Päivä 1, ilta Durnessissa: Everybody wants a flame

Raiden oli päättänyt kehittää tälle illalle jotakin hauskaa. Omasta mielestään ja hän tiesi tasan yhden ihmisen, joka osaisi arvostaa sellaista kokemusta. Mies etsi itselleen lämpimät vaatteet, paksun pyyhkeen ja taskulampun. Paksujen collegehousujen alla oli uimashortsit. Kyllä, hän aikoi vakavissaan uimaan. Ray hiipi etsimään Alexia, hymyillen leveästi, kun lopulta löysi tuon.
"Alex, onko kiire?" Pilke miehen silmäkulmassa jo kertoi että mielessä oli jotakin hauskaa.

Alex oli asettunut heille varattuun asuntovaunuun ongelmitta sen jälkeen, kun oli ensin huolehtinut kaikki hevoset laitumille. Hän oli laskenut ne ja hyväksyttyään pääluvun, siirtynyt muiden mukana majoituspaikalle. Asuntovaunu oli pieni, mutta sisälsi kaiken tarpeellisen ja hän oli suunnitellut pystyttävänsä nuotion myöhemmin pieni illanvietto mielessään. Aurinko oli laskemassa mailleen ja pilviä oli kerääntynyt taivaalle uhkaavasti: kohta sataisi. Hän oli kumartunut juuri kaivamaan laukustaan villasukkia, kun kuuli tutun äänen. Mies käännähti ympäri pienessä vaunussa ja löi päänsä kaapin kulmaan älähtäen.
”Oon kunnossa”, hän kiirehti sanomaan ja suoristautui kunnolla täyteen mittaansa.
”Ei, kuinka niin?” Alex kysyi vilkaisten Raidenin tavaroita.
”Aiotko uimaan? Oletko hullu?” hän naurahti ja heitti kassinsa lattialta varaamaansa petiin. Ei hänellä ollut edes uimahousuja, sillä kaikkein vähiten hän halusi kastautua hyiseen meriveteen. Ehkä hänen olisi pitänyt kuitenkin suunnitella se, sillä toinen näytti olevan tosissaan.

Ray virnisti perin leveästi. Hän oli juuri niin hullu. Sitä ilmettä olisi voinut kuvailla jopa mielipuoliseksi.
"... Juurikin uimaan. Ja sinä tulet myös!" Hän naurahti ääneen, istahtaen asuntovaunun tuolille. Ennen illanviettoa ehtisi hyvin ja kylmä vesi virkistäisi matkan rasituksista! Eikä se olisi mitään verrattuna Norjan avantouintiin, todellakaan. Hyinen norjalainen järvi keskellä talvea... Hrrrh!
"Tiedät että oot aivan yhtä hullu. Joten otappa kamat mukaan ja mennään."

”Ei mulla ole mitään kamoja”, Alex vastusteli, vaikka hymyilikin. Hän alkoi kaikesta huolimatta kaivaa pyyhettä ja taskulamppua. Olisihan hänen lähdettävä, kun toinen niin nätisti pyysi saada kiduttaa häntä Atlantin aalloissa. Hän nappasi kainaloonsa pyyhkeen ja taskulampun, jättäen kaiken oikeasti arvokkaan omaisuutensa vaunuun. Jalkaansa hän veti lämpimät nilkkurit ja kaulaan huivin, jolla pitäisi lämpimänä koko armeijan.
”En lupaa mennä veteen, mutta katson mielelläni kun sitä menet”, hän virnisti ja astui ulos vaunusta auringonlaskun hämärtämään iltaan. Taskulamput olivat todella paikallaan. Hän saattoi nähdä edessään ruohotasangon ja sen takana silmän kantamattomiin tummansinistä vettä. Aallot löivät rantaan vaahtopäinä ja tuuli iski vasten kasvoja näyttäen luonnonvoimien mahdin.
”Et voi olla tosissasi.” Ja silti hän otti askelen kohti merta.

