Jossain matkalla olin hukannu kartan takas himaan

[Avoin peli. Kat on eksynyt ja saapuu Greenridgeen täysin vahingossa tietämättä missä on. Tervetuloa pelastamaan pikkuprinsessa - tai nolaamaan se entisestään.]

Kylmä sade piiskasi säähän varautumatonta ratsastajaa hämärässä alkuillassa. Katerina oli kyyristynyt hevosensa selkään epämääräiseksi mytyksi, mutta edes se ei auttanut häntä pysymään lämpimänä, sillä sade oli mennyt läpi ohuesta takista ja ratsastushousuista ajat sitten. Hänen nahkasaappaansa olisivat varmaan entiset ja Aleksein kauniit, valkoiset pintelit ja satulahuopa niin likaiset, ettei niitä pesisi kukaan hohtaviksi.
Kun hän oli lähtenyt kotitallilta, taivas oli ollut vielä puolipilvinen ja melkein kutsunut maastoon. Kat, joka maastoili harvoin ja sitäkin enemmän tutuilla teillä, oli kerrankin repäissyt, ja suunnannut metsän halki vieraille poluille. Hän oli ollut maastossa ja tuntikausia, hänen puhelimensa oli kastunut ja kieltäytynyt toimimasta, eikä hänellä ollut enää mitään tietoa, mihin suuntaan hän oli menossa. Aleksei oli onneksi luotettava ratsastaa, ja se oli hieman hämmentyneenä kannellut omistajaansa pitkin maita ja mantuja ihmetellen, miksi he olivat lähteneet niin pitkälle retkelle.
Katerina tärisi kylmissään ja piteli nihkeitä ohjia käsissään vain tavan vuoksi - ne roikkuivat niin pitkinä, että niillä ei varsinaisesti pidetty hevosta missään ruodussa. Hän oli liian väsynyt pelkäämään, että ori heittäisi hänet selästään tai ryöstäisi. Hän oli toisaalta menettänyt uskonsa myös siihen, että hevonen koskaan veisi häntä kotiin. Ehkä hänen pitäisi löytää joku sateensuoja vanhasta ladosta. Ajatus karmi hienohelmaa.

Edestä kuului hevosen hirnahdus. Katerina ja Aleksei havahtuivat molemmat, jälkimmäinen ehkä enemmän omistajansa jännittyneisyyden vuoksi. Ori vastasi pitkällä huudolla ilmeisesti kaveripulassaan ja Katin toivo heräsi. Ehkä he olivat lähellä Rosings Parkia, vaikka hän ei tuntenutkaan seutua. Nainen kannusti ratsunsa raviin keventäen lämmittääkseen heitä molempia. Pian he saapuivat hiekkatietä pitkin tallin pihaan. Se ei ollut Rosings Park, mutta Katerina oli niin helpottunut, että olisi voinut itkeä. Se tosin ei olisi muuttanut mitään, sillä raskaat silmämeikit olivat jo sateen vuoksi levinneet poskille. Hän laskeutui tallipihalla selästä ja koska ei nähnyt ketään, asteli kylmissään vedestä raskaat saappaat litisten tallinovelle ja kiskaisi sen auki taluttaen Aleksein sisälle. Hänelle ei tullut mieleenkään, ettei vierasta hevosta sopinut tuoda sinne.
”Haloo, onko täällä joku?” Kat huhuili ääneen jaksamatta vielä edes hävetä sitä, miltä näytti ja miten oli paikalle päätynyt.

Tibby oli tullut tallille... tänään oli Piccolon lepopäivä ja Piccolo olikin tarhassa. Bebbie oli tällä kertaa emäntänsä kannoilla. Tibby jutteli Been kanssa ja puhdisti samalla Piccolon karsinaa ihan itse.
Bee auttoi häntä ja Tibby neuvoi samalla tuota miten tallilla toimittiin. Kilipukki mäkätti ja pökki Beetä lempeästi, kun tyttöjen korviin kantautui huhuilu. Bebbie mäkätti takaisin ja lähti etsimään ääntä, se oli rohkea, tosin ehkä siksi, että tytöt seurasivat perässä.

Pian hän näki naisen ja tuon kimon ja kutsui Bebbietä, ettei tuo liian rohkeasti menisi lähemmäs vierasta hevosta. Tyttö oti kilipukin syliinsä ja sanoi: "Hei, miten voidaan auttaa?" Tibby ei muistanut tuota naista mistään mutta hevosesta oli varma, että oli nähnyt tuon jossain. "Olen Tibby ja tässä ystäväni Bee", tyttö esittäytyi naiselle hymyillen. Tyttö katsoi naista päästä varpaisiin, kun Bee taas möläytti: "Aika rajua."

Katerina katsoi inhoten haisevaa vuohta, joka käveli vastaan. Alekseikin näytti havahtuneen maastoretken väsyttämänäkin vieraaseen eläinlajiin ja se askelsi sivuaskeleen jos toisenkin väistäessään omituista ilmestystä. Ruotsalainen blondi katsoi arvostellen kahta teinityttöä, jotka ilmestyivät pian kilipukin jäljessä. Viimeistään nuoremman möläytys sai hänet pyöräyttämään silmiään.
”Missä mä olen?” hän kysyi jaksamatta esittäytyä, sillä halusi nyt kaikista eniten takaisin kotiin. Kat pyyhki turhaan silmien alle valuneita meikkejään ja riisui kypäränsä pöyhiäkseen litistynyttä ja kastunutta letitettyä kuontaloaan.
”Voitteko laittaa Aleksein hetkeksi johonkin? Me ollaan tultu aika matka ja se on varmaan nälkäinen”, hän käskytti pehmeästi nuorempiaan hevoseensa viitaten ja oletti noiden olevan jonkin sortin tallityöntekijöitä, olihan tottunut talliorjiin ympärillään. Nainen ojensi hevosensa ohjia kohti tyttöjä.

