Welcome back

// Avoin peli, joku muuttuneen Artemiksen kaveriksi?//

Oli outoa olla taas täällä, pohjois-Englannin mahtavimmalla tallilla ja kikpakeskuksella. Se tuntui jopa oudolta, sillä hän oli erilainen kuin ennen. Artemis Cavanaugh tiesi että hän ei palannut Saksasta ystävien keskelle jotka olisivat kaivanneet häntä täällä, ehei sinne päinkään. Kauhun ja raivon kylväminen paluullaan kanssaeläjissään kuulosti enemmän tutulta reaktiolta, paitsi ehkä niiden osalta jotka olivat törmänneet häneen kilpailuissa. Sekä valmentajien että ratsastajien keskuudessa supistiin irlantilaisratsastajan muuttuneesta olemuksesta. Mistä se muutos kumpusi, sitä mies ei itsekään tehnyt. Ehkä muutama kuukausi toisen ihmisen kanssa suhteessa oli tehnyt hänestä inhimillisemmän, ehkä se täydellinen maisemanmuutos tai saamansa arvostus valmentajana Saksassa. Mene ja tiedä, hän ei itse tiennyt. Paremmassa kunnossa hän oli ylipäätään kuin oli ollut aikoihin.

Mies vilkaisi itseään vessan peilistä ja taputteli nikotiinilaastarin kiinni olkavarteensa, veti hihan alas ja poistui maneesin päädyssä olevan neuvottelutilan vessasta. Matkalla hän täytti termosmukinsa mustalla kahvilla. Hevoset saapuisivat tänään Lontoosta, kohta niiden pitäisi olla täällä. Mies halusi itse olla vastaanottamassa Besserwisserin sekä näkemässä kenen vastuulle hevonen olisi menossa. Hän ohjeistaisi hevosenhoitajan henkilökohtaisesti siitä miten herkkähipiäistä oria tulisi käsitellä jotta yhteiselo sen kanssa sujuisi. Pitkä mies asteli portaat alas, kahvimuki toisesa kädessään, sipaisten hiuksiaan korvan taakse. Ne olivat kasvaneet polkkamittaiseksi eikä hän kokenut sen olevan huono asia. Luonnostaan räikyvän oranssit hiukset pehmensivät kalpeiden kasvojen teräviä piirteitä, mies ei näyttänyt puoliksikaan niin pelottavalta mitä ennen. Nousseella painolla oli myös näppinsä pelissä, posket eivät enää painuneet lommolle. Irlantilainen näytti kaikin puolin paljon paremmalta.

Valmentaja Cavanaugh asteli vielä tallistakin ulos, seisahtuen ovien eteen. Hän katseli pihaan kaartavaa tietä odottavasti. Hevoset oli lennätetty tänne tänään Lontoosta ja hän ei millään olisi malttanut odottaa. Orien laskeminen silmistä vain muiden käsiin tuntui kamalalta, kun ei ollut enää itse kontrollissa. Odottaessaan Artemis maisteli kahviaan. Tulisi jo, hän halusi tarkistaa oliko hevoset suojattu kuljetukseen asian mukaisesti ja olivatko ne kunnossa.

Klausin työpäivä oli sujunut mallikkaasti. Hän oli pitänyt aamulla valmennuksia ja onnekseen saanut olla ylpeä oppilaistaan. Vaikka valmennusten pitäminen vain herätteli ennestään kytevää kaipuuta esteille, oli hän ottanut oikein hyvillä mielin uuden huippuratsunsa Leviathanin mukaansa hoitajalta ja siirtynyt harjoittelemaan pohjoismaneesiin. Kouluratsastuksessa hän eniten rakasti pientä hiomista, varsinkin kun alla oli hevonen jonka saattoi jo olettaa osaavan paljon. Hän oli siirtynyt kävelemään tallipihalle loppukäynnit ja antoi hionneen hevosen hengähtää. Mustanruunikko oli vaahdonnut ryntäilleen ja maisteli kuolaimia kulkiessaan vain hieman ympäristöään kyttäillen suurilla tiluksilla. Klaus kaarsi sillä kohti tallipihaa ja huomasi oranssitukkaisen miehen kiinnittämättä tuohon sen enempää huomiota. Lähemmäs tullessaan miehen suu oli kuitenkin loksahtaa auki: se oli totta, Artemis Cavanaugh oli palannut.

