I will ride, I will fly, change wind and touch the sky

Lauantai 10. helmikuuta 2018, alkuyö, Newcastle Upon Tyne

Lämpötila oli laskeutunut hyvin lähelle nollaa, ja sai Lawrencen kiskomaan tumman villakangastakkinsa kauluksia ylös suojaksi viimaa vastaan.
"Missä sanoitkaan asuvasi?" mies kysyi, ja käänsi katseensa Emilyyn.
He olivat olleet viettämässä iltaa isommalla porukalla, ja kun nainen oli alkanut tehdä lähtöä viimeisten joukossa, Lawrence oli lupautunut lähtemään saattajaksi.
Tai edes maksamaan taksin, olisi ollut huonoa käytöstä lähettää nainen yksin Newcastlen yöhön.

Emily oli pukeutunut hyvin antavaan, liituraitaiseen pikkumustaan. Mikään villakangastakki ei lämmittänyt häntä, mutta oliko sillä niin väliä? Vaikka ulkona ei olisi ollut kylmä, nouseva ahdistus olisi syönyt hänet hitaasti. Vaikuttavat, syvännpunaiset ja laineikkaat hiukset liehuivat vapaina Newcastlen aamuyön tuulessa. Emily vilkaisi Lawrencea ja painui varovasti vähän lähemmäs.
"Jos mentäisiin molemmat sinun luoksesi?" Eugene oli kotona. Mies oli ollut levoton jo hänen lähtiessään. Ehdottanut että hän jäisi kotiin, pidettäisiin yhdessä kivaa, näytät niin hyvältä.
Ei.

Lawrence tutki Emilyä tummalla katseellaan.
"Niinkö kaukana?"
Hän kietoi varovasti käsivartensa naisen harteille. Ei mitenkään röyhkeästi, haluten vain tarjota tälle edes hieman lämpöä viimaa vastaan.
"Paleltaako?"

"Ehkä." Emily vilkaisi Lawrencea runsaisen ripsiensä alta hymyillen. Hän painui miehen kylkeen, hytisten hieman liioitellusti.
"Palelee. Sinun luona voisi lämmitellä."

Lawrence hipaisi naisen punaisia hiuksia ja kietoi käsivartensa paremmin tämän ympärille, kun kosketus ei saanut Emilyä kavahtamaan.
"Asun tässä lähellä", hän vakuutti.
Madame Koo -niminen yökerho ja sen ikkunassa tuijottava suuri Buddha-patsas jäivät taakse, kun hän lähti johdattamaan naista kohti Waterloo Streetiä.
"Onko kotona yksinäistä?"

Emily joutui alkoholin vaikutuksen alaisena asettelemaan jalkansa melko huolellisesti, kun kulki korkokengissä pitkin katua, koettaen olla kaatumatta. Onneksi Lawrence piti häntä pystyssä.
"Hieman. Koiranpennullakin on vahti tämän yön." Niin, sen toinen omistaja. Pikkuseikkoja.

Lawrence katsahti Emilyn jalkoihin.
"Melko korkeat korot", hän huomautti, ei piruillakseen, vaan melkein huolissaan.
"Tahdotko syliin?"
Ei tästä ollut kuin viitisen minuuttia kävellen, mutta hän ei olisi halunnut naisen taittavan nilkkojaan.

"Kyllä minä kävelen. Juoksisinkin näillä, jos tarve vaatisi." Punapää nauroi ääni alkoholin vaikutuksesta helisten.
"Selkien ratsastus on vaarallisempaa kuin tämä ja teen sitä joka päivä."

Lawrence loi epäluuloisen katseen korkoihin, mutta ei alkanut inttää vastaan.
"Selkie on kyllä... tapaus."
Kai hevosen päässä jotain liikkui, Lawrence ei vain ollut ehtinyt heidän lyhyen yhteistaipaleensa aikana keksiä, mitä.

"Se on. Hauska tapaus." Emily nauroi pehmeästi, vilkaisten lawrencen komeita kasvoja.
Tai olisivat ne varmaan komeat, jos piti miehistä.

"Mmm, hauska."
Riittihän Lawrencellakin huumoria hevosten suhteen, mutta Selkie oli kyllä ihan... omaa luokkaansa.
Vaikea uskoa, että se oli Paddy Bluen täysveli.
"Teillä on yhteistyö alkanut hyvin?"
Tästä ei olisi kuin korttelin verran matkaa.

"Niin hyvin kuin Selkien kanssa voi alkaa. Mustelmia, hiekkaa alusvaatteissa viikonkin jälkeen... Mutta ohan hyvin." Emily virnisti vallattomasti.

"Tuttu tunne", Lawrence myönsi hymähtäen.
"Joskus mietin, onko Selkie pölvästi vain siksi, että pelkää jäävänsä kuuluisan veljensä varjoon. Tiedäthän, välttelymotivaatio, vai miksi sitä kutsutaan."
Hän kaivoi avaimet esiin ja avasi oven rappukäytävään.
"Sanoinhan, että asun lähellä."

Emily vilkaisi rappua hymyillen ja päästi kehräävän äänen.
"Ehkä. ja hyvä ettet valehdellut. Kohta olisit saanut kantaa."

"Ei se olisi haitannut", Lawrence vakuutti johdattaessaan Emilyn hissille.
Hän suosi yleensä portaita, arkiliikunta ja sitä rataa, mutta noissa koroissa se olisi voinut olla riskialtista. Vaikka nainen kuinka väitti, että pystyisi vaikka juoksemaan korkokengissä.
Lyhyt käytävänpätkä ja asunnon ovi auki, siistiin eteiseen.

Emily seurasi Lawrencea ja vilkaisi ympärilleen hymyillen.
"Siisti asunto, hyvä merkki. Joten, voimmeko lakata leikkimästä kohteliaita ja siirtyä asiaan?" Punapää virnisti leveästi.

Lawrence ojensi kätensä ottaakseen Emilyn takin.
"Minä olen aina kohtelias", hän huomautti hymähtäen.
"Mutta Emily, rehellisesti sanottuna, kuinka humalassa sinä olet? En vain halua, että teet päätöksiä, joita kadut myöhemmin."

Emily pujottautui ulos takistaan ja kääntyi katsomaan kollegaansa hymyillen pehmeästi.
"Laurie, Laurie, Laurie..." Nainen kehräsi pehmeästi.
"Sopivan rennossa, ilman että se on hyväksikäyttöä."

Lawrence ripusti takin siihen portaikon alla olevaan komeroon, joka oli naurattanut Liekeä niin kovasti, ja riisui myös oman takkinsa sen seuraan.
"Minäkin taidan olla hieman humalassa", hän myönsi kääntyessään takaisin Emilyn puoleen ja pyyhkäistessään punaisen suortuvan naisen korvan taakse.
"Pysyt sinä ainakin hyvin vielä pystyssä noilla koroillasi."

Emily otti pari askelta lähemmäs ja nosti kädet Laurien paidan kauluksille.
"Missäs sinulla on makuuhuone? Ja tietty pysyn."

Lawrence katsoi Emilyä hetken ja painoi huulensa hetkeksi naisen huulille suudelmaan.
Jos tämä olisi ollut oikeasti humalassa, hän ei olisi suostunut mihinkään. Peitellyt vain nukkumaan ja siirtynyt itse sohvalle.
"Yläkerrassa", hän vastasi, pyyhkäisten sormensa läpi punaisista hiuksista.

Emily syvensi sen äkkiä suudelmaksi. Jos Lieke oli kärsimätön, ahdistustaan karkuun juokseva Emily ei odottaisi sekuntiakaan.
"Sinne siis. Kannatko?"

"Kannan", Lawrence vastasi, mutta suuteli vielä Emilyn huulia uudelleen ennen kuin vei kätensä naisen reisille nostaakseen tämän hajareisin syliinsä. Portaat olivat kapeat, eikä hän halunnut kolhia työkaveriaan.

Emily ponkaisi avuliaasti miehen syliin, hamuten huulillaan tuon kaulaa matkalla yläkertaan. Hän halusi unohdusta nyt eikä viidestoista päivä. Unohdusta kihlatustaan ja unohdusta siitä että oli pettänyt tuota alle 36 tuntia sitten eri miehen kanssa.
Huora.

Jos Lawrence olisi tiennyt, että Emily oli kihloissa, hän ei olisi koskaan suostunut.
Hän tiesi selvästikin aivan liian vähän työkaveristaan.
Mies kantoi Emilyn yläkertaan ja laski tämän siististi pedatulle vuoteelleen, vieden vapautuneet kätensä naisen poskille suudellakseen tätä syvään.

Tai sitten Emily oli liian hyvä salaamaan asioita ihmisiltä joiden kanssa oli tekemisissä. Punapää putosi istumaan sängylle ja veti Laurien yltä paitaa pois. Liikaa vaatteita.

Kärsimätön nainen.
"Mihin sinulla on kiire?" Lawrence hymähti, mutta antoi Emilyn riisua paitansa.
Sinne meni tumma kauluspaita lattialle, onneksi hän olisi omassa kodissaan eikä olisi mitään syytä hapuilla paitaa keskellä yötä pimeässä takaisin.
Ei sillä, että hän olisi harrastanut sellaista muutenkaan.

Unohtaa, paeta, juosta karkuun henkensä edestä.
"Olet seksikäs." Emily tuhahti kuin se olisi ollut itsestään selvyys.
"Haluan tehdä sinulle mukavia asioita~" Emily kehräsi vino hymy huulillaan.

Lawrence naurahti melkein hämmentyneenä.
Hölmö mies, hän oli päättänyt, ettei enää sekaantuisi samalla tallilla työskenteleviin.
Ja tässä hän taas oli.
Hän nojasi toisen polvensa sängyn reunalle ja painoi huulensa naisen kaulalle.
"Minä haluaisin paljon mieluummin pitää sinua hyvänä."

Sekaantumassa vieläpä saman työnantajan ratsastajaan. Hienosti Lawrence.
"Jos olemme tasapuolisia ja teemme molemmat niin?" Emily voihkaisi huulista kaulallaan, sulkien silmiään.

"Mm-hmm."
Lawrence antoi käsiensä vaeltaa naisen kyljille ja sitten tämän antavan pikkumustan helman alle hyväilemään reisiä.
"Voisit kertoa minulle, mistä pidät."

Pikkumustan alla tuntuivat stay up-sukkien pitsiset reunat ja sukkanauhaliivien lenkit.
"Mmm. Minä pidän siitä kun..." Emily veti terävästi henkeä sormien käydessä ylempänä.
Pitäisin kovasti siitä että sinulla ei olisi penistä ja olisi rinnat. Ei niin voisi sanoa.
"Kurinpalautuksista ja... hieman rajummasta otteesta."

Se olisi kieltämättä ollut varsin hankala toive toteuttaa.
Lawrence näykkäsi Emilyn kaulaa ja vei toisen kätensä availemaan tämä pikkumustan vetoketjua.
Hän oli tullut uteliaaksi tuntiessaan sukkanauhat.
"Mistä muusta..?"

Rintaliivejä Emily ei harrastanut tällaisen mekon kanssa. Mekon paksu kangas riitti hänen rinnoilleen.
"Seinistä.,. Tosin humalassa tuskin hyvä idea."

"Seinät ovat mukavia", Lawrence myönsi samalla kun liu'utti sen pikkumustan pois Emilyn päältä.
Hän hylkäsi sen sängylle, ei paiskannut jonnekin päin lattiaa paitansa seuraksi.
"Onko vielä jotakin, mistä pidät?"
Hän painoi huulensa Emilyn solisluuta vasten.

Emily inahti hiljaa.
Naisista.
"Siitä kun minä unohdan oman nimenikin nautinnosta."

Edelleen, se olisi ollut vaikea toive toteuttaa juuri tässä hetkessä.
"Miksi sinä haluat unohtaa?"
Ehkä Lawrence oli vain itsekin pahemmassa humalassa kuin itsekään ymmärsi. Se sai hänet puhumaan hölmöjä.

"Kuka ei haluaisi joskus tulla otetuksi kunnolla?" Emily naurahti käheästi, availlen näppärästi Lawrencen housuja. Kun ne olisivat poissa tieltä, hän voisi näppärästi nojautua antamaan miehelle muuta ajateltavaa,

Naisilla tuntui olevan kovin... rajut fantasiat.
Se sai Lawrencen mietteliääksi. Mietintä ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan pitkään, Emily oli hieman häiritsevä tekijä, jotta humalatilan syvälliset pohdinnat olisivat todella päässeet puhkeamaan kukkaan.

Tai sitten ne vain kuulostivat rajummilta mitä olivat. Toisella kädellä Emily veti punaisia hiuksia tieltään, kun keskittyi antamaan miehelle aivan erityistä huomiota.

Lawrencen käsi hakeutui punaisten hiusten joukkoon.
Matala murahdus pakeni miehen huulilta.
"Muista, että meidän piti olla... tasapuolisia..."

Emily vain ynähti vastaukseksi. Joo, aivan kohta.

Lawrencen keskittyi hengittämään, sormet naisen hiuksiin kietoutuen.
"... Emily..." hän vetosi hetken kuluttua uudelleen.

Vasta silloin hän vetäytyi kauemmas, vilkaisten miestä runsaiden ripsiensä alta.
"Kerro?" Hän kehräsi pehmeästi.

Sitä kehräystä.
Lawrence nielaisi ja pyyhkäisi Emilyn hiuksia.
"... Se tasapuolisuus..."

"Oletpas sinä vaativa." Tuntui ettei nainen osannut enää kuin kehrätä tyytyväisenä. Voi miten petollista se olikaan.

"Minä olen"; Lawrence vakuutti ja veti naisen lähemmäs, niin että saattoi näykätä tämän alahuulta.
"Etkö sanonut, että tahdot unohtaa nimesikin?"

Sanat saivat Emilyn hymyilemään leveästi.
"Mhm, olet oikeassa. Tee taikasi~"

Lawrence painoi suudelman Emilyn huulille ja painoi sitten naisen selälleen vuoteelle.
Oli sääli hankkiutua eroon sievistä alushousuista, mutta ne olivat jokseenkin tiellä.

Onneksi alushousut eivät vaikuttaneet sukkanauhoihin mitenkään, kunn ne olivat erilliset. Emily värähti ja sulki kevyesti silmänsä. Ajattele jotain muuta.
Vaikka sitä söpöä tyttöä Loungen kahvilan kassalla.

Sukkanauhat olivat sievät. Lawrence piti niistä.
Hän toteuttaisi myös sen Emilyn toiveen ottamisesta - hän ei ollut varma, pitikö siitäkään sanasta - mutta valui ensin vuoteelta lattialle, vastapalvelukseksi siitä, mitä nainen oli hänen nautintonsa eteen tehnyt.

Emily laski lihaksikkaan jalkansa lepäämään Lawrencen olkapäälle, huohottaen pehmeästi. Pian se muuttui voihkinnaksi ja kädet takertuivat karheisiin hiuksiin.
Naisen hiukset olisivat pehmeämmät.

Ainakin jokin osa hänestä toivottavasti kelpasi Emilylle.
Hän oli ajanut sängenkin pois, niin että kasvot olivat sileät. Ettei kutinakaan rikkoisi mielessä muodostettuja fantasioita.
Hän ei pitänyt mitään kiirettä, hän tosiaan halusi Emilyn nauttivan. Äärirajoille saakka.

Emily kipristi varpaitaan ja voihkaisi terävästi, värähdellen koko lihaksikkaann kehonsa mitalta.
"Mhm, tänne sieltä..."

Lawrence oli hyvä poika.
Hyvä poika, joka avasi yöpöydän laatikon ennen kuin tekisi mitään muuta. Jopa hienoisessa humalassa hän oli hyvin huolellinen.
Vasta sitten hän painautui lähemmäs ja hamusi Emilyn kaulaa huulillaan.

Emily yritti paeta ajatuksiaan jonnekin kauas. Sitä tilannetta, sitä mikä odotti kotona. Miestä joka olisi vain halunnut nauttia kauniista kihlatustaan, joka kaatui jo toisen vieraan miehen sänkyyn alle kahdessa vuorokaudessa.
Tyytyväinen voihke sai mielenkiintoisen sävyn, kunn Emily peitti kasvot käsillään. Nainen itki.

Ehkä se oli laskettava Lawrencen kunniaksi, että hän lopetti heti, kun Emily alkoi itkeä.
Ai hyvä helvetti.
Hän vetäytyi nopeasti pois naisen päältä.
"Emily? Hitto, sattuiko sinuun?"

Nainen veti jalkansa koukkuun, koettaen peittää mahdollisimman paljon. Hän vain itki, sanomatta mitään. Kaikki se ahdistus muuttui tunteeksi, joka halusi ulos, juuri sillä sekunnilla.

Lawrencen ruskeista silmistä kuvastui puhdas hätä.
Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän satuttanut naista? Vai eikö tämä ollutkaan halunnut..?
Helvetin helvetti.
"Hei, Emily, kaikki on hyvin..." mies vetosi, nykäisi päiväpeiton kulmaa naisen sukkanauhoja lukuun ottamatta alastoman vartalon peitoksi ja kosketti tämän hiuksia.
"Ei mitään hätää..."

Se ei ollut sellaista kaunista itkua kuin elokuvissa. Se oli lohdutonta, räkäistä itkua, josta ei vain tullut loppua. Emily vinkaisi ja vetäytyi kauemmas.
Luoja, nyt vielä hävettikin.

Lawrence siirsi kätensä pois, ehkä nainen ei halunnut tulla kosketetuksi.
Voi helvetti.
"Shh, ei mitään hätää", hän toisti avuttomana.
"Emily-kiltti..."

Peittoon kietoutuneena hän vääntäytyi lopulta istumaan, haroi punaisia hiuksia pois kasvoiltaan ja yritti olla pillahtamatta itkuun uudestaan.
"M-minä olen ihan kamala lutka, ihan hirveä..."

Jos olisi ollut tarjota Emilylle edes nenäliina.
Lawrence katseli tätä onnettomana, siirtyen istumaan sängyn laidalle, kurkottaen bokserit lattialta.
"Hei, älä sano noin."

"S-sanonpas." Emily sopersi itkunsa seasta. Ainakin se oli rauhoittunut vähän.
"M-minä olen k-kihloissa ja mi-minä makasin kahden miehenn kanssa alle kahdesssa vuorokaudessa ja-" Hän jäi vetämään terävästi henkeä.
"E-en halua kotiin, e-en halua herätä, haluan p-pois."

Lawrence räpäytti silmiään.
Siinä oli... paljon käsiteltävää.
Sydän hakkasi levotonta rytmiä ja sai hänet nousemaan seisomaan.
"Pois? Et kai ole tosissasi?"

"Olen!" Nainen parahti ja peitti punoittavat kasvot käsillään. Meikit olivat valuneet pitkin kasvoja. Se siitä taidokkaasta kasvomeikistä.
"K-kamala petturihuora..."

Helvetti.
Mitä tällaisessa tilanteessa piti tehdä? Mitä Muriel olisi tehnyt?
Lawrence katsoi levottomana ympärilleen ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Kuule, jos minä laitan meille teetä", hän ehdotti sitten, kääntäen katseensa takaisin Emilyyn.
"Sinun täytyy selvästikin saada puhua. Ja minä kyllä kuuntelen. Voit lainata minulta paitaa, jos tahdot."

Emily vilkaisi Lawrencea meikit kasvoillaan, surkeana, pienenä olentona sen peiton sisällä. Vuosia hän oli rikkonut itseään, paennut tunteitaan jokaisella maastoesteradalla jonka ratsasti. Muutamat vuodet joka kerta pudotessaan toivonut, että ei ehkä heräisi, jolloin hän ei joutuisi satuttamaan kihlattuaan.
"T-teetä?" Oliko tuo vakavissaan?"

"Teetä."
Lawrence saattoi olla äitinsä puolelta ranskalainen, mutta kun kriisitilanne iski, hänen englantilainen verensä pakotti keittämään teetä.
Mies nousi seisomaan ja harppasi vaatekaappinsa luo, kaivaen sieltä puhtaan, tummanharmaan t-paidan.
"Tässä."
Hän ojensi paitaa Emilyä kohti.

Emily ojensi kätensä jostakin peiton alta, puhdasta häpeää olemuksessaan.
"Kiitos." Hän mutisi hiljaa, nielaisten.
"Pitäisi v-varmaan pestä kasvot..."

Lawrencen olisi tehnyt mieli halata Emilyä, mutta ehkä nainen ei olisi halunnut sitä nyt.
"Kylpyhuone on alakerrassa, heti portaita vastapäätä", hän kertoi, nykien puhtaan paidan päälleen.
"Minä laitan sillä välin sitä teetä."
Hän vilkaisi naista huolissaan ennen kuin suuntasi alakertaan.

Emily nyökkäsi. Hän veti paidan päälleen, hukkuen siihen juuri sopivasti. Hän kävi kylpyhuoneessa pesemässä meikit pois ja tuli keittiöön vain alushousuissa ja siinä t-paidassa.
"Ei sinun tarvitse..." sievät kasvot olivat punaiset ja itkusta turvonneet.

Vesi oli jo kiehahtanut, ja Lawrence oli ehtinyt laittaa teen hautumaan.
"Mutta minä haluan", mies totesi, katsahtaen Emilyä kulmat huolestuneesti kurtistuen.
"Istu vain alas", hän jatkoi, viitaten kädellään tummanharmaata kulmasohvaa kohti. Käsinojalle oli viikattu siististi Murielilta saatu vaalea torkkupeitto, jos Emilyllä vaikka olisi kylmä pelkässä paidassaan.

Punapää istui alas ja veti sen viltin alastomilta tuntuvien jalkojensa päälle. Hän yritti haroa pörröön menneitä hiuksiaan kuriin.

Lawrence etsi kaapista kaksi mukia, tummanharmaan ja turkoosin, ja kaatoi kumpaankin teetä.
Tee auttoi aina.
"Tahdotko maitoa tai sokeria?"

Emily vilkaisi keittiöön ja puraisi huultaan. Itku teki tuloaan uudestaan.
"E-ei kumpaakaan." Hän änkytti hiljaa. Se naurava, rautaisella itseluottamuksella varustettu kenttäratsastaja oli kadonnut. Se jonka Lawrence näki töissä.

Lawrence lisäsi omaan kuppiinsa reippaasti sokeria. Vaikka hän yleensä joi teensä sellaisenaan, korkeintaan ripauksella sitruunaa, tällaisina hetkinä hän kaipasi melkein liian makeaa lohtuteetä.
Mies otti mukit käteensä ja asteli sohvan luo, ojentaen turkoosia Emilyä kohti.
"Ole hyvä."

