Häiriötekijä

Mason hymähti huultaan purren, kun Miranda ehdotti puolien pitämistä. Ehkä pitäisi yrittää. Gabriella osasi olla jämäkkä eikä hän halunnut tapella turhaan. Tuntui vaikealta kieltäytyä suoranaisesta käskystä, kuten koiran ottamisesta tallille. Ehkä hän ensi kerralla osaisi olla tiukempi asian suhteen, varsinkin kun tiesi, millainen riiviö Sid oli. Hän nyökkäsi nyt enemmällä hymyllä kun sai luvan tulla katsomaan Cindyä ja vilkaisi sitten koiraansa. Se tuskin käyttäytyisi herrasmiesmäisesti hevosten lähellä, mutta onneksi se olisi hihnassa ja niin pientä koiraa piteli hennompikin ihminen.
”Se tulee mukaan ettei terrorisoi muita tallilla. Lupaan pitää sen aisoissa”, hän sanoi kevyttä huvittuneisuutta äänessään. Hän voisi ainakin yrittää.
”Mennäänkö? Voin auttaa sinua kantamaan Cindyn varusteet.”

"Ehkä se yllättää ja on rauhassa ulkosalla", Miranda hymähti. "Kunhan se ei sekoa täysin, Cindy ei ole aivan niin selväjärkinen vielä, että selviäisi sellaisesta." Hän oli roikkunut mukana tarpeeksi monta kertaa, kun jokin oli yllättänyt tai säikäyttänyt sen. Aikoinaan oli riittänyt, että jokin asia oli eri tavalla kuin normaalisti - nykyään vaadittiin hieman järeämpiä häiriöitä sekoittaakseen Cindyn mielentilan.
"Mennään vain", Miranda sanoi ja käveli portaille. "Kiitos, se olisi mukavaa." Ei hän tarjottua apua torjunut.
"Joten, miten tapasitte vaimosi kanssa? Jos saan udella", hän avasi uuden keskustelun astellessaan portailta varustehuoneeseen. Jos vaimo ei pitänyt hevosista hänen täytyi olla muuten aivan täydellinen.

”Toivon niin”, Mason sanoi epäröiden ja vilkaisi koiraa narussa.
”Vien sen autoon tai jotain, jos se ei käyttäydy. Lupaan ettei siitä ole harmia.” Hän tiesi lupauksen mahdottomaksi ja melko epävarmaksi ottaen huomioon millaisen persoonan kanssa oli liikenteessä, mutta kai hän pienen koiran kanssa selviäisi. Mies lähti seuraamaan Mirandaa kohti varustehuonetta. Hän ei voinut sanoa, ettei olisi hieman yllättynyt keskustelun siirtyessä hänen vaimoonsa. Miksi Mirandaa olisi kiinnostanut? No, itsepä oli kysynyt.
”Tämä on vähän noloa, mutta yhdellä deittipalstalla”, mies paljasti yrittäen estää poskiaan punoittamasta niin kovin. Oli surullista että hän oli hakenut seuraa internetistä kun ei sitä tuntunut muuten löytävän. Gabriella oli ollut sen palstan järkevin tapaus ja jo ensimmäisten varsinaisten treffien jälkeen hän oli rakastunut korviaan myöten hyvätahtoiseen mutta voimakasluontoiseen naiseen. Ehkä he olivatkin avioituneet liian pian, mutta molemmilla oli jo ikää ja elämä ei ollut ikuinen.
”Siitäkin tuntuu olevan jo ikuisuus”, Mason huokaisi miettiessään suhteen alkuhetkiä vähän liian pitkään ottaen huomioon, että seurassa oli puolituttu nainen. Hän muisti yhä sen kun oli nähnyt naisen ensimmäisen kerran, eikä voinut kuin ihmetellä, mihin se nainen oli kadonnut.

