Don't deny me my home

[Vapaa peli ;)]

Torstai 29.1.

Baileyllä meni ihan paskasti. Ärsytti niin järjettömästi. Nilkkaa jomotti, selkää särki, olkapäätä särki, päätä särki, mutta samaan aikaan äiti syötti hänelle vain lisää särkylääkkeitä ja tuputti häntä sänkyyn tai istumaan tai juomaan ja syömään. Ei hän ollut vauva?!
Karan ja hänen onnettomuutensa karmivan vainoojamiehen kanssa maanantaina oli saanut äiti Marilynistä varsin empaattisen ja huolehtivaisen puolen esiin, eikä tytärtä tahtonut päästää edes kouluun istumaan puhumattakaan omin nokkineen kuoroharjoituksiin. Tallille ei ollut asiaa lainkaan. Vaikka Bailey tiesi, että Karan tilanne ei ollut mahdoton ja Blakesta ja orista pidettiin hyvää huolta Rosingsissa hän päätti torstaina haistattaa äidin lähes kotiarestilta tuntuville paapomisille ja soitti ennen viimeistä koulutuntia Jonathanille. Hän sai diilattua itselleen Jonathanin isosiskolta kyydin tallille, luojalle kiitos, ja koko viikkoon Baileystä tuntui siltä, että elämällä oli taas merkitys.

Hän oli tuntenut itsensä aivan naurettavaksi ja säälittäväksi maanantaista lähtien. Asiaa eivät auttaneet kummat katseet koulun käytävillä tai se, että juorut olivat levinneet ja murhanhimoisesta miehestä tiedettiin myös Hexhamissa. Hän ei jaksanut vastata enää ainoaaseenkaan kysymykseen siitä kamalasta miehestä tai hänen hevosestaan tai mistään. Kaikki muistuttivat häntä hänen omasta typeryydestään. Kuorossakin hän oli joutunut istumaan sivussa, kun nilkka ei kestänyt kisarutiinin läpikäymistä lukemattomista äidin asentamista tuista huolimatta. Kisakarsintoihin oli kaksi viikkoa, kaikki oli niin huonosti. Hänen ainoa soolonsa jäisi laulamatta ja kuukausien treenaus olisi ihan turhaa. Samoin kävisi hänen ja Karan kisakauden aloitukselle. Ensimmäisiin estekisoihin oli kolme viikkoa ja Karan jalat eivät ikinä paranisi kisakuntoon niin nopeasti puhumattakaan heidän yhteisestä yhteistyöstään.

Jonathanin sisko Janice tiputti hänet tallille ja Bailey nousi kömpelösti pienestä punaisesta autosta kävelykeppiensä kanssa. Oli mielenkiintoinen kokemus väistellä vesilätäköitä tallitiellä keppien ja painavan selkärepun kanssa mutta hän selvisi talliin asti ja nilkutti kovaa vauhtia Karan ja Blaken karsinoille.

//Minä olen mukana...//

Tibby oli parantunut flunssastan ja oli taas täysi häkä päällä tallilla. Hän oli juuri ratsastanut Arizonan kanssa ja oli juuri antanut tuolle suihkun ja vetänyt hikiviilalla enimmät vedet pois. Nyt hän talutti hevosta kohti tuon karsinaa ja katsoi, että loimi oli kunnolla Arizonan päällä. Hän huomasi Baileyn tallikäytävällä. "Hei, sä oot päässy taas liikkeelle", Tibby sanoi leveästi hymyillen. "Mäki selvisin elämäni karseimmasta flunssasta", hän lisäsi ja katsoi tuota. "Mä vien, hei Arin karsinaan, mä tuun sit jeesaan sua, näyttää vähän hankalalta sun meno", Tibby sanoi hymyillen ja katsoi Baileya silmiin.

Kara ja Blake olivat tytön onneksi karsinoissaan jo tässä vaiheessa ja tulivat hörähdellen kumpikin kaltereiden eteen katsomaan omistajaansa. Hän ei ollut ikinä kipeä tai ikinä poissa mutta nyt hän oli ollut viikon poissa. "Hei rakkaat", hän sanoi ja hymyili onnellisena. Hän kurotti rapsuttamaan kumpaakin kalterin välistä ja nojautui toisella kädellä kävelykeppiinsä. Hevosparat, ne olivat jääneet ihan yksin. Kara katseli häntä korvat hörössä mutta Bailey tiesi sen olevan kipulääketälleissä. "Miten menee poju?" hän leperteli ja orin pää nuokahteli. Baileyn kävi sitä niin sääliksi mutta toisaalta, se seisoi omilla jaloillaan ja oli nyt rauhallinen toisinkuin eläinlääkärin tarkastettavana milloin hän oli nähnyt sen viimeksi. Hän oli joutunut jättämään sen aivan hermoissaan yksin - kamalaa.

