Häiriötekijä

[Avoin peli, tervetuloa.]

Mason vilkaisi pelkääjän paikalla istuvaa eläintä kääntyessään tallille vievälle tielle. Sid näytti kerrankin tyytyväiseltä elämäänsä katsellessaan silmiensä päällä roikkuvan takkuturkkinsa läpi ohi vilahtelevia maisemia. Koiralla oli päällään leopardikuosinen, muotoilultaan enemmän kuninkaanviittaa kuin koiran kurapukua muistuttava vaate ja sävyyn sopivat tossut, joita se yritti sopivin väliajoin salaa jäystää irti jalastaan. Mason toivoi, että se onnistuisi. Hän ei tiennyt, mikä aivopieru oli ollut suostua, kun Gabriella oli iskenyt hampaitaan esittelevän apinapinserin hänen syliinsä ja käskenyt ottaa mukaan tallille. Niin, siinä vaiheessa olisikin ollut turha enää sanoa vastaan. Kunpa Mason olisi vain lähtenyt tallille suoraan töistä.

Tallipihalla oli vilskettä siihen aikaan illasta, kun töistä päässeet ihmiset olivat saapuneet kuka valmennukseen, kuka muuten vaan ratsastamaan. Mies etsi kaikessa rauhassa itselleen parkkipaikan, vaikka ympärillä pyörivät hevoset saivat toisen etupenkkiläisen räkyttämään kimeästi ja pomppimaan milloin vasten ikkunaa, milloin kuskin syliin. Mies huitoi elukkaa pois tietään ja tunsi ikävän näykkäisyn ranteessaan.
”Hyi, ei saa purra”, hän yritti laiskasti vaikka tiesi sen turhaksi. Turrikka innostuisi vaan entisestään.

Pysäköityään autonsa siniseen pukuun villakangastakkinsa alla pukeutunut mies tarttui koiran yllättävän yksinkertaiseen, mustaan lyhyeen hihnaan ja kiskoi apinan ulos kuskin puoleisesta ovesta. Tallivaatteet hän oli jättänyt omaan kaappiinsa tallin pukuhuonetiloihin, sillä Gabriella vihasi hevosen hajua yli kaiken ja kielsi miestään tuomasta kotiin mitään hevosista muistuttavaa. Mason piteli joka suuntaan kiskovaa koiraa helposti hihnassa ja olisi halunnut vajota maan alle. Häntä ja naurettavaa piskiä tuskin suvaittaisiin tallilla, mutta ehkä hän voisi ujuttaa sen tammansa karsinaan siksi aikaa, kun ratsastaisi. Jos pelkkä leopardipuku ei riittänyt keräämään katseita, puhumattakaan käytöshäiriöisestä koirasta jossakin sen alla, eläimen päässä oli kirkkaansininen rusetti muistuttamassa, että Sid oli hieno poika. Niin vissiin.

[Me tullaan hehee]

Mirandalla oli venähtänyt töissä erään asiakkaan juhlakampauksessa ja hän kaasutteli tallitietä punaisella autollaan. Tottakai kyseinen nainen oli mukava mutta kun juttua pulputti tämän suusta kolme tuntia putkeen ja aiheet vaihtelivat vaihdevuosista typeriin lapsiin ja aviomiehiin hän tunsi olonsa varsin voimattomaksi. Onneksi kampaus oli toiminut naikkoselle, eikä hän ollut saanut aloittaa alusta.

Auto hidastui kun hän saapui tarhoille ja parkkipaikalle mutta moottorin hyrinä hiljeni vasta kun hän sammutti sen ja astui ulos autosta. Miranda katseli tuttua tallia ja hälinää. Pääkentälle oli ainakin turha änkeä kummankaan hevosensa kanssa, sillä Cindy ei askeleidensa kera mahtuisi vajaan kymmenen muun hevosen väliin ja MP kuitenkin vain flippaisi. Olipa harmillista, että maastot oli suljettu, epätasaiset maastoreitit kun olivat omiaan tuollaisille nuorille hönöille, joita hän piti täällä. Sen sijaan he tyytyisivät koulutreeneihin tänään, Miranda ei ollut yksi niistä uhkarohkeista, joka lähti heittämään kolikkoa hevostensa uhalla.
Miranda nosti pelkääjän paikalta tummansinisen laukkunsa, joka oli painava sisältäen kaikki hänen omat varustuksensa ja iltaruoankin. Hän oli päättänyt aamulla, ettei turhaan yrittäisi kiirehtiä tallilla kun kahdessa hevosessa menisi kuitenkin koko ilta. Hänen onnekseen talli oli panostanut myös oleskelutiloihin.