Tibby piteli vuohtaan sylissään ja sanoi tuolle: "Nyt tarhaan." Ja kilipukki totteli ja lähti köpöttelemään tarhaa kohti mäkättäen ja kun Piccolo vastasi sille, se otti jalat alleen ja juoksi aidan ali hevosystävän luo.
Bee katsoi ihan muualle ja pyöri ympyrää hermostuneena. Tibby huomasi Been hermostuneisuuden ja kuiskasi tuolle: "Hae Bex jostain." Bee nyökkäsi ja helpottuneena lähti pois. "Olen pahoillani, en voi tehdä sellaista päätöstä. Antaisin oman hevoseni karsinan, mutta siivoan sitä juuri. Bee lähti hakemaan henkilöä, joka voi järjestää hevosellesi paikan", Tibby sanoi naiselle. Ja lisäsi: "Jos haluat ottaa riskin ja käyttää jotain näistä karsinoista, se on minulle ihan sama, mutta en suostu ottamaan siitä vastuuta."

Bex havahtui kuullessaan koputuksen pienen yksiönsä ovelta heinävintillä. Hän ajatteli ensin kuulleensa väärin, sillä kukapa häntä tähän aikaan etsisi, mutta äänen toistuessa kehotti hän videopuheluseuraansa odottamaan hetkisen, kun hän siirtyi varsin sekalaisessa kunnossa olevan huoneensa halki ovelle.
"Hei Bee", hän tervehti pehmeästi nuorta tyttöä ja kuunteli tytön asian, nyökäten ymmärtäneensä. "Tulen ihan just", hän vakuutti, kiepahti kannoillaan ja pahoitteli nopeasti Ranskan maaperällä oleilevalle miehelle kun joutui katoamaan kesken skypepuhelun. Hän painoi kolhuja kestäneen läppärinsä kannen kiinni, nappasi takin matkaansa ja kenkiä jalkaan kiskoen pomppi heinävintin halki jyrkille portaille, joita pitkin pääsi rehuvaraston kautta tallin sisätiloihin. Punapää kiirehti lyhyen käytävän toiseen päähän vilkaisten valkoista hevosta ja sään koettelemaa ratsastajaa. Hän oli valmis lyömään vetoa puolen kuun palkoistaan, että kaksikko oli Rosings Parkista.
"Moikka", hän tervehti reippaasti, katse Tibbyn ja Katerinan väliä seilaten. "Mitäs saisi olla?" Ava ei arvostaisi, jos hän heittäisi mahdollisesti naapuritallin asukkaat takaisin sateeseen edes tiedustelematta, oliko kaikki kunnossa ja saattaisiko hän auttaa jotenkin. Kuulemma hänen piti osoittaa kiitollisuutta Rosings Parkia kohtaan, kun kerran käytti Fairchildien maastoesteitä jatkuvasti.

Kat katseli inhoten vuohta, joka kaikeksi onneksi hävisi pian näköpiiristä. Hän puristi vettä riisumistaan hanskoista ja katseli, kuinka sekaisin nuorempi tyttö tuntui olevan. No, se ja sama hänelle. Naisen katse muuttui hämmentyneeksi, kun toinen, Tibby, sanoi hänelle vastaan. Hänen pitäisi ehdottomasti saada Aleksei nyt kuivattelemaan.
”Sepä kohteliasta”, hän tuhahti, kun kuuli jonkun asioista päättävän tulevan. Ehkä se oli parempi niin.
”Rosings Parkissa ei tarvitsisi odotella näin”, hän mutisi itsekseen ja katseli ympärilleen. Kaikkialla oli jotenkin epäsiistiä ja kotikutoista, ei ollenkaan sellaista, mihin Katerina oli tottunut huipputalleilla, joiden karsinapaikat hänen isänsä maksoi. Hän risti jalkansa ja vaikutti kyllästyneeltä seuraansa, kun jo joku aikuinen saapui paikalle. Hän ei tunnistanut punapäätä, mutta päätteli tuon iän puolesta olevan edes jollain tasolla järkevä. Ainakin järkevämpi kuin avuttomat teinit, jotka eivät edes tarjoutuneet pitämään hänen hevostaan.
”Hei”, Kat tervehti kurjuudessaan ja pyyhkäisi märkiä hiussuortuvia kasvoiltaan.
”Voisitko ehkä kertoa, missä olen?” hän kysyi ja mulkaisi Tibbya, joka ei osannut sen vähää hänelle vastata.
”Valitsin ilmeisesti jotenkin väärän polun ja päädyin tänne Rosings Parkin sijaan. Aleksei on väsynyt, voisiko tallityttösi riisua sen ja ehkä laittaa loimen hevosraasun selkään, jottei se palellu?”