"Älä huolehdi. Cindyn on parempi muutenkin oppia tavoille sekavammassakin ympäristössä", Miranda selitti. Ei hän voinut aina olettaa, että olisi rauhallista ja hiljaista. Cindyn piti oppia vielä paljon, jos he aikoivat kunnolla kisakentille. Miranda tiesi, kuinka stressaavaa kisaympäristössä saattoi olla ja mitä kaikkea vastaan pystyi tulemaan traktoreista koiriin ja lastenvaunuihin.
"Oh", hän vastasi ja katsoi Masonia. Deittipalsta ei olisi tullut hänellä ensimmäisenä mieleen eikä toisenakaan, mutta nykypäivän deittailu olikin muuttunut niin paljon, ettei ihmekään jos ihmiset löysivät parisuhteita ja miksei avioliittojakin netin kautta. "Ei se ole noloa, sehän on vain nykypäivää", hän kohautti olkiaan ja avasi varustehuoneen oven.
"Tiedän tunteen", hän vastasi. Ikuisuus siitä, kun hän ja Alec olivat tavanneet ratsastuskoululla lapsina ensimmäisen kerran. Ikuisuus siitäkin, kun hän oli pilannut kaiken Derekin ja Alecin kanssa. Oli pieni ihme, miten hänen elämänsäkin oli edennyt siitä päivästä, vaikka silloin se oli tuntunut maailmanlopulta. "Kaikesta alkaa olla jo niin kauan, tässähän tuntee itsensä ihan vanhaksi", hän naurahti kevyesti kun käveli Cindyn satulalle ja suitsille, jotka nosti syliinsä.

Mason oli varma, että yllättyneestä reaktiosta ja sen puolustelusta huolimatta Miranda ei ehkä ihan ymmärtänyt hänen seuranhakumenetelmäänsä. Olihan se oikeasti todella säälittävää, mutta hänen ystävänsä oli ylipuhunut siihen katsottuaan liian kauan miehen yksinäisyyttä. Hän kuunteli naisen sanat, eikä voinut olla arvelematta, kuka tämä mysteerimies oli, josta Miranda sivulauseissa puhui.
”Lupasin kuunnella, jos haluat kertoa oletetusta miehestäsi lisää”, Mason muistutti lempeällä hymyllä ja vilkaisi ympärilleen satulahuoneessa apuaan tarjoen. Hän voisi kantaa harjat tai suojat, kunhan ne mahtuisivat käsiin niin että koiran hihna pysyisi tukevasti toisessa. Varustehuone oli elämys sekin Sidille, joka tuntui haluavan joka paikkaan yhtä aikaa.

Vaikkei Miranda ehkä ollut itse nettideittailun kannattaja tai koskaan päätynyt deittisivustoille, halusi hän ymmärtää sen mahdollisuudet. Hän ei ollut jäykkä vanhanaikainen ihminen, joten varmasti netin kautta saattoi löytää aitoja ihania ihmisiä ja parisuhteitakin.
"Voit ottaa Cindyn harjapakin, se on siinä lokerossa 25", hän ohjasi Masonia, joka oli tarjoutunut auttamaan tavaroiden kantamisessa. Se oli myös hyvä tapa ohittaa äskeinen miehen kehoitus.
"No kyseessä on aika pitkä tarina", Miranda köhähti. Ja tarinan takana paljon kaikkea sontaa, jota Miranda ei halunnut muistella.
"Mutta jos olet ihan varma, että jaksat kuunnella voin kyllä kertoa."

Mason otti kuuliaisesti oikean harjapakin lokerikosta ja oli saada koiran sen pohjaan kiinni hampaillaan välittömästi. Hän siirsi Sidin kärsivällisesti kauemmas ja hymähti Mirandan sanoille. Ei hän ollutkaan mitään lyhyttä, helppoa tarinaa odottanut. Hän nyökkäsi.
”Totta kai”, hän myöntyi kuuntelemaan ja oman vuodatuksensa jälkeen olisi melkein onnellinen, jos toisenkin kaapista löytyisi luurankoja. Eihän hänen ja Gabriellan avioliitto täydellinen ollut, mutta ei siitä silti olisi tarvinnut kaikille juoruta. Jos se tulisi vaimon tietoon, ei hyvä heiluisi. Tuo tosin nuhtelisi jos siitä, että hän jutteli muille naisille.

