Päivä 2, matkalla: Aina voi oppia uutta

Aurinko oli noussut jo kauan sitten, mutta pilvinen sää jatkui edellispäivästä ja vettä tiputteli ajoittain. Klaus oli muiden tapaan siirtynyt varustamaan hevosia ja todennut kauhukseen, että hänelle varatun nuoren raudikon varusteet eivät olleet ihan perinteisiä. Hän oli harjannut hevosen ja katseli nyt epäillen lännensatulaa sekä kuolaimettomia suitsia. Hän ei ikinä pysyisi sellaisessa penkissä eikä hallitsisi nuorta villikkoa ilman kuolaimia. Hän oli sen sortin ratsastajia, niin sanotusti vanhan liiton miehiä, että vaikka ratsasti hyvin, kaipasi tuttua ja turvallista varustusta ratsulleen. Poppylla ei sellaista ollut mukanaan. Mies vilkaisi hevosen omistajaa, joka kiinnitti tottuneesti sekä oman ratsunsa, että hullulle Sawyerille varatun kirjavan ponin satulat ja suitset. Hänen kai oletettiin selviävän yksinään, ja niin hän selviäisikin. Klaus taputti punaisen Poppyn kaulaa ja katseli sen selän yli lähellä olevaa Evelyniä. Olisi vain noloa, jos hän ei edes osaisi varustaa hevostaan.

Evelyn harjasi Lionheartin selkää hymy huulillaan. Tänään he vihdoin lähtisivät liikkeelle. Kuinka ihanaa! Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi takaisin tuttuun, kuluneeseen lännensatulaan, joka oli kestänyt vuosikaudet päivittäistä käyttöä. Hän sulloi harjan satulalaukkuun ja nosti paksun huovan Lionheartin selkään. Nainen liikkui sulavin, rennoin liikkein hevosensa ympärillä ja soi silloin tällöin hymyn Klausille. Tästä tulisi upea reissu. Hän oli siitä aivan varma.
"Miltä Poppy vaikuttaa?" Lyhyt nainen kysäisi kulkiessaan Lionheartin kaulan ali hevosen toiselle puolelle. Hän ei nähnyt hevosensa yli, joten jäi hetkeksi vain seisoskelemaan ja katselemaan pitkää miestä ja punertavaa raudikkoa. Evelyn nosti painavan lännensatulan käsivarsilleen ja vilkaisi hevosensa korkeaa selkää. Tällaisina hetkinä hän ikävöi pienemmän kokoisia quarterhevosia. Miten hän ikinä saisi painavan satulan noin ylös? Nainen taputti hevosensa lapaa. Ori laski etuosaansa alemmas kumartaen omistajansa pyynnöstä. Evelyn virnisti. Kai pieni huijaus sallittiin. Hän nosti satulan hevosen selkään ja pyysi sitä suoristautumaan. Lionheart käänteli korviaan innoissaan. Sekin tiesi, ettei nyt oltu kotimetsissä Slaleyn ympäristössä.

Klaus hymyili Evelynille. Hän jatkoi ratsunsa paijaamista osaamatta oikein tehdä muuta.
”Oikein mukavalta”, hän vastasi ympäripyöreästi ja antoi uteliaan tamman hamuilla kämmentään. Se käänteli korviaan villisti ja katseli ympärilleen, mutta seisoi kuuliaisesti paikallaan. Klaus katseli, kuinka Evelyn heitti lännensatulan Lionheartin selkään tuon kumarrettua.
”Sinun hevosesi tempuista on aina hyötyä jossakin”, hän sanoi ja alkoi sovitella paksua, erikoista huopaa oman ratsunsa selkään. Niin hän oli nähnyt naisen tekevän. Mies silitteli nuoren hevosen lapaa ja astui sitten muutaman askelen hakeakseen satulan. Se painoi varmasti ainakin kymmenen kiloa enemmän kuin tavallinen satula, jollaiseen hän oli tottunut. Onneksi Klaus oli pitkä ja saattaisi jopa saada sen isonkin hevosen sekään. Hän otti vauhtia ja heilautti satulan huovan päälle. Se sai Poppyn hypähtämään kauemmas, mutta koska se oli sidottuna, ei se päässyt mihinkään. Hevonen käänteli korviaan ja katseli Klausia pää korkealla silmänvalkuaiset vilkkuen. Mies näytti hämmentyneeltä eikä tiennyt mitä tehdä. Ilmeisesti satula oli lentänyt turhan suurella kaarella tai voimalla hevosen selkään. Millainen ratsu hänelle oikein oli annettu?
”Vähän säikky näköjään”, hän selitti Evelynille ja alkoi asetella satulaa paremmin nyt, kun hevonen oli rauhassa. Ainakaan mikään ei olisi huovan alla tai satulan alla painamassa, sen verran hänkin tajusi. Hän tarttui vyöhön ja veti sen vatsaa pitkin toiselle puolen tajuten, ettei hänellä ollut hajuakaan sen sitomisesta.