Tibby kertoi odotellessa heidän olevansa Greenridgessä ja helpottui kovasti kun Bex tuli paikalle. "En voinut oikein auttaa heitä, siksi lähetin Been hakemaan sinua, hän oli muutenkin hermostunut", tyttö sanoi Bexille, kun tuo lopulta tuli paikalle.
Kuunnellessaan naisen ongelmaa ja sitä voisiko Tibby auttaa hevosen kanssa, tyttö vastasi itse: "En minä ole tallityttö, mutta tietenkin autan." Tibby asteli lähemmäs hevosta ja alkoi rauhallisesti riisua sitä varusteista ja laittoi loimen sen päälle ja hän silitteli hevosen kaulaa. "Noin, toivottavasti lämpenet", Tibby sanoi hevoselle ja katsoi Bexiä ja naista.

Bex oli jo korjaamassa, ettei Tibby suinkaan ollut tallityttö tai velvoitettu tekemään yhtään mitään, mutta tyttö ehti itse edelle. Hän hymyili kiitokseksi, kun tyttö lupautui auttamaan pientä hevosta.
"Twisterin loimen luulisi sopivan sille hyvin täksi ajaksi, se on tuo vaaleansininen tuossa karsinan ovessa", Bex huikkasi Tibbylle ja osoitti kohti tarkoittamaansa loimea. Punapää käänsi huomionsa takaisin Katerinaan helppo hymy huulillaan.
"No, kyllä täältä takaisin löytää. Et ole onneksi kovin kaukana, ei tästä taida tulla ratsain kuin reilu viitisen kilometriä Rosingsiin", Bex vastasi naurahtaen. Kerta se oli ensimmäinenkin kun joku eksyi ratsain heidän pienelle tallilleen. Muutama auto oli käynyt pihassa kääntymässä lähdettyään risteyksestä väärään suuntaan, mutta siihen se lähinnä jäi. Yleensä kävi niin päin, että he joutuivat neuvomaan, miten tallille löysi.

"Olen Bex ja tämä on tosiaan Greenridgen ratsastuskoulu", hän heilautti kättään tallikäytävän suuntaisesti. "Tibby, viitsisitkö laittaa hevosen tuohon karsinaan? Saisi raukkaparka juotavaa", hän nyökkäsi avointa, tyhjää karsinaa kohden, jossa yleensä asusti yksi tuntiratsuista. Nyt ne olivat kaikki ulkona sään piekseminä, mutta ne eivät pienestä hätkähtäneet.
"Oletko aivan jäässä?" Hän suuntasi huomionsa kastuneeseen ratsastajaan. "Tuon oven takaa löytyy oleskelutila, siellä on lämpimämpi kuin tässä käytävällä ja voit keittää teetä tai kahvia. Siellä on myös muutama loimi sohvan selkänojalle heitettynä, jos haluat käpertyä niiden alle", hän naurahti. Tämä ei tosiaankaan ollut Rosings Park, mutta ainakin hän yritti tarjota eksyneelle mahdollisuuden lämmitellä hetken heidän pienessä, vaatimattomassa tallissaan. Saisi nähdä, suostuisiko nainen nousemaan enää hevosensa selkään kotimatkaa varten vai saisiko hän juosta sadetta uhmaten vanhempiensa talolle noutamaan auton ja trailerin avaimia, jotta voisi kiskoa valkoisen pikkuhevosen ja pandaa muistuttavan omistajan huippuluokan kilpatallille.

Katerina ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Tibbyn sanoja siitä, ettei tuo olisi tallityttö. Hän hymyili nihkeästi tytölle kun tuo otti hänen Alekseinsa ja loimitti sen.
”Viisi kilometriä?”, Katerina huokaisi ja kaivoi kastuneen ja sen myötä entisen älypuhelimen taskustaan naputtaen rakennekynsillään sen kuollutta näyttöä. Hän kuunteli kohteliaasti Bexiksi esittäytyneen naisen kertoessa tallista, ja kun tuo sitten tarjosi tallin tiloja lämmittelyyn, Kat heittäytyi vallan avuttomaksi.
”Voi kiitos, olet ystävällinen. Minä olen Katerina Nordqvist”, hän hymyili leveästi ja otti askelen oleskeluhuonetta kohti, sillä lämmin tee ja loimi eivät kuulostaneet yhtään pahalta ajatukselta.
”Ehkä vältyn keuhkotaudilta apunne vuoksi. Arvostan sitä.”

Katerina suuntasi auttajansa edeltä lämpimään tilaan, jossa löysikin itselleen vedenkeittimen ja valikoiman teetä. Se auttaisi.
”En taida viitsiä enää palata takaisin ratsain. Löytyisikö teiltä ehkä vaunu jotta Aleksei pääsee kotiin? Voisin soittaa myös Rosings Parkiin, mutta puhelimeni koki kurjan kohtalon tuon kirotun sateen vuoksi”, hän valitti allapäin kuten vain isin pieni lellitty tyttö osasi. Hän esitteli vielä puhelintaan, jonka ruutu pysyi pimeänä.
”Osaahan - Tibbyhän se oli - varmasti käsitellä oriani?” hän varmisti vielä kurkkien, josko teini olisi valmis kimon kanssa.

Tibby nyökkäsi Bexille ja kokeeneesti hoiti hevosen karsinaan ja tarjosi tuolle heiniä hieman veden kanssa. "Noin, hyvä poika", hän sanoi lempeästi ja kun hevonen oli kunnossa karsinassa, tyttö putsasi ratsastusvälineet ja asteli sitten oleskelutilaan. "Kimonne on nyt lepäämässä ja puunasin varusteenne. Tarvitsetteko vielä apuani?" Tibby kysyi ystävällisesti ja katsoi ylimieliseltä tuntuvaa naista ja Bexiä. Hän itse henkilökohtaisesti, vaikka olikin rikas, ei ollut niin ylpeä varallisuudesta, joka hänen perheellään oli vakaata, eikä hän muutenkaan, vaikka olikin isän ja äidin lemmikki, ollut nirppanokkaista lajia.

