Päivä 1, matkalla: Heaven knows that it's a crazy ride (rekka 1)

Katerina oli saapunut tallille aamutuimaan innoissaan tulevasta vaelluksesta. Se oli markkinoitu hänelle palana aitoa skotlantilaista luontoa, nuotiolauluilla ja hyvällä seuralla. Kun nainen oli kuullut tallin kouluvalmentaja Troy Chambersin lähtevän, oli hänenkin lähdettävä. Olisihan se ainakin uusi kokemus, jos ei muuta. Hän oli juuri vastaillut Davisien vanhempien kysymyksiin ja huolehtimisiin ja luvannut, että pitäisi huolta Kitistä ja Oliviasta kuin omista lapsistaan. 23-vuotiaalla huolettomalla ja teini-ikään jämähtäneellä naisella ei ollut toisaalta taas käsitystä siitä, mitä omista lapsista huolehtiminen tarkoitti. Muksut oli kuitenkin jätetty hänen huomaansa ja siinä silmänräpäyksessä kun auton takavalot olivat kadonneet, Kat kääntyi kannoillaan ja suuntasi talliin – välittämättä niin siitä, missä huollettavat menivät.

Hän oli valmistellut Aleksein (tai lähinnä käskyttänyt tallityöntekijöitä) matkaa varten ja seisoi nyt liioitellun hyvin suojiin ja loimiin puetun kimonsa rinnalla tallikäytävällä. Kaikki oli valmista lastausta varten ja Katerinan kädet tärisivät. Hän ei kuitenkaan saisi voimakasta hevostaan autoon ja nolaisi vain itsensä. Kauhukuvat kasvoivat mielessä ja hän yritti siirtää ne taka-alalle. Nainen kävi päässään läpi Alexin kokoamaa listaa tarvittavista tavaroista ja oli varma, että oli ottanut mukaan ne kaikki: sekä tietenkin ylimääräisenä vähän meikkiä ja extravaatetta. Hän oli ostanut Alekseille satulaan kiinnitettävän, hevosen kummallekin puolelle laskeutuvan satulalaukun. Siinä oli tilaa ja hän oli saanut juuri ja juuri tarvittavat sullottua siihen sekä pieneen nahkaiseen ja epäkäytännölliseen reppuun, jota roikotti pitkin hihnoin selässään. Teltan saisi joku muu kantaa, vaikka se hänen vastuulleen olikin jäänyt – eihän hänen pieni hevosensa sitä jaksaisi enää muun tavarakasan alla. Onneksi joku oli sentään pakannut Aleksein tavarat, kuten hän oli pyytänyt: musta yleissatula, englantilaiset suitset pelham-kuolaimilla ja delta-ohjilla, ruskean ja vihreän sävyin varustettu satulahuopa sekä lämmin, sadetta kestävä loimi ja samansävyiset suojat joka jalkaan mustia bootseja unohtamatta. Kimo oli vielä hetki sitten puoliksi nukkunut käytävällä, mutta nyt se alkoi herätä tallin elämään. Jotakin erikoista oli tapahtumassa.

Nainen oli taluttanut Aleksein ulos muiden mukana ja seurasi nyt rekkojen lastausta.
”Troy!” hän huudahti nähdessään suosikkivalmentajansa ja sai Aleksein hätkähtämään. Katerina lähti taluttamaan Alekseita lähemmäs.
”Odotatko jo innolla vaellusta?” hän kysyi kevyt flirtti äänessään ja pyrki näyttämään söpöimmältä, kauneimmalta ja seksikkäimmältä kuin mahdollista. Nainen oli pukeutunut vaalean persikkaiseen, pehmoiseen oversize neuleeseen, ruskeaan nahkatakkiin ja mustiin farkkuihin. Hän oli sitonut hiuksensa letille, joka valui oikean olkapään ylitse. Nainen sai päähänsä ihan huikean idean ujuttaa Aleksei Troyn lastattavaksi: hänenhän pitäisi auttaa pikkuista Kitiä Ace-ponin kanssa. Se tuskin olisi ongelmallinen lastattava. Ja Olivia taas saisi selviytyä tyhmän täysiverisensä kanssa ihan itse, olihan tuo jo melkein aikuinen – ainakin omasta mielestään. Katerinan mieli oli mustunut jo moneen kertaan typerän teinin takia, eikä hän antaisi tuon pilata sitäkin matkaa.

Troy ei ollut tälläkään kertaa tehnyt poikkeusta tyyliinsä ollakseen liian aikaisin paikalla. Riitti, että hän oli suhteellisen hyvissä ajoin valmistelemassa hevostaan ja sen vuoksi myös ylpeä itsestään. Kenenkään ei tarvinnut odotella heitä. Kullanruskea lusitano oli herttaisen aamuäreänä ja se luimisteli karsinastaan ohi kulkeville hevosille ja suuntasi pari kipakkaa potkua karsinan seinään. Troy ei hätkähtänyt kullannuppunsa tuittuilusta, vaan torui tuota melkein isälliseen äänensävyyn ja kehotti olemaan pilaamatta hienoa karsinaa. Hän jatkoi kuljetussuojien laittamista välittämättä uhkaavasti kohoilevista jaloista ja säpsyilevästä hevosesta. Ei se ollut potkaissut häntä kertaakaan - vielä.

Mies oli edellisenä päivänä pakannut tarvitsemansa tavarat itselleen ja Tetelle, eikä hän jaksanut stressata mahdollisista unohtuneista tarvikkeista. Vaellusta varten oli lämmintä vaatetta ja hän oli tänään pukenut päällensä rennot mukavat farkut, tummansinisen hupparin ja matalat tennarit, jotta ei joutuisi kärvistelemään koko matkaa ratsastustamineissa. Hän oli päättänyt jo ennen retkeä helpottaa elämäänsä vaelluksen aikana ja totuttaa tamman satulalaukkuun. Eihän se ylimääräisestä painolastista pitänyt vieläkään, mutta saisi luvan sietää sitä.

Troy talutti kuljetussuojiensa vuoksi hullunkurisesti jalkojaan nostelevan, murjottavan tamman ulos, jotta voisi talutella sitä hetken aikaa ennen lastausta. Tamma rauhoittuikin hiukan ja tyytyi enää vain heilauttelemaan päätään kärsimättömänä ja luomaan paheksuvia silmäyksiä muihin hevosiin ja ihmisiin. Saapuessaan rekan luokse Troy kuuli pian jonkun kutsuvan. Hän kääntyi äänen suuntaan ja kohotti kättään Katerinalle leveästi hymyillen.
"Totta kai. Siitä tulee hauskaa", mies vastasi huolettomana ja vilkaisi tammaansa, joka polki maata tuohtuneena. Ihan hirveän hauskaa.
"Entä sinä? Mitä odotat vaellukselta?" hän kysyi virnistäen, kun pyysi Teteä lopettamaan riehumisensa ja väistämään askeleen sivuun.  
Troy osasi kyllä suhtautua vaellukseen realistisesti. Skotlannissa sataisi varmasti, olisi kylmä ja tuulisi, mutta sehän vain kuului retken luonteeseen.
Kun tilanne näytti sopivalta ja lähtö alkoi lähestyä, Troy talutti hevosensa lastaussiltaa pitkin rekkaan. Helposti se ei sujunut, sillä tamma päätti menopelin olevan kuin suoraan kauhuelokuvasta. Muutaman lastaussillan edustalla pyörityn hätäisen miettimisympyrän jälkeen Tete loikkasi rampille, pysähtyi ja yritti peruuttaa vauhdilla alas. Troy rauhoitteli hevosta pienintäkään kärsimättömyyden merkkiä näyttämättä ja sai sen hetken kamppailun jälkeen astelemaan rekkaan omalle paikalleen. Hän palkitsi tamman kehuilla ja rapsutuksilla ja sujautti porkkanan palan sen suuhun ennen kuin laittoi sen lähtövalmiiksi ja poistui rekasta. Onneksi Tete sentään pysyi kuljetuksen aikana rauhallisena, ellei mitään äkillistä sattunut.

