Päivä 1, matkalla: Mulla kauas menolippu on (rekka 3)

Päivä päivältä Evelyn oli ollut innostuneempi vaelluksesta. Hän oli oikeasti lähdössä hevosensa kanssa vaeltamaan Skotlannin lumoavaan maastoon. Hän oli nähnyt kuvia Skotlannista ja tullut nopeasti siihen tulokseen, että silloin kun siellä ei satanut, vaikutti se olevan todellinen satumaa. Evelyn harjasi innokasta oriaan leveä hymy huulillaan. Kullanhohtoinen Lionheart heitteli päätään innostuen entisestään, kun hevosia talutettiin edes takaisin käytävällä. Nainen heitti loimen uljaan idioottinsa selkään ja kumartui kiinnittämään kuljetussuojia. Siinä vierähti hetki jos toinenkin, sillä Evelynin tarkastaessa viimeisen kerran loimen solkia, ori onnistui irrottamaan suojan toisesta etujalastaan. Nainen hymähti ja kiinnitti vaaleansinisen suojan uudestaan.
Kerrasta viisastuneena hän lähti heti taluttamaan palominoa rekkaa kohden, ettei se ehtisi uudelleen irrotella suojiaan. Hevonen hörisi kaikille ja kajautti oikein kuuluvan hirnahduksen nähdessään muita hevosia rekasssa. Evelyn talutti orin sisään ramppia pitkin - luojan kiitos Lionheart ei innostukseltaan ehtinyt edes keksiä mitään sähellettävää lastauksen aikana -, sitoi sen kiinni ja tarkisti vielä, että suojat olivat paikoillaan.
"Matkusta kiltisti", hän sanoi innokkaalle hevoselleen, joka käänteli korviaan silmät loistaen. Ori innostui luvattoman paljon aamuisesta aktiviteetista. Hyvä, että rekassa oli jo rauhallisena seisova Arizona. Ehkä toisen hevosen rauhallisuus tarttuisi täysiveriseenkin, joka näytti valmiilta loikkimaan seinille haistellessaan ilmaa sieraimet suurina.

Sawyer oli jo asettunut rekan matkustamoon. Hän oli huolehtinut varusteet mukaan ja saattoi nyt vain istua paikoillaan nurkassa selkä suorana ja katse eteenpäin suunnattuna. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, miksi hänet oli pakotettu mukaan. Hän ei halunnut lähteä vaeltamaan hevosilla. Voisikohan hän kävellä suurimman osan matkasta? Kai Arizona saisi siinäkin ihan riittävästi liikuntaa, vaikka ei kantaisikaan häntä selässään. Hän ei halunnut hevosen selkään, mutta hänen mielipiteellään ei tuntunut olevan painoarvoa. Entinen kersantti oli niellyt vastalauseensa ja alistunut kohtaloonsa kuin sotilas, joka otti vastaan epämiellyttävän tehtävän. Hän lähtisi vaeltamaan, koska niin oli käsketty.
Evelyn nousi matkustamoon kannettuaan Lionheartin ruskeat lännenratsastusvarusteet ensin rekkaan. Satulalaukkuihin oli pakattuina kaikki tarvittava. Hän oli ostanut uuden, erittäin pieneen menevän makuupussin ihan vain tätä reissua varten. Niinpä satulan taakse ei tarvinnut sitoa muuta kuin makuualusta sekä teltta silloin, kun hän kantaisi sitä. Nainen oli sivellyt ruskeaa nahkaa hymy huulillaan. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi jälleen lännensatulaansa. Hän oli käytännöllisesti katsoen kasvanut ylisuurissa, mukavissa työsatuloissa.

Evelyn soi synkän mulkaisun Sawyerin suuntaan asettuen tarkoituksella toiselle puolen pientä matkustamoa. Hän ei menisi lähellekään tuota sekopäätä, joka oli käynyt viattoman koiran ja miehen kimppuun. Tästäpä tulisikin hauska matka, Sawyer ajatteli huomatessaan saamansa kylmän kohtelun. Vaan eipä hevosvaelluksella hauskaa voisi ollakaan.
"Oletteko olleet aiemmin vaelluksilla? Tai Skotlannissa?" Evelyn kysyi petollisen pirteästi kaikilta muilta paitsi Sawyerilta. Nainen ei puhuisi entiselle kersantille, jos se hänestä olisi kiinni. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, miten Sawyer oli saanut pitää työpaikkansa.

