Päivä 1, matkalla: Perillä on tuolla edessämme jossain (rekka 2)

Alex oli pakannut samassa rekassa kanssaan matkustavat hevosensa, Gabinon ja Poppyn, autoon. Hän oli luottanut Arizonan lastaamisen Sawyerille, sillä hevonen oli pomminvarma ja helppo lastata eikä hötkyillyt matkustaessa sen kummemmin. Hän oli hyvällä tuulella ja vaellukselle lähtö tuntui todelliselta seikkailulta. Hän katseli tallipihan ihmis- ja hevosmassaa hymyillen. Heitä oli lähdössä melkoinen sakki, ja hän toivoi, että saisi johtajan asemassa kaikki ehjänä takaisinkin. Mukana oli arvokkaita hevosia ja ratsastajia, joiden loukkaantumisista hän ei halunnut ottaa vastuuta. Mies varmisti, että kaikki olivat mukana ennen kuin kiipesi rekan kyytiin ja sulki oven. Kaikki kolme rekkaa oli lastattu ja pitkä matka kohti Durnessia ja Skotlannin pohjoisrannikkoa saattoi alkaa.
”Matka alkakoon”, hän julisti rekkaryhmälleen ja istuutui tyhjälle penkille vain senttien päähän Raidenistä.
”Ainakin nyt sää suosii”, hän nyökytteli innoissaan ja nosti fiiliksen vuoksi päässään olleen stetsonin syliinsä. Hiukset jäivät hapsottamaan sinne tänne, mutta ei häntä haitannut.
"Oletteko vaeltaneet ennen? Sinusta minä jo tiedänkin", hän sanoi ja tönäisi Rayta leikkisästi käsivarteen. Hän kehotti silti miestä kertomaan muillekin.

"Olaf, et ole vakavissasi!"
Ray ähkäisi epätoivoisesti, avatessaan ruunansa karsinan oven. Onneksi hän oli tullut ajoissa, ennen kuin Benjamin oli edes herännyt, mutta silti, tähän menisi jo ikuisuus. Hän oli edellispäivänä klipannut ruunansa, koska jos se kastuisi tai hikoaisi vaelluksella, ruuna ei kuivuisi koskaan. Hän oli lainannut kevyen sadeloimen vaellusta varten, Olaf ei muutoin sellaista omistanut. Nyt pitäisi ehkä harkita sellaisten ostoa, kun oli mahdollisuus koko päivään tarhassa. Mutta tällä hetkellä ongelma oli se, että hallakko oli eilisten sateiden jälkeen selvästi kierinyt mudassa ja sitten vielä karsinansa puruissa. Se oli aivan järkyttävässä kunnossa, helpointa olisi pestä se. Syvään huokaisten Ray naksautti riimunarun hevosensa riimuun ja talutti vielä uneliaan oloisen irokeesipään pesupaikalle. Olaf ei pesua sätkynyt, vaikka Ray tekikin sen kiireellä ja juuri niinn kuin ei yleensä tullut tehdä. Hän päästi veden suoraan letkusta hevosen päälle ja hieroi sienellä, huuhdellen samoin. Hikiviilalla hän kaapi enimmät veden ja kuivasi pyyhkeellä. Onneksi klipattu hevonen kuivui nopeasti.

Ensin Ray vei tavaransa rekkaan, palaten sitten pesupaikalla seisovan Olafin luo laittamaan kuljetussuojia ja fleeceloimea.
"Olisit saanut huutia muru jos loimi kastuisi jo menomatkalla... Senkin pikkuinen nautiskelija."
Ray rapsutti ruunan korvantaustaa hymyillen, ennen kuin irrotti sen ja talutti sen viimeisenä koppiin. Ja hän oli vielä tullut ajoissa paikalle! Hän auttoi lastaussillan nostossa ja meni siten vasta matkustamoon. Viimeisenä sinne tuli Alex, joka istui hänen viereensä. Se sai miehen hymyilemään sisäänpäin. Hän pörrötti hiuksiaan ja veti kaulahuivin kaulastaan.
"Ihan todella, stetson? Alex, eih."
Mies nauroi perään, toisen töytäistessä häntä leikkisästi.
"Nohnoh, antaa muiden kertoa ensin, vanha setä ehtii tarinoimaan kyllä kahdeksassa tunnissa kuule ummet ja lammet."