Poika ei muistanut, milloin oli viimeksi noussut niin nopeasti sängystä, kun äiti oli tullut herättämään. Tänään he lähtisivät vaellukselle! Hän pääsisi Skotlantiin! Acella! VAU! Kaikki oli mahtavaa. Poika hyppäsi auton kyydistä tallilla ennen kuin metallihäkkyrä ehti edes kunnolla pysähtyä. Tämän takia heillä pitäisi olla lapsilukot ovissaan. Poika vilkutti vanhemmilleen täyteen pakattu reppu selässään ja juoksi nauraen Katerinan jalkoihin, tarjoten ilolla halin vahdilleen, jonka ansiosta oli oikeastaan päässyt mukaan vaellukselle.

Kit suorastaan pomppi talliin täynnä intoa. Hän ei malttanut odottaa, että he pääsisivät liikkeelle Reppu unohtui tallikäytävälle, kun poika halasi innostuneesti poninsa kaulaa ja keskittyi sen jälkeen hoitamaan poniaan. Ace hörisi ja ihmetteli tallikäytävän tapahtumia, kun poika harjasi sitä puhtaaksi. Kit kiinnitti kiltisti paikallaan seisovan ponin jalkoihin vaaleanpunaisia kuljetussuojia leveä hymy huulillaan. Hyvä kun hän muisti, miten tarrat laitettiin kiinni kaikelta innostumiseltaan. Muutaman kerran suoja lipesi hänen otteestaan, mutta hän korjasi suojan takaisin oikealle paikalleen häiriintymättä. Hän kertoi innoissaan Acelle, minne he olivat menossa, tosin pojan puheista sai helposti sen kuvan, että matkan kohteena oli joku muu kuin läheinen, sateinen Skotlanti. Kitille tämä vaellus oli kuitenkin iso juttu. Poika pääsisi ratsastamaan päivästä toiseen ja vielä niin kauas! Oliko hän jo sanonut, miten mahtavaa tämä oli?

Iso reppu näytti huvittavalta pienen pojan selässä, mutta Kit oli päättänyt, ettei antaisi sen estää häntä. Hän jaksaisi kyllä, vaikka äiti olikin hetken epäröinyt. Lapsi lähti taluttamaan kilttiä poniaan ulos tallista ja katseli, kuinka hevosia alettiin lastata autoon. Hän suuntasi reippaasti Acen kanssa rampille omalla vuorollaan. Poika, jonka keskittymiskyky tuntui yleensä erittäin rajalliselta, puri nyt alahuultaan ja tuijotti tiukasti eteensä. Hän ei mokaisi tätä. Hän halusi vaellukselle mukaan, eikä hän tarvinnut apua. Onneksi Ace käveli traileriin tottuneesti eikä jäänyt ihmettelemään mitään. Poika sitoi ponin kiinni, antoi sille virnistäen omenan ja ryntäsi sitten hakemaan tallista varusteita, jotka odottivat autoon kantamista. Hän jätti repun matkustamoon, vei satulan ja suitset paikoilleen ja jäi sen jälkeen pyörimään rekan ympärille kuin pieni pyörremyrsky täynnä virtaa. Hän myös aiheutti yhtä paljon tuhoa, valitettavasti.
"Kat, keitä kaikkia tähän rekkaan vielä tulee? Troy, onko tuo sinun hevosesi? Onkohan Skotlannissa paljon omenoita? Mitä kello on? Joko me lähdetään? Voinko mennä jo autoon?" Kit kyseli juoksennellessaan sinne tänne. Poika ei itsekään tiennyt, keneltä kyseli, mutta puhua pälätti silti innoissaan. Hän oli lähdössä vaeltamaan Skotlantiin!

Olivia seisoi tallin parkkipaikalla paikalleen jäätyneenä. Hänen oli vaikea ymmärtää, miten hän oli hävinnyt - ja tullut ylipäätään huijatuksi. Hän ei ollut lähdössä Skotlantiin. Ei, hän ei lähtisi. Mutta auto meni jo. Takavalot vain vilahtivat mutkassa. Ihan kuin äiti ei olisi voinut odottaa pääsevänsä heistä eroon. Kitkin viiletti jo tallille. Petturi. Äiti oli repinyt puhelimen hänen käsistään, ja nyt hän tunsi olonsa kertakaikkisen orvoksi, turvattomaksi ja torjutuksi. Miksi hänestä haluttiin näin pahasti eroon? Hän liikahti epävarmasti ja puristi makuupussilla varustetun reppunsa hihnaa kuin hakien siitä lohtua. Hän ei edes tiennyt, mitä äiti oli pakannut mukaan. Ei varmasti mitään, mitä hän tarvitsi. Miten hänen oli tarkoitus selvitä ilman puhelintaan?! Mitä Nikki ajattelisi? Mitä jos häneltä jäisi väliin jotain tärkeää? Mitä jos Mercedes onnistuisi työntämään hänet kokonaan ryhmästä? Jos hän ei pääsisi enää oikeaan pöytään, kun palaisi? Miten äiti saattoi tehdä näin hänelle! Ahdistava, vatsaa korventava paniikki velloi hänen tyhjässä vatsassaan. Ei hän voisi lähteä. Hänen oli taisteltava asemastaan täällä. Hän ei halunnut myöntää, että ajatus viikon ratsastuksesta Skotlannissa herätti hänessä myös aivan pienenpienen pilkahduksen uteliasta odotusta.

Kukaan ei tullut hakemaan häntä. Kukaan ei maanitellut häntä lähtemään mukaan. Kukaan ei ollut taistellut sen puolesta, että hän olisi saanut jäädä kotiin. Tyttö kiersi käsivarret ympärilleen, ja tunsi olevansa lohduttoman yksin. Jos hän ei menisi hakemaan Sillyä, jätettäisiinkö hänet pois matkasta? Ehkä hän voisi ratsastaa sillä Nikin luo, ja asua siellä viikon. Ei, edes hän ei ollut niin tyhmä, että uskoisi siihen. Hänen pitäisi mennä takaisin kotiin, ja äiti olisi nykyistäkin vihaisempi. Minkä hän sille saattoi, ettei hän ollut täydellinen pikkupoika niin kuin Kit? Ehkä hän ei edes halunnut vanhempiaan. Ehkä hän pärjäisi paremmin yksin. Ehkä ei. Yksi rekoista jyrähti käyntiin, ja hätä puukotti tytön vatsaa. Ei hän halunnut tulla jätetyksi kyydistä. Olisi vain ollut mukavaa, jos joku olisi halunnut hänet mukaan. Tyttö hilasi repun selkäänsä ja hölkkäsi kohti tallin harmaakivistä päätyä ja avointa puuovea. Ace oli jo lähtenyt karsinastaan. Voi hitto. Paljonko kellokin oli? Hän tarvitsi puhelintaan. Se oli ihmisoikeus. Hänen kätensä tärisivät tuskin huomattavasti, kun hän harppoi mustan tammansa karsinan ohi satulahuoneeseen hakemaan listan ilmoittamat harjan, kumisuan ja kaviokoukun, Sillyn vaaleanpunaisen, vuorellisen sadeloimen sekä sen oranssit kuljetusvarusteet.

