Häiriötekijä

"Niin sitä kai pitäisi", Miranda vastasi. Tottakai hänelle oli kertynyt kokemusta ja taitoa pakostikin, kun hän oli ollut niin aktiivisesti kisapiireissä mukana nuorena ja jatkanut yhtä tehokkaana vuosien varrella, mutta hän harvemmin otti kehuakseen taidoillaan. Syystäkin, sillä projektihevosten kanssa ei päässyt aina näyttämään parasta osaamistaan, vaan joutui mukautumaan hevosten menoon.
"Joo, katsotaan miten käy", hän naurahti ja seurasi miehen perässä talliin hetken päästä. Hän haki Moneypennyn musta-vihreä-keltaiset varusteet ja laski siistin koulusatulan ja meksikolaissuitset sen karsinan oveen. Äsken niin kovin ilman huomiota jäänyt tamma tuli ovelle silmät tapittaen ja perääntyi pari askelta, kun ovi avautui ja tuttu nainen tuli rapsuttamaan siron hevosen pientä turpaa.
Miranda oli todella tyytyväinen siihen, miten tamma oli rauhoittunut hänen seurassaan vaikka matka todelliseen luottamukseen oli vielä pitkä. Päälle puolessa vuodessa kaikki oli edennyt oikein mukavasti.

Miranda nosti tamman päältä keltaisen ohuen talliloimen ja taitteli sen tangolle. Naisen teki mieli käydä katsomassa, miten Masonin koira selvisi karsinassa mutta keskittyi mieluummin hevoseensa, jonka harjasi rauhallisin ottein tamma löysästi kalteriin kiinnitettynä. Se asteli edes takaisin mutta Miranda ei antanut sen häiritä varustamista.

Mason talutti Essien sisälle varustettavaksi, kun oli yhyttänyt ratsuttajan ja saisi tuon ratsastamaan tammansa hetken päästä. Hän talutti hevosensa sen karsinan luo ja avasi oven muistamatta, että se paholaiskoira luuhasi siellä vankina. Sid säntäsi pienestä raosta suoraan hevosen jalkoihin ja ilmeisesti säikähdettyään sitä pinkoi pakokauhun vallassa pitkin käytävää ja katosi nurkan taa. Masonilla oli kaikki piteleminen koiriin jaloissaan tottumattoman Essien kanssa, eikä hän ehtinyt lähteä leopardikuvioisen koiran perään. Hän talutti tamman karsinaan tullen vähän tönityksi, sillä punaruunikko lähes loikkasi kiireesti omaan turvalliseen karsinaansa.
”Kaikki hyvin tyttö”, Mason rauhoitteli ja jätti tamman hetkeksi suljetun oven taa. Hän vilkaisi Mirandaa muutaman karsinan päässä ja huokaisi selvästi alistuneena kohtaloonsa. Helvetin elikko pitäisi löytää ennen kuin se kylväisi tuhoa tallissa, jossa olisi aivan liian monta kallista kilpahevosta tuhottavaksi yhden vapaaksi päässeen koiran villitseminä.
”Löysin Brintonin”, hän heitti hymyn kera ennen kuin lähti etsimään koiraa. Sid osasi olla hiljaa juuri silloin, kun hänen olisi pitänyt se löytää. Tietenkin.

Mason saapui talliin oletettavasti Essie-tammansa kanssa ja hetkeä myöhemmin käytävän äänimaailmaa värittävä kavioiden kopina ja hälinä sai aavistuksen rentoutuneen pikkutamman korvat vetämään ympyrää ja painon katoamaan etujaloilta takasille. Miranda rauhoitteli helposti säikäytettävän tamman ja katsoi ulos karsinasta. Oliko koira säikäyttänyt Masonin tamman?
"Hienoa", hän vastasi toiselle hymyillen ja katseli kuinka tämä näytti etsivän jotain. "Mutta kadotit koirasi, vai?" hän kysyi huvittuneena. Ei kai mies olisi taluttanut tammaa sisään, jos koira olisi ollut siellä... ellei hän tosissaan halunnut päästä siitä eroon.