"Ai, moi Tibby", Bailey vastasi kun huomasi tytön kävelevän vuokrahevosensa kanssa käytävää pitkin ja hymyili näille hieman. "Joo, karkasin tallille..."
"Eii sun tarvii", hän vastasi sitten. Ei kaverin tarvinnut häntä paapoa, hän pärjäisi kyllä jotenkin itsekin. Kai sitä sai urheaa esittää. "Kyllä tää tästä."

Tibby huitaisi kättään Baileylle ja sanoi rauhallisena: "Äh siitä ei oo mitään haittaa." Tibby vei Arizonan karsinaan ja tuli sitten Baileyn luo. "Mä oon aina välillä jutellut näille, kun ne tuntu olevan aika hämmentyneitä", Tibby sanoi ja nojasi karsinan oveen. "Yhtä hämmentyneitä ne ja minä, mut sit iski kova flunssa ja mullaki oli väliä tänne", Tibby lisäsi. Tibby oli vieläkin hämmennyksissään Piccolon vuoksi. "Mites sulla muuten?" hän kysyi Baileylta, tuo ainakin kulki kepeillä, ei niin helposti, mutta oli pystyssä jo.
"Onneks ei käyny pahemmin", Tibby sanoi ja uppoutui ajatuksiinsa, miettien tapahtuneita asioita.

Bailey ei lähtenyt vielä varustehuoneeseen vaan avasi Blaken karsinan ja salli poniruunan tunkea hänen syliinsä ja nautiskella hänen vapaana selän päälle valuvista hiuksistaan ja avonaisen nahkatakin liepeestä. Vaatteet pystyi sitten pesemään, jos ne sotkeutuivat, vaikka Baileytä hermostuttikin se, että äiti saisi tietää hänen livahtaneen tänne. Siitä ajatuksesta hän työnsikin ponin suun pois vetoketjulta ja tämä katseli tyytymättömänä tyttöä, joka oli pukeutunut kouluvaatteisiin ratsastusvarusteiden sijaan. "En ihmettele. En ole ikinä poissa", hän harmitteli ja vei sormiaan pilkullisen poninsa valkoista otsaa pitkin. Sillä oli varmasti energiaa mutta sen sijaan se rauhoittui tyttönsä paijailuun ja tyytyi siihen, että sai edes huomiota. "Meh", hän sanoi ja kohautti olkiaan vaikka se saikin toisen olkapään vihlomaan. "Koulussa on tylsää, kuorotreeneissä on vielä tylsempää ja kotona on tylsintä. Kaipaan vain takaisin ratsastamaan, on niin paljon treenattavaa", hän kertoi. Äiti oli kehottanut rentoutumaan nyt kun hän saattoi vain makoilla kotona mutta hitot, ei se ollut mukavaa.

"Niin, onneksi", hän sanoi ja katsoi Karan suuntaan. Se oli siirtynyt Blaken ja sen karsinan väliseinälle ja roikotti päätään matalalla. Se näytti kamalalta kaviot sidottuna ja niin apaattisena. Hän oli jo odottanut milloin se tulisi potkimaan seiniä mutta niin ei käynyt. Onneksi hänelle oltiin raportoitu tallilta viime päivinä edes sen verran, että se pysyi pystyssä, koska muutoin hän olisi varmasti vajonnut sängyn pohjalle lopullisesti.
"No mut, jos haluut niin kovasti olla avuksi niin käydäänkö hakemassa näiden harjat ja muut?" hän ehdotti ja nyppi vaaleansinistä pilviprinttistä crop-paitaansa. Se, nahkatakki, mustat farkut ja tummanpunaiset kiiltävät Dr. Martensit eivät tainneet olla aivan ideaali talliasu (varsinkin kun matkassa hilui mukana kävelykepukat) mutta kyllä niillä pari hevosta harjasi.