"... Ai katsot mielelläsi? Epäiletkö etten menisi?" Ray kysyi kuin olisi ottanut Alexin sanat haasteena. Siellä tosiaan tuuli, mutta kyllä sitä pysyisi lämpimänä nuotiolla ja asuntovaunussa. Tätä kun ei voisi tehdä telttamajoitusöinä, sinne kuolisi kylmyyteen. Niin uhkarohkea tai siis oikeastaan typerä, hänkään ei ollut.
"Olen todellakin tosissani! Olen ollut avantouinnilla ja se oli amhtavaa! Joten miksi ei? Eihän meri ole edes jäässä." Ray sanoi aivan vakavissaan,v etäessään tuulitakkia ja sen alla olevaa villapaitaa pois päältään. Sieltä paljastui ne samaiset tatuoinnit kuin aiemminkin. Mies hyrisi hiljaa ja asteli kohti aaltoilevaa vettä. Melko tyynesti tuo asteli sinne hyisen veden sekaan. Ei siellä kauan voisi olla tai tulisi hypotermia, mutta kastautua nopeasti!
"Tule nyyyt... Alex, et voi olla noin jäykkis."

”Nauran sinulle mielelläni kun kastut”, Alex hymyili pelleillen ja seurasi silti ystävää rantaan. Hän katsoi, miten hullu riisuutui uimahousuilleen ja kahlasi veteen. Vai oli tuo uinut Norjan avannoissa? Hampaat kalisivat jo ajatuksesta. Eihän sellainen voinut olla kivaa kenenkään mielestä.
”En ole jäykkis. Minulla ei vain ole uimahousuja”, hän selitteli ja rapsutti päätään. Raiden näytti hyvältä luonnonhelmassa, vasten tummansiniseksi maalautunutta merta ja vielä oranssina välkehtivää taivaanrantaa. Hän harkitsi tuon seuraan liittymistä, mutta edes hän ei ollut niin hullu, että tekisi sen ilkosillaan – heillähän oli mukana lapsiakin! Kauempana oli kallioiden ympäröimään poukama, missä pehmoinen hiekkaranta kohtasi meren aallot. Se olisi suojaisa, mikäli joku kiinnostuisi seuraamaan heidän touhujaan. Alexin teki mieli ehdottaa siirtymistä sinne, mutta hän melkein kuitenkin halusi antaa toisen jäätyä hetken hullun ideansa kanssa.
”No, tuleeko mieleen muistot Norjasta?” hän kettuili avoimesti nauraen.

"Jäykkikset käyttää uimahousuja tekosyynä!" Ray nauroi. Eihän sitä ilkosillaan tullut tehdä, bokseritkin passasivat ihan hyvin! Mitä nuo hölisivät aina joistakin uimahousuista... Ihme lässytystä hänen mielestään.
"Bokseritkin kelpaavat ihan hyvin. Aleeeeeex...~" Raay maanitteli hellän hymyn ja virneen sekoitus huulillaan. Hän oli hieman hullu, kyllä, mutta Ray haki elämyksiä ja vaihtelua. Jäisessä tai ainakin kylmässä meressä uiminen oli sitä parhaimmillaan.
"Tulee! Ja se oli hienoa mennä saunasta avantoon ja takaisin lämpimään saunaan.."

Alex pyöräytti silmiään. Vai pitäisi hänen kastella bokserinsa, joita hän ei ollut pakannut turhan monia mukaan. Mies oli pakannut muutenkin hyvin säntillisesti ja niukasti, sillä tiesi, että kaikki turha olisi vain painolastia.
”Raaayy”, Alex imitoi toisen maanittelua ja yllätti sitten itsensä laskiessaan tavarat käsistään rantahiekkaan. Hän kiskoi huivin ja takin hiekalle ja katseli Norjassa aivopestyä miestä. Kaikkea sitä kuuli.
”Oletko nähnyt täällä saunaa?” Alex kysyi päätään pudistellen ja kiskoi kenkiä ja sukkia jaloistaan. Tuuli sai hänet hytisemään jo nyt. Hän ei todellakaan ollut varma siitä, että halusi kastautua syksyiseen Atlanttiin. Kieltämättä sauna olisi ollut poikaa, vaikka Alex ei sellaisessa ollut koskaan käynyt. Kylmästä vedestä suoraan lämpimään huoneeseen? Kelpaisi. Hän veti housut jalastaan ja kietoutui nössönä pyyhkeeseensä.
”Täällä on kylmä. Olet hullu!” hän toisti ja asetteli jalkansa lämpimään huiviinsa. Hän tunsi pisaran kasvoillaan ja vilkaisi ylöspäin.
”Alkaa sataakin. Missä me sitten lämmittelemme, jos emme nuotiolla?” Alex tiesi tosin, että suositulla leirintäalueella oli katettu nuotiopaikka, jollei useampiakin. Näin syksystä paikka oli tyhjillään, mutta kesäisin alue varmasti oli täynnä asuntovaunuja ja telttoja.