Parkkipaikalta lähti tallille hyvin siistin näköinen mies samaan aikaan ja mikä mielenkiintoisinta, tällä oli mukana varsin naurettavasti puettu koira. Miranda käveli pitkin askelin kohti tallia mutta katseli koiraa ja sitten miestä - jokin tässä yhtälössä ei nyt ihan napannut ja hän päästi tahattoman tirskahduksen näyn ollessa niin huvittava. "Onko tuo sinun koirasi?" hän kysyi pidätellen hymyä.

Mason roikotti hihnan päässä riuhtovaa demonia ja ei oikeastaan edes hämmentynyt, että kuuli tirskahduksen. Ei kai sellaisessa paikassa oltu nähty niin typerän näköisiä koiria. Olisipa hän jättänyt sen vaikka autoonsa. Toisaalta pienempi paha olisi riepottaa sitä mukanaan kun yrittää puhdistaa kalliin auton nahkasisustusta koirankusesta.
”Vaimoni, itseasiassa”, Mason huokaisi harmissaan mutta soi hymyn kauniille naiselle. Hän seurusteli mielellään tallilla naisten kanssa elätellen vain haaveissaan toiveita jostain muusta kuin tuttavuussuhteesta. Gabriella ei pitäisi siitä, mutta nainen ei koskaan lähtisi tallille, eikä tuon tarvinnut tietää.
”Olen Mason”, mies tervehti ja tarjosi kättään pitäen Sidin kaukana vieraasta. Ei olisi hyvä, jos ilkikurinen koira näykkisi kaikkien kenkiä ja kusisi nilkoille. Hän oli liian kirjaimellisesti nähnyt, mitä pikkukoira saattoi tehdä, eikä halunnut kenellekään sellaista kohtaloa.
”Onko sinulla hevonen täällä?”

"Aivan", hän vastasi. Vaimon, niimpä tietysti. Miranda jotenkin saattoi aavistaa, sillä kukaan hänen näkemistään miespuolisista hevosenomistajista Rosingsissa ei ollut niin vinksallaan, että pukisi koiransa tuon näköiseksi. Miranda olisi varmaankin kokeillut rapsuttaa koiraa, mutta mies piti sen kaukana ja sen tähden hän arvioi parhaaksi jättää koiran rauhan. Ties vaikka se olisi yksi demoni - hän ei välittänyt pienistä ja pippurisista koirista vaan haaveili ennemminkin sellaisista rauhallisista isoista koirista.

"Miranda", hän kätteli ja hymyili. "Itseasiassa kaksi", hän naurahti. "Nuoria projektihevosia molemmat - Cindy ja Moneypenny." Kummatkin kyllä edistyneet mutta tavoitteet hevosten kanssa nousivat sitä mukaan, eikä Miranda tuntenut koskaan itseään valmiiksi niiden parissa. Omalla tavallaan se oli todella mukavaa, sillä häneltä ei ikinä loppunut tekeminen. Oli tylsää ajatella, että jokin asia oli valmis kun se ei todellisuudessa ollut lainkaan. "Entä sinulla?" hän kysyi sitten, vaikka kysymys tuntui hölmöltä. Siisteihin vaatteisiin pukeutunut mies olisi voinut mennä vaikkapa talliin sijoittajasta mutta toisaalta suurinosa Rosingsin asiakkaista olivat enemmän tai vähemmän varakkaita. Hän ei aivan sopinut siihen kategoriaan, sillä oli saanut varallisuutensa sattumankaupan kautta, mutta hän sopi räväkkyydestään huolimatta silti asiakaskuntaan mitä tuli hevostensa varusteisiin ja omaan siistiin pukeutumiseensa.

”Minun on Essie, se on esteratsu”, Mason esitteli hevoesensa ja kiskaisi hevostarhoja kohti nykäisseen koirankuvatuksen luokseen. Miksi se oli pitänyt ottaa mukaan?
”Oletko ratsastanut kauan?” Mies kysyi uskaltamatta olla varma, että projektihevosia omistava olisi pitkän linjan hevosihminen välttämättä. Olihan hänkin ottanut hevosensa vasta viisivuotiaana ja ollut aivan käsi eläinten kanssa, vaikka silloin tietenkin oli uskonut taitoihinsa. Luojan kiitos hänellä oli ollut asiantuntijoita tukenaan.
”Et haluaisi koiraa?” Hän tarjosi kun Sid kellahti kuralammikkoon pyörimään. Hän veti hetken leopardipukuista hurttaa kyljellään mudassa kunnes se nousi rajusti ravistellen ylös ja jatkoi tepsutusta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän voisi vaikka vahingossa päästää sen vapaaksi ja toivoa, että se eksyisi jonnekin metsiin.

