[P] I want to hear somebody bark

Helia oli kassan takana, tehden läppärillä tilausta maahantuojalle ja parille muulle toimittajalle. Hän vilkuili ovea asiakkaiden varalta, vaikka tiesi oven ilmoittavan kilisemällä jonkun saapumisesta. Hän oli ainakin hyvällä tuulella tänään, täysin valmis palvelemaan asiakkaita. Kuten aina.

Hohtavanpunainen Jaguar ei kenties ollut kaikkein tyypillisin kulkuväline Hexhamin kaduilla.
”Rakas, ihan kohta ollaan perillä”, Sylvia vakuutti ja vilkaisi taustapeilistä takapenkillä turvallisesti vöissään istuvaa tympeäilmeistä Mochia. Naisen kulmakarvat kurtistuivat huolestuneesti kun hän katseli toistensa kanssa hyvin identtisiltä näyttäviä taloja. Nopea vilkaisu uutuudenkiiltävään navigaattoriin kuitenkin varmisti, että hän oli oikeassa paikassa.
Viimein karpalonpunainen auto pysähtyi Heads to Tailsin eteen. Sylvia sammutti moottorin ja nousi ulos autosta, suoristaen vaaleansinisen villakangastakkinsa helmaa ja oikaistessaan kaulan ympärille kiedottua kermanvaaleaa silkkihuivia.
Korot kopisivat kivetystä vasten, kun hän kiersi auton ja avasi oven päästääkseen Mochin ulos.
Shiba istui päättäväisesti paikallaan.
”Rakas, mennään katsomaan sinulle uutta hyvää ruokaa”, Sylvia lupasi yrittäessään houkutella koiraa ulos autosta. Mochi mökötti vielä aikansa, kunnes lopulta hypähti ulos ja pudisteli turkkiaan. Vaaleansiniset valjaat olivat tarkalleen samaa sävyä villakankaisen takin kanssa, Mochille erikseen teetetyt, etteivät ne varmasti olisi hanganneet mistään.
Pieni, ihastuttava kello kilahti oven päällä, kun Sylvia asteli sisään, kyllästyneen oloinen Mochi vierellään.

Helia havahtui kellon kilahdukseen. Hän vilkaisi sisään tullutta koiraa ja naista. Hän toivoi, että olisi väärässä asiakastyypistä, mutta yleensä tuolta näyttävät naisasiakkaat olivat tietynlaisia.
"Päivää, tervetuloa. Olisiko jotakin minkä kanssa voisin auttaa?" Asiakaspalvelu oli todellakin Helian ammatti.

Takahuoneessa lounastaukoa pitävä Andromeda oli kuullut kellon kilahtavan ja hiipi takahuoneen ovensuuhun kurkistamaan samaan aikaan peloissaan että toiveikkaana, olisiko Näätämies kenties tullut hakemaan jotakin lemmikeilleen. Valitettavasti jo veljen tervehdys kertoi, että kyse oli ilmeisesti uudesta asiakkaasta.
Uskomattoman vaalea nainen näytti eksyneeltä astellessaan peremmälle kauppaan ja seisahtuessaan parin askeleen päähän tiskistä. Ja voi luoja, oliko shiba puettu samanvärisiin valjaisiin? Taas näitä, ihme, ettei koiralle ollut vedetty päälle vielä tutua tai pienenpieniä tossuja, koska se nyt vain olisi niin uskomattoman suloista.
Nainen räpäytti silmiään ja hymyili varovaisesti.
"Ah, toivottavasti en häiritse. Olisin hirvittävän kiitollinen, jos saisin apua Mochin ruokavalion kanssa."

"Ei ollenkaan, olemme täällä asiakkaita varten." Pitkän miehen kasvoilla oli levollinen, hyvin ystävällinen hymy. Apua ruokinnan kanssa?
"Millainen ongelma on ollut?"

Sylvian kasvoille kohosi helpottunut hymy. Hän vilkaisi Mochia, joka katseli ympärilleen varsin innottomasti, ennen kuin istahti alas ja alkoi rapsuttaa takajalalla poskeaan.
"Mochi on aina ollut nirso, mutta nyt hän on kieltäytynyt täysin tarjotusta ruuastaan", hän selitti ja huoli häivähti katseessa.
"Vein hänet eläinlääkärille, mutta mitään vikaa ei kuulemma ollut. Ruuan vaihtaminen uuteen saattaisi ehkä auttaa."
Sylvia oli ajanut itsensä lähes hysteeriseen tilaan pelätessään, että Mochi kuolisi nälkään.