Emily otti mukin käteensä ja tuijotti höyryävää nestettä ahdistus rinnassa tempoen. Painavana. Se halusi karata ulos, kun osa siitä oli päässyt jo pakenemaan.

Lawrence istahti sohvan divaaniosalle, niin että heidän väliinsä jäi ilmaa.
Ettei Emily tuntisi oloaan nurkkaan ahdistetuksi.
"Sinä et taida olla kovinkaan onnellinen juuri tällä hetkellä."

Emily vilkaisi miestä surkeana. Hänen pitäisi olla. Hänellä oli hyvä ura, upeita ratsuja...
"En." Hän myönsi hiljaa. Ensimmäistä kertaa koskaan.

Lawrence kietoi kätensä teemukin ympärille.
Emily halusi pois.
Sanat kylmäsivät edelleen kipeinä.
"Voisit puhua minulle. Siitä, miksi et ole onnellinen."

Joka kerta pudotessaan mielessä välähtä toivomus. Jos sattuisi pahasti, hän ei ehkä heräisi. Kalpeat silmät tuijottivat tyhjästi eteenpäin.
"En..." Hän ei tiennyt miten muotoilisi sen.
"Ahdistaa. Jos voin, saatan nukkua surutta ympäri vuorokauden tai ahmia järjettömät määrät. Purkaakseni sitä."

Lawrencen tummat silmät tutkivat Emilyä.
Töissä tämä vaikutti aina niin itsevarmalta. Mutta eihän se mitään tarkoittanut, ihmiset olivat taitavia huijaamaan.
"Mikä sinua ahdistaa?"

Emily vilkaisi Lawrencea surkeana.
"Elämäni." Hän ei vain löytänyt voimaa itsestään satuttaa Eugenea. Miestä joka muutti pohjoiseen hänen takiaan.

Lawrencen kulmat painuivat hieman alemmas.
"Mikä siinä?"

"M-minä en-" lause jäi kesken kun hän vinkaisi äänekkäästi.
"En rakasta miestäni."

Niin. Emily oli kihloissa.
Hienosti, Lawrence, hienosti.
Millaisetkohan mahdollisuudet hänellä olisi liittyä munkkiveljeskuntaan? Kunnon rimanalitus.
"Kohteleeko hän sinua huonosti?"

"Ei!" Emily vinkaisi surkeana. Olisikin ollut. Olisi paljon helpompi jättää mies.
"M-minä en vain rakasta häntä koska... koska..." Hän laski mukin käsistään ja pillahti uudestaan itkuun.
"H-hän on mies."

Hitto, ne nenäliinat.
Lawrence katsahti levottomana ympärilleen, laski kuppinsa pöydälle ja harppoi keittiötason luo. Hän nappasi itselleen pari palaa talouspaperia ja palasi Emilyn luo, tarjoten niitä naiselle pahoittelevana.
"Sinä et pidä miehistä siinä mielessä?"

Emily niisti melkein aggressiivisesti. Saatana.
"E-en."

Lawrence valui takaisin istumaan, mutta tällä kertaa Emilyn viereen sohvalle.
"Miksi sitten olet kihloissa?"

Emily nielaisi.
"Minä en voi satuttaa häntä ja kertoa tuhlanneeni kolmeatoista vuotta hänen elämästään." Se oli Eugenen onni Emilyn onnesta.
"J-ja minä en... halua olla tällainen."

Lawrence kurkotti ottamaan mukinsa pöydältä.
"Joten mitä ajattelit tehdä?" hän kysyi.
"Teeskennellä, että kaikki on hyvin?"

Emily vilkaisi Lawrenceä ja yritti saada käsien tärinän loppumaan.
"Olen hyvä siinä. Meillä on häät syyskuussa." Emily parahti miltein epätoivoisesti kun ajattelikin Slaley Hallin upeaa salia ja miten kaunis paikka olisi syksyn ruskassa.

Lawrence kohotti toista kulmaansa.
"Niin hyvä, että nukut päivät ja ahmit loputtomasti ruokaa ahdistukseesi?"
Ja alat itkeä sängyssä.
Lawrence tunsi itsensä edelleen käytännössä raiskaajaksi, eikä se ollut mukava tunne.
"Anteeksi, jos epäilen, mutta minusta se ei kuulosta kovinkaan pitkäkestoiselta ratkaisulta."

Emily vinkaisi hiljaa.
"Ei hän tiedä." Hän oli siinä juuri niin hyvä. Hän suunnitteli hymyillen häitä, joita ei halunnut.
"Ihan hyvä se on."

Lawrencen kulmat painuivat alemmas.
"Kuule, aloit äsken itkeä sängyssä", hän huomautti.
"Luuletko, että kihlattusi tosiaan haluaisi sinun kärsivän niin paljon?"

Emily niiskaisi.
"Koska petin häntä." Ja sen takia että hän tunsi olonsa aina jotenkin kelvottomaksi kun oli miehen kanssa.
"En voi vain lähteä ja pudottaa pommia."

Ehkä se pommi olisi kannattanut pudottaa vuosia sitten.
Mutta ei Lawrence arvostellut, varsinkaan kun ei tiennyt koko tilannetta.
"Ihan totta, tajuat kai, ettei ole mitään järkeä pakottaa itseään noin onnettomaan tilanteeseen? Eikä reilua kummallekaan."

Kahdeksan vuotta sitten, tarkalleen ottaen.
"Kaikki on jo maksettukin, en minä voi vain lähteä ja käskeä häntä aloittamaan kaikkea alusta. Hän on hyvä mies ja..." Eugenen kanssa olisi... turvallista. Mieheen voisi tyytyä.
"voisi olla pahemminkin."

Lawrence puhahti.
"Näin miehen näkökulmasta voisin sanoa, että en olisi kovin onnellinen, jos minut valittaisiin vain sillä perusteella, että voisi olla pahemminkin", hän huomautti.
"Jos hän kerran on hyvä mies, hän haluaisi sinun olevan onnellinen."

"Ja hän kuvittelee minun olevan onnellinen, joten kaikki on hyvin." Emily tuhahti. Hänellä ei vain ollut rohkeutta olla oma itsensä.

"Emily, tuo on naurettavaa", Lawrence huomautti suoraan.
"En tiedä, pidätkö miestäsi idioottina, mutta uskallan väittää, että kyllä hän jossakin vaiheessa huomaa."

Emily pudisteli päätään. Voi, ei huomaisi.
"Olimme katsomassa hääpaikkaa muutama viikko sitten. Se on ihan mielettömän kaunis paikka ja h-häämatkakin on maksettu..." Matka Bora Boralle. Mielettömän kaunis ja upea paikka, jonne Emily joskus sanoi halunneensa.
Ei vain Eugenen kanssa.

Jep, ehdottomasti olisi kannattanut puhua asiasta aiemmin.
Mutta minkäs sille mahtoi, ei kai ketään halunnut tahallaan satuttaa.
"Nyt olisi ehkä ihan hyvä aika ottaa asia puheeksi?"

"Ei." Emily totesi sen kovin varmana.
"Ei. Minä tein valinnan vuosia sitten ja minä valitsin itse sen että teen hänet onnelliseksi."

Lawrence vilkaisi teekuppiaan.
"Tiedätkö, marttyyrius on yliarvostettua", hän totesi, naputtaen mukin kylkeä sormellaan.
"Epäilen, ettei kukaan voi tehdä toista todella onnelliseksi, jos on itse täysin onneton."

"Olkoot. En voi käyttää vuosia ihmisen elämästä ja häipyä sitten." Emily tuhisi surkeana.

Lawrence ei oikein voinut sanoa olevansa pitkien, kauaskantoisten suhteiden asiantuntija.
"Jos kerran olet sitä mieltä", hän totesi alistuvasti.
"Minusta olisi kamalaa, jos joku vain teeskentelisi kanssani onnellista."

"Hän ei tiedä." Emily totesi painokkaasti.
"Ja koska en kehtaa olla oma itseni, voin tehdä hönet onnelliseksi."

Lawrence kurtisti kulmiaan.
"Mikset kehtaisi?"

Emily kohautti olkiaan.
"Minun... ad... adoptiovanhemmillani on tiettyjä... odotuksia."

"Joten aiot olla loputtoman onneton, koska uskot sen tekevän muut onnellisiksi?"
Ajatus oli hirvittävän surullinen.

Emily niiskaisi ja niisti nenäänsä.
"Menetin yhdet vanhemmat, en aio pettää toisia."

Lawrence laski kuppinsa pöydälle.
"En tiedä, mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut, mutta ei se nyt varmasti sinun syysi ole ollut."

"Ei sillä ole väliä, mitä tapahtui, mutta minä en voi pettää toisia vanhempia." Emily totesi tiukasti.
"He odottavat tiettyjä asioita, eivätkä he voi saada omia lapsia, joten minä olen kaikki mitä heillä on. En voisi viedä sitä heiltä."

Lawrence hieraisi otsaansa.
Emily tuntui joutuneen... mahdottomaan tilanteeseen.
"Joten sinä purat ahdistusta nukkumalla ja ahmimalla?"

Emily kohautti olkiaan.
"Mmm, kun olen yksin."

Lawrence katsahti Emilyä mietteliäänä.
"Milloin joudut seuraavan kerran olemaan yksin?"

"Joudun? Saan." Emily huokaisi hiljaa.
"Uh... Uh. Tiistain ja keskiviikon."

"Nukkuminen ja ahmiminen ei kuulosta kovinkaan mielekkäältä tavalta kuluttaa aikaa", Lawrence huomautti.
"Mennäänkö vaikka elokuviin? Tiistaina."

Emily kohotti katseensa Laurieen.
"... Elokuviin? Iltannäytös?" Siihen ehän voisi ehkä saada itsensä ylös. Jos olisi pakko.

"Elokuviin. Ettet joudu olemaan koko päivää yksin", Lawrence selitti.
Ehkä olisi vielä työstettävä myöhemmin sitä, että Emily nousisi ihmisten aikaan ylös, mutta askel kerrallaan.
"Ja ihan vain työkavereina, ei mitään taka-ajatuksia."

Mieli olisi tehnyt väittää vastaan, mutta hän meni siitä kovin hämilleen.
"... En minä ole yksin, Merry on seurana..."

Lawrence kurtisti hieman kulmiaan.
"Koiranpentu?"

"Niin. Koiranpentu." Emily vastasi hiljaa.

Koiranpennusta oli tietenkin seuraa, mutta ei se nyt pidemmän päälle oikein toiminut, kun ei varmasti vielä vaatinut pitkiä lenkkejäkään.
"Eli tiistaina elokuviin, iltanäytökseen. Mitä haluat mennä katsomaan?"

Emily nielaisi tyhjää.
"En tiedä mitä pyörii, valitse sinä."

"En minäkään tiedä", Lawrence myönsi ja sukaisi sormet läpi hiuksistaan.
"Valitsen meille jonkin elokuvan ja kerron sitten sinulle, mihin aikaan tulen hakemaan, okei?"

"Joo." Emily tunsi olonsa vähän oudoksi. Hän pelkäsi ettei saisi itseään ylös.

"Hyvä."
Lawrence vilkaisi teekuppiaan, joka oli vielä puoliksi koskematon.
"Sinä saat muuten sängyn, käyn vaihtamassa siihen lakanat. Nukun itse tässä sohvalla."

Emily värähti ja huomasi sitten kyynelehtivänsä uudelleen.
"A-anteeksi että s-sotkin sinut tähän..."

Lawrence kurkotti ottamaan pöydältä toisen talouspaperinpalan ja ojensi sitä Emilyä kohti.
"Hei, ei se mitään", hän vakuutti ystävällisesti.
Olkoon, että hän olisi voinut haluta varoituksen ihan hiukan aiemmin, mutta ei sille mahtanut mitään.
"Työkaverit tukevat toisiaan."
Eivät ehkä yleensä ihan... näin, mutta silti."

Nainen pyyhki kasvojaan ja vinkaisi.
"Aloin itkeä kun sinä...!" Kyllä se jotain.
"E-ei kovin kannustavaa..."

No, kyllähän se vähän kirpaisi.
"Kerta se on ensimmäinenkin..." mies mutisi ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Mutta sinulla oli siihen hyvä syy."

Emily veti värisevästi henkeä ja rypisti sormissaan sitä talouspaperia.
"E-ei se ollut sinun vikasi."

"Parempi, ettei ollut", Lawrence totesi.
Olisi ollut kammottavaa, jos hän olisi tehnyt jotakin niin väärää, että se sai naisen itkemään.
Hän nousi seisomaan ja hymyili hiukan vinosti.
"Juo ihan rauhassa teesi, käyn vaihtamassa ne lakanat. Vai olisitko halunnut käydä suihkussa?"

Emily hieraisi käsivarttaan.
"V-voisin käydä." Huuhtoa sen likaisen olon pois.

Sitä Lauriekin oli ajatellut, vaikka ajatus olikin hieman ikävä - että se oli osittain hänen syytään.
"Telineessä olevat pyyhkeet ovat kaikki puhtaita, otat vain niistä minkä tahdot."
Harmaata ja turkoosia nekin, samaa sävyä kuin asunnon sisustus suurimmaksi osaksi.
Lawrence antoi Emilylle rauhan käydä suihkussa, suunnaten itse yläkertaan. Lakanat vaihtoon.

Emily kävi vain nopeasti, haluamatta häiritä Lawrencen naapureita. Tosin, hän valui suihkun lattialle itkemään jo käännettyään veden pois päältä.

Lawrence vaihtoi kuuliaisesti puhtaat lakanat vuoteeseen ja keräsi vanhat mytyksi syliinsä viedäkseen ne pyykkikoriin.
Emily ei ollut olohuoneessa, vaikka suihkun ääntä ei enää kuulunutkaan.
Mies epäröi hetken, ennen kuin koputti kylpyhuoneen oveen.
"Emily? Kaikki hyvin?"

Emily ei havahtunut siihen ääneen, vaan keskittyi pyyhkimään kyyneliä kasvoiltaan. Miksi hän oli sanonut mitään? Luoja hän oli sotkenut kollegansa tähän. Miten hän kehtaisi enää käydä töissä?

Lawrencea kylmäsi.
Tahdon pois, nainen oli sanonut.
Hän koputti uudelleen, nyt kuuluvammin.
"Emily?"

Emily havahtui vasta toiseen kutsuun ja nousi ylös, kietoutuen pyyhkeeseen. Vaikka mitäpä Lawrence ei olisi jo nähnyt...
"T-tulossa."

Luojan kiitos.
"Ei mitään hätää", Lawrence vakuutti naurahtaen ja otti askeleen kauemmas.
"Halusin vain varmistaa, ettet ole kaatunut ja kolauttanut päätäsi."

Emily astui kylpyhuoneesta ulos vaatteet käsissään ja pyyhe ympärillään. Nätti nainen. Hyvin nätti. Harmi vain että hän ei oikein ottanut siitä iloa irti kuten olisi pitänyt.

Ainakin Emily näytti olevan yhtenä kappaleena.
"Sänky on valmis", Lawrence totesi ja nyökäytti kohti portaikkoa.
"Voin heittää sinut aamulla kotiin."

Emily hymyili vaisusti ja lähti ylös, velloen päänsä sisällä itsesäälissä. Hän mietti pitäisikö livahtaa yöllä kotiin.

Lawrence katsahti huolestuneena Emilyn perään, mutta suuntasi sitten sohvalle. Siellä olisi torkkupeitto ja muutama sohvatyyny, hyvin pärjäisi.

Jossakin vaiheessa, kun hän oli pyörinyt tarpeeksi kauan sängyssä. Hän yritti hiipiä portaat alas ja kohti ulko-ovea mahdollisimman hiljaa.

Lawrence ei olisi herännyt hiljaiseen ääneen, mutta hän sattui nousemaan sopivasti osuakseen eteiseen samaan aikaan Emilyn kanssa.
Kulmat painuivat kevyesti kurttuun.
"Menossa jonnekin?"

Emily pysähtyi ja katseli varpaitaan. Voi paska.
"Kotiin, e-en halua olla vaivaksi..."

Lawrence pyyhkäisi tummia hiuksiaan ja hieraisi kasvojaan.
"Odota kun haen housut, niin voin heittää sinut."

"Ei!" Emily vinkaisi epätoivoisesti.
"Nimenomaan en halua olla vaivaksi, menen taksilla tästä..."

Lawrence katsoi Emilyä hetken.
"No, odota sitten, että haen housut, niin voin saattaa sinut alakertaan ja odottaa kanssasi taksia."

Emily huokaisi raskaasti.
"Lawrence, ei sinun tarvitsem ihan totta, olen iso tyttö jo ja... ehkä pilasin jo tarpeeksi illastasi."

"Haen housut", Lawrence intti ja suuntasi sitten yläkertaan. Hän kiskaisi jalkaansa ensimmäiset farkut, jotka sattuivat käteen, ja lähti sitten takaisin eteiseen.
Kello oli ties mitä, hän ei päästäisi yksinäistä naisihmistä seisoskelemaan kadunkulmaan.

Emily huokaisi raskaasti ja veti kenkiä jalkaansa, sitten takin sieltä komerosta. Alkoi taas itkettää. Nyt hän vei kollegalta vielä yöunetkin.

Lawrence oli kiitollinen siitä, ettei Emily ollut lähtenyt minnekään.
"Kuule, voisin ihan samalla vaivalla heittää sinut kotiin", hän huomautti, kiskoessaan takkia päälleen.
"Minulla on Mustang."

"Ei, ei..." Emily pudisteli päätään niin että punaiset hiukset heiluivat kunnolla.
"Menen taksilla."

"Mustang", Lawrence vetosi vielä, mutta huokaisi sitten alistuneena.
"Hyvä on, taksilla."
Mutta hän saattaisi naisen silti alakertaan.

Emily lähti alas Lawrencen kanssa ja nosteli jalkojaan melko hermostuneena kun odotti tilaamaansa taksia. Sen tultua hän vilkaisi miestä, miltein taas kyyneleet silmissä. Onneksi taksilla ei mennyt kauaa.
"Nuku hyvin."

Lawrence toivoi, että hänellä olisi ollut tarjota edes nenäliina.
Sen sijaan hän saattoi vain vetää Emilyn pikaiseen halaukseen.
"Nuku sinäkin hyvin. Ja muista se tiistai, okei?"

Emily vilkaisi miestä ja karkasi halauksesta aika nopeasti. Kotiin.
"Muistan."

"Hyvä."
Lawrence astui kauemmas ja odotti niin kauan, että taksi oli lähtenyt liikkeelle.
Ja tarkasti siinä vaiheessa, että avaimet olivat mukana. Hieno poika.
Olivat ne, onneksi.
Rintakehässä viipyi ikävä, raskas tunne, kun hän palasi hiljaiseen asuntoonsa.
Hetken harkittuaan hän kaivoi puhelimensa esiin ja valitsi Murielin numeron.
Ei sisko suuttuisi, vaikka taisikin olla vielä yö.

Jatkoa tälle pelille.

Emily pudisteli päätään.
"Kenen sinä nyt luulet joutuva ratsastamaan Duffya, hmm? Että kiitos vain. Dianan voisinkin ottaa." Nainen tuhahtu nauraen. pudistellen päätään.
"Tietenkin. Olin tulossa tallilta muutenkin kotiin. Saatko lähteä?"

"Duffy on hieno mies", Lawrence vetosi laskiessaan jalat lattialle kokeillakseen, kuinka hyvin ne kantoivat.
Hänen suunnitelmissaan oli livahtaa ulos omin jaloin, ei pyörätuolissa työnnettynä niin kuin täällä taisi olla tapana.
"Saan. Pitää ottaa rauhallisesti kaksi viikkoa, sitten voin taas hypätä satulaan."

"Olkapääsi on samaa mieltä." Emily virnisti hieman ja otti kiinni terveestä käsivarresta.
"Minua varoitettiin että saattaisit olla lääkkeissä." Hän selitti.

"Minä olen", Lawrence myönsi hieman nolona.
"Sain sairaanhoitajan puhelinnumeron. Enkä tajua edes katua vielä puheitani."

Emily asteli miehen kanssa hitaasti kohti ovia.
"... Sairaanhoitajan puhelinnum... ei jumalauta." Nainen nauroi hyvin helisevästi, hyväntuulisena. Kuin Emilyn elämässä ei olisi mikään vialla.
Harmi vain että Lawrence tiesi sen mitä tapahtui kuin esirippu laskeutui.
"Kai on edes nätti hoitaja?"

Lawrence katsahti Emilyä kulmat katuvasti alas painuen.
"Minä olen lääkkeissä, muistatko?"
Sen näki myös hieman huterasta askelluksesta. Kuin hän olisi ollut hieman humalassa.
"Hyvin kaunis."

"Noh, mistä tuo ilme?" Emily hymähti pehmeästi.
"Näytät häiritsevän pettyneeltä vaikka sait numeron ja kaikkea." Punapää hymyili leveämmin.
"Minä kuuntelen. Miten kaunis?"

"En minä ole pettynyt", Lawrence puhahti ja katui saman tien, kun nenää vihlaisi.
"Yritän vain näyttää katuvalta niin kuin minun tässä tilanteessa pitäisi."
Ei varmasti ollut sopivaa iskeä sairaanhoitajaa tämän työpaikalla.
"Hänellä on uskomattomat silmät. Ja kaunis hymy."

Emily nauroi pehmeästi. Jaha. Katuvalta.
"Miksi sitä pitäisi katua? Ja hei, minä yritän harhauttaa mieltäsi kivuistasi, joten olisitko kiltti ja auttaisit vähän? Helpompaa kun vaikka kertoisit tästä hyvin kauniista sairaanhoitajasta jotain."

"Olen melko varma, ettei se ole sopivaa", Lawrence lausui epäilyksensä ääneen.
Ei hän oikeasti voinut katua. Mutta ehkä se johtui lääkkeistä.
Toivottavasti ei.
"Minun oli hyvin vaikea keskittyä seuraamaan lamppua."

"Lamp... Ah. Mitäs sinä sitten seurasit, kauniita tähtisilmiä?" Emily avasi Seat Ibizansa ovet ja auttoi kollegansa autoon. Hän istui itse kuskin paikalle.

Lawrence nykäisi etupenkkiä hieman taaksepäin, niin että pitkät jalat mahtuivat kunnolla kyytiin.
Kysymys sai miehen yskähtämään.
"Silmiä..."

Emily vilkaisi Lawrencea sivusilmällä.
"... Vai kolmisenkymmentä senttiä alemmas? Laurie!" Hän ei voinut olla nauramatta.
"En toki voi sanoa tietäväni miltä sellainen huomio tuntuu, minulla ei oikein ole mitään mitä katsoa."