Bex epäili, ettei keuhkotauti vielä naista uhkaisi, mutta jätti moisen sanomatta. Kaikkia ei ollut tehty tällaiseen säähän, ja vaikka hän olikin harvoin kipeänä työskenneltyään koko elämänsä märissä vaatteissa ja luita myöten jäässä, eivät kaikki kestäneet moista yhtä hyvin. Toiset saivat nuhankin vain siitä, että unohtivat vetää pipon päähän jonakin marraskuisena aamuna.
"Osaa käsitellä, älä huoli hevosestasi", Bex vakuutti vaikka terästikin kuuloaan, jotta voisi reagoida heti, jos tallin puolelta kuuluisi epäilyttävää hälinää. Hevonen oli vaikuttanut varsin lepsulta tapaukselta, joten ehkä siitä ei ollut harmia, vaikka ori olikin. "Hän on itsekin hevosenomistaja", nainen vielä lisäsi. Hän ei olisi jättänyt tuntematonta oria ratsastuskoulun hoitajien käsiin, mutta Tibby oli itse tarjoutunut ja osoittanut moneen kertaan pärjäävänsä niin oman hevosensa kuin muidenkin kanssa, joten Bex saattoi rentoutua ja nojailla seinään ovenpielessä.

"Jos haluat soittaa, voin kyllä lainata puhelinta", Bex sanoi ja taputteli takkinsa taskut vain todetakseen, että oli jättänyt kolhiintuneen luurinsa huoneensa pöydälle. "Tai voit aina soittaa toimiston puhelimesta", hän virnisti. Nainen vaihtoi painoa jalalta toiselle pohtiessaan vaihtoehtojaan. Joko hän viihdyttäisi vierasta siihen asti, että joku Rosings Parkin työntekijöistä ehtisi trailerin kera tänne tai hän lastaisi hevosen heidän traileriinsa ja veisi suoraan Rosings Parkiin. Ehkä hän voisi samalla käydä kurkistamassa, miten hänen ihailemansa kenttäratsut voivat, tai Jamien upeat esteratsut.
"Mutta jos maltat odottaa hetken, niin voin kyllä lähteä heittämäänkin, jos hevosesi vain nousee siivosti traileriin." Kilpahevosia katsomaan, siis!
"Kiitos Tibby", Bex kiitti ystävällistä tyttöä lämpimästi hymyillen. "Ylimmässä laatikossa on suklaapatukoita, jos maistuu", hän nyökkäsi kohti pienen keittiönurkkauksen vetolaatikoita ja hymyili tytölle. "Kerroinkin juuri Katerinalle, että sinäkin omistat hevosen. Piccoloa ei taida pieni sade haitata?"

Katerina katsoi Tibbyyn hämmentyneenä, kuin ei olisi tiennyt kuinka suhtautua tuohon. Selvästi tyttö tarjosi apuaan, mutta oli juuri aiemmin pessyt kätensä tallityttönä olosta. Ehkä hän oli kuullut väärin.
”Kiitos. Enköhän nyt pärjää”, hän sanoi suoden hymyn teinitytölle. Hän kaatoi itselleen kupin teetä ja riisui päällystakkinsa kuivumaan tuolin selkänojalle. Hän kieltäytyi kuitenkin mielessään riisumasta kalliita saappaitaan tai muita ratsastusvaatteitaan ja otti loimen kietoutuakseen siihen teensä kanssa.

”Ei minulla ole mikään kiire”, Kat sanoi toivoen, että kyyti onnistuisi tämän tallin puolesta. Olisi hieman noloa soittaa joku Rosings Parkista hakemaan eksynyttä ratsukkoa. Kotitallilla hän voisi työntää orinsa jonkun tallityöntekijän käsiin ja itse lähteä liukkaasti uudella autollaan kohti kotia. Ei tosin ollut niin varmaa, että hän pysyisi tiellä niin väsyneenä kuin pitkän maastoretken jälkeen oli, mutta aina saattoi yrittää.
”Aleksei menee traileriin oikein nätisti”, hän lupasi ja toivoi, että ori todella tekisi niin. Kyllä se kai yleensä ihan hyvin käyttäytyi.

Kat esteli itseään nirppailemasta enempää, kun Bex puhui yllättäen teinin hevosesta. Piccolo, mikä nimi sekin oli olevinaan. Hän ei huomannut, että hänen säänkestävyydelleen taidettiin salaa vähän naureskella. Katerina Nordqvist ei kuitenkaan pitänyt maastoilusta ja vielä vähemmän siitä sateessa, joten hän sai olla siitä juuri niin ikävissään kuin oli.
”Millainen hevosesi on?” hän uteli Tibbyltä keskustelua herätellen. Jotakin oli keksittävä ajanvietteeksi ja miksi ei heittäytyä vallan villiksi ja jopa keskustella.

Tibby katsoi Bexiä hymyillen ja haki itselleen laatikosta suklaapatukan ja katsoi sitten Bexiä hymyillen. "Piccolo ei hetkahda vähästä sateesta, mutta se ei kauheasti vieraista perusta", Tibby kertoi, vastaten samalla kumpaankin esitettyyn kysymykseen. "Se kilipukki, jonka näit ensimmäisenä, on Piccolon paras ystävä", hän sanoi ja kertoi: "Molemmat ovat orpoja, vaikka Piccolo onkin jo paljon vanhempi." Tibby alkoi mutustella patukkaa, se maistui hyvältä. "Se on vähän jäärä, mutta todellinen ystävä ja pitää vauhdista niinkuin minäkin", Tibby kertoi.