"On niistä välillä hyötyä", nainen totesi taputtaen hevosensa kaulaa. Hän kumartui tarttumaan ruskeaan vyöhön ja sitoi sen tottunein liikkein. Tuntui, kuin hän olisi vasta eilen sitonut satulavyön quarterhevosen selkään ja lähtenyt karjanajoon. Ilmeisesti jotkin taidot jäivät ikuisiksi ajoiksi muistin syövereihin. Nainen kiristi vyön huolella ja varmisti solmun kertaalleen. Se oli tehty oikein ja vyö oli kireä. Hän hymyili tyytyväisenä. Nainen vilkaisi Poppyn suuntaan, joka oli aiemmin tanssahdellut saadessaan satulan.
"Eikö se ole aika nuori?" Hän kysyi muistellessaan lukemiaan tietoja tallin hevosista. Hän halusi tuntea hevoset mahdollisimman hyvin, jos joskus joutuisi niitä hoitamaan. Nainen vilkaisi satulaa raudikon selässä ja puri huultaan peittääkseen hymynsä.
"Jos näytän, miten se solmitaan, niin osaat huomenna itse?" Hän ehdotti voimatta mitään äänensä ilkikuriselle sävylle. Kai hän sai vähän nauraa, kun toinen tuntui olevan ihan ulalla varusteiden kanssa, mutta ei suostunut kysymään apua. Miehet.

”Niin ymmärsin”, Klaus sanoi ja mietti edelleen kuumeisesti, kuinka saisi satulan edes pysymään selässä. Ehkä hän heittäisi mokoman jorpakkoon ja ratsastaisi ilman. Miksi hän oli edes lupautunut ratsastamaan Alexin koulutuksessa olevaa ratsua? Evelynin paikalle tulo oli kieltämättä tarpeen, vaikka hän ei olisikaan halunnut näyttää, miten huono oli varustamaan ratsunsa itse. Klaus oli sentään jo kolmenkymmenenviiden, hänen olisi pitänyt hevoskokemuksellaan osata yksi vyö kiinnittää. Oli vain onni, että Poppyn satulassa ei ollut lisäksi toista vyötä ja rintaremmiä. Mies tyytyi hymyilemään Evelynille vaikka sisimmässään häpesikin taitamattomuuttaan. Sekin vielä, että naisen piti auttaa häntä jossakin niin yksinkertaisessa.
”Mitä tekisinkään ilman sinua?” hän kuiskasi ja suukotti nopeasti naisen hiuksia. Hän pitäisi tarkasti silmällä naisen jokaista elettä, jotta osaisi varustaa hevosensa jatkossa. Noloahan se olisi, jos aina pyytäisi apua.

"Putoaisit selästä satulan kera", Evelyn nauroi pehmeästi. Hän otti vyön omiin siroihin käsiinsä ja lähti tekemään solmua hitaasti, jotta Klaus näkisi, mistä lenkistä vyön pää piti milloinkin pujottaa. Oikeastaan solmu oli melko yksinkertainen, vaikka saattoikin aluksi näyttää monimutkaiselta. Nainen kiristi huolellisesti solmun lenkki kerrallaan, kunnes sekä vyö että solmu itsessään olivat kireät.
"Ei se tämän vaikeampaa ole", hän sanoi hymyn kera. "Kyllä sinä sen ehdit oppia tämän viikon aikana", nainen vakuutti ja puristi rohkaisevasti toisen suurta kättä.

”Kiitos luottamuksesta”, Klaus irvisti naiselle ja pyöritti päätään. Hän oppisi aivan varmasti, sillä ei hän missään nimessä halunnut, että ainakaan muut näkisivät tallin valmentajan törttöilevän niin. Hänestä ei ollut lännenratsastajaksi. Kuinkahan hevosta edes ohjattiin? Hän painoi kypärän taakse sidottujen hiustensa päälle ja puki hevoselle suitset, jotka nekin olivat erilaiset, mihin hän oli tottunut. Tottahan toki Klaus tiesi kuolaimettomista suitsista, mutta jostakin syystä ei ollut törmännyt sellaisiin elämänsä aikana tositilanteessa. Ja nyt hän oli vieraassa paikassa, vieraalla, nuorella hevosella. Siitä ei voisi tulla yhtään mitään. Hän sai pujotettua nahkaremmit paikoilleen ja sitoi riimusta roikkuvan köyden löysästi lännensatulaan – jotakin hyötyä siitäkin nupista oli.
”Totuuden hetki”, hän virnisti Evelynille suunnitellessaan selkään nousua. Ehkä hän roikkuisi pian raudikon mahan alla tai jotakin muuta yhtä fiksua ja turvallista.

Evelyn palasi takaisin Lionheartin luokse. Ori katsoi korvat hörössä pientä mustanpäistärikköä ponia, joka ravaili maltillisesti sinne tänne pienen Kitin ohjauksessa. Poika oli varsin suloinen tapaus. Evelyn puki Lionheartin lännensuitset orille. Hän silitti hetken hevosen valkoista läsiä, ennen kuin kääntyi virnistäen Klausin puoleen.
"Etkö luota solmimistaitoihini?" Nainen nauroi. Hän irrotti orinsa riimunnarun ja sitoi sen satulan nuppiin. Satulalaukut olivat jo paikoillaan ja tukevasti nahkaremmein kiinnitettyinä. Evelyn asetti jalkansa leveään lännenjalustimeen ja ponnisti selkään. Ori seisoi paikoillaan, mutta sen korvat kääntyilivät. Sekin tuntui olevan innoissaan paluusta vanhaan hyvään ratsastustapaan.
"Miltä tuntuu?" Hän kysyi virnistäen kääntyessään katsomaan Klausia. Hän piti ruskeita, yhtenäisiä nahkaohjia tottuneesti yhdessä kädessä. Sääli, kun piti käyttää kypärää. Hän olisi mielellään ratsastanut nahkastetsoni päässään säästä huolimatta. Nyt olo tuntui turistilta, joka oli nostettu lännensatulaan. Stetsoni oli oleellinen osa kokemusta.