Miranda käveli miehen tahdissa ja katseli höperön näköisen koiran menoa. "En taida tietää Essietä, niin iso talli. Mutta mukava kuulla", hän vastasi ja joutui miettimään monta vuotta hänellä oli tullut vietettyä satulassa. "Öh, jotain 20 vuotta", hän vastasi ja sipaisi vapaana leijailevat lyhyet hiuksensa korvan taakse. "Luoja, saipas se minut kuulostamaan vanhalta", hän nauroi, "mutta pikkulapsesta lähtien olen ratsastanut tähän päivään asti." Nuoret hevoset olivat olleet Mirandalle lähes elämäntapa ja hän tiesi, kuinka rasittavaa se osasi olla ja oli oppinut vuosien varrella paljon pikkuniksejä. Ei hän edes tiennyt jaksaisiko enää ratsastaa "normaaleja" valmiita hevosia. Tai osaisiko hän. Vaikeat ja lihasköyhät löllykät olivat hänen alaansa, vaikka Shirleyn toinen hevosista olikin ollut aika sähäkkä aikoinaan.

"Een taida oikein tuollaisista pienistä välittää", hän torjui tarjouksen ja naurahti, kun puettu koira muuttui siististä nanosekunnissa sottaiseksi kuten tallilla maleksivat omistajien koiratkin. "Miksi se on sinulla mukana?"

”Ei se mitään, hevosia on niin paljon ja tuskin itsekään erotan sitä tallin kaikista hevosista”, Mason virnisti kun Miranda ei tiennyt hänen hevostaan. Se ei yllättänyt niin suuressa tallissa, mutta ehkä hän joskus saisi tilaisuuden esitellä esteratsunsa. Hän kuunteli mieluusti kuinka nainen kertoi ratsastusurastaan ja naurahti, kun tuo sai itsensä kuulostamaan vanhalta. Hän ymmärsi liiankin hyvin, että varsinkin naiset olivat monesti aloittaneet ratsastusharrastuksen jo taaperoiässä.
”Minä aloitin vasta aikuisena, mutta onhan tässä jo kymmenen vuotta varmaan enemmän tai vähemmän ratsastettu”, mies naurahti ja mietti, mihin ne vuodet olivat menneet. Ihan kuin hän olisi vasta aloittanut, eikä hän aina taitojensakaan kanssa olisi uskonut kymmenvuotiseen ratsastusuraan. Aina kai sitä saattoi kehittyä ja pitää itseään huonona kun tiesi, mihin halusi tähdätä.

”Hyvä, en minäkään”, Mason pudisteli päätään pikkukoiralle joka hyökki hänen jalkoihinsa ja yritti järsiä housunlahkeita. Yhtä tarmokkaasti hän töni koiraa pois.
”Gabriella työnsi sen mukaani, tarvitsee kuulemma ulkoilmaa. En ymmärrä miksi hän on koskaan hankkinut tällaisen hirviön”, Mason vastasi selvästi välittämättä koirasta tuon taivaallista.
”Mielelläni hukkaisin sen jonnekin. Olisiko ideoita?”

"Niimpä", Miranda nyökkäsi miekkosen puheille. "Käy sääliksi työntekijöitä." Toivottavasti heiltä ei oletettu kaikkien hevosten ulkoaopettelua, koska se kuulosti hurjalta tehtävältä. Isossa tallissa tunsi kieltämättä usein olonsa pieneksi ja mitättömäksi varsinkin kun sai ratsastaa ammattilaisten rinnalla, vaikka toisaalta se oli upeaa. Ehkäpä vielä joku päivä hän saisi mahdollisuuden jutella jonkun ratsuttajan tai ammattikisaajan kanssa hevosista, se voisi olla mielenkiintoista.
"Ai, no mutta myöhemmin on parempi kuin ei koskaan", hän hymyili. Selvästi miehen ratsastelut olivat sujuneet ihan hyvin, kun tämä oli päätynyt estetamman omistajaksi.
Kun pieni puettu koira rupesi retuuttamaan naisen silmissä varsin viatonta taluttaajansa, hän hymyili pahoittelevasti Masonille. Kuulosti inhottavalta tilanteelta joutua sietämään aviopuolisonsa demonikoiraa. Hän ei olisi sietänyt hetkeäkään ylimääräistä tuollaista pirulaista. "Ompa, ihastuttavaa", hän sanoi ja irvisti koiralle. "Hmm, ehkä voisit hätistää sen metsään?" hän ehdotti, vaikka koiran usuttaminen vainoojamiehen tonteille tuntuikin aika karulta tavalta päästä eroon ärsyttävästä eläimestä. "Tai ehkä voit "unohtaa" sen tänne vahingossa?"