”Unohdin, että se oli karsinassa”, Mason myönsi kevyt puna poskillaan. Hän olisi niin mieluusti unohtanut sen kiusankappaleen, mutta valitettavasti se osasi muistuttaa raivostuttavasti itsestään hyvin väliajoin.
”Apina”, hän huhuili kävellessään käytävää pitkin. Toivottavasti se ei ollut lähtenyt jo ulos. Talli oli tarpeeksi suuri tila etsiä pientä typerää koiraa. Toisaalta leopardikuosin näki kaukaa eikä Sid kai osannut olla hiljaa paikallaan. Se tekisi pahojaan taatusti hetkenä minä hyvänsä ja hän saisi sen kiinni.
Alyssa oli vienyt vasta ratsun maneesiin, kun ovesta livahti pieni koira joka sekoitti kaiken. Se ei onneksi päässyt sen pidemmälle, kiitos naisen reaktiokyvyn, vaan hän nappasi pikkukoiran takista kiinni ja kantoi sen tallin puolelle. Kenellehän se kuului? Pian Mason törmäsi yllättävään näkyyn ja muuttui ehkä jopa punaisemmaksi kuin oli ollut.
”Öh, anteeksi, se pääsi karkuun”, hän pahoitteli hevosenhoitajalle ja otti vastahakoisena murisevan koiran syliinsä.
”Lupaan, ettei se toistu”, hän vielä lisäsi ennen kuin lähti kantamaan koiraa takaisin karsinalle. Olisi kai parempi ottaa Essie sieltä ulos ja jättää koira sisään. Ehkä hän muistaisi sen ensi kerran.
”Olisitko pitänyt tätä tai Essietä hetken?” Mason huikkasi Mirandalle nyt jo huvittuneesti hymyillen. Oli sekin seikkailu, tuoda nyt Sid tallille.

Miranda nauroi hieman ja jäi huvittuneena katsomaan Masonin perään kun tämä lähti koiranetsintäreissulle. Moneypenny katseli hänen kurkkimistaan karsinanovella epäluuloisena mutta seisoi silti jo rauhallisempana ja siitä syystä Miranda uskalti kyykistyä sen harjapakille ja ottaa esiin vaaleankeltaiset pintelit, jotka hän nosti käteensä ja katsoi sitten kuinka Mason saapui takaisin koiransa kera.
Hän laski pintelit takaisin pakin päällimäiseksi ja käveli Masonin ja epämukavana sylissä makaavan koiran luo. "Minusta tuntuu, että olen parempi hevosten kanssa", hän vastasi ja katseli puettua koiraa. "Voin ottaa Essien pois karsinasta?" hän ehdotti kysyvänä ja taisteli vastaan halua rapsuttaa koiraa - kuten jokaista näkemäänsä koiraa. Tämän kohdalla olisi ehkä parempi säilyttää etäisyytensä ja naureskella sen vaatetukselle.

”Joo, kiitos. Heitän tämän vaan oven taa niin voin sitten hoitaa Essien käytävällä”, Mason ehdotti ja varoi jättämästä käsiään sekopäisen apinapinserin hampaisiin. Kun Miranda oli saanut nyt jo rauhoittuneen punaruunikon käytävälle, Mason toisti jo aiemmin tekemänsä: hän viskasi koiran karsinaan ja sulki oven nopeasti. Nyt hän ei enää tekisi sitä virhettä että päästäisi sen vapaaksi.
”Kiitos. En onneksi ole joutunut usein ottamaan Sidiä mukaan. Se on ihan toivoton”, hän huokaisi ja kiinnitti hevosensa käytävälle. Essie oli helppo hoidettava, kunhan sen vain piti kiinni, sillä muuten sillä oli tapana vaeltaa karkuun.
”Onko sinulla hevosten lisäksi muita lemmikkejä?” Mies kysyi Mirandalta alkaessaan riisua Essien loimea.