Lawrence puhahti, vaikka korvia kuumottikin.
"Ei, ei tietenkään, vaan..."
Hän hieraisi otsaansa ja huokaisi.
"... nekin olivat hyvin kauniit. Ja kaunis olet sinäkin, Emily."

Emilyä nauratti vain enemmän. Voi luoja tuota miestä.
"Noh. Sait numeron, ehkä hän ei siis pahastunut. Ja murunen, minä tiedän olevani, mutta en ole muodokas."

Lawrence nojautui väsyneesti selkänojaa vasten ja katseli, kuinka tutut kadut kiisivät ohi.
"Hän on. Oikein muodokas."
Jep, lääkkeet vaikuttivat edelleen.

Emily tirskahti ratin takana.
"Olisiko hän samanlainen kaveri kuin se hollantilainen? Liekekö se oli?"

"Lieke."
Lawrence pyyhkäisi leukaansa.
"En... En usko."

"Millainen sitten?" Tietenkin hän oli utelias. Jos Laurie vaikka löytäisi hoitajasta tyttöystävän. Tarina ainakin olisi hilpeä.

Lawrence vilkaisi Emilyä silmäkulmastaan.
"Emme me ole vielä edes käyneet ulkona", hän mutisi vastaukseksi.
"Mutta Miriam vaikutti hyvin miellyttävältä naiselta."

"Ai hän on sellainen tyttö joka viedän ulos." Emily virnisti.
"Olet kyllä yksi. Moni mies saisi turpaansa tuijottelusta. Sinä sait puhelinnumeron."

Lawrence kurtisti hieman kulmiaan.
"Jokainen nainen on sellainen, joka on ulosviemisen arvoinen", hän huomautti.
"Ja minä olin lääkkeissä, en tuijotellut tahallani."

"Laurie, rauha. Kunhan kiusaan sinua. Ja silti! En käsitä. Saisit opettaa minuakin." Kihloissa olevaa naista.

Lawrence juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Kannattaa aloittaa sillä, että lentää naamalleen hevosen selästä ja rusauttaa olkapäänsä sijoiltaan", hän totesi kuivasti.
"Saa hyvät lääkkeet."

Emily pärskähti ja pysähtyi liikennevaloihin.
"Niin." Se lääkitys voisi auttaa. Monessa asiassa.

Lawrencen kulmat painuivat kevyesti alemmas.
"Kuinka sinä itse olet voinut?"

Emily vilkaisi miestä ja hymyili hermostuneemmin.
"Ihan hyvin. Tallilla on kiire."

Lawrence kohotti toista kulmaansa.
"Ja se taitaa olla hyvä asia?"
Emily-parka.

"Mm, on."silloin ei ollut aikaa olla kotona. Loistava asia.

Lawrence oli edelleen sitä mieltä, että Emilyn pitäisi puhua asioistaan kihlatulleen.
Mutta niinhän sitä sanottiin, että hevosen saattoi viedä veden äärelle, mutta sitä ei voinut pakottaa juomaan.
"Pari viikkoa taitaa olla vielä kiireisempää, kiitos upean ilmalentoni."

"Minä kestän kyllä." Emily nauttisi, oikeammin sanottuna. Ei tarvitsisi ahdistua kotona.
"Laurie..." Hän yskäisi hiljaa.
"Lähtisitkö jossakin vaiheessa makutuomarikseni?"

"Saat valittaa niin paljon kuin tahdot", Lawrence lupasi ritarillisesti.
Hän käänsi katseensa kysyvänä Emilyyn.
"Makutuomariksi?"

Nainen puraisi pehmeästi huultaan kun pysäköi Lawrencen talon vieraspaikalle.
"Morsiuspuku."

Lawrence kurtisti kulmiaan.
"Tiedät, mitä mieltä olen häistäsi", hän muistutti, mutta huokaisi sitten.
"Mutta aiot ilmeisesti pysyä suunnitelmassasi?"

Nainen veti syvään henkeä. Adoptiovanhemmatkin olivat olleet innoissaan.
"Pysyn."

"Eikä ole olemassa mitään, millä voisin muuttaa mielesi?"
Lawrence oli jo laskenut kätensä kahvalle avatakseen oven, mutta piti tummien silmiensä katseen Emilyssä.

Emily nousi vikkelästi autosta. Pitäisi auttaa Laurie sisälle asti ja pitää vaikka hetki seuraa.
"Ei ole."

"Vai niin."
Lawrence kömpi pystyyn hieman huterasti. Miriam oli tehnyt fiksusti kieltäessään lääkäriä määräämästä enempää sitä... mitä hän nyt ikinä olikaan saanut.
"Siinä tapauksessa voin tulla. Makutuomariksi."

Emily hymyili vaisusti.
"Kiitos."

"En voi kyllä sanoa ymmärtäväni hääpuvuista mitään", Lawrence varoitti, samalla kun etsi avaimia takkinsa taskusta suunnatessaan ovelle.

"Mutta ymmärrät mikä on kaunista." Emily huomautti pehmeästi, kannatellen samalla kollegaansa.
"En halua mennä anoppini tai äitini kanssa."

Lawrence selvisi kunnialla hissiin ja asuntonsa ovelle, onnistui jopa sovittamaan avaimen lukkoon.
Olo tuntui silti siltä, että sammahtaminen ei ollut kaukana.
"Ymmärrettävää."
Olisi varmasti tuskallista joutua kuulemaan ihastuneita huokailuja siitä, kuinka kauniilta hääpuku näytti, ja kuinka onnellinen aviopari tulisi olemaan.

Se oli yksi syy. Toinen oli se, että Emily ei halunnut kuulla sanaakaan hääyöstä, kun yritti keksiä miten selvitä siitä järjissään. Se tuntui ajatuksena raskaammalta kuin parisuhdehetki normaalin arjen keskellä. Joka sekin sai Emilyn kyyneliin ja hinkkaamaan suihkussa Eugenen kosketusta pois iholtaan.
"Tarvitsetko jotain?"

"Pärjään kyllä", Lawrence vakuutti.
"Puhelin vain jäi tallille, samoin kuin Mustang..."

Nainen hymyili hellästi.
"Voin hakea ne kun Eugene pääsee töistä ja tuoda sinulle."

"Tahdotko ajaa Mustangin tänne?" Lawrence ehdotti, hetken harkittuaan.
Ajatus siitä, että hänen rakas autonsa seisoisi yön yli tallin pihalla, tuntui tuskalliselta. Kuin olisi hylännyt oman lapsena.
"Voit aina jäädä yöksi, jos haluat. Tiedäthän, vahtia, etten mene tajuttomaksi. Saat sängyn, minä otan sohvan."
Yksi yö, jolloin Emilyn ei tarvitsisi stressata kotona.

"Minä voin. Ja jäisin mielelläni, minusta tuntuu ettet saisi nyt olla yksin." Nainen myönsi pehmeästi. Hän mietti hetken.
"... Ehkä me voimme nukkua molemmat sängyssä." Lawrence ei tekisi mitään pahaa ja, noh, Emily ei ollut kiinnostunut miehestä.

"Aivotärähdyksen jälkeen se ei ole hyväksi", Lawrence myönsi, potki kengät jalastaan ja ripusti takin kaappiin.
"Voimme hyvin nukkua molemmat sängyssä, jos et koe sitä ahdistavaksi. Se on leveä sänky, tilaa riittää kyllä."
Ja hän pitäisi kyllä kädet kiltisti omalla puolellaan.

"Niin minä muistan." Emily vastasi hymyillen. Oli hänkin saanut aivotärähdyksen kerran tai kaksi.
"Tiedän että sinä pidät sormesi itselläsi."

"Minä olen herrasmies", Lawrence myönsi ja tassutteli lattian poikki olohuoneeseen. Hän sysäsi turkoosin sohvatyynyn syrjään ja istahti alas.
"Olen kiitollinen, että huolehdit tästä säälittävästä raukasta."

"Sinä olet. Etkö säälittävä tai raukka, mielelläni minä huolehdin." Nainen lupasi naurahtaen pehmeästi.
"Lähden kohta hakemaan autoasi."

"Autonavain on takin taskussa", Lawrence totesi, käydessään pitkäkseen tummanharmaan sohvan divaaniosalle.
"Ajathan varovasti?"

"Mm, tietty ajan. En haluaisi kolaroida Mustangiasi." Emily lupasi. Hän taputti miehen jalkaa topakasti, nousten ylös.
"Käyn samalla kaupassa, mutta tulen mahdollisimman pian." Punapää lähti ovesta, palatakseen takaisin myöhemmin.

Lawrence kurtisti kulmiaan.
"Sinusta minä murehdin", hän huikkasi Emilyn perään.
Ehkä vöhän autostaki. Se oli upea Mustang.
Sohvalle oli hyvä torkahtaa, nukkua ensimmäistä kertaa kunnolla Emmien hypyn jälkeen.

Emily palasi hiljaa, sillä hänellä oli aavistus siitä että mies oli nukahtanut. Hän peitteli varovasti Lawrencen viltillä, keitti itselleen teetä ja istahti nojatuoliin kaikessa rauhassa.

Lawrence ei havahtunut heti, ei edes silloin, kun tuli peitellyksi Murielin lahjoittamalla torkkupeitolla.
Vasta olkapään särky sai hänet hereille.
"Ngh..."

Emily kohotti katseensa tabletin kalpeasta valosta. Hän oli tas pyöritellyt pitkään naisille suunnatun deittisivun liittymislomaketta, mutta sulkenut sen noin minuutti sitten.
"Huomenta."

"Joko on muka aamu?" Lawrence mutisi ja kohottautui istumaan kasvojaan hieraisten.

"Ei ole, kunhan kiusasin. Särkeekö pahasti? Äläkä hiero naamaasi, sattuu." Nainen komensi kuin äiti.

Lawrence puhahti, vaikka hieronta olikin saanut nenän vihlaisemaan.
"Jään henkiin", hän vakuutti.
"Mitä olet puuhannut? Selvisitkö hyvin takaisin?"

"Olen istunut tässä tablettia selaillen. Ja kyllä, selvisin, autosi myös." Emily vastasi hymyillen.
"Ostin kaupasta pakastepizzaa. Ei kerrota kenellekään."

Oli hän ollut hieman huolissaan myös autostaan.
Se oli kuitenkin Mustang. Jollaiseen hänellä ei olisi varaa ihan noin vain.
Hymy kohotti Lawrencen toista suupieltä.
"Minä olen toipilas, pakastepizza on ihan sallittua."

"Niin minäkin ajattelen. Ja emme kerro kenellekään." Emily virnisti kuin paraskin rikostoveri.

Se oli hyvä sopimus.
Lawrence nousi hieman kömpelösti seisomaan ja asteli keittiötasolle, jossa sairaalalta saadut kipulääkkeet odottivat siististi pakkauksessaan.
Pitäisi käydä hakemassa lisää apteekista. Sitten kun jaksaisi.
Hän nielaisi yhden pillerin veden kanssa ja palasi takaisin sohvalle, valuen istumaan.
"Toit puhelimen?"

Emily nyökkäsi, ojentaen puhelimen Laurielle. Lompakko oli sohvapöydällä odottamassa.
"Tietty. Kaikesta huolehdittu. Lepää nyt vain. Voidaan vaikka katsoa jotain?"

Lawrence tunsi voivansa hengittää helpommin, kun puhelimessa ei odottanut viestejä tai vastaamatta jääneitä puheluita.
Ehkä Tempestillä oli kaikki hyvin.
Varmuuden vuoksi hän lähetti kuitenkin viestin Murielille kysyäkseen, mitä pikkusiskolle kuului.
"Se käy. Netflix?"
Kunnon kotiteatterijärjestelmä oli ollut aivan liian harvoin käytössä.

"Netflix." Emily vahvisti ja ojensi kaukosäätimiä lähemmäs. Hän ei koskisi tähän systeemiin.
[15.2.2018 19.54.11] Lilja L: Lawrence naurahti Emilyn epäluuloisuudelle.
"Ei ole vaikea, pari napinpainallusta vain..." hän vakuutti, avaten sekä television että Netflix-sovelluksen.
"Olet vieraana, saat päättää."

"Olet mies. En luota miehiin ja heidän elektroniikkaansa." Emily naurahti ja selasi hetken Netflixiä. Hän päätyi valitsemaan Downeyn elokuvaversion Sherlock Holmesista, sen toisen osan.

"Noh", Lawrence protestoi, käyden takaisin makuulle.
"Eikö tuo ole vähän... olettamista?"
Hän haki mukavamman asennon sohvalla ja keskittyi sitten elokuvaan. Tai keskittyi niin hyvin kun pystyi, kun eräs tietty hoitaja yritti tunkeutua hänen ajatuksiinsa, samalla kun huoli Emmiestä painoi.

"Se on vielä kovin hellämielinen oletus." Emily paikkasi nauraen. Hän katseli elokuvaa siihen asti, kun siristi silmiää kollegalleen.
"... mitäs pohdit?"

"Hm?"
Lawrence hätkähti ajatuksistaan ja käänsi hieman utuisen katseensa Emilyyn.
"... Minä olen lääkkeissä, muistatko? Tuijottava katse."

"Alas nyt selittää." Emily virnisti.

Lawrence hieraisi kasvojaan, muisti sen virheeksi ja antoi kätensä valahtaa takaisin alas.
"Siskoa", hän vastasi totuudenmukaisesti.
"Ja ehkä vähän sitä sairaanhoitajaa."

Emily mutristi huultaan. Nainen siirtyi sohvan eteen lattialle ja silitti miehen tervettä kättä.
"Siskosi tulee kuntoon." Virne viivähti huulilla.
"Oh?"

Lawrence tosiaan toivoi sitä.
Hän oli melko varma, että olisi itkenyt, elleivät lääkkeet olisi tehneet olosta niin oudon turtaa.
Ehkä he olisivat sitten olleet Emilyn kanssa tasoissa.
"Kunhan mietin. Millaisista asioista hän mahtaa pitää."

He olisivat olleet tasoissa ja Emily olisi lohduttanut. Käsi hipaisi tummia hiuksia hellästi. Ei ollut hätää.
"Ehkä sinulle tarjoutuu tilaisuus selvittää."

"Niin."
Lawrence seurasi elokuvaa katseellaan, todella keskittymättä juoneen.
"En tiedä, minne hänet veisin ensimmäisille treffeille. Jos hän ylipäätään suostuu lähtemään ulos."

"Hän antoi numeronsa, miksi ei lähtisi?" Emily hymyili, silittäen kunnolla niitä tummia hiuksia. Hän ei voinut sanoa viehtyvänsä Lauriesta, mutta olihan tuo komea. Objektiivisesti tarkasteltuna.

"Olen kuullut sanottavan, että naiset muuttavat mielellään mieltään."
Ja siihen oli täysi oikeus.
Lawrence kurkotti tarkistamaan puhelimensa, se oli unohtunut äänettömälle tallin jäljiltä. Emmiellä oli toistaiseksi kaikki hyvin.

"En minä antaisi numeroani jos en lähtisi ulos." Niin, Emily levitti jalkansa miehille, vaikka ei pitänyt miehistä. Ei ollut jäävi kommentoimaan.

"Ja ainahan hän voi sanoa, ettei enää kiinnosta."
Lawrence oli herrasmies, ei hän jäisi vainoamaan. Ei oli ei.
Silti hän toivoi, että Miriam vastaisi myöntävästi.

"Ja varmasti sanoisikin. Laurie, ettet nyt vähän yliajattele asiaa?" Voi miestä. Oli sillä lailla iskenyt silmänsä hoitajaan.

Laurie tuhautti nenäänsä ja katui heti.
Nenäparka, onneksi ei ollut mennyt vinoon.
"Minä yliajattelen aina."

"Miksi?" Emily halusi ajatella mieluummin ystävänsä ongelmia kuin omiaan.

"Mitä miksi?" Lawrence kysyi ja vilkaisi Emilyä silmänurkastaan.
"Minä olen puoliksi ranskalainen. Eikö siinä ole syytä tarpeeksi?"

"Ei minusta. Ei ranskalaisuus ole syy." Emily huomautti hymyillen.
"Eikös ranskalaisten miesten pitäisi olla jokaisen naisen unelmien itsevarmoja rakastajia?"

"Tietenkin", Lawrence vakuutti suupielet nykien.
"Jumalten lähettämiä adoniksia... Mutta myös hyvin, hyvin tunteellisia. Ja minä olen ranskalainen vain puoliksi, brittipuoli sotkee."

Emily ei voinut olla nauramatta pehmeästi.
"Voi sinua tunteellista höpsöä. Se sairaanhoitaja varmasti pitää sinusta, kun antoi numeronsa ja varmasti lähtee kanssasi ulos." Ja se varmasti menisi paremmin kuin hänen kanssaan.

"Minä syleilen tunteellisuuttani."
Olkoonkin, että Muriel jaksoi aina pyöritellä sille silmiään. Niin kuin ilmeisesti myös Eleanor.
Mutta minkäs sille mahtoi.
"Pitäisi vain keksiä, minne hänet veisin. En tiedä hänestä paljoakaan."

"Katso jos hän löytyy Facebookista?" Emily ehdotti.
"Ehkä siellä näkyisi jotain mistä hän voisi pitää?"

Lawrence vilkaisi puhelintaan.
"Eikö se olisi... en tiedä, stalkkaamista?"

"Mitä tiedän ystävistäni, he ovat stalkanneet läpi jokaisen miehen jonka kanssa ovat harkinneet menevänsä ulos." Emily pärskähti.
"Oikeasti stalkanneet."

"Se on eri asia naiselle", Lawrence vetosi. Ei sillä, totta kai mieskin saattoi stalkata miestä, josta oli kiinnostunut, mutta se oli silti eri asia.
"Mutta jos mies tekee niin naiselle, eikö se ole karmivaa? Eikä minulla ole kyllä hänen koko nimeäänkään..."
Mutta etunimi ja työpaikka. Ja kai Miriam löytyisi Augustin kavereista?
Hitto.

"Se oli vain ehdotus ja minusta pikainen vilkaisu on ihan sallittu. Etenkin hyvässä tarkoituksessa." Emily lohdutti.

Hyvässä tarkoituksessa.
Lawrence kurkotti puhelimensa pöydältä, tarkistaakseen, oliko Murielilta tullut lisää viestejä, ja avasi samalla selaimen.
Ei kai siitä haittaakaan olisi?

Emily oli myös ehkä vähän utelias. Millainen nainen nappasi miehen huomion kun olkapää oli sijoiltaan ja nenä murtunut?

Lawrence avasi Facebookin ja selasi läpi muutamat tuttaviensa lähettämät koira- ja lapsikuvat, tykkäsi parista päivityksestä ihan noin niin kuin muodon vuoksi, ja avasi sitten Augustin profiilin tarkastaakseen, löytyisikö Miriam helposti tämän kavereiden joukosta.

Miriam löytyi sieltä kovinkin helposti. Profiilikuvana oli kuva laittautuneesta naisesta, hiukset kiharrettuna ja ilmiselvästi klubille sopivan imarteleva mekko päällä. Emily vilkaisi miestä.
"Löytyykö?"

Ainakin nainen näytti viihtyvän klubeilla.
"Mmm, löytyi", Lawrence vastasi, ennen kuin ehti edes harkita, halusiko Emilyn tietävän, että hän oli ryhtynyt toteuttamaan tämän ehdotusta.
Hän kokeili onneaan tietojen ja kuvien kanssa.

Julkisena ei ollut paljon. Muutama profiilikuva, joissakin vilahti jopa Miriamia lyhyempi nuori nainen ja tekstinä oli usein "sisko < 3" tai jotakin vastaavaa. Samoin kissoja kissakahvilasta, julkaisuina lauluvideoita Youtubesta. Pari isompaa kuvaa ystäväporukasta, joihin Augustkin oli merkitty, ne oli otettu jonkun olohuoneessa tai ravintolassa. Ja kuvia hienoista leipomuksista. Ei mitään ihmeellistä.
"Mitään käyttökelpoista?

"Hän tekee videoita laulucovereista", Lawrence totesi.
"Käy klubeilla. Täällä on myös kissoja ja leipomuksia. Ja hänellä näyttää olevan sisko, vaikkei se varsinaisesti vastaakaan kysymykseen..."
Hän tunsi syyllisyyden piston. Emmie oli joutunut kokemaan jotakin hirvittävää, ja hän pohti treffejä. Mutta pikkusisko oli romantikko, ehkä tämä nauttisi tarinasta?
Ehdottomasti nauttisi.

Emily kohotti kulmaansa.
"Millaisia? Osaako oikeasti laulaa?" Ihan kuin Lawrence osaisi vastata kysymykseen.
"Aika heikosti kyllä. Ellet halua viettää treffejäsi klubilla."

"Klubi ei ole kovinkaan hyvä treffipaikka."
Ei, jos halusi todella mahdollisuuden keskustella toisen kanssa. Eikä vain etkopaikkaa ennen jomman kumman kotiin siirtymistä.
Hän pyyhkäisi auki yhden linkitetyn videon ja käänsi puhelintaan niin, että Emilykin näki.

Emily siirtyi vähän ja räpytteli silmiään.
Jessus. Nainen näytti pieneltä, mutta tuolla oli ääni. Hieno ääni. Ja hän ymmärsi miksi Lawrence oli tuijottanut. Hempeän pastellinen 50's-tyylinen kynähame halasi videolla naista hyvin imartelevalla tavalla. Niin, siihen Emilykin kiinnitti huomionsa. Ja hän vielä yritti väittää olevansa onnellinen miehensä kanssa.
"Alan ymmärtää sinua. Minäkin olisin katsonut."

Lawrence unohtui katselemaan videota.
Kauniilla naisella oli hyvin kaunis ääni.
Hän havahtui Emilyn sanoihin ennen kuin ehti painaa seuraavan videon pyörimään, pyyhkäisi selaimen pois ja sammutti näytön.
"Eikö vain? Minä olin vielä lääkkeissä, ei voi syyttää."

"Olisin katsonut ilman lääkkeitäkin." Emily totesi suoraan.
"Onnenpoika."

"Hei, vasta ensimmäiset treffit. Jos hän suostuu."
Lawrence kurkotti laskemaan puhelimensa takaisin pöydälle.
"Voi olla, että hän toteaa minun olevan kammottava mies ja jättää jutun siihen. Mihin hänellä on täysi oikeus. Millainen mies yrittää iskeä sairaanhoitajansa?"

"Suostuu. Ja sinä olet hurmaava mies, horiset. Hölmö. Mistä muuten löysit hänet noin helposti?"