Klaus heilautti itsensä erikoiseen satulaan ja istuutui rauhallisesti nuoren hevosen kyytiin. Poppy käänteli korviaan ja otti pari varovaista askelta sivulle. Se ei ollut varma ratsastajastaan, mutta oli opetettu seisomaan paikallaan. Ainakin se yritti parhaansa. Klaus asetti toisenkin jalkansa jalustimeen ja yritti löytää hyvää asentoa. Oli se kieltämättä erilaista englantilaiseen verrattuna.
”Erikoiselta”, hän myönsi Evelynille hymähtäen. Automaattisesti Klaus piti ohjastuntuman, mutta naisen toimia katsellessaan mietti, oliko se tarpeen. Hän hellitti ohjasta ja sai Poppyn laskemaan päätään. Ehkä hän siis teki jotakin oikein? Mies antoi kevyen kehotuksen liikkeellelähtöön ja sai tamman ottamaan varovaisia askelia eteenpäin. Hei, sehän liikkui! Klaus pidätti hevosta ohjalla ja istunnalla kuten osasi ja raudikko pysähtyi korviaan käännellen. Se oli paljon enemmän kiinnostunut muista hevosista kuin ratsastajastaan.
”Joudut vielä taluttamaan minua. Karjatyttö”, Klaus pelleili ja oli varma, että jotakin pahaa voisi sattua. Onneksi paikalla oli eläinlääkäri, joka varmasti ompelisi hänenkin lävistetyn vatsansa kasaan, jos hevonen vaikka päättäisi pudottaa hänet ja talloa tantereeseen.

"Kyllä sinä totut siihen", Evelyn vakuutti hymyillen. "Sitä paitsi, kiität vielä Alexia tämän viikon jälkeen. Lännensatula on huomattavasti mukavampi pitkillä matkoilla", nainen naurahti. Sen takia Lionheartillakin oli lännenvarusteet, jotka hän oli lennättänyt Yhdysvalloista asti. Hän ei viikkoa istuisi epämukavassa yleissatulassa, kun vaihtoehtona olisi tukeva, mukava lännensatula.
"Kunhan en joudu lassoamaan sinua", hän vastasi nauraen. Evelyn ei oikein luottanut taitoihinsa heittää lassoa enää, kun ei reiluun puoleen vuoteen ollut sellaiseen koskenutkaan.
"Valmis lähtemään liikkeelle?" Evelyn uteli. "Pidät vain ohjat pitkinä ja ohjaat sitä lähinnä pohkeilla ja painolla, niin kaikki sujuu kyllä", nainen sanoi ja kannusti Lionheartin liikkeelle. Ori lähti energiseen käyntiin pää korkealla, mutta alkoi hitaasti laskea sitä alemmas hakiessaan lännenratsuille tyypillistä matalaa työskentelymuotoa. Ori hörisi tervehdyksiään muille hevosille. Evelyn vilkaisi Klausia. Jos mitään muuta hauskaa ei enää tänään tapahtuisi, niin ainakin Klausin kamppailu lännenratsun kanssa olisi viihdyttävää katsottavaa.

”Niinhän sitä sanotaan”, Klaus kohautti olkiaan tietämättä vielä, voisivatko kaikki lännenratsastajat olla oikeassa. Hän ei ollut koskaan tajunnut lajia eikä ollut nähnyt syytä tutustua siihen sen syvällisemmin. Ehkä olisi pitänyt, ihan sitäkin matkaa ajatellen.
”En pahastuisi”, karkasi Klausin suusta lassoamiselle. Mies naurahti matalasti ja keskittyi sitten taas hevoseensa. Ehkä heidän pitäisi lähteä. Hän laski ohjaa naisen kehotuksesta ja toivoi, että tuo tiesi, mitä neuvoi. Poppy ei kuitenkaan näyttänyt perinteiseltä lännenratsulta. Se ei ollut kirjava kuten Lionheart tai Sawyerin saama poni. Se oli vain rautias ja näytti ihan tavalliselta hevoselta. Klaus ei tiennyt, miten päin istua omituisessa satulassa. Siinä tavanomaisen asennon ottaminen oli mahdotonta, joten hän päätyi vain istumaan miten parhaiten sopi ja luovutti yrittämisen kanssa. Se oli ehkä hänen paras päätöksensä, sillä Poppy rentoutui kun tunsi, ettei ratsastaja jännittänyt ja pyörinyt selässä omituisesti.
”Eiköhän mennä”, hän varmisti ja kannusti hevosensa käyntiin Lionheartin perässä. Alex johti jonoa komean arabialaisorinsa selästä ja näytti Klausille selvästi henkistä keskisormea. Tuo sentään osasi ratsastaa monipuolisesti. Klausin olisi yritettävä oppia lännenratsastus vaelluksen aikana, eihän hän voinut jäädä toiseksi stetsonillaan huvitusta aiheuttaneelle retkenjohtajalle.