Thomas oli herännyt sinä aamuna hyvillä mielin, napannut jo pari iltaa sitten pakkaamansa tavarat ja sen jälkeen rientänyt tallille huolehtimaan myös Kikin valmisteluista. Se ei ollut hulinasta moksiskaan, nuokkui käytännössä koko aamun ja sen jälkeen hyvillä mielin, tuttuun rauhalliseen tapaansa löntysteli kuljetusvaunuun ongelmitta. Se luotti siihen, ettei Thomas ollut viemässä sitä suoraan surman suuhun. Varmistettuaan, että Kiki oli varmasti kunnossa ja kaikki valmiina, hän kiirehti rekan kyytiin itsekin. Hän oli ensimmäinen ja toivoi, ettei kukaan katsonut kieroon hänen innostustaan. Rehellisesti sanoen Thomas nimittäin oli innosta pinkeänä reissusta. Hän ei ollut käynyt Skotlannin puolella rajaa sitten valmistumisensa, joten olisi ihanaa päästä katsomaan tuttuja maisemia - Durnessissa ja Loch Nessillä hän oli käynyt ennenkin, mutta ei hevosten kanssa. Kokemus olisi siis uusi ja Thomas uskoi, että kaiken vaivan arvoinen. Ei ollut ollut helppoa saada töistä noin vain vapaata tätä varten. Jostain syystä kaikki eivät olleet samaa mieltä retken ainutkertaisuudesta.

Muutkin matkustajat liittyivät onneksi nopeasti seuraan ja Thomas tervehti jokaista kohteliaasti, vaikkei heittäytynytkään mukaan keskusteluun. Hän ei oikeastaan tuntenut muita kovinkaan hyvin, suurimman osan vain päältä päin, joten hän tunsi olonsa hieman ulkopuoliseksi. Se ei kuitenkaan haitannut häntä. Hän olisi ihan mielellään hiljaa ja kuuntelisi muiden juttuja sivusta. Tärkeintä oli päästä liikkeelle. Kahdeksan tuntia olisi kuitenkin pitkä matka, jonka Thomas toivoi lähinnä olevan jo ohitse.

Isla oli jo ensimmäisenä työpäivänään pistänyt vaelluksen korvansa taa. Ajatus siitä, että hän oli vasta aloittanyt työt ja lähtisi heti monen päivän vaellukselle, oli kuitenkin melko omituinen. Mitään ei kuitenkaan voinut saada kysymättä, joten Isla oli toisena työpäivänään asiasta kysöissyt illallisella. Pomo ei nyt suorastaan innosta ollut hyppinyt, mutta kuten Hamish oli työhaastattelussa jo sanonut, hän oli joustava työnantaja. Isla ja Hamish saivat kuin saivatkin asiat järjesteltyä ja nainen pääsi mukaan vaellukselle.

Valitettavasti heti ensimmäinen ongelma oli kuitenkin ilmennyt. Isla ei ollut rikas, hänellä ei ollut rahaa sillä hetkellä ostaa ties mitä vaellusvarusteita itselleen ja Ladylle. Jälleen kerran hädässä ystävä tunnetaan, Sarah lainasi vaellusvarusteita hevoselle. Lady sai sadeloimen, suojat jalkoihin, satulalaukut ja ties mitä muuta, ja Islalla oli kunnolliset vaellusvarusteet aivan omasta takaa.

Kun kaikki käytännön järjestelyt oli hoidettu vain muutamassa päivässä, antoi Isla vihdoinkin itsensä innostua. Hän oli oikeasti lähdössä vaellukselle! Mielialaa ei varjostanut edes se, että matkalla tulisi varmasti olemaan niitä kilparatsastajanirppanokkia. Isla voisi sulkea korvansa ja silmänsä ryhmän typeriltä jäseniltä, ja kiinnittää huomionsa vain mielenkiintoisiin lähtijöihin.

Kuten moni muukin, Isla oli herännyt aikaisin valmistelemaan Ladya lähtöön. Edellisenä päivänä hevonen ja varusteet olivat puunattu oikein kunnolla ja nainen oli suunnitellut minne pakkaisi mitkäkin tavarat ja mitä ottaisi mukaan. Niinpä Isla oli ensimmäisten joukossa valmiina, kun rekka pihaan kaarsi. Lady saatiin lastattua helposti, mutta sellainehan sirkusponi oli. Hieman levoton kuljettaessa, mutta jos kopissa oli seuraa, tamma oli kuin enkeli.

Rekassa oli jo Alex ja Thomas kun Isla pisti päänsä sisälle. Nainen istuutui aivan ikkunan viereen, kuljettajan taa. Ei aikaakaan kun muutkin saapuivat ja matkanjohtaja esitti kysymyksen. Kun kukaan ei ainakaan heti osoittanut innostusta vastata, päätti Isla murtaa jään.
"En ole koskaan ollut hevosen kanssa vaeltamassa. Ystävien kanssa ja yksin on tullut patikoitua ja vaellettua niin paljon, että voisin sanoa harrastavani sitä. Joten tämä reissu on aivan mahtava!"
Hieman levoton naurahdus karkasi tytön huulilta, sillä kuten moni muukin, hänkään ei tuntenut porukkaa järin hyvin.