Bex nyökkäsi hymyillen.
"Selvä, heitän teidät sitten Rosingsiin, kunhan hevosesi saa hetken levätä ja lämmitellä", hän lupasi. Nainen istahti alas nojatuoliin ja katseli uutta tuttavuutta lievästi huvittuneena, mutta myötätuntoisena. Hän oli eksynyt kerran nuorena maastolenkillään, mutta hevonen oli kantanut hänet takaisin kotiin, kun hän oli laskenut ohjat pitkiksi ja alistunut kohtaloonsa. Ehkä oli hyvä, että mitä ilmeisimmin hieno kilparatsu oli kantanut ratsastajansa heille. Ainakin kaksikko oli päässyt pois sateesta värisemästä.
"Kukapa ei vauhdista pitäisi", Bex naurahti lämpimästi kuunneltuaan Tibbyn kertomuksen. Hän venytteli niskaansa ja hartioitaan, jotka uhkasivat kovasti jumiutua fyysisen työn ja kylmän sään yhdistelmästä.
"Minäkin ratsastan kenttäkilpailuissa juurikin vauhdin tähden", hän lisäsi virnistäen. Tai no, hän oli ratsastanut viime syksyyn saakka, kunnes kausi oli päättynyt. Voisi olla, ettei hänestä olisi palaamaan kilpailuihin enää siinä kohtaa, kun kevätkausi alkaisi, ellei Twister yllättäen oppisi olemaan hevonen kamelimaisen liikkumisensa sijaan.
"Kilpailetko sinä Alekseilla? Olihan se Aleksei?" Hän vielä varmisti muisteltuaan naisen viitanneen kimoon oriinsa moisella lempinimellä. Eivätkö kaikki Rosings Parkissa kilpailleet enemmän tai vähemmän vakavissaan?

Kat kuunteli puolella korvalla teinin sanoja ja huokaisi huomaamattomasti höyryävään teehensä. Eihän tuo kertonut hänelle mitään järkevää! Nainen oli kiinnostunut hevosen ulkonäöstä, koulutustasosta ja näyttävyydestä. Ainakin hänen Alekseiltaan löytyi niitä kaikkia, hyvänä päivänään. Niin, Kat ei ollut yrityksistään huolimatta päässyt sen kanssa vielä kouluratsastuksen huipulle ja alkoi epäillä, että ostettu hevonen oli susi. Hän oli nähnyt sen kyllä liikkuvan muiden ratsastettavana, mutta hänen oli vaikea olettaa sen osaavan mitään niin hienoa kuin poismennyt Philadelphia, joka oli lennättänyt häntä isoissa kisoissa kuin he olisivat olleet yhtä. Nuoren lipizzan hankkiminen oli ehkä ollut virhe, mutta hän oli saanut sen koska niin halusi, eikä myöntäisi erehdystään ainakaan isälleen.
”Kilpailetko sillä?” Katerina kysyi Tibbyltä yrittämättä muistaa hevosen nimeä ja kietoutui tiukemmin loimeen. Hän olisi hytissyt edelleen, ellei olisi parhaansa mukaan yrittänyt vaikuttaa säänkestävältä ratsastajalta. Kylmät ja märät vaatteet vasten ihoa eivät tuntuneet erityisen hyvältä.

”Kilpailemme kouluratsastuksessa”, Kat sanoi arvellen, ettei olisi paras ihminen hehkuttamaan vauhdikkaan ratsastuksen onnea. Hän nautti enemmän hallitusta menosta, siitä, kun hevonen näytti tanssivan ihan epätodellisen upeasti vastalanatulla, sileällä koulukentällä.
”Maastoilemme harvoin, Rosings Parkin ympäristö on niin sekava. Aina kun lähden Alekseilla maastoon, meille käy jotakuinkin näin. Ehkä pitäisi vain pysytellä maneesissa”, nainen yritti naurahtaa, vaikka itseironia ei ollut hänen vahvin puolensa. Hän ei taatusti lähtisi maastoon kimollaan ainakaan seuraavaan kuukauteen, mikä olisi toisaalta ihan positiivista, sillä hän ehkä eksyisi valmennuksiinkin.

Tibby katsoi hymyillen Bexiä ja sitten tuota ylimieliseltä vaikuttavaa naista. Kuunnellen noiden keskustelua. "En minä kilpaile vielä. Mutta olen Bexin ohjauksessa ratsastanu Piccolon kanssa esteitä pari vuotta. Kyllä minun tekisi mieli jossain vaiheessa aloittaa kilpailu, mutta en tunne olevani ihan valmis vielä", Tibby sanoi rehellisesti ja lisäsi: "Tarvitsen itse vielä harjoitusta otteissa ja asennoissa. Piccolo taas aistii kaikki minusta, niinkuin hevoset yleensä." Tibby otti taskustaan kaksi valokuvaa, jonka hänen äitinsä oli ottanu tyttärestään ja hevosesta hyppyvaiheessa ja meni näyttämään naiselle. "Tuossa ollaan Piccolon kanssa", hän sanoi hymyillen Katerinelle. Toinen kuva oli Tibbyn ottama ja siinä oli selkeästi nähtävillä kuinka syvä oli Piccolon ja Bebbien ystävyys. "Bebbie ja Piccolo ovat bestiksiä", hän sanoi hymyillen leveästi. "Sain Bebbien mummiltani hoidettavaksi, kun sen emä kuoli ja huolehdin siitä ja tutustin Piccoloon. Ensi hetkestä asti ne olivat läheisiä", Tibby kertoi.