”No mutta terve”, mies nyökkäsi yllättyneen tervehdyksen ja istui hevosensa seisahdukseen. Hän rapsutti Leviathanin kaulantyveä.
”Kuulinkin että palaat, mutta en voinut uskoa. Tulitko jäädäksesi?” Klaus ei tiennyt mitä ajatella. Cavanaughn maine armottomana valmentajana oli toki hänenkin tiedossaan, mutta tuo oli ennen kaikkea työkaveri ja kollega, vaikka tuo ratsastikin esteitä ja hän koulua, mutta heillä molemmilla oli historiansa esteratsastuksen puolella.

Artemis huomasi ratsun kyllä, mutta ei kiinnitt'' huomiota siihen. Eikä sen puoleen hevosen selässä istuvan ratsastajan ilmeeseenkään. Hän tiesi että juprut kulkivat tallilla, mutta ei hän ollut olettanut aikuisten oikeasti ketään kiinnostaisi hänen paluunsa. Niinpä hän kohotti kulmiaan hyvin kummeksuvasti, eikä edes vähiten sille Bogaertin rempseälle tevrehdykselle.
"Päivää. Jäädäkseni, jos hevoseni saapuvat joskus."
Ne olivat ainakin vartin myöhässä ja se hermostutti häntä todella paljon.
"Hyvät treenit?"
Irlantilainen nyökkäsi selvästi töitä tehnyttä hevosta.

Klaus melkein hymähti Cavanaughlle kun ei saanut tuolta ihan niin innostunutta tervehdystä. No, kerrankos sitä oli ihan sosiaalisella tuulella. Hän muisteli millaisia hevosia valmentajalla oli ollut ennen, mutta todennäköisesti tuo oli vaihtanut ratsujaan ja hän olikin hyvin kiinnostunut nykyisistä.
”Kyyti myöhässä?” Hän kysyi pahoittelevalla äänensävyllä ja riisui hanskansa työntäen ne väliaikaisesti satulan etukaaren alle.
”Kyllä vain. Odotan jo kevään kilpailuja”, hän vastasi ylpeänä kouluratsustaan. Klaus laskeutui selästä hallitusti ja löysäsi satulavyön ja turpahihnaa.

Vihreät silmät sirristyivät, kun hän katsoi kelloa. Kaksikymmentä minuuttia.
"On. Hevosten kyyti. Ilmoittaisivat edes että onko kaikki kunnossa. Tapan jonkun jos jotakin on sattunut. Ei voi olla niin vaikeaa kuljettaa hevosia Lontoossa tänne aikataulussa ja ehjinä."
Artemis rähähti, ei tietenkään Klausille vihaisena, mutta hermoa kiristi.
"Kilpailet taas? Minulla ei kohta ole ratsua olympialaisiin jos ne eivät tule kohta."
Juuri kun mies sai lauseensa päätökseen, musta rekkamallinen traileri kurvasi pihaan. Hevosenhoitaja hyppäsi alas pelkääjänpaikalta.
"Mikä kesti? Ovathan ne kunnossa? Puran ne itse, kiitos vain. Pura tavarat."
Hän ei luottanut vieraaseen hoitajaan enää ollenkaan, aikataulun petettyä. Hän halusi tarksitaa molemmat orit pihalla kyllä... Hmm...
"Bogaert, saisitko sen työntekijälle? Jos pitelisit toista kun tarkistan toisen?"

Klaus ymmärsi miten pahalta tuntui kun arvokkaat hevoset olivat myöhässä. Hän ei toki ehkä olisi niin kovaan ääneen ollut murhaamassa ketään, mutta tiesi miltä Cavanaughsta täytyi tuntua.
”Kyllä, tämän kanssa GP:ssä”, Klaus kertoi ylpeänä ja nyökkäsi arvostavasti toisen puhuessa olympialaisista. Ehkä hän vielä joskus olisi siellä, tosin hän epäili olevansa jo liian vanha päästäkseen koskaan niin pitkälle. Aina kai sai haaveilla, ja toisaalta hänelle riitti kyllä vähempikin. Auton saapuessa Klaus siirsi Leviathanin lähemmäs tallin ovia ja seurasi kuinka toinen rähisi hoitajalle. Hän nyökkäsi ja talutti ratsunsa tallin ovesta sisään saaden sen osaavan Alyssan käsiin palaten sitten pihalle.
”Uusia hankintoja?” Hän arveli katsoessaan hevosia autossa. Hän tarjoutui kyllä ottamaan niitä ulos tai pitämään kiinni, ihan mitä tarve vaati. Eipä hänellä parempaakaan tekemistä ollut.
”Jos kaipaat osaavaa hoitajaa laittamaan ne talliin, voin lainata omaani.”