Keira tanssahteli tallilla leveä hymy kasvoillaan. Vihdoin oli tämä päivä ja he olivat lähdössä! Nainen oli odottanut vaellusta jopa aavistelemaansa enemmän, sillä hän ei ollut ennen ollut pitkillä vaelluksilla. Oikeastaan jos tarkkoja oltiin, hän oli ollut elämänsä aikana vain yhdellä päivän mittaisella vaelluksella, joten tämä oli sinällään hänelle aika uutta.
Musta ori hörisi karsinassaan ja kurkotteli päällään käytävälle korvat hörössä. Keira oli jo varustanut sen matkaa varten ja naisen innokkuus oli selväsi tarttunut siihenkin, mutta ihmekös tuo oli, kun tallilla tapahtui ja innostunut ilmapiiri näytti vallanneen koko tallipihan. Tallilla oli yllättävän paljon väkeä pakkaamassa tavaroitaan, varustamassa hevosiaan ja lastaamassa niitä rekkoihin, jotka näyttivät jo saapuneen.
Keira sipaisi tielle tulleen palmikon pois kumartuessaan nostamaan maasta täyteen ängettyä reppuaan. Hän oli ostanut (tai pikemminkin ostattanut äidillään) itselleen sekä Daralle uusia vaellukselle sopivia tavaroita, kuten tämän matkarepun johon oli tavaransa sullonut. Nainen tanssahteli varustehuoneeseen Daran tavarat ja kantoi ne rekkaan ennen kuin palasi takaisin karsinalle, jossa Dara jo kohotteli jalkojaan innokkaana pääsemään mukaan. Nainen avasi karsinan oven ja talutti pää korkealla kävelevän orinsa pihalle. Dara haisteli sieraimet värähdellen ilmaa ja katseli innostuneena ympärilleen pihalla, jossa oli paljon muita hevosia sekä ihmisiä.

Keira talutti orin sen rekan luo, jonne oli tuon tavarat jo kantanut ja yritti maanitella orin rampille puhumalla sille vetoavasti. Dara hangoitteli alkuun vastaan tahtoessaan jäädä pihalle joka oli täynnä hälinää, mutta suostui lopulta astelemaan sisälle tajuttuaan että sielläkin oli jo heppakavereita. Onneksi musta ori ei pelännyt tai ahdistunut kuljetusrekoissa. Keira taputti Daran kaulaa sidottuaan sen kiinni ja varmisti että kaikki kuljetusvarusteet oli puettu sille hyvin.
”Matkaahan kiltisti” Hän naurahti suukottaessaan kevyesti orinsa mustaa karvaa ennen kuin poistui kuljetusvaunusta ja kävi vielä kerran mielessään pakkaamansa tavarat läpi. Olihan hänellä kaikki tärkeä? Nainen laski kätensä taskulle ja loikkasi iloisena sisälle rekkaan varmistuttuaan ensin että hänellä tosiaan oli taskussa puhelin, lompakko ja avaimet.

”Hei!” Keira lausahti ja väläytti railakkaan hymyn tervehdyksenä kaikille, ennen kuin istahti tyhjälle paikalle silmäillen läpi paikalla olijat. Kukaan ei näyttänyt kovin tutulta vaikka hän olikin lähes varma että oli nähnyt monet tallilla aiemminkin.
Pian matkustamoon kapusi vielä muutama lisää ja Keira hymyili kaikille yhtä iloisena. Vaelluksesta tulisi varmasti upea!
Keira kuunteli julistuksen matkan alkamisesta ja hymyili jännittyneenä hakien samalla rekassa olevien nimiä mustistaan. Eloisan naisen nimimuisti ei ollut ihan niitä parhaimpia, joten kaikkien nimiä hän ei millään muistanut. No, luultavasti hän oppisi ne tässä matkan aikana.

Nainen nyökytteli Islalle tuon julistaessa että reissu olisi mahtava.
”Minäkään en ole ennen ollut näin pitkällä vaelluksella” Hän tokaisi pirteästi Islan perään ajatellen että vaellus olisi varmasti piristävä kokemus hänelle sekä Daralle. Nainen kuulisi mielellään lisää kanssamatkustajistaan, mutta mikään hoppu hänellä ei ollut sillä kahdeksassa tunnissa ehtisi varmasti vaihtaa sanan jos toisenkin.