"Hei heppa", hän mumisi hermostuneena työntyessään karsinaan ja tunsi ärsyttävän huonon omantunnon pistoksen muistaessaan, miksi oli kutsunut hevosta viimeksi. Silly pyörähteli karsinassaan pää korkealla ja korvat kääntyillen: se vaistosi tallipihalla vallitsevan tohinan, kun 17 hevosta lastattiin rekkoihin ja ratsastajia sinkoili sinne tänne. Olivia pyyhki harjalla vanhoja savitahroja ja öisiä puruja irti hevosen kiiltävänmustasta karvasta ja vilkuili ahdistuneena olkansa yli oviaukkoa kohti. Olkoon. Hän ehtisi harjata hevosta myöhemminkin. Tyttö heitti oranssin fleeceloimen tamman korkeaan selkään ja kirosi ääni vavahtaen, kun levoton hevonen tuuppasi häntä takaosallaan ja astui uuden goretex-vaelluskengän varpaille.
"Ole kunnolla", hän komensi vaisusti kumartuessaan kiinnittämään pari kertaa käytettyjä kuljetussuojia valkoisten sukkien koristamiin jalkoihin. Olivia survoi harjat reppuunsa, rullasi sadeloimen makkaraksi sen päälle ja lähti hakemaan tamman satulaa, suitsia ja satulahuopaan sopivia, vaaleanpunaisia suojia satulahuoneesta. Hän astui ne sylissään epäröiden tohisevalle tallipihalle. Joku olisi voinut ilahtua hänen tulostaan tai huomata hänen torjuvuudella ahdistusta piilottavan ilmeensä ja yrittää maanitella mukaan. Hetken hän seisoi mielenosoituksellisesti ovensuussa. Kukaan ei osoittanut huomaavansa häntä. Ei sitten. Tytön olkapäät valahtivat, ja hän melkein hiipi ujuttamaan hevosensa satulan sisään autoon, ennen kuin palasi talliin hakemaan reppunsa ja näyttävässä oranssissa tanssivan Sillyn.

Yleensä eloisan, nuoren täysiverinen kookas, komea ulkomuoto ja tapa tanssia ja pyöriä tulisen näköisenä herättivät hänessä ihastusta. Tänään hän tunsi olonsa tarpeeksi kurjaksi ja epävarmaksi jo valmiiksi eikä kaivannut siihen yhtään lisää. Hevonen tanssi kylki edellä häntä päin ja oli tönäistä hänet nurin. Tyttö kompuroi sivuun ja nykäisi tuloksettomasti riimunnarusta. Kuljetusrekan takaramppi oli avoinna, ja autossa oli jo ties kuinka monta hevosta. Hän naksautti kieltään hevoselle, joka tuijotti ramppia silmänvalkuaiset pyörähdellen ja oli jyrätä tytön jalkoihinsa väistäessään siitä sivuun. Nöyryytys poltteli Olivian kasvoja. Hän halusi vain jäädä kotiin, saamari. Hän ei ansainnut tätä! Hän ei edes halunnut mukaan. Tuttu vihaisuus nosti päätään, ja hän yritti uudestaan, mutta musta tamma ei lähtenyt rampille, vaan pyöri ja nosti jopa etujalkojaan ylös maasta, kun hän yritti viedä sitä autoon.
"Tule nyt", hän vetosi haluamatta kohdata kenenkään katsetta. Hän tunsi olevansa voimaton, raivostuttavan avuton räsynukke. Mutta Silly ei halunnut autoon. Se seurasi Oliviaa voltin jälkeen muutaman askeleen ylös ramppia, mutta hyppäsi siltä sitten yllättäen alas niin, että heitti tytön polvilleen mukulakivetylle tallipihalle. Sen riimunnaru poltti nahan kämmenestä, ja polvista säteilevä kipu sai silmissä välkkymään, mutta Olivia ei irrottanut narusta. Itku ei ollut kaukana. Hän ei ansainnut tätä. Hän ei edes halunnut mukaan.

Aikaiset aamut tallilla eivät olleet Amandan juttu, etenkään kun ne enteilivät viikkoa korvessa kuudentoista urpon kanssa. Vanhemmat olivat sanoneet sen tekevän hyvää hänelle ja samassa lauseessa sanoneet olevansa poissa koko viikon, Amerikassa työmatkalla. Hänkin olisi halunnut mukaan sinne, ei suinkaan lähteä jonnekin homeiseen, hikiseen ja sateiseen Skotlantiin rämpimään itsekseen! Reppunsa oli pakattu valmiiksi, satulalaukkuihin oli laitettu Montin tavarat valmiiksi. Poni oli tottunut kantamaan niitä, joten se saisi kantaa itse omat tavaransa, Amanda ei niskojaan rasittaisi niillä. Siellä oli ratsastuloimi (heijastin, piti myös vettä), ylimääräiset suojat, pintelit, patjat, toinen satulahuopa, nameja, harjat ja kaviokoukku... Sellaista. Myös korvahuppu, varmuuden vuoksi. Toiseen laukkuun oli rullattu kaulakappaleellinen sadeloimi tiukaksi mytyksi. Silti se vain juuri ja juuri mahtui.

Hänen ei tarvinnut edes harjata ponia, Monti oli eilen loimitettu vaaleanpunaisella fleecellä karsinaansa, joten tyttö vain sipaisi jalkoja harjalla, vilkaisi kaviot ja saattoi sitten asetella hempeän vaaleanpunaiset kuljetussuojat sekä häntäsuojan paikoilleen Montille. Se tuntui olevan innoissaan ja pörhisteli nahkariimu päässään. Amanda koki sen turvallisemmaksi, ei hajoaisi niin helposti vaelluksen aikana. Kun tuo koki olevansa valmis, Amanda napsautti riimunarun ponin riimuun ja lähti lastaamaan sitä. Käytävällä ori tanssahti parin askeleen verran, lopettaen pienestäkin sihahduksesta. Jälleen kerran Amandasta huokui se haistatteleva asenteensa muita kohtaan. Poniori, joka oli verhottu vaaleanpunaiseen, asteli enkelimäisesti kuljetusautoon. Siellä oli jo pari hevosta, hän jätti sen sinne. Astellessaan ramppia alas hakeakseen tavaraoita, Amanda huomasi mustan täysiverisen järjestävän jonkinsorttista episodia sillalla. Tummasti eikannut tyttö kohotti kulmaansa, ironisesti naurahtaen.
"... Pikkutytöille ei saisi antaa isoja hevosia." Kyllähän sen huomasi ettei tuo voinut pituudestaan huolimatta olla ainakaan yli 14-vuotias, eli täysin pikkutyttö Amandalle. Kokonaan mustaan sonnustautunut tyttö asteli koko episodin ohi, aivan kuin ei olisi nähnytkään sitä.