Vaellus oli saanut jopa Klausin lähinnä pyörimään sängyssä edellisyön. Hän ei tiennyt mitä jännitti, ehkä Roon jättämistä yksin tuntemattomille tai vierasta vaellushevosta. Mutta kun hän oli aamulla saapunut tallipihalle jalan tavaroitaan kantaen, oli kaikki jännitys tipotiessään ja tilalla vain aimo annos intoa. Skotlanti olisi varmasti hieno, vaikkakin hän osasi odottaa sateita. Mies oli pukeutunut mukavasti farkkuihin ja lämpimään, kevyttä sadetta pitävään tummanruskeaan ratsastustakkiin. Hänen ratsunsa kulkisi omistajansa kanssa, ja hänelle oli suotu pikkuponi Nada To Prada huolehdittavakseen matkan ajaksi. Punaraudikko oli jo valmisteltu matkalle, joten hänen työnsä oli taluttaa se autoon. Pienikokoinen tamma sai hänet lähinnä tuntemaan itsensä typeräksi, mutta Klaus teki työtä käskettyä ja kuljetti säyseän ponin paikalleen rekkaan. Hän sitoi sen kiinni ja rapsutti sen turpaa. Oli siinä puolensa, vaikka hän ei ollut enää vuosikymmeniin ollut poneille sopivan kokoinen.

Mies siirtyi pienen reppunsa kera matkustamoon, missä tunnelma oli hyinen jo valmiiksi. Hän soi lämpimän katseen ja hymyn Evelynille, mutta lähinnä mulkaisi suu viivana Sawyeria. Miksi tuo oli tunkenut samaan rekkaan, juuri niin hänen tuuriaan. Klausin poskea koristi komea, jo vanha mustelma edellistapaamiselta. Hän ei ollut ratsastanut enää sen jälkeen ja vaikka paluu hevosen selkään houkutteli, hän melkein toivoi jääneensä pois matkalta. Sawyer oli henkilö, jonka kanssa jääminen suljettuun tilaan ei houkutellut. Ainoa positiivinen asia hänen paikallaolossaan oli se, että ainakin olisi suojelemassa Evelyniään tuolta hullulta.
”En. Kumpaakaan”, mies vastasi lämpimästi naiselle vieressään ja keskittyi katselemaan Sawyerista poispäin. Tuon läheisyys sai kuitenkin aikaan sen, että valmentaja tarkkaili tilannetta jatkuvasti ja pienikin liike entisen kersantin suunnalta sai hänet terävöitymään ja katsomaan naista pistävästi. Siitä matkasta tulisi hauska.

Miyato ajoi omalla autollaan tallin parkkipaikalle, hän jättäisi sen siihen seisomaan vaelluksen ajaksi. Siellä oli myöskin tätä vaellusta varten ostettu rinkka, satulalaukut - joita hän rukoili tammansa sietävän pidemmän aikaa, ainakin lyhyt treeni oli sujunut kivasti - sekä teltta, jonka sai kiinni satulan taakse. Hieman häntä jännitti, koska ei ollut ikinä oikeasti vaeltanut. Tehnyt päivän mittaisi maastoretkiä kyllä, mutta ei ihan tällaisia, edes Quirilla. Temperamenttinen tamma pelotti hieman enemmän kuin jos olisi lähtenyt edelleen hyvin rennonletkeällä Coralla. Ruunikonkimo ei tuntunut stressaavan muutosta yhtään. Se oli kotutunut parissa päivässä ja alkanut sitten kaivatakin jo treeniä. Se jäisi nyt muiden ratsastettavaksi viikoksi, kun hän olisi poissa. Samoin Huzzle. Työntekijä parat!