Lucy oli tyytyväinen, kun Alex oli lastannut Gabinon. Ei hänellä mitään mustaa arabioria vastaan ollut, mutta mieluummin hän luotti hevosen lastaamisen ammattilaisen käsiin. Tyttö oli tarkistanut ties kuinka moneen kertaan, että mukana oli varmasti kaikki tarpeellinen. Jännitys kutitteli vatsan pohjassa. Hän lähtisi Skotlantiin vaeltamaan. Retkestä tulisi upea, vaikka... Lucy vilkaisi olkansa yli tyhjää karsinaa, jossa Ivory Jive oli asustanut koko hänen työuransa ajan. Tyttö työnsi surulliset ajatukset sivuun. Ruuna oli myyty ja hän oli lähdössä vaellukselle. Aika siirtyä eteenpäin.
Lucy katsoi tallipihan hälinää hetken koettaessaan rauhoitella itseään. Kyllä hän selviäisi matkasta. Ajatus kahdeksasta tunnista muiden seurassa ahdisti. Entä jos hänen pitäisi jutella muille? Hänelle oli teroitettu, ettei hän ollut töissä vaelluksella, mutta voisiko hän väittää vastaan hevosten omistajille? Ei todellakaan. Hän juoksisi hoitamassa muiden asioita, jos joku pyytäisi jotakin tekemään. Ehkä hän voisi jättäytyä Pradan kanssa jälkeen. Entä jos poni ei kävelisi vaan pysähtyisi syömään ja hänen olisi talutettava sitä, koska ei pärjäisi muuten? Pelkkä ajatus sai hänet jähmettymään niille sijoilleen. Miksi hänet oli lähetetty tälle vaellukselle?

Lucy nielaisi ja vedettyään syvään henkeä, nousi rekan matkustamoon pieni ujo hymy huulillaan. Ehkä se pitelisi muut kauempana. Hän ei halunnut olla huomion keskipisteenä. Alexin kysymys sai tytön painamaan katseensa matkustamon lattiaan. Hän oli ollut, mutta ei kyllä kertoisi sitä, kun muut tuntuivat vastailevan kieltävästi. Toisaalta, hän ei halunnut valehdellakaan.
"Kerran", tyttö sanoi hiljaa lähes toivoen, ettei kukaan kuulisi. Miksei hän ollut tunkenut hevosten sekaan ja matkustanut siellä? Ahdisti. "Mutta emme ratsastaneet näin pitkää matkaa", hän tarkensi. Ajallisesti vaellus oli ollut pidempi, mutta he olivat ratsastaneet vain joka toinen päivä, joten taitettu matka oli jäänyt lyhyemmäksi. Tallityöntekijä painoi katseensa käsiinsä, joita pyöritteli hermostuneesti sylissään. Onneksi rekassa oli paljon puheliasta väkeä. Ehkä muut unohtaisivat hänen läsnäolonsa nopeasti. Hän oli taitava leikkimään näkymätöntä.

”Jiihaa”, Alex nauroi Raidenin reaktiolle hatustaan ja sormeili sen nahkaisia naruja hymyssä suin. Stetson oli hänelle rakas, vaikka harvemmin hän sitä käytti. Se oli nähnyt pitkän ajan hänen elämästään ja alkoi jo näyttääkin siltä. Hän keskittyi toisten matkaan lähtijöiden vastauksiin, kun vanhempi kollega ei vielä jakanutkaan kokemuksiaan heidän kanssaan.
”Kuulostaa siltä, että tämä vaellus tuli tarpeeseen”, Alex naurahti kaikkien avattua jotakin taustoistaan. Hän näyttikin muiden seurassa varmasti siltä, että vain vaelsi metsiköissä. Siitä hän tosin nautti kaikista eniten, luonnon rauhasta ja hevosten seurasta.
”Uskon, että vaelluksestamme tulee menestys”, hän lupasi kevyen hymyn kareillessa huulillaan. Skotlannin epävakaa ilmasto voisi heidät pettää, mutta muuten upea Effie Hepburn oli suunnitellut reitin, joka ei pettäisi.
”Ovatko hevosenne tottuneet maastoiluun?” hän kysyi kaikilta olettaen, että olivat. Rosingsin ympäristön maastot olivat niin päätähuimaavia, että oli ihme, jos joku ei niitä hyödyntänyt.

Jiihaa? Oliko tuo ihan tosissaan? Ray naurahti myös, pyöritellen kevyesti silmiään, yrittäen olla hymyilemättä liian lämpimästi Alexille. Oli hankalaa kun piti miettiä kaikenlaisia asioita, omia ilmeitään myöden, ettei paljastaisi kanssamatkustajille mitään. Kuinka paljon helpompaa olisi ollut jos olisi vain voinut olla normaalisti? Ilmeisesti maailman mielestä liian helppoa. Ja jos Alex näytti metsänpeikolta täällä niin miltä mies sitten näytti? Ray hymyili toisten kertomuksille, ilmeisesti vaeltaminen ei ollut tuttua juuri kellekään, ainakaan hevosen kanssa. Upeaa, matkalla voisi tulla yllätyksiä.
"Olen siis tainnut vaeltaa koko rekan edestä elämäni aikana."
Mies naurahti pehmeästi, kiusoittelematta ketään.