Miranda ohitti miehen ja nappasi sympaattisen oloisesta tammasta kiinni vieden sen karsinan ulkopuolelle ilman haikailuja. Hän katseli tamman söpöä kuonopilkkua ja sitä, kuinka koira joutui takaisin karsinavankilaansa. "Ei se mitään", hän sanoi hymyillen hieman ja pudistaen päätään. "Ymmärrän kyllä mikset, joistain koirista ei taida olla ihan tallille." Hän antoi Masonille tilaa ja siirtyi Essien viereltä sen eteen.
"Ei ole, enkä tiedä olisinko valmis ottamaan vastuutakaan." Hänen talossaan asuva lemmikki hukkuisi varmaan ainaiseen sotkuun tai vähintäänkin unohtuisi ellei kyseessä olisi jokin tarpeeksi iso, esimerkiksi sängyn kokoinen koira. "Ehkä vielä joku päivä hankin jonkun ison, lempeän koiran mutta ehkä se on myös pelkkää toiveajattelua", hän vastasi todenmukaisesti. Juuri nyt se oli ainakin pelkkä haave, sillä kahden hevosen huolehtiminen ja töissä käyminenkin veivät tarpeeksi hänen ajastaan. Kun siihen lisättiin vierailut Seahamissa Alecin luona ja seuraelämä ei jäljelle jäänyt aikaa siivoamiselle tai ruoanlaitolle, joten hän ei edes halunnut tietää millä ilveellä lemmikin yhdistäisi sellaiseen yhtälöön.

”Tuosta apinasta ei ole yhtään mihinkään, ei se kotona käyttäydy yhtään paremmin”, Mason nauroi vaikka puhui täysin totta, ja kiusankappale häiriköi häntä aina kotona. Tallille hän sentään saattoi paeta sitä, paitsi silloin, kun se työnnettiin mukaan ”nauttimaan raikkaasta ilmasta”. Hän liu’utti loimen hevosensa selältä ja asetteli sen karsinanovessa olevaan telineeseen.
”Minä vihaan koiria”, Mason paljasti hymyillen, jottei kuulostaisi turhan katkeralta. Hänen äitinsä pitämä kenneli oli katkaissut kamelinselän, sillä äidin rakkaus oli mennyt typerille piskeille ja hän oli viettänyt lapsuutensa videopelien, kirjojen ja mielikuvitusystäviensä kanssa.
”Tai ainakaan en tahdo sellaista omaksi.” Hän vaikutti taatusti todella olevan tossun alla, kun raahasi harrastuksiinsa saakka vaimonsa pikkupiskiä, ja sieti sitä kotonaan vaikka vihasi koiria. Klassinen tapaus, hän ei vaan osannut sanoa ei.

"Ikävää", Miranda sanoi ja naurahti miehen mukana. Hän ei edes halunnut kuvitella, millaista vaikean koiran kanssa oli elää. Hän oli onnekseen saanut aina elää kodissaan rauhassa vaikka pieni omakotitalo tuntuikin välillä kolkolta ja yksinäiseltä. Hän silti eli siinä yksin ja satunnaisesti Alecin kanssa paljon mieluummin kuin jonkin äänekkään eläimen kanssa. "Harmi", Miranda irvisti pienesti. "Mutta eipä sitä voi ihminen kaikesta pitääkään", hän sanoi kunnioittaen toisen mielipidettä. Hän ihasteli kaikkia koiria mutta oman hankkiminen oli vuodesta toiseen pysynyt pelkkänä haaveena.

"Silti vaimollasi on tuollainen koira?" hän sanoi kysyvänä ja toivoi, ettei puhunut liian tunkeilevia. Vaikka Miranda oli avioliittojen suhteen kokematon hän oli aina kuvitellut, että aviopuolisot välittäisivät toistensa mielipiteistä ja koira koiria inhoavan Masonin vastuulla vaikutti siten hölmöltä.