Ray pyöräytti silmiään sille miten toinen matki häntä. Mokoma. Ja mitä sitten vaikka ne kastuisivat? kyllä ne yössä kuivuisivat ja olisivat jälleen käyttökelpoiset. Jälleen kerran, aivan ihmeellistä hienostelua sellainen. Hän kohotti kulmaansa kun sai toisen laskemaan jo ne tavarat edes käsistään.
"En, mutta nuotion ja asuntovaunun kyllä. Älä viitsi, minulla on suklaata laukussa. Teen sinulle rakkaudella suklaasta kaakaota jos tulet!" Oli sekin tapa houkutella miestä uimaan. Aikuista miestä, kaakaolla. jessus, Kitin olisi ehkä saanut sillä verukkeella veteen. Tai sitten poika olisi juossut päättömästi muuten vain. Ihan vain koska aikuisetkin tai aikuinen, tässä tapauksessa.
"En edes ole! Ja tule ennen kuin alkaa sataa niin ehditään sateen alta pois. Vai tulenko kantamaan? Sitten ainakin kastut." Ray oli kahlannut jo polviin asti, kovin kauan hän ei odottelisi enää.

”Rakkaudella?” Alex kysyi hieman vinoillen, mutta hylkäsi sitten pyyhkeen ja asteli hytisten kylmällä hiekalla vettä kohti. Ehkä kuuma kaakao ajatuksena lämmitti häntä. Mies oli kietonut käsivarret ympärilleen astellessaan ehkä liioitellun varovasti veteen. Se kutitteli varpaita ja oli tehdä jaloista tunnottomat sillä sekunnilla. Miten joku saattoi pitää siitä?
”Onko hyvä nyt?” hän kysyi valmiina ampaisemaan vedestä, jos se riittäisi. Jotenkin hän kuitenkin uskoi, että Raiden tarkoitti enemmän. Enemmän kylmää vettä ja enemmän kastumista. Alex hytisi.

Ray asteli lähemmäs Alexia, hymyillen. Ei, varpaiden kutittelu vedessä ei todellakaan auttaisi. Häntä alkoi ärsyttää todella. Hän huokaisi syvään, kohottaen kulmaansa.
"Niin. Vaikka rakkaudella. Voin minä sylkäistäkin sinne, minkä koetkaan mukavaksi vaihtoehdoksi." Tummatukka virnisti ja koetti napata toista ranteesta, lähtien sitten määrätietoisesti askeltamaan syvemmälle. Hänessä oli pieneksi mieheksi yllättävän paljon voimaa. Syvemmällä tuo pulahti olkapäitään myöten veteen, uiden muutaman vedon verran.
"Ei tällaisessa vedessä saa kauan olla, hophop nyt."