Evelyn nauroi toisen sanoille. Vai että lassoaminen kelpaisi? Ehkä hänen pitäisi harjoitella vaelluksen aikana. Iltaisin heitellä köyttä aidan tolppiin ja puiden oksiin, kunnes liikerata löytyisi jälleen luonnostaan. Lionheart seurasi muuta jonoa korvat hörössä. Se tuntui odottavan, että jotain tapahtuisi. Ehkä se odotti lehmälaumaa, jota he lähtisivät ajamaan. Mistä sitä hevosen aivoituksista ikinä tiesi. Nainen väistätti Lionheartia sivummalle ja hidasti orin kulkua voidakseen sujuvasti pudottautua Klausin rinnalle.
"Näytät jo melkein oikealta karjapaimenelta", nainen vinoili pilkettä silmäkulmassa. Evelyn istui syvällä mukavassa, käytössä muovautuneessa satulassaan, joka tuntui naisen kropan jatkeelta. Hän tunsi hetken olevansa kotonaan, omassa elementissään. Tämän hän osasi paremmin kuin moni muu tällä vaelluksella. Esteillä tai kouluradoilla he jäivät Lionheartin kanssa auttamatta muiden tasoa alemmas, mutta lännenvarusteilla vaellettaessa he pääsivät loistamaan.

”Älä viitsi”, Klaus tuhahti naisen vinoilulle ja mietti edelleen, kuinka satulassa muka pystyi istumaan rennosti. Hänestä tuntui luonnottomalta menettää vuosien aikana hiottu ratsastajan ryhti ja jalkojen tyylipuhdas asento vääränlaisen satulan vuoksi. Hän ei voinut sanoa olevansa kotonaan sen hevosen selässä. Poppy kulki nuoren hevosen epävarmuudella eteenpäin, mutta ei kuitenkaan kiirehtinyt tai pelleillyt mitään. Se seurasi muita hörähdellen välillä hämmentyneenä. Missä he olivat? Missä tuttu ja turvallinen Alex oli? Klaus antoi ohjan roikkua ja istua kökötti kyydissä. Onneksi mukana oli paljon hevosia, joten tamma saattoi seurata niitä välittämättä ratsastajasta.
”En ole tottunut tällaiseen”, mies myönsi jo näin heti alkumatkasta. Vaellus jo itsessään oli hänelle vierasta, mutta lisäksi ratsuna oli nuori lännenratsu. Upeaa suorastaan. Onneksi edes matkaseura oli varsin viehättävää ja kiiteltävää.

"Unohda kaikki, mitä olet oppinut istunnasta ja anna satulan ohjata sinut oikeaan asentoon", Evelyn sanoi hymy huulillaan. "Rentoutumalla löydät kyllä tasapainopisteen, ja sen jälkeen istunta tulee luonnostaan", nainen vakuutti. Toinen vaikutti olevan varsin ulkona elementistään, eikä hän voinut syyttää Klausia. Oli varmasti kummallista, kun pienen ja varsin vapaan satulan tilalla olikin työsatula, joka oli tarkoitettu tukemaan ratsastajaa ja edesauttamaan selässä pysymistä, vaikka hevonen kompuroisi tai joutuisi ottamaan sivuloikan väistääkseen päälle tulevaa lehmää.
"Ehdit vielä tottua. Ajattele sitä mahdollisuutena oppia jotain uutta", Evelyn yritti piristää toista. Ei saisi luovuttaa vielä. Uusi ratsastustyyli vaati totuttelua, mutta nainen ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Klaus tottuisi viikon aikana. Loppuviikosta mies olisi jo kotonaan tukevassa nahkasatulassa.
"Täytyyhän sinun osata edes lännenratsastuksen alkeet, jos joskus haluat lähteä käymään Kaliforniassa", nainen sanoi pirteästi. Tarkasti muotoiltuun lauseeseen kätkeytyi ääneenlausumaton toive siitä, että jonakin päivänä he voisivat yhdessä lähteä suuren meren toiselle puolen tervehtimään hänen perhettään.

Klaus huokaisi. Kai hänen vaan olisi oltava, rentouduttava, kuten Evelyn sanoi. Mies yritti parhaansa, vaikka se soti kaikkea lihasmuistia vastaan. Ei ratsastuksen kuulunut olla niin vaikeaa. Hän hengitti syvään ja pyrki rentoutumaan satulassa. Hevonen kuulosteli liikkeitä selässään ja odotti pyyntöä tehdä jotakin.
”Ei vanha koira opi uusia temppuja”, hän mutisi vaikka tiesi toisen vain piristävän. Hän halusi oppia, ihan naisenkin vuoksi, mutta alku oli hankalaa. Jälkimmäiset sanat lämmittivät mieltä erityisen paljon. Hän saattoi lukea rivien välistä mahdollisuuden yhteiseen tulevaisuuteen. Ei hän niin hinkunut tavata Evelynin hieman pelottavankin näköistä isää saati tuon veljiä, jotka kuulostivat mustasukkaisilta sisarestaan. Hän halusi vain nauttia naisen seurasta kaikessa rauhassa. Siinähän heillä oli aikaa, keskellä jylhintä Skotlantia.
”Haluanko todella?” Klausin oli esitettävä kysymys vastauksena, sillä ei tiennyt muutakaan. Hänestä oli vähän ahdistavaakin, miten pitkälle toinen oli valmis menemään – eikä tuo tiennyt hänen historiastaan oikeasti vielä mitään. Jokainen hetki yhdessä vain lisäsi painetta kertoa koko totuus, ja samalla myös nosti kynnystä kertoa se. Ei hän halunnut ajaa naista pois luotaan vain siksi, että oli joskus ollut ajattelematon.