Lawrence tosiaan toivoi niin.
"Siskon ystävän työkaveri", hän vastasi.
"Oli helppo löytää."

"Hän tietää sinusta jo kaiken mitä siskosi ystäväkin." Emily totesi heti.
"Hän on nainen. Väitän, että ystävä on haastateltu sinusta läpikotaisin. Ja ehkä voisit kysyä sitten siltä ystävältä?"

Lawrence irvisti.
"Hitto, olet oikeassa."
Mitähän kaikkea Muriel oli mennyt kertomaan hänestä Augustille? Vuodattiko sisko ystävälleen, kuinka idioottimainen hänen veljensä oli?
"Ja oikeassa olet tuossakin. Ehkä minun pitäisi kysyä häneltä."

"Niin. Katso nyt, asiat järjestyivät." Emily hymyili, näpertäen paitansa hihansuuta.
"... Laurie." Hän aloitti kovin ujosti, ollakseen Emily. Se hymyilevä, valovoimainen ja huumorintajuinen kenttäratsastaja jona hänet tunnettiin. Sitten oli se puoli jota Lawrence repi peittojen alta, kun piti lähteä elokuviin ja nainen olisi halunnut vain nukkua.
"Muistatko sen baristan Loungesta?" Se joka usein möhli kahvitilaukset ja tuntui menettävän puhekykynsä kun punatukkainen englantilaisnainen tilasi kahvinsa.

Niinhän asiat näyttivät järjestyvän.
Olisi parempi olla hyvä tarina kerrottavaksi Emmielle sitten, kun sisko jaksaisi puhua puhelimessa. Tai kun hän kävisi seuraavan kerran katsomassa.
"Hm?"
Lawrence käänsi katseensa Emilyyn.
"Tarkoitatko sitä uutta? Lex...a?"

Emily vilkaisi miestä, hymyn vain pikaisesti nostattaessa suunpieliä.
"Niin." Nainen meni vähän hankalaksi.
"Istuin hänen kanssaan yhtenä päivänä lounaalla. Todella mukava."

Lawrence käänsi katseensa paremmin Emilyä kohti, kohottaen toista kulmaansa.
"Mm-hmm?"
Nainen oli vaikuttanut kovin ujolta ne kerrat, jotka hän oli tähän törmännyt. Ei sillä, että se olisi huono ominaisuus, oli vain kiinnittänyt huomion.

Punapää näpersi hihaa, katsomatta edes kollegaansa ollenkaan.
"Aika mukava."

Aika mukava.
Hymy yritti nykäistä Lawrencen suupieltä ylemmäs, joten hän käänsi katseensa takaisin televisioruutuun.
Aina voisi syyttää kipulääkitystä.
"Tyyppiäsi?"

Emily veti jalat koukkuun itseään vasten. Lopulta hän luovutti ja kiipesi varovasti sohvalle, makaamaan Laurien viereen. Ahdistus alkoi hiipiä mieleen.
"Hän juoksee kymppitonnia." Ihan kuin se vastaisi kysymykseen. Mutta se oli hieno saavutus.

Lawrence katsahti Emilyä ja ojensi sitten terveen käsivartensa vetääkseen naisen kainaloonsa.
Ihan vain ystävänä, joka halusi estää ahdistusta käymästä liian suureksi.
"Tuo ei ollut vastaus. Mutta kiva tietää."

Eivät he olleet muuta kuin ystäviä. Eivätkä olisikaan. Mutta se helpotti ahdistusta.
"... Hän on fiksu. Ja nätti."

"Aha."
Lawrence pukkasi Emilyä kevyesti kylkeen.
"Ettet olisi ihastunut..?"

Emily koetti vetää itseään pienemmäksi siinä kainalossa.
"... Ei auta vaikka olisinkin."

Lawrence tökkäsi Emilyä lempeästi uudelleen.
"En minä sitä kysynyt."
Emily oli tehnyt selväksi, että menisi naimisiin Eugenen kanssa. Koska maailma odotti hänen tekevän niin. Mutta silti.

Hiljaisuus syveni jonkin aikaa, vaikka Robert Downey teki Jude Lawn kanssa sankarillisia tekoja telkkarissa.
"... Ehkä ihan vähän."

Lawrence ei hoputtanut, antoi Emilyn järjestellä ajatuksiaan kaikessa rauhassa.
Hymy nyki taas suupieliä.
"Ihan vähän?"

Nainen siirtyi toiseen hihaan.
"Vähän." Sen verran että jos tilanne olisi toinen, hän voisi pyytää tuota vaikka... kahville.
"Mutta ei sillä ole väliä. Hän tuskin pitäisi naisista ja vaikka pitäisi..." Katse osui kultaiseen sormukseen ja sen pienten, punaisten kivien riviin vasemmassa nimettömässä.
Tuntui että sormus voisi polttaa sormen irti.

"Ei sitä tiedä", Lawrence huomautti.
Eihän hänelläkään ollut ollut aavistustakaan siitä, että Emily piti naisista, ennen kuin tämä oli alkanut itkeä hänen sängyssään.
Avioliitto oli totta kai isompi ongelma.
"Hän on kyllä nätti. Kauniit silmät."

Emilyn tapauksessa Eugene oli iso harhautus. Kun sattui olemaan kihloissa miehen kanssa, harvalle tuli mieleen että voisi pitää sittenkin naisista.
"Mmm. Ja fiksu."

Lawrence joutui puremaan kieltään ettei olisi alkanut inttää Emilyn ratkaisusta.
Joka tekisi lopulta kaikki onnettomiksi, jos häneltä kysyttiin. Mutta ei kysytty.
"Nätti ja fiksu. Haluaisitko tutustua paremmin?"

Se ratkaisu tappaisi vielä naisen itsensä. Jos ei kirjaimellisesti, niin kuvainnollisesti ainakin.
"Ehkä? Jos voisin." Kun ei voinut. Hänestä tulisi syyskuussa rouva Forster ja sitten joskus hetkeksi kotirouva, joka tekisi kaksi lasta. Mies nalkuttaisi ammatista jo enemmän kuin nyt.
Kun olisi turvallisempiakin töitä. Etenkin sitten kun on lapsia.
Kun.

Voithan sinä, Lawrence olisi halunnut sanoa.
Kerrot vain miehellesi, miten asia on. Repäiset laastarin, niin sanotusti, tekee kipeää hetken, mutta siitä kivusta pääsee yli.
Mutta Emily oli tehnyt mielipiteensä selväksi.
Joten sen sijaan hän halasi naisen tiukemmin kylkeään vasten.

Emily piti itkun sisällään.
Lauriella oli rankkaa nyt, ei hän saanut itkeä ja kuormittaa miestä lisää.
"Toivon että kaunisääninen sairaanhoitaja lähtee kanssasi ulos. Piristystä elämääsi."

"Minäkin toivon niin."
Lawrence silitteli lohduttavasti Emilyn kylkeä.
"Kuule, sinä tosiaan teet vain itsesi onnettomaksi sillä, että yrität elää muiden toiveiden mukaisesti."

Emily hymyili vaisusti miehen toiveelle. Hän vilkaisi sivusilmällä ystävän kasvoja. Kuristi.
"Mahdollisuuteni meni jo."

Lawrence kurtisti kulmiaan.
"Millie, me emme elä enää keskiajalla", hän huomautti.
"Mikään ei estä sinua korjaamasta tilannetta nyt."

Emily nielaisi. Millie. Siitä oli vähän aikaa kun kukaan oli käyttänyt sitä, vaikka hän aina sanoi sen kelpaavan.
"En voi olla pettymys kaikille ja vain lähteä. Minun olisi pitänyt tehdä se aiemmin."

"Siitä olen hiton samaa mieltä", Lawrence myönsi.
"Mutta et lähtenyt, joten sitä on turha ajatella. Ja pettymyksistä pääsee yli, tiedät kai sen?"

Emily pudisteli päätään.
"Laurie, en voi. Ei minusta ole siihen." Hän pelkäsi satuttaa ihmistä josta kuitenkin oli ainakin joskus välittänyt syvästi, pettää adoptiovanhempiensa odotukset ja sitten vielä myöntää se ääneen maailmalle.

"Kuule, sinusta on vaikka mihin", Lawrence vakuutti ja tökkäsi Emilyn kylkeä.
"Ratsastat maailman vaarallisimmilla radoilla valtavien hevosten selässä."

"Työni." Emily purskahti itkuun. Työ, josta hän joutuisi luopumaan ainakin muutamaksi vuodeksi. Hän ei halunnut. Hevosen selässä oli koti.

Lawrencen kulmat painuivat alas, ja hän kohottautui pystympään asentoon sohvalla niin, että saattoi vetää Emilyn paremmin halaukseen.
"Helvetinmoinen tilanne. Puhu minulle?"

"Varo kättäsi." Nainen ähkäisi itkunsa seasta muistutuksena.
"J-joudun pitämään tauon ratsastuksestakin j-ja en tiedä voinko palata sen jälkeen kentille..." Jäisikö hän valmentajaksi vai kenties ratsuttamaan nuoria kenttähevosia.

"Minun käteni on ihan kunnossa", Lawrence vakuutti.
Mitä sitten, jos hartia vähän vihloikin? Se oli nyt sivuseikka.
"Ratsastaminenhan on sinun elämäsi."

Niin, satula oli Emilyn toinen koti ja kilpailut henkireikä, joka salli naisen hengittää vapaasti. Adrenaliini piti hänet elossa ja menestys hymyn kasvoilla.
"Ä-äiti ei voi jättää lapsiaan." Ajatuskin sai naisen värähtämään. Ei koska hän inhosi lapsia, mutta hän ei vain halunnut perhettä Eugenen kanssa. Eikä oikeastaan synnyttääkään.

"Voi helvetti sinun kanssasi."
Ei Lawrence ollut vihainen, ainoastaan turhautunut.
"Miten kauan rehellisesti sanottuna kuvittelet kestäväsi sellaista vale-elämää?"

Emily vetäytyi kauemmas. Se kuulosti vihalta. Hän pyyhkiä poskiaan melkein paniikissa. Lawrencella oli muuta ajateltavaa.
"... Loppuikäni."

"Joka tulee olemaan tuota menoa hiton lyhyt."
Lawrencen tummissa silmissä häivähti huoli. Hän yritti vetää Emilyn takaisin halaukseen, anteeksipyytävänä.
Turhautuminen sai hänet puhumaan rumasti.
"Emily, ei tuossa ole mitään järkeä."

Ei, ei ollut Laurien asia lohduttaa häntä. Emily pudisteli päätään, punaiset, villit hiukset heiluen liikkeen mukana.
"Ei, minä... pärjään."

Lawrence kurtisti kulmiaan.
"En halua, että pärjäät", hän huomautti ja koppasi naisen tiukemmin kainaloonsa.
"Haluan, että olet sietämättömän onnellinen. Ja se ei tällä menolla onnistu."

"Minä pärjään." Emily vakuutti enemmän Laurielle kuin itselleen. Ei, hän oli päättänyt myydä oman onnensa miehensä onnesta.

Lawrence nykäisi Emilyä korvasta, niin kuin olisi voinut nykäistä pikkusiskoaan.
"Mitä kohtaa lauseessani et kuullut?" hän tuhahti.
"Sinun pitää olla sietämättömän onnellinen, ei vain pärjätä."

Emily vinkaisi nykäisylle ja nousi seisomaan.
"Se nyt on ainoa vaihtoehto."

Lawrence laski jalkansa lattialle, mutta jäi istumaan sohvan divaaniosan laidalle.
"Kun ei ole. Olet varsinainen muuli, Millie."

"Lawrence!" Emily kivahti tuskastuneena.
"Minä en voi! Minä en pysty siihen! Olen liian kiltti satuttaakseni ihmistä kolmentoista vuoden jälkeen!"

"Kiltti muuli sitten", Lawrence vastasi kulmiaan kurtistaen.
"Haluan määritellä itseni ystäväksesi, ja ystävänäsi sanon, että olet tekemässä virheen."

"Ei voi mitään!" Emily hieraisi kasvojaan epätoivoisena.
"Minä en voi tehdä sitä, en voi!"

Lawrence nousi seisomaan ja otti askeleen lähemmäs.
Huimasi hieman, kai se aivotärähdys.
"Tiedän, ettet halua satuttaa ketään. Mutta minun sisarellani on tapana sanoa, että tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikeilla, ja tässä se toteutuu varsin kirjaimellisesti..."

"Istu alas, et saisi rasittaa itseäsi." Emily puuskahti.
"Sitten minä menen helvettiin! Ei voi mitään!"

"Minä olen elämäni kunnossa!" Lawrence puhahti, mutta valahti istumaan takaisin divaaniosan reunalle.
Hän tuijotti Emilyä tummat kulmat kurtussa.
"Sitten minä hankin pitkän kepin ja tulen tökkimään sinua sinne!"

"Sen kun. Mitä sinä luulet sen auttavan? Se on vapautus helvetissäe ttä se olet sinä joka tökkii ja että se on keppi!" Emily parahti.

"Elättelen toivoa, että tulet jossain kohtaa järkiisi!"
Lawrence juoksutti sormet läpi tummista hiuksistaan ja huokaisi, ojentaen kätensä Emilyä kohti.
"Tule nyt tänne että voi halata sinua ilman, että rasitan itseäni."

Emily pudisteli päätään. Sitten hän kuitenkin luovutti ja putosi istumaan Laurien viereen.
"S-silloin kun olin kanssasi, m-minä ajattelin... Naista."

Lawrence kietoi toisen käsivartensa Emilyn harteiden ympärille.
Eikä se naisen ajatteleminen ollut edes auttanut, vaan Emily oli purskahtanut lohduttomaan itkuun.
"Aion olla ystäväsi, olit miten muuli tahansa. Ja yrittää sinut saamaan muuttamaan mieleesi, viimeiseen saakka."

Emily niiskaisi lohduttomasti. Eihän se naisen ajatteleminen oikein auttanut kun sisällä oli mies.
"E-en pysty siihen..."

Lawrence kurtisti kevyesti kulmiaan ja silitti Emilyn käsivartta.
"Muuttamaan mieltäsi?"

"Niin." Se tuntui kamalalta mutta vielä kamalammalta tuntui se että olisi pitänyt kohdata kaikki.
"P-pelkään mitä kaikki sanoisivat."

Lawrence painoi kevyen suukon Emilyn punaisiksi värjättyjen hiusten joukkoon.
"Hei, tässä on ainakin yksi, joka pitäisi puoliasi. Ja ehkä se kahvilan baristakin..?"

"Laurie!" Emily ulahti.
"Ei. Ja... Mitä Ladykin sanoisi? V-voisin kuvitella ettei hänellä välttämättä riitä avarakatseisuutta..."

"No, yksi varma tapaus, joka ei muuttaisi mielipidettään sinusta", Lawrence totesi.
"Ja Lady on hieno nainen, ei hän varmastikaan puutu kenenkään yksityiselämään."
Niin kauan, kun kyse ei ollut mistään, mikä pilaisi ammattimaisen kuvan.

"T-tai Charles..." Emily kun ei oikein tuntenut Ladyn poikaa.
"T-tai vanhempani."

Lawrence tuhautti nenäänsä.
"Charlesia ei kiinnosta kenenkään rakkauselämä, niin kauan, kuin nämä hoitavat työnsä. Usko pois, olen tuntenut hänet aika pitkään. Vanhemmistasi sinä varmasti tiedät parhaiten."

"H-he haluavat lapsenlapsia ja vävyn ja... olen ainoa mahdollisuus antaa heille se kaikki."

"Minä väitän, että he haluavat sinun olevan onnellinen", Lawrence huomautti.
Ja valitettavasti Emilyn onni ei ollut mies, kaksi lasta, kultainen noutaja ja oma tupa.
"Tuhoat itsesi tuolla."

Emily pudisteli päätään.
"He ralastavat Eugenea. Hän on hyvä, kunnollinen mies."

"Hän on hyvä, kunnollinen mies jollekulle muulle", Lawrence totesi kurtistaen kulmiaan.
Millainen mies ei huomannut vuosien kuluessa, että oma rakas oli onneton?

Sellainen, jolle annettiin päivittäin Oscarin arvoinen suoritus.
"... Minulle."

"Vaan kun et halua miestä."
Se oli tullut kipeä selväksi. Hitto, vieläkin kylmäsi, kun ajatteli hetkeä, jona Emily oli purskahtanut itkuun.
"Tulen tökkimään sillä kepillä."

Emily vilkaisi miestä.
"Vain kepillä. Ja se olet sinä." Ei mitään muuta. Mitään mitä hän ei halunnut lähelleen.

"Siinä toivossa, että muuttaisit vielä mielesi."
Päänsärky vaani jossakin ohimoiden tienoilla.
"Pitäisikö meidän alkaa käydä nukkumaan?"

Emily nyökkäsi.
"Herättelen sinua sitten välillä." Hän totesi tyynesti.

Lawrence tutki Emilyä katseellaan.
Oli uskomattoman turhauttavaa, ettei hän tuntunut voivan tehdä mitään.
Ei hän oikein voinut heittää naista olallekaan ja ryöstää tämän omista häistä. Tai rynnätä dramaattisesti kirkkoon kohdassa, jossa käskettiin puhumaan, jos jollakulla oli jotakin liittoa vastaan.
Kuuluiko se edes nykyään vihkijän puheeseen?
"Kylpyhuone on ensin sinun."

Heidän häissään olisi pitänyt kuulua.
"Mmm. Kiitos." Emily kävi pesemässä hampaat ja saapui sitten takaisin.
"Et sitten kaadu." Hän huomautti, lähtien ylös.

Lawrence sammutti television ja jäi ajatuksissaan katselemaan pimeää ruutua.
Emily oli tosiaan ajautunut helvetinmoiseen tilanteeseen.
Hän havahtui naisen ääneen ja käänsi katseensa tähän, kurtistaen kulmiaan.
"Huudan ainakin ensin", hän lupasi, ennen kuin suuntasi vuorostaan pesemään hampaansa.

Emily oli riisunut housut jalastaan, nukkuen topissa ja bokserimallisissa alushousuissa. Hän istui sängylle ja alkoi letittää punaisia hiuksiaan, että ne saisi aamulla vielä selväksi.

Lawrence kipusi pian yläkertaan, tummanruskeita hiuksiaan sukien.
Pää oli alkanut taas särkeä, mutta hän pysyisi erossa särkylääkkeestä, jos suinkin pystyisi.
Hän teki selvästikin hölmöjä asioita lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Ehkä hyviä, mutta hölmöjä silti.
Kantositeen riisunut mies alkoi etsiä kaapista puhdasta t-paitaa yöksi.
"Oletko okei?"

Emily vilkaisi miestä olkansa yli.
"Olen minä. Ei huolta."

Lawrence ei ollut siitä aivan yhtä varma.
Hän nykäisi päälleen pehmeäksi kuluneen, harmaan paidan, jonka kaula-aukko oli venynyt liian muodottomaksi, että sitä olisi enää viitsinyt käyttää muualla kuin kotona, ja ontui omalle puolelleen sänkyä.
Putoaminen alkoi tuntua lihaksissa.
"Varma?"

Emily kurtisti kulmiaan miehen ontumiselle. Eikai tuota datunut pahasti?
"Olen varma."

Lawrence tunsi itsensä harmillisen vanhaksi siirtäessään tummansiniseen pussilakanaan verhoillun peitteen syrjään kömpiäkseen sen alle.
"Uskon sen, toistaiseksi, mutta pidätän oikeuden varmistella asiaa."

Emily käpertyi hiukset letitettyään peiton alle pieneksi mytyksi.
"Senkus." Emily totesi, näyttäen kovin pieneltä peiton alla.

"Hyvä."
Lawrence haki mahdollisimman mukavan asennon peitteen alla - mikä ei ollut helppoa, kun olkapää vihloi - ja katseli hetken kattoa.
Sääli, että olisi ollut varmasti väärin tarjoutua ottamaan Emily kainaloon. Nainen vain näytti niin onnettomalta kerälle käpertyneenä.

Emily pohti samaa itse. Hereillä hän ei kömpinyt kainaloon, mutta unissaan kyllä. Ja lähelle.
Itki unissaan.

Lawrence havahtui hereille, toinen käsivarsi kevyesti Emilyn ympärille kiedottuna.
Hän kurtisti kulmiaan, ennen kuin hipaisi naisen olkapäätä.
"Emily, hei..."

Emily raotti silmiään, hieroen silmiään.
"Mmmh?"

Lawrence tutki naisen kasvoja.
"Anteeksi. Luulen, että näit pahaa unta."

Emily hymähti pehmeästi ja nousi istumaan.
"Käyn pesemässä kasvot." Hän nousi ja palasi pian takaisin. Kasvoja turvotti hieman vähemmän.

Lawrence oli noussut istumaan, ettei menisi nukahtamaan uudelleen.
Päätä särki edelleen, samoin hartiaa.
Hän käänsi katseensa Emilyyn kun nainen palasi takaisin.
"Tahdotko puhua siitä?"

Emily nieleskeli hetken. Hän ei tullut takaisin sänkyyn vaan jäi seisomaan, heijaten itseään kantapäiltä päkiöille ja takaisin.
"Minä en kestä tätä."

Lawrence kurtisti kulmiaan ja sysäsi peiton syrjään noustakseen seisomaan.
"Mitä sinä et kestä?"

Emily vilkaisi Lawrencea siniset silmät suurina. ja ne olivat muutenkin suuret.
"Elämää."

"Hei..."
Lawrence kiersi sängyn ympäri ja seisahtui Emilyn vierelle. Hän kietoi käsivartensa varovasti naisen ympärille vetääkseen tämän halaukseen.
"Olen pahoillani."

Emily niiskaisi.
"Välillä toivon pudotessani etten herää." Harva kenttäratsastaja sitä toivoi.

Niin Emily oli sanonut.
Silti sanat kylmäsivät yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla.
"Voisit olla onnellinen."

Emily kohautti olkiaan.
"Olen liian pelkuri. Olen itsevarma satulassa, mutta en osaa seistä omilla jaloillani. Laurie, minä olen loppu." Ehkä hänen tehtävänsä oli ollut tässä. Ehkä häntä ei tarvittaisi enää.

Laurien vatsaa kouraisi, ja pienen hetken hän oli melko varma, että oksentaisi.
Emmie oli varmasti tuntenut täysin samoin.
Ennen kuin...
Hän nielaisi vaikeasti, silitti kädellään Emilyn selkää.
"... Meidän pitäisi hankkia sinulle apua."

Emily nielaisi.
"Anteeksi, en saisi puhua sinulle tällaista, kun siskosi... Laurie, en minä tekisi mitään."

