Häiriötekijä

"Niin toivon minäkin. Kiva, että meidän meno näyttää kehityskelpoiselta", Miranda sanoi. Hän tiesi kokemuksesta, että nuorten hevosten kanssa saattoi kisata jos halusi mutta riippui paljon yksilöstä mitä siitä tulisi. Cindyn kanssa siitä ei ollut tullut yhtään mitään mutta talven aikana se oli kehittynyt henkisesti paljon ja keskittynyt hyvinä päivinä paljon paremmin kunnolla työskentelyyn. Nyt kevään kisoissa he pystyivät varmastikin kisaamaan helpossa B:ssä ilman suurempia ongelmia. Miranda ei muistellut mielellään viime vuoden kevään kisoja, joissa hevonen oli lähinnä säikkynyt kaikkea ja sekoillut radalla.
Miranda sulki tallin oven perässään eikä välittänyt, vaikka Moneypenny heilui hänen ympärillään. Hän vei tamman pesukarsinaan, vaikkei aivan Essien viereiseen välikköön. Ei kai se tungettelua ollut, vaan mahdollisuus antaa treenistä väsähtäneen Moneypennynkin seisoa välillä kahdella narulla kiinni. Oli tylsää tehdä aina kaikki samalla tavalla. "Wow, kunnioitettava korkeus. Olette siis varmasti todella hyviä hyppäämään", Miranda ihasteli ja katseli Essietä ja Masonia aivan uudessa valossa. "Pitää asettaa, tietysti", hän lisäsi siirtäessään tamman varusteita sen päältä pois. Ne ehtisi siistiä myöhemminkin. Tai huomenna.
"Olen hypännyt Cindyn kanssa korkeimmillaan 80cm pystyesteitä", hän sanoi ja irvisti hieman. Eikä montaa kertaa muutenkaan. "Moneypennyn kanssa emme ole hypänneet paljoa kahdestaan puhumattakaan korkeammista esteistä, vaikka sillä on niille kapasiteettia. Viimeksi taisin hypätä yli metrin ratoja vuokrahevoseni kanssa vuonna 2009..." hän muisteli. Kuusi vuotta sitten, kammottavaa. Hän olisi varmasti aivan ruosteessa, jos hänet nyt istutettaisiin taitavamman hevosen selkään tai isoille radoille, vaikka ne olivat aikoinaan sujuneet kuin vettä vain.

Mason heilautti kättään vähättelevästi, kun Miranda kehui heitä. Olivathan esteet korkeita, mutta kunnollisia sijoituksia he vielä odottelivat ja jopa mies itse oli samaa mieltä muutamien valmentajien kanssa, että heidän pitäisi treenata enemmän perusteita jotta radat sujuisivat paremmin. Pelkästään hevosen hyppyvoima ja -tahto ei riittänyt, jos ratsastaja vain matkusti mukana. Hän aikoi kehittyä. Mies haki hevosensa harjat käytävältä ja päätti olla kastelematta sitä, sillä ulkona oli viileä. Saisi kuivua hiestään sisällä loimen alla ja sitten pääsisi ulos kavereiden seuraan - mikäli siinä ei menisi iltatalliin asti.
”Mutta sinun hevosesi ovat vielä kehitysasteella”, Mason puolusteli irrottaessaan kosteaa hiekkaa ruunikkonsa tummista jaloista.
”Jos haluat, voit koettaa Essietä joskus. Se hyppää kyllä yli mistä vain”, hän naurahti ja taputti tammansa kaulaa. Hevonen oli lahja, josta hän oli kiitollinen päivittäin. Se olisi hänen ystävänsä hautaan saakka ja hän luotti siihen kuten se häneen.