Tibby katsoi Baileya ja nojasi karsinan seinään tuon vieressä. "Joo, mä oon samaa mieltä. Kuorotreeneistä eio kokemusta, mä kun oon huono laulaja, mutta koulussa on tylsää ja kotona", hän vastasi ja lisäsi: "Mullakin oli se flunssa, niin mähän olon koko ajan mummin kanssa. Oli pitkästyttävää, kuunnella, kun se luki sanomalehtiä, niinku ois kiinnostanut, mikä puolue voitti vaalit. Ei mua kiinnosta semmoset pätkääkään. Hevoset ja ratsastus on ykkösjuttu minkä valinta on ehdoton, muusta viis."

Tibby nyökkäsi ja sipaisi hellästi Karan esille tullutta turpaa. "Voi Kara parkaa, ei se o kivaa ku eläin kärsii", Tibby huokaisi ja kun Bailey ehdotti, että hän hakisi hevosten harjat ja muut tarvikkeet, tyttö lähti heti sanoen: "Totta kai." Tibby huomasi varuste nurkassa puisen korkean jakkaran, mistä lie oli peräisin, mutta hän otti senkin mukaan. "Tuolla oli tämmönen korkee jakkara, sähän voit istuu tällä ja pysyy korkeella, niin kyl mää jeesaan sua", Tibby huikkasi ja kantoi tarvikkeet Baileyn luo.

"Joo. Onneksi minä saan olla vaan omassa huoneessani", hän kertoi. Omassa huoneessa oli kotoisaa ja pääasiassa hiljaista paitsi silloin kun äiti tuli selittämään jotain aktivoitumisesta ja kotitöistä. Baileyn onneksi kotitöitä oli vähennetty häneltä loukkaantumisen takia ja viime viikkoinen viikonlopun patikkareissunkin oltiin annettu olla. Periaatteessa Bailey piti retkeilystä vanhempiensa (ja satunnaisesti isoveljensä) kanssa mutta juuri nyt hän ei halunnut keskittyä muuhun kuin kuoroon ja hevosiin eikä kumpikaan tuntunut onnistuvan. "Ei ole", hän sanoi ja yritti hymyillä urheasti. Kara oli kuitenkin taistelija, hän tiesi sen.

Kun Tibby lähti hakemaan harjakasseja Bailey käänsi katseensa rakkaaseen poniinsa ja tämä laski turpansa omistajansa käsiin. Kumpikin vain oli kahdestaan ja se tuntui riittävän. Saamattomuuden tunnetta, joka tuli siitä että hän saattoi vain seistä hevostensa seurana, lisäsi se, kun Tibby toi hänelle jakkaran. Bailey katsoi sitä kulmat kurtussa ja pudisti päätään. "Pärjään ihan hyvin seisten", hän vastusteli. "Mutta kiitos kuitenkin."

"Saan minäkin olla omassa huoneesa, mutta toisaalta, ei ollut kiva, että joka toinen tunti ilmestyi sängynviereen kuumaa herukkamehua. Varsinkin kun olisin tahtonut olla tallilla treenaamassa", Tibby sanoi ja katsoi ystäväänsä Baileya. Tibbykään ei ollut flunssassa joutunut sängystä nousemaan, muualle kuin vessaan. Tibby katsoi Karaa ja Baileya, oli epäreilua, että hänen onnettomuutensa oli vaatinut Piccolon hengen, kun Baileylla oli kumpikin hevosensa. Tibby lähti varustehuoneeseen ja huokaisi päästyään sinne, mutta ryhdistäytyi kuitenkin, hän ei halunnut masentaa Baileya enempää.

Tibby puri poskeaan sisäpuolelta, kun hän kantoi tarvikkeet ja jakkaran Baileyn luo. "Mun mielest sun tarttis istuu. Ettei satu pahemmin", Tibby sanoi ja laski jakkaran hevosen viereen. "Jos sä kaadut ja käy pahemmin, sun ratsastustaukos vaa pitenee ja tuskin haluut sitä", tyttö sanoi.

"En minä kaadu", hän väitti vastaan haluttomasti ja kumartui hitaasti Blaken sinikirjavien harjojen ja varusteiden pariin. Tottakai hän varoi jalkaansa, joka oli vaaleanbeessin tuen ja tukisiteen alla, muttei halunnut näyttää loukkaantuneelta kaverinsa silmissä. Hän pystyi ja osasi ja oli ratsastanut ja hoitanut hevosia pienen elämänsä ajan. Loukkaantunutkin monesti aiemmin ja selvinnyt ihan hyvin.
Blake katsoi jakkaraa kummastellen muttei siirtynyt sivuun. Bailey asteli yhden kepin kanssa karsinaan laskettuaan toisen karsinan seinää vasten kumisuka kädessään. Pilkullinen poniruuna katseli omistajatyttöään ja antoi tämän kävellä viereensä ja ruveta hieromaan sitä kaulasta lähtien. Tyttö hymyili ponilleen hieman.
"Joten, miten sulla ja Arilla menee tällä hetkellä?" hän vaihtoi aihetta pikaisesti.