"No, hyvä on", Miranda vastasi ja mietti hetken mistä edes alottaisi. Hän ja Alec eivät vain olleet tavanneet ja ruvenneet seurustelemaan.
"No siis, poikaystäväni nimi on Alexander", Miranda päätti aloittaa ensimmäisistä faktoista, mitä hänellä tuli mieleen. "Hän on minua vuoden vanhempi ja tavattiin ensimmäisen kerran nuorina ratsastuskoulussa, jossa me molemmat käytiin." Miranda ei saattanut muistaa kuinka nuoria he olivat olleet, lapsia hänen näkökulmassaan kuitenkin. Hän käveli tallikäytävää pitkin Masonin ja koiran vierellä ja jatkoi tarinaansa. "Ystävystyttiin nopeasti ja joskus kakskymppisinä seurusteltiin vuoden verran. Sitten Alec lähti opiskelemaan Amerikkoihin."
Miranda jätti huulta purren tarinasta kaiken draaman pois, sillä niistä hän ei ollut valmis keskustelemaan... oikeastaan kenenkään kanssa. Ne olivat hänen salaisuuksiaan ja siinä missä Derek tai Alec eivät huudattaneet niitä kadulla ei hänkään aikonut kertoa, ellei tilanne oikeasti sitä vaatinut.
"Sen jälkeen ei nähtykään. Oli molemmilla kai kiire, tai jotain", hän jatkoi ja laski satulan telineelleen. Jos kiire tarkoitti välttelyä niin sitä se kai oli.
"Viime toukokuussa nähtiin kisoissa ja ruvettiin tapailemaan. Ei siinä ihmeempää", hän kohautti olkiaan vaisusti ja tiesi typistäneensä tarinaa enemmän tai vähemmän tarkoituksella.

Mason kuunteli hiljaa nyökkäillen välillä. Hänen oli tietenkin mahdoton ymmärtää koko kuviota niin vähällä informaatiolla, mutta hän yritti. Mies katui välittömästi koko asian kysymistä, sillä ei hänestä olisi antamaan parisuhdevinkkejä omalla kokemuksellaan, sillä yhtäkään onnistunutta suhdetta ei takana ollut - ei edes se nykyinen. Hän halusi kuitenkin olla kuuntelijana, mikäli Mirandalla oli jotakin sydämellään. Ainakin tuon puheista päätellen kuvio oli haastava.
”Ei ihmeempää?” Mason kysyi etsien kevyttä äänensävyä ja hymyä. Johan tarina oli ollut aikamoinen. Hän laski harjapakin maahan.
”Missä Alexander nyt on? Luulisi että kanssasi täällä, oletan että hänkin harrastaa hevosia?” Ainakin kisoissa tapaamisesta sai sellaisen kuvan.

Mirandan olisi ehkä pitänyt avata tilannetta enemmän mutta hän huomasi ettei oikeastaan osannut. Shirley ja Marcus olivat kihloissa ja ystävät ympärillä ostivat omia taloja ja hankkivat lapsia ja koiria - kai kaikki odottivat jo milloin Alec kosisi häntä ja rankka menneisyys saisi onnellisen lopun. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
"Ei kai", Miranda vastasi epävarmemmin vaikka hymyili Masonille avatessaan suitsien hihnoja. "Alec asuu Seahamissa, sinne on tunnin ajomatka täältä. Hänellä on hevonen siellä pienellä yksityistallilla. Hän käy siellä töissä, näemme kyllä viikottain miten milloinkin", hän huokaisi. Jotenkin se ei vain riittänyt hänelle mutta koska Alec ei valittanut ei hänkään avannut suutaan.
"Kuulostaa masentavammalta kuin se on... kyllä meillä menee ihan hyvin", hän vakuutteli Masonille laskeuduttuaan Cindyn harjapakin puoleen. Hän nosti esiin pari harjaa ja avasi karsinan oven. Cindy katseli koiraa ja miestä tarkasti mutta pysyi paikallaan karsinan ovella, kun Miranda rupesi harjaamaan sitä.