Helia yritti olla takertumatta sanaan hän. Jestas. Jos tällainen kaksikko vain tulisi kurssille... Harmi että harvemmin ne tulivat.
"Millaista ruokaa olet syöttänyt aiemmin? Kuivaa, raakaa? Sekaisin? merkin muistaminenkin auttaa. Sattuuko tällaista usein?"

Sylvia räpäytti silmiään ja napsautti siron, kermanvaalean käsilaukkunsa auki. Hän liu'utti esiin siististi kahtia taitetun paperin ja ojensi sitä hämmästyttävän pitkälle miehelle.
"Hän on noudattanut tällaista ruokavaliota, joka laadittiin yhdessä hänen vanhan eläinlääkärinsä kanssa."
Ruokintasuunnitelmaan oli kirjattu tarkasti kohta vuoden täyttävän Mochin ruokavalio (kuiva- ja märkäruokaa) tarkkoine annoskokoineen ja merkkitietoineen.

Helia vilkaisi paperia, sitten koiraa. Se voi selvästi päällepäin hyvin.
"Onko jotain terveydellisiä syitä näin tarkalle ruokinnalle tai tietyille merkeille? Vai ovatko merkit vaihtuneet ennen?" Samaan aikaan mies kävi päässään keskustelua itsensä kanssa, miten sanoisi sen kauniisti.

Sylvia räpäytti hämmentyneenä silmiään ja hipelsi Mochin vaaleansinistä hihnaa sormissaan.
"Pelkäsin, etten osaa ruokkia Mochia oikein, kun hän saapui minulle, joten ruokavalio laadittiin yhdessä eläinlääkärin kanssa", hän vastasi epävarmasti. Merkki oli kasvattajan suosittelema ja eläinlääkärin hyväksymä, kallis.
"Hän on vaikuttanut tähän saakka tyytyväiseltä merkin valintaan."

Helia nielaisi. Selvä.
"Onko Mochi jättänyt ennen syömättä? Kauanko sitä on kestänyt? Mochi syö kahdesti päivässä?" Helia lunttasi paperista.
"Mitä teet jos Mochi ei syö? Otatko ruuan pois ja tarjoat vasta seuraavalla ruokintakerralla uudelleen?"

"Hän on aina ollut nirso", Sylvia myönsi ja yritti niellä huoltaan.
"Mutta muuton jälkeen hän ei ole suostunut koskemaan ruokaansa juuri lainkaan. En tiedä, voisiko se johtua siitä, ettei hän pidä uudesta kodinhoitajasta."
Sylvia katsahti Mochia vilpittömän huolestuneesti. Hän käänsi kuitenkin katseensa takaisin mieheen tämän esittäessä kysymyksensä.
"Ei kai niin voi tehdä? Mochi huutaa nälkäänsä, jos hänen aamuruokansa jää väliin."

Helia huokaisi. Niin. Tässä se tuli.
"Onko Mochi aina tehnyt niin? Huutanut jos ruoka ei kelpaa, kunnes saa toista ruokaa?"

Sylvia vilkaisi koiraansa kuin olisi miettinyt, pitäisikö sen korvat peittää, kun sen asioista keskusteltiin tähän tapaan.
"Hän on aina ollut hyvin herkkä. Ja ilmaissut mielipiteensä äänekkäästi."
Callahan ei ollut ollut lainkaan hyvillään niistä kerroista.
"Enhän minä voi antaa hänen kuolla nälkään."

Helia liikahti hieman lähemmäs. Hän ajatteli naisen voivan vaikka tehdäkin niin, peittää koiran korvat. Hän yskäisi pehmeästi.
"Koirat ovat sellaisia jos oppivat sellaiseen käytökseen." Helia myönsi.
"Terve koira ei kuole jos ei syö yhdellä aterialla. Siksi kysyin onko Mochilla sairauksia. Mitä Mochi saa jos ei syö aamulla?"


Sylvia katsoi miestä hyvin huolestuneena. Hän pelkäsi muutenkin Mochin puolesta kaiken aikaa, ja huuto sai hänet joka kerta uskomaan, että koira oli hirvittävissä tuskissa.
Sormet näpersivät ahdistuneesti hihnaa.
"Mitä ikinä hän suostuu syömään", hän myönsi hiljaa.
"Hän kuulostaa niin hirvittävän tuskaiselta huutaessaan."

Helia vilkaisi Mochia, kohottaen kulmiaan. Hyvin pelattu koira, hyvin pelattu.
"Ongelma ei ole ruokinnassa." Ei hänellä ollut mitään muuta tapaa sanoa sitä. Luoja.
"Ongelma on johtajuudessa ja siinä että Mochi on saanut kaiken periksi."