”Kunpa voisin”, Mason huokaisi hymyillen ja mietti niitä kaikkia tapoja, joilla pääsisi eroon koirasta. Olisi unelma tulla kotiin, missä ei olisi sitä apinaa.
”Kotiin ei taitaisi olla asiaa sen jälkeen”, hän irvisti hävinneenä ja tiukensi nilkkaansa kaluavan koiran hihnaa pidellen sitä käsivarren mitan päässä itsestään. Ehkä hän vain hylkäisi sen Essien karsinaan ja nappaisi mukaansa lähtiessään. Niin, niin hän tekisi.
Mies avasi tallinoven ja tarjosi Mirandalle mahdollisuutta mennä ensin. Hän seurasi naista pitkin tammakäytävää ja haravoi karsinoiden nimitauluja. Cindy, Moneypenny, Cindy, Moneypenny, no tuossa!
”Olemme melkein seinänaapureita”, Mason naurahti yllättyneenä ja asteli hevosensa tyhjälle karsinalle koputtaen sen ovea. Hän nosti koiran vaatteistaan ilmaan ja laski oven toiselle puolen niin kauas, että kun irrotti hihnan ja sulki oven, ei koira ehtinyt karkuun. Se räksätti muutaman kiukkuisen haukun ennen kuin lähti tutkimaan karsinan alusia ja syömään varmaan mahdolliset lantakikkareet.
”Mitä ajattelit tehdä tänään hevostesi kanssa, Miranda?” Mason kysyi lämpimästi kiirehtimättä mihinkään. Hänen tulisi vaihtaa vaatteensa vielä, ellei vain istuttaisi aikatauluiltaan löysää ratsuttajaa tai valmentajaa tamman selkään sinä päivänä. Olisi ehkä kaikesta huolimatta parempi laittaa työvaatteet kaappiin, sillä niin kotona kuin töissäkin hänelle huomautettaisiin haisevista vaatteista varsin kärkkäästi.

"Ehkä parempi, että siedät sitä ainakin tänään", Miranda vastasi ja naurahti kevyesti. Hän astui talliin ja käveli tammakäytävää pitkin kahden tutun hevosen luokse. Cindy hörähti eikä Moneypennylläkään mennyt kauaa, kun se tuli ovelle itsekin.
"Niimpä olemmekin", hän sanoi hymyillen. "Taidan olla tallilla putkilot silmillä, kun en Essietäkään muistanut." Sen verran hän muisti, että Cindyn vieressä asusti pirun iso mutta todella kaunis Tessa-tamma, joka vielä kaiken kukkuraksi oli seurapiiriperhos-Hamptonin pojan omistuksessa. Kyllä hän oli vuoden aikana paljon täällä asustavia hevosia tutkiskellut mutta nimet tuntuivat vilisevän silmissä ja ihmisten kasvot hevosineen vaihtuivat tiuhaan ja menivät ohi vilistäen. Kun ei liian monen asiakkaan kanssa ystävystynyt ei sitä myöskään paljoa heidän hevosiinsa tarkemmin tutustunut.

Miranda avasi Cindyn liukuoven ja tervehti nuorta tammaa silittämällä sen leveää ja pumpulinpehmeää otsaa. Silitys sotki pään muutoin mustan karvan valkoisilla irtokarvoilla ja Miranda pudisteli niitä tiehensä. Hän katseli kuinka Mason änki koiranpirulaisensa tyhjään hevosensa karsinaan ja piti innokkaasti syliin tunkevan hevosensakin mieluummin karsinan sisäpuolella. "Varmaankin molemmilla aika samantapaista ratsastusta tänään... Maastakäsittelyä, korotettuja maastopuomeja. Simppeliä ja rentoa", hän luetteli miehelle. "Cindy tässä on aika taitava jo puomeilla ja niin on MP:kin mutta sillä on enemmän ongelmia rentoutumisessa ja rauhoittumisessa." Se taisi olla kepeä tapa sanoa, että sitä sai käsitellä silkkihansikkain tai muuten se räjähti käsiin ja hyppäsi huvikseen vaikka kahden puomin yli yhden sijaan. Onneksi se luotti häneen jo nykyään, joten se uskalsi rauhoittua hänen istuntaansa ja otteisiinsa.