Alex antoi toisen viedä itseään syvemmälle, ja se ehkä olikin se, mitä hän tarvitsi. Yksin hän ei olisi koskaan mennytkään veteen. Rayn kosketus tuntui lämpimältä ja hän siirtyi jopa lähemmäs toisen kehoa vain saadakseen osansa tuon lämmöstä. Yllättäen toinen sitten heitti vettä alkaessaan uida, mikä sai Alexin ensin hypähtämään kauhusta ja sukeltamaan sitten. Vesi ympäröi hänet kauttaaltaan ja sen viileys virkisti päivästä väsynyttä miestä hurjasti. Hän nousi pärskähtäen vedestä ja vilkaisi nyt vettä valuvana toiseen. Ai ei olla kauaa, selvä. Alex alkoi kahlata hurjasti pois.
”Olet hullu. Edelleen”, hän heitti hymy kuitenkin kasvoillaan. Se oli tuntunut ihan hyvältä, itse asiassa, oli myönnettävä. Nyt oli vain todella kylmä, kun tuuli puhalsi kostealle iholle ja sai karvat pystyyn.
”Parasta olla hyvää kaakaota”, hän mutisi toivoen, että Ray kuuli.

Ray kahlasi toisen perässä pois, nauraen ääneen sekä avoimesti Alexin karvat pystyssä olevalle olemukselle. Voi pientä... Hän oli paraskin säälimään, ollessaan pienempi kuin Alex. Se teki hänestä todella säälittävän lyhyen, koska eipä tuo toinenkaan kovin pitkä ollut.
"... No se on hyvä tuoda ilmi heti niin ei voi syyttää että salailisin sitä." Ray totesi toiselle rannalla, kuivatessaan itseään. Pyyhkeensä suojissa mies sujahti pois uimahousuista ja veti collegehousut jalkaansa, villapaidan päällensa ja sen päälle tuulitakin.
"Näetkö, teit jotain mitä et ole vielä tehnyt! Ja mitä, epäiletkö etten osaisi? Hmh, voisin loukkaantua." Hän tuntui olevan kovin innoissaan tälllaisesta elämästä. Miestä oli juuri nyt jopa ankala kuvitella nelistämään Triple Crowniin tai breeders Cupiin Amerikkaan, saatika Englannin arvokilpailuihin täysiverisen kanssa, kun hän oli aamulla lastannut pyöreän norjalaisen hevosensa traileriin. Ja nyt raahannut viattoman vaelluksenvetäjän uimaan hyiseen Skotlannin syysveteen. Hän käveli kohti asuntovaunuja ja tutkaisi Alexia sivusilmällä,palaillen hieman niihin tunnelmiin kuin silloin pubissa. Nyt oli ympärillä jylhä, villi Skotlanti, syysilta... Maailma teki sen tahallaan.

Alex riisui märät alushousunsa ja puki mustat, lämpimät collegehousut takaisin jalkaansa. Hän veti villapaidan päänsä yli ja kietoutui suureen huiviinsa. Oli kylmä, hän ei todellakaan ymmärtänyt, miten oli antanut tulla houkutelluksi sellaiseen. Mies veti vielä sukat ja kengät jalkoihinsa kuivattuaan ne ensin ja pudisteli hymyillen päätään Raidenin innolle.
”Totta, totta, voitit”, hän nauroi ja tönäisi toista hellästi kylkeen.
”Kai tämänkin voi laittaa ansioluetteloon”, hän hymisi mutta otti jo malttamattomia askelia kohti vaunua. Hänen olisi haettava tulentekovälineet sekä vietävä kaikki turhat tavarat pois. Taivas alkoi repeillä ja meren musta pinta väreillä sadepisaroista. Sillä hetkellä edes sade ei haitannut, hänhän oli jo valmiiksi märkä ja kylmissään, ja heillä oli hyvät asuinolosuhteet.
”Minä sitten odotan sitä kaakaota”, hän vaati ja antoi Raylle hymyn, jollaisia ei jaellut ihan avoimesti kaikille. Hän odotti pientä hemmottelua sen kaiken jälkeen.
”Minulla on vaahtokarkkeja. Voimme jakaa.”