Mochi tiesi sen. Ja rapsutti ylpeänä korvaansa saaden emäntänsä huolestumaan mahdollisesta korvatulehduksesta. Mikä tiesi herkkuja jälkeenpäin.
Jollei Mochi olisi ollut niin hirvittävän nirso ja noudattanut tarkkaa liikuntaohjelmaa, se olisi todennäköisesti ollut hirvittävän paksu.
"Oh?" Sylvia henkäisi hämmentyneenä, odottaen miehen jatkavan.

Helia vilkaisi koiraa. Hän tarkistaisi nuo korvat kohta. Ensin pitäisi vakuutella hihnan toista päätä hieman.
"Koirat ovat fiksuja eläimiä. Jos ne huomaavat että tietty käytös johtaa niiden kannalta miellyttävämpään lopputulokseen, ne käyttäytyvät niin. Koira ei kuitenkaan itse tiedä, mikä on sille oikeasti hyväksi, siksi ihmisen tehtävä on valvoa esimerkiksi koiran syömistä. Kun johtajuus on kunnossa, koiralla oikea paikka sinun alapuolellasi lauman hierarkiassa, se ei yritä huijata sinua."

Sylvia nielaisi hermostuneesti ja katsahti Mochia, joka näytti täysin viatonta naamaa. Naamaa, jolla se sai aina tahtonsa läpi. Niin kuin vaikka uusia herkkuja, joita näytti hyllyssä olevan rivikaupalla.
”Mitä asialle voi tehdä?” hän kysyi hiljaa ja käänsi katseensa takaisin mieheen. Kuinka tämä olikin niin pitkä? Hän tunsi jopa koroissaan itsensä pikkuruiseksi.
”Minä haluan Mochin olevan onnellinen.”

Helia vilkaisi koiraa. Hitto mikä manipuloivia pikku paskiainen. Oppinnut hienosti hyödyntämään ihmistensä heikkoutta.
"Teidän pitäisi työstää suhdettanne lemmikkinä ja omistajana. Omistajan tehtävä on olla ylimpänä lauman hierarkiassa ja varmistaa, että koira kokee olevansa turvassa ja hyvissä käsissä vahvan, reilun johtajan kanssa." Helia varoi sanojaan, sillä yksikin väärä sana saisi tuon sekoamaan.
"Se vaatii jämäkkyyttä kaikilta Mochin kanssa eläviltä ja aikaa, mutta se tekisi Mochista onnellisemman koiran ja perheenjäsenen. Rapsutteleeko se usein korviaan noin?"

Sylviasta näki, että kaikesta huolimatta hän yritti vilpittömästi sisäistää miehen sanat.
"Niin kuin hevosten kanssa", hän totesi hiljaa. Hevonen toimi parhaiten silloin, kun saattoi luottaa siihen, että ratsastaja tiesi, mitä teki.
"Kuinka suhdetta voisi parhaiten työstää?"
Hän käänsi katseensa Mochiin, joka oli alkanut rapsuttaa toista korvaansa. Sinisissä silmissä häivähti huoli, ja hänen onnistui vain vaivoin hillitä halunsa kyykistyä Mochin vierelle.
"Kyllä. Eläinlääkäri on tutkinut korvat ja olen pitänyt ne ohjeiden mukaan puhtaana, mutta silti hän tekee tuota."

Helia nyökkäsi. Niin, kuten hevosten kanssa! Jes! Työvoitto, heti aamusta!
"Niin, hevoset ovat hyvä esimerkki. Esimerkiksi meidän liikkeemme yhteydessä toimii koirakoulu K9 Active. Sieltä löytyy kursseja ja ohjaajat pitävät myös yksitystunteja." Yleensä vain hankalille tapauksille, mutta...
"Saanko katsoa?"
"Meidän täytyy ehdottomasti ilmoittautua kurssille. Jos se tekee Mochista onnellisemman koiran", Sylvia hengähti, vaikka tunsikin heti pienen syyllisyydenpistoksen. Mutta ei kai Callahanilla olisi mitään sitä vastaan? Mieshän puhui, että hänelle tekisi hyvää käydä useammin ulkona.
Miehen kysymyksen kuullessaan hän nyökäytti päätään.
"Pelkään, että Mochin korvissa on jotain vikaa, kaikesta huolimatta", hän myönsi onnettomana.

"Voin antaa käyntikortin tiskin takaa kohta tai voit vaikka ilmoittautua heti." Helia kävi polvilleen maahan, ojentaen koiralle kättään.
"Hei Mochi." Hän vilkaisi koiran korviin.
"Saako se herkkuja kun katsot korvia tai muuta vastaavaa?"