Mies kuitenkin karisti huolet mielestään kun näki punarautiaan, tobianon kirjavan tammansa kohottavan päänsä heinistä, hörähtäen samalla omistajalleen. Quiri oli niitä hevosia, joita saattoi kuvailla sanoille "yhden ihmisen hevonen". Se ei viihtynyt melskeessä ja Rosings Parkissakin se vaati syrjäisän tarhan sekä karsinan, ettei alkanut tavallistakin happamammaksi vanhaksi tammaksi. Quiri tuntui vanhenevan kymmenen vuotta käytökseltään, jos se ei saanut kaipaamaansa omaa rauhaa kotitallilla. Miyato loimitti hevosen turkoosilla fleeceloimella. Mukana oli kaulakappaleellinen sadeloimi sekä heijastinkankainen ratsastusloimi. Lisäksi fleecepintelit, patjat, putsit, suojat, toinen satulahuopa, pari harjaa ja kaviokoukku... Mitähän mahtoi puuttua. Miyato astui karsinasta käytävälle, laittaakseen eilen ostamansa riimun pehmusteet paikalleen mustaan nahkariimuun kuljetuksen ajaksi. Quirille riimu päähän, kuljetussuojat jalkaan. Hevonen katseli uteliaana suojien laittoa, ikään kuin olisi kysynyt, minne oltiin matkalla. Se kun oli pian vuoden päivät ollut poissa kisakentiltä, niin se harvoin enää matkusti. Häntäsuoja vielä ja sitten Miyato jätti tamman hetkeksi odottamaan, kantaakseen ensin omat ja hevosen tavarat autoon. Satula, suitset, satulahuopa, heijastimia, turvajalustimet, kypärä, parit hanskat, toiset ratsastushousut... Kyllä kaikki tallilta mukaan otettava taisi olla mukana. Kun ne oli saatu rekan tavaratilaan, hän haki Quirin tallista. Tamma hörisi ja askelsi rennosti tallin pihalle. Nähdessään rekat tamma päästi korvia vihlovan hirnahduksen, stepaten innoissaan. Miyato pysäytti Quirin ja rapsutteli sen turpaa.
"Hölmö, et sinä kilpailuihin enää pääse... Tämä on toivottavasti jotakin parempaa."
Rauhallinen ääni ja käsittelu saivat tobianon pian asettumaan, jolloin se vain tyynesti askelsi traileriin Miyaton perässä. Hän sitoi hevosen puomiin kiinni, siirtyen sitten matkustamoon. Noh, olipas siellä mielenkiintoinen tunnelma. Ehheh. Hetken tuo katseli mihin istua, kokien sitten lyhyehkön naisen turvallisimmaksi, vaikka tuon toisella puolella istuikin mustelmaa kasvoissaan kantava, perin pitkä mies. Noh, hän selviäisi. Jotenkin se... Jäykän oloinen ihminen sai hänetkin jäykistymään.
"En minäkään... Saa nähdä mitä tästä tulee."

Simon oli nukkunut melko hyvin. Hän oli tottunut matkaratsastukseen, vaikkei nyt vaelluksia harrastanutkaan. Tosin Quasin pärjääminen hieman huoletti. Nuorukainen oli ostanut toisen rungottoman satulan ja totuttanut orin siihen, mutta siitä huolimatta Quasimodo ei ollut tottunut kulkemaan pitkiä matkoja maastossa. Mardanilla ei kuitenkaan ollut puhettakaan lähteä moiselle ryhmävaellukselle, arabiori kun oli tottunut, että maastossa mentiin kovaa ja kilpailtiin, ei menty porukalla hyvässä hengessä. Quasi pärjäisi ehkä vähän paremmin, vaikka sekin oli kuuma... Huokaus, pitikin omistaa kaksi sekopäätä oria.

Aamulla Simon oli pakannut tavarat autoon ja ajoi tallille, hänelläkin tarkoituksena jättää auto seisomaan sinne matkan ajaksi. Tallilla hän nosti rinkan selkäänsä ja suuntasi talliin, jossa Quasi odotteli. Simon laittoi Quasille tummanvioletin villaloimen sekä kuljetussuojat matkalle ja varmisti vielä kerran, että kaikki varusteet olivat mukana. Ei mitään ylimääräistä rojua, vain välttämättömimmät tavarat.
"Sitten mennään.. Älä nolaa mua"
Simon sanoi Quasille ja talutti sen rekkaan. Ori meni kiltisti kyytiin, se oli tottunut lastaukseen. Simon pakkasi tavaransa muiden tavaroiden joukkoon ja kapusi pienen olkalaukun kanssa matkustamoon. Nopea vilkaisu kertoi, että matkasta tulisi varsin mielenkiintoinen.
"Hei vaan kaikille!"
Simon tervehti ja soi häikäisevän hymyn Miyatolle, änkeytyen istumaan tuon viereen.
"En oo ollut ennen Skotlannissa. Vaelluksella kyllä ja matkaratsastuksilla"

Vaellus oli ollut yksi Sophien enon ideoista. Sophien mielestä tämä oli sieltä kyseenalaisemmasta päästä. Hän ei ollut koskaan ollut vaelluksella. Uudet kokemukset olivat aina tervetulleita, mutta Sophie ei ollut varma, oliko tässä ollut takana muutakin kuin satunnainen päähänpisto. Eno oli tainnut tulla siihen tulokseen, että hänet saisi kaveeraamaan jonkun kanssa vain pakottamalla. Kohta tuo käskisi häntä raahaamaan jonkun tallitutuista heille kylään.