Mason oli arvellut, ettei pääsisi möläytyksestään niin helpolla. Olihan sen oltava erikoista, että vaimolla oli lemmikki, jota mies vihasi. Sid oli itse saatana, kuka vaan järkevä vihaisi sitä.
”No, minulla on Essie”, Mason puolusteli naurahtaen epävarmana. Olikohan diili ihan tasapuolinen? Hänellä oli hevonen tallilla, ja Gabriellalla hirviökoira koko ajan hänen kimpussaan. Se alkoi kuulostaa vähän epäreilulta, mutta ei auttanut valittaa.
”Gabriella vihaa hevosia. Kai se menee sitten ihan tasan”, hän hymähti ja taitteli vielä toisen loimen karsinan oveen. Hän taputti punaista kaulaa ja syötti hevoselle herkun kämmeneltään. Hän rakasti hevostaan eikä luopuisi siitä, vaikka vaimo lyhyin väliajoin sellaista ehdottelikin. Olisi kuulemma enemmän vapautta, enemmän rahaa matkustaa ja enemmän yhteistä aikaa. Mason ei tiennyt, kaipasiko niistä mitään niin paljon, että luopuisi tammastaan.

Masonin elämäntilanne kuulosti Mirandan korvissa typerämmältä lause toisensa jälkeen. Kuulosti aavistuksen oudolta, että kaksi niin erilaista ihmistä oli päätynyt avioon keskenään mutta niin pitkälle Miranda ei kehdannut mennä, että olisi sitä kyseenalaistanut. Hän ei uskonut, että hänestä olisi rikkomaan yhtään lisää ihmissuhteita, vaikka niitä olikin monta romuttanut lyhyen elinaikansa aikana.
"Niin kai", hän kommentoi ja kuulosti jälkeenpäin ajateltuna hyvin epävakuuttavalta. "Kuinka hän antaa sitten koiran tulla tallille?" hän vaihtoi aavistuksen aihetta ja katseli Essietä. Miten joku saattoi vihata hevosia? Hevoset olivat jaloimpia ja kauneimpia eläimiä, joita maan päältä löytyi.

Masonia huvitti ihan itseäänkin, millaisena hänen elämänsä ulkopuolisille näyttäytyi. Ehkä hän oli turhan julma kertoessaan sellaista vaimostaan, mutta itsepä oli ansainnut hankittuaan demonikoiran.
”Niin kauan kun hänen ei tarvitse tulla, kaikki on hyvin”, Mason arveli vaikka ei suoraan sanottuna osannut sanoa selvää selitystä sille, että Gabriella salli pikkumussukkansa tulla hevosten keskelle.
”Kai Gabriella pelkää hevosia eikä siksi halua tulla lähellekään niitä.” Mason ei uskaltanut kyseenalaistaa sitä, että puolusteli vaimoaan, joka vihasi hänen kaunista tammaansa sydämensä pohjasta. Hän kuuli lähes päivittäin viitteitä siitä, että hevonen olisi parempi makkaratehtaalla ja hänen parempi kotona huolehtimassa perheestä. Mies nielaisi ajatellessaankin, että hankkisi lapsen vaimonsa kanssa. Hän tiesi suhteen olevan lopussa, mutta kuka ikinä uskaltaisi ottaa ensi askeleen kohti eroa? Niinpä.
”En valita, ainakin saan vähän omaa aikaa”, hän töksäytti turhan suoraan ja puri huultaan häpeästä. Ei sellaisia asioita kerrottu puolitutuille.

Miranda ei jaksanut olla vaivaantunut siitä, että Mason vuodatti ongelmaiselta kuulostavan suhteensa yksityiskohtia ja vaimonsa mielipiteitä hevosista hänelle, vaikka he olivat vasta tavanneet. Kuuntelihan hän päivittäin asiakkaidensakin ongelmia, sillä niin kliseiseltä kuin se kuulostikin, olivat tarinat totta - kampaajat saivat kuulla paljon tarinoita ja juoruja. Tietenkään suurin osa ei ollut niin dramaattisia kuin joku saattoi kuvitella mutta Miranda oli tottunut kuuntelemaan.
"Niin. Voi olla, ovathan hevoset isoja ja vahvoja eläimiä", hän sanoi ja ajatteli, ettei se siltikään oikeuttanut ketään pelkäämään niitä. Olivathan ne isoja mutta niin lempeitä, suurin osa ainakin.
Miranda hymähti Masonin töksäytykselle eikä sanonut mitään. Kyllä sitä omaa aikaa sai haluta oli tilanne mikä tahansa.