"No tietenkin tulee, sinä ja Effie teitte hyvää työtä."
Imartelija, kuiskasi pieni ääni hänen päässään. Mutta sehän oli vain totta ja piti miestä kehua kun aihetta oli! Vai oliko se sittenkin liikaa? Ray huokaisi raskaasti ja kohautti henkisiä olkapäitään, unohtaen sitten. Eihän kukaan tiennyt, ei sanoja tarvinnut analysoida.

"Minäkin olen ollut kerran vaeltamassa hevosilla. Lapissa", Thomaskin uskaltautui lopulta vastaamaan, kun kerran muutkin. Hän oli hyvillään siitä, ettei ollut ainoa kokematon tässä asiassa. Sekin Lapin kolmen päivän valloitus oli ollut ihan eri maata tähän reissuun verraten. Kikille kokemus olisi uusi, vaikka tietysti maastoon se olikin täällä tottunut. Maastossa Thomas eniten sen kanssa ratsasti ja kertoi niin Alexillekin tämän kysyessä heiltä asiasta. Nyt Thomas saattoi vain toivoa, että Kiki nauttisi vaelluksesta ja että kaikki menisi hyvin. Olisi kamalaa, jos suomenhevosparalta loppuisi kunto kesken matkan. Kamalan noloa myöskin.

Muuta annettavaa Thomakselta ei keskusteluun siltä erää ollut. Sen sijaan hänen mietteensä vaeltelivat taas jo Skotlannin nummilla ja mitä kaikkea viikko toisikaan tullessaan. Hän ei ollut erityisen innoissaan teltassa nukkumisesta ja toivoi, ettei koko reissu olisi pelkkää sadetta, vaikka siitäkään hän ei ollut perin huolissaan. Hänellä oli hyvät sadevarusteet ja Kikilla vahvat, tukevat jalat, jotka kyllä kulkisivat läpi mudankin. Vaikka tietysti sitä mieluummin kulkisi kuivissa olosuhteissa.
Teltassa nukkuminen sai Thomaksen miettimään myös sitä kenen kanssa hän tulisi yöpymään ja kauhistukseen muisti yhtäkkiä heille jaetut matkaparit, joiden läsnäolosta heidän oli tarkoitus huolehtia. Thomas tiesi oman matkaparinsa kasvoilta, vaikkei ollutkaan koskaan vaihtanut tämän kanssa sanaakaan. Kyseinen mies ei ollut kyseisessä rekassa ja Thomasta vähän kylmäsi, josko hän oli munannut jo heti alkuunsa. Hän ei kehdannut sanoa mitään ääneen ja päätti sen sijaan vain toivoa, että hän pääsisi turvallisesti tapaamaan matkaparinsa heidän määränpäässään.

///Hmm haluaako joku kertoa kuka istuu Islan vieressä? ja muutenkin kuka istuu missäkin et saa hahmotettua hieman : D//

Kaikki olivat saapuneet hevosineen ja tavaroineen rekan kyytiin. Joku löi oven kiinni, turvavyöt naksahtelivat paikalleen ja rekka jyrähti käyntiin. Matka alkoi! Isla tuijotti ulos ikkunasta hymyillen leveästi. Vatsanpohjaa kipristeli ilosta. Ensimmäinen puheenaihe oli käynnistynyt ja monta kymmentä tulisi vielä matkan aikana. Yleensä Isla oli hieman ujo, mutta innostus matkasta ajoi ujouden pois. Lucyn mutistessa hyvin hiljaa, että kerran, oli Islan pakko kysyä tarkentava kysymys. Niinpä nainen käänsi huomionsa ikkunasta matkapariinsa.
"Oletko ollut ihan hevosvaelluksella vai.. patikkaretkellä?"
Hetken nainen joutui pohtia mukavempaa sanaa jalan kulkemisella.

Puheensorina täytti pikkuhiljaa rekkaa ja Isla yritti pysyä mukana. Matkanjohtaja kyseli maastoilusta ja hevosista, joka sai tummatukan otsan rypistymään.
"Joo onhan sitä suurimmaksi osaksi tullut maastoiltua, mutta Ladyn kunto ei varmasti ole mitään verrattuna kaikkien kilpahevosten kuntoihin. Jaksaakohan se kävellä."
Isla sipaisi hiukset korvansa taa ja vilkaisi muita.
"Tuota. En tiedä teistä oikeen kenenkään nimi. Oon asunnu täällä nyt.. nelisen päivää. Moi kaikki, oon Isla."
Ilkikurinen hymy valtasi naisen kasvot.