Mason asteli Mirandan hevosten luo ja rapsutti Cindyn turpaa kaltereiden välistä. Hän varoi pyyhkimästä hevosista ja karsinanovista pölyyntyviä käsiään vaatteisiinsa. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katseli hymyillen miten asiantuntevasti Miranda tuntui tammoista puhuvan.
”Ne pitävät siitä varmasti”, Mason arveli ja pyöräytti silmiään kun Sid kyllästyi karsinan tutkimiseen ja kuului murisevan pois päästäkseen. Hän päästäisi Mirandan kyllä pian hommiinsa, mutta ei tekisi aloitetta sille, että jäisi yksin. Nainen oli oikein viehättävää seuraa.
”En tiedä vielä ratsastanko Essien tänään. Jos joku ratsastaja olisi vailla ratsastettavaa, voisin yrittää saada sen sellaiseen. Tekisi hyvää että joku muu välillä kokeilisi sitä.”

Cindy oli onnessaan saadessaan huomiota toiseltakin ihmisolennolta. Se oli saanut niin paljon itseluottamusta yhden vuoden aikana, että Mirandan teki mieli liikuttua, kun se antoi vieraan miehen rapsuttaa sitä eikä kavahtanut enää taaksepäin, kuten oli tehnyt vielä puoli vuotta takaperin joka kerta. Sen selässä ei ollut vieläkään käynyt kuin kerran Shirley ja kolmesti Alec mutta Miranda oli silti ollut niihin vähäisiinkin kertoihin tyytyväinen. Hänen pitäisi varmaankin olla useammin kipeä, niin Alec saisi tekosyyn lähteä ratsastamaan.
"Varmasti", Mirandan nyökkäsi ja hymyili hieman. "Kummallakin on hurjan hyvä työskentelymotivaatio, joten niiden kanssa viitsii tehdä oikeasti töitä." Hän osasi kuitenkin odottaa, kuinka Cindy vielä joku päivä lopettaisikin liikkumisen ja jumahtaisi. Sellaisia kausia tuli aina välillä itse kullekin mutta tähän asti tammalla ne olivat jääneet vain yksittäisiin päiviin ja toivottavasti niin olisi tulevaisuudessakin.
"Voisimpa itse ilmoittautua vapaaehtoiseksi mutta minulla taitaa olla kädet täynnä kahden hevosen kanssa", hän valitteli ja katseli Cindyn isoja, kaksivärisiä silmiä, jotka tarkkailivat vierasta ja omistajaansa vuorotellen. Miranda näki, ettei se uskaltanut pyytää liikaa huomiota Masonilta, vaan pysytteli aavistuksen Mirandan takana, mutta häntä se ei huolettanut. "Mutta kai isolta tallilta ratsastajia löytää?" hän naurahti pehmeästi ja vei kätensä tamman hänen olkapäätään hamuavalle turvalle.

Mason pudisteli päätään.
”En missään nimessä tarkoittanut sinua”, hän hymyili ja heilautti kättään. Miranda hoitakoon omien hevostensa liikutukset, ei hän tuolta palveluksia kehtaisi pyytää.
”Onhan täällä niitä. Voisin pyytää Brintonia, hän ratsastaa Essietä tavallisestikin. Ehkä hän on tallilla”, mies arveli ottamatta turhaa stressiä. Kun hän oli jo päässyt töistä, sullonut ahdistavan Sidin karsinaan, hän ei enää stressaisi hevosestaankin. Ratsastaisi tuon sitten itse.
”Voin jättää sinut yksin, jos haluat jo alkaa töihin. Anteeksi, että vaivaan.”

Miranda olisi vähätellyt palveluksen vaivaa ellei se olisi ollut siten valehtelua. "Selvä", hän vain kuittasi ja tönäisi leikkisän tamman kauemmas lempeästi. Cindyä se ei hetkauttanut vaan se tunki hetken päästä takaisin paikalleen.
Kyllä Mason löytäisi ratsastajan, jos ei itse tämänpäiväistä ratsastusta halunnut suorittaa. Hän jätti itse ratsastukset välistä vain pakon edessä, eli työkeikan tai sairastumisen takia ja kumpiakaan ei ollut juuri koskaan. Ratsastuskouluajan valkut olisivat varmasti hänen ahkeruudestaan vakuuttuneita, sillä samalla rutiinilla oltiin menty jo 10 vuotta, vaikka työlasti olikin kasvanut vuosi vuodelta.
"Hänhän on ratsuttaja", hän sanoi varmistellen, "varmasti hän suostuu, onhan se hänen työnsä."
"Ei, et ole yhtään vaivaksi", Miranda pudisteli päätään hymyillen. "Mutta voisin ehdottomasti vaihtaa ratsastusvaatteisiin ja ruveta hoitamaan tätä kaksikkoa", hän sanoi ja katsahti myös Moneypennyyn, joka oli juttelun keskellä jäänyt surkeasti ilman rapsutuksia. Ruskeassa nahkatakissa, mustassa poolopaidassa, vaaleissa korkeavyötäröisissä farkuissa ja punaisissa nilkkureissa oli paha lähteä pomppimaan hevosenlannassa.