Laurien leukaperät olivat kiristyneet.
"Tarvitset apua."
Niin Emmiekin olisi varmasti vakuuttanut. Ettei tekisi mitään sellaista. Ja oli silti...

"Laurie." Emily vetosi hiljaa.
"Minulla on urassani liikaa menetettävää."

"Sinä olet loppu", Lawrence huomautti, yrittäen pitää äänensä mahdollisimman rauhallisena.
"Tarvitset apua. Jos en voi tehdä mitään muuta, niin voin ainakin auttaa etsimään... psykologin tai jotakin."

"Lawrence. Kunhan höpisen. Menen huomenna töihin ja kaikki on paremmin." Emily lupasi.

Lawrence pudisti hieman päätään.
"Olet loppu."

"Laurie, minä vain höpisen. Mennään nukkumaan. Tarvitset lepoa."

Lawrence pudisti päätään.
"Minä en tajunnut, että pikkusiskoni voi huonosti. En aio tehdä samaa virhettä toiste."

Emily liikahti levottomasti. Ei olisi pitänyt puhua sellaisia.
"Kunhan höpisen väsyneenä."

Lawrence tutki Emilyn kasvoja levottomana.
"Silti. Olisi... Olisi ehkä hyvä, että pääsisit puhumaan jonkun kanssa. Minua se auttoi aikanaan ihan hitosti."

Emily hymyili hellästi.
"Katsotaan. Mennään nyt nukkumaan, tarvitset lepoa."

Siskon pitkä kamppailu syöpää vastaan, jatkuva kuolemanpelko, ja sitten vielä Murielin onnettomuus olivat jättäneet Lawrencen melkoiselle vereslihalle.
Ehkä ei olisi huono asia käydä puhumassa ammattilaisen kanssa tälläkin kertaa.
"Nukkumaan", hän myöntyi, rutisti vielä Emilyn rintaansa vasten ja palasi sitten vuoteen luo huoli edelleen kalvaen.

Emily käpertyi sängyssä miehen kainaloon takaisin. Vain ystäviä. Monellekohan se olisi mennyt läpi?

Lawrence toivoi, että olisi voinut tehdä enemmän.
Se, kuinka Emily oli sanonut olevansa väsynyt kaikkeen, kummitteli kipeänä hänen mielessään.
Niin kuin Emmie...
Hän kietoi toisen käsivartensa naisen ympärille ja veti tämän kylkeensä.
"Toivottavasti näet parempia unia."

"Mmm, varmasti." Emily mutisi väsyneenä ja taputti ystävän poskea, siniset silmät jo kiinni.
"Nuku, toipilas."

Lawrence tuhautti nenäänsä, joka ei kivistänyt enää aivan yhtä pahasti, ja sulki silmänsä.
"Hyvää yötä, Mil."

Emily hymähti, nukahtaen melko pian. Enää hän ei onneksi palannut painajaisiinsa.

Torstai 08. maaliskuuta 2018 - iltapäivä, Lawrencen asunto, Newcastle

Emilyn askel miltein soi, kun nilkkurien korot kopsahtelivat rappukäytävän lattiaan iloisessa tahdissa. Hän oli tuonut kaksi leivosta heille teen kanssa - Laurie keitti aina teetä - ja soitti ovikelloa. Eilinen sai hänet leijumaan, vaikka kihlajaiset vaanivat parin päivän päässä.

Ensimmäinen viikko ilman Charlesin hevosia oli edennyt puoliväliin.
Olisi kuvitellut, että vapaapäivät olisivat tehneet hyvää, varsinkin, kun hartia oli kipeytynyt sen jälkeen, kun hän ei ollut malttanut lepuuttaa sitä riittämiin.
Emmiekin alkoi voida hieman paremmin.
Ja silti Lawrence oli tuntenut olonsa jo ensimmäisen päivän jälkeen toivottoman tylsistyneeksi.
Emilyn vierailu oli siis piristävä tauko tyhjästä arjesta.
Harmaaseen neulepaitaan pukeutunut mies avasi oven, hymy kasvoilleen kohoten.
"Hei, Millie, tule sisään."

Emily hymyili leveästi Lawrencen avatessa oven. Hänellä oli kaksi hevosta ja mielettömä kipeät lihakset seinäkiipeilystä eiliseltä, mutta mikään ei pilaisi naisen onnea nyt.
"Hei! Toin muffinseja. Niitä mistä valuu kinuskia sisältä. Onhan kaikki Lontoossa paremmin?" Hän halasi ystävää lupaa kyselemättä.

Oli mukava nähdä Emilyn hymyilevän.
"No hei itsellesi", mies naurahti, ja veti naisen hetkeksi halaukseen ennen kuin tarjoutui ottamaan muffinssit ja auttamaan tätä takin kanssa.
"Kyllä, Emmie tulee kyllä toipumaan."
Aika se tietenkin veisi.

Se vain levensi naisen hymyä. Lauriellakin oli asiat siltä osin hyvin. Hän sujahti takistaan ja hyrisi tyytyväisenä.
"Ihana kuulla. Miten kätesi?"

Lawrence viittasi Emilyä siirtymään peremmälle.
"Siinähän tuo roikkuu", hän vastasi ja pyöräytti olkapäätään hieman irvistäen.
"Miltä on tuntunut ratsastaa vain kahta hevosta?"

Emily mutristi huuliaan miehen irvistykselle.
"Vieläkin? Hyvä että saat lepuuttaa sitä. Ja minulla on ollut tehotreenejä nyt, joten en voi sanoa tämän tuntuvan vain kahdelta hevoselta. Milloin sinulle tulee uusia?"

Lawrence naurahti ja kävi napsauttamassa vedenkeittimen päälle, kaivaen esiin kaksi turkoosia mukia.
"Sen siitä saa, kun ei noudata lääkärin ohjeita", hän myönsi nöyrästi.
"Minullahan on jo Jack, Moony ja Nay, joten täytyy katsoa. Tiedätkö omasta tilanteestasi?"

Emily kallisti päätään.
"Ne tulevat tänne? Jack on ihana." Nainen vastasi leveästi hymyillen. Ja tiedän että jotain tulee, mutta ilmeisesti vielö päätöksiä ei ole tehnyt. Paitsi Ticon varsa, Mens Rea. Vaadin sen itselleni." Nainen hymyili lammasmaisesti.

"Sitä täytyy katsoa, en ole vielä ehtinyt keskustella Lady Edgerlyn kanssa kunnolla."
Lawrence ei suoraan sanoen ollut enää yhtä halukas palaamaan takaisin etelään.
"Ei mikään ihme, teillä on mennyt Ticon kanssa upeasti. Charlesko on valmis päästämään sinut kokonaan menemään?"

"Käsittääkseni Ladylta tulee minulle hevosia, ainakin Messy, joten kai hän sinunkin ratsusi siirtäisi. Hän ymmärsi kun sanoin etten voi taas vaatia Eugenea muuttamaan." Ja Lexa oli täällä.
"Kai. Copper jää minulle, mutta muuten kai. En tiedä. Tiedän juuro nyt hyvin vähän mistään mitään." Ja silti hän hymyili.

Lawrence oli kiinnittänyt huomionsa siihen hymyyn, mutta hän aikoi odottaa, josko Emily suostuisi kertomaan syyn siihen.
Ainakin hetken. Sen aikaa, kun teeltä veisi hautua. Sitten hän ei enää yrittäisi hillitä uteliaisuuttaan.
"Täytyy katsoa sitäkin, kuinka Emmien kanssa sujuu. Jos vaikka... sisko tarvitsisi edes toista sisarustaan lähempänä."
Hän kaatoi kuumaa vettä mukeihin.
"Mitä olet pitänyt Copperista?"

Emily vilkaisi Lawrencea ja räpäytti silmiään.
"Minä olen hieman itsekäs ja toivon että voit jäädä." Hänn myönsi hiljaa. Mies oli ihana kollega ja ystävä.
"Se on aika hurmaava. Luulin ettei hevonen voi olla Ticoa huomionhakuisempi. Olin väärässä."

Lawrence hymyili naiselle pehmeästi.
"Pohjoisesta on tullut koti yllättävän nopeasti."
Hänellä oli täällä ystäviä ja... niin.
Miehen tummissa silmissä välkähti hienoinen ylpeys.
"Jack on samanlainen. Se tietää ansaitsevansa kaiken mahdollisen huomion."

"Laurie, tee itsellesi silloin palvelus ja jää." Hän totesi pehmeästi.
"Muistan. Jack on aika ihana ja Copper on myös. Sillä on myös hyvä asenne töihin."

"Ei se riipu vain minusta", Lawrence muistutti naurahtaen.
Kyllä kaikki selviäisi, ei hän työttömäksi jäisi, joten sitä oli turha murehtia.
Hän tarttui mukeihin ja kantoi ne sohvapöydälle, asetti muffinsit tarjolle huolettomasti rasiassa, jossa ne oli tuotu.
"Sinua hymyilyttää tänään."

"Minäkin saan hevoset tänne koska täällä on koti. Yleensä koti on paikka jossa on onnellinen. Siskosikin kaipaa sinut ensisijaisesti onnellisena." Emily huomautti hellästi. Hän kurottautui suklaisen kinuskiherkun puoleen ja vilkaisi miestä.
"Minä... minä kävin sen kahvilan tarjoilijan kansa ulkona. Lexan." Emilyn ääni värisi onnesta.

Lawrence oli aikeissa vakuuttaa, että kaikki järjestyisi kyllä omalla painollaan.
Emilyn uutiset saivat hänen ajatuksensa kuitenkin laukkaamaan jo eteenpäin.
"Niinkö?" hän kysyi, nostaen käsivartensa nojaamaan sohvan selkänojaa vasten.

"... Kolme kertaa. Eilen seinäkiipeilemässä. Olin kuolla Copperin selkään tänään kun käsiä sattui." Ja sekin vain hymyilytti.

Emily oli käynyt Lexan kanssa ulkona kolme kertaa.
"Sehän on hienoa", Lawrence totesi hyväksyvästi.
"Oletan, että olet myös saanut kerrottua kihlatullesi, että häitä ei tule..?"

Emily nielaisi.
"E-en..." ei, hän ei ollut sanonut.

Lawrencen kulmat painuivat alemmas.
"Mutta aiot kertoa hänelle mahdollisimman pian?"

Emily nyökkäsi. Aikomus oli. Mahdollisimman pian. Kunhan hän uskaltaisi.
"Aion. En voi elää näin. Minä en halua palata kotiin oltuani hänen kanssaan."

Lawrencen hartiat rentoutuivat hieman.
Emily oli viimein tullut järkiinsä. Luojalle kiitos.
Hän ojensi toisen käsivartensa ja veti naisen kylkeensä halaukseen.
"Olen ylpeä sinusta. Se on reilua sinulle itsellesi, Eugenelle ja Lexalle."

Emily nielaisi ja painui halaukseen. Hymyillen.
"... Laurie, hän on ihana."

Kaikki kääntyisi vielä hyväksi.
Lawrence ei ollut aivan varma, mikä oli saanut Emilyn pään käännettyä, mutta aivan hiton kiitollinen hän oli siitä joka tapauksessa.
"Minä uskon sen. Hän on fiksu ja urheilee, mutta mitä muuta?"

Emily näytti haaveilevalta.
"Hän on huomaavainen, kiltti ja älyttömän kaunis."

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö niin?
"Olen hyvin onnellinen puolestasi", Lawrence vakuutti hymyillen.
"Missä te olette käyneet?"

Emily vilkaisi miestä.
"Me... Kävimme lasilliselle en yhden hotellin alakerrassa, syömässä ja eilen seinäkiipeilemässä. Laurie, sain dinosaurussuklaita."

"Dinosauruksia?" Lawrence naurahti.
Dinosaurussuklaita. Hitto, Lexa taisi olla tosissaan, kun lahjoi Emilyä dinosauruksilla. Ja se oli vain hyvä juttu, tai olisi siinä vaiheessa, kun nainen saisi kerrottua miehelleen, että häät peruuntuisivat.
"Tuota, Millie, milloin aioit kertoa Eugenelle?"

"... Kerroin että rakasti pikkutyttönä dinosauruksia ja edelleen Jurassic Parkit ovat parhaita elokuvia koskaan." Emily hymyili pehmeästi, mutta se kuoli kasvoille.
"En... Pian."

"Melkoista omistautumista. Mistä hän oli niitä dinosauruksia löytänyt?"
Katoava hymy sai Lawrencen pukkaamaan Emilyn kylkeä kevyesti.
"Hei, sen jälkeen voit olla huoletta onnellinen. Keskittyä rauhassa ihanaan maratoonariisi."

"Teki ne muoteilla itse..." Emily inahti ja näytti siltä että pyörähtäisi onnesta ympäri.
"Tiedän. Minä... Sanon pian."

Lawrence kohotti kulmaansa.
Ilmeisesti Emily ei ollut ainoa, joka oli menettämässä sydämensä. Jos Lexan tapaaminen oli se, mitä tarvittiin, että Emily tulisi järkiinsä, hyvä niin.
Nainen oli ilmestynyt Rosings Parkiin yhdennellätoista hetkellä.
"Hyvä. Olen sinusta ylpeä, Millie."

Se sydän oli mennyt jo. Emily katsoi miestä, hymyillen hieman, teemuki sormissaan.
"Mitä sinulle kuuluu?"

Toivottavasti Emily saisi pitää hymyn kasvoillaan vielä sittenkin, kun saisi selvitettyä asiansa Eugenen kanssa. Mutta tämä oli vakuuttanut, että Eugene oli hyvä mies, eikä hyvä mies haluaisi pahaa naiselle, jota rakasti.
Lawrence naputti sohvan selkänojaa etusormellaan.
"Sisko alkaa vihdoin toipua keuhkokuumeesta, joten hyvää."

Emily ei lakannut hymyilemästä.
"Hyvä. Oletko sinä ajatellut sitä... hoitajaa?"

Lawrence yskähti ja hieraisi nenänvarttaan.
"On ollut niin paljon, etten ole ehtinyt", hän myönsi nolona. Ei todellakaan niin paljon, kuin Mimi olisi ansainnut.
Oli hän sentään laittanut naiselle viestiä, jossa oli pahoitellut, ettei ollut ehtinyt vielä viedä tätä ulos. Ei paras alku, mutta pikkusiskon toipuminen meni muun edelle.

"Noh. Minä tarkoitin oikeasti vain ajattelua." Emily nauroi ääni helisten.
"Mutta haluan kuulla kun olet enemmän kuin ajatellut. Voisi olla hyvää piristystä muun keskelle."

Lawrence naurahti ja pudisti päätään.
"Ei ole oikein jäänyt sillekään aikaa."
Ei, kun Tempest oli taistellut hengestään.
"Mutta lupaan kyllä kertoa sinulle."

Emily nauroi hellästi. Niin niin.
"Kyllä se siitä. Siskosi toipuu, nyt voit ajatella uraasi ja elämääsi "

"Voin ajatella sitä sitten, kun Emmie on tosiaan kunnossa", Lawrence hymähti päätään pudistaen.
Se, mitä hänen uralleen tapahtuisi, olisi täysin Lady Edgerlystä kiinni. Ja elämä taas... Elämä saisi odottaa siihen saakka, että sille olisi aikaa. Miriam-parka, heidän kohtaamisensa oli osunut huonoon saumaan.

Emily silitti miehen selkää.
"Olet kyllä kultainen isoveli. Olisipa minulla samanlainen."

Lawrence naurahti ja pudisti päätään.
"Voisit sanoa, että olen myös kultainen pikkuveli. Mielellään isosiskolleni, hän ei ole koskaan tyytyväinen..."
Se oli tietenkin vain Murielin outo tapa sanoa, että hän oli rakas.
"Toivottavasti voin olla myös kultainen ystävä."

"Olet varmasti myös sitä ja voin sanoa jos joskus törmään siskoosi." Emily lupasi hymyillen.
"Ja sitä sinä olet. Olet minun hetero bestikseni vai miten se nyt menikään."

"Hyvin suurella todennäköisyydellä törmäät, hän on nykyään Rosings Parkin eläinlääkärinä."
Emilyn sanat saivat Lawrencen kohottamaan toista tummaa kulmaansa.
"Hetero bestiksesi? Olkoon, voin ehkä elää sen kanssa."

"Oh? Sehän on hienoa." Emily nauroi pehmeästi.
"Ja etkös sinä arvosta naiskauneutta?"

"Arvostan, arvostan", Lawrence vakuutti. Totta kai hän arvosti.
"Se vain kuulostaa niin..."
Hän kohautti hartioitaan.
"Amerikkalaiselta. Tai jotakin."

Emily nauroi. Voi Lawrence.
"Voi rakaspieni. Eikö ranskalaisuutesi kestä?"

Lawrence huokaisi teatraalisesti.
"Epäilen sen olevan pikemminkin englantilaispuoleni, joka ei kestä."
Hän ojensi kätensä kietaistakseen sen Emilyn hartioiden ympärille.
"Mutta se minusta. Voisit kertoa vielä jotakin naisesta, joka saa sinut hymyilemään noin onnellisena."

Emily puri kevyesti huultaaann. Hän voisi puhua Lexasta miten kauan tahansa.
"Minä... Hän on ihana. Hän... Saa minut tuntemaan oloni tärkeäksi. Minulla on väliä. Hänn avaa ovet ja en tiedä miksi se on niin herttaista."

"Ja teki sinulle suklaadinosauruksia", Lawrence muistutti hymähtäen, siirtäen käsivartensa nojaamaan sohvan selkänojaa vasten. Ehkä Emily voisi tosiaan löytää onnen, eikä joutuisi astelemaan alttarille vastoin omaa tahtoaan? Aivan varmasti vanhemmatkin halusivat vain tyttärensä parasta.

Emily hymyili.
"Niin teki. Ja vei seinäkiipeilemään." Emily henkäisi onnellisena.
"Koska sanoin että haluaisin joskus kokeilla vuorikiipeilyä."

Lawrence ei vieläkään tiennyt, mitä Miriam olisi tehnyt mieluiten, kun hän veisi naisen ulos. Sitä varten olisi pitänyt ehtiä vaihtaa edes muutama sana, eikä hänellä tuntunut olevan siihen aikaa. Aina tapahtui jotakin, joka vaati huomion.
"Kunhan saat puhuttua asiat läpi Eugenen kanssa, voit keskittyä Lexaan kunnolla. Mahdollisimman pian, eikö niin?"

Emilyn katse vilahti varpaisiin. Niin. Kihlattu.
"Mm... Minä... Mmm. Laurie, olisitko enkeli ja ratsastaisit Ticon lauantaina? Copperilla on maastopäivä. Minä olen vapaalla."

Lawrence kohotti toista kulmaansa.
"Totta kai voin ratsastaa, vaikka Tico varmasti mököttää, kun en ole sinä", hän vastasi hymähtäen.
"Jotain erityistä lauantaina?"

"Ratsasta se vain läpi. Jos haluat voittaa sen rakkauden, ota pari hyppyä. Se hyppää siivosti." Emily lupasi hymyillen hieman.
"Mmmh. On. Juhlat."

"Olin varma, että yrität vain livistää Cavanaighin tai van der Veenin valmennuksesta", Lawrence naurahti.
Sehän vasta olisikin ollut reilua, lähettää hänet jommankumman valmentajan eteen vieraalla hevosella.
Kulmat painuivat epäluuloisesti alemmas.
"Mitkä juhlat?"

Emily naurahti, mutta vakavoitui. Laurie ei antaisi olla. Emily nielaisi tyhjää, astuen kauemms ystävästään.
"... K-kihlajaiset."

Lawrence katsoi Emilyä hetken vaitonaisena.
"... Emily..."
Ei sisi tupaantulijaisia tai ystävän syntymäpäivä niin kuin hän oli ehtinyt toivoa.

Kenttäratsastaja kietoi kädet ympärilleen ja katseli itsepintaisesti muualle.
"Minä tiedän."

Lawrence piti katseensa Emilyssä aivan yhtä itsepintaisesti.
"Kai sinä olet keskustelemassa asiasta ennen sitä..?"

"... Sen jälkeen...." Emily ei kehdannnut enää perua ylihuomenna olevia juhlia ravintolassa.

Lawrence avasi suunsa, muttei löytänyt heti oikeita sanoja. Ystävänä hänellä oli tietty vastuu ja velvollisuus havahduttaa Emily siihen, etteivät tämän ratkaisut olleet fiksuja. Mutta ei kenties liian kovasanaisesti.
"... Oletko nyt aivan varma?"

Emily vilkaisi miestä.
"Olen. En... Se olisi pitänyt tehdä aiemmin. Minä kerron sen jälkeen.

Lawrence huokaisi ja kurotti läpsäisemään Emilyn takaraivoa kevyesti.
"Niin olisi. Mutta kerrot heti kihlajaisten jälkeen."
Niin oli reilua kaikille. Silloin pahemmat vahingot voitaisiin toivottavasti vielä estää.

Emily älähti ja väisti läpsäisyä.
"Minä kerron!" Hänen olisi pakko.

"Hyvä."
Sen enempää Lawrence ei halunnut painostaa naista, ei juuri nyt. Jos tämä ei pitäisi lupaustaan ja kertoisi, olisi ehkä harkittava asiaa uudemman kerran.
"Onko sinulla kiire? Tahdotko pistää elokuvan pyörimään?"

Emily pudisteli päätään.
"Ei ole. Ja laitetaan vain." Tuntui että lihakset olivat edelleen spagettia kiipeilystä.

"Voin laittaa meille toiset kupilliset teetä", Lawrence ilmoitti ja nousi seisomaan.
"Sinä saat virittää television."

Emily kääntyi vilkaisemaan televisiota.
"... Sanoisim että voisin keittää teetä ennemmin, mutta olet nähnyt kun poltan veden pohjaan kattilassa.." Hän siirtyi ihmettelemään telkkari.
"Miehet..."

"Haluan, että opit käyttämään sitä", Lawrence huomautti astellessaan keittiönurkkaukseen napsauttamaan vedenkeitintä päälle.
"Ja minun siskollani on samanlainen, joten ei ole vain miehet."

Emily ähisi kaukosäätimen kanssa ja oli jo turhautua.
"Legenda kertoo että siskosi on omalaatuinen nainen joten..."

"Oi, ainoastaan minulla on oikeus sanoa siskolleni noin", Lawrence puhahti hyväntuulisesti ja huuhteli heidän kuppinsa huolellisesti.
"Hyvä järjestelmä."

"En sanonut sitä siskollesi, vaan sinulle." Emily virnisti ja pyörähti tuulettaen kun sai sen toimimaan.
"Se toimii!"