Evelyn hymyili Klausin yrityksille rentoutua selässä ja sopeutua tähän uuteen, kummalliseen ratsastustyyliin. Nainen ymmärsi tunteen. Hän oli ollut aivan hukassa noustessaan ensimmäisiä kertoja englantilaiseen satulaan.
"Kylläpäs oppii", nainen vastusti huvittuneesti hymähtäen. "Ainakin jos on taitava opettaja", hän lisäsi hymyillen. Ei hän ammattilainen ollut kuten vaelluksen johtajana toimiva Alex, mutta hän oli kasvanut tällaisessa satulassa. Hänelle tämä olisi aina se luonnollisin ratsastustyyli, se, johon hän haluaisi palata vaikeissa tilanteissa. Sääli, ettei hevosen varusteita saattanut vaihtaa sormia napauttamalla heti, kun ongelmia ilmestyi näköpiiriin.
"Sitten he tulevat tänne", Evelyn totesi harteitaan kohauttaen. Hänen perheessään asiat menivät niin. Perhe halusi sotkeutua välillä liikaakin toistensa tekemisiin, mutta se nyt oli selvää, että hänen perheensä lentäisi Englantiin, jos eivät muutoin voisi tavata miestä, jonka kanssa Evelyn vietti aikaa. "He pitävät sinusta jo valmiiksi, kun lupasit auttaa Defyn kanssa", nainen vannoi pehmeästi. Ei hänen perheensä olisi mahdoton, ainakaan toivottavasti. Hän uskoi, että veljet tykästyisivät Klausiin nopeasti. Isä vaatisi enemmän suostuttelua, mutta sellaistahan se isien kohdalla aina oli.
"Kerroinko koskaan ensimmäisestä kerrastani englantilaisessa satulassa?" Evelyn kysyi kääntääkseen puheen muualle. Ehkä hän ei haluaisi lähteä pohtimaan liikaa, millaista olisi esitellä Klaus perheelle.

Niin, kyllä Klaus oppisi. Hänellä oli Evelyn, ihana Evelyn. Nainen oli kietonut hänet pikkusormensa ympärille, eikä Klausilla ollut aikomustakaan perääntyä. Tilanne oli aivan liian kutkutteleva, hän nautti siitä, että sai viimein rakastaa ja tulla rakastetuksi. Olisi kai liikaa toivottu, että soppaan sekoittaisi vielä yhdentekevän mutta niin sekavan menneisyydenkin. Häntä alkoi hymyilyttää Evelynin puhuessa perheestään. Hän tunsi itsensä hölmöksi virnuillessaan niin siinä ihmisten keskellä. Ehkä ketään ei kiinnostaisi.
”Se on vähintä mitä voin tehdä”, hän vähätteli lupaustaan sovitussa operaatio Defying Gravityssä. Hän halusi Evelynille vain hyvää ja jos saattoi tuon kurjaa oloa helpottaa jotenkin, hän sen tekisi. Vaikka sitten tekeytymällä hevosen ostajaehdokkaaksi ja viemällä sen inhottavan Markin käsistä. Hän vihasi miestä jo nyt, vaikka ei ollut koskaan tavannut tuota.
”Lähden mieluusti kanssasi Kaliforniaan”, Klaus lopulta myöntyi hymyn kera. Vaikka se pelotti, hän tiesi selviävänsä. Aikuisiahan he kaikki olivat.
”Et, mutta tämä on varmasti kuultava”, mies virnisti tyytyväisenä aiheen vaihtumisesta. Hän rapsutti ratsunsa kaulaa ja alkoi olla tyytyväinen sekä siihen että varusteisiin. Saipahan syyn jutella Evelynin kanssa, jos sellaista nyt enää tarvitsi. Heidän välinsä olivat läheiset ja lämpimät, eikä Klaus halunnut sen muuttuvan.

Hymy Evelynin kasvoilla tuntui vain levenevän, kun mies lupasi lähteä hänen kanssaan kotiseuduille. Siihen olisi vielä aikaa, mutta joskus tulevaisuudessa. Ajatus tuntui samaan aikaan sekä pelottavalta että rauhoittavalta. Ainakaan Klaus ei ollut heti huomenna karkaamassa toiseen suuntaan, kun nyt lupaili tällaisia. Se rauhoitti levotonta mieltä.
"Miten aina päädynkin tähän tilanteeseen", nainen naurahti. "No, pakko kai se on kertoa kun aloitinkin. Olin viidentoista, kun tilalla aloitti uusi työntekijä. Hänen hevosensa osasi molemmat ratsastustyylit ja päätin joskus uteliaisuuttani kysyä, saisinko koittaa hassulta näyttävää yleissatulaa", Evelyn aloitti huvittuneena. Tarinan loppu sai hänet jo valmiiksi nieleskelemään nauruaan. "Hän ei uskaltanut sanoa ei pomon tyttärelle, joten päästi minut hevosensa selkään. Putosin, kun hevonen siirtyi käynnistä raviin", Evelyn nauroi.
"Eikä se edes tehnyt mitään loikkaa. Se vain siirtyi käynnistä reippaaseen raviin, mutta koko satula tuntui niin olemattomalta rimpulalta josta ei saanut mitään tukea, että minä jäin liikkeestä jälkeen ja putosin tyylikkäästi hevosen takaosan yli maahan." Nainen pyyhkäisi naurun kyyneleitä silmäkulmastaan. "Nousin takaisin selkään, tietenkin, mutta putosin uudestaan, kun hevonen pukitti laukassa säikähtäessään pihalta ryntäävää koiraa. Sen jälkeen meni muutama kuukausi, ennen kuin halusin uudestaan sen selkään, ja silloinkin siitä tuli talutusratsastusta. Siihen verrattuna sinä pärjäät Poppyn kanssa kerrassaan loistavasti."