Tibby kohautti olkiaan ja katsoi Baileya, kun tuo alkoi huolehtimaan Blaken luo. Loppujen lopuksi Bailey tiesi kuitenkin itse mihin pystyi ja mihin ei, ainakin Tibby ajatteli niin. "Ihan hyvin meillä menee. Ari on mielestäni piristynyt, kun se saa taas aikaa, vaikkeik Alexilta, mutta minusta silti", Tibby kertoi hymyillen. "Mäkin alan päästä jyvälle lännenratsastukseen", hän lisäsi virnuillen ja katsoi ystäväänsä.

Bailey siirsi jakkaraa kun siirtyi hieromaan kumisualla ponin selkää ja vatsaa isoin, pyörivin liikkein. Blake oli kiitollinen saamastaan huomiosta ja kunnon käsittelystä vähään aikaan. Se olisi varmasti nauttinut pienestä kaulanarulenkistäkin rakkaan tytön kanssa mutta niin pitkälle Bailey ei vielä kyennyt menemään. Pian, hän vakuutteli itselleen ja katseli kuinka ruuna haukotteli tyytyväisenä ja sen iho värähteli rentoutuen hierovasta harjauksesta. Blake oli niin helppo kaveri. Se ei paljoa jaksanut välittää Tibbystäkään nyt, vaikka oli yleensä nyrpeä vieraita kohtaan. Se saattaisi vaivautua mulkoilemaan tätä, jos tyttö tulisi liian lähelle tai häiritsisi hänen ja Baileyn keskistä rauhaa, mutta muutoin se keskittyi harjauksesta nauttimiseen.
"No kiva", hän hymähti. "Lännenratsastus on varmasti mahtavaa, ja erilaista. Onks se satula mukava istua?" hän uteli, sillä ei ollut itse koskaan päässyt kokeilemaan. Ehkä hän voisi anella, että äiti ostaisi Blakelle lännensatulan. He näyttäisivät sellaisen kanssa mahtavalta, Bailey oli siitä vakuuttunut.

Tibby päätyi lopulta nostamaan jakkaran karsinasta ja istuutui siihen itse, antaen sitten tarvittaessa Baileylle mitä tuo tarvitsisi. Lännenratsastus oli kiehtovaa Tibbyn mielestä ja hän vastasi: "Kyl siin ihan hyvä on, mutta kyl mä vielä joskus pysyn selässä ilmankin." Tibby hymyili ja katsoi kuinka Blake vaikutti tyytyväiseltä. Hän ei kuitenkaan sitten enempää tuijotellut, sillä tiesi joidenkin hermostuvan siitä, oli kyse sitten hevosista tai ihmisistä, kumpaankin lajiin mahtui tuijotushermoilijoita. "Onks sulle kui pitkään sairaslomaa koulusta?" Tibby kysyi ystävältään.

Bailey antoi kaverinsa ottaa jakkaran ja nojaili itse terveempään jalkaansa hieroessaan tyytyväistä poniaan. Kuinka mukavaa olisikaan nyt lähteä ratsastamaan. Bailey kaipasi ponin pehmeää ja lämmintä selkää ja pompottavia askelia ja intopukkeja. Jos hän olisi kyennyt, hän olisi pompannut ponin selkään samalla hetkellä, kun mietti ratsastusta,mutta jalka ei antanut myöden. Blake olisi varmaan myös katsonut pahalla, jos ei olisi saanut olla rauhassa karsinassaan, kuten myös käytävää pitkin kulkevat työntekijät ja muut asiakkaat. Hän ei kaivannut paheksuvia katseita, kunhan halusi aikaa poninsa kanssa.

"Ilman satulaa ratsastaminen on parasta", tyttö julisti kuultuaan kaverinsa aikeista. "Ei se jokaisen hevosen kanssa onnistu mutta Blaken kanssa en tiiä parempaa."
"Ei ollenkaan", hän vastasi harmistuneena. "En voi olla pois koulusta kun on GSCE:t tulossa ja kaikkia projekteja ja esitelmiä. Oisin mä saanut ottaa päivän tai pari vapaata mut en voinut." Jos hän olisikin vain voinut ottaa taukoa opiskelusta. Sairasloma olisi vain lisännyt koulutöitä ja vaikeuttanut perässä pysymistä. Hänen oli jo nyt tarpeeksi vaikea pysytellä mukana kaikissa eri aineissa.