"Siskostani", Lawrence hymähti ja kaatoi kuumaa vettä teekuppeihin. Hän kantoi ne sohvapöydälle ja valahti sitten istumaan.
"Hienoa. Voit valita saman tien, mitä katsomme."

"Rakkaudella. Hän vaikutti oikein hauskalta ihmiseltä." Emily hymähti, istuen alas. Hän valitsi Robert Downeyn Sherlockin.
"Tämä."

Lawrence ojensi pitkät jalkansa suoriksi eteen.
"Oikein hyvä", hän myöntyi, eikä antanut ratsastajan hyvän ryhdin kadota edes sohvalla istuessaan.
"Ei Jurassic Parkia?"

"Ei Jurassicia." Emily totesi huvittuneena ja vilkaisi miestä.
"Laurie, huolehdithan itsestäsikin?"

Lawrencen katse oli kiinnittynyt televisioruutuun.
"Hm?"
Hän vilkaisi Emilyä ja virnisti, hieraisten nenänvarttaan.
"Millie, olen aikuinen mies. Osaan kyllä keittää oman kaurapuuroni."

"Minä ajattelin sinun tapauksessasi enemmän suklaapuuroa ja yksisarvisia." Emily virnisti hieman.

Lawrence kohotti toista kulmaansa.
"Yksisarviset ovat jaloja eläimiä", hän huomautti.
Ainakin Emily vaikutti olevan hyvällä tuulella. Istui hänen kanssaan katsomassa elokuvaa sen sijaan, että olisi maannut kotona peiton alla. Viime aikoina Lexakin oli ilmeisesti pitänyt huolta siitä, että Emily nousi ylös.

"Yksisarviset viittasivat hevosiin." Eli töihin. Emily huomautti huvittuneena.

"Niinhän minä sanoin. Jaloja eläimiä", Lawrence vakuutti.
Hän ei halunnut myöntää sitä, että oli keskittynyt viime viikot kaikkeen muuhun kuin omaan elämäänsä. Eikä ollut varma, milloin ehtisi vaihtaa fokustaan.
"Ja mitä siihen toiseen asiaan tulee... Näissä asioissa ei sovi hätiköidä."

Emily siristi silmiään.
"Ei sovi muuten odottaakaan liiaksi tai joku muu hämmentää puuroa joka olisi voinut olla sinun, Kultakutri."

Lawrence tuhautti nenäänsä. Jos kyseessä olisi ollut joku muu, hän olisi voinut käyttää karkeampia sanoja.
"Kyllä minä pärjään, älä huoli", hän vakuutti naiselle.
Hän sopisi treffeistä. Pian.

Emily tökkäisi miestä jalkaan.
"Muista mitä sanoin, muista." Emily huomautti. Miriam(?) oli ollut nätti nainen. Sellaisille oli vientiä.

Lawrence valui hieman alemmas sohvalla.
"Muistan, muistan."
Miriam vaikutti upealta naiselta, ja oli varmasti vain pelkkää tuuria, että tämä oli suostunut antamaan hänelle numeronsa. Ja nyt hän oli tuhlaamassa tilaisuutensa.

"Mmm." Emily mutisi vielä, keskittyen sitten elokuvaan. Jossakin vaiheessa hän estoitta oli siirtynyt kollegansa ja ystävänsä kainaloon.

Lawrence oli niin keskittynyt elokuvaan, ettei edes kiinnittänyt huomiota siihen, että oli kietonut toisen käsivartensa kevyesti Emilyn hartioille. Ja ei kai siinä edes ollut mitään ihmeellistä, hehän olivat vain ystäviä, siinä kaikki.
Pitäisi puhua asiat selväksi Liekenkin kanssa.
"Toisit joskus Merryn kylään."

Ei siinä ollut. Emily ei ajatellut Lawrencea kuin hyvänä ystävänä.
"Minä tuon."

"Hyvä."
Muriel oli yrittänyt vakuuttaa, että koira sopisi kyllä hänenkin aikatauluihinsa, mutta toistaiseksi Lawrence oli pidättäytynyt lemmikittömällä linjalla. Ihan vain, koska päivät saattoivat venähtää pitkiksi, ja se olisi hyvin epäreilua ainakin koiraa kohtaan. Kissa olisikin voinut pärjätä paremmin.

Emily katseli elokuvaa keskittyneenä ja nojasi päänsä ystävän hartiaan.
Oli taas helppo unohtaa koti ja siellä odottava tunnelma.

Tiistai 13. maaliskuuta 2018 - iltapäivä, Newcastle

Emily oli selvittänyt itsensä Hexhamista Newcastleen julkisilla ja oli miltein ylpeäkin siitä. Newcastlessa vielä Lawrencen asunnollekin. Nainen oli verhoutunut löysiin ja peittäviin vaatteisiin, ystävä ei kaivannut muistutusta lauantaista. Leukaperän mustelmaa hän ei tosin osannut peittää. Se oli tummunut kovin ilkeäksi ja oli myös kipeä. Hän soitti ovikelloa, toivoen että mies avaisi oven. Laurie ei ollut vastannut viesteihin.

Innokas harmaaturkkinen whippet ponkaisi jaloilleen ja vipelsi edeltä eteiseen, ponkaisten ovea vasten.
Ilmeisesti se oli päättänyt, ettei kylässä tarvinnut käyttäytyä, kun äiti ei ollut vahtimassa.
Lawrence kömpi ylös sohvalta ja seurasi koiraa ovelle.
Hän yllättyi nähdessään Emilyn.
"Oh, Emily, hei. Luulin, että olit vielä sairaslomalla?"
Tummissa silmissä häivähti huoli.
"Oletko kunnossa?"

Emily hymyili miehelle pehmeästi, puristaen kevyesti paperipussia jonka sisällä oli isot juustokakunpalat. Hän ei ollut ahminut, mutta syönyt kyllä tavallista enemmän makeaa nyt.
"Hei. Olenkin." Mutta se ei estänyt häntä liikkumasta.
"Olen. Voisinko tulla sisälle?"

"Totta kai. Minulla on täällä Nova seurana, mutta se ei varmaan haittaa?"
Olihan Emilyllä itselläänkin Merry, joten koira ei toivottavasti olisi ongelma.
Lawrence astui pois tieltä ja hätisti samalla innokkaan whippetin kauemmas, ennen kuin se pääsisi pujahtamaan rappukäytävään - jo toistamiseen. Oli ollut melkoinen treeni jahdata koiraa portaissa.
Oli hän sentään pukeissa, musta pitkähihainen oli siisti - mitä nyt harmaissa koirankarvoissa, samoin kuin collegehousut. Hiukset olivat vielä suihkun jäljiltä kosteat.

"Ei haittaa, Nova on suloinen kaveri." Emily naurahti, astuen peremmälle ja veti oven kiinni. Hän mittaili kollegaa huolestuneella katseella.
"... Olet ollut kovin hiljainen nyt."

Nova oli samaa mieltä, kiehnätessään häntä onnellisesti heiluen Emilyn ympärillä.
"Sisko toi sen pariksi päivää hoitoon", Lawrence selitti ja tarjoutui ottamaan Emilyn takin.
"Olen pahoillani, on ollut kaikenlaista. Onko... onko jotakin tapahtunut?"

Emily riisui takkinsa ja katsoi miestä arvioiden.
"Onhan siskosi edelleen kunnossa?" Niin kunnossa kuin sisko nyt saattoi olla.

Lawrence ripusti takin komeroon vaatekaapin alla. Joka oli naurattanut Liekeä.
Heidän välinsä taisivat olla peruuttamattomasti pilalla.
Mies räpäytti silmiään ja hieraisi otsaansa.
"Niin kunnossa kuin tällaisessa tilanteessa kai voi... Keuhkokuume on hellittänyt, mutta muuten..."
Hän kohautti hartioitaan.
"Tahdotko teetä?"

"Niin, sitä minä tarkoitin. Laurie, minä keitän. Mikä sinun on?" Mies ei tosiaan ollut oma itsensä.

Lawrence hätisteli Supernovan edeltään olohuoneen puolelle.
"Kaikki on hyvin, Millie. Olen vain nukkunut hieman huonosti."
Huonosti, koska painajaiset olivat alkaneet riivata häntä. Mutta se oli pientä, sellaista, mikä menisi ajallaan ohi.
"Kuinka sinulla on mennyt?"

Emily asteli keittämään sitä teetä.
"Hyvin. Kävin eilen terapeutilla joka siirtää minut toiselle kun hän palaa."

Lawrence valahti istumaan tummanharmaalle sohvalle, ja Supernova loikkasi hänen seurakseen divaaniosalle. Whippet jäi seisomaan terhakkaana, häntä villisti viuhtoen.
"Hyvä, että pääsit sinne näin pian."

Emily vilkaisi ystäväänsä.
"Lawrence. Mikä sinun on?"

Lawrence ojensi kätensä rapsuttelemaan Novaa korvien takaa.
"Kuinka niin?" hän kysyi, kurtistaen kulmiaan.

Emily huokaisi ja laski nostamansa mukit pöydälle, tassuttaen ystävänsä eteen.
"Nuo silmäpussit. Lawrence, edes minulla ei ole tuollaisia. Jopa minä nukun yöni. Mikä sinua valvottaa?"

Lawrence hieraisi silmänalusiaan. Ehkä joku voisi kuvitella, että hänellä oli villi yöelämä?
"Olen nukkunut vähän huonosti."

Emily kallisti päätää.
"Voin paremmin jos minun ei tarvitse miettiä mitä salaat."

Lawrence katsoi ystäväänsä onnettomana.
"Mitä jos kaikki miehet ovat potentiaalisia raiskaajia?"

Emily kurtisti kulmiaan. Miten?
"Mitä... Laurie, mitä sinä puhut?"

Lawrence juoksutti sormet ahdistuneesti läpi hiuksistaan.
"Jos kenelle tahansa voi tapahtua niin. Että..."
Oliko hänellä oikeutta puhua tästä? Varsinkaan Emilyn kanssa? Emilyn, joka oli joutunut elämään illan mittaisen painajaisen, joka varmasti vainoaisi mukana vielä pitkään.

Nainen koki sen toisin. Hänen elämänsä oli tainnut vaikuttaa näihin ajatuksiin. Lawrence oli suloisen herkkä mies.
"Että mitä? Menettää itsehillintänsä?"

"Niin."
Lawrence kohotti ahdistuneen tummat silmänsä Emilyn kasvoihin.
"Minulla ei ollut aavistustakaan, ettet sinä halunnut... Ennen kuin aloit itkeä. Hitto, millainen mies minä oikein olen, kun en huomaa edes sellaista?"

Punatukkainen kenttäratsastaja istui kollegansa viereeen. Muitta mutkitta hän nousi polvilleen sohvalla ja kietoi kädet miehen kaulan ympärille. Miten hän oli sotkenut niin rumasti rakkaiden elämiä? Hyvä jumala miten kamala hän oli.
"Koska minä en kertonut tai antanut ilmi etten haluaisi." Käsi silitti ruskeita hiuksia.
"Ja kun aloin itkeä, sinä lopetit heti. Valvoit kanssani ja kuuntelit minua, huolehdit. Sinä olet hyvä, ihana mies, jota minä itsekkäästi johdin harhaan kun yritin todistaa jotakin itselleni.

Lawrencen hartiat olivat jännittyneet, olivat olleet sitä lauantaista saakka.
Nova yritti tunkea kuonoaan hänen korvaansa sohvan toisella puolella.
"Sinä löysit jonkun, josta oikeasti välittää, ja se on tärkeintä", mies huomautti hiljaa. Ei sillä enää ollut väliä, vaikka hän olisikin ollut vain todisteluväline.
"Ensimmäinen tyttöystäväni oli kanssani vain, koska halusi saada ystäväni mustasukkaiseksi. Olen kai tavallaan tottunut..."

Emily nielaisi tyhjää. Mieli teki kiivetä miehen syliin, mutta se olisi jo varmaan antanut väärän viestin.
"En tuntenut Lexaa silloin. Yriti todistaa että voin olla muiden miesten kanssa." Että hän ei pitäisi naisista, hän vain kuvitteli, vikä oli hänen omassa miehessään. Jestas, miten hirveä nainen hän oli. Satuttanut monta ihmistä.
"Ensimmäinen tyttöystäväsi ei siis ymmärtänyt hyvän päälle." Emily tuhahti päättäväisesti.

"Olit hölmö", Lawrence myönsi. Mutta nyt Emilyn ei, toivottavasti, tarvitsisi enää esittää muuta kuin oli. Ainakaan itselleen, sillä sellainen kävi pidemmän päälle raskaaksi. Ellei nainen olisi ollut niin helvetinmoinen muuli, olisi suoritukselle melkein voinut nostaa hattua.
Melkein.
"Enpä tiedä, olimme silloin kuitenkin vasta kolmetoistavuotiaita, ei siinä iässä ymmärrä vielä paljoa mistään."

Millie, muuli. Niissä oli samaa sointia, eikö? Pitihän hänen siis sitten käyttäytyä sen mukaisesti. Emily silitti hiuksia ja halasi Lawrencen päätä vasten hartiaansa.
"Minä olisin pitänyt sinusta silloin oikein paljon." Hän naurahti vaisusti.
"Miksi mietit tuollaista? Lawrence, sinä olet upea mies joka varmasti tekisi naisen onnelliseksi."

"Olen nähnyt painajaisia", Lawrence vastasi hiljaa.
Se tuntui täysin typerältä, kun otti huomioon, mitä Emily oli joutunut käymään läpi. Mutta silti unet, jotka saivat havahtumaan hereille sydän tuskallisesti hakaten, kummittelivat hänen mielessään.
"Eihän Eugene ole yrittänyt ottaa yhteyttä?"

Emily kurtisti kulmiaan. Hän palaisi painajaisiin aivan juuri.
"Ei kertaakaan. Kai hän pelästyi kun sanoin että kerron hänen sukulaisilleen." Emily nojautuinvähän kauemmas.
"Painajaisia?"

Lawrencen hartiat rentoutuivat hieman. Ehkä Eugene oli tosiaan tajunnut, ettei saavuttaisi sillä mitään? Vai kykenivätkö psykopaatit edes sellaiseen ajatteluun?
"Painajaisia", mies myönsi ja vilkaisi Novaa, joka oli alkanut kirputtaa hänen ohimoaan. Muriel oli ajatellut, että se auttaisi lievittämään stressiä.
"Joissa tajuan... tehneeni sellaista väkivaltaa."

Emily katsoi miestä enemmän kuin hämmentyneenä.
"Mutta ethän sinä ole?" Hän ei myöskään nähnyt kultaista romantikkoa tekemässä niin.

Lawrence hätkähti ja pudisti kauhistuneena päätään. Ei, ei todellakaan, eikä koskaan tulisi tekemäänkään mitään, vai mitä? Silti unet vainosivat häntä toistuvina.
"En vain pidä niistä unista."

"Ei kukaan pitäisi. Ja varmasti kaikki jotka sinut tuntevat, ovat sitä mieltä ettet koskaan tekisi. Siskosi on opettanut sinut paremmin." Emily yritti piristää hieman.
"Sinä olet mahtava mies."

Lawrence hymyili. Hienan vaisusti, mutta hymyili kuitenkin.
"Siskoni on opettanut minut paremmin", hän myönsi.
"Se on vain... pysäyttävää. Että ihminen voi..."
Ei ollut hänen paikkansa omia ahdistusta.
"Helvetin kusipäinen psykopaatti."

Emily ei kokenut että Lawrence olisi ominut ahdistuksen.
"Ja sinä et ole sellainen." Hän huomautti hellästi.
"Sinä et satuttaisi ketään. Olette täysin erilaisia miehiä."

Emily oli sanonut, että Euhene oli hyvä mies. Ennen kuin tämä oli... naksahtanut.
Mutta ehkä siihen tarvittiin jo pohjalle jotakin. Jotakin sellaista, mitä hänessä ei ollut.
"Minä tosiaan toivon, että olemme", Lawrence totesi.
"Se paskiainen..."

Siihen tosiaan tarvittiin. Emily ei nähnyt miehissä samoja luonteenpiirteitä. Eugene oli ollut hyvä mies, mutta ei loistava mies.
"Olette. Sinä et koskaan painostaisi naisystävääsi missään asiassa."

"En tietenkään."
Painostaminen ei vain kuulunut suhteeseen. Kahden lastenhuoneen taloa ei ostettu, jos puoliso ei halunnut lapsia. Hitto!
Kylmä viha Eugenea kohtaan vihloi kipeänä.
"Jos joskus tahdot, että hän juoksee nyrkkiin..."

Emily naurahti ja otti kiinni Lawrencen kädestä, painoi sormet nyrkkiin ja siveli niitä rauhoittavasti.
"En halua. En halua sinulle hänestä ongelmia." Nyt kahden lastenhuoneen asunto Newburnissa oli historiaa. Hänellä oli Zoen vuodesohva tai Lawrencen sänky, jos halusi antaa Zoelle vapaata.
"Mutta haluan että muistat olevasi aina parempi."

"Ei olisi minun syyni. Jos juoksisi suoraan päin. Kerran tai pari."
Mutta ehkä kaikki oli suurin piirtein hyvin, jos Eugene ei tosiaan vainonnut Emilyä. Helvetti, tuollaiset teot saivat Lawrencen häpeämään sitä, että hän identifioi itsensä mieheksi. Valkoiseksi mieheksi, vielä kaiken lisäksi.
"Yritän muistaa."

"Lawrence, kukaan ei nyt juokse mihinkään. Kaikki on hyvin." Emily lupasi ja silitteli ystävän nyrkkiä rauhallisin vedoin.
"Ei mitään yrittämistä. Sinä et koskaan ahdistaisi naista nurkkaan lasten osalta. Tiedätkö, aina kisoissa pudotessani toivoin että putoaisin niin että kohtuni jouduttaisiin poistamaan vamman takia. Etten voisi saada lapsia. Sinä et tekisi mitään sellaista, koska olet hieno mies. Sellainen joka tulee pitämään kädestä lääkärin huoneeseen. Tiedätkö miten moni mies olisi kääntynyt siinä vaiheessa ovelle? Moni."

Lawrencen kulmat painuivat alemmas.
Se, että Emily oli kertonut joskus toivovansa, ettei putoamisen jälkeen nousisi enää ylös, oli jo riittävän paha. Eikä tämäkään toive maalannut naisen elämästä yhtään onnellisempaa kuvaa.
Helkkari.
"Onneksi pääsit pois. Vaikka olisin kyllä mieluusti valinnut sinulle jonkin muun tavan..."
Hän juoksutti vapaan käden läpi hiuksistaan.
"Sisko on opettanut minut hyvin."

"Sille tavalle ei voi mitään. Mutta nyt minä en ole siinä enää. Eilise terapia jälkeen olo on jo parempi. Minä tulen voimaan aivan hyvin." Hän lupasi hymyillen hieman. Oli hänellä Lexa. Ihana Lexa, joka nuokkui hänen kanssaan sohvalla ja katsoi elokuvia, kun hän ei jaksanut muuta.
"Niin on ja kiitos siitä siskollesi. Lawrence, ajattele nyt. Olet oikea herrasmies - avaat ovet, autat takin kanssa. Teet ruokaa, hiton hyvää sellaista, olet siisti, komea, sinulla on aika jännnittävä työ, olet herkkä, huolehtivainen ja kiltti. Etkä nyt avuton sängyssäkään minun mittakaavallani, mutta en ole kovin jäävi tuomari. Eikös sellaista jokainen hae?"

Juuri tällä hetkellä Lawrence ei tuntenut itseään millään muotoa hyväksi mieheksi, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Hän ei koskaan halunnut satuttaa ketään, ja silti tuntui tekevän niin jatkuvasti - eikö se ollut hetki, jolloin oli hyvä pysähtyä miettimään, mitä pitäisi tehdä toisin?
"Sinun ei pitäisi olla se, joka joutuu lohduttamaan minua, Millie", mies huomautti.
"Ja olen alkanut epäillä, että juuri sellaista naiset eivät hae."

Emily kurtisti kulmiaan. Mitä ihmettä tuo nyt höpötti?
"Tietenkin lohdutan sinua kun sinua ahdistaa, kyse ei ole siitä. Olet tärkeä minulle ja haluan että voit hyvin." Hölmö Laurie.
"Mistä sellainen epäilys?"

"Olet yksi muuli", Lawrence hymähti ja pudisti päätään.
"Ei sillä ole väliä. Kaikki on taas pian hyvin. Kun työkuviot selviävät tarkemmin, Halen paluu tapahtui lopulta aika nopeasti. Joko sinä tiedät, milloin Lady Edgerly siirtää hevosesi Rosingsiin?"

Emily pudisteli kevyesti päätään.
"Ei ole tietoa. Ehkä huhtikuussa? Tai sitten Badmintonin jälkeen. Lexington jää tänä vuonna väliin, kun on vain yksi neljä tähden hevonen." Emily hymyili pehmeästi.
"Ehkä sinun voisivat tulla samalla rekalla."

"Eipähän tarvitse jännittää pitkää lentomatkaa."
Vaikka enemmän matkustaneet hevoset olivatkin tottuneet rahtilentoihin, huoli vaivasi silti aina niin pitkään, että nekin olivat päässeet turvallisesti perille. Aina saattoi sattua jotakin, hevonen saattoi pillastua ja satuttaa itsensä, tai olla muuten vain niin hermostunut, että vaaransi myös muut.
"Ehkä. Säälin tallimestaria, hän joutuu järjestämään melkoisen määrän uusia karsinoita."

"Hänen työtään." Emily totesi huvittuneena.
"Että eipä se siitä muuksi muutu. Hän tekee sitä kokoajan kun hevosia tulee ja menee."

"Silti, miesparka."
Lawrencella ei ollut pahaa sanaa sanottavana Merrickistä. Hänellä oli pahaa sanottavaa hyvin harvasta Rosings Parkin henkilökunnan jäsenestä, tai asiakkaastakaan sen puoleen. Ehkei se olisi yhtään huonompi talli olla.
"En ole vieläkään soittanut Miriamille."

"Merrick vain itkee ja nauraa vähäsen. Olen aika varma että hänellä on jakomielitauti." Hän heitti sen vitsillä. Oli vain huvittavaa katsoa käytävillä kyynelsilmäistä, nauravaa miestä. Hullu walesilainen. Emily suipisti huuliaan. Hän oli vähän arvannut tämän.
"Ehkä se on ihan ymmärrettävää jos olet ajatellut noin rumasti." Ei ystävää saisi höykyttää.