Klaus hymähti Evelynin tarinalle. Olihan se hauska, hän kun oli kasvanut englantilaiseen tyyliin. Lännensatula tuntui kyllä tukevalta, ja kun tarkemmin ajatteli, siitä mahtoi olla mahdoton pudota. Hän pudisteli hymyillen päätään naiselle. Ainakin tuo tiesi, kuinka piristää häntä.
”Voin vain kuvitella. Olisinpa ollut paikalla”, hän naurahti ja rentoutui hetki hetkeltä enemmän.
”Täytyy vain toivoa, etten nyt putoa täältä. No, ainakin saisit uuden tarinan kerrottavaksesi. Kuinka se hölmö Bogaertin setä ei pysy edes hevosen selässä.”

Evelyn hymyili. Hän oli onnellinen, ettei kukaan ollut saanut sitä onnetonta ratsastusyritystä videolle. Myöhemmistä toilailuista hevosten kanssa olikin jo todistusaineistoa liiankin kanssa.
"Et sinä mihinkään putoa", nainen totesi. "Todennäköisempää on, että minä talutan Lionheartia osan matkasta", Evelyn sanoi päätään pudistellen. "Se ei pidä silloista sitten yhtään, ja epäilemättä niitä mahtuu tälle matkalle ihan riittämiin. Jos en pidä varaani, pääset vielä kertomaan veljilleni, kuinka komeasti lensin lännensatulasta kylpemään ihanan raikkaaseen jokeen."

”Mitä luulet, että tämä ratsunraakile pitää silloista?” Klaus heitti takaisin. Hän olisi Evelynin ja Lionheartin tukena sillanylityksissäkin. Mies antoi kaiken henkisen tukensa jo etukäteen asiaa murehtivalle naiselle.
”Olisihan sillä hyvä rikkoa jää, kertoa, että annoin sinun pudota jääkylmään veteen.” Parempi vain, jos Klaus olisi hiljaa eikä puhuisi. Tulisi vielä möläyttäneeksi jotakin.

"Eiköhän Alex ole totuttanut sen siltoihin", Evelyn pohti. Tai sitten ei, Poppy tosiaan oli vielä nuori. "No, sittenpähän sen näkee, kun päästään ensimmäisen sillan luokse", nainen naurahti. Evelyn ei voinut kuin nauraa toisen puheille jään rikkomisesta.
"Veljeni nauraisivat ja kyselisivät, saitko sen videolle", nainen sanoi päätään pudistellen. Ehkä hän luotti liikaa veljiensä huumorintajuun. Klaus saattoi olla oikeassa, ehkä veljet eivät osaisi aluksi nähdä asian hauskaa puolta vaan keskittyisivät siihen, miksi siskosta tehtiin pilaa.
"Onneksi matkat ovat päivittäin sen verran pitkiä, ettemme laukkaa paljoa. Epäilen, että tällainen hevosjoukko saa Lionheartin lähtemään käsistä. Jos katoamme horisonttiin, odottelemme seuraavalla yöpymispaikalla", Evelyn naurahti huvittuneesti. Ei hän oikeasti uskonut, että hevonen alkaisi vallan mahdottomaksi. Se innostuisi, tietenkin, kun pääsisi laukkaamaan näin suurella porukalla ja varmasti kilpailisi muita vastaan, mutta kyllä se malttaisi hidastaa, kun pääsisi keulaan. Ainakin toivottavasti, sillä lännensuitset eivät valitettavasti tarjonneet ihan yhtä vahvaa tuntumaa suuhun kuin englantilaissuitset turpahihnoineen.

Niin, se pelle oli varmasti ajatellut kaikkea. Juuri sillä hetkellä Klausia hävetti oma osaamattomuutensa, eikä lännenratsastusta vuosia tehnyt Alex kuulunut hänen suosikkeihinsa. Tuo näytti kuuluvan hevosen selkään kun hänestä taas tuntui, että hän oli vain turhana taakkana hevospololle. Kyllä hän oppisi. Oli kai turhaa voivotella kohtaloaan, hänen pitäisi vain hyväksyä se ja mennä eteenpäin. Poppy oli hevonen samalla tavalla kuin kuka tahansa. Mikä siinä oli niin vaikeaa?
”Voin yrittää lassota sen, mutta karjapaimentaidot ovat hieman ruosteessa”, Klaus ehdotti huvittuneena ratkaisua ryöstävän hevosen tilanteessa. Hän luotti naisen ratsastustaitoon ja hevosen tuntemukseen, joten tuskin mitään kamalaa tapahtuisi. Hän alkoi epäillä omalla ratsullaan olevia suitsia ja niiden tuntumaa, sillä vain kuolaimilla ratsastanut mies ei ollut omalla mukavuusalueellaan omituisesti varustetun nuoren kanssa. Hän luotti siihen, että Alex oli kouluttanut hevosen hyvin, mutta oli se silti aika jännää.
”Voin kuvitella sinut sinne kotitilallesi lehmiä paimentamaan”, Klaus sanoi matalasti hymyn kera. Evelyn näytti hyvältä hevosensa selässä, sillä tuolle lännensatulassa matkaaminen oli luonnollista. Vain stetson puuttui.