Huolimatta siitä, mitä Mason ajatteli hänen ja Essien kisaamisesta, oli Mirandasta yli metristen ratojen hyppääminen silti tietynlainen virstanpylväs. Hän muisti, kuinka oli aikoinaan teininä edennyt Kerryn kanssa luokasta aina korkeampaan ja hypätessään ensimmäisen 110cm ratansa oli tuntenut itsensä ja hevosensa voittamattomaksi. Ne olivat olleet ratsastuksen puolesta hienoja vuosia - muuten ei sitten oikeastaan juurikaan. Oli pieni ihme, miten he olivat kehittyneet Kerryn kanssa sillä tavalla draamasta huolimatta.
"Niinhän ne ovat", hän myömtyi ja katsoi ensin omaa tammaansa ja sitten Essietä hakien itsekin sen harjoja käytettäväkseen. Moneypenny katseli omistajansa perään ja yritti astella perään, vaikkeivat narut antaneet periksi. Tamma peruutti taakse päin ja sitten kääntyi haistelemaan Essietä.
"Oh, se olisi mukavaa", hän sanoi hymyillen Masonille ja ottaisi ehdotttomasti vastaan kaikki mahdollisuudet ratsastaa muita hevosia, kuin omiaan - vaikkei ikinä päästänyt ketään niiden selkään. Hän harjasi tamman läpi ja torui sitä leppeästi kun se nosteli jalkojaan Mirandan harjatessa vatsan alta.
"Ehkä vielä joku päivä saat kokeilla Cindyä vastapalvelukseksi", hän sanoi ja jätti tarkoituksella Moneypennyn pois yhtälöstä. Se oli liian herkkä vaihtuville ratsastajille. Cindy oli rauhallisempi tapaus ja sen kanssa saattaisi ottaa harkittuja riskejä enemmän.

Mason suoristautui saatuaan jalat puhtaiksi ja pudisteli päätään vastapalveluksen tarjoamiselle. Nuori hevonen kaipasi varmasti vielä enemmän luottoa ihmisiin, ja olisi hyvä, että Miranda pysyisi toistaiseksi ainoana ratsastajana. Tai niin hän hevosten kouluttamisesta mitään tietämättä ajatteli.
”Älä siitä huoli, mielelläni tarjoan sinulle mahdollisuuden hypätä kunnolla, jos haluat”, hän tarjosi huvittuneena ja heitti ruskean fleeceloimen hevosensa peitoksi. Essie sai vielä porkkanaa ennen kuin Mason haki varoen Sidin karsinasta, kiinnitti sen hihnastaan karsinan kaltereihin ja talutti elikkoa tuijottavan hevosensa karsinaan. Hän nappasi Essien varusteet syliinsä ja lähti kiirehtimään niitä varustehuoneeseen ennen kuin joku polttaisi päreensä käytävällä terrorisoivan apinapinserin kanssa.

"Ei tuollaisesta tarjouksesta osaa kieltäytyä", hän vastasi ja hymyili mukavalle miehelle. Viimeistään tässä vaiheessa Miranda oli vakuuttunut siitä, että vaikka talli oli täynnä rikkaita, hienoja ratsastajia olivat kaikki hänen tapaamansa ihmiset hirvittävän mukavia. Oli mukavaa löytää ihmisiä, joiden kanssa viitsi puhua enemmänkin kuin tervehdyksen verran. "Tietysti haluan."
Hän harjasi pehmeällä harjalla hiekanjämät Moneypennyn jaloista ja pinteleistä, jotka kääri sitten pieneen tiukkaan kasaan ja asetti paikalle kantamaansa pakkiin. Ei hevosten pakkienkaan siisteydessä ja järjestelmällisyydessä ollut paljoa kehumista mutta ainakin hän piti suojat ja pintelit hyvässä kunnossa.
Miranda talutti MP:n karsinaansa kun tiesi, että koira oli Masonin hallinnassa ja pois säpäkän tammansa tieltä. Karsinassa hän heitti sen päälle pesua kaipaavan keltaisen talliloimen ja taputti tammaa lempeästi ohuelle, tummalle kaulalle. "Hieno tyttö", hän sanoi ja hymyili, kun Moneypenny etsi turvallaan herkkuja tyhjästä kädestä. Hän kyykistyi ottamaan kuivuneen leivänpalan karsinan viereisestä pakista ja salakuljetti sen ikionnelliselle ja helposti lahjottavalle pikkutammalle. Sitten hän sulki karsinanoven ja siirtyi Cindyn luo. Se katseli häntä jo vaatien huomiota osakseen ja tunki turpansa Mirandan meikattuihin kasvoihin kuin hän olisi ollut kuukauden poissa.
"Hei vaan sinullekin, vastahan me taputeltiin", hän sanoi ja pyristeli hevosen pois päältään ja purut pois kasvoiltaan.