Flaithrín lastaaminen oli sujunut. Seuraavaksi alkoi armoton satulalaukkujen tunkeminen muun porukan varusteiden joukkoon. Hän oli aikonut ottaa vain repun, mutta pakkaaminen oli muodostunut ongelmaksi, jolloin taloudenhoitajan oli onnistunut taikoa jostain esiin vanhat nahkaiset satulalaukut. Ne olivat kuitenkin hyvässä kunnossa, joten Sophie oli kelpuuttanut ne mukaansa pakaten niihin kaiken sellaisen, mikä kestäisi paremmin kosteutta. Reppuun hän oli sullonut vaihtovaatteita, sekä ratsastushousut. Hän ei todellakaan aikonut lähteä matkaan niissä. Kerrankin farkut olivat osoittautuneet käytännölliseksi vaihtoehdoksi. Ei haittaisi, jos ne likaantuisivat, eikä farkkukangas rypistynyt. Hän oli pukenut ylleen vaihteeksi vaaleansinisen neuleen. Ulkotakiksi kävi hänen vihreä ratsastustakkinsa.

Noustessaan rekkaan Sophie huomasi sen olevan jo miltei täynnä. Hän huomasi Evelynin, joka istui Bogaertin vieressä. Sophie kohotti kulmiaan tämän kasvoista paistavalle mustelmalle. Missäköhän tuo oli riehunut? Hän soi muille matkustajille kohteliaan hymyn, joka ei kuitenkaan ylettänyt aivan silmiin asti. Hymy jähmettyi muistuttamaan lähinnä epäuskoista irvistystä, kun hän katsoi naista, jonka vieressä oli ainoa vapaa paikka. Pelottavan näköinen, tuollainen arpikin, tuonko vieressä hänen oli tarkoitus istua koko matka?

Purren hampaansa yhteen Sophie nosti nenäänsä aavistuksen verran pystyyn ja istahti paikalleen suomatta enää katsettakaan naiselle, jota Evelyn näytti mulkoilevan.

”Vaeltanut en ole, mutta kävin nuorempana Skotlannissa perheen kanssa”, hän vastasi Evelynin kysymykseen. ”Entä sinä?”

Sawyer pysytteli hiljaa, sillä kysymystä ei selkeästi ollut suunnattu hänelle. Eipä hänellä paljoa sanottavaa olisi ollutkaan: kaikki taisivat tietää, ettei hän ratsastanut. Senpä takia tämä vaellus tuntui entistä typerämmältä idealta. Hän elätteli edelleen toivoa siitä, että voisi taluttaa hevostaan koko matkan.
"Skotlanti on minullekin uusi kokemus", Evelyn vastasi hyväntuulisesti. "Olen vaeltanut paljon kotitilalla, mutta epäilen, että tämä vaellus on kaukana siitä, mihin minä olen tottunut", hän naurahti iloisesti. Se oli vain hyvä asia. Hän oli saanut tarpeekseen jääräpäisten lehmien ohjailemisesta hevosella, jolla ei ollut karjavaistoa nimeksikään. Ei ihme, että hän oli useammin kuin kerran päätynyt vaihtamaan hevosia puolessa välissä jonkun työntekijän kanssa saadakseen alleen oikean työhevosen.
"Millaista matkaratsastus on?" Evelyn kysyi uteliaasti kääntäen katseensa Simonin suuntaan. Nainen kieltäytyi huomaamasta entistä sotilasta, joka istui selkä menosuuntaan toisella puolen rekkaa ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. Sawyerin läsnäolo sai Evelynin siirtymään hieman lähemmäs Klausia. Ihan vain varmuuden vuoksi. Naisen siro käsi etsi miehen kättä.