Artemis nyökkäsi. Hän ei ollut Zejan isän jälkeen ollut olympialaisissa, mutta sitä ennen oli ollut. Tämä taisi olla kolmas kerta kun hän edusti Irlantia.
"Yksi. Besserwisser, Weltuntergang oli täällä jo viimeksi hetken."
Hän talutti ensin vaikuttavan kokoisen mustan hannoverin ulos rekasta. Ori pärskähti ja pyörähti näppärällä etuosakäännöksellä, pröhisten sieraimet suurina. Se oli ollut kauan autossa.
"Shh... Rauha. Rauha. Tämä on olympialupaukseni."

”Aivan”, Klaus muisteli ja seurasi kuinka suurikokoinen puoliverinen asteli ulos rekasta. Hänellä oli silmää urheiluhevosille ja tämä näytti hyvältä. Ei ihme, että Cavanaugh oli hankkinut sen ja lähtisi sillä olympialaisiin. Hän oli nähnyt videota hevosesta ja piti sitä kyllä taitavana.
”Komea”, hän kommentoi mustaa ratsua kieltään naksauttaen. Sellainen kelpaisi hänellekin, jos hän koskaan esteille enää uskaltaisi. Olympiaratsu olisi tosin aivan liian hieno hänen tasoiselleen.
”Haluatko että otan sen vai haenko toisen?” Mies tarjoutui ja harmitteli hetken, että oli jättänyt ratsastushanskansa ratsunsa satulaan. Onneksi huippuratsastajan hevosilta saattoi odottaa käytöstapoja.

Artemis yritti hymyillä, mutta se tuntui vain olevan luonnon lakien vastaista irlantilaisratsastajalle.
"Se on."
Oranssitukkainen veti orilta kuljetussuojat jalasta ja kuuntelu maksanrautiaan orin mölinää kuljetusautossa.
"Ota Weltuntergang sieltä ulos. Ennen kuin se hajottaa jotakin tylsyyttään."
Muutoin nuori osasi käyttäytyä, mutta se oli hieman sählä ja kohno. Hän huokaisi hiljaa ja tunnusteli mustan hannoverin valkoisia jalkoja. Hän suoristautui hevosen jaloista, kävi sen muuten katseella ja kädellä suurinpiirten läpi. Sitten pieni ravipyrähdys pihalla. Askel oli puhdas ja ori liikkui mielellään. Hän palasi kävellen kollegansa luo ja ojensi orin narua.
"Katson sen vielä läpi. Älä komenna Besserwisseriä tai saat siitä ikuisen vihollisen. Se on todella herkkä."
Viimeksi aivoton kameli joka pelkäsi kaikkea ja nyt herkkis, joka veti melonit nenään heti.

Klaus asteli sisään kuljetusautoon ja jutteli matalasti orille kun irrotti sen autosta ja lähti laskemaan sitä alas. Hevonen oli selvästi tottunut kulkemaan, mutta ehkä pitkän matkan takia kiirehti pihaan ja pörähteli uusista hajuista kiinnostuneena narun päässä. Hän kävelytti sitä pienen ympyrän jotta se saisi jaloitella ennen hevosenvaihtoa. Mies hymähti vinosti erikoiselle toiveelle olla komentamatta mustaa hevosta. No, kai Cavanaugh tiesi mistä puhui. Hän otti varmoin ottein Besserwisserin narun ja tarjosi kämmentään hevoselle haisteltavaksi. Komeita oreja molemmat, oli myönnettävä. Olivat hänenkin ratsunsa hienoja, mutta oli aina hienoa pidellä olympiatason esteratsua. Harvoin hänkään sellaiseen tilanteeseen eksyi vaikka tunsi kilparatsastajia ja hevosia.
”Mistä löysit tämän?” Klaus kysyi toiselta katsellessaan, kun tuo tarkisti Weltuntergangia.