Mason tunsi piston omassatunnossaan, kun jätti pintelit rumassa kasassa kaappiin, mutta hän ei Sid mukanaan vain ehtinyt. Hän tiesi tallin henkilökunnan putsaavan ne kuitenkin ja saattoi luottaa siihen, että hommat tehtäisiin vaikka hän niistä luistaisi. Se oli vaarallista ja hän vannoi mielessään, ettei se toistuisi. Mies palasi tallin puolelle ja tarttui koiran hihnaan, sillä huomasi jo sen hetken matkaa käveltyään, että sitä tuijotettiin pahasti. Sid-parka, vaikka se olikin hirviö, ei se ansainnut tulla kohdelluksi niin kuin hän sitä kohteli. Mason piti hihnaa jälleen kaukana itsestään jottei typerä piski pääsisi kusemaan hänen jaloilleen ja katseli pidemmältä Mirandaa tuon toisen tamman kanssa.
”Tiedän, että sinulla on toinen hevonen vielä ratsastettavana, mutta olisitko halunnut liittyä hetkeksi seuraani kahville?” Mies kysyi pitäen visusti kaiken maailman vihjailut sisällään. Hän nojautui luontevasti vastapäisen karsinan ovea vasten ja veti pikkukoiran lähelleen kun ohi kulki hevonen.

Miranda oli laskenut päästään kypäränsä ja pörrötti hiuksiaan nyt kun Cindy oli antanut sille tilaa tehdä niin. Cindy oli toivottoman seurallinen ja tuntui kaipaavan rapsutusta jo sekunnin jälkeen. Ehkä hänen pitäisi laskujenmaksajan lisäksi palkata joku pitämään yksinkertaisesti vain seuraa hänen hevosilleen. Kai nyt täältäkin päin löytyi innokkaita nuoria, jotka jaksoivat puuhastella hevosten kanssa ja rapsutella niitä ikuisuuksiin asti. Niin paljon kuin hän rakasti Cindyä, ei hänestä vain ollut enää 'vain rapsuttelemaan'.

"Mieluusti, kahvi voisi maistua", Miranda totesi hymysuin kun Mason tuli takaisin koiransa kera. Cindyn pitäisi oppia odottamaan muutenkin. Pikku tauko kiireisen päivän keskellä oli enemmän kuin mieluisa ehdotus. Hän jätti Cindyn karsinaansa ja katsoi koiraa. "Se näyttää selvinneen ajastaan karmivassa karsinassa", hän sanoi dramaattisesti.

Mason hymyili kun sai kysymykseensä myöntyvän vastauksen. Hän vilkaisi terhakkaasti seisovaa, hölmönnäköistä rusettipäätä vierellään ja pudisti päätään.
”Mikäs pahan tappaisi”, hän kohautti olkiaan kevyen huvituksen kera ja viittasi kohti oleskeluhuonetta. Hän toivoi kipeästi ettei siellä olisi ketään, mutta talli oli kovin täynnä siihen aikaan päivästä joten toive oli jo syntyessään tuhoon tuomittu. Hän piteli edessään sinkoilevaa Sidiä lyhyessä hihnassa ja mietti, voisiko jo riisua sen typerät vaatteet tai viedä sen autoon odottamaan. Gabriella kyllä huomaisi jos pikkumussukan turkki olisi likainen ja hän sen, jos jättäisi koiran julmasti autoon. Se tuskin säästelisi voimiaan tuhota kulkupeli hetkessä, joten hän ei ottaisi sitä riskiä.
”Mitä ajattelit tehdä Cindyn kanssa?” Hän kysyi kun he kulkivat portaikkoa oleskeluhuoneeseen, joka äänentasosta päätellen oli täynnä elämää. Kunpa Sid ei söisi ketään.