Tibby nojasi aitaan, mutta vältti tuijottamasta karsinaan. "Niin on, minä Piccolon kanssa ratsastin joskus ilman satulaa ja ensimmäisen kerran kun ratsastin Arizonalla, ratsastin ilman satulaa. Toistaiseksi Ari on helpompi hallita satulan kanssa, mutta kyllä me varmaan pian voidaan ratsastaa ilman", Tibby sanoi ja lisäsi: "Aivan kuin Ari olisi silloin ekalla kerralla tajunnut, että nyt ei saa heittää selästä. Ymmärsiköhän se tilanteen?" Bailey tiesi kyllä mitä silloin ekalla kerralla oli sattunut, Tibby oli kertonut ja yhdessä he olivat käyneet jopa hautaamassa Piccolon tuhkat ja pitäneet keskenään kauniin muistotilaisuuden. Piccolon tuhkat oli haudattu erään suuren kiven juurelle, jossa Tibby ja Bailey olivat joskus käyneet huviretkellä hevosten kanssa. Se oli ollut tyttöjen mielestä paras paikka Piccolon leposijaksi, sillä siitä kiveltä ei ollut kuin n. 20 metriä suurelle peltoaukealle, jossa oli kiva aina ottaa laukkakisa.

"Se vaatii vaan totuttelua", tyttö kertoi kokemuksesta. Ei Blaken ja hänen ilman satulaa, tai puhumattakaan ilman varusteita, ratsastaminen ollut lähtenyt ruusuisasti liikkeelle. Se oli ollut virheiden kautta oppimista ja tunteja tuhlattuna sähläämiseen. Lopulta heistä oli kuitenkin muodostunut erottamaton ja saumaton parivaljakko ja varusteeton ratsastus oli vahvistanut heidän suhdettaan kaikin mahdollisin tavoin ja parantanut huomattavasti työskentelyä kisoissakin.
"Hevoset ymmärtävät varmasti enemmän kuin antavat olettaa", Bailey nyökkäsi ja oli vaitonaisempi, kun keskustelu siirtyi Piccoloon, Tibbyn vasta lopetettuun hevoseen.
"Blake ainakin on tosi fiksu hevonen, sen silmistä näkee, miten paljon se ajattelee ja ymmärtää. Se tietää aina olla huomaavaisempi, kun mulla on huono päivä ja jaksaa viihdyttää mua kaikilla sen tempuilla."

Tibby nojasi karsinan oveen, Baileyn kanssa oli kiva jutella, kun aaltopituus oli päällisin puolin niin samanmoinen ja he ymmärsivät toisiaan muutenkin. "Niin mäkin uskon", Tibby sanoi ja katsoi ystäväänsä. "Mulla ja Arizonallakin menee nyt aika hyvin, että sen kanssa varmaan pian voi alkaa varsinaisesti opetella ilman satulaa", tyttö sanoi ja katsoi Blakea. "Blake onkin sellainen huvittava klovnihevonen, klovnin väritykset vaan puuttuu", Tibby sanoi ja naurahti ajatukselleen, kun kuvitteli Blake-hevosen klovnina. "Nyt en pääse siitä mielikuvasta eroon, että Blake olisi klovnin maaleissa", hän sanoi virnuillen.

"Kuulostaa hauskalta", Bailey vastasi ja yritti olla positiivinen juttelukaveri ystävälleen, vaikka häntä ärsyttikin se, ettei kyennyt tekemään hevostensa hyväksi mitään.
Hän naurahti Tibbyn sanoille ja pörrötti ruunan hopeista, paksua harjaa. "Se on paljon enemmän kuin pelkkä sirkusponi, vaikka monet ajatteleekin toisin. Yleensä kun päästään kisakentälle, epäilijöiden ajatukset muuttuu."

Tibby katsoi ystäväänsä ja sanoi: "Niin, kyllä mä tiedän, oonhan mä sen nähnyt kisaavan." Tibby oli seurannut kaikkia hevoskisoja isänsä kanssa mitä ehtivät. Baileyn kisat olivat ehdottomasti tytön mieleen ja hän ystäväänsä, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään siitä, että Baileylla näytti olevan vaikeaa hoitaa hevostaan. Hän ei tahtonut latistaa tuon tunnelmaa.