”Voi”, Katerina aloitti huokaisten vastauksensa Troylle ja jo muikeasta äänensävystä oli pääteltävissä, miten romantisoidusti hän oli vaelluksen käsittänyt.
”Upeita maisemia, iltanuotion lämpöä”, hän luetteli haaveillen.
”Hyvää seuraa”, nainen jatkoi merkitsevästi ja iski silmää levotonta tammaa pitelevälle miehelle. Onneksi hänen hevosensa oli sentään järkevämpi. Hän seisoi Aleksein rinnalla ja seurasi, kuinka valmentaja taisteli hevostaan autoon. Katerina vilkaisi ympärilleen ja päätti sitten hoitaa orinsa rekkaan. Ei kai se voisi niin paha olla? Hän talutti autoa mulkoilevan kimon lastaussillalle ja oli jäädä roikkumaan sen perään, kun hevonen sitten otti vauhdikkaan hypyn sisälle. Katerina kompuroi perässä nahkaisissa ratsastusnilkkureissa ja asetteli hevosensa paikalleen. Hän sitoi sen kiinni innokkaasta sisääntulosta vielä tärisevin käsin ja varmisti solmun vielä kertaalleen. Ainakin hän oli vielä elossa. Jos hän vain harjoittelisi lastaamista enemmän, Aleksei saattaisi jopa käyttäytyä.

Nainen palasi autosta ulos ja kantoi tavaransa rekan tavaratilaan. Hän sulloi paikalleen satulalaukut ja hevosen tavarat unohtamatta retkimakuupussia tai telttaa, jotka oli pakattu satulan taa kiinnitettävään pitkänomaiseen pussukkaan. Hän oli silti varma, että tuuppaisi sen ensimmäisen huolivan ihmisen kontolle. Hän ei osannut edes pystyttää telttaa, hän oli pistänyt isänsä ostamaankin sen ja toimittamaan kotiovelleen postimiehen mukana. Ehkä hän saisi vaikka apua, olihan hän heikko nainen joka tarvitsi jonkun uljaan ja urhean ritarin avukseen. Kitistä ja Oliviasta hän uskoi olevan vain vaivaksi.

”Kohta näet. Menehän autoon”, nainen ohjeisti lyhyesti kysymyksiä ampuvaa pikkupoikaa. Hän ei ollut valmis siihen, että Kit pyörisi jaloissa jatkuvasti. Ehkä tuo voisi rauhoittua, hänhän vastasi jo suureen osaan tuon kysymystulvasta. Ainakin poika oli osannut lastata hevosensa yksin, mikä tavallaan oli huojentavaa: jos tuo osasi sellaisen, tuskin poika ihan kamalaksi riesaksi koituisi.
”Mikä siskollasi kestää?” nainen huokaisi ja vilkaisi uutukaista puhelintaan. Toinenkin teini oli jo raahannut poninsa paikalle. Katerina ei jaksanut reagoida tummasti meikattuun tyttöön millään lailla, nakkeli vain niskojaan toivoen, ettei Troy huomaisi muita. Ei kai australialaista edes kiinnostaisi mokomat pikkutytöt, jotka yrittivät olla enemmän kuin olivatkaan.

Muut hevoset alkoikin olla jo lastattu, kun Olivia lopulta talutti oranssina loistavan ja tanssivan liikennemerkkinsä pihalle. Katerina kuuli sen hätäiset kavioniskut mukulakiveen, kun tyttö yritti repiä mustaa silkkiturpaansa autoon. Hän ei ainakaan auttaisi, pärjäsihän tyttö yleensäkin.
”Sinua odotetaan”, hän kommentoi laiskasti Olivialle, kun tuo kaatui polvilleen. Tuskin meni luita rikki, ei näkynyt verta, ei voinut sattua. Katerina siisti mustia farkkujaan, joista näkyi tallilla noussut pöly ja muutama purun hiutale.
”Troy, olisitko auttanut Oliviaa? Minun täytyy katsoa Kitin perään”, Katerina yritti maanitellen ja vilkaisi ympärilleen. Missä Kit oli?
”Kit!” hän huudahti ja siirtyi kauemmas Oliviasta ja tuon kuumasta ratsusta, jottei vain jäisi jalkoihin tai joutuisi auttamaan. Hänen geelikyntensä oli vasta laitettu, ei hän haluaisi niitä pilata typerän täysiverisen takia.

Toivottavasti Katerina ei täysin pettyisi vaellukseen, jos mielikuvat tunnelmallisesta iltanuotiosta ja leppoisasta hauskanpidosta eivät täydellisesti vastaisi totuutta. Mikäli vaatteiden kastuminen tai likaantuminen tai kynsien katkeaminen oli kauhun paikka, tulisi viikosta pitkä ja kivinen. No, muut saisivat ainakin viihdykettä, jos joku järjestäisi kriisin keskellä erämaata. Troy hymyili innokkaalle pikkupojalle ja yritti pörröttää sinne tänne säntäilevän ipanan hiuksia tuttavallisesti.
"Joo, se on minun superponini", hän vastasi utelutulvaan ja jatkoi salaperäiseen sävyyn: "Kuuntelehan nyt Katerinaa, ettet jää kyydistä."
Mies käväisi heittämässä matkatavaransa rekan kyytiin ja palasi ulos seuraamaan tilannetta. Auto täynnä hevosia, teinejä, lapsia ja Katerina - joku takuulla tarvitsisi apua.

Lastaussillalla loikkiva täysiverinen ja riimunnarun päässä kipeän näköisesti kaatuileva teini kahlitsivat Troyn huomion jo ennen Katerinan kysymystä, mutta hän nyökkäsi naiselle, jolla oli tärkeämpää tekemistä kuin pelastaa henkisesti ja fyysisesti muserrettu teinityttö hötkyilevän hevosensa kynsistä. Toinen teinityttökin oli vain kävellyt ohi tilanteesta puuttumatta asiaan mitenkään. Oli tämäkin.
"Kyllä, neiti", mies vastasi ja väläytti tarkoituksella hurmaavimman hymynsä Katerinan suuntaan, kun kiiruhti varmistamaan, ettei täysiverinen riistäytyisi irti. Irrallaan pinkova, muita hevosia villitsevä eläin olisi varmasti piristänyt tunnelmaa.
"Satutitko itsesi?" Troy tiedusteli Olivialta, tarttui hevosen riimunnaruun tukevalla otteella ja katsoi sen jälkeen tyttöä tarkasti huomatakseen mahdolliset valheet.
Loukkaantunutta osallistujaa kukaan tuskin halusi vaellukselle mukaan perässä vedettäväksi kivireeksi. Troy silitti Sillyn kaulaa ja rauhoitteli hermostunutta tammaa äänellään, mutta pian hän ojensi varmuuden vuoksi kätensä ja tarjoutui auttamaan tytön ylös.

Pikkupoika virnisti Troylle, joka onnistui pörröttämään Kitin vaaleanruskeita hiuksia. Ne hapsottivat jo valmiiksi jokaiseen ilmansuuntaan, joten mies tuskin voisi saada aikaan enempää tuhoa.
"Superponi?" Kit kysyi innostuneena. "Onko se joskus ollut supersankarin poni? Iron Man on paras!" Poika julisti ja jatkoi pirteää pyörimistään kaikkien jaloissa. Olivian hankaluudet Sillyn kanssa eivät näyttäneet yhtään mukavilta, mutta hän ei uskaltanut mennä apuun. Olivia pian suuttuisi tai Silly kolhisi häntä. Hän oli niin pienikin, ei hänestä olisi apua. Silly oli pelottava korskuessaan ja tanssahdellessaan. Onneksi Ace ei koskaan tehnyt mitään tuollaista. Ace oli ihana, luotettava, rakastettava poni.