Musta ori ei tehnyt mitään mistä sitä olisi pitänyt komentaa, mutta väärällä tavalla komentaminen ajaisi sen tolaltaan ja herneet sieraimiin.
"Saksasta. Edellinen ratsastaja loukkaantui toisen hevosen kanssa kilpailuissa."
Esteratsastaja avasi myös nuoremman orinsa kuöjetussuojat, käyden hevostaan kaikessa rauhassa. Saatuaan katsottuaan hevosen läpi hän talutti senkin ravissa pätkän verran. Kaikki oli kunnossa.
"Hyvä on, hevoset ovat kunnossa... Ja Weltuntergang on entisen huippuorini jälkeläinen, ratsastin sillä kaksissa olympialaisissa. Toivon siltä samaa, jahka se on tarpeeksi vanha. Voitin sen isällä myös World Cupin kahdesti."

Klaus nyökkäsi. Saksasta tuli hyviä hevosia ja siellähän hän oli ymmärtänyt Cavanaughn viettäneen aikaansa viime kuukaudet. Hänen onnekseen Besserwisser käyttäytyi narun päässä mallikkaasti eikä hänelle tullut tarvetta komentaa oria. Kiinnosti kyllä, mitä tapahtuisi, vai oli toinen vain niin vainoharhainen ettei tuon hevosia saanut edes kukaan muu komentaa? Ei kai sentään niin hullu, vaikka Klaus aina välillä epäili toisen mielenterveyttä. Mitä väliä silläkin sitten oli, jos ratsasti niin ansiokkaasti kuin Cavanaugh. Hän oli jopa vähän kateellinen. Toinen eli hänen teiniunelmaansa esteratojen huippuna.
”Toivottavasti se ylittää odotuksesi”, Klaus hymähti todella toivoen sitä. Oli aina ikävää jos hevoset eivät yltäneet sille tasolle mille niiden oli odottanut ja toivonut, tai jos jotakin yllättävää kuten loukkaantumisia tuli menestyksen tielle.
”Mihin nämä muuttavat?” Klaus kysyi arvellen että he voisivat viedä hevoset ehkä sisälle. Hän muisti karsinanumerot suurpiirteisesti ja löytäisi varmasti oikean.

Musta ori muistaisi sen ikuisuuden ja kiukkuaisi Klausille, sikäili mikäili se kokisi sanktion olleen epäreilu. Ei Artemis niin vainoharhainen ollut, eihän hän ollut maksanrautiaan läsipään käsittelystä sanonut mitään. Vichystä vain.
"Parempi olisi. Se ei tosin ole omani, mutta haluaisin sen varsan itselleni omaksi, mikäili siitä kasvaa hyvä hevonen."
Sitä Artemis ei kyennyt sanomaan ääneen, mutta Zeja ja sen varsa jäisivät luultavasti hänen viimeisiksi ratsuikseen. Hän olisi kuitenkin yli neljäkymmentä kun orin varsa (jota ei ollut vielä edes syntynyt) olisi kilpailuihin kelvollinen, puhumattakaan sitten huipputason ratsusta. Joten, hän tulisi luultavasti sen jälkeen jäämään eläkkeelle. Se tulisi olemaan kova paikka miehelle jonka elämä pyöri kilpailujen ja hevosten ympärillä. Hän voisi siirtyä valmentamaan ja ratsuttamaan hevosia, mutta se tuntui kaiken kisapyörityksen jälkeen suorastaan lomalta.
"Seuraa perässä. Tai, ota sitä Weltuntergang."
Artemis ojensi nuoren orin narun kollegallensa ja otti itse mustan huippuhevosensa käsiinsä. Musta ori korskahteli, kulkien kuitenkin omistajansa vierellä rauhallisin askelin. Se pärskähteli päästyään talliin. Hän osoitti Klausille nuoremman orinsa karsinan ja talutti mustan orin sen omaan karsinaan siihen viereen. Saatuaan hevoselle talliloimen päälle hän jätti sen ja siirtyi nuoren lupauksensa luo, loimittaakseen sen kevyemmällä loimella.
"Tiedätkö kuka on Elis Blomgren? Pitäisi päästä ohjeistamaan Besserwisserin käsittelystä. Se on käytöstavoiltana unelma, mutta jos se ei kunnioita käsittelijäänsä tai sen kanssa toimii väärin, se ei anna koskaan anteeksi. Enkä haluaisi että se pistää karsinan ja työntekijän remonttiin koska sen riimunarua nykäistiin väärällä tavalla."
Artemiksen kolmas kilpahevonen, Danza Kuduro, oli tunnettu hankalasta luonteestaan ja se pitäisi ratsastaa seuraavaksi.
"Onko sinulla kova kiire? Tarvitsisin jonkun mahdollisesti nappaamaan hevosen kiinni, jos Danza Kudurolla ei ole hyvä päivä. Joita sillä on ollut nyt harmillisen paljon, tietysti juuri Wolrd Cupin alla. Olen aivan valmis lähettämään sen takaisin Saksaan, jonkun muun riesaksi. Ääliö eläin, valtavalla potentiaalilla."
Aivan kuin mies olisi vetänyt puoleensa persoonallisempia, hankalia hevosia. Irlantilaisella toki ola maineensa hankalana ja persoonallisena miehenä. Kuten Klaus oli ajatellut, hullu hän oli, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla mitä monet epäilivät.