"Jotta sen voisi lassota, täytyisi ensin pysyä perässä", Evelyn nauroi. Ehkä se ei loppujen lopuksi vaatisi ihmeitä, sillä hevonen oli harrasteratsu eikä enää kovassa kilpakunnossa, mutta se oli silti aikoinaan koulutettu juoksemaan mahdollisimman lujaa, mahdollisimman vähällä vaivalla. Nainen hymyili toisen sanoille lehmistä. Niin, kai hänet oli helppo kuvitella sinne nyt, kun hevonenkin oli varusteltu asiaankuuluvasti.
"Lehmien paimentaminen oli rauhallista ja mukavaa. Siinä sai uskoteltua itselleen, että teki töitä, vaikka tosiasiassa lähinnä löntysti karjan perässä ja nautti maisemista", nainen sanoi pirteästi. Olihan se ollut mukavaa, vaikka isä olikin aina tehnyt kaikkensa pitääkseen hänet mahdollisimman kaukana karjan takana, ettei hän missään tilanteessa voisi päätyä karjan jalkoihin. Isä oli vähän ylisuojelevainen.
"Joskus tilalla päästimme yhden vasikan isolle kentälle ja paimensimme sitä kuin reiningkilpailuissa konsanaan. Opettelimme myös lassoamaan sitä, mikä ei aina mennyt ihan putkeen. Ainakin opin, että lasso kannattaa sitoa heti nuppiin kun sen heittää, koska niillä on yllättävän paljon voimaa", nainen naurahti muistellessaan sitäkin ilmalentoaan. Veljet olivat nauraneet niin, että olivat pudonneet omien hevostensa selästä. Kai hän oli näyttänyt huvittavalta, kun oli lentänyt köyteen takertuneena satulasta kuin heittoistuinta käyttänyt.
"Kuulostan varmaan siltä, että lähinnä putoilin mitä hullunkurisemmilla tavoilla hevosten selästä", Evelyn nauroi.

Klaus kuunteli Evelynin elämäntarinoita aina mielellään. Tuo oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa niin erilailla, että oma, melko tavallinen nuoruus melkein hävetti. Hänestä oli hauskaa ajatella pikkuinen nainen karjanajoon, mitä oli nähnyt vain televisiossa. Evelyn vaikutti vain todellisemmalta, kun tuon historiaa oppi tuntemaan. Nainen oli nähnyt paljon ja viettänyt ikimuistoisia hetkiä hevosten ja rakkaiden ihmistensä kanssa.
”Minusta se on ihana kuulla”, Klaus hymyili ja katseli naista avoimen kiinnostuneena. Tummakutrinen Evelyn oli kaunis, eikä hän varmasti koskaan pääsisi ihastelemasta sitä.
”Pidän sinusta aina vain enemmän.”

Ainakin Klaus tuntui unohtaneen epämukavuutensa vieraassa satulassa nuoren hevosen selässä, joten ehkä Evelynin tarinoista oli jotakin hyötyä. Nainen hymyili lämpimästi miehen ihanille sanoille.
"Se on ihana kuulla", hän sanoi pehmeästi. Hänen lapsuutensa ehkä erosi eurooppalaisten kokemuksista, mutta kotopuolessa se oli ollut tavallista ja tylsää. Nainen epäili, että mikäli palaisi kotiinsa, karjankäsittelyn hohto katoaisi muutamassa viikossa. Siitä tulisi jälleen jokapäiväistä työtä, ei hauskaa vapaa-ajan vietettä.
"Ehkä pääset joskus kokemaan karjanajon", nainen naurahti. Ei siinä ollut paljoa koettavaa hänen mielestään, mutta toisaalta, hän oli kasvanut sellaisen kulttuurin keskellä. Jollekulle toiselle se voisi olla mitä ihmeellisin asia.

Lännensatulassa istuminen alkoi jo sujua, vaikka se edelleen tuntui omituiselta kevyeen ja pieneen englantilaissatulaan tottuneelle. Klaus päätti kuitenkin tottua siihen ja istui nyt paljon tasaisemmin kuin aiemmin. Ehkä se olisi oikeasti hyvä valinta pitkälle vaellukselle.
”Haluatko todella nähdä minut paimentamassa lehmiä?” Klaus kysyi vinosti hymyillen ja mietti, miten hölmöltä näyttäisi naisen perheen silmissä lännenhevosen selässä. Hänestä tulisi varmasti mahtava karjapaimen.

Evelyn naurahti ajatukselle toisesta paimentamassa lehmiä. Se tuntui varsin hassulta ajatukselta, mutta ei ollenkaan mahdottomalta.
"Voin kertoa salaisuuden", nainen sanoi virnistäen. "Lehmät liikkuvat helposti haluttuun suuntaan avoimessa maastossa. Koirat pitävät ne kasassa ja ratsastajat vain ohjaavat hevosiaan kulkemaan oikeaan suuntaan", hän sanoi virnistäen. No, toki välillä joutui tekemään enemmänkin töitä, mutta yleensä lehmät kulkivat kiltisti laumana ratsastajien ympyrän keskellä, eivätkä yrittäneet karata omille teilleen. Paitsi jotkut nuoret älypäät.
"Joten siitä kyllä selviää", Evelyn virnisti ja taputti orinsa kaulaa. Lionheart kulki pää matalalla ja kaula pitkänä, höristellen silti korviaan äänien suuntaan.
"Näytät oikein hyvältä lännensatulassa", nainen kehui. "Paremmalta tuo näyttää kuin minun ensimmäinen kertani englantilaisittain."