Kit kuuli Katerinan huudon ja juoksi näkyviin rekan toiselta puolelta. Poika ei suotta hidastanut lähestyessään vaan ryntäsi reippaalla vauhdilla Katerinan jalkoihin ja kietoi innokkaasti kätensä toisen vyötärön ympärille tiukkaan haliin.
"Joko me mennään? Joko joko joko?" Poika kyseli innoissaan ja tuijotti niska kenolla ylös Katerinaan. "Olet ihan paras, kai tiesit sen? Paras paras paras!" Kit ilmoitti pirteästi ja irrotti lopulta pienet kätensä toisen ympäriltä. Tästä tulisi paras retki ikinä!
Poika kiipesi rekkaan ja pyöri hetken ympyrää matkustamossa, ennen kuin asettui istumaan penkille. Kitin keskittyminen oli kaikessa muussa paitsi turvavyössä, joten sen kiinnittämiseen meni hetki jos toinenkin. Poika taputti innoissaan käsiään yhteen ollessaan vyötettynä penkkiinsä. Pienet jalat eivät edes osuneet rekan lattiaan.
"Me lähdetään Skotlantiin!" Poika julisti riemuissaan ja nauroi päälle. Eivätkö muut tajunneet, miten suuri juttu tämä oli? Hän pääsi ulkomaille! Poninsa kanssa. Vaeltamaan. Tämä oli täydellistä!

Turhaumukseltaan ylikiehuva Olivia harkitsi murhaa. Hänellä ei ollut aikaa rankaista halvan näköistä, epäsiistiä tyttöä, joka talutti ponin autoon ja oli jäänyt tyylitajultaan selvästi kauas nykyajan taakse. Hän ei kuitenkaan koskaan unohtanut häneen kohdistuvaa vääryyttä: kuka lie ponin omistaja olikaan, Olivia maksaisi vielä potut pottuina. Hän kyyhötti polvillaan tanssivan Sillyn vierellä ja tunsi verensä kiehuvan, kun heidän ärsyttävä "lastenvahtinsa" kehtasi irvailla hänelle. Hän ei ollut vielä päättänyt, mitä tekisi Katerinan suhteen. Hän vihasi naista aivan tosissaan, ja toivoi päivittäin, että Aleksei potkaisisi typerältä ämmältä hampaat kurkkuun: ajatus hampaattomasta Katerinasta piristi häntä. Mutta jos hän hankkisi Katerinalle potkut, heille tulisi uusi vahti eikä hän tiennyt, olisiko tämä parempi vai huonompi kuin Katerina. Äiti voisi pyytää naapurin koipalloilta haisevaa tätiä, joka oli varmasti seudun pahin naapurikyylä ja edellisellä vuosisadalla ajatusmaailmaltaan. Äiti voisi myös hankkia jonkun, joka työntäisi nenäänsä jatkuvasti hänen asioihinsa - tai olla hankkimatta ketään, ja Kit olisi aina hänen vahdittavanaan. Kaikki oli kovin vaikeaa. Oliko liikaa pyytää, että Katerina menettäisi hampaansa?! Sitten he olisivat tasoissa.

Hän ei tiennyt ollako kiukkuinen vai helpottunut, kun joku vihdoin tiedosti hänen läsnäolonsa tavalla, joka ei saanut häntä tuntemaan oloaan arvottomaksi. Hän ei mielellään pohtinut sitä, löytyikö syy kurjuuteen hänestä itsestään; hän tiesi vastauksen pohtimattakin. Vahva, turvallinen käsi tarttui teutaroivan Sillyn naruun ja rauhoitti hevosen läsnäolollaan. Loukattu, vihalla puolustautuva tyttö oli ensin aikeissa ärähtää valmentajaa pitämään huolen omista asioistaan, mutta erehtyi katsomaan pitkän, komean miehen kauniisiin silmiin. Miten hän ei ollut ennen ymmärtänyt, miten kiltti ja kypsä ja huomaavainen Troy Chambers oli? Ehkä hän oli keskittynyt väärään valmentajaan. Hän pudisti päätään sanattomana kysymykseen terveydentilastaan, ja hetken tunsi olevansa sankaritar romanttisessa elokuvassa. Polvissa sykkivä kipu ja tulevat mustelmat olivat toissijaisia. Tyttö tarttui ojennettuun käteen ja nousi jaloilleen irrottaen sitten otteensa vastahakoisesti. Iholla kihelmöi ja vatsanpohjaa nipisti.
"Voisitkohan taluttaa sen autoon?" hän kysyi harvinaisen kohteliaasti ja kiersi toisen käsivarren ympärilleen. Todellisuus löi hänet ikävästi takaisin maanpinnalle: edes Paulie ei ottanut häntä tosissaan. Mutta eikö sitä sanottu, ettei mikään ollut mahdotonta?

Sitten, kun traileriin epäluuloisesti suhtautuva täysiverinen olisi saatu kyytiin, Olivia kiittäisi miestä vilpittömästi ja kiipeäisi rekkaan rakennettuun matkustamoon paikalle, josta voisi tutkailla miestä vaivihkaa.

[Olivia taitaa murjottaa suuren osan matkasta omissa oloissaan, joten voin heittää viestin väliin aina välillä, mutta teidän ei tarvitse säästää erikseen vuoroa minulle. :)]

Amanda jurmotti itsekseen, kantaessaan kamojaan autoon. Tosi kiva, eikö tämä olisi ollut jonkun työntekijän tehtävä? Hän inhosi tätä jo nyt. Sateinen, ruma, punkkien ja nummien sekä ääliöiden lampaiden täyttämä Skotlanti ei kiinnostanut. Hän halusi New Yorkiin! Eikä edes aikoisi aloittaa niitä pitkin nummia paskovista, haisemista maitokoneista eli lehmistä. Yök. Miten ne olivat jonkun mielestä söpöjä?

Hän istui autoon ja mulkaisi meluavaa penskaa. Oliko tämä joku käytöstavattomien lasten leiri? Voi luoja! Hän tulisi viikossa hulluksi. Jo nyt hän tuntui harmaantuvan.
"... Voisitko pitää pääsi kiinni?"
Tummatukkainen tyttö äyskähti (aamu)äreänä Kitille ja kaivoi puhelimensa esiin, vajoten sen ihmeelliseen maailmaan.
"En kuule ajatuksiani epävireiseltä rääkynältäsi."

Kit näkyi juoksevan rekan takaa. Kat huokaisi, ainakaan vielä hän ei ollut hukannut poikaa. Tuo oli todella söpö ja omalla tavallaan valloittava. Ei kai sellaiselle voisi olla edes vihainen.
”Kit, tiedät, ettei hevosten lähellä saa juosta”, hän torui pehmeästi ja vilkaisi sitten lastaussillalle. Silly näytti tottelevan lihaksikkaan ja raamikkaan Troyn käsissä ja he saisivat viimeisenkin hevosen kyytiin. Onneksi oli Troy Chambers.
Kat silitti jalkojaan halaavan pojan hiuksia ja hymyili heltyneenä. Vaikka tuolla olikin painajaissisko, se ei tarkoittanut, ettei hän olisi voinut pitää pikkupojasta.
”Mennään kohta. Menehän jo istumaan”, nainen kehotti ja katseli kuinka poika suorastaan kiipesi suureen autoon ja katosi näkyvistä. Siinä oli varsinainen energiapommi.