Kun oli pelännyt olevansa potentiaalinen raiskaaja, ihan vain koska oli syntynyt tietyllä geenistöllä varustettuna?
"Se on yllättävän helppoa", Lawrence totesi ja hieraisi huokaisten kasvojaan.
"Hän on joutunut odottamaan ihan liian pitkään. Yleensä kai soitetaan ensimmäisen viikon aikana..."

"Mikä on helppoa?" Emily mutristi huuliaan.
"Älä ota stressiä siitä. Joskus tapaa ihmisiä huonolla hetkellä ja ehkä sitä ei sitten ole tarkoitettu?"

"Itkeä ja nauraa samaan aikaan."
Sellaista se oli, kun oli paljon tunteita. Välillä ei ollut aivan varma, kumpaa olisi halunnut tehdä. Heidän tallimestarinsa tosin vei sen aivan uudelle tasolle.
"Haluaisin, että se olisi ehkä tarkoitettu."

"En voi sanoa kokeilleeni." Emily valitsi niistä yleensä itkemisen, mutta se nyt johtui siitä että hän oli taipuvainen ahdistumaan helposti.
"No... Sitten ei auta kuin koettaa selittää?"

"Se ei ole mitenkään erityisen avartava kokemus."
Lawrence huokaisi ja hieroi nenänvarttaan. Nyt hän saattoi taas tehdä niin ilman kipua.
"Niin. Ei kai. Se on vain ollut hirvittävän epäreilua hänen kannaltaan."

"Laurie, joskus sellaista nyt vain sattuu. Jos hän ei ymmärrä, niin ei hän sitten ollut arvoisesi nainen ensinkään." Emily mietti hetken, valuen miehen viereen istumaan.
"... Puhun kokemuksesta."

Lawrence epäröi hetken, tutkien Emilyä katseellaan.
"Kestätkö kosketusta?" hän kysyi varovasti, ennen kuin edes harkitsi kietovansa käsivartensa naisen hartioille niin kuin ennen. Eihän sitä tiennyt, sen jälkeen mitä oli tapahtunut.
"Ehkä minäkin voisin käydä. Puhumassa ammattilaiselle."

"Kestän. Et sinä minua satuttanut." Toivuttuaan pahimmasta shokista oli ollut helpompaa jäsennellä tapahtumia. Järjestää tapahtuman ja ihmiset päässä.
"Ehkä sinun olisi hyvä. Ajattelet kovin rumasti itsestäsi."

Lawrence oli kiitollinen siitä, että saattoi vetää Emilyn kylkeensä niin kuin ennenkin. Naisesta oli tullut hyvä ystävä, kaikkien niiden hölmöjen aktiviteettien keskellä. Niin kuin lintubongauksen (hän ei ollut tunnistanut ainuttakaan lintua) ja geokätköilyn (kätköjä oli löytynyt kaksi).
"Tarkoititko Lexaa? Kun sanoit puhuvasi kokemuksesta."

Emilykään ei voinut sanoa tunnistaneensa lintuja ja hän oli tainnut eksyä kätköillessä, mutta se oli ollut hauskaa.
"Mm. Tarkoitan. Kerroin hänelle lauantaina että olin kihloissa ja... hän lopulta jäi."

Ja heillä oli ollut teetä. Termospullossa. Se oli hyvin englantilaista, eikö ollutkin?
Lawrence katsahti Emilyä silmäkulmastaan.
"Se on hyvä. Että hän jäi. Ja että sait kerrottua hänelle, vaikka... niin."
Vaikka sitä edeltävät tapahtumat olivat olleet hyvin ikäviä.

Se oli ollut hyvin englantilaista. Olisi pitänyt ottaa mukaan vielä posliininen matkakokoinen teesetti.
"Mm. Mutta hän jäi. Jos Miriamkin ymmärtäisi?"

Lawrence tuijotti televisioruutua, jolle unohtunut urheilukanava pyöritti snookeria.
"Ehkä ymmärtäisi", hän totesi melkein toiveikkaana.
"Hän vaikutti hyvin myötätuntoiselta ihmiseltä. Ainakin silloin. Olin aika lääkkeissä. Pitäisikö meidän syödä ne juustokakkupalat? Teekin ehtii jäähtyä."

"Hän on hoitaja, voisin kuvitella että hän on myötätuntoinen ihminen." Punapää vahvisti hymyillen ja nousi ylös.
"Syödään. Ja sinä olit silloin tosi lääkkeissä."

"Niin."
Siihen Lawrencekin laittoi uskonsa. Ja siihen, että hän voisi kyllä korvata sen, että Miriam oli joutunut odottamaan.
Ei kyse ollut ollut vain siitä, että tämä oli kaunis nainen. Vaan että silmistä oli katsonut takaisin kaunis sielu. Sellainen, joka oli vetänyt häntä puoleensa.
"Taisin laulaa sinulle jotakin paluumatkalla."

"Sinä lauloit upeasti Lady GaGaa." Emily totesi huvittuneena. Se oli ollut kovin kaunista.
"Tulkintasi boys, boys boysista lämmitti sieluani."

Lawrence kohotti käden kasvoilleen ja huokaisi syvään.
"Sano, etten esittänyt mitään sen kammottavampaa."

"... My heart will go on ei ole sinun karaokekappaleesi." Emily myönsi kaataessaan teetä kuppeihin ja ottaessaan kakut lautasille.

"... siinä kappaleessa on kuule kyse tunteesta", Lawrence totesi, käsi edelleen kasvojensa suojaksi kohotettuna.
Ai hitto. No, sellaista sattui. Etenkin lääkkeissä.
"Lauloin pentuna kuorossa."

Emily kohotti kulmaansa.
"Ehkä noin aikamiehenä nuo korkeat sopraanot eivät ole enää lajisi..."

Lawrence yskähti ja laski hitaasti kätensä pois kasvoiltaan.
"Millie, se on vain tunteesta kiinni", hän totesi uudelleen. Hänellä oli ollut hyvinkin kaunis sopraano silloin joskus vuosia sitten.

"Hyvä on. Tunteesta." Emily naurahti ja pudisteli päätään, istuen alas. Ah, kakkua.
"Olit oikein hurmaavaa seuraa. Miriamiakin taisi huvittaa."

"No, voisi sitä kai huonomminkin päivänsä viettää, kuin saamalla naisen hymyilemään", Lawrence huomautti, ja vei päättäväisen lusikallisen kakkua suuhunsa. Hitot. My heart will go on.

"Niin voisi. Hän vaikutti kovin huvittuneelta kun hain sinua." Ainakin siltä nainen oli näyttänyt.
"En kyllä vieläkään käsitä millä tuurilla tapaat sen näköisen naisen ensiavussa."

Lawrence ei voinut väittää, että olisi muistanut tarkalleen, mitä oli Miriamille puhunut.
Kunhan ei sentään laulanut. Voi luoja, jos hän oli laulanut, ottaisit jo pois täältä...
"En minäkään. Ja hän on kaunis kaikilla mahdollisilla tavoilla."

Emily kohotti toista kulmaansa.
"Kaikilla mahdollisilla?"

"Niin. Hän on aivan uskomattoman kaunis nainen ulkoapäin, kyllähän sen näkee kuka tahansa."
Tai ainakin Lawrence oli nähnyt Miriamin niin. Uskomattoman kauniina.
"Mutta hänellä on myös kaunis sielu. Tai miksi sitä tahtookaan sanoa."

Emily ei voinut kiistää sitä. Miriam oli... Kaunis.
"Sinä olet ihana. Miten muka nainen ei sulaisi sinulle?"

Lawrence vilkaisi Emilyä silmäkulmastaan.
"Toivon, että Miriam näkisi minussa edes jotakin sellaista, jolle voisi antaa mahdollisuuden kun vihdoin soitan."

"Ei kai sitä jokaiselle miehelle numeroa anneta?" Eiköhän nainen ollut nähnyt miehessä jotain. Oli numeronkin antanut.

"Ei kai niin", Lawrence myönsi. Ellei sitten silkasta säälistä.
"Toivottavasti en laulanut hänellekin..."

"Eikös hän laulanut itsekin?" Emily kiusasi hellästi.
"Ehkä olisi ollut vain otettu kuoropojan serenadista."

"Laulaa. Upeasti."
Lawrence oli saattanut katsella Miriamin videoita useampaan kertaan. Naisella oli aivan uskomaton ääni.
"Siinä on melkoinen ero päissään olevaan entiseen kuoropoikaan..."

"Ssshhh. Ajatus, ei kun tunne oli tärkein, ee?" Emily hymyili miehelle pehmeästi.
"Sanoit itse niin."

"Tunne on tärkein", Lawrence myönsi alistuneesti.
"Mutta en ehkä silti toivoisi yrittäneeni tehdä vaikutusta laulutaidoillani."
Hän lauloi ihan riittävän hyvin, niin ettei kuulostanut kammottavalta kun intoutui serenadeihin ruokaa laittaessaan. Mutta ei se silti ollut jotakin sellaista, millä hän olisi halunnut pörhistellä.

"Niin. Elä omien ohjeidesi mukaan." Emily naurahti ja pudisteli päätään.
"Painaako jokin vielä?"

"Minä yritän", Lawrence lupasi nöyrästi ja vei lusikallisen juustokakkua suuhunsa.
"Enköhän minä pärjää."
Hän kävisi keskustelemasta asioista vielä ammattilaisen kanssa. Keräisi rohkeutta ja ehdottaisi viimein treffejä Miriamille.

Emily oli jo syönyt oman palansa.
Eikä edes hävettänyt, hän voisi vedota traumaan.
"Oletko varma?"

"Mmm, olen", Lawrence vakuutti.
Todennäköisesti hän ehtisi heittäytyä tunteidensa valtaan vielä monta kertaa, mutta kyllä se siitä. Oli vain tapahtunut melko paljon lyhyen ajan sisään, ei kai se mikään ihme ollut?

Ei se ollut hime ja siksi miehen pitäisikin puhua siitä jonkin kanssa, mieluusti mahdollisimman pian.
"Kun minun sairaslomani loppuu, miten olisi maasto? Voit ottaa toisen pojista tai jos Miyato lainaisi Coraa?"

"Maasto kuulostaisi oikein hyvältä", Lawrence myönsi.
"Ehkä voisin kokeilla, onko Copper veljensä veroinen."
Hänen Jackinsa. Ehkä ei menisi kauaa, että hän pääsisi taas sen satulaan.

"Kokeile pois. Copper on hauska pakkaus." Emily naurahti ja siemaisi teetä rauhassa.
"Vähintään veljensä veroinen."

"Se ei varmastikaan ole päässyt osoittamaan todellista hilpeyttään valmennuksissa, joten maasto voisi olla mukavaa vaihtelua."
Hoitotilanteissa Copper sen sijaan oli osoittautunut varsinaiseksi huumorimieheksi.
"Onko olo vielä kovin kipeä?"

"Ei varmasti. Copper om hieno maastokaveri." Emily lupasi hymyillen.
"... Vähän. Mutta helpottaa."

Lawrencen kulmat painuivat hieman alemmas, ja hän sipaisi Emilyn hiuksia.
"Toivottavasti. Että pääset takaisin satulaan."
Eikä Emilyn tarvitsisi enää huolehtia siitä, että joku vaatisi tätä lopettamaan ratsastuksen parin vuoden sisällä.

Hän vain hymyili rohkaisevasti ystävälleen. Kyllä edelleen kirpaisi jos liikkui liian nopeasti tai kolautteli mustelmia johonkin, mutta muuten.
"Pääsen kyllä. En minä kestä tätä muuten."

Lawrence katsahti Emilyä silmäkulmastaan.
"Lähdetään sinne maastoon heti, kun olet sellaisessa kunnossa", hän lupasi.
Ehkä he molemmat saisivat hevosensa pian tallille.

"Joo. Mennään. Kunnon laukkamaasto. Häviäjä tarjoaa kaakaot." Emily hymyili hieman leveämmin.

Lawrence naurahti käheästi.
"Eikö se ole epäreilua? Jos kaakaot tarjotaan Loungessa ja sinä häviät, Lexa varmasti tekee ne sinulle ilmaiseksi..."
Hän olisi pukannut Emilyä kylkeen, ellei tämä olisi juuri tällä hetkellä ollut mustelmien peitossa jo muutenkin.
"Olkoon. Häviäjä tarjoaa kaakaot."

"Ei tee, lupaan! Maksan ne ihan itse." Emily nauroi miehen logiikalle. Aiheellinen huoli kyllä.
"Hyvä poika."

Hyvä poika.
Lieke oli taitanut käyttää hänestä samoja sanoja.
Lawrence ei ollut koskaan halunnut satuttaa naista. Mutta juuri niin hän oli taitanut päätyä tekemään.
"Siinä tapauksessa se sopii. Mahdollisimman pian."

Emily kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Lawrence. Painaako sinua vielä jokin?" Jos hän saattoi nauraa ja ystävä oli vaisu, tässä oli jotain mätää.

Lawrence kohautti toista hartiaansa.
"Pohdin vain, etten aina ole tehnyt elämässäni viisaita päätöksiä", hän vastasi, ottaen kulauksen teestään, joka oli alkanut jo jäähtyä.
"Mutta kyllä se siitä."

"Kuka meistä olisi aina tehnyt? Kuule, saarnaat syntiselle." Emily huomautti hellästi.
"Kaikki kääntyy vielä hyväksi, lupaan."

"Niin kääntyy, uskon sen kyllä."
Jos Lawrence vain olisi tiennyt Pikkuloisesta, joka kasvoi hänen kaksoissisarensa sisällä, ja kohusta, joka tämän ympärillä velloi. Mutta hän oli ollut yksinkertaisesti liian kiireinen lukemaan julkkisuutisia, varsinkin, kun Pariisin isku oli vaatinut hänen huomionsa.

"Niin." Emily vilkaisi puhelintaan kun se alkoi soida.
"Minun pitäisi varmaan mennä, äiti näemmä kaipaa. Jos... jos tulen käymään joku päivä? Ennen kuin palaan töihin?"

Lawrence käänsi katseensa Emilyyn.
"Ihan milloin haluat. Tai minä voin tulla katsomaan sinua, soitat vain."
Zoe tuntui tekevän joka tapauksessa pitkää päivää tallilla.
"Tarvitsetko kyydin?"

"Ei, minä soitan äidille matkalla bussille ja hän ei varmaan lopeta ennen kuin pääsen Hexhamiim asti." Emily hymähti vaisusti.
"Minä soitan." Hän nousi ja meni eteiseen. Voi kun olisi voinut tehdä jotain ystävän hyväksi.

Lawrence olisi halunnut tarjoutua saattamaan Emilyn bussipysäkille, ulkoiluttaa vaikka Novan siinä samalla.
Mutta tuskin tämä kaipasi häntä kävelemään vierellään samalla kun puhui puhelimeen. Ja nyt oli päiväsaika, joten mitään pahaa ei tapahtuisi, eikö niin?
Hän nousi Emilyn seurana ja asteli eteiseen, auttaakseen takin naisen päälle. Nova pyöri toiveikkaana heidän jaloissaan.

Emily ei pelännyt kulkea kaduilla. Ei kukaan satunnainen ollut käynyt hänen kimppuunsa. Saatuan mustan villakangastakin päälleen hän kääntyi rutistamaan Lawrencea tiukasti.
"Kultarakas, ole kiltti ja selvitä asiasi."

Lawrence halasi takaisin hieman varovaisemmin, mutta vain, koska Emilyn keho oli kokenut kovia.
"Minä selvitän", hän lupasi, ja työnsi varmuuden vuoksi jalkansa Novan eteen estääkseen koiraa pujahtamasta naisen mukana käytävään.

Emily livahti käytävään sukkelasti ja soitti äidilleen. Äidillä oli huoli tyttärestään. Oli työstressi liikaa, miksi hän purki kihlauksen?

Perjantai 18. toukokuuta 2018 - iltapäivä, Newcastle

Emily oli päättänyt tänään kutsua Lawrencen käymään kun tiedossa oli rento päivä, joka oli ohi jo aamupäivästä. Ensi viikonloppuna olisikin sitten taas kisoja. Hän veti juuri kaapista Lexan leipomaa kiivin ja limen makujen värittämän piirakan kun ovikello soi. Hän asteli ovelle ja tuuppasi Merryä syrjään.
”Lawrence! Hei!”

Silmäkulma tikattuna, huuli halkaistuna ja kyynärsauvoihin nojaavana Lawrence näytti siltä, kuin olisi lentänyt pahemminkin hevosen selästä. Ei ollut tosiaan ollut hyvä ajatus käyskennellä ympäriinsä kipeällä jalalla.
Silti hän hymyili nähdessään Emilyn.
"No mitä voittaja?"

Emily mutrsiti huultaan ystävän nähdessään ja halasi tuota, ennen kuin päästi miehen peremmälle.
"Voi sinua. Et näyttänyt viimeksi noin pahalta kun näimme. Mistä huuli ja silmäkulma?"

"Kompuroin", Lawrence totesi vähättelevästi ja konkkasi sisään. Merry-parka ei selvästikään ymmärtänyt, miksi tuttu mies oli kasvattanut itselleen lisäjalat, ja pinkaisi hyvän matkaa taaksepäin mulkoillakseen häntä turvallisesti kulman takaa.
"Että neljän tähden voittaja. Miltä nyt tuntuu?"

"Mihin? Oveen, nyrkkiin?" Emily todellakin halusi tietää.
"Aika helvetin hyvältä. teetä vai kahvia?"

"Katuun."
Olihan se tavallaan totta, silmäkulma oli auennut asfalttiin osuessaan.
Lawrence virnisti ja tökkäsi Emilyn hartiaa.
"Vain helvetin hyvältä? Ohhoh. Teetä."

"Minkä kautta? Olen huolissani." Emily naurahti ja antoi toisen konkata rauhassa kohti tilavaa keittiötä. Hän naksautti keittimen päälle.
"Hyvä on, olen täynnä euforiaa, mutta en halua hieroa sitä naamaasi. Riittääkö?"

"Nyrkin."
Lawrence tunsi olonsa toivottoman kömpelöksi keppiensä kanssa. Keppien, joita ei olisi tarvittu, jos hän olisi malttanut pysyä levossa hetken.
Voisi olla, ettei hän saisi enää mahdollisuutta osallistua neljän tähden kisaan. Se siitä haaveesta.
"Ei, ei riitä. Voitit Badmintonin."

"Laurie." Emily totesi hieman huolestuneena. Miksi suloinen mies oli saanut nyrkistä?
"Miksi siinä niin kävi? Ja niin voitin. Nyt olen kuten kuka tahansa tavallinen ratsastaja." Emily hymähti ja otti teekupit esiin.

Lawrence olisi huitaissut kättään jos olisi voinut.
Ei sillä ollut väliä nyt.
"Kuten kuka tahansa kaksi kertaa Olympialaisiin osallistunut neljän tähden voittaja. Et tahtoisi Jackia itsellesi, jos minä en tästä enää parane?"

Emily kääntyi katsomaan miestä ne hermostuttavan suuret silmänsä todella suuriksi levinneinä.
"Tietenkin paranet. Älä horise." Hän totesi melkein säikähtäneenä.

Lawrence naurahti ja pudisti päätään.
"Äh, totta kai. Se on vain ranskalaispuoleni dramaattisuutta. Joten, alahan puhua. Haluan tietää kaikki yksityiskohdat. Miksi valitsit sellaisen reitin maastoesteillä?"

"Niin. Sitä minäkin. Sinä tulet kuntoon ja olemme yhdessä joukkuueessa." Emily vannoi ja otti teelaatikon esiin. Teetä riitti kun molemmat harrastivat sitä.
"Se sopi meille. Tico on ketterä hevonen ja se selviää vaikeasta reitistä jolla höylätä aikaa pois. Tiesin että jos ratsastan nopean radan, pääsen ainakin... Lähelle kärkeä."

Merry uskalsi vihdoin tulla lähemmäs Lawrencen laittaessa pelottavat lisäjalat - kyynärsauvat - pois.
"Suunnittelin samaa Jackin kanssa", hän totesi, kumartuen rapsuttamaan koiranpentua korvan takaa.
"Nayn kanssa olisi pitänyt pelata varmemman päälle, jos aurinko olisi sattunut paistamaan väärästä kulmasta..."
Hän vaikeni ja pudisti päätään. Ei sillä ollut väliä. Ei ehkä tulisi olemaankaan.
"Kai te juhlitte kunnolla Lexan ja Bexin kanssa?"

Emily vilkaisi Lawrencea melkein tuimasti.
"Älä puhu noin. Sinä olet mukana ensi vuonna ja Nay ehtii pelästyä varjoja kymmenet kerrat." Hän tuhahti melkein mielenosoituksellisesti.
"Kävimme syömässä porukalla."

Lawrence pudisteli päätään. Negatiivisuus sikseen, Emily ansaitsi saada iloita voitostaan rauhassa.
"Omaa syytäni, millainen idiootti rikkoo jalkansa laskeutuessaan satulasta..."
Ja oikeasti laskeutuessaan, ei pudotessaan.
"Olin hengessä mukana."

"Se oli oikein taitavaa kyllä." Emily totesi hymyillen.
"Sentään pääset todistamaan muut taitosi kun nilkkasi on taas kunnossa."

"Toivottavasti", Lawrence hymähti ja suoristautui viimein tuolissaan.
"Siskoni oli kuin ampiainen kun sai kuulla, että en päässyt edes starttaamaan..."

"Voi sinua." Emily hymähti.
"Selvisit kuitenkin kertomaan siskosi kiukusta." Hän ojensi teemukin ja tarjottavia miestä kohti.

"Juuri ja juuri", Lawrence myönsi nöyränä.
"Vannon, että korvani soivat edelleen. Terveyden kanssa ei kuulemma pitäisi leikkiä... Mutta en syytä Murielia, hän joutui kuitenkin itse jättämään ratsastuksen."

"No ei sen kanssa saakaan leikkiä, jos mielii jatkaa." Emily huomautti ja kaatoi vettä mukeihin.
"Idiootti."

Lawrence laski katseensa nöyränä pöydänpintaan.
Tässähän se nähtiin, nilkkaa särki pahemmin kuin aikaisemmin.
Hän ei jaksanut leikkiä nöyrää kovinkaan pitkään, vaan kohotti katseensa.
"Joten, mitä aiot tehdä voittobonuksellasi?"

Emily nosteli teepussia mukissa.
"En tiedä. Ajattelin käyttää sen autoon, mutta saan punaisen Ibizani takaisin."

"Ei siis tarvetta uudelle autolle", Lawrence totesi, nykäisten mukiaan varovasti lähemmäs.
"Tee jotain villiä?"