Klaus vaihtoi hevosia ongelmitta ja piteli vakaasti kiinni nuoren raudikon narusta. Hän seurasi toisia talliin ja kulki koko käytävän päähän vieden hevosen sille osoitettuun karsinaan. Hän tarjoutui laittamaan hevosen tallikuntoon ja heitti annetun loimen sen selkään ennen kuin lukitsi oven ja asetteli riimun naruineen karsinan edessä olevaan koukkuun.
”Blomgren? Luulen, että hän on se nuori ruotsalainen joka on täällä harjoittelussa”, Klaus sanoi ja katsoi melkein myötätuntoisena kollegaansa. Vaikka hän ei olisi pistänyt pahakseen valmistumatonta hoitajaa, oli hän onnellinen, että Alyssa oli kokenut ja aikuinen, jolle saattoi nopeassakin tahdissa antaa tehtäviä ja luottaa siihen, että ne tulisivat tehtyä.
”Näin hänet varmasti aiemmin tänään vastuuhevostensa kanssa. Ehkä löydät hänet taukotilasta tai karsinoita siivoamasta”, mies ehdotti miettien, missä tallityöntekijät siihen aikaan päivästä olivat. Kaikki oli mahdollista. Hän kuunteli seuraavan ehdotuksen loppuun ennen kuin nyökkäsi hymynkareen kera.
”Nyt heti? Ei minulla muutakaan ole”, Klaus vastasi ollen oikein mielissään, että pääsisi näkemään taitavan ratsukon, vaikka Cavanaugh varsin kovin sanoin hevosestaan puhuikin.

Harjoittelija? Hienoa, mahtavaa. Tätähän mies oli kaivannut. Hänen pitäisi palkata oma groomi kohta, jos Rosings Parkin mielestä oli hyväksyttävää luovuttaa olympiatason esteratsu harjoittelijan käsiin. Terävä naksahdus kieli kitalakea vasten kertoi miehen mielipiteen asiasta. Elis-parka. Artemis tulisi niin hengittämään tuon niskaan.
"Kiitos."
Irlantilainen kipaisi hakemaan vaaleanpuanrautiaan hevosen estevarusteet varustehuoneesta ja asteli tutuille karsinoille Kätevää miten ne olivat vierekkäin. Ruuna pärskähti kun ovi aukesi. Hevonen oli harjattu valmiiksi, joten hän saattoi vain varustaa hevosen. Artemis heitti takin hetkeksi pois, kiristäen turvaliivin suojaamaan laihaa kehoaan. Takki takaisin päälle, hanskat käteen ja kypärä päähän. Hän oli valmis siirtymään maneesiin.

Maneesissa Duran päätti heti lähteä alta, kun pitkä mies sai vain jalan jalustimeen. Hän nykäisi ohjista ja yskäisi painokkaasti. Pelkästään sillä hän sai ruunan pysymään aloillaan jotta pääsi selkään. Askel oli säpäkkää ja hevonen tuntui olevan kuin lentoon lähdössä. Alusta asti ratsastaja pisti sen töihin, jotta ruuna ei keksisi säpsyä ties mitä. Hän vilkaisi muuria ja pudisteli päätään. Tästä ei niin tulisi mitään.
"Suostuin ottamaan tämän vain koska tämä on loistava opettushevonen neiti Rowelle. Muuten en olisi tätä maanvaivaa tuonut maahan, päästyäni jo Meykenhoekista eroon."
Kuin vahvistaakseen Artemiksen sanat, ruuna otti päätään viskoen loikan eteenpäin, korskahtaen. Näpäytys raipalla sai hännän viuhumaan, mutta hevonen asettui kulkemaan pohkeen ja ohjan väliin.