Miranda naurahti kepeästi ja katseli koiraa. Miehen äänensävyn ja muutamien kertomusten perusteella pikkukoira oli varmasti ensivaikutelmaakin ärsyttävämpi ja Miranda oli varma, että jos joskus päätyisi omistamaan koiran se olisi jokin iso ja rauhallinen toveri, jonka kanssa hän voisi nukkua sohvalla.
Hän käveli vilkkaalta tallikäytävältä portaikkoon. "Katsotaan... varmasti hyödynnän samoja puomeja. Lisään mukaan väistöjä, se kun on ruvennut taipumaan viime aikoina paremmin", Miranda pohdiskeli ja käveli aukeaan oleskelutilaan, jonka tunnelma oli puhelias. Oli mukavaa keskittyä asioihin, joissa kummatkin olivat ihan hyviä. Raviväistöjenkin työstö oli lähtenyt kelvollisesti käyntiin loppusyksystä. Saisi nähdä, millä tuulella Cindy oli ratsastaa tänään ja sen perusteella hän voisi päättää mitä oikeasti tekisi sen kanssa ja kuinka tosissaan. Höperön nuoren tamman kanssa sai useasti olla hieman rennompi treenaamisen suhteen.
"Jos käy hyvä tuuri, kahvikoneessa on vielä meillekin jotain", hän sanaili ja katseli kuppoja, joita monet oleskeluhuoneen ihmiset pitelivät käsissään. Yleensä oleskeluhuoneessa oli alkuillasta aina kahvia tarjolla.

Mason hymisi ymmärtäneensä ja esti parahiksi hihnan päässä olevaa koiraa näykkäämästä edellä kulkevan Mirandan nilkkoja. Hän olisi ottanut sen syliinsä, mutta ei halunnut tulla syödyksi eikä varsinaisesti välittänyt murisevasta ja haisevasta koirasta niin lähellä muutenkaan.
”Paras olisi”, hän naurahti sanoille kahvista ja todella toivoi, että kahvia riittäisi. Hän asteli kahvinurkkaukselle ja hetken etsimisen jälkeen löysi molemmille kupit, vaikka nekin vetelivät viimeisiä. Kahviakin näytti vielä olevan. Hyvä niin, sillä aiemmasta ulkoilusta oli tullut kylmä ja olisi ollut todella tylsää, että hän olisi pyytänyt Mirandan ylös turhan tähden.
”Maitoa, sokeria?” Mason tarjosi kaadettuaan molemmille kupilliset kahvia.

Miranda hymyili ja tervehti muutamaa tuttuaan pään nyökäytyksellä kun käveli kahvikonetta kohden. Hän katsahti jalkoihinsa ja huomasi törkeän koiran, jota väisti ja onnekseen Masonkin reagoi. Olipa kyllä ihastuttava pieni rakki. Miranda saattoi kuvitella, miten ihanana koira näki huoneellisen viattomia ihmisiä, joita se pääsisi pureksimaan.
Hän asettui keittiötason vierelle ja antoi Masonin pistää kahvia tulemaan. "Hieman maitoa ja kaksi sokeripalaa - niin minä juon kahvini", hän sanoi kepeästi naurahtaen ja liu'utti kupin käsiinsä. Joskus hän saattoi ujuttaa kahviin enemmänkin sokeria, terveellisten elämäntapojen kannattaja kun oli, mutta kai hän nyt kerrankin kehtasi pitää määrän kahdessa palassa. Mustana hän ei saanut kahvejaan alas.