[[En ole vaivannut päätäni istumajärjestyksellä. Ehkä voit itse päättää. Ainakin minun puolestani. :)]]

Alex hymähti Raidenin kehuille. Hän ei halunnut pitää turhan suurta meteliä siitä yhdestä illasta ja aamusta. Hän vältteli katsomasta suoraan miehen silmiin, ainakaan niin, että katse viipyilisi liian kauan toisessa. Se oli haastavaa, sillä siniharmaat silmät oikein houkuttelivat luokseen.
”Olen vaeltanut useasti. Skotlanti on kuitenkin vieraampi alue ja on mahtava päästä nauttimaan siitä hevosen selässä”, Alex kertoi muille hymy huulillaan. Rekka kulki pehmeästi pitkin suoraa tietä ja maisemat vilahtelivat ohitse. Heillä olisi pitkä matka edessään, mutta mies uskoi, että siinä rekassa matka taittuisi odottavin ja toiveikkain mielin hetkessä.

”Hauska tavata, Isla”, Alex loi lämpimän katseen naiseen. Hän ojensi kätensä kätelläkseen.
”Alex Chilton.” Esittely oli ehkä turhaa, sillä vaelluksen vetäjänä hänen nimensä oli varmasti tullut esille ennenkin. Mies kätteli samalla muutkin vieraat kasvot läpi antaakseen asiallisen kuvan. Olihan hän sentään osa Rosings Parkin ammattimaista työntekijäporukkaa!
”Olen luonnolliseen hevosmiestaitoon hurahtanut lännenratsastaja. Lyhykäisyydessään”, hän naurahti ja toivoi, että kyydissä ei ollut yhtäkään intohimoista ja jäykkää kilparatsastajaa. Toistaiseksi porukka oli vaikuttanut mukavan rennolta.
”Toivottavasti olet viihtynyt Rosings Parkissa”, hän vielä lisäsi Islalle, vaikka oli itsekin kohtalaisen tuore kasvo tallilla.

Ray oli onnellinen siitä että kaikki tässä vaikuttivat mukavilta. Hänellä oli lehmänhermot mutta kun ne katkeaisivat, ne myös katkeaisivat eikä hän jaksaisi heti alkumatkasta vasta rekassa jo hermostua. Se Amanda olisi voinut aiheuttaa tällaisen reaktion hänessä. Lapissa? Raiden kohotti katseensa sen maininneeseen mieheen ja kallisti päätään.
"Lapissa? Millaista siellä oli? Kannattaisiko sinne tehdä vaellusmatka? Anteeksi kun utelen, työskentelin muutaman vuoden etelä-Norjassa töissä ja opiskelemassa. Haluaisin tietää onko muut Pohjoismaat käymisen arvoisia ja alkuperäisrodutkin kiinnostaa. Olitko Ruotsissa vai Suomessa?"
Hän ainakin heräsi heti!

Mies hymyili Islalle leveästi ja nousi myös kätelläkseen tuota, olihan hänkin loppujen lopuksi työntekijä tallilla. Alexin esittely... Tiivisti tuon aika hyvin.
"Tobias Wonchester, kutsu Rayksi. Vaeltamiseen, laukkahevosiin ja luonnolliseen hevosmiestaitoon hurahtanut ratsuttaja, jolla ei ole pienintäkään havaintoa, mitä ihmettä tekee Rosings Parkissa."
Niinhän se vähän oli, Ray tunsi olonsa ulkopuoliseksi siellä.
"Ja vielä mitä. Kun pysähdytään, katsopa sitä kopissa olevaa irokeesitukkaista lihapullaa. Se ei jaksa kävellä."
Ray iski nauraen silmää ja istahti takaisin paikalleen, vilkaisten nopeasti Alexia sivusilmällä.

Keira vilkaisi sisään saapunutta naista ja hymyili tuolle ystävällisesti jääden aina silloin tällöin vilkuilemaan naista. Hän oli nähnyt tuon usein tallilla ja miettinyt miten noin aralta vaikuttava nainen oli saanut asiakaspalvelijan työn Rosingsissa. Lucy näytti tuijottavan aina lattiaa eikä nytkään katsonut ketään kasvoihin. Hassua.

Pian tummatukkaisen naisen huomio kääntyi kuitenkin pian takaisin keskusteleviin ja hän liittyi siihen mukaan omalla pirteällä olemuksellaan. Keira nauroi aidosti onnellisena muiden mukana, itselleen tyypillisesti jatkuvasti muille hymyillen.
Kaikki vaikuttivat ainakin tähän mennessä oikein mukavalta eikä yhtäkään akward silenceä ollut tullut. Vaikka Keira itse tähtäsikin intohimoisesti esteratsastuksen korkeille luokille, ei hän pannut lainkaan pahakseen sitä, että mukana oli monia jotka tulivat vain niin sanotuilla vapaa-ajan ratsuillaan mukaan. Eihän hänkään ollut tänne valmentautumaan lähtenyt vaan vahvistaakseen yhteistä säveltään Daran kanssa ja ennen kaikkea saadakseen uusia kokemuksia muiden kanssa.

