelta."

"Todennäköisesti kolmen palkatun apurin avulla", Teddy tyrskähti. "Eikä siitäkään ole haittaa, että hänen hevosensa sietää melkeinpä mitä tahansa."

"En ymmärrä. Minä pysyn hevosen selässä. Vaikka Colm on lauhkea kuin lehmä. Toinen jalkani on kuitenkin muovia ja rautaa!" Miyato ei vain ymmärtänyt.
"Ehkä hän on puusta. Kokonaan."

"Hyvin mahdollista", mies myötäili. Boydin likka ei ollut voittanut hänen suopeuttaan kohdellessaan hevostaan niin julmasti.
"Mutta sinä oletkin ratsastaja. Hän on... perunasäkki." Teddy pudisti päätään ja käänsi katseensa muualle ongelmissa olevasta ratsukosta. Corsican kanssa työskentelevä kenttäratsastaja vei hetkeksi miehen huomion, joka ei voinut kuin arvostaa horjumatonta varmuutta, jolla vanhempi nainen toi nuoren hevosensa jokaiselle esteelle.
"Hän saa nuokin lähestymiset näyttämään helpoilta", mies valitti ääneen seuratessaan Ginan moitteetonta ratsastusta. "En tiedä, saisinko itsekään niistä hevosta yli ilman harha-askelia. En ainakaan usko. Minx pelastaisi minut kerran, mutta siihen se jäisi." Ja hänen oli sentään tarkoitus olla esteratsastaja, joka pärjäisi 160-senttisillä esteillä.

Miyato vilkaisi Corsicaa, irvistäen. Hän ei ollut ylittänyt edes maapuomia onnettomuutensa jälkeen.
"Hyi. Ei ikinä." Ja Miyato oli sentään entinen kenttäratsastaja, ratsastanut apinansukuista ääliötä.

Teddy kohotti kulmaansa ja vilkaisi ystäväänsä.
"Niinhän sinä nyt sanot. En olisi lainkaan yllättynyt, vaikka kohta olisit valmentautumassa esteillä."

"En helvetissä." Miyato oli kerran miltein joutunut yhden pienen hevosen selkään valmennuksessa, kun se oli heittäytynyt testaamaan ratsastajaansa kunnolla. Hän oli onneksi pelastunut hyppäämiseltä vieraalla, jukurilla hevosella.

"Ei sitä koskaan tiedä. Tulevaisuus on täynnä yllätyksiä", mies vastasi pienen hymyn kera. Hän vilkaisi melkein haikeana kenttäratsastajaa, jonka seuraan oli liittymässä myös Hale kimon ratsunsa kera.
"En minäkään ajatellut astuvani sivuun kilpailuista näin", Teddy tunnusti. "Välillä tuntuu, että kaikki jäi jotenkin kesken. En koskaan hypännyt viimeistä luokkaani, jättänyt hevosiani eläkkeelle ja siirtynyt tekemään jotakin muuta. Lykkäsin vain hevoseni eteenpäin kilpailujen välissä."

Natsilepakko: Miyato vilkaisi Teddyä.
".... Sinä jäit eläkkeelle niin, koska et halunnut enää ratsastaa. Ratsastit viimeisen ratasi. Et vain tiennyt sitä kun ratsastit sen."

"Ei, en todellakaan tiennyt", mies tunnusti. Hän ei edes muistanut, kenellä oli hypännyt viimeisen ratansa. Dimen menettämisen tuska oli sumentanut muistot vain muutamaa päivää aiemmista kilpailuista täysin.
"Ehkä nyt tekisin kaiken toisin. Ehkä en. Välillä kaipaan takaisin kilparadoille. Välillä taas kiitän onneani siitä, etteivät viikonloppuni enää kulu ulkomailla." Hän kohautti harteitaan. Ota siitä nyt sitten selvää.

"Et sinä osaisi viettää viikonloppuja ulkomailla nyt." Miyato tiesi sen verran. Teddy ei osaisi jättää Gabriellea suureksi osaksi viikosta yksin pienen lapsen kanssa. Ja olla niin paljon poissa poikansa elämästä.

"En niin", mies myönsi tietäen sen vaivatta todeksi. Hän kaipaisi vaimoaan ja poikaansa niin, ettei kykenisi keskittymään kilpailuihin niiden vaatimalla intensiviteetillä. "Mutta ei se estä aina silloin tällöin pohtimasta, millaista olisi palata kilparadoille."

"Ei se saakaan. Ja voisithan palata, koska tahansa." Mikään ei estäisi Teddyä, paitsi äsken mainittu vaimo ja pieni lapsi.

"Ei minusta ole siihen, ei ainakaan nyt. Se vaatisi niin paljon työtä ja aikaa ja energiaa. Minulla ei ole juuri nyt ylimääräistä aikaa tai energiaa", mies pudisti päätään. Äidin jälleen kerran romahtaneesta kunnosta huolehtimisessa oli riittämiin, puhumattakaan kaikesta, mitä kotona tapahtui. Hänellä oli kädet täynnä tekemistä ilman typeriä, lapsellisia unelmiakin.