Mason mumisi myöntymisen merkiksi ja lähti sanaakaan sanomatta hakemaan Essien harjoja ja varusteita. Hän vietti hyvän tovin valtavassa varustehuoneessa, jossa leijuva nahkan tuoksu oli jollakin lailla kotoisa. Se ei muistuttanut hänen kodistaan, mutta talli oli ollut enemmän tai vähemmän yhtä tärkeä paikka hänelle jo pitkän aikaa. Mies nappasi Essien yleissatulan käsivarrelleen, suitset kämmeneensä ja harjaämpärin toiseen. Hän työnsi pintelit harjaämpärin päällimmäiseksi ja suuntasi sitten talliin hengittäen syvään. Nyt hän keskittyisi, puhuisi vain mukavista asioista eikä mollaisi vaimoaan enempää. Tuntui jo nyt pahalta.
”Anteeksi se äskeinen. Jaan vähän turhan paljon elämästäni”, Mason pahoitteli laskiessaan varusteet telineisiin ja harjat maahan. Hän nappasi yhden harjoista ja alkoi sukia Essien kiiltävää punaista karvaa.

Miranda palasi Masonin lähdettyä vastahakoisesti Moneypennyn luo ja kääri nopein ottein vaaleankeltaiset pintelit sen jalkaan. Se oli yksi niistä hommista, jotka toistuivat samalla tavalla vuodesta toiseen ja jonka hän osasi vaikka unissaan. Vaikka Moneypenny nosteli etujalkojaan miten sattui, olivat pintelit pian tiukasti ja siististi sen jaloissa.

"Ei se mitään", Miranda sanoi tarkoittaen sitä ja nosti käsilleen äsken siistimänsä koulusatulan. Hän ei ollut kokenut keskustelua vaivaannuttavaksi. "Puhumisesta on yleensä enemmän hyötyä kuin haittaa", hän lisäsi karsinan puolelta laskettuaan pehmeästi satulan tamman selkään. Tai sitten kävi niin, että hän avasi suunsa ja koko maailma pisti volttia. Ainakin mitä tuli hänen oman elämänsä asioihin. Oli lähes hämmentävää, kuinka hyvin viimeiset kuukaudet olivat sujuneet - sitä ei halunnut manata, mutta Miranda ei voinut olla pohtimatta milloin jokin menisi taas vikaan.

Mason hymähti itsekseen. Ehkä Miranda vain yritti olla kohtelias.
”No, ehkä voin joskus kuunnella juttujasi vastapalveluksena”, hän tarjosi harjatessaan punaruunikon karvaa siistiksi. Se oli loimen alla vain kevyesti taipunut vääriin suuntiin, mutta likainen hevonen ei ollut. Sen takasi Rosings Parkin taitava tiimi, joka hoiti hevoset kuin omansa ja piti ne puhtaina. Mies siisti kaviot ja alkoi kääriä jokaiseen jalkaan mustia pinteleitä. Hän luotti tummiin väreihin niin omassa pukeutumisessaan kuin hevosensa varusteissa, sillä ne pysyivät siistimpänä kuin valkoinen ja näyttivät hyvältä aina.
”Saanko kysyä, mitä teet työksesi?” Mason suuntasi sanansa kohti Mirandaa vaihtaessaan hevosen puolta.