Klaus kävi vaihtamassa vaatteensa sillä välin, kun toinen varusti hevostaan. Hän haki samalla ratsastushanskansa Alyssalta, joka puuhaili yhä Leviathanin kanssa pesukarsinalla. Mustanruunikko ei osoittanut usein lämpimiä tunteita ihmisille mutta jotenkin Alyssa sai siitä esiin pehmeän puolen ja Klausin oli ilo katsoa, kuinka nainen rapsutteli rintaansa vasten painettua päätä. Ehkä joku päivä hänkin, jos malttaisi joskus oikeasti toimia orin kanssa muutenkin kuin ratsastaessa. Hän vaihtoi päälleen mustat farkut ja tummansinisen neuleen ja sitoi jalkaansa tummanruskeat nilkkurit saappaiden tilalle. Ehkä niillä kelpaisi maneesissa. Mies haki vielä kupin kahvia ennen kuin asteli juuri sopivasti Cavanaughn ja Danza Kuduron kanssa yhtä aikaa maneesiin jääden nojailemaan katsomon laitaan. Hän avasi kiinni olevat hiuksensa ja pöyhi ne auki.

”Se vaikuttaa aika säpäkältä”, Klaus nyökkäsi kun toinen sitten kirosi vaaleanpunaraudikon maanrakoon. Se oli selvästi hyvässä kunnossa ja urheiluhevonen, ja siinä missä sen jo tuntema Cavanaugh näki sen maanvaivana, hän näki sen haasteena. Hänen teki mieli heittää jotakin sellaista, että ehkä toinen oli jo liian vanha sellaisiin haasteisiin, mutta piti suunsa kiinni ja päätyi hymähtämään kahvikuppinsa takana.
”Kilpailetko sillä vai onko se Rowella?” Klaus kysyi muistaen hämärästi Andrea Rowen nimen niin kilpailuista kuin Rosings Parkista. Hän ei tuntenut naista henkilökohtaisesti mutta nuoresta iästään huolimatta tuo oli ilmeisen menestynyt.

Oli ihan hyvä pitää suunsa kiinni Artemiksen iästä. Se oli oikeasti herkkä paikka ja häntä pelotti todella paljon ajatus siitä, ettei uraa olisi jäljellä kuin kemmenestä viiteentoista vuoteen. Sitten hän joutuisi lopettamaan, käydessään liian vanhaksi.
"Rowe harjoittelee tälläm minä kilpailen. Tällä ratsastaminen on omistajan ehto, että hän saa ratsastaa ja kilpailla Affair To Rememberillä."
Artemis selitti, keskittyen samalla siihen täynnä virtaa olevaan ratsuunsa.

Hän istui miltein eleettä hevosen selässä, hakien ruunaa kuulolle. Duranin ollessa jotenkin päin hollilla hän nosti ravin, työstämättä sitä kovin kauan. Laukassa hän otti ympyröitä, vaihtoja. Vaaleanpuanrautias suoritti pyydetyt tehtävät, välillä viivellää tai haparoiden, mikä sai miehen pudistelemaan päätään sen selässä. Hän ei ollut tyytyväinen omaan ratsastukseensa. Työstettyään laukkaa hän otti hetkeksi käyntiin, heittääkseen fleecetakin pois päältään.
"Tällä World Cupiin. Ei mitään jakoa palkintosijoille, hyvä jos pääsen parhaan kymmenen joukkoon tai meitä hylätä. Ei tule mitään."

Ammattilaisena Klaus näki, ettei hevonen toiminut niin täydellisesti kuin olisi toivonut, mutta ei se huonolta näyttänyt. Hän ihaili Cavanaugh eleetöntä ratsastusta katseltuaan aivan liikaa vielä hiomattomia timanttioppilaitaan valmennuksissa ja saattoi vain toivoa että hän näytti joskus samalta. Hänen täytyisi käydä taas valmennuksessa muistuttelemassa huonoja tapoja pois, mutta ainakin vielä hän luotti siihen että jos hevonen liikkui hyvin, ei hänen ratsastuksensa voinut ihan luokatonta olla.
”Lähteekö nuo kaksi uutta myös?” Klaus kysyi toivoen tietenkin menestystä kollegalleen, kun kyntäisi itse Rosings Parkin kilpailuissa muiden lähtiessä World Cupiin. Vielä joku päivä hänkin osallistuisi sinne Leviathanille ellei myös Dorkilla. Oli hyvä toivoa, että se olisi seuraavana vuonna.