Mason annosteli lisukkeet Mirandan kahviin ja kaatoi omaansa vain reilusti maitoa. Hän nosti kupin käsiinsä ja vilkaisi ympärilleen oleskeluhuoneessa. Kaikki istuimet oli varattu, mutta hätä ei ollut sen näköinen. Hän viittoi naista sivummalle, kai he välttäisivät seistäkin.
”Valitsimmepa hyvän ajan kahvittelulle”, hän naurahti katsellen ympärilleen kotoisassa tilassa, jossa kilparatsastajat, hevosenhoitajat, valmentajat ja muut tallin kävijät kohtasivat. Hän piti Sidin lähellään ja lopulta se kai kyllästyi kiskomiseen, lässähti makuulle ja alkoi kiskoa tossuja jalastaan.
”Sano hei vain, kun sinulle sopii ratsastaa Essietä, niin tulen kantamaan vaikka puomeja”, hän virnisti ja hörppäsi maidosta sopivasti jäähtynyttä kahviaan.

Kuppi kahvia maistui viileän ulkoilman jälkeen ja Miranda otti sen käteensä liukuen Masonin mukana pois keittiötason ympäriltä sivummas. "Selvästi", hän naurahti myös ja katsoi aktiivista koiraa. Miten niin pieni eläin saattoi omistaa niin paljon energiaa.
Mirandaa ei haitannut seisoskelu, hän ehtisi makoilla kotona ihan tarpeekseen. Hän maisteli kohtuullista kahvia ja katsahti Masonia hymyillen tämän ehdotukselle. "Ehdottomasti tässä lähiaikoina", hän sanoi nyökäten vaikkei osannut sanoa sopivaa päivää. "Elämäni ei ole liian täynnä", valhe, "joten melkein mikä päivä vain sopii." Tosiasiassa ajomatkat Seahamiin puuduttivat häntä ja veivät niinä päivinä kaiken hänen aikansa kun hän sinne lähti. Alecin näkeminen oli tietysti ihanaa mutta jostain syystä hän ei vieläkään osannut avata suutaan ja ehdottaa yhteen muuttoa. Ei hän voinut vain pakottaa Alecia siirtämään Jazzin Durhamista Rosingsiin, tai jonnekin muualle muutenkaan. Niimpä hän käytti muutaman päivän viikostaan auton ratissa. Onneksi hänellä oli hyvä auto.
"Se näytti todella mukavalta ratsastaa", hän kehui. "Onko se normaalisti enemmän laiska vai reipas?"

”No mutta se on sitten sovittu”, Mason hymähti ja toivoi, että törmäisi jatkossakin viehättävään Mirandaan. Ehkä hän voisi myös ujuttautua parturiin tuon käsittelyyn, jos nyt vielä kotona muistaisi varata aikaa. Jossakin vaiheessa se pian taas pitäisi ja silloin olisi kai hyvä muistaa naisen työpaikan nimi. Lily jotakin. Kyllä se vielä muistuisi.
”Reipas, mutta se ei kuitenkaan ryöstä”, Mason kertoi mielellään hevosestaan ja jäi hetkeksi miettimään, mitä muuta voisi sanoa.
”Essie on helppo ratsastaa, se ei ole turhan herkkä mutta kuuntelee apuja. Jopa minunlaisena aloittelija sai sen toimimaan vielä kun se oli vasta nuori”, hän naurahti tuntien edelleen itsensä ajoittain luuseriksi hevosen selässä. Vastahan hän oli ensimmäistä kertaa sellaisen selkään noussut.
”Tietysti silloin kun siltä haluaa oikeasti vaatia, se saattaa heittäytyä hankalaksi, jos ei todella tiedä mitä tekee ja osaa pysyä vaativana. Mutta sinulla ei varmasti olisi sen kanssa mitään ongelmaa.”

Miranda nyökkäsi ja siemaisi kahviaan. Mieluusti hän kokeilisi Essietä, jos se tarkoittaisi että hän pääsisi kunnolla hyppäämään - ilman epäilystäkään. Hän ei olisi tuhlaillut aikaansa satunnaisten hevosten kanssa mutta Mason hevosineen vaikutti oikein mukavalta. Miranda saattoi olla myös hieman epätoivoinen tajuttuaan, että halusi kunnolla hyppäämään.
"Eli täydellinen, kultaisen keskitien hevonen?" hän naurahti.
"Oletpas ihanan luottavainen taitojeni suhteen", Miranda sanoi huvittuneena. "En nyt mikään ammattilaisen veroinen kuitenkaan ole. Suurimman osan elämästäni kuitenkin hupsuttelin vain ratsastuskoulussa", hän kertoi eikä lähtenyt hienostelemaan aluemestaruusmitaleillaan ja jätti mainostamatta sen, miten upea Kerry oli ja on vieläkin. Sen parempaa vuokrahevosta/vakioratsua Miranda ei olisi koskaan voinut toivoakaan ja oli ikuisesti kiitollinen hevoselle, joka periaatteessa oli vienyt hänet tähän missä nyt oli.