”Jos hän sattuu tänään olemaan töissä”, Mason hymähti ja toivoi todella niin. Voisihan hänkin Essien ratsastaa mutta näkisi mielellään, mitä ratsuttaja oli saanut hevosen kanssa aikaan. Hän nyökkäsi kun Miranda ajatteli vaihtaa vaatteensa. Hän viittasi päällään kohti yläkertaan johtavaa portaikkoa.
”Mennään samaa matkaa”, hän ehdotti ja otti askeleen käytävää pitkin. Hän voisi vaihtaa vaatteet ja vilkaista mikäli löytäisi ratsuttajaa mistään. Jos ei löytäisi, ehkä joku muu ehtisi tai sitten hän pääsisi itse kokemaan ratsastuksen riemun. Silloin hän kyllä valitsisi ennemmin esteet kuin koulun.
”Käytkö päivittäin Cindyn ja Moneypennyn luona?” Mason kysyi heidän lähtiessä yläkertaa kohti.

"Niin, siitähän se on kiinni", vaikka Miranda uskoikin miehen löytyvän täältä jostain. Kuulosti hölmöltä, että ratsuttajana toimiva hevosihminen olisi paljoa muualla kuin tallilla mutta saattoi olla, että hän oli myöhässä ja toki heilläkin oli vapaapäiviä. Miranda sulki Cindyn sisään ja katsoi kuinka se jäi orpona seisomaan aivan oven eteen. Hän nyökkäsi Masonille ja pisti kävellen miehen rinnalla. Ratsastusvarusteitaan hän säilytti nykyään kätevyyssyistä tallin lokerossa mutta vaihtovaatteet hiluivat jossain töissäkin mukana olleen laukun pohjalla. Aiemmin hän oli sotkenut kaikki vaatteensa keskenään tallilla mutta lopulta oli tuntunut paremmalta erotella vähän paremmat vaatteet talliröntsistä. Hienollakaan tallilla Miranda ei todellakaan jaksanut pukeutua tonnin toppaliiveihin ja kolmen satasen housuihin, vaikka jotkut sellaista jaksoivatkin.

"No lähes", hän vastasi miehelle kävellessään vilkasta tallikäytävää pitkin. "Cindyllä on kaksi vapaapäivää viikossa tällä hetkellä ja MP:llä yksi. Se rytmi on toiminut niillä aika hyvin."

Mason nyökkäsi.
”Essiellä on yksi vapaa jolloin sitä kävelytetään ja itse yritän käydä muuten joka päivä. Brinton kuitenkin ratsastaa sen kahdesti viikossa, sillä en usko että voisin viedä sitä eteenpäin kouluratsastuksessa yhtä hyvin”, hän kertoi ja jätti tarkoituksella sanomatta suoraan, että ei ollut hevosensa taitoinen ratsastaja. Hän toivoi kehittyvänsä itse mukana, kun Essie kehittyisi, ja tarvitsisi useampia kouluvalmennuksia kuin mitä nyt oli ottanut viime aikoina. Ehtisihän sitä.
”Olen ajatellut kokeilla kenttää, sillä maastoesteet ovat ainakin ajatuksena todella kiehtovia”, mies naurahti noustessaan portaita Mirandan perästä. Ehkä hän vielä joku päivä jopa uskaltautuisi hyppäämään.
”Oletko koskaan kokeillut?”

Miranda meni edeltä portaisiin ja myhäili miehen sanojen tahtiin. "Ammattilaisista on kyllä siinä mielessä hyötyä. Minä olen sen verran ennakkoluuloinen, että Cindya tai Moneypennyä ei juurikaan ratsasta kukaan muu kuin minä. Ne ovat sen verran haastavia hevosia muutenkin, tuntuu paremmalta kun tiedän itse missä niiden kanssa tasan tarkkaan mennään", hän selitti. "Mutta kai vähitellen pitäisi totutella niitäkin vaihteluun..."
Mirandalla oli etäisiä muistoja pienistä tukeista ja puron ylityksistä ratsastuskouluajoiltaan. "Kenttäratsastus on kunnioitettava laji." Eli pelottava ja vaarallinen. "Aikoinaan nuorena ratsastuskoulussa kyllä, vuokrahevoseni kanssa jotain pieniä tukkeja ja risuja." Kerryn näkemisestä oli järkyttävän kauan ja heidän yhteisten vuosiensa muistelu oli jotenkin harmittavan haikeaa. Hän muisti liian hyvin, kuinka maastoesteet eivät todellakaan olleet olleet heidän juttunsa. "En tiedä noista kahdesta, ehkä niiden kanssa pystyisi vielä joskus kokeilla", hän pohti kävellessään lokeroiden luo.