Artemis oli muutenkin niin eleetön persoona että se vain oli oletettavaa, että hän tuntui ratsastavan hevosia ajatuksella. Mies kun ei tehnyt ainuttakaan liikettä turhaan ja laskelmoi kokoajan päässään seuraavaa.
"Ei, ne jäävät kotiin. Besserwisser saa levätä ja Weltuntergang on vasta kuusi."
Artemiksen ilme ei värähtänytkään kun hän istui orin sivuhypyssä alas, nostaen uudelleen laukan. Hän ohjasi vaalean raudikon kohti verryttelyestettä, josta ruuna lenteli suorastaan naureskellen yli. Heti perään seurasi sivuloikkien sarja, saaden irlantilaisen kiroamaan ääneen. Napautus raipalla kirvoitti pienen pukin hevosesta. Helvetti nyt.
"Lähtisikin, Besserwisser on unelma ratsastaa. Sillä ei vain vielä taidot riitä."
Hän ei koskaan saisi 11-vuotiasta oriaan kvaalattua World Cupiin, mutta ehkä ensivuonna sitten. Hän hyssytteli hetken Durania laukkaympyrällä, kunnes toi hevosen jo korkeammalle nelossarjalle. Kaksi ensimmäistä osaa menivät puhtaasti yli, kolmannella osalla ratsastaja teki hevosen mielestä väärän liikkeen ja löi liinat kokonaan kiinni. Irlantilainen löysi itsensä pian maasta, kiroten hiljaa. Hän niin jättäisi tuon eläimen kisapaikalle. Ruuna ravasi korskuen maneesissa, jokainen lihas pinkeänä.

Danza Kuduron hyppytyyli oli ihailtava, mutta kaikki muu häsellys toki saisi jäädä pois, jotta se pärjäisi kilpailuissa. Klaus seurasi ratsastusta ilmeettömänä. Hän tiesi pistää merkille juuri oikeat hetket, sillä tekihän sitä työkseen. Kun hevonen sitten kielsi voimakkaasti sarjan kolmannelle osalle hän laski kahvikuppinsa katsomoon ja päätti yrittää ruunaa kiinni että Cavanaugh saisi kerätä itsensä kasaan. Ei ollut mitään mieltä juosta raudikon perässä, joten hän päätyi käyskentelemään sen matka varrella ja houkuttelemaan sitä luokseen. Hän sai kolmannella yrityksellä kiinni ratsun ohjista ja piti siitä kiinni vaikka se yritti ensin kiskaista hänen käsivartensa sijoiltaan. Olihan se varmasti tolaltaan aiemmasta, kuten hevoset tuppasivat monesti esittämään. Maisteltuaan vapautta se olisi varmasti mielellään luistanut työnteosta ja jatkanut vapaata revittelyä, mutta eihän se nyt käynyt päinsä.
”Kunnossa?” Klaus varmisti ratsastajalta kun talutti tuon esteratsun lähemmäs.

Cavanaugh vääntäytyi ulos maneesin hiekasta ja tuijotti ruunaa pahasti. Hän tiesi tismalleen mikä apu oli saanut ruunan pois tolaltaan ja se ärsytti. Hän pudisteli päätään ja venytteli olkaansa. Sekin oli kunnossa, luojan kiitos.
"Kaikki paitsi ammattiylpeys."
Hän totesi nuivaan sävyyn, nousten ruunan selkään nyrtyneenä takaisin. Hän nosti uudestaan laukan, kasaten kuumuneen ruunan hyvinkin tiukaksi paketiksi. Uusi yritys toi onnistuneen lopputuloksen siltä sarjalta, mutta yksi hätäinen askel ennen viimeistä osaa sai hänet pudistelemaan päätään. Ei näin, ei todellakaan näin.
"Melkein hävettää lähteä mihinkään tämän kanssa. Ei tästä tule mitään. En ymmärrä miten tällä voi olla tuloksia viiden tähden kilpailuista."