Katerina kipitti Troyn luo, kun tuo oli saanut hevosen autoon. Hän räpytteli silmiään ja oli nojata rekan sivuun tajuten sen viimehetkellä ihan saastaiseksi. No, pysyisi hän jaloillaankin.
”Muut ovat jo kyydissä”, hän sanoi hunajaisesti ja sormeili lettinsä päätä pää kallellaan. Mies oli niin komea, ihana, komea, ihana. Katerina ei ikinä pääsisi yli valmentajalle suodusta, jumalaisesta ulkonäöstä ja siitä eksoottisesta aksentista. Hän tiesi itsekin puhuvan vähän oudosti aitoihin brittiläisiin verrattuna, mutta piti sitä enemmän puhevikana.
”Voimme varmaan lähteä”, hän ehdotti ja asteli sitten edeltä rekkaan astuen jokaisen askeleen niin viehkeästi kuin vain osasi. Nainen kiipesi matkustamoon parahiksi kuulemaan, kuinka vanhempi teini komensi pikku-Kitiä. Hän loi halveksuvan katseen gootinnäköiseen.
”Lopeta tuo kitinä, etkö ole kuullut käytöstavoista", hän huokaisi jaksamatta alkaa tappelemaan, ja istuutui Kitin viereen, jotta toiselle puolelle jäi vielä vapaa paikka. Troy voisi valita sen ja viettää ihastuttavan kahdeksantuntisen hänen vieressään.

"Hyvä", Troy vastasi Olivialle, kun tuo ilmeisesti kielsi loukkaantuneensa.
Hänellä ei ollut tapana alkaa väittää vastaan tällaisissa asioissa. Ehkä tyttö oli jo siinä iässä, että osasi arvioida terveydentilansa itse, ja tietäisi kärsivänsä, jos ei osaisi. Muut olivat jo saaneet hevosensa lastattua, joten australialainen myöntyi huolehtimaan täysiverisen paikoilleen. Ei ajanut kenenkään etua, että kaikki odottelivat toimettomina, kun yksi yritti voittaa hevosen köydenvedossa. Hän vakuutti, että Olivia voisi mennä jo rekkaan ja pienten hankaluuksien jälkeen sai hevosen loikkimaan ryminällä ylös lastaussiltaa. Hämmentynyttä tammaa kehuen Troy kiinnitti sen omalle paikalleen, varmisti että kaikki oli kunnossa hevosten puolella ja huolehti kuljettajan kanssa ovet kiinni.

Troy pyyhki pölyisiä käsiä farkkuihinsa ja tavoitti Katerinan katseen, kun tuo saapui hänen luokseen pakattuaan holhokkinsa matkustamoon. Nainen oli panostanut ulkonäköönsä ja hevosrekan likainen seinä näemmä inhotti. Troy hymyili.
"Kaikki on valmista. Mennään", hän vahvisti ja seurasi naista matkustamoon pitäen harvinaisen asiallisesti näppinsä kurissa, vaikka Katerinan letti olisi selvästi kaivannut nykimistä.
Rekassa vallitsi mainio tunnelma jo ennen lähtöä. Synkän oloinen teini aukoi päätään itseään puolet nuoremmalle pikkupojalle ja Katerina yritti opettaa teiniä tavoille. Loistavaa. Troy vilkaisi nuorta draamannälkäistä matkustajakuntaa hivenen huvittunut häivähdys kasvoillaan ja valitsi paikkansa Katerinan vierestä.
"Heippa, päivänsäteet. Kuinka menee?" hän kysäisi spontaanisti, täysin viatonta teeskennellen.
Kit oli niin nuori, ettei ymmärtäisi kiusoittelevaa piilomerkitystä ja muut saisivat suhtautua kysymykseen miten tahtoivat. Mies tunsi kenties muiden iän puolesta myös outoa tarvetta tiedustella, oliko kaikilla nyt kaikki matkatavarat mukana vai oliko jotain unohtunut, mutta koska kukaan ei ollut hänen vastuullaan päätti hän säästää tenttauksensa toiseen kertaan.

Kit katseli kaikkia vuoronperään silmät innostuksesta tuikkien. Poika näytti ottavan takapakkia kehityksensä kanssa muutamia vuosia innostuessaan niin kovin. Mutta Kit oli lähdössä Skotlantiin! Kyllä silloin sai riemuita. Amandan ilkeä kommentti sai pojan hetkeksi hiljaiseksi, mutta Troyn kysymys karisti moisen. Ei Kit osannut kauaa murehtia ilkeitä sanoja.
"Loistavasti! Tämä on ihan superia!" Poika julisti ja nauroi jälleen päälle. Kit ei tiennyt, miten päin olisi, joten päätyi pyörimään paikallaan turvavyön sallimissa rajoissa yrittäessään nähdä kaikkialle yhtä aikaa. Rekka nytkähti liikkeelle ja poika nauroi helisevää lapsen nauruaan uudestaan.
"Me ollaan matkalla Skotlantiin", Kit sanoi onnistuen jälleen kerran innostamaan itseään. Tästä tulisi piiiiitkä matka. Poika malttoi hetken olla hiljaa ihaillessaan etuikkunasta näkyvää tallille johtavaa tietä kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt sitä. Tietenkin se näytti erilaiselta rekan kyydistä, mutta silti. Poika nauroi hiljaa ja taputti jälleen käsiään yhteen. Tämä oli ihan mahtavaa.
"Kat", pikkupoika sanoi ja nyki vieressään istuvan lastenvahtinsa hihaa. "Onko Skotlannissa omenoita? Ace tykkää omenoista", poika kysyi huolestuneena. Kitillä oli tärkeysjärjestys jälleen kohdallaan.

Amanda mulkaisi todella pahasti Katerinaa. Mikä tuo oli saarnaamaan käytöstavoista? Eikö tuo naisen vieressä istuva mölyapinaakin pahempi riesa ollut kuullut niistä käytöstavoista? Hän luuli että brittilapset kasvatettiin ihanan hillityiksi. Ilmeisesti tuo pentu oli revitty metsästä tai muusta pöpeliköstä tai sitten oli muuten vain täysin jälkeenjäänyt riesa. Ärsyttävä ainakin, olisi jo hiljaa!
"... Eikö tuo ole kuullut niistä? Taisi syödä omansa."
Tummatukka murahti, tunkien kuulokenapit korviinsa ja keskittyen musiikkiin seka puhelimeensa. Musiikki kuului läpi kuulokkeista, hän ei jaksanut kuunnella Kitin vininää yhtään. Raivostuttava lapsi!

Troyn astuessa matkustamoon Katerina loi lämpimän, yritteliään hymyn ihastukselleen.
”En malta odottaa perille pääsyä”, hän säteili Troylle ja unohti sillä hetkellä kaikki muut rekassa olevat. Miten kukaan saattoi olla niin lumoava? Sitten Iso-Britanniaan muuton Katerinasta tuntui, että tämä oli kaikista vakavin ihastus. Hän tosin vaihtoi mielipidettään useammin kuin sukkiaan.
Pikku-Kit hänen vieressään pursusi energiaa ja tuon kysymykset saivat naisen kääntämään katseensa vain hetkeksi lapseen. Kai tuo oli ansainnut hetken hänen huomiotaan. Katerina suoristi pojan kiskomaa hihaa jaksamatta olla vihainen.
”Eiköhän niitä siellä ole. Emme me nyt kovin kauas ole menossa”, hän rauhoitteli innokasta kaitsettavaansa ja vilkaisi hymyn kera Troyta. Lapset olivat ihania. Onneksi hänellä ei kuitenkaan ollut omia.
”Pitäisiköhän Troyn hevonen omenoista?” Katerina siirsi puheen australialaiseen ja hymyili. Kyllä kai tuollakin piti olla sydäntä innokkaalle Kitille.