Bex nyökkäsi Katerinan vastaukselle. Jotakin sellaista hän oli hevoselta odottanutkin, mitä nyt oli nopeasti ehtinyt sateenpieksemää kimoa vilkaista. Esteratsulta Aleksei ei ollut hyvällä tahdollakaan näyttänyt, joten kouluratsastus kävi järkeen. Tibbyn kertoessa omasta hevosestaan, Bex nyökkäili mukana hymy huulillaan. Hänestä kaikki olivat aina valmiita kilpailemaan, sillä jokaiselle löytyi sopiva luokka kunhan vain etsi riittämiin, mutta ei ollut hänen asiansa painostaa Tibbyä - ja jos rehellisiä oltiin, ei hänkään olisi innoissaan mihinkään pikkuluokkiin lähtenyt. Olihan heidänkin tallillaan järjestetty pieniä estekisoja aina puomiluokista lähtien, jotta aloittelevat ratsastajat pääsivät kilpailemaan. Pienet lapset rakastivat kilpailuja, sen hän oli vuosien varrella huomannut.
"Bebbie ja Piccolo on ihania ystävyksiä", Bex nyökkäsi hyväntuulisena. Bebbie ei lainkaan helpottanut hänen alati kasvavaa kuumettaan hommata paria pientä vuohta pomppimaan Greenridgen tiloihin.

"Hevosille tekee hyvää päästä välillä maastoilemaan", Bex totesi koettaen pohtia, miten kukaan saattoi eksyä Rosings Parkin maastoihin kerrasta toiseen. Siellähän oli merkittyjä, selkeitä ratsastuspolkuja joita seurata, ja varmasti niin monta muutakin maastoilijaa, että muutamalla kyselyllä saisi kyllä seuraa. Vaan toisaalta, hän oli kasvanut näissä metsissä, joten ehkä hän luotti sen vuoksi niin vankkumattomasti siihen, ettei koskaan enää eksyisi mihinkään. Ehkä hänkin olisi erehtynyt tienmutkassa kääntymään väärään suuntaan, jos olisikin ollut tallilla Skotlannin puolella.
"Rosingsin maneesit ovat kyllä aivan ihanat", Bex huokaisi. Hänen pitäisi viedä Twister tutustumaan Rosingsin maneeseihin tässä joku päivä, mutta vielä hän ei ollut kehdannut. Hevonen näyttäisi toivottomalta tapaukselta kilparatsujen seassa, kun ravaisi eteenpäin kuin kameli ja pysähtyisi ihmettelemään kaikkea.
"Kävin hyppäämässä siellä paljon entisen kilparatsuni kanssa, kun siellä oli mukavasti tilaa rakentaa pitkiä ratoja ja tutustua erikoisesteisiinkin", hän naurahti muistellen kaikkia niitä kertoja, kun kermanvärinen paholaisponi oli kiitänyt esteiltä toisille ympäri tilavaa maneesia.

Tibbyn vastaus ei yllättänyt, mutta Kat oli jopa hieman pettynyt. Hän oli aloittanut kilpailun jo todella nuorella iällä ja Tibbystä ei koskaan tulisi mitään, jos tuo ei kilpailisi ja valmentautuisi. Hän kuunteli kuitenkin kohteliaasti, vilkaisten jopa kuvia, joita tyttö esitteli. Vuohi sai hänet pyöräyttämään silmiään mielessään, mutta hän ei sanonut vastaan, kun kuuli Bexinkin vain kehuvan ystävyksiä.
”Onpa kiva”, Kat yritti kuulostaen aavistuksen jäätävältä. Hän ei ymmärtänyt hevosten lisäksi muita eläimiä ollenkaan, eikä uskonut vuohen ja hevosen ystävyyteen. No, eipä hänellä itselläänkään paljon kavereita ollut.
”Rosings Park tarjoaa hyvät puitteet kilparatsastajille”, Katerina kehui ja halusi korostaa sitä, kuinka kouluratsastajana kuului ehdottomasti ennemmin huippukisakeskukseen kuin sinne rahvaan sekaan.
”Käytättekö usein Rosings Parkin palveluita?” hän kysyi arvellen, ettei pieneltä ratsastuskoululta löytyisi mitään hienouksia, kuten maneesia, kunnon valmentajaa tai solariumia.

Tibby huomasi, ettei Kat pitänyt hänen vastauksiaan. "Kyllä minä aion osallistua seuraavin ja voittaa ne Piccolon kanssa", Tibby ilmoitti, jopa omaksi yllätyksekseen. "Todellakin voitan", hän sanoi hyvin varmalla äänellä ja hän katsoi Bexiä ja lisäsi Katerinalle: "Minusta tulee tosi kuuluisa tällä mantereella ja koko euroopassa."
"Ja minä vuokraan vaikka joka viikko kentän esteratsastukseen", Tibby ilmoitti ja sanoi: "Mutta mitä tulee hevosen ylläpitoon, tämä on paras paikka. Ehdottomasti. Täällä nimittäin saa olla myös Bebbie."
Tibby huomasi, ettei Bebbie miellyttänyt vierasta, hän oli pannut sen jo muutaman kerran merkille. "Mä meen siivoon sen Piccolon ja Bebbien karsinan", tyttö hivuttautui lähemmäs kuiskaamaan Bexille ja lähti takaisin tallitilaa, mutta sanoi vieraalle: "Minun isäni on opettanut muiden ihmisten kunnioitastu ja näkemyksiä. Äitini taas opetti että jokaista kohdellaan samalla tavalla kuin itse haluis kohtelua. Mä ymmärrän mun vanhempia ja kaikkia hyviä tyyppejä. Valitettavasti sä et kuulu niihin, koska sä toimit just päinvastoin, kuin mitä mun vanhemmat on opettanut. Ciao." Sitten Tibby poistui paikalta virnuillen leveästi ja alkoi putsaamaan Piccolon ja Bebbien karsinaa.