Klaus kuunteli muiden kertomuksia, mutta hänen huomionsa oli ihan muualla. Hiljaa epätavallisen ryhdikkäästi ja omissa oloissaan istuva Sawyer ei jättänyt häntä rauhaan. Miksi tuo oli edes lähtenyt matkalle – Klaus oli käsittänyt, ettei nainen ratsastanut. Ehkä kersantti olikin vakoilutehtävissä. Ehkä tuo ei ollutkaan työkyvytön, vaan väitti niin, ja oikeasti oli siellä tarkkailemassa. Ehkä seuraamassa häntä. Klaus tunsi Evelynin käden haparoivan omaansa ja otti siitä kiinni. Hän oli yhä varmempi siitä, että tuo epäilyttävä, väkivaltainen ja arvaamaton tappokone oli määrätty rekkaan häntä varten. Hän ei ollut tehnyt vuosiin mitään väärää. Kukaan hänet entisessä elämässään tuntenut tuskin uskoisi sitä, joten miksi kukaan muukaan. Sawyer tiesi jotakin. Tuo oli aivan varmasti käynyt Roon ja hänen kimppuunsa vain, koska Klaus oli joskus tehnyt typeryyksiä elämässään. Hän oli uhka Iso-Britannialle. Mies oli täysin omissa ajatuksissaan katse luotuna matkustamon lattiaan. Välillä hän vilkaisi Sawyeria epäillen. Klaus ymmärsi itsekin liioittelevansa, mutta ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Ehkä Evelyn, joka nyt haki turvaa hänen lähellään, olikin vaarassa juuri hänen vuokseen. Miten ihmeessä hän oli antanut ajatustensa karata niin?

Miyato jäätyi niille sijoilleen kun kuuli sen tutun äänen. Katsomattakin hän tiesi kuka oli astunut juuri sisään matkustamon, mutta silti hän käänsi katseensa kohti tulijaa. Tuttu hiuspehko. Ensimmäisenä hän muisti sen, miltä sitä tuntui tukistaa ja miltä Simon tuoksui, tuon iho maistui. Voi helvetti suoraan sanottuna! Siinä missä Klausilla oli omat kriisinsä rekan matkustajien kanssa, Miyato sai juuri aikaiseksi omansa.

Se Simonin väläyttämä hymy oli samaan aikaan maailman ahdistavin ja ihanin. Molempia siksi, että se oli tarkoitettu hänelle. Mies hymyili aavistuksen väkinäisesti takaisin ja yritti olla kuin ei olisikaan. Hän huokaisi hiljaa kun Simon istuutui hänen viereensä. Oli hankala keskittyä olemaan kuin ei olisi olemassakaan, kun samaan aikaan hän muisti ne suudelmat ja kosketukset. Sekä sen seuraavan aamun ahdistuksen siitä, että oli mennyt sänkyyn ihmisen kanssa, johon väkisin tulisi törmäämään uudelleen. Niin, siinähän Simon nyt oli. Ehkä tuo voisi jutella Evelynin kanssa matkaratsastuksesta ja unohtaa hänet? Se olisi hienoa.

No tässä rekassahan olisi suorastaan hilpeää matkustaa. Kaikki kyräilivät toisiaan eikä menoa voinut sanoa mitenkään erityisen... riehakkaaksi. Simon oli kuitenkin varsin iloinen siitä, että Miyato oli hänen kanssaan samassa rekassa. Pörröpää muisti myöskin varsin elävästi sen yön tuon luona. Ja myöskin sen aamun, kun oli tullut häädetyksi varsin tökerösti ulos sieltä... Ja nytkin tuo näytti kieltämättä melkoisesti siltä, kuin olisi saanut rautakangen takapuoleensa. Siitä huolimatta Simon tunki istumaan toisen nuoren miehen viereen ja meni tahallaan vähän turhan lähelle tuota, kuitenkin niin, ettei se näyttäisi ulospäin turhan epäilyttävältä.

”Aika rasittavaa. Mä oon ollut pisimmillään 120 kilometrin matkalla ja maasto oli välillä sen verran haastavaa, että kyllä siinä hevonen joutui tekemään melkoisesti töitä. Tosin ne oli ainoat niin pitkän matkan kilpailut, joissa mä olen ollut mukana toistaiseksi”
Simon kertoi Evelynille. Hän kilpaili useimmiten 60 tai 80 kilometrin matkoilla, vaikka Mardanilla olisi kyllä riittänyt varmasti puhtia pidemmällekin. Ratsastajalla vain ei mielenkiinto riittänyt, vaikka matkaratsastus olikin omalla tavallaan kiva laji. Esteet olivat silti enemmän Simonin juttu.