”Olen kyllä maastoillut orini kanssa Rosings Parkin upeissa maisemissa, mutta hieman minua jännittää miten tämä sen häslän kanssa oikein menee. Vaikka sillä kunto varmasti riittääkin uskon myös että siltä riittää turhaa energiaa muuhunkin kuin vain vaeltamiseen” Hän naurahti kauhistellen mielessään kuinka usein matkalla tulisi toivomaan alleen pomminvarmaa vaellushevosta eikä säikkyvää esteratsua. No, kunhan Dara ei ihan ranttaliksi laittaisi niin eiköhän reissusta ehjin nahoin selvittäisi, ainakin toivottavasti. Eikä hän edes uskonut orin niin kovin säikkyvän mitään kun mukana olisi suuri lauma muita hevosia.

Keira oli juuri aikeissa ottaa esille puheenaiheen nimistä, mutta Isla ehti ensin. Hän nyökkäsi naiselle ja esitteli itsensä, mutta jätti moiset kättelykohteliaisuudet pois.
”Niin ja minä olen Keira Quinton” Hän lausahti hymyssä suin olettaen, etteivät kaikki luultavasti tuntisi häntä nimeltä. Samalla hän painoi muistiinsa niiden muiden nimiä joita ei vielä muistanut ja yritti vannottaa itsellään että muistaisi ne. Hänellä oli aivan tuhottoman huono nimimuisti, vaikka kasvot hän tunnistaisi nopealla vilauksellakin.

Thomas oli saada sätkyn, kun Tobiaksen - Rayn - mielenkiinto osui yllättäen häneen. Hän ei oikeastaan ollut osannut odottaa sitä, vaikka olihan Lappi tietysti itsessään eksoottinen kohde. Ei niinkään hänelle itselleen, koska hän oli käynyt siellä useasti, joskin ratsain vain sen yhden kerran.
"M-mitä? Ai, joo. Suomessa, kasvoin siellä", Thomas kertoi ystävällisesti ja hymyili hieman leveämmin miehen mainitessa Norjan. Hän ei ollut itse käynyt Norjassa, mutta uskoi sen olevan kaunis ja miellyttävä paikka. "En nyt osaa sanoa, onko Suomi niin käymisen arvoinen muihin Pohjoismaihin verrattuna. Ei se huono paikka ole, mutta tuskin siellä mitään uutta on, jos on muut Pohjoismaat jo kiertänyt. Tai onhan meillä tietysti Joulupukki!" hän naurahti. Sitähän ne tulivat Japanista asti katsomaan. Lappi oli kaunista aluetta ja vaelluskin oli ollut mieleinen, mutta ehkä se kuului suomalaiseen ajatteluun kokea, että kyllä siellä Norjassa ja Ruotsissa varmaan oli kauniimpaa. Ja olikin. Olihan Thomas nähnyt kuvia.
Thomas epäröi hetken, olisiko maininnut Kikistä vai ei. Ray oli maininnut kiinnostuksensa rotuja kohtaan, joten hän halusi olla ystävällinen (minkä lisäksi Kikistä oli mukava puhua), mutta hän ei olisi toisaalta viitsinyt tuoda itseään liikaa esille. Varmasti Raylla oli parempaakin jutun juurta, kuin hänen pullea hevosensa. Lopulta Thomas päätyi kuitenkin lisäämään: "Ja jos roduista olet kiinnostunut, niin tuolla olisi kyydissä yksi suomenhevonen."

Sitten siinä oli kaikki esittäytymiset. Thomas esitteli itsensä Thomas Campbelliksi, koska oli jo kauan sitten oppinut esittelemään itsensä sillä nimellä Tuomaksen sijaan. Se aiheutti vain turhaa hämminkiä. Hän kurkotti kättelemään kaikkia ja toivotti Islankin tervetulleeksi, tämän kerrottua muuttaneensa sinne vasta sen neljä päivää sitten. Thomas tiesi oikein hyvin, miltä se tuntui. Hän naurahti Alexin ja Rayn esittelyille ja päätti, että ainakin tällä hetkellä piti kaikista retken osanottajista.