Klaus hymähti.
”Ei sinun kuuluisi minulle tuollaisia kertoa. Olisit saanut hyvät naurut kun tosissani yrittäisin paimentaa lehmiä”, hän virnuili hieman ja mietti, mitä tekisi ohjilla. Hän oli tottunut käyttämään niitä hevosen asettamiseen ja hallitsemiseen ehkä turhankin kanssa. Vasta löysillä ohjilla ratsastus, hevosen ohjastaminen istunnalla, sai hänet tajuamaan sen.
”Ei tämä tunnu yhtään niin oudolta enää”, hän kohautti olkiaan ja melkein toivoi, että olisi saanut hoputtaa ratsunsa laukkakisaan Evelynin upeaa Lionheartia vastaan. He häviäisivät, tietenkin, mutta vauhti olisi ollut poikaa.
”Et sinäkään hullummalta näytä. Lehmityttö.”

"Voi, olen varma että saan nauraa vatsani kipeäksi ihan muutoinkin", nainen vastasi nauraen. Sitä paitsi, kuka sanoi että hän halusi nauraa Klausille? Oli paljon mukavampi nauraa yhdessä miehen kanssa. Monet asiat olivat paljon mukavampia Klausin seurassa; maastolenkit, koirien ulkoiluttamiset, herääminen aamulla… Yksinkertaisesti kaikki oli parempaa kun mies oli lähellä.
"Hyvä", Evelyn myhäili kun toinen myönsi, ettei satula enää tuntunut niin oudolta. Viikon lännensatulassa vietettyään Klaus pian kokisi Noxin koulusatulan vieraaksi.
"En tiedä, onko tuo kehu vai ei, mutta kiitos", hän nauroi pirteästi. Olihan se tottakin, hän oli lehmityttö. Ainakin joskus ollut. Nykyään hänen veljensä varmaan nauraisivat hänelle, jos hän väittäisi olevansa lehmityttö.
"Odotatko jo innolla telttailua?" Nainen kysyi ilkikurinen virne huulillaan. Monen mielipide tuntui olevan, ettei teltta ollut minkäänlainen nukkumispaikka. Hän oli tottunut nukkumaan vanhoissa teltoissa, taivasalla tai joskus hevosenkin selässä, joten hän ei osannut murehtia yöpymistä.

Klaus tuhahti hymy huulillaan. Evelyn varmasti tekisi hänestä naurunalaisen perheensä silmissä, mikäli mies ei siinä jo itse onnistuisi. Matka Kaliforniaan kuulosti hetki hetkeltä houkuttelevammalta. Ei häntä oikeasti edes haitannut, vaikka nainen hänelle nauraisikin – tuo sai nauraa hänelle niin paljon kuin halusi. Evelynin naurua kuunteli mielellään.
”On se”, mies nyökkäsi. Hän todella piti Evelynin tavasta istua lännensatulassa kuin kotonaan. Itsevarmuus näytti hyvältä, eikä lehmityttöydessä ollut hänen mielestään mitään negatiivista. Ei ainakaan hänen mielessään.
”Milloin en odottaisi?” Klaus virnisti. Telttailu oli onnistunut unohtua miehen mielestä, vaikka hän olikin kantanut heidän telttansa toistaiseksi. Hän ei ollut varma, mahtuisiko edes telttaan. Saattoi olla, että heidän telttansa ovi pysyisi auki ja hänen jalkansa pilkistäisivät villipetojen iltapalana ulkona. Tai sitten hänen pitäisi nukkua epämukavasti kerällä. Joka tapauksessa Evelynin kanssa jaettu teltta kuulosti hurjasti paremmalta kuin pelkkä eräjormailu teltassa miesporukalla. Hän oli käynyt kerran nuorempana linnustamassa kaveriporukalla, jolloin telttayöpyminen ei ihan ollut osoittautunut hänen jutukseen.
”Sinä varmasti olet kokenutkin telttailija?” hän arvasi paljastaen jo ehkä äänensävyllään, ettei hän ollut. Samaan aikaan hän oli kuitenkin vaatimaton ja sopeutuvainen, eikä niin vastustellut taivasallakaan nukkumista.

Evelyn virnisti toiselle. Ei sillä, hänkin nautti ajatuksesta, että jakaisi teltan toisen kanssa. Melkein tuli toivottua, että yöstä tulisi kylmä. Se ainakin olisi hyvä syy painautua niin lähelle miestä kuin makuupussit vain antaisivat myöten. Täällä ei myöskään olisi koiria valtaamassa omaa tilaansa sängyltä.
"Nojaa, olen kyllä tottunut nukkumaan mitä omituisimmissa paikoissa, mutta en ole koskaan varsinaisesti lähtenyt telttailemaan", nainen naurahti. Hän oli viettänyt useita öitä teltassa, mutta se oli tavallaan ollut välttämätöntä, kun vaellettiin karjan kanssa. Keskellä erämaata ei ollut muita majoitusvaihtoehtoja. Hän oli joskus elätellyt toiveita ihan telttaretkestä kavereiden kesken, mutta ne suunnitelmat olivat aina kaatuneet johonkin.