Mochi tuijotti epäluuloisesti miestä, joka ei kantanut herkkuja sen eteen tai palvonut maata, jolla sen pörröiset tassut astelivat.
Sylvia seurasi huolestuneesti vierestä, kuinka Mochin korvat tutkittiin. Se suostui käsiteltäväksi, vaikka luimikin vähän ja yritti selvästi näyttää surkeaa naamaan.
"Saa. Hän ei oikein pidä korviin katsomisesta."

Helia vilkaisi koiraa silmiin painokkaasti.
"Selvä." Mies ei noussut ylös, vaan rapsutteli koiraa ja katsoi korviin uudelleen. Eikä Mochi saanut herkkua kun hän nousi ylös.
"On selvää, että Mochi käyttäytyy tietyllä tavalla halutakseen herkkuja. Jos haluat ilmoittautua kurssille, voin ottaa ilmoittautumisen vastana nyt ja antaa ohjeita kotiin jo nyt."

Ja siitähän Mochi ei pitänyt. Se tuijotti miestä hetken, mutta kun oletettua herkkua ei kuulunut, se haukahti shibamaisen kimeän vaatimuksen.
Sylvia hätkähti ja katsahti pitkää miestä epätietoisena. Hevosten kanssa toimiessaan hän oli tiennyt mitä tehdä, mutta Mochi oli kietonut hänet täysin pikkuvarpaansa ympärille.
"Kyllä, kiitos. Ilmoittautuisin mielelläni kurssille. Voisin myös katsoa Mochille uutta lelua, hänen aktivointipelinsä valitettavasti hajosi."

Helia katsoi Mochia terävästi silmiin, nostaen sormensa ylös.
"Ei." Ääni oli tyyni ja painokas, käsky selvä. Hän oli siirtymässä kassan taaksem mutta pyörähti ympäri ja asteli aktivointilelujen luo.
"Millaisista Mochi pitää?"

Mochi vaikeni kesken haukahduksen, jääden tuijottamaan pöyristyneenä eteensä.
Myös Sylvia oli hätkähtänyt ja räpäytti hermostuttavan suuria silmiään pari kertaa seuratessaan Heliaa aktivointilelujen luo. Myös Mochi seurasi kiltisti perässä.
"Hän on edennyt jo kaikkein vaativampiin peleihin", Sylvia vastasi melkein ylpeästi. Hän katseli aktivointilelujen rivejä mietteliäänä.
"Pallojen kanssa hän ei ole vielä paljoa leikkinyt, mieheni ei oikein pidä siitä, että Mochi ryntäilee ympäri asuntoa."

Helia otti hyllystä laatikon, jonka avasi.
"Tämä on pehmeää materiaalia ja ei kolise lattiaan ja seiniin. Jos on esimerkiksi laminaatti tai puulattia, se on oikein kätevä. Ja se on vaikea, jopa siskoni ahmatilla menee aikaa tämän kanssa, koska koira ei voi vaikuttaa siihen kuinka nopeasti herkun saa."

Sylvia vilkaisi Mochiin kuin olisi ollut aikeissa kysyä koiran mielipidettä, mutta tämä näytti edelleen joko mököttävän tai keräävän voimiaan kostoiskuun.
"Uskoisin, että Mochi pitäisi siitä kovasti", nainen totesi, ja hillitty hymy kävi taas hänen kasvoillaan.
"Otan sellaisen."
Hän ei edes vilkaissut hintalappua.

Helia pisti pallon takaisin pahvilaatikkoonsa ja asteli kassan taakse. Hän otti tulostuspaperin ja kirjoitti siihen ohjeet naiselle kotiin, selvällä käsialalla.
"Noin. Näillä pääsette alkuun. Seuraava kurssi alkaa parin viikon päästä. Ruoka vain ruoka-aikoina. Ennen kuin annat luvan syödä, pyydät Mochia istumaan. Kun se istuu, annat kupin. Jos Mochi ei syö vartin kuluessa, kuppi otetaan pois ja ruokaa tarjotaan seuraavaksi vasta seuraavana ruoka-aikana, eli illalla tai seuraavana aamuna." Helia veti henkeä, alle viivaten herkkukiellon viidennen kerran.
"Ei herkkuja. Ei mitään ylimääräistä. Vain ruoka ja sekin ruoka-aikoina. Jos haluat, voit tarjota märkäruoan kupista ja kuivaruoan esimerkiksi tuosta aktivointipallosta tai tarjota kaiken kupista."

Sylvia seurasi, kuinka mies kirjoitti ohjeita, jotka tultaisiin kiinnittämään näkyvälle paikalle heidän jääkaappinsa oveen. Ellei Callahan hermostuisi.
"Ja tämä tekee Mochista lopulta onnellisemman?" hän varmisti, muistellessaan hirvittävää huutoa, joka sai naapurit varmasti kuvittelemaan, että jotakuta tapettiin kattohuoneistossa.
Hänestä tuntui jo muutenkin, että heitä katsottiin hieman kieroon.
"Entä jos hän vain jatkaa huutamista?"