Mason ymmärsi jälleen vähän enemmän, kun kuuli pariskunnan välisestä erosta. Oli varmasti raskasta elää kaukosuhteessa, varsinkin jos olisi halunnut enemmän. Jokin antoi ymmärtää, että Miranda halusi - niin naisilla oli tapana tehdä.
”Kaukosuhteessa on varmasti haasteensa”, hän mietiskeli toivoen, että mikäli nainen tahtoisi, tuo avautuisi enemmänkin. Kuten Miranda oli itse sanonut, puhuminen auttoi.
Sid oli istuutunut kerrankin järkevästi paikalleen ja tarkkaili karsinassa olevaa hevosta hyvän välimatkan päästä. Mason ei päästäisi sitä lähemmäs ja jos se tekisi eleenkään alkaakseen riehua, hän veisi sen pois. Varsinainen turha rötkäle sekin.
”Tuntuuko sinusta, että Alexander on se oikea?” Mason kysyi nyt jo huvittuneena siirappisista sanavalinnoistaan, mutta peitti naurunsa.

Masonin harmiksi Miranda harvoin noudatti omia neuvojaan. Hän oli petollisen huono antamaan neuvoja mutta silloin kun niitä jakoi, ei varmasti noudattanut niitä itse. Se todistettiin jo pelkästään sillä kuinka huonosti hän söi kotonaan, vaikka hän saattoi jankata ystävilleen siitä, kuinka törkeää oli ettei heidän kaapeistaan löytynyt kuin jämiä.
"Siinä on. Saa viettää auton ratissa tunteja viikossa ja kokoajan yrittää sovittaa näkemisiä. Alecilla on ihan oma elämänsä Seahamissa", hän kertoi ilmeettömänä harjatessaan Cindyä. Hän pohti miten voisi kääntää keskustelun johonkin toiseen suuntaan mutta ennenkuin osasi sanoa mitään hänet yllätettiin varsin erikoisella kysymyksellä.
Miranda käänsi katseensa Cindyn mustasta karvasta Masoniin ja mietti, mitä voisi vastata ilman että kuulostaisi epäkiitolliselta ja kamalalta ihmiseltä. "Ajattelin niin pitkään..." hän aloitti ja hänen teki mieli heti suunsa avattua lopettaa siihen paikkaan. "Tai siis ajattelen vieläkin", Miranda korjasi ja siirsi katseensa Masonista takaisin pitkäharjaksiseen harjaan, jota piteli kädessään. "Taisin vain kuvitella, että kaikki olisi helpompaa." Kolmas kerta toden sanoi, eikö niin? Siltä ei hänestä kuitenkaan tuntunut. Hän huokaisi syvään ja kumartui harjaamaan Cindyn jalat puhtaiksi. Miksi hän oli edes avannut suunsa alun perin.

Masonista oli kurja kuulla, ettei tämäkään suhde ollut parhaimmasta päästä. Tuntui, ettei mikään koskaan ollut. Miksi ihmiset tekivät kaikesta niin vaikeaa? Hän ei voinut arvostella, koska oli tehnyt sen virheen itsekin.
”Ikävä kuulla”, hän pahoitteli.
”Ehkä pääsette johonkin ratkaisuun ongelmienne kanssa”, mies toivoi ja hypisteli koiransa hihnaa. Olisipa hän löytänyt ratkaisun Gabriellan kanssa. Suhde ei vain toiminut, he molemmat tiesivät sen. Miksi ero tuntui niin mahdottomalta ajatukselta edes keskustella.

Mirandaa nolotti suunnattomasti, että hän oli möläytellyt kaikkea niin ilkeää Alecista Masonille. Ehkä oli onnikin, ettei mies ollut todistamassa hänen varomattomia sanojaan ja typeriä tekojaan päivittäin tai että he eivät asuneet saman katon alla, jolloin Alec olisi joutunut siivoamaan hänen puolestaan kun hän ei osannut pitää taloa koossa. Ei hänestä varmaan edes olisi muuttamaan yhteen tai mitä vielä avioliittoon.
"Toivottavasti", Miranda sanoi ja harjasi tamman päänkin. "En kai nyt kuulosta siltä, etten rakastaisi Alecia? Koska rakastan kyllä", hän sanoi ja laski harjat pakkiin. Hän oli rakastanut Alecia aina. Silloinkin kun oli rakastanut Derekiä, vaikka heidän suhteensa oli ollut alamäessä jo pitkään. Silloinkin kun he eivät olleet edes yhteyksissä eikä hän tiennyt asiasta itsekään.
Miranda katseli Cindyä, joka seisoi niin nätisti vapaana, että hänen teki mieli hukuttaa ihana tamma porkkanoihin. Ja kadota itsekin siihen porkkanamereen. Se ei säikkynyt rauhassa, vielä, istuvaa Sidiä eikä sen suuremmin häseltänyt muutakaan. Kun Miranda laski ruskean koulusatulan sen selkään, se kääntyi katsomaan omistajaansa ja nypelsi ketterästi satulan siipeä.