"Käy minulle", Miranda naurahti. Hänen menneisyytensä varmaan viimeistään karkottaisi Masonin luotaan, jos ei jo kaikki muukin. Miranda ei epäillyt sitä hetkeäkään, sillä oli todistanut hyvien ystäviensäkin inhottavia reaktioita puhumattakaan siitä, miten puolitutut aina rupesivat voivottelemaan. Hän ei kuitenkaan kaivannut sääliä mutta ehkäpä Mason ei tuhlaisi aikaa säälimällä häntä vaan haluaisi todella vain kuunnella.
Miranda siisti MP:n satulahuopaa ja kiristi sitten hitaasti ja varoen sen satulavyötä. Tamma heitteli päätään muttei kiukutellut hänelle. "Olen kampaaja, ylläri", hän sanoi ja vei kätensä hiuksilleen pöyhien niitä hieman. Ne ylettyivät juuri ja juuri Mirandan olkapäille ja hän oli pitänyt hiuksia mielellään siinä pituudessa jo pidemmän aikaa. Niiden mustasta tummanviolettiin ja siitä vaaleanviolettiin sujuvasti liukuva väri oli jo haalistunut mutta juurikasvua ei ollut nimeksikään. Hänen pitäisi varmaankin ruveta pohtimaan, mitä tekisi niille uuden vuoden ja saapuvan kevään kunniaksi, sillä hän ei todellakaan pitänyt samaa väriä pitkään. "Entä sinä?" hän kysyi. "Anna arvaan... joku bisnesmies?" hän ehdotti mietteliäänä mutta hymysuin.

Mason hymähti, kun kuuli naisen ammatin. Olisihan se pitänyt arvata. Toisaalta sinä päivänä näki paljon erikoisia hiusvärejä ihan tavan tallaajillakin, joten ei hän ollut osannut yhtään ajatella. Hänestä Mirandan hiustyyli oli päheä.
”Ehkä mun pitäis kans koittaa tollasta väriä”, hän virnisti ja nosti satulan tammansa selkään. Se näytti hieman epäilevän, mutta kuten yleensäkään, ei uhrannut aikaansa uhitteluun. Mason suoristi huovan tarkasti ja kiinnitti vyön.
”Sijoitusasiantuntija”, Mason korjasi hymyillen toisen arvausta ja otti suitset käteensä telineestä.
”Työskentelen Newcastlessä yksityisessä pankissa. Huolehdin asiakkaiden varainhoidosta, osakesalkuista ja sijoituksista noin yleensä. Monen mielestä tylsää papereiden pyörittelyä, mutta olen siinä ihan hyvä”, hän naurahti vielä lisäksi ennen kuin riisui Essien riimun ja pujotti suitset tammalle. Ei hän työstään enää erityisemmin pitänyt, sillä se tarjosi haastetta vain harvoin ja oli alkanut toistaa itseään. Se takasi kuitenkin hyvän toimeentulon ja hän pärjäsi tuloshakuisessa ja kiireisessä ilmapiirissä hyvin. Miksi siis vaihtaisi.

"Tervetuloa Lily's Hair Salon parturi-kampaamoon, teemme hiuksillenne mitä ikinä haluatte", hän sanoi mainoslitanjan hymysuin ja pyöräytti Moneypennyn meksikolaissuitset käteensä avaten ristitetyt hihnat. "Ei olisi ensimmäinen kerta kun värjään miesten hiuksia." Varmasti pistäisi vaimonsa pään pyörälle, kun Mason ilmestyisi uuden tyylinsä kanssa kotio.
"No, melkein", hän naurahti ja antoi Moneypennyn vapautua riimustaan ja kävellä karsinan ovelle, josta se katsoi korvat hörössä kiinnostuneena toista tammaa käytävällä. "Mutta mielenkiintoista." Pankkiasiat olivat hänen mielestä ajantuhlausta ja laskutkin tuntuivat aina jäävän unholaan mutta oli kunnioitettavaa, että joku teki sitä mielellään työkseen. "Ehkä osaisit antaa neuvoja siihen, miten jaksaisi maksaa laskut ajallaan", hän ehdotti pujottaessaan kuolaimet Moneypennyn suuhun ja suitset sen päälle. Tamma yritti mukeltaa kuolaimet suustaan mutta antoi olla, kun nainen lähti kiristelemään turparemmejä.