"Tekee. Ja teistä myös." Ainakin naisella oli sormus sormessaan, joten...
"Kiellä napakasti. Tee kuten tein aiemmin. Katso suoraan silmiin ja sano napakasti ei. Ei mitään muuta. Jos Mochi ei lopeta, älä huomioi. Se voi olla raastavaa, mutta kun Mochi ei saa asioita periksi, se lopettaa pian."

Sylvia nyökäytti päätään päättäväisesti. Hän olisi valmis tekemään mitä tahansa Mochin onnen eteen, vaikka sitten särkemään oman sydämensä.
Madamekin oli vaatinut rajoja.
Hän maksoi ostoksensa ja hymyili miehelle kiitollisena.
"Kiitos todella paljon. Palvelu on ollut äärimmäisen miellyttävää."

Helia hymyili naiselle, pakaten paketissa olevan aktivointilelun kassiin.
"Meille palvelu on tärkeää. Ah, hetki." Mies otti kuivatun kanapalan purkista tiskiltä ja asteli pois tiskin takaa.
"Mochi, istu." Hän kosketti koiraa hellästi takapäästä kun oletti ettei se tiennyt mitä käsky tarkoitti

Mochi mulkoili miestä ensin epäluuloisena, mutta herkun haistaessaan se tömäytti hemmotellun ahterinsa maahan. Kippurainen häntä alkoi heilahdella odottavasti.
Sylvia oli jo päättänyt pitää miehestä.

Helia antoi herkun koiralle kehujen kera.
"Hyvä poika. Olet sinä hyvä poika." Mies rapsutti shiban kaulaa, astellen avaamaan Sylvialle oven kun tuo lähti liikkeestä.
"Hyvää päivänjatkoa, nähdään kurssilla." Oven sulkeuduttua hän meni takahuoneeseen, tukistaen itseään kevyesti.
"... Luoja."

Andromeda oli perääntynyt takaisin pöydän ääreen, puoliksi syöty porkkanakeittoannos oli unohtunut muovikippoonsa.
"Miten voi koira olla noin hemmoteltu? Ihme, ettei sille ollut pistetty tutua päälle..."
Hän nykäisi otsatukkaansa.
"En tosiaan tiedä. Hihnan toinen pää oli onneksi helppo." Helia kaatoi kahvia kuppiin ja vilkaisi siskoaan.
"Rooroo, syö kaikki ruoka." Hän muistutti, ennen kuin katosi kahvikupin kanssa jatkamaan mitä oli ollut tekemässä ennen äskeisiä asiakkaita.

Hieman sen jälkeen, kun karpalonpunainen Jaguar oli ajanut tiehensä, toinen punainen auto liukui pysähdyksiin samalle paikalle. August kipusi ulos farmarimallisen mersun kuljettajanpaikalta ja kiersi avaamaan Dessiä varten täydelliseksi kuljetustilaksi muokatun takakontin. Koira hypähti sirosti ulos ja ravisti turkkiaan, ja August nykäisi viltin suoraan ennen kuin sulki takakontin ja lukitsi auton.
Kello oven yllä kilahti ja sai Andromedan taas pujahtamaan toiveikkaana taukotilan ovelle. Mutta ei, tällä kertaa sisään asteli se Helian kanssa juhlissa jutellut mies.
"Helia, hei", August tervehti hymyillen.

Helia havahtui uudelleen kelloon, rukoillen ettei se ollut äskeinen asiakas, joka oli kääntynyt ympäri.
"Oh, hei." Hän hymyili miehelle ystävällisesti, eikä vain asiakaspalveluhymyään. Hän vilkaisi siskoaan. Voi raukkaa.
"Hei Dessi." Hän otti namin siitä purkista, siirtyen tiskin takaa pois ja kyykistyi salukin eteen.
"Tule ottamaan vain."

August ehti huomata nuoren naisen ovensuussa ennen kuin tämä katosi takahuoneeseen.
"Sattui sopivasti vapaa aamupäivä, niin tulimme käymään. Ajattelin, että Dessin ruuan kanssa voisi varovasti kokeilla jotain uutta."
Tavallisesti vieraisiin varauksella suhtautuva saluki tassutti arvokkaasti Helian luo ja otti sirosti tarjotun namin tämän kädestä.
August hymyili.
"Sinulla tosiaan taitaa olla erityinen yhteys salukeihin."