Kitin innokkuus huvitti Troyta. Hän kyllä piti lapsista, mutta lisäksi mies tunnisti pojassa itsensä samanikäisenä: vaaleanruskeat hiukset, siniset silmät ja iloinen asenne elämään vastoinkäymisistä huolimatta. Tuskin muutenkaan tuli kenellekään yllätyksenä, että Troy kykeni samaistumaan alle 10-vuotiaaseen poikaan. Katerina näytti sillä hetkellä tulevan lapsen kanssa ihan hyvin juttuun ja muut matkustajat vaikuttivat passivoituneen. Ehkä tunnelma ei olisikaan ihan koko loppumatkaa niin kireä kuin miltä alku oli vaikuttanut.
"Tete varmasti rakastaisi omenoita. Jos löydämme niitä Skotlannista, sekin ehkä haluaisi maistaa", Troy vastasi kuin kyseessä olisi ollut suurikin arvoitus. Tete söi mitä vain, vaikka omenat eivät sen päivittäisellä ruokalistalla olleetkaan.

Rekan lähtiessä liikkeelle hevosten osastosta kuului kolahteluja, mutta ne vaimenivat hetken kuluttua. Kun kyydissä oli parikin nuorta hevosta, ei ollut ihme, jos joku osoitti mieltään.
"Mitä luulet Aleksein pitävän vaelluksesta? Ja omenoista?" Troy kääntyi Katerinan puoleen lisäten jälkimmäisen kysymyksen leikkisä hymy huulillaan.

Kit suorastaan säteili iloaan, kun Katerina kysyi Troylta omenoista. Ihanaa, kun muutkin ymmärsivät, miten tärkeitä omenat olivat! Pikkupoika pomppi jälleen paikoillaan, mutta rauhottui aavistuksen, kun vilkaisi siskonsa suuntaan. Ehkä pitäisi istua paikoillaan ja käyttäytyä paremmin. Ei sisko varmaan äidille kertoisi, mutta pätisiköhän heidän sopimuksensa vaelluksella? He olivat sopineet, ettei tallilla tapahtuneista asioista puhuttaisi kotona. Laskettaisiinko ulkomaan vaellus saman sopimuksen piiriin? Hänen pitäisi ehdottomasti varmistaa asia Olivialta myöhemmin.
"Meidän täytyy etsiä omenoita", Kit vastasi ratkaisuksi Troyn pohdintaan. "Olen varma, että Tete tykkää omenoista", pikkupoika vielä jatkoi lapsen itsevarmuudella. Mikään ei saisi Kitiä muuttamaan mieltään. Pikkupoika keskittyi hetkeksi tuijottamaan maisemaan, eikä seurannut muiden keskustelua. Kun poika käänsi jälleen varsin rajallisen keskittymiskykynsä muihin, päätyi hän nykimään Katerinan hihaa.
"Kauanko matka kestää?" Poika uteli. Hän oli varma, etttä siitä oli puhuttu useasti, mutta hän ei ollut kuunnellut turhan tarkasti. Hän oli keskittynyt aivan liikaa kaikkeen muuhun, kuten siihen upeaan seikkaan, että he olivat lähdössä Skotlantiin!

Katerina naurahti tyttömäisesti Troyn vastaukselle. Hän hymyili tuolle ja oli unohtaa pikkupojan kokonaan.
”Eiköhän Aleksei viihdy”, hän nyökkäsi ja toivoi todella, ettei se aiheuttaisi mitään kohtausta. Hevosella oli tapana innostua vähän liikaa välillä. Ehkä muut hevoset ympärillä rauhoittaisivat sitä. Sitä paitsi olihan hänellä urhea ritari Troy, joka pelastaisi hänet pillastuneelta hevoselta. Sitä pitäisi ehdottomasti kokeilla. Ehkä Olivia pelleilisi typerän täysiverisensä kanssa niin, että Aleksei olisi heittää hänet selästään.
”Eikä se varmasti sano omenoillekaan ei.”

Kitin hiljentyessä hetkeksi Katerina päätti käyttää ajan hyväkseen ja vilkuili kevyt hymy huulillaan vieressä istuvaa miestä. Ei hän kai voisi kovin sopimattomaksi alkaa siinä kaikkien edessä – jos Troy täysin tyrmäisi hänet, se olisi todella noloa. Nainen hivuttautui lähemmäs kokeillen, ja juuri sillä hetkellä Kit avasi taas suunsa. Tietenkin.
”Kauemmin kuin sinä olet vanha”, hän heitti arvoituksen ja toivoi sen pitävän pojan hetken aikaa kiireisenä. Tuo voisi arvuutella todellista matkustusaikaa ja käyttää jopa viisi minuuttia siihen. Miten hän oli suostunut vahtimaan lapsia koko vaelluksen ajan? Osaisiko Kit olla koskaan hiljaa?
”Jossain välissä pysähdytään ja jos hyvä tuuri käy, voidaan löytää omenoita Acelle”, Kat innosti poikaa ja hymyili tuolle lettiään näpertäen. Tuskin jollakin kurjalla pysähdyspaikalla omenapuita kasvoi, mutta saattoihan sitä toivoa. Mitähän he söisivät matkalla? Toivottavasti se karjapaimenelta sinä aamuna näyttänyt Alex ei laittaisi heitä keräämään – tai metsästämään! – omaa ruokaansa. Se olisi jo liikaa.

"Varmasti", Troy vahvisti Aleksein viihtymisen keskellä erämaata.
Kukapa hevosista ei ottaisi tilaisuudesta kaikkea iloa irti. Reissusta tulisi varmasti mielenkiintoinen Teten kanssa. Pippurinen prinsessa kun oli tottunut panikoimaan jokaista lätäkköä ja pensasta. Vaellus saattaisi tehdä sille jopa ihan hyvää. Ei kai sekään jaksaisi koko viikkoa hyppiä ympäriinsä.
Rekka alkoi viimein päästä suuremmalle tielle ja meno muuttui mutkittelusta ja poukkoilusta tasaisemmaksi. Matkaa oli reilusti ajettavana vielä ennen taukopysähdystä, ja Troy todella toivoi kaikkien matkustajien hallitsevan hevosensa, kun ne otettaisiin jaloittelemaan. Se säästäisi kaikkien aikaa, kun karanneita hevosia ei jouduttaisi pyydystämään ties mistä.

Troy huomasi Katerinan lähestymisen, vaikkei tiedostanut siinä minkäänlaisia taka-ajatuksia ja hymyili tälle aseistariisuvasti. Hän vilkaisi Kitiä huvittuneena, kun poika sai Katerinalta arvoituksellisen vastauksen matkan kestosta. Mahtaisiko lapsi ymmärtää, mistä oli kyse?
"Jaksaakohan Katerina koko ajomatkan?" mies kiusasi ja tökkäsi vieressään istuvaa vaaleaverikköä kevyesti kylkeen.

Kit hiljeni pohtimaan Katerinan arvoituksellisia sanoja. Enemmän kuin hän oli vanha? Sehän voisi olla ihan mitä vaan. Poika yritti keksiä, mikä häneltä oli jäänyt huomaamatta. Ei kai matka montaa päivää voisi kestää? Ei, koska hevosille ei ollut varattu niin paljoa ruokia. Hmm. Pojan kasvot kurtistuivat, kun pieni lapsi yritti keksiä vastauksen arvoitukseen.
"En keksi", poika sanoi liioitellun raskaasti huokaisten. Ajatus omenoiden etsimisestä taukopaikalla kuitenkin piristi. Ace tykkäisi siitä. Hän etsisi ponilleen omenoita. Aivan varmasti etsisi. Pieni lapsi peitti haukotuksen kämmeneensä ja tuijotti silmät suurina ulos ikkunasta. Ei häntä väsyttänyt. Ei varmasti. Mutta rekan tasainen hurina oli niin kovin rauhoittavaa... Aamulla oli pitänyt nousta niin kovin aikaisin ja siitä hetkestä asti innostuneena sinne tänne ryntäily oli kuluttanut voimia. Ehkä hän voisi lepuuttaa silmiään. Ihan hetken vain. Poika ujuttautui lähemmäs Katerinaa nojatakseen toisen kylkeen silmät jo lähes suljettuina.
"Etsitään Acelle omenoita", poika mutisi puoliunessa ja hetkeä myöhemmin tuhisi tyytyväisenä sikeässä unessa.