Mason löysi hymynsä kun Miranda kauhisteli sanojaan.
”Et. Rakkaus on monimutkaista”, hän yritti selittää ymmärrystään, sillä tiesi hyvin mistä nainen puhui. Ei hän ollut mikään arvioimaan, mitä toinen tunsi poikaystäväänsä kohtaan. Mies huomasi kieputtaneensa koiran hihnan kämmenensä ympärille ja alkoi nyt aukoa tekemäänsä solmua.
”Vaikka rakastat jotakuta, ei se tarkoita että sinun pitää olla täysin samaa mieltä joka asiasta tai välttämättä edes pitää siitä ihmisestä välillä”, Mason virnisti kevyesti ja toivoi, että asia oli niin myös muiden ihmisten kohdalla. Ainahan parisuhteissa riideltiin ja oltiin erimieltä asioista, välillä pahemminkin. Hänen ja Gabriellan väliset ristiriidat tuntuivat liian suurilta ratkottavaksi, mutta hän toivoi Mirandan ja Alecin selvittävän mieltä vaivaavat asiat.

"Niinhän se on", Miranda sanoi tukahdetun huvittuneena - ja hänen tapauksessaan mahdottoman sekavaa ja kaoottista. Nainen keskitti katseensa punaiseen kukkakuvioiseen huopaan ja siisti sen pehmeää pintaa, ennenkuin sulki ja kiristi satulavyön. Se sai tamman huiskimaan häntäänsä närkästyneenä mutta saadessaan pienen silityksen kaulalle se kääntyi omistajansa puoleen leppoisana.
"Niimpä", hän nyökytteli Masonille ja yritti piristyä, vaikka keskustelu olikin saanut hänet surkealle tuulelle. Ei hän kehtaisi mykkäkoulua pitää Masonin seurassa, vaan nieli parhaansa mukaan kaiken. Alecin ja hänen suhteensa selviäisi kyllä, eivät he voisi erota. Ehkä Miranda nielisi ylpeytensä ja avaisi suunsa tämän keskustelun kannustamana.
"Että sellaista minulla", hän henkäisi ja yritti hymyillä urheasti. Omalla tavallaan tilanne oli koominen ja jostain kumman syystä hän tunsi pienen deja vun. Miranda ei aikaillut Cindyn kuntoonlaitossa vaan nosti käteensä suitset, jotka pujotti vastustelevan tamman päälle. Koristekristallein koristeltu otsapanta toi mukavasti hieman kimalletta ratsukon arkeen. Viimeisenä hän pujotti satulan siipien alta kiinni enkkuviltin, sillä ohutkarvainen rääpäletamma varmasti liikkuisi huonosti iltaa myöten viilenevässä ilmassa ellei saisi lämmikettä päälleen.

Mason toivoi ettei ollut turhalla utelullaan aiheuttanut kurjaa olotilaa naiselle, mutta minkä sille enää voi. Hän antoi toisen olla omissa oloissaan hevosen kanssa ja kumartui rapsuttamaan Sidiä todeten sen samassa huonoksi ideaksi, kun karvakasa alkoi murista hänelle. Niinpä tietenkin.
”Kaikki järjestyy”, Mason lupasi rohkaisevan hymyn kera, vaikka mistä hän tiesi. Hänen oli vain tapana uskoa, että kaikki onnistuisi kyllä - tavalla tai toisella. Eihän hän tuntenut paremmin Mirandan ja Alexanderin tilannetta, mutta hän toivoi kaikkea hyvää pariskunnalle.
”Toivottavasti en painostanut puhumaan ahdistavista asioista”, hän toivoi hiljaisella äänellä.