Helia vilkaisi Augustia hymyillen, siirtäen katseen tuon koiraan. Hän silitti salukin turkkia hellästi hetken, ennen kuin nousi ylös.
"Mitä olitkaan syöttänyt nyt? Anteeksi, olen edellisen asiakkaan jäljiltä aivan sekaisin.Ja ehkä se on vain Norma ja Dessi, en voi sanoa muista."

"Voi ei, oliko hankala asiakas?" August tiedusteli myötätuntoisesti.
"Sinulla taisi oli mielessäsi jotain laadukkaita vaihtoehtoja? Ja Dessi ja Normahan ovat jo melkoinen pala purtavaksi kumpikin, ne vaistoavat kyllä heti, kuka on niitä kohtaan oikeasti vilpitön."

"Hieman. Se hihnaa pitelevä pää." Helia vastasi hymyillen ja nousi ylös.
"Vaihtoehtoja.. Niin! Oletko antanut raakaruokaa miten paljon?" Hänellä meni hetki saada aivonsa mukaan. Hän ei ollut vilpitön!
"Noh, eivät ne nyt mahdottomia ole."

”Toivottavasti minä en aiheuta sinussa samanlaista tuskaa”, August naurahti. Olihan Dessi hieman hemmoteltu, mutta onneksi hänellä oli Muriel, joka jaksoi takoa järkeä päähän siinä, että koira oli lopulta koira, eikä se tehnyt siitä yhtään sen vähemmän rakasta.
”Tällä hetkellä olen mennyt puolet ja puolet, mutta Dessi on alkanut nirsoilla nappuloiden kanssa.”
Saluki palasi hänen jalkansa viereen kerjäämään rapsutuksia.

"Minä jättäisin nappulan kokonaan pois. Etenkin kun Dessillä on suvussa tuota herkkyyttä.
"Se pärjäisi vallan loistavasti vitamiinien ja lihan kanssa. Ja olet lääkäri, ravitsemusasiat ovat tuttuja, ei se koiran kanssa sen vaikeampaa ole."

August rapsutteli salukia leppoisasti korvan takaa.
”Niin, ehkä niitä on turha syöttää väkisin, kun Dessi selvästi pitää raakaravinnosta enemmän.”
Siinä vaiheessa, kun Muriel oli suostutellut hänet ottamaan Dessin, August oli viettänyt vähäiset vapaahetkensä uusimpia eläinlääketieteellisiä tutkimuksia selaten. Muriel oli diagnosoinnut hänet ylihuolehtivaiseksi vanhemmaksi.

Helia antaisi helposti saman diagnoosin. Hän asteli liikkeessä olevan pakastimen luo ja katseli hetken erilaisia lihapötköjä.
"Hmm. Periaatteessa on ihan sama mitä lihaa syötät,koska vitamiinit ja hivenaineet tulevat purkista. Voin kasata sinulle jonkinlaisen aloituspaketin ja ohjeen ruokintaan?"

"Se olisi hyvä, kiitos", August myönsi ja rapsutti Dessiä hellästi korvan takaa.
"Herkkuja Dessi söisi senkin edestä, vaikka olenkin onneksi saanut rajoitettua ne palkkioksi vain erityistilanteisiin. Tyttö meinasi pullukoitua, kun pentuajat jäivät taakse."
Nirso koira olisi syönyt herkkuja ruuankin edestä.

"Ai? Voi ei. Ehkä ei siis kovin rasvaista ruokaa. Miten paljon Dessi liikkuu päivässä?" Helia haki tiskiltä vihon, jolla voidi nopeasti laskea vähän.

”Niin, olen ymmärtänyt, että se on tyypillistä salukeille, olla herkkusuita”, August hymähti. Sama vaivasi kuulemma Normaakin, se olisi elänyt herkuilla, jos olisi voinut.
”Se pääsee tavallisesti lenkille kolme kertaa, yhdellä pidemmällä lenkillä juoksemaan. Vapaapäivinä se pääsee myös vapaaksi, kerran, pari viikossa, yleensä.”

"Niin se taitaa vähän olla." Helia kirjoitti miltein neuroottisen siistillä käsialalla muistiinpanoja paperille, antaen esimerkkejä lihoista joita antaa vaihtelevasti.
"Dessi, mennäänkä vaa'alle? Mennäänkö?" Mies kaivoi herkun taskustaan, houkutellen salukia astumaan koirille tarkoitetulle puntarille.

Ei, Dessin mielestä ei tosiaankaan oltu menossa vaa'alle. Se luimisteli hetken, mutta ilmeisesti joko herkun houkutteleva tuoksu tai sitten Helian maaginen salukiyhteys toimi, sillä lopulta koira nousi sirosti sen mielestä äärimmäisen epäilyttävän vaa'an päälle.
"Eikä minun tarvinnut edes puuttua asiaan, hämmästyttävää", August totesi pehmeästi hymyillen. Hän käänsi päätään nähdessään liikettä silmäkulmastaan ja huomasi nuoren naisen pujahtaneen esiin takahuoneesta. Hän muisteli nähneensä tämän aiemmin Murielin luona.
"Kas, hei, sinäkin työskentelet täällä", August tervehti, ja sai naisen hetkeksi jähmettymään aloilleen.