"En sanonut nyt. Ja en yritä puhua sinua palaamaan, vaikutat onnelliselta näinkin." Miyaton oli pakko katsoa pois maneesista, kun Corsican ja ratsastajansa linjat alkoivat ahdistaa liiaksi.

"Minä olen onnellinen", mies myönsi aidon, lämpimän hymyn kera. Elämään mahtui päivänpaistetta ja myrskypilviä, mutta poutapäiviä tuntui olevan tällä hetkellä enemmän kuin harmaita sadepäiviä.
"Haluaisitko tulla katsomaan Matthewn perään yhtenä iltana parin viikon päästä? Haluaisin viedä Gabriellen ulos", mies kysyi. Hän voisi aina kysyä pojan kummitätiäkin, mutta jos hän saattoi välttää Veronicalle soittamisen, oli se aina hyvä asia.

Miyato ei voinut olla hymyilemättä. Teddy näytti niin onnelliselta. Kysymys kyllä veti hänet hämilleen.
"... Luottaisit poikasi minulle?" Hän ei olisi luottanut. Etenkin kun ystävä tiesi lääkkeiden väärinkäytöstä.

"Tietenkin", Teddy vastasi hetkeäkään epäröimättä. "Et ikinä tekisi mitään, mikä vaarantaisi Matthewn. Luotan sinuun ehdoitta, mitä tulee poikani turvallisuuteen. Hänellä on kaksi hienoa kummisetää ja yksi kummitäti."

Miyato vastusti halua pyöräyttää silmiään.
"... Siis... Tietenkin vahdin. Jos olet tuota mieltä. Ja Gabriellekin on."

"En näe mitään syytä, miksei hän olisi", mies vakuutti hymyn kera. "Kiitos. Siitä olisi mielettömästi apua." Ja se säästäisi hänet yhdeltä epämukavalta puhelulta vaimon ystävälle, joten vielä parempi.

"Teddy... Tiedät miksi en ihmettelisi että vaimosi ei jättäisi alle vuoden ikäistä poikaanne kanssani." Ei hän ihmettelisi ollenkaan.

"Hän tuntee sinut", mies kohautti harteitaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi asiassa olisi mitään ongelmaa. Niin kauan kuin Miyato ei ilmestyisi oven taakse pää lääkkeistä sekaisin, ei hän nähnyt mitään syytä, miksei miestä voisi jättää katsomaan kummipoikansa perään. Ties vaikka se tekisi hyvääkin Miyatolle. Tai ehkä hän vain yritti keksiä syitä, jolla saisi pyyntönsä tuntumaan vähemmän palvelukselta hänelle.
"Kysyn asiasta, mutta en sinuna huolisi liikoja. Voisit tulla muutenkin taas käymään joku päivä. Gabrielle laittaisi varmasti mielellään ruokaa sinullekin."

Ei Miyato olisi koskaan katsonut lasta sekavana, mutta hän oli huomannut ettei aina toiminut kuten haluaisi, vaikka olisi voinutkin.
"Voin tulla. Gabriellella on kenties tylsää kotona?"

"Todennäköisesti", Teddy naurahti. "Matthew pitää kiireisenä, mutta kaipa sitä jossain kohtaa väsyy juttelemaan pelkästään kikattavalle ja jokeltelevalle keskusteluseuralle."

"Se voi hyvin olla." Ainakin Miyato olisi pidemmän päälle kyllästynyt. Ehkä.

Teddy hymyili ystävälleen, vilkaisi maneesin järjestäytynyttä kaaosta ja huokaisi. Kai hänenkin pitäisi palata töihin. Vielä olisi yksi valmennus, ennenkö hän voisi lähteä kotiin vaimonsa ja poikansa luokse.
”Koeta selvitä töistäsi”, mies virnisti, ”minä lähden taas uhmaamaan Englannin säätä.” Toivottavasti hän pysyisi kuivana, eikä saisi kesäsadetta uudestaan niskaansa.
”Ja tule ihan oikeasti käymään. Voidaan jutella paremmin päivällisen ääressä.”

"Minä selviän, aina. Ja sinä niin kastut, etkö katsonut illan säätiedotusta?" Miyato naurahti, nousten itsekin. Kai sitä pitäisi aktivoitua.
"Tulen tulen. Sovitta vain milloin voin tulla. Nähdään."

"Höpöhöpö. Säätiedotukset ovat useammin väärässä kuin lähelläkään oikeaa", Teddy virnisti, sulki termoskuppinsa kannen tiiviisti, heilautti kättään ja asteli ulos ovesta. Töihin, siis, ja sen jälkeen hän pääsisi viettämään iltaa vaimonsa ja poikansa kanssa.