”Sinnepäin”, Mason naurahti, ”minusta se on ainakin täydellinen.” Oli Essiessä puutteensa mutta hänelle se sopi, sillä se oli luotettava ratsu ja vaikka ei koskaan yltäisi esteratsastuksen huipulle, ei hän siltä sitä odottanutkaan. Hänestä ei ammattiratsastajaa valitettavasti tulisi, joten hän tyytyi vallan hyvin harrasteratsuun joka toimi vähän kaikessa ja kiidätti häntä turvallisesti esteradalla.
”Enemmän se on kuin mitä minä olen tehnyt”, mies puolusti mielipidettään Mirandan taidoista ja nauroi.
”Minä hupsuttelin siellä ratsastuskoulussa vasta aikuisiällä ja hankin hevosen hetken mielijohteesta ennen kuin olisin oikeasti ollut valmis”, hän kertoi oman versionsa tapahtuneesta eikä ollenkaan epäillyt, etteikö Miranda olisi ollut taitava. Ehkä hän saisi heittää hanskat tiskiin kun näkisi naisen Essien selässä ja voisi sitten vaikka myydä sen halpaan hintaan Mirandalle, joka tuntui haalivan hevosia kuin vahingossa.
”Luotan täysin taitoihisi. Saat toki yrittää osoittaa minun olevan väärässä.”

"On hyvä olla tyytyväinen omaan hevoseensa ja viihtyä sen kanssa", Miranda sanoi ja pyöritteli puolitäyttä, tai tyhjää, kuppia kädessään. "Eihän harrastaminen muuten olisikaan mielekästä." Essien tapaiset taitavat mutta anteeksiantavat ratsut olivat kultaakin arvokkaampia ja oli hyvä, että Mason oli saanut sen itselleen. Hän saattoi tyytyä halvempiin höperöihin, joiden kanssa viihtyi ja jotka eivät tuntuneet muille kelpaavan. Ehkä hän oli pöpi tai ehkä hän viihtyi haastavassa seurassa - hänen onnekseen hevosia oli montaa sorttia.
"Ai", Miranda sanoi hymyillen. "En olisi uskonut sinun ratsastaneen ratsastuskoulussa - mutta ei mitenkään pahalla tietenkään", hän lisäsi. "Ratsastuskoulut ovat mahtava ponnistusalusta." Hänellähän siitä oli erinomaista omakohtaista kokemusta. Hän rakasti hevosrakkailla nuorilla täytettyjä talleja, joissa kaikui nauru ja oppimisen into.
"Ehkä mieluummin keskityn ylittämään odotuksesi", hän virnisti sitten ja hörppi kahvia.

”Entinen tyttöystäväni tutustutti minut hevosiin ja ratsastin tallilla missä hänellä oli vuokrahevonen”, Mason selvitti taustojaan hymyillen. Olihan se varmasti erikoista ja siltä hänestä oli tuntunutkin, mutta onneksi talli oli tarjonnut tunteja myös aikuisille, eikä hän ollut keikkunut ensi kertaa hevosen selässä lasten tunnilla.
”Essie asui siellä vielä pitkään, sillä opettajasta tuli hyvä ystäväni ja hän auttoi sen kanssa. Sitten muutimme Gabriellan kanssa tänne päin ja päätin vasta vuodenvaihteessa siirtää hevosen Rosings Parkiin, koska tänne on lyhyempi matka ja täällä on kattavat mahdollisuudet harjoitteluun.” Mason hymyili Mirandalle ja uskoi, että tuo todella tulisi ylittämään hänen odotuksensa. Sitä hän toivoikin, sillä oli aina mukava yllättyä positiivisesti ihmisistä.
”Se kuulostaa jo paremmalta”, hän nyökkäsi varmana ja vilkaisi Sidiä, joka ahersi jo toisen tossun kanssa. Yksi makasi raatona koiran vierellä ja se oli ilmeisen tyytyväinen suoritukseensa.
”Kunpa Sid osaisi repiä tuon hölmön takin päältään”, Mason huokaisi toiveikkaana, kun toisenkin etutassun tossu lähti irti. Hän ulkoiluttaisi koiraa niin paljon mieluummin, jos se näyttäisi edes koiralta.