"Hieno tyttö. Ota siitä. Ota vain." Helia vilkaisi lukemaa vaa'assa ja kirjoitti sen muistiin. Hän ojensi Dessille vielä toisen herkun, rapsuttaen nartun karvaa vielä hellästi, ennen kuin nousi ylös. Hän asteli vitamiineja kannattelevan hyllyn eteen, katsellen purkkeja mietteliäänä. Hän kääntyi hymyilemään siskolleen rohkaisevasti.
"Andromeda, siskoni. Roo, näit Augustin Murielin luona silloin, muistatko?"

"Andromeda? Kaunis nimi. Hauska tutustua", August tervehti ja nainen nyökäytti päätään. Tämä vaikutti aivan yhtä ujolta kuin juhlissakin, mutta katseli Dessiä otsahiustensa alta.
"Tuo on Norman sisko, eikö olekin?" Andromeda kysyi ja kyykistyi alas, ojentaen kättään rauhallisesti salukia kohti. August oli yllättynyt siitä, että Dessi asteli rohkeasti lähemmäs ja antoi naisen rapsuttaa itseään korvan takaa.
Helia katseli siskoaan, hymyillen. Siskolla oli aivan erityinen kosketus koiriin.
"August, Roo on perheemme koirakuiskaaja. En minä."

August katseli, kuinka Dessi painoi tyytyväisenä päätään naisen syliin ja antoi tämän ujuttaa sormensa pehmeään turkkiin rapsuttelua varten.
"Siltä tosiaan näyttää", hänen oli myönnettävä naurahtaen.
"Onneksi Muriel tuli maininneeksi liikkeestäsi. Kaupungissa Dessi luimistelee myyjille, jos otan sen mukaan kauppaan. Liian meluisia paikkoja."

Helia hymyili siskolleen ja koiralle.
"Hän todellakin on. Ihana kuulla että pidät. Olen koettanut pitää paikan kotoisana. Siksi tästä ei ole kulkua treenitiloihin, se toisi heti enemmän hälyä liikkeeseen."

”Kaupungissa kaikilla tuntuu olevan koko ajan kiire”, August totesi seuratessaan, kuinka Andromeda suoristautui mutta jäi vielä rapsuttelemaan salukin korvia.
”Täytyy muistaa mainita tästä paikasta parille kollegalle, mikäli se vain sopii. Olen varma, että hekin vaihtaisivat mieluusti näin hyvään palveluun.”

Helia kohautti kevyesti olkiaan.
"En voi sanoa asuneei kaupungissa tarpeeksi, jotta tietäisin. Vaikka se tuntuu kyllä kiireiseltä, silloin kun käyn siellä." Hän jatkoi kirjoittamista, vilkaisten miestä hymyillen.
"Voi, toki. Tyytyväinen asiakas on paras mainos. Ja tyytyväinen omistajakin, tietenkin."

"Oletko asunut täälläpäin koko ikäsi?" August ei malttanut olla kysymättä, vaikka todennäköisesti olisi ollut kohteliasta antaa Helian ensin keskittyä kirjoittamiseen small talkin harrastamisen sijaan. Mutta minkäs sille voi, hän jutteli mielellään ihmisten kanssa.

"Ei, mutta en ole oikein kulkenut kaupungeissa." Helia selitti, kirjoittaen ohjeet loppuun. Hän ojensi paperin miehelle hymyillen.
"Noin. Kirjoitin lisät mittoineen ja kerään ne sinulle vielä hyllystä ja näytän mikä on mitäkin." Helia otti muutaman eri purkin hyllystä.
"Tässä on monivitamiinilisä, joka annetaan neljästi viikossa. Yksi täällä oleva mitallinen. Tässä on d-vitamiinilisä, kapseli maistuu namilta, joten Dessi varmasti ottaa sen mielellään. Biotiini on samanlaisena tablettina ja sitten tämä kalkkilisä on erikseen. Tässä on vielä jauhe jota paristi viikossa. Kaikkia jauheita yksi niiden oma mitallinen, ohjeessa on kuinka usein. Suosittelen vielä antamaan lisäksi maitohappobakteerivalmistetta. Jos nirsouden syy onkin vatsan toiminnassa, se tasoittaa tilannetta."