”Ehkä joskus Cindyn tai Moneypennyn kanssa?” Mason ehdotti hymyillen ja avasi oven pukuhuonetiloihin. Hän tarjoutui päästämään Mirandan ensin.
”Voin hyvin odottaa”, hän ilmoitti ajatellen, että ehkä nainen panisi pahakseen, jos hän tuppautuisi tiloihin samaan aikaan. Toki se oli ihan sallittua, mutta herrasmies kun oli. Hänhän voisi vaikka juoda teen odotellessaan tai seurata yläkatsomosta muiden ratsastusta, jos maneesissa joku oli. Hänen pitäisi vain välttää koskemasta mihinkään työvaatteissaan.

"Katsotaan", Miranda sanoi kohauttaen olkiaan. Jos jommasta kummasta kuoriutuisi toimiva maastohevonen ehkä hänkin omistajana viitsiytyisi tsemppaamaan myös ja yrittäisi maastoesteillä tosissaan. Kentällä pitäytyminen ja rentoutumiset maastossa välillä olivat kuitenkin vuosien varrella muuttuneet niin rutiiniksi, että jotkut kiinteät, painavat tukit kuulostivat karmaisevalta. Este- ja kouluratsastus riitti ainakin nyt, kun hevoset olivat vielä tässä pisteessä.
Miranda astui pukuhuoneeseen ensin ja hymyili herrasmiehelle. "Pft, mitä turhia", hän vastasi ja antoi miehenkin ihan rauhassa tulla huoneeseen. Ei hänellä ollut mitään peiteltävää tai pelättävää. Mason ei jostain syystä vaikuttanut epäilyttävältä, joten aivan hyvin hän saattaisi jakaa lokerohuoneen tämän kanssa ja olisi varmaan muutoinkin. Miranda käveli lokerolleen, avasi sen, ja otti laukustaan esiin vaihtovaatteet. Ensimmäisenä lattiaan kolahtivat jalasta riisutut kirkkaanpunaiset nahkanilkkurit.

Mason kohautti olkiaan ja astui samaan huoneeseen naisen perässä. Hän asteli kaapilleen ja avasi sen tottuneesti. Hän etsi siististi viikatut tummat ratsastushousut, mukavan mutta istuvan pooloneuleen, tallitakkinsa ja ratsastussaappaansa kaapista asetellen ne ulkopuolelle. Mies riisui kenkänsä asetellen ne kaapin lattialle, seuraavaksi puvuntakkinsa ja housunsa ja viikkasi ne tunnollisesti hyllylle.
”Aiotko maneesiin vai kentälle?” Mason kysyi mielessään ehkä jonkinlainen taka-ajatus siitä, että saattaisi seurata naisen perässä. Ei kai se pahaa tekisi tutustua tallin asiakkaisiin. Hän todella tarvitsi ystäviä eikä Miranda ollut ollenkaan luotaantyöntävä.

Talvisäät saivat Mirandalle aihetta pukeutua peittävämmin ja pitkähihaisiin, lämpimiin paitoihin mutta haittapuolena niissä oli se, että ne piilottivat hänen rakkaat tatuointinsa. Ajatus lämpimämmistä kesäkeleistä, vaikkeivat ne täällä päin päätä huimanneet, oli ihana. Hän laski rakkaan takkinsa kaappiinsa ja nosti sitten poolopaidan päältään. Paita pisti sekaisin aiemmin siististi suoristetut värjätyt hiukset, jotka Miranda suki takaisin järjestykseen ennenkuin laittoi päälle tummanpunaisen matalampikauluksisen pitkähihaisen, joka antoi solisluiden tatuointien näkyä. Ne olivat koristaneet hänen ihoaan jo niin monta vuotta, että ne olivat osa häntä ja niiden uupuminen peilikuvasta tuntui hölmöltä.
"Hyvä kysymys", Miranda sanoi pohtien. "Varmaankin kentälle, ulkona on aina mukavampaa ratsastaa." Hän elätteli myös toivoa, että kentillä ei olisi tähän aikaan vuodesta niin suuri tunku kuin maneesissa, jonne kaikki mukavuudenhaluiset tahtoivat.
Vaihdettuaan jalkaansa mustat harmailla paikoilla koristellut ratsastushousut Miranda istui alas ja punki jalkaansa ruskeat ratsastussaappaansa. Mikä oli aikoinaan ollut parasta lottovoitossa oli se, että hän oli saattanut uudistaa ratsastus- ja arkivaatteensa täysin. Laadukkaat housut ja upean pehmeät saappaat olivat unelmaa. "Meinaatko etsiä Brintonin ratsastamaan tammaasi?"