"ei oikeastaan. Ja minä teen, lähden paratiisisaarelle syksyllä kun kausi alkaa hiipua. Tosin sekin matka on jo maksettu." Pitihän se häämatka käyttää.

"Kai Lexa lähtee seuraksi?" Lawrence kysyi, yrittäen olla muistelematta, millaiset olosuhteet olivat johtaneet siihen, että Emilyllä oli nyt ylimääräinen matka käytettävissään.

”Lähtee. En kai minä yksin menisi?” Hän naurahti hymyillen.
”Miten Kultakutrin puuro hautuu?”

"Jos haluaisit ottaa hetken tauon aivan kaikesta?" Lawrence ehdotti. Tuskinpa vain, Lexalla ja Emilyllä tuntui menevän hyvin, ainakin hän todella toivoi niin.
Kysymys sai miehen vakavoitumaan hieman.
"Se oli Miriamin exän nyrkki, joka halkaisi huulen."

Heillä meni oikein hyvin. Yhteinen vuokra-asunto, Lexa oli ollut mukana katsomassa kisoja.
”... oh. Miten siinä niin kävi?”

Lawrence hieraisi otsaansa. Hän oli toivonut, ettei heidän tarvitsisi sivuta aihetta nyt, kun Emily oli vasta saavuttanut upean voiton, mutta ei kai hän voinut vain kuitata kaikkea kädenheilautuksella?
"Miriamin exä ilmestyi sairaalalle ja alkoi ahdistella. Oli painanut Mimin autoa vasten, kun tulin hakemaan häntä..."

Emily katsoi miestä huolestuneena.
”Onhan Miriam kunnossa?”

Lawrence nyökäytti päätään ja hieraisi uudelleen otsaansa.
"... Jouduin heitetyksi putkaan."

Emily katsoi miestä hetken ja pärskähti.
"Et ole vakavissasi."

Lawrence antoi otsansa kopsahtaa pöytää vasten, niin että silmäkulman tikattua vekkiä vihlaisi.
Irvistys kävi kasvoilla.
"Täysin."

"Voi kultapieni." Emilyä se tosin vain huvitti.
"Kuka sinut kävi lunastamassa vapauteen, oi suuri jengisankari?"

Emily ei kuulostanut lainkaan niin osaaottavalta kuin olisi pitänyt.
Lawrence oli hetken hiljaa.
"... Sisko..."

Emilyä alkoi hihityttää enemmän. Hän oli kuullut Laurien siskosta.
"... Siskosi toki oli hyvällä tuulella asian suhteen?"

Lawrence piti otsansa pöytää vasten painettuna.
"Riemukas."

"Varmasti. Mutta olet edelleen elossa, joten kaikki hyvin? Tapasiko hän Miriamin samalla?"

"Mmmmh", Lawrence myönsi, kuulostamatta itse kovinkaan vakuuttuneelta.
"Tapasi. Ja kiusasi jo silloin."

"Owww. Mutta pitää kai sitä vähän kiusoitella?" Hän hyrisi tyytyväisenä ja pörrötti ystävän hiuksia.
"Noh, pitääkö suklaapuurosi sinusta?"

Lawrence puhahti.
"Sinä et selvästikään tunne siskoani..." hän mutisi, ja kohotti viimein katseensa.
"Toivon niin. Uskoisin, että pitää."

Emily kohotti kulmaansa.
”Uskoisit? Mikä saa uskomaan mutta ei tietämään?”

Lawrence kurtisti kulmiaan.
"No, tiedän. Luulisin."

"Kuulostaa paremmalta. Tytön pitää osata arvoistaa noin ihanaa miestä ja ritaria." Emily huomautti hymyillen.

Juuri tällä hetkellä Lawrence ei tuntenut itseään kovinkaan ritarilliseksi.
"Millie, jouduin putkaan, koska tappelin hänen exänsä kanssa. Se ei ole kovin... ihanaa."

"Koska pidit huolta naisestasi." Emily huomautti virne toista suunpieltä nykien.
"Älä ole niin suppea ajatuksiesi kanssa."

"En ole silti ylpeä itsestäni", Lawrence huomautti.
"En ole koskaan lyönyt ketään sillä tavalla."

"No. Ehkäpä se sankari osaa nyt pitää nokkansa kaukana sinun prinsessastasi ja sinun ei tarvitsekaan?" Emily ehdotti pehmeästi.
"Ei maailma siihen kaadu. Miksi kaatuisi?"

Lawrence vilkaisi Merryä, joka oli kiikuttanut hänen jalkoihinsa vinkulelun. Niinpä niin. Squieek.
"En vain halua, että hän ajattelee minun olevan samanlainen."

"Kai edes puhuitte siitä? Ja jos, onko hän sitten ollut erilainen?" Emily kurtisti kulmiaan.

"Mmm, puhuimme", Lawrence vastasi, sukaisten sormet läpi tummista hiuksistaan.
"Hän vakuutti, että ymmärtää. En silti ole ylpeä itsestäni."

"Ei sinun tarvitse olla ylpeä, mutta sinun ei myöskään tarvitse ruoskia itseäsi asiasta." Emily siirtyi ystävänsä luokse ja halasi tuota hellästi.
"Et vain tee sellaista uudelleen."

Lawrence nojautui kevyesti halausta vasten. Sitä hänkin toivoi, ettei toimisi niin uudelleen. Mutta mistä sen saattoi tietää?
"Tuntuu, että olen pilaamassa elämääni kovaa vauhtia", hän huomautti, ja naurahti nopeasti päälle keventääkseen lausahduksen sävyä.
"Hitto, meidän pitäisi juhlistaa voittoasi. Jäin kokonaan paitsi voitonjuhlista koipeni kanssa."

"Miten niin?" Emily kysyi hieman tiukemmin. Se oli vakava huoli.
"Psht, siitä on jo aikaa. Kuule, minä autan mieluummin sinua."

Lawrence tuhahti.
"Ranskalaista dramaattisuutta. Kunhan mursin nilkan ja aloin riehua", hän korjasi sanojaan, vaikka niihin kätkeytyikin aito huoli.
"Silti, minä en päässyt juhlimaan. Hitot, olen haaveillut Badmintonin voitosta polvenkorkuisesta! Tämä saattaa olla lähimpänä, mitä ikinä pääsen sitä."

"Ja sinä voitat sen vielä itse, hitto!" Emily sihahti ja pyöräytti silmiän. Dramaattisuutta todellakin.

Lawrence nauroi käheästi.
"Tai ehkä pitäisi tähdätä Kentuckyn voittoon? Bexillä on jo Burghley, ja sinulla Badminton. Se voitaisiin melkein laskea Grand Slamiksi, eikö?"

"Joo, tehdään niin. Pistetään sitten kolmeen pekkaan ekstrapalkinto. Laurie, olet nero! Nyt vain Bexin pitää voittaa Burghley uudelleen. Minulla ei ole toivoakaan." Ehei, hän lähtisi hakemaan vain puhdasta suoritusta.

"Bex on tehnyt sen jo kerran, ja vielä ensiyrittämällä. Kuinka hankalaa olisi muka toistaa suoritus?" Lawrence huomautti.
"Laiskuutta vain, jos ei tule voittoa tänäkin vuonna."

Emily vain nyrpisti nenäänsä.
"Todennäköisyydet ovat häntä vastaan ja hän on siellä Duffylla. En tiedä millä hevosella hän osallistuu Tryoniin, mutta veikkaisin Dianaa. Ja minulla on Burghleyssä herra Visionääri, Copper."

Lawrence tyrskähti.
"Millie, vitsi. Olen osallistunut Burghleyyn riittävän monta kertaa tietääkseni, ettei sitä voiteta noin vain. Paitsi tietenkin toinen meidän tulevaisuuden lupauksistamme."

Emily nyrpisti uudelleen nenäänsä.
"Bex on voittanut kaikki todennäköisyydet jos saa aikaiseksi puhtaan Duffylla. Minä taas menen hakemaan sinne puhdasta. Copper on hyvä, mutta hitto, ei niin hyvä. Ei vielä. kai."

"Eikö Bex jo voittanut jonkin verran todennäköisyyksiä, kun otti ja voitti Dianalla?" Lawrence huomautti.
"Tai sitten sinä voisit jatkaa aloittamallasi linjalla, ja ottaa voiton Copperilla?"

”Jonkin verran mutta sitä epätodennäköisempää uusi voitto on.” Emily huomautti takaisin.
”Kuten sanoin, se on hyvä mutta vaatisi helvetinmoisen ratsastuksen minulta että se pystyisi siihen.”

"No, sitten sinun täytyy vain ratsastaa helvetinmoisesti", Lawrence naurahti ja ojensi kättään pörröttääkseen Emilyn hiuksia.
"Häälahjaksi Reynardille?"

”Vain ratsastaa...” Emily puhisi ja pudisteli päätään. Tuo oli jo pahinta saivartelua.
”Sehän olisi hieno häälahja, mutta epäilen. Katsotaan jos minulla on edes töitä silloin. Kun minä sillälailla... mmhm.”

Lawrence väläytti niin herttaisen hymyn, kuin haljenneella huulellaan pystyi - ainakaan hammasrivistöä ei ollut jouduttu laittamaan uusiksi, jotakin hyvää, eikö niin?
"Vain ratsastaa", hän toisti, vakavoituen hieman.
"Ei kai se mitään vaikuta?"

Se oli positiivista. Hammasremontit olivat kamalia.
"En minä tiedä. Ei siitä ole sanottu mitään, mutta siksi pidin sitä piilossa. Pelkään että he eivät ymmärtäisi."

Lawrence kosketti Emilyn käsivartta.
"Hei, en usko, että siitä tapahtuu mitään. Edgerlyt ovat varsin yksityisiä ihmisiä itsekin, joten tuskin ratsastajienkaan yksityiselämä vaikuttaa. Sitä paitsi Charles on naimassa irlantilaisen, Lady Edgerlyllä taitaa olla nyt muuta kauhisteltavaa. Kaikella kunnioituksella."

Emily naurahti vaisusti. Niin, saattoi olla.
"Niin, mutta... jos se on liikaa?" Emily puraisi huultaan.
"he ovat myös osittain kovin vanhanaikaisia ihmisiä. Lady, en tiedä nuoremmasta Edgerlystä."

Lawrence yskähti. Hän toivoi, että olisi voinut väittää muuta, mutta olivathan Edgerlyt kieltämättä hieman vanhanaikaista väkeä. Hieman. Joissakin asioissa.
Charles oli silti hänen parhaita ystäviään.
"Ei olisi oikein erottaa ketään sellaisesta syystä."

"Ei kukaan puhunut siitä olisiko se oikein tai järkevää. Niin itserakkaalta kuin se kuulostaa, minä tiedän että olen hyvä." Oli tiennyt jo muutaman vuoden. Englannissa oli paljon kenttäratsastajia, mutta olisi typerää irtisanoa yksi huippuja.
"Kaikki eivät vain... halua sellaista nimensä yhteyteen."

"Luulen, että sellaisesta voisi nykyään saada syytteen", Lawrence huomautti kulmiaan kevyesti kurtistaen. Hän uskoi vilpittömästi siihen, etteivät Edgerlyt muutoinkaan menisi erottamaan ketään sellaisesta syystä, eikä Emily ollut antanut mitään muuta syytä epäillä työpanostaan.

"Voisi sen aina naamioida mihin haluaa." Emily puraisi huultaan.
"... Lexa on irtisanottu sen takia. Se että jokin on kiellettyä, ei tarkoita etteikö niin tapahdu. ja minä idiootti haluaisin käyttää voittorahat hevoseen..."

"No voi helvetti", Lawrence puhahti vihaisesti.
"Sinun tapauksessasi ei voisi vedota mihinkään, olet huippu... No sitten käytät."

Nainen naurahti pehmeästi.
"Olen huippu koska minulla on hyviä hevosia." Hän muistutti. Ilman sitä tuuria joka oli vienyt hänen yksien maan parhaimpien kenttäratsujen omistajan luo... Se oli auttanut matkalla huipulle.
"Koeratsastin sen kerran, pitäisi uudelleen. Onko ihan hullua käyttää kahdeksan tuhatta nuoreen hevoseen?"

"Älä vähättele itseäsi. Onhan minullakin ollut yhtä huippuja hevosia", Lawrence huomautti. Ei se menestystä silti taannut, kuten nähtiin.
"On. Varmasti. Mutta joskus on oltava hieman hullu."

Mutta se auttoi. Oli mahdotonta menestyä, oli kuika hyvä tahansa, jos oli huonoja hevosia.
"Näyttikö Miyato sinulle sitä? Se hänen äitinsä kasvatti jota ei ostettukaan?" Amerikkalaismies tuntui esitelleen hassua oria kaikille lähiaikoina.

Lawrence pudisti päätään.
"En ole oikein ollut tallilla", hän vastasi ja haki hymyä kasvoilleen.
"Millainen hevonen? Muuten kuin nuori?"

"No, hän näyttää sen sinulle varmasti." Emily lupasi nauraen. Tai sitten hän näyttäisi, jos ostaisi sen.
"Nuori, kuusi vasta. Novicen tasolla. Isä on täysiverinen, entinen laukkuri, kisannut kolmea ja neljää tähteä. Emä on Miyaton entinen kilpatamma, kahdessa tähdessä kilpaillut. Säpäkkä, siitä huomaa että siinä on täysiveristä. Koulu ei ole vahvuus, kuumuu ja vähän raju kädelle innostuessaan, mutta ei mitään verrattuna vaikka Duffyyn."

Ehkä pitäisi käydä katsomassa, kunhan pääsisi kepeistä eroon. Lawrence ei halunnut ottaa turhaan sitä riskiä, että reaktiivinen kilparatsu saisi sydänkohtauksen kyynärsauvat nähdessään. Ja ehkä tallille meneminen nyt myös kirpaisisi, vaikkei hän halunnutkaan sitä myöntää.
"Kuulostaa siis täydelliseltä sinulle."

"Se tuntui mukavalta, hyppää nätisti kentällä. Pitää kokeilla se vielä maastossa ja pyytää vähän mielipiteitä." Se oli kuitenkin iso raha. Sille olisi ollut muutakin käyttöä, vaikka hän autonsa itselleen saikin.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"Pitää tulla katsomaan", Lawrence totesi ja oikaisi hieman kipeää koipeaan.
"Lewikselta saisi ainakin varmasti asiantuntevan mielipiteen. Jos hän on tulossa Rosingsiin päin?"
Hän kohautti olkapäitään.
"Ei paljoakaan. Kunhan olen."

"On tulossa ja ajattelin kysyä. Sinä saisit myös koeratsastaa sen, ellet olisi vammautunut." Emily tuhahti pehmeästi. Laurie olisi ollut ratsastajana hyvä toinen mielipide.
"Ethän rasita jalkaasi liikaa, että saat sen kuntoon?"

"Kysy Bexiä?" Lawrence ehdotti. Kahdella ratsastajalla taisi olla jossain määrin samanlainen mieltymys omalaatuisiin hevosiin.
"Tuossahan se roikkuu mukana. Jos ei parane, otatko groomiksi? Voin harjailla hevosia minimipalkalla."

"Epäilen että minun ja bexin mieltymykset ovat silti liian erilaiset." Ja rehellisyyden nimissä, niin julmaa kuin se olikin, Emily ei halunnut Bexin mielipidettä.
"Hänestä kuitenkin Nyx, Duffy ja Selkie ovat ratsastettavia ja kivoja hevosia." Ja naiset olivat asiasta lievästi eri mieltä.
"En ota, koska ratsastat vielä kunhan se paranee."

"No, ehkä voisit sitten harkita ostamista toisen kerran, jos Bex olisi erityisen mieltynyt Dittoon?" Lawrence ehdotti virnistäen. Kieltämättä Charlesin ratsastajalla oli mielenkiintoinen maku, mitä ratsuihin tuli, mutta jokainen tyylillään, eikö niin?
"Mutta eiköhän Lewisin mielipide ole riittävä. Ja minä vain varmistelen selustaani."

”Et varmistele yhtään mitään kun ei ole tarvetta.” Emily puhahti ja laski teemukin sormistaan.

"Aina pitää olla suunnitelma B", Lawrence muistutti.
"Siltä varalta, että ensimmäinen suunnitelma pettää. Niin käy ainakin Nayn kanssa jatkuvasti."

”Nay vain kultaisena mussukkana huolehtii että katsot kaikki vaihtoehdot.” Emily virnisti hieman.

"Varsinainen mussukka", Lawrence tuhahti.
"Sen kohdalla nimi oli enne. Itsepäisempää otusta saa hakea."

"Siinä on kyllä vähän manattu hevonen nimellä." Emily myönsi hymyillen.
"Niin kuin on kyllä se minun katselema kakarakin."

"Mmm. Irlantilainen laulu, ilmeisesti."
Hieno hevonen Naykin oli, kunhan tiesi, kuinka käsitellä sitä. Koskaan ei voinut ennustaa, kummalla sarjalla kavioita se oli mennyt heräämään.
"American Idiot. Melkoinen nimi."

Nay oli kyllä hauska eläin, sen Emily myönsi.
"Niin on. Miyaton äidin huumori on kukkinut. Ja mikä parasta, sen lempinimi on joku pokemon, kai."

Lawrence kurtisti kulmiaan ja kaivoi puhelimensa esille. Pikainen googletus sai hänet tyrskähtämään ruudulle ilmestyvälle kuvalle.
"On se pokemon... Onko yhdennäköisyyttä?"
Hän käänsi ruutua Emilyä kohti.

Emily kurtisti kulmiaan ja katsoi myös.
Ei helvetti.
"Voi jumal... Ei onneksi. Vaikka silmät ovat yhtä häiritsevät. Diton, sen hevosen, molemmat silmät ovat siniset. herasilmät. Se on aika kirjava mustanruunikko."

Lawrence tyrskähti uudelleen kuvalle ja alkoi selata löytämäänsä sivua alemmas.
"Muuttuu näemmä kiveksi nukkuessaan... Vähän erilainen kaveri, tämä sinun Dittosi siis? Erottuu ainakin joukosta kisoissa. Onko kuvaa?"

"Epäilen vahvasti ettei minun muutu. Liikkuu varmaan unissaankin. Tai siis. katsomani. Ei minun." Se ei vielä ollut Emilyn. Hän otti puhelimensa ja etsi kuvan hevosesta. Se näytti juosseen maalilätäkön läpi turpa maata viistäen.

Lawrence kohotti merkitsevästi toista kulmaansa.
"Vai katsomaasi", hän hymähti, lainkaan vakuuttumatta.
"Vinhan näköinen otus."

"Katsomaani." Emily painotti hymyillen.
"Eikö olekin? Hirvittävän hauskan näköinen."

"Katsomasi hevonen on hirvittävän hauskan näköinen", Lawrence myönsi, painottaen ensimmäistä sanaa aivan tahallaan.

"Niin on." Se oli oikein hauska otus.
"Pitää katsoa miten toinen koeratsastus menee."

Lawrence sulloi puhelimen takaisin taskuunsa ja loi Emilyyn katseen, joka kertoi selvästi, ettei hän uskonut sanaakaan. Emilyn katsoma hevonen taisi olla jo käytännössä ostettu.
"Olisihan se hienoa omistaa oma hevonen."

Ei ollut. Vielä.
"Olen hullu. Siihen menee järjettömästi rahaa, isoissa kilpailuissa on valtavat maksut. Olen hullu. Silti haluaisin. ostaa ja viedä huipulle yhden ihan itse."

"Millie, olet kenttäratsastaja. Tietenkin olet hullu, se taitaa kuulua työn kriteereihin", Lawrence huomautti ja muksautti naisen käsivartta kaikella rakkaudella.
"Sitten pitää vain tienata hyvät bonukset."

"Niin kuuluu. Ja en minä saa tällaisia bonuksia joka vuosi." Emily pudisteli päätään.
"Olen vain hullu."

"Kenttäratsastaja", Lawrence intti.
"Voi olla, että minäkin olisin käyttänyt voittobonuksen aivan samalla tavalla. Olen haaveillut omasta hevosesta polvenkorkuisesta."

”Osta sellainen kun olet toipunut. Palkkioksi itsellesi.” Emily totesi hymyillen pehmeästi.

"Minulla on jo Mustang", Lawrence muistutti. Ei hänellä olisi ollut koskaan autoon varaan, ellei Tiarnan olisi mennyt kyllästymään omaansa.
"Katselemasi hevonen olisi oikein hyvä palkinto Badmintonin voitosta."

”Se on totta. Mustangisi on aika hieno. Ja onhan se, siihen asti että se on minulle järjettömän tappiollinen sijoitus.” Oli rumaa puhua hevosesta niin mutta sitähän kilpahevoset olivat.

"Minä tiedän", Lawrence vakuutti lähes isällisellä ylpeydellä.
"Mutta oma hevonen se silti olisi. Hieno katsella, vaikkei mitään muuta."

”Se on totta, mutta... no, ammattitauti haluta kilparatsu.” Emily naurahti.

"Ei Lewis antaisi sinun ostaa huonoa hevosta", Lawrence huomautti. Ei sillä, että hän olisi tosissaan kuvitellut Miyaton kuuluisan äidin edes myyvän huonoja ratsuja.

"Ei tosiaan. onneksi." Emily naurahti ja pudisteli päätään.
"Mutta kerron sitten kun tulee lisätietoa tästä. Haluatko katsoa leffaa?"

"Loukkaannun, jos en ole ensimmäisten joukossa, joka saa tietää päätöksesi", Lawrence naurahti ja nousi seisomaan hieman kömpelösti.
"Katsotaan. Joko teillä on kunnon järjestelmä?"

"Olet luultavasti kolmas, koska Miyato ja hänen äitinsä tietävät ensin." Emily naurahti.
"... Ei. Hei, ostan nyt kahdeksan tonnin hevosta tässä, järjestelmä on toissijainen."

"Kolmas on oikein hyvä", Lawrence vakuutti virnistäen. Nyt siitä saattoi vitsailla, olihan Emily saavuttanut viimein voiton neljän tähden kisoissa.
Naisen vastaus sai hänet huokaisemaan.
"No, kai se menettelee..."

Emily tuhahti ja suuntasi olohuoneeseen.
”Valitse sinä.” Hän istui alas ja otti mukavan asennon.

Lawrence konkkasi perässä kyynärsauvoineen, joita Merry oli päättänyt vihata pyhästi, ja istahti sohvalle koipeaan oikoen.
Kyllä se kuntoon vielä tulisi. Pakko.
Hän tutki hetken vaihtoehtoja ja laittoi heille Midnight in Parisin pyörimään. Romanttista komediaa. Miriam piti niistä...