"Hmm, selvä", hän vastasi Masonin ja Essien tarinaan kuppi suullaan. "Rosings on ehdottomasti yksi alueen parhaista talleista", hän vastasi. "Oli todella hyvä päätös muuttaa Cindy tänne vuosi sitten." Hän oli alusta asti tiennyt, että Rosings oli omaa laatuaan. Kun hänellä oli varaa maksaa, miksei hän ottanut tammalleen parasta mitä markkinoilta löytyi.
"Odota vain, kyllä se varmasti senkin saa vielä pureskeltua", Miranda nauroi ja katseli jaloissa ahertavaa koiraa. Se näytti paljon paremmalta ilman tossuja, enemmän koiralta kuin nukelta.

”En ymmärrä miksi sen pitää näyttää aina noin naurettavalta”, Mason huokaisi ja pyöräytti vaisusti silmiään. Hän olisi toki voinut riisua koiran vaatteista mutta tiesi siitäkin tulevan huutoa joten olkoon. Tossut hän kyllä voisi jättää tallille muka vahingossa.
”Joskus teitä naisia on vaikea ymmärtää”, Mason virnisti huvittuneena, vaikka Miranda olikin varsin helppotajuiselta vaikuttanut. Hänellä nyt vain oli tapana peilata vaimonsa päähänpistoja muiden tekemisiin ja kai sillä oli jotakin tekemistä naiseuden kanssa. Hän puki toki hevosensa loimeen tarvittaessa, mutta oli eri asia pistää koiralle tossut ja naurettava takki. Siitä päässä olevasta rusetista puhumattakaan.

"Se on kyllä hyvä kysymys", Miranda sanoi pohtivana. "Mitä jos ostaisit sille itse jotain hienompaa päällepuettavaa? Vaikka nahkatakin?" hän ehdotti. Koira nahkatakissa olisi ehdottomasti hienompi näky kuin sellainen leopardikuvioon vuorattuna ja rusetti päässä. Ehkä vaimolle riittäisi, jos sillä olisi edes jotain päällään...tai ei, mutta täytyihän sitä ehdottaa.
"Kuule, voin sanoa ihan samaa teistä miehistä", hän sanoi puolustelevana. Alec ei ainakaan ollut yhtään sen helpompi ihminen kuin hänkään. Mutta pystyikö hän syyttämään häntä, oli kiireinen hieno työ ja hevonen yhtälailla kuin hänelläkin. Kai siinä välissä olisi silti ehtinyt juttelemaan heidän tilanteesta.

”Luuletko, että se kelpaisi?” Mason kysyi melkein apua anoen ja vilkaisi taas koiraa. Jos sillä piti jotain olla, olisi edes yksiväristä, mielellään mustaa, niin maastoutuisi koiran tummaan karvaan. Ehkä hän voisi ostaa koiralle takin, se voisi miellyttää jopa hevosharrastuksesta nälvivää vaimoa, sillä eihän hän ikinä ostanut koirankuvatukselle mitään.
”En kiellä, kai meissäkin on vikamme”, hän naurahti ja jäi miettimään, että ehkä Mirandalla olikin mies. Ei sormusta, mutta eihän hänelläkään sillä aikaa ollut. Hän selitti sitä sillä, että pelkäsi sormuksen katoavan tai painavan sormea esimerkiksi ohjista pitäessä, mutta tosiasiassa hän ei vain halunnut muistella Gabriellaa kun harrasti hevosia. Se oli hänen juttunsa.
”Olisinpa voinut vain jättää koiran kotiin. Se on täällä vain tiellä”, hän huokaisi kun energiaansa hetken keräillyt eläin oli alkanut syödä lattialistaa ja Mason sai hätistää sen pois pahanteosta saaden vastaukseksi murinaa. Kai Sid ymmärsi, ettei se pelottanut ketään? Ei kai niin pieni koira voinut pahaa tehdä, vaikka Mason tiesikin sen ihan riiviöksi.