Tunnelma oli ja pysyi kireänä. Sophie kuunteli muiden juttelua puolella korvalla, mutta keskittyi lähinnä tuijottamaan ikkunasta ulos, jotta onnistuisi jotenkin välttämään ikävää tunnelmaa. Hänen ajatuksensa harhailivat. Maisemat olivat kauniita, mutta vielä kovin yksitoikkoisia. Jos hänellä olisi ollut se mukana, olisi Sophie voinut kuluttaa aikaansa luonnoskirjansa kanssa. Tasaisella tiellä hän saattoi käyttää lyhyitä hetkiä piirtämiseen, ilman että kärsi liikkeen aiheuttamasta pahoinvoinnista.


Hän vilkuili silloin tällöin muita matkustajia mahdollisimman huomaamattomasti. Matkaajia riitti joka lähtöön. Muutama murjotti, osa ei muuten vaan puhunut mitään. Loput joko teeskentelivät tai sitten he yrittivät tosissaan parantaa tunnelmaa. Millaistakohan väkeä muissa rekoissa oli? Olivatko he kokeneita vaeltajia? Eniten Sophieta kiinnosti tavata ne, joiden kanssa hän joutuisi nukkumaan. Toivottavasti he olivat täysjärkisiä.

Evelyn kuunteli Simonin kertomusta matkaratsastuksesta mielenkiinnolla. Hän ei ollut edes tiennyt moisesta kilpalajista ennen kuin oli alkanut liikkua enemmän kilparatsastajien joukoissa. Hän oli vaeltanut pitkiä matkoja hevosten selässä maastossa kuin maastossa, mutta se oli aina ollut joko hauskanpitoa tai töiden tekemistä, ei kilpailua. Olisi joskus hauska, ihan vain kokeilumielessä, osallistua jollekin lyhyelle matkalle.
"Kuulostaa oikein mielenkiintoiselta", nainen sanoi pieni hymy huulillaan. Olipa muu rekka hiljainen. Hän ei ihmetellyt Sawyerin hiljaisuutta - parempi kun vain pysyisi hiljaa -, mutta kyllä kai joku toinenkin olisi voinut sanoa jotain kuin vain hän ja Simon. Hän oli tyytyväinen, kun Klaus oli siinä vieressä. Miehen läheisyys sai aina pienen, lämpimän hymyn huulille. Evelyn vilkaisi Klausia kuin varmistaen, että toinen oli hiljaisuudestaan huolimatta kunnossa, ennen kuin antoi katseensa jälleen kiertää muissa matkustajissa.
"Mitä luulette, onko meillä millainen tuuri säiden kanssa?" Evelyn kysäisi huvittuneena. Ei kai hän voinut olla ainoa, joka oli katsellut sääennusteita? Hän halusi luottaa siihen, ettei koko vaellusta sataisi, vaikka kaikki tuntuivatkin aina sanovan, ettei Skotlannissa ollut kuin muutama poutapäivä vuodessa.

Omien ajatusten jahdattua Klausin nurkkaan, hänen oli taas keskityttävä muihin. Matkaratsastusta? Mies ei ollut koskaan kokeillut, eikä tiennyt lajista melkein mitään. Oli kuitenkin virkistävää, että Rosings Parkissa joku kilpaili sellaisessa lajissa. Hän mulkaisi hiljaista ja epäilyttävää Sawyeria. Suljetussa tilassa matkaaminen sellaisen seinähullun kanssa oli vähintään ahdistavaa. Hän kiersi kätensä suojelevasti Evelynin ympärille tekemättä siitä suurta numeroa ja tunsi pakottavaa tarvetta suukottaa naisen hiuksia. Sillä kertaa hän kuitenkin hillitsi itsensä ja tyytyi siihen läheisyyteen, mitä heillä oli.
”Sittenhän sinä olet todella kokenut”, hän soi pienen hymyn Simonille ja tuon matkaratsastuskokemukselle. Klaus ei edes maastoillut paljon, joten hänen vaeltamiskokemuksensa olivat muutama maastolenkki tallin ympäri. Hän oli aina ollut enemmän kouluratsastaja, vaikka maastossa jalan tulikin käytyä.
”Eiköhän se ole yhtä sadetta”, hän irvisi Evelynin kysymykselle säästä omaan tapaansa sangen positiivisesti. Ei häntä pieni sade haittaisi, mutta olisihan se kurjaa, jos koko ajan tulisi kaatamalla. Skotlannin tuntien se oli täysin mahdollista.