Mason naurahti Mirandan mainokselle hyväntahtoisesti. Se oli ensimmäinen kerta kun hänet niin avosylin oikein henkilökohtaisesti kutsuttiin parturiin. Oli pakko suostua.
”Täytyy ehdottomasti harkita”, hän nyökkäsi virneen kera ja pisti paikan nimen mieleensä. Ehkä hän vielä yllättäisi Mirandan pistäytymällä hiustenleikkuussa. Hän oli varmasti odotuttanut ratsuttajaa jo ikuisuuden mutta ei osannut harmistua, sillä hänellä oli ollut mukavaa seuraa. Kyllä kai Brinton sen aikaa jaksoi.
”Suosittelen verkkolaskua. Tai ainahan voit palkata jonkun siihen”, Mason vitsaili ja laski vielä Essien riimun karsinan edessä olevaan koukkuun.
”No niin tyttö, mennääs”, hän sanoi ja lähti taluttamaan tammaa ohjista.
”Kentälle, niinhän se oli”, Mason muisteli virnistäen ja suuntasi kohti tallin ovia. Hän ei jättäisi väliin toisen ratsastuksen katsomista, voisi vielä oppia jotain.

"Meillä ei ole mitkään kiskurihinnatkaan", hän lisäsi vielä mainostukseensa. Lily olisi varmasti ylpeä hänestä kun hurmasi heille tällälailla asiakkaita. Parturi-kampaamo ansaitsi kuitenkin hänen puolueellisen mielipiteensä mukaan kaiken saamansa huomion, sillä se oli toimiva pieni salonki. Se oli nätisti sisustettu ja hän, Lily ja kolmas kampaaja Martin olivat kaikki oikein taitavia työssään.
"Olisipa ihanaa, jos joku maksaisi laskut puolestani", hän unelmoi. Vaikka tilillä oli toki vielä rahaa, tuntui sellainen kuitenkin turhalta rahankululta. Sen verran hän oli lottopottinsa saatua oppinut, että säästäminenkin oli ihan kätevä tapa pitää huolta rahoista.
Miranda laski kypärän päähänsä ja hanskat käteensä kun Moneypenny oli valmis ja antoi Masonin mennä tammoineen ensimmäisenä ohi. Hän nyökkäsi miehelle ja antoi Moneypennyn stepata ulos karsinasta Essien perään. Se oli ainaisen innokas ja puhkui voimaa yrittäessään jatkaa ravaamista tallikäytävällä Mirandan pidättelyistä huolimatta.

Essie kulki nöyränä omistajansa vierellä ja pysähtyi nätisti ovelle, kun Mason kurottautui avaamaan sitä. Hän oli ylpeä tammastaan joka käyttäytyi ainakin suurimman osan päivistä hienosti, vaikka osasi kyllä valitettavasti myös yllättää. Eipä kävisi elämä liian tylsäksi. Hän talutti hevosen yllätyksekseen tyhjälle kentälle, käänsi sen ympäri ja jäi pitämään porttia viittoen toisia sisälle. Hän sulkisi portin perästä ja lähtisi sitten taluttamaan hevosta. Kai Brinton kohta tulisi.
”Onpa sillä hyvän väriset varusteet”, Mason kehui naurahduksen kera kun saattoi ensimmäistä kertaa kunnolla katsoa varustettua Moneypennyä, jonka keltaiset pintelit loistivat tummasta tammasta kirkkaasti.
”Minä olen vähän liian arka värien kanssa”, hän hymähti esitellen sekä oman että Essien vaatimattoman värisen vaatetuksen. Mustaa, tummansinistä, ruskeaa ja harmaata, niillä pääsi pitkälle.

Päästyään ulos "ahtaasta" tallista Moneypenny rauhoittui käynnille vaikka kulkikin pää korkealla ja silmät tarkastellen avautunutta tallialuetta. Sen elämässä jokainen päivä oli yhtä jännittävä huolimatta siitä kuinka tavanomainen se muiden silmissä olikin. Se viehätti Mirandaa tammassa eniten. Eloisa luonne, erilaiset haasteet ja säpäkkä olemus olivat hyvää vastapainoa rauhaisaan Cindyyn. Miranda käveli tamman vierellä pitäen hyvän etäisyyden Essiehen. Ei hän tiennyt miten tuo reagoisi, jos taemmainen kaveri vähän hätiköisi ja sekoaisi askeleisiinsa. Hän pysäytti toimettoman oloisen työntekijän matkallaan ja pyysi tätä kantamaan hänen apunaan kentälle maapuomeja. Onneksi niitä oli pinossa kentän vierellä toisin kuin aikoinaan ratsastuskoululla, jossa niitä sai kantaa kymmeniä metrejä.