Miranda oli kiitollinen siitä, miten hyväksyvän juttelupartnerin oli hankkinut itselleen, sillä hänestä sai harvoin edes noin paljoa irti. Masonin rohkaisu sai hänet hymyilemään hieman aidommin ja kokoamaan itsensä. Valivali, ei poikaystävästään nalkuttaminen vienyt tänä iltana mitään mihinkään. Hän kippasi kypäränsä päähänsä, sillä ei viitsinyt näiden nuorten kanssa ottaa riskejä, ja nappasi tamman kumiohjat käteensä.
"Eiei, älä huolehdi", hän huitaisi kättään torjuvasti ja pyöritteli päätään. Tottakai ne ahdistivat häntä mutta Masonin ei tarvinnut tietää sellaisia.
"Mennäänkö?" hän kysyi pienesti hymyillen Masonilta ja katsoi tammaansa, joka tiesi pääsevänsä treenailemaan. Sen motivaatio oli ihailtavaa.

Mason puri huultaan ettei väittäisi vastaan. Kai Miranda tiesi itse parhaiten, millainen olo oli. Hän viittasi hevosen kanssa kulkevaa menemään ensin, sillä ei voinut riskeerata sitä, että Sid jäisi haukkumaan perässä tulevalle ja voisi aivan hyvin seurata pidemmän matkan päästä. Hän odotti että Cindy ja Miranda olivat menneet ja seurasi koiran kanssa sitten viistosti takaa, jotta ei säikäyttäisi nuorta hevosta.

Miranda oli harvoin se porukan johdonmukaisin tyyppi mutta tiesi aina mistä ei pitänyt tai ei halunnut puhua. Oli sekin jo jotakin, vaikka muu olikin yleensä hieman sekavampaa. Miranda lähti kävelemään Cindy käsikynkässään kohti kenttää, jossa oli tehnyt töitä Moneypennynkin kanssa. Hän näki kaukaa, että puomit olivat yhä pitkällä sivulla ja oli mukavaa, ettei kukaan ollut raahannut niitä tässä välissä pois. Cindy kulki naisen vieressä kuuliaisena pitkin askelin mutta katseli kulmiensa alta hiljentyvää ja vähitellen hämärtyvääkin tallialuetta.
Miranda ei pitänyt siitä kuinka kiusallinen hiljaisuus uhkasi laskeutua heidän päällleen ja häntä nolotti, miten hän oli ottanut puheenaiheesta itseensä. Miksei hän osannut keskustella kuten aikuiset, ilman turhia tunteiluja.
"Joten", hän aloitti psyykattuaan itsensä pirteämmälle äänensävylle. "Oletko ajatellut kisata Essien kanssa tallin kisoissa? Nyt kun tulee kevät, kisoja on tiuhempaan. Voisitte vaikka kokeilla koulukisoissa onneanne?" hän vaihtoi aihetta ja katsahti Masonin ja Sidin suuntaan.

Mason huomasi, että Miranda yritti nostaa tunnelmaa, mutta häntä jäi vaivaamaan. Ehkä naisen olisi pitänyt antaa olla hiljaa, nyt tuo selvästi jäi ajatuksiinsa.
”Koulukisoissa?” Hän naurahti yrittäen löytää keveää asennetta.
”Estekilpailuihin todellakin osallistumme sen mukaan, miten niitä meidän tasollamme on”, Mason lupasi ja alkoi todella pohtia koulukilpailuja. Ehkäpä.
”Jos saan aikaiseksi käydä kouluvalmennuksissa, voin harkita niitäkin. Entä sinä?” Mies kysyi vastaan ja piteli kiinni ulkona edes takaisin sinkoilevasta koirasta.

"Vaikka olisikin vähän epävarmempi fiilis se on ihan hyvä lähteä kokeilemaan, eihän siinä menetä mitään", Miranda hymähti ja pidätteli Cindyä kevyin ottein kun se tahtoi lähteä kiilaamaan hänen ohitseen.
"Cindyllä yritetään varmaan nyt kevään tullen parantaa tuloksia Helpossa B:ssä", hän kertoi ja oli tyytyväinen kun keskustelu oli siirtynyt eri uralle. Hän saattoi puhua Cindystä ja hevosista yömyöhään. "Emme paljoa ole vielä hypänneet kisoissa, koska kisaympäristö on sille niin jännittävä. Tai melkein pelottava. Ehkä se rupeaa vihdoin aikuistumaan, jotta kisoissakin rupeaisi onnistamaan ja voisi paremmalla mielellä lähteä pieniin luokkiin ja niiden kautta isompiin."
Mirandan tullessa kentälle, joka oli ihastuttavan tyhjä vieläkin, hän avasi portin ja käveli sisään Cindy perässään. Cindyn kanssa kentällä olisi saanut Mirandan puolesta kyllä olla joku muukin ratsukko, sillä se viihtyi paremmin seurassa. He selviytyisivät tästä kuitenkin.