August yritti painaa mahdollisimman paljon Helian selostuksesta mieleensä, vaikka mies olikin kirjoittanut huolelliset ohjeet.
"Kiitos, eiköhän tällä saada Dessin ruokailu kuntoon", hän totesi kaivaessaan korttiaan esiin maksu varten.
"Vaikka se näyttäisikin jäävän mieluusti tänne", hän jatkoi ja vilkaisi koiraa, joka näytti olevan valmis kellahtamaan kyljelleen hetkenä minä hyvänsä.
"Nätti koira", Andromeda totesi.
"Saisi hienoja kuvia."

"Jos tulee ongelmia, tuossa on käyntikortti. Liikkeen numeroon voi soittaa aukioloaikoina. Jos et jaksa aina erikseen ajaa tänne." Helia selitti hymyillen.
"Roo kuvaa mielellään eläimiä." Hän selitti siskonsa lausahdusta.


August sujautti käyntikortin lompakkonsa korttitaskuun.
"Hienoa. Vaikka Dessi kyllä pitääkin ajeluista, se istuu mielellään autossa."
Hän hymyili Andromedalle, joka tuntui välttelevän katsekontaktia.
"Niinkö? Dessistä saa milloin vain napata kuvia. Se on oikein hyvä malli."
Kuten kymmenet puhelimen muistiin tallennetut kuvat todistivat.

"Roo ottaa hienoja kuvia. Suosittelen, jos haluat vaikka kehystettäviä kuvia Dessistä." Helia koetti rohkaista siskoaan hieman.
"Ja hän saa koirat rentoutumaan upeasti."

Andromeda näytti käpertyvän kasaan ja kyykistyi rapsuttelemaan Dessiä.
"Se olisi todella hienoa", August vastasi, ja todella tarkoitti sitä. Hän oli sellainen mies, joka voisi hyvinkin ripustaa seinälleen kehystetyn kuvan koirastaan. Kunniapaikalle.

"Voit sopia siitä tarkemmin Roon kanssa." Helia nyökkäsi siskonsa puoleen. Jestas. Tuolla ei tosiaan mennyt jälleen hyvin.

Andromedan olisi tehnyt mieli vajota lattian läpi, mutta veljensä vuoksi hän yritti.
"Mikä olisi kaikkein helpoin paikka järjestää kuvaukset? Minulla on tulossa muutama vapaapäivä, päiväsaikaan olisi varmasti valon kannalta parempi?" August kannusti ystävällisesti selvästi ujoa naista. Tämä pyyhkäisi hiuksia korvan taakse.
"Mu-Murielin luona on hieno sohva, jolla Dessi näyttäisi upealta. O-otin Normasta samanlaisen kuvasarjan", hän vastasi.
August nyökäytti päätään ja kaivoi oman käyntikorttinsa, ojentaen sen Helian siskolle.
"Voit laittaa minulle viestiä sopivista päivistä, niin sovitaan kuvauksista."
Andromeda näytti siltä, että saattaisi tosiaa vajota pian lattian lävitse, jos keskustelu pitkittyisi.

Helia rukoili että siskonsa kestäisi tilanteen. Hän ei halunnut mitään niin paljon, kuin siskonsa kykenevän tähän. Hän hymyili siskolleen rohkaisevasti. Luoja, kunpa tuo ei nyt hajoaisi.
"Oliko jotain muuta?"

"Eiköhän tässä ollut kaikki tällä kertaa. Ajomatka ei onneksi ole pitkä, jos jotain unohtuikin. Kiitos vielä ruokintaohjeista."
Hän kääntyi Dessin puoleen.
"Dessi, mennään."
Saluki siirtyi kiltisti hänen jalkansa viereen.
"Me näemme sitten viimeistään kuvauksissa.”

"Ole hyvä. Ja sitä varten me olemme täällä, että palvelemme ja autamme." Helia lupasi, tällä kertaa aidosti sitä tarkoittaen. Miehen mentyä hän vilkaisi siskoaan.
"Rooroo. Kaikki kunnossa?"

Andromeda nykäisi otsatukkaansa ja suoristautui.
"Joo", hän myönsi kasvojaan hieraisten. Ahdisti, mutta se menisi ohi.
"Dessi on nätti koira."

"Hyvä. Niinhän se on." Helia huokaisi syvään. Sitten hän katsoi siskoaan.
"Kumpi kantaa autosta uudet esitejulisteet?"

"Minä voin", Andromeda lupautui, ja pujahti hakemaan autonavaimet takahuoneesta. Hän saisi pikaisesti raitista ilmaa hakiessaan julisteet autolta.
"Vaikka ne ovatkin varmaan taas karmeita."
"Ne näyttivät siedettäviltä. Vain julisteita, ei mitään pahvikuvia." Helia lupasi siskolleen.