Mason katseli lähes häpeilemättä naisen tatuointeja. Miksi hänellä ei ollut sellaisia, ne olivat hienoja. Hän antoi katseensa siirtyä pois vasta tajuttuaan tuijottelun epäsopivaksi ja jatkoi pukeutumistaan. Vielä paita päälle ja valmista tuli. Hän pujotti vihkisormuksen sormestaan ja pudotti sen villakangastakin taskuun. Olisi vähemmän tiellä, hän uskotteli, vaikka otti jälleen ison askeleen kauemmas vaimostaan.
”Aion yrittää”, Mason virnisti ja aseteltuaan kaiken tarvitsemansa kaapin ulkopuolelle, hän lukitsi oven. Kypärä olisi joutava, jos hän vain katselisi.
”Ehkä suostuttelen hänet kentälle jotta voin samalla seurata kuinka sinulla menee”, hän ehdotti kysyvästi eikä voinut estää kevyttä flirttiä vaikka sitä vastaan olikin. Eihän onnellisessa aviossa elävä mies yrittänyt herättää muiden naisten huomiota. Mason ei myöntänyt sitä itselleen vaikka tiesi kipeän hyvin, että sitä hän juuri yritti. Gabriella ei kiinnostanut häntä, ei enää, ja mielenkiinto siirtyi helposti muualle. Onneksi talli oli täynnä kauniita naisia.

Miranda hymyili hieman Masonin viipyvälle katseelle, eikä se häntä liiemmin haitannut. Alec ei ollut täällä eikä hän edes yrittänyt mitään. Alecin ja hänen suhteensa alussa Miranda oli ollut niin varovainen, ettei edes tunnistanut itseään enää mutta nyt kun suhdetta oli kestänyt jo yli puoli vuotta hän oli osannut rentoutua, sillä tiesi, että he olivat molemmat sujut keskenään. Teinivuosien sekoilut saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, ettei mikään voisi mennä pieleen tällä kertaa. Sen sijaan, että olisi huolehtinut heistä, hän katsoi mielenkiinnolla kuinka Mason pisti vihisormuksensa pois sormestaan.

"Kannattaa", hän vastasi ja laski tavaroitaan kaappiin otettuaan viimeisenä kypäränsäkin sille varatusta silkkipussista. Kypärä oli yksi harvoista varusteita, joita hän ei ollut uusinut, sillä samettinen siisti yleiskypärä oli niin hyvä hänen päähänsä ja muutoinkin priimassa kunnossa vuosien käytöstä huolimatta. Sen vaaleanruskeat nahkaremmit olivat ihana pehmeät ja taipuisat, kuten kaikki hyvinhoidettu nahka.
"Mikä ettei", Miranda virnisti hieman ja nosti päälleen mustan toppaliivin. "Varaudu todistamaan hyvin tasotonta menoa", hän lisäsi suljettuaan kaapin oven, sillä ensimmäisen ratsutukseen pääsisi innokas Moneypenny. "Hevoseni tuskin vakuuttavat taidoillaan yhtä lailla kuin joku valmis, kokeneempi ratsu."

”Olet varmasti taitava, anna vähän krediittiä itsellesi”, Mason naurahti ja kiskoi sinisen takin päälleen. Mustat saappaat, tummanharmaat housut ja tumma takki olivat niitä neutraaleja miesvärejä, joita hän erityisesti suosi pukeutumisessaan.
”Ehkä etsin nyt sen Brintonin. Jos hyvin käy, näemme varmasti pian”, hän sanoi ja vältti vain hienoisesti iskemästä silmää. Ei sellainen sopisi, ei ollenkaan. Gabriella tappaisi hänet jo jos tietäisi, että hän oli vaihtanut vaatteensa samassa tilassa naisen kanssa. Mies katosi oleskeluhuoneen kautta talliin ja maneeseihin etsiäkseen ratsuttajan Essielle.