Lucy seurasi muiden vaivatonta jutustelua ja esittäytymisiä. Kun kerran muutkin olivat esittäytyneet, kai hänenkin pitäisi.
"Lucy Collins", hän sanoi ujosti ja heilautti vain kättään, eikä enää kätellyt muita. Hän oli jo lisäämässä, että oli tallityöntekijä, mutta jätti sen viime hetkellä sanomatta. Hän ei ollut tällä vaelluksella töissä. Niin rouva Fairchild oli painokkaasti ilmaissut. Hänen ei tarvitsisi juosta muiden asioilla ja hoitaa niitä. Tosin moni taisi jo tietää hänet kasvoilta, olihan hänellä usein päällään tallin työntekijöiden viininpunainen takki ja hän talutteli hevosia ympäriinsä... No, hän ei ollut töissä tällä viikolla.

Tyttö seurasi muiden juttelua katse käsiin painettuna. Hän oli ihan tyytyväinen rekkansa väkeen. Kukaan ei vaikuttanut ilkeältä tai vaatinut häntä puhumaan. Ehkä hän olisi ollut tyytyväisempi jonkun tutumman vieressä, mutta toisaalta, kun mietti muiden rekkojen kokoonpanoa... Ei, tämä oli paras rekka hänelle.
"Prada on tottunut maastoilemaan", Lucy sanoi nielaisten. Ehkä hänen oli sen verran otettava osaa keskusteluun hevosista. Prada, tallin jääräpäisin poni, oli ehdottoman maastovarma. Se oli turvallinen hevonen, mutta saisi nähdä, miten hän pärjäisi ponille vieraissa maisemissa. Olisi todella, todella noloa joutua taluttamaan Pradaa jatkuvasti. Kotopuolessa se vielä meni, koska seurana oli yleensä Paulus, joka ymmärsi. Mutta näiden kilparatsastajien joukossa... Se ei olisi muuta kuin noloa. Ehkä Prada haluaisi seurata muuta laumaa, eikä muistaisi kiukutella yhtä paljoa kuin yleensä. Toivossa oli hyvä elää.

[[ANTEEKS ANTEEKS ANTEEKS. En tiedä mikä aivopieru on tullut kun unohdin huurteen ja Silkin välistä. No, jos nyt oikealla järjestyksellä sitten taas.. Vastausjärjestys lukee ensimmäisessä viestissä – ainakin minulla näkyy olevan ongelmia sen kanssa.]]

”Suomenhevonen, todella?” Alex kiinnitti huomiota Thomasin sanoihin. Hänelle pohjoismaiset rodut olivat melko tuntemattomia, ja olisi upeaa päästä tutustumaan vaelluksella sekä norjanvuonohevoseen, että suomenhevoseen. Hänellä itsellään kun oli kaksi risteytystä ja yksi, upea arabialainen täysiverinen. Hän ei vieläkään ihan ymmärtänyt, kuinka oli saanut hienon orin itselleen. Kaikki kolme olivat hänelle kuitenkin rakkaita rodusta välittämättä.

”Prada taisi mennä rekkaan Bogaertin kanssa?” Alex varmisti muistellen Pradan pieneksi poniksi, joka johti tammalaumaa rautaisen lujalla otteella. Se oli näyttänyt huvittavalta tallin pitkänhuiskean estevalmentajan kanssa.
”Kuulostaa siltä, että meillä kaikilla on käsissämme hyvät vaellushevoset. Tietenkin vieraat maastot saattavat jännittää, mutta hevoset ovat tottuneet kulkemaan laumassa. Tässähän se mitataan, kuinka olen hevoseni kouluttanut: mukaamme lähti kaikki kolme”, Alex kertoi ja kuuli mielellään lisää muiden hevosista ja taustoista. Hänestä oli ihanaa, miten hyvin matka oli käynnistynyt.

"Vau... Saanhan vilkaista sitä? Anteeksi, olen kuin pikkupoika jouluna, mutta alkuperäisrodut ovat upeita, etenkin pohjoismaiset. Itselläni on vuonohevosruuna matkassa."
Hän sanoi hymyillen sitä leveää, hieman pirulliseksi vaihtuvaa hymyään. Olo oli todella huvittunut ja seura oli mukavaa siinä rekassa. Hän huokaisi ja vilkaisi Alexin kasvoja nopesti. Tuon kasvot olivat todella suloiset.
"..Prada ja Bogaert? Anteeksi, yritän olla nauramatta."
Hän oli viimeisenä saapuneena menettänyt tämän näyn valitettavasti kokonaan. Harmi, se olisi pitänyt nähdä!

"Poppykin? Vai, mitenhän pikkuponi selviää."
Hän sanoi virnistäen. Poppy ei todellakaan ollut pieni saatika poni, mutta he nyt kiusasivat toisiaan hevostensa osalta leikkimielisesti muutoinkin.
"Ja no minun hevosellani vaeltaminen on verissä. En muista sanoinko, mutta Olaf on vakiovaellustammani jälkeläinen sieltä Norjasta."