”Olet kyllä oikeassa”, Mason nyökkäsi ja melkein innostui ajatuksesta. Kouluratsastaminen ei koskaan ollut kuulunut hänen suosikkeihinsa, mutta jos hän todella panostaisi, voisi hänestä ja Essiestä radoille ollakin. Ja ainakin se olisi hyvä ponnahduslauta niihin kenttäkilpailuihin, joista hän niin haaveili.
”Kuulostaa hyvältä. Ilmoitat sitten, niin lupaan tulla kannustamaan”, mies hymähti ja jäi mietteliäänä portille.
”Haluatko että kannan puomeja tai jotain?” Hän tarjosi ennen kuin jäisi koiransa kanssa vain katsomaan. Ehkä hän saisi sidottua Sidin aidan tolppaan kentän ulkopuolelle ja voisi olla avuksi.

Kyllä Miranda uskoi, että mistä tahansa ratsukosta saatiin tarpeeksi edustava parivaljakko koulukentille, kun perusteisiin panostettiin ja treenaamiseen käytettiin vaivaa. Estehevosetkin osasivat mennä käyntiä, ravia ja laukkaa ja apujen kuunteleminen oli aivan yhtä tärkeää esteillä kuin koulussakin. Suurin ero tulikin ratsukon yhteistyössä ja siinä, miten päin hevonen kulki, kun siltä vaadittiin peräänantoa. Essie oli vaikuttanut todella hyvältä sileällä, joten varmasti Mason pärjäisi sen kanssa.
"Pientä hiomista ja olette ihan hyvä pari koulukentille", hän kannusti Masonia. "Tietysti, en tiedä milloin ensimmäiset kevään kisat ovat mutta emmeköhän jo siellä esiinny", hän kertoili. Usein Rosingsin kisoissa tuntui olevan luokkia itse kullekin, vaikka nuori tamma kalpeni Grand Prix-ratsujen ja 150cm esteluokkien hevosten rinnalla.

Miranda katsoi kenttää, jolla oli vain kuusi puomia pitkällä sivulla ja nyökkäsi Masonille. "Oikeastaan juu, pistetään Cindy enemmän töihin. Voitko tuoda kaksi puomia pienen ympyrän kaarelle tähän toiselle pitkälle sivulle", hän neuvoi ja ohjasi kädellään.

”Ehkä kilpailemme toisiamme vastaan”, Mason naurahti tietäen, että starttaisi varmasti jonkun lasten luokan. Hän ei ollut kouluratsastaja, vaikka entinen tyttöystävä ja ratsastuksenopettajakin olivat kovasti patistaneet häntä opettelemaan myös sitä. Mutta kun se oli niin vaikeaa ja siinä kehittyminen niin hidasta! Hän nautti vauhdista ja tekemisen riemusta eikä halunnut, että ratsastuksesta tulisi pakkopullaa. Siksi hän oli valinnut esteet.

Mason sitoi koiransa kentän ulkopuolelle kauas portista, mikäli sinne tulisi lisää ratsukoita. Sid ei välittänyt yksin jäämisestä vaan haukahti vaativasti, mutta mies päätti jättää sen silti. Kai hän ehtisi hätiin jos se alkaisi vaikeaksi ja pelottelisi hevosia. Hän asteli kentälle ja suoraan estevarastoon. Puomien väreistä viis veisaamatta hän nappasi kaksi kainaloonsa, kiittäen että oli yhä tallivaatteissa, ja lähti raahaamaan niitä perässään Mirandan osoittamaan paikkaan.
”Kuinka pitkällä välillä?” Hän kysyi laskiessaan puomit maahan ja potkiessaan niitä oikeisiin paikkoihin.