Ray puoliksi hölkkäsi kohti asuntovaunua kun sade alkoi. Vaikka hänen takkinsa piti vettä.
"Ai odotat?" Hän hymähti, vastaten siihen hymyyn.vähintään samalla mitalla. Alexin seura oli ehdottomasti vaelluksen parhaita puolia, ei muuta voinut sanoa. Kun ei tarvinnut edes miettiä Benjiä...
"Hmmm, jaetaan toki!" Se alkoi kuulostaa todella hyvältä ajatukselta! Onneksi hän oli repinyt toisen mukaansa, vaikka Alex olikin vastustellut. Hän asteli asuntovaunulle ja vilkaisi toista silmät miltei loistaen.
"No, ei voinut olla niin.kamalaa?"

Alex vilkaisi Raidenia kulmien alta, kun he saapuivat asuntovaunulle. Ei, ei se ollut kamalaa, mies muuten vain hytisi ja paleli toisen ideoiden jäljiltä. Hän heitti pyyhkeensä kuivumaan kaapin oven päälle ja laski tavaroita sängylleen. Onneksi vaunussa oli makuupaikat kaikille, muutenhan he olisivat joutuneet nukkumaan päällekkäin. Katerina, Kit ja Olivia olivat varmasti hyviä matkakumppaneita, Alex ajatteli noita enempää tuntematta. Tuskin noista mitään vaivaa olisi.
”Haluatko jotain suolaista? Vaunun jääkaapissa taisi olla makkaraa”, hän ehdotti kasatessaan päälle vetämänsä sadetakin taskuihin tulitikut, tupakat, taskulampun ja puhelimensa. Mies nappasi laukun päällimmäisenä olleen vaahtokarkkipussin ja kääntyi sitten lähteäkseen toisen kanssa grillaamaan. Nälkä alkoi jo kurnia vatsaa ja oikeastaan, kun sitä ajatteli, nuotiohetki olisi paljon kivempi virkistävän uinnin jälkeen. Vaikka hän edelleen olikin vähän järkyttynyt siitä, että oli todella sukeltanut mustan pinnan alle. Rayn hulluus oli tarttuvaa.
”Sadettahan me jo odottelimme”, hän naurahti ja kiinnitti takkinsa vetoketjua.
”Onneksi meillä on nuotiopaikka.”

Ray naureskeli toiselle hilpeänä. Onneksi tosiaan nukkumapaikka oli kaikille. Harmi että asuntovaunu piti jakaa useamman kesken, telttoja ei onneksi... Ray pudisteli päätään. Hän oli yksinkertaisesti kamala mies ja silti vain hymähti ajatuksilleen, vaihtaessaan vaatteensa vähän parempiin, eli ne colleget tuulupukuna sateenkestäviin housuihin.
"Hmm, voisin ottaa. Ja hei, ota se kahvipannusi, siihen saa sen kaakaon tehtyä." Ray hymähti. Se oli parempaa nuotiolla tehtynä, hän ei jaksaisi alkaa tekemään mokmaa asuntovaunun liedellä. Ray oli parempi toimimaan nuotion kuin tuollaisten matkamallisten kaasuliesien kanssa, jos totta puhuttiin. Ray hymähti toisen sanoille kun astui ulos, niinpä. Onneksi oli katettu sadekatos pään päälle, jonka kaksi seinääkin olivat umpinaiset. Tarjosi suojaa sekä sateelta että katseilta.
"Haluatko esitellä erämiestaitojasi sytyttämällä nuotion?"