//Te voitte jollain tavalla huomata mun likkaa, vaikka Kat vois mennä ja nälviä ja haukkua jne ja Bex sovittelis XD//

"Aivan varmasti tulee", Bex rohkaisi Tibbyä tuon julistaessa, että olisi vielä jonakin päivänä kuuluisa ratsastaja. Miksi ei tulisi? Olihan hänkin jonkun hataran ja varsin häilyvän mittapuun mukaan kuuluisa kilpailtuaan menestyksellä kansallisella tasolla, hetken jopa vaativissa luokissa. Hän ei tosin pitänyt itseään kuuluisana ratsastajana - vaan hänellä olikin Jamie, joka ansaitsi moisen tittelin ehdottomasti. Nainen oli pikkuhiljaa tehnyt sopunsa sen kanssa, ettei ollut kilparatsastaja, ei siten, kuin kansainvälinen menestys edellyttäisi. Hän oli liian tyytyväinen elämäänsä täällä koetellakseen rajojaan sen enempää.
"Tämä on oikein hyvä pikkutalli", nainen naurahti, "mutta onhan tämä pieni." Hän ei koskaan lakkaisi ihailemasta Rosings Parkin modernia tyylikkyyttä, käytännöllisiä rakennusratkaisuja kuten leveitä käytäviä ja oviaukkoja, sekä puitteita, jotka täyttivät vaativimmankin kriteerit. Hänelle kelpaisi murto-osa siitä, mitä Rosings Parkilla oli tarjota.
"Käytin Rosingsin tiloja lähes viikottain aiemman kilpaponini kanssa, mutta nyt ei ole ollut suurta tarvetta kun myin ponin eteenpäin", Bex vastasi.

"Okei", Bex ehti sanoa Tibbyn kertoessa suunnitelmistaan karsinan suhteen, ennenkö tytön purkaus sai räväkän naisen tuijottamaan virnuillen poistuneen teinin perään yllättyneenä ja hetkeksi sanattomaksi ajettuna. Öh. Katerina oli toki aivan eri puusta veistetty kuin heidän tavanomaiset ratsastajansa, mutta oliko se ihmekään, kun toinen omisti kilparatsun ja no, oli Rosings Parkista? Tibby ei ollut selkeästi tehnyt turhan läheistä tuttavuutta Winnie-ponin ylimielisen teiniomistajan kanssa, kun Katerina raastoi noin hermoja - tai sitten oli, ja siksi Abigail oli kohdellut häntä niin kylmästi viime viikot, ja raivonnut Winnien loimittamisesta.
"Tota", Bex rapsutti niskaansa vaivaantuneena. Tältäkö äidistä tuntui, kun hän menetti hermonsa ja laukoi jotakin ajattelematonta muiden niskaan? Ensi kerralla hän purisi varmasti kieltään.

No johan tyttö nyt uhmakkaaksi kävi. Katerina huomasi miten tuo, ehkä hänen nihkeän asenteensa ansiosta, innostui kilpailemisesta ja kailotti sen suureen ääneen koko kansalle. Hyvä niin, ehkä hän oli saanut aikaan jotakin, mikä veisi Tibbyn vielä isoille radoille. Nainen yritti hymyillä rohkaisevasti, vaikka ei varsinaisesti mitään sanonutkaan suuruudenhulluille unelmille. Olihan sitä helppo mainostaa olevansa vielä koko maailman paras ratsastaja, mutta lähellä huippua käynyt Kat tiesi, ettei se ollut helppoa.
Tibby toi vuohen jälleen puheeksi ja ruotsalainen jätti sanomatta mitään. Ehkä Greenwitch - vai mikä ikinä olikaan - sopi Tibbyn kaltaisille harrastelijoille Rosings Parkia paremmin. Ei hän olisikaan haisevaa vuohta hevosensa kotitallilla katsellut. Tytön alkaessa yllättäen avautua jotakin isästään ja äidistään ja noiden opeista, Kat jäi tuijottamaan tuota hämmästyneenä. Va fan? Oliko teini ihan sekaisin päästään? Ilmeisesti tuolla oli joku ongelma hänen kanssaan, mikä ei Katerinaa kyllä liikuttanut suuntaan tai toiseen. Häntä ei kiinnostanut, mitä joku naapuritallin teinityttö hänestä ajatteli.

Tibbyn poistuttua virnuillen Kat jäi edelleen hämmentyneenä paikalleen ja siirsi katseensa Bexiin. Hän ei tiennyt mitä oikeastaan oli tapahtunut ja odotti ehkä jotakin selitystä. Hän ei ikipäivänä sallisi sellaista käytöstä keneltäkään Rosings Parkissa, mutta ilmeisesti tällä tallilla sellainen sopi.
”Meniköhän minulta jotain ohi?” hän kysyi hiven epävarmuutta äänessään, sillä ei oikein tiennyt, jakoiko Bex Tibbyn mielipiteen hänestä. Ei Katerina edes tajunnut käyttäytyneensä mitenkään provosoivasti.