"Ihan varmasti", Miranda nyökytteli. Ei hän tietenkään tuntenut Masonin vaimoa mutta sama se kai, kunhan koiralla oli vaatetta päällä. "Tai sitten vaihdat sen sille salaa päälle kun joudut ottamaan sen mukaasi?"
"Eipä taida olla kukaan täydellinen, vaikka se olisikin mukavaa", hän pohti. Täydellinen ihminen oli hänestä täysi klisee ja niin itsestään ajattelevat olivat vielä pahempia. Onneksi hänen ystävänsä olivat kaikkia ihania ja enemmän tai vähemmän tasapainoisia ihmisiä Alec mukaan lukien.
"Niin", Miranda sanoi ja katseli koiraa, joka oli ottanut tehtäväkseen tuhota Rosings. "Täällä on kyllä tallikoiria mutta ne osaavat olla tallilla ja pysyä poissa tieltä." Ne olivat varmaan olleet tallilla koko elämänsä, hänen tietääkseen ne olivat tallin omistajien koiria, joten ei ihmekään että ne tiesivät paikkansa toisin kuin Sid.

”Ehkä niin”, Mason virnisti ja ajatteli kauhulla sitä, kuinka vaihtaisi verenhimoiselle Sidille vaatteita. Vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. Hän kestäisi vaikka sen leoparditakin, vaikka mieluusti pukisikin koiran muovipussiin, jonka toisen pään sitoisi tiukasti kiinni.
”Sid ei kyllä osaa. En ymmärrä miksi suostuin tähän”, mies sanoi kevyesti huvittuneena. Olihan se ihan naurettavaa että aikuinen mies teki kaiken mitä vaimo sanoi. Niin se vaan oli aina mennyt. Miksi hän ei alunperin ollut voinut olla mistään eri mieltä naisen kanssa? Nyt se kostautui. Mason joi kahvinsa loppuun ja pikkukoiraa perässään raahaten vei kuppinsa pois.
”Saanko tulla katsomaan, kun liikutat Cindyn?” Hän kysyi kohteliaasti ja yritti väistellä ilmeisesti paikallaoloon kyllästyneen koiran iskuja kohti saappaitaan. Ne eivät yksiäkään hampaanjälkiä tarvitsisi.

Juotuaan kuppinsa tyhjäksi Miranda heilautti tielle tulevat hiussuortuvansa korviensa taa ja vei hänkin kuppinsa takaisin keittiötasolle. "Pidä puoliasi enemmän ensi kerralla?" hän ehdotti viattomasti, eihän Mason saisi liian tossun alla elää, jos häneltä kysyttiin.
"Ole hyvä vain", Miranda vastasi kysymykseen hymyillen. "Ehkäpä Cindy tarjoaa tänään vuorostaan jännittävämpää katsottavaa. Se on ollut mukavan tammamainen viime aikoina." Tammalta löytyi sitä kipinää, mikä piti ratsastuksen mielenkiintoisena ja jännittävänä siinä missä Moneypenny oli varovaisempi. Cindy luotti häneen myös täysin ja oli oma ihana itsensä omistajansa seurassa, mikä aiheutti monesti ilopukkeja ja säpäköitä lähtöjä. Miranda otti ne rennosti vastaan, sillä tunsi kyllä hevosensa, joka pysyi hallussa mainiosti.
"Jätätkö Sidin jonnekin vai pääseekö se mukaan viihdykkeeksi?" hän kyseli kävellessään portaita kohden.