"Ne tulivat sen mukana ja sopivat niin hyvin etten lähtenyt vaihtamaan", Miranda naurahti. Moneypenny käveli hänen kehottamanaan sisään kentälle ja pyörähti seisomaan paikalleen keskelle kenttää. "Tummat sävyt sopivat oikein hienosti teidänlaisellenne asialliselle bisnesratsukolle", hän naureskeli. Hän hevosineen oli kaikkea muuta kuin asiallinen mitä tuli värinkäyttöön. Kenttä oli ihastuttavan hiljainen. Nuori työntekijä kantoi ihailtavan nopeasti hänelle puomeja toisen pitkän sivun koristeeksi ja Miranda käveli Moneypenny toisessa kädessään puomien luo ja nosti vaahtomuovipaloilla jokaisen puomin vastakkaiset päät korkeammalle.

Mason nyökkäsi hyväksyvästi, sillä Moneypenny kantoi keltaiset varusteet upeasti. Essie varmaan suuttuisi hänelle tulisesti jos hän menisi pukemaan sen väreihin - tai sitten hevoset eivät välittäneet. Mies lähti taluttamaan puomeja terhakkaana katselevaa hevostaan uralle odotellessaan, että ratsuttaja tulisi.
”No, ainakaan ei herätetä turhaa huomiota”, Mason hymähti olematta niinkään varma, että hänen tylsät värivalintansa sopisivat yhtään kenellekään. Tietenkin ne olivat varma valinta, mutta eivät kovin mielikuvituksellinen. Hän heilautti kättään kentälle astelevan Cain Brintonin suuntaan ja talutti hevosen keskihalkaisijalle. Ratsuttaja tarkisti vyön ja jalustimet ja turhia jutustelematta keinautti itsensä selkään. Mason hymyili tyytyväisenä kun näki kuinka ammattimaisesi mies käsitteli hänen hevostaan ja saattoi siirtyä katsomon puolelle.
”Huikkaa vaan, jos kaipaat apua”, hän heitti Mirandalle vielä hiekalla kulkiessaan. Kuka oli keksinyt rakentaa niin valtavan ratsastuskentän, että meni ikuisuus kävellä keskeltä katsomoon?

"Eivätpä ne."
Miranda oli aina rakastanut värejä. Ne piristivät elämää kummasti. Oli ollut siten miellyttävä yllätys, miten vaaleita kauniita värejä Moneypennyn varusteista löytyi.
Kun puomit olivat valmiita Miranda asteli ne jalan Moneypennyn kanssa ja katseli huvittuneena vaikkei tyytyväisenä, kun tamma otti raville ja asteli innarivälein laitetut puomit varomattomasti ja vauhdikkaasti. Miranda pidätti sen huoahtaen käyntiin ja piti sen seuraavalla kerralla käynnissä. Hän ei ottanut riskejä, että tamma rupeaisi sekoilemaan askelissaan silloin kun hän oli selässä. Tamman tuntien se voisi halutessaan hypätä monen puomin yli kerralla eikä Miranda halunnut rikkoa sen jalkoja tai heidän edistymistään.

Onnistuneen puomienylityksen jälkeen Miranda heilautti itsensä pienen, siron tamman selkään ja kiristi vyön. Essie kulki jo kenttää pitkin ratsuttaja selässään ja Mirandan ensivaikutelma sävyisästä tammasta oli oikein hyvä. "Joo, selvä", hän hymyili miehelle ja käskyttäisi hänet ehkä myöhemmin nostamaan puomeja maasta enemmän. Juuri nyt ne olivat oikein hyvät. Moneypenny lähti samantien kävelemään reippaasti pitkin uraa kun hänen ratsastajansa tuntui valmiilta.