//hypätkää mun yli, kun Tibby putsaa sitä karsinaa//

"Jos meni, niin sitten meni minultakin", Bex myönsi hämmentyneen naurahduksen kera. Ehkä hänen pitäisi nousta ja mennä katsomaan, oliko tyttö ihan kunnossa. Toisaalta, voisi myös olla hyvä samalla reissulla tarkistaa vieraileva tähti ja valmistautua matkaan naapuritallille. Ajatuskin sateen läpi juoksemisesta vanhempien kotitalolle ja takaisin auton ja trailerin avainten tähden sai hänet irvistämään. Hei hei kuivat vaatteet.
"Juo vain rauhassa teesi loppuun", punapää aloitti, "mutta minä lähden jo hakemaan auton avaimia, niin saadaan teidät kotimatkalle." Bex kapusi jaloilleen kiireettä ja naksautti niskansa astellessaan ovelle. Ai kun teki hyvää. "Palaan pian", hän naurahti ja ohittaessaan Piccolon karsinan, kurkisti sisään.
"Käyn hakemassa avaimet talolta", hän kertoi tytöllekin, vaikka tuskinpa Tibby häntä tässä välissä ehtisi kaivata. "Jos vain viitsit, voisitko katsella vähän silmäkulmastasi tuon hevosen perään? Olen poissa vain pari minuuttia", hän vakuutti vilkuillen valkoista oria. Tuntemattomat hevoset olivat aina pienoinen riski kun hevosten tavoista ei tiennyt mitään, ja jos ne sattuivat vielä olemaan oreja, niin riski kasvoi vähintään kolminkertaiseksi. Bex lähti ulos sateeseen pinkoen reippaasti vanhempiensa kotitalolle noutamaan avaimia. Hyi olkoon, miten sade tuntui jäätävältä heti, kun se kosketti ihoa. Ei ihme, että eksynyt ratsukko oli ollut jäässä.

Katerina kohautti olkiaan ja päätti jättää Tibbyn aiheuttaman kohtauksen omaan arvoonsa. Ehkä tyttö oli vain erityisen herkkä tai esitti vieraiden läsnäollessa jotenkin parempaa. Nainen nyökkäsi hymyillen Bexille ja jäi oleskeluhuoneeseen lämmittelemään loimen alle teensä kanssa. Kuinkahan Aleksei voi? Ainakaan ori ei ollut pistänyt pystyyn mitään showta, sillä sen kimeä, lähes hävettävän naisellinen hirnunta kuuluisi kyllä hänen korviinsa suljetunkin oven läpi. Katerina hymisi tyytyväisenä ja sulki silmänsä. Onneksi hän oli löytänyt tänne, pääsisipä kotiin. Ratsastuslenkki oli venynyt aivan liian pitkäksi ja hän mietti, kuinka jaksaisi vielä ajaa läpi sateen kotiinsa Newcastleen. Ehkä hän tilaisi taksin ja jättäisi auton tallipihaan, vaikka hänen isänsä ei sitä arvostaisikaan. Tuskin hän luottokorttilaskuja niin tarkkaan katsoi? Ja ainahan hän voisi väittää autonsa levinneen matkalla.

Teen loputtua Katerina arveli, että hänen kyytinsä voisi pian olla valmis. Nainen nousi, asetteli loimen näennäisesti järkevästi sohvan selkänojalle ja nappasi sekä päällystakkinsa että kypäränsä ja sateesta läpimärät, valkoiset ratsastushanskat. Kylmä kangas paljasta kättä vasten puistatti. Kat siirtyi saappaan yhä sadevettä lotisten tallin puolelle ja avasi hevosensa karsinan oven tarjoten viileää kättään lämmintä turpaa vasten. Aleksei hamuili omistajansa kädeltä olemattomia herkkupaloja, mutta veti päänsä pois, kun ei saanutkaan mitään.
”Kohta pääset kotiin”, nainen jutteli hevoselleen ja setvi hetken sen takkuista ja kosteaa etutukkaa. Hevosen vaaleat jouhet olivat silminnähden tavallista pidemmät, mutta Katerina piti siitä, että hänen kimonsa harja hulmusi näyttävästi laukassa. Hän tunsi harjasta lähtevän lian rakennekynsiensä alla ja lopetti epätoivoisen selvittämisen. Hoitajat saisivat sitten Rosings Parkissa hoitaa sen.

Tibby oli saanut karsinan jo melkein putsattua, kun kuuli Bexin äänen takanaan. "Joo, hoituu", hän sanoi, jatkaen vielä viimeise silaukset karsinan putsauksessa. Vilkuillen samalla oria, joka onneksi oli rauhallinen.
Kun Katerina tuli takaisin, tyttö sanoi tuolle: "Sori kun mä olin äsken vähän tylyhkö. En mä tarkottanut mitään negaa. Mä vaan sanon mitä ajattelen, enkä ehdi aina ajattelemaan." Hän oli vihdoin saanut karsinan putsattua ja hän astui lähemmäs naista ja tuon oria. "Sulla on komea hevonen. Onko se ollut kauan sulla?" hän kysyi ja koitti olla kohtelias, mutta hän oli myös oikeasti utelias. "Minun hevoseni on tuo, turvallaan työntää kilipukkia", hän sanoi hymyillen ja osoitti tarhaan, jossa hänen hevosensa oli.