Klaus ymmärsi täysin, mitä ratsastaja tarkoitti. Ei hänkään mielellään maneesin hiekkaan pudonnut ja viime kerrastakin oli jo viikkoja aikaa. Hän muisti hyvin kyllä viime putoamisen, kun uusi hevonen oli lähtenyt alta vähän villisti. Ne jotka sanoivat ettei kouluratsulta voinut pudota, eivät olleet kokeilleet hänen ratsujaan. Hän tarjoutui pitämään hevosesta kiinni sen hetken kun toinen nousi selkään ja asteli sitten ratsukkoa varoen takaisin kahvinsa pariin katsomoon. Kai hän keskellä kenttääkin olisi voinut olla, mutta mitä turhia.
”Ota kokemuksen kannalta, jos ei muuten”, Klaus yritti lohduttaa, vaikka tiesi miten hirveää oli edes ajatella kilpailuita hevosella, joka ei miellyttänyt. Hän oli onnekseen saanut kaksi helmeä, ja vaikka erityisesti Spark in the Dark vaati paljon työtä, siinä oli potentiaalia.

"Kun ei ole uraa jäljellä kovin paljon, ei kiinnostaisi tuhlata sitä huonoihin ratsuihin."
Sen myöntäminen teki kipeää, mutta niin se vain oli. Hän olisi mieluusti käyttänyt jäljellä olevan aikansa hyvien, toimivien hevosten parissa. Nuorena hän oli jaksanut tällaisia pellejä, mutta hän oli ottanut tämän ratsastettavakseen koska Hans maksoi miehelle hyvät rahat orin kilpailuttamisesta ja se oli oiva valmennushevonen Andrealle. Hänelle kisahevoseksi se oli yksi aasi. Muutaman hypyn jälkeen hän ohjasi kohti muuria. Lähestyminen oli aivan kiero, vaikka hän miten yritti pitää hevosen suorassa. Ruuna ei tahtonut pysyä millään lapasessa, vaan pärski ja laukkasi aivan miten sattui. Hän ei edes päästänyt hevosta hyppyyn vaan haki sen voltille ja toi uudelleen muurille. Nyt jopa suoraan. Kun siitä päästiin kunnialla yli, hän siirtyi käyntiin. Selkää jomotti nyt, ei kannattaisi revittää sitä enempää kuin oli pakko. Ennen kuin Duran ehti edes pysähtyä kunnolla, irlantilainen jalkautui satulasta ja nosti jalustimet, taluttaakseen hevosen loppuun.
"Kohta ei varmaan tarvitsekaan lähteä, yksikin tuollainen lento vielä ja selkäni ei kestä kisaviikonloppuun asti."

”Oletko jättämässä kilpailemisen?” Klaus kysyi voimatta uskoa, että mies puhuisi noin jos kyse olisi vasta vuosien päässä olevasta eläköitymisestä. Hän ei halunnut edes ajatella, että hänellä alkoi olla jo ikää eikä hänellä ollut kilparatsastajana edessään enää montaa huippuvuotta, jos yhtäkään sellaista jota hän todella voisi huipuksi kutsua. Hän seurasi kiireisen hevosen suoritusta pyöritellen päätään kun se pelleili lähestymisen kanssa. Se hyppäisi varmaan sivuttainkin, mutta turha sellaista oli edes yrittää. Hän irvisti sanoille selästä ja mietti omaa, vanhaa vammaansa, joka oli aikanaan katkaissut lupaavan esteuran.
”Hyvä idea. Säästelet World Cupiin”, Klaus nyökkäsi varmasti ja tiesi liian hyvin miltä tuntui ratsastaa rikkinäisellä selällä - tai ylipäätään, kun mikä vain osa sanoi irti itsensä. Hän pyyhkäisi pölyä housuiltaan ja kaatoi kylmenneen kahvin maneesin hiekkaan.

"En vielä. Pakko se on vain myöntää että olen kohta neljäkymmentä. Ei uraa ole ainakaan kahtakymmentä vuotta pidempään jäljellä, luultavasti vähemmän. Juuri ja juuri ehdin ehkä Weltuntergangin varsalla kilpailla."
Ja kun kyseessä oli laji, jossa hevosen kehittäminen huipulle vei vuosia (jos aloitettiin nuoresta raakileesta), viisitoistakin vuotta olisi yksi hujaus eikä kellään ollut antaa takeita siitä että irlantilaismiehen keho kestäisi edes sinne asti. Cavanaughn suurin ongelma ei ollut fyysinen vaan se, että hänen päänsä saattaisi sanoa itsensä irti koska tahansa.
"Ehkä alan sitten valmentaa, mutta tulen hulluksi vuodessa vain valmentajana."