Alex nappasi toivotun kahvipannun mukaansa ja lähti eväät ja tavarat käsissään kiirehtimään nuotiopaikalle. Onneksi matka ei ollut mahdoton ja he eivät kastuneet ihan täysin. Hän laski tavaroita vielä hiljaisen nuotiopaikan penkille ja kääntyi virnistäen katsomaan Rayta. Vai halusi tuo nähdä erämiestaitoja?
”Oletatko, että osaan tehdä nuotion?” hän kysyi ja alkoi asetella nurkasta löytämästä klapikasasta kerättyjä halkoja kivien reunustamalle nuotiopaikalle. Metsään tehtyyn nuotioon verrattuna tämä oli ihan luksusta, sillä paikalta löytyi eri tasoille nostettavia ritilöitä ja mahdollisuus myös roikottaa kahvipannua hiilloksen yllä. Alex nappasi vanhan sanomalehden puukasan vierestä ja etsi tulitikut taskustaan. Kyllä hän nyt yhden tulen sytyttäisi vaikka unissaan.
”Ihan kuin olisin partiossa ja joku vahtisi tekemisiäni arvostellen”, hän heitti Rayta lyhyellä katseella ja palasi sitten tulensa pariin. Sanomalehdestä tehty tukko paloi iloisesti ja rätisi. Tunnelma oli heti paljon kodikkaampi. Alex sytytteli pienempiä puupaloja ja työnsi niitä nuotioon. Tuli levisi hiljalleen myös isompiin halkoihin ja alkoi vaikuttaa siltä, ettei se ainakaan sammuisi. He saisivat tosin tovin odotella makkaroineen ja kaakaoineen. Alex siirtyi penkille istumaan ja vilkaisi heidän väliinsä jäänyttä puolta metriä. Olisiko uhkarohkeaa kiriä väli umpeen? Leirintäalue ei ollut pelkästään heidän käytössään. Joku tulisi hänen tuurillaan sillä sekunnilla, kun hän tekisi jotakin omasta mielestään liian epämääräistä. Esimerkiksi koskettaisi vieressä istuvaa miestä reidellään vahingossa. Alex oli ollut aivan liian kauan flirttailematta.

Jos Alex oli ollut kauan flirttailematta, mites sitten Ray? Viitisen vuotta parisuhdetta ja sitten vuoden verran yksinhuoltaja. Hän tunsi olonsa vähintään yhtä avuttomaksi kuin toinenkin, mutta välitti kyllä huomattavasti vähemmän ihmisten mielipiteistä. Tatuoitu mies kun välitti lähinnä siitä, mitä Alex ajatteli. Se oli omiaan hillitsemään hänen tekojaan, kun hän muisteli sitä keskustelua keittiössään. ' Anna aikaa', niin Alex oli sanonut, noin tiivistetysti.
"Hmmm, oletan? Ja jos olet partiolainen, nauran jos se sammuu. Minä kun en ole partionohjaajasi, saan nauraa." Se olisi jo ilkeää, mutta kyllä hän uskaltaisi hieman naurahtaa, jos juuri nyt Alexin nuotion sytyttely ei ottaisi toimiakseen. Mies venytteli ja riisui sen tuulitakkinsa, kun katokseen ei satanut. Villapaita riitti siinä nuotion äärellä oikein hyvin. Se todellakin oli luksusta, ritilätasot ja kaikki.
"Ja sitä paitsi, vaelluksenvetäjän kuuluu saada syttymään tuli. Vaikka oikein mallikkaastihan tuo nuotiokin sinulle syttyi." Ja taas mentiin, kun Ray avasi suunsa. Kun hän ei osannut katsoa mitä puhui...

”En ole”, Alex naurahti kun kysyttiin partiolaisuudesta. Hän oli oppinut erämiestaitonsa itse tai ystäviltään vaelluksilla ja omatoimisesti luontoon tutustumalla.
”Tämän olen oppinut ihan itse”, mies jatkoi kuin olisi ollut ylpeä itseoppineisuudestaan ja tulen syttymisestä. Pieniä asioita, joista olla ylpeä. Onneksi hän oli saanut sen syttymään, eikä Raidenin tarvinnut nauraa hänelle: hän olisi tosin itsekin nauranut jo siinä vaiheessa. Mies avasi vaahtokarkkipussin mukanaan olevalla puukolla ja työnsi yhtä hymyillen kohti toisen suuta, vaikka joutuikin kurottautumaan välimatkan vuoksi.
”Alkupalaa?”

"Ai etkö?" Alex oli sellainen ihminen josta olisi voinut olettaa, että olisi voinut olla partiolainen. Eipä hänkään silti ollut, Ray oli aina pitänyt luonnosta ja haksahtanut lopullisesti päästään vasta Norjassa ollessaan. Hän nauroi hellästi toisen ylpeydellä itsestään. Perin suloista.
"Vau, ole ylpeä. Eipä silti, en minäkään koskaan