[Minunkin ylitseni saa hyppiä.]

Katerina tökki Troyta takaisin ja naurahti melkein liioitellun heleästi. Hän hymyili aidosti ihastukselleen eikä ainakaan enää edes salaillut siirtymistään toisen kylkeen kiinni. Olisipa hän voinut aina olla siinä. Troy oli lämmin, tuoksui upealta ja sai hänen ajatuksensa villeiksi.
”Mieti sinä sinä”, hän vastasi toiselle ja näytti kieltä. Tiedostamattaan nainen käyttäytyi kuin teinityttö. Australialaisvalmentaja oli vienyt hänen sydämensä vain olemalla olemassa. Tuo ei tainnut tietää, mitä teki vastaamalla hänen flirttiinsä. Sellaisena Katerina sen kaiken näki, eikä hän voisi enää odottaakaan mitään muuta. Vähät siitä, että paikalla oli kaksi hänen vahdittavaansa ja vieras teinityttö. Hän veisi Troyn täysin itselleen.
”Ehkä jaksan juuri ja juuri”, hän vastasi ja jatkoi virneen kera, ”mutta sinun täytyy viihdyttää minua.”

Troy ei pahastunut Katerinan siirtymisestä hänen kylkeensä kiinni, päinvastoin hänestä oli hauska saada huomiota naiselta ja kieltämättä myös vastata tuon ilmeiseen flirttiin. Olihan hän huomannut Katerinan imartelevan käytöksen jo aikaisemmin, mutta ei ollut tehnyt havainnostaan suurta numeroa tai vienyt tulkintoja sen pidemmälle. Sillä hetkellä mies tuskin olisi kieltäytynyt kenenkään viehättävän naishenkilön flirtistä. Miksi olisi?

Kun Kit nukahti, Troy kohdisti koko huomiokykynsä Katerinaan antamatta kahden taustalla murjottavan ihmisen haitata. Ei heistä olisi seuraa kuitenkaan. Hänen sinisiin silmiinsä syttyi leikkisä pilke ja hän oli yrittävinään ottaa kieltä näyttävän naisen kielestä kiinni, mutta vetikin kätensä pois viattomana. Katerinan tyttömäinen käytös oli hauskaa katsottavaa.
"Vai niin. Kerronko satuja vai mitä haluat viihdykkeeksi?" hän kysyi salaperäisenä ja antoi hymyilevän katseensa mittailla Katerinan kasvoja samalla, kun hän kietoi toisen kätensä naisen hartioiden taakse ja veti tuon tiiviimmin kiinni kylkeensä.

Katerina pujahti Troyn kainaloon ja etsi itselleen hyvän asennon vasten lämmintä miestä. Hän hymyili onnellisena ja tunsi sykkeensä kohonneen, kun australialainen niin huomioi hänet. Nainen nosti katseensa Troyn silmiin tuon kysymyksen jälkeen ja naurahti hieman.
”Millaisia satuja sinulla olisi kerrottavana?” hän kysyi takaisin. Hänelle riittäisi vain olla siinä, ehkä tutustua toiseen paremmin. Kuka oikeastaan oli Troy Chambers?
”Voit kertoa itsestäsi”, hän ehdotti ja mietti, olisiko väärin laskea käsi miehen reidelle. Toistaiseksi hän tyytyi pitämään käden omalla puolellaan.
”Miten sait tuon?” Katerina jatkoi ja kosketti sormenpäällään miehen poskea halkovaa, matalaa uurretta, joka ei selvästi kuulunut siihen.

Troy kohautti olkiaan ja mietti hetken vastausta satukysymykseen ikään kuin se olisi ollut tärkeäkin asia. Hän oli iloinen, ettei nainen takertunut siihen pitkäksi aikaa, sillä hänen kertomuksensa eivät ehkä sopineet kahden keskenkasvuisen korville. Jos hän vaikka yrittäisi käyttäytyä tällä kertaa kuin lähes kolmekymppisen kuului. Edes hetken.
Kun Katerina ihmetteli arpea hänen poskessaan mies naurahti ja vastusti halua vitsailla vammautuneensa jonkin suuren urotyön takia. Hän muutenkin puhui kenguruvitsejä lukuun ottamatta hyvin harvoin Australian ajoista. Osittain siksi, että kaipasi sinne takaisin ja osittain siksi, ettei kuitenkaan kaivannut äidin kuoleman jälkeen kurjuuden karjatilaksi muuttunutta, itsesäälissä kierivän lesken ylläpitämää työleiriä, jolla vietti lapsuutensa siihen asti, kunnes oli kykenevä muuttamaan pois. Hänen välit veljeensä olivat lämpimät, mutta isä alkoi muistuttaa jo vanhaa hapanta kääpää ja taisi olla salaa katkera Troylle, joka oli päättänyt suojella omaa mielenterveyttään ja ottaa hatkat.
"Veljeni tekosia. Hänen oli tarkoitus auttaa pihatöissä isämme tilalla, mutta löikin minua lapiolla naamaan. Ärsytin ehkä hieman", hän virnisti. "Olin kai 7-vuotias ja Ryan 10. Nykyään hän on hieman järkevämpi karjankasvattaja."
"Millainen sinun perheesi on?" Troy käänsi keskustelun Katerinaan.

Katerina kuunteli huvittuneena Troyn kertomusta. Poikien rajut leikit olivat hänelle vieraita perheen ainoana tyttönä, mutta hän saattoi silti kuvitella samaistuvansa. Australialainen tuntui heti paljon todellisemmalta ja ihanammalta, kun tuo paljasti niinkin mitättömän yksityiskohdan elämästään. Karjatilallinen, vau.
”Kuulostaa hurjalta lapsuudelta”, nainen virnisti ja etsi mukavampaa asentoa miehen kyljestä. Hänen lapsuutensa Ruotsissa tuntui ikävän tylsältä.
”Asuin isäni kanssa, ratsastin, kävin koulut ja olin kiltti tyttö”, hän hymähti huumoria äänessään. Osa siitä oli totta, vaikka olihan Katerina aina osannut vaatia ja mankua ja heitellä isäänsä oman tahtonsa mukaan.
”Äiti jätti meidät jonkun eteläeurooppalaisen gigolon takia, enkä ole pahemmin ollut yhteydessä. Siitä on jo vuosia enkä osaa enää edes kaivata sitä. Siinä se. Oon vähän tylsä.” Katerina oli aina kaivannut isompaa perhettä, vaikka ei sitä ääneen sanonutkaan. Hän olisi halunnut pikkusiskon tai isoveljen, jonkun, jolle puhua asioista joita ei voinut kertoa muille. Hän oli kaivannut seuraa monesti, vaikka isä oli tehnyt parhaansa ollakseen pikkutytölleen parasta, mitä saattoi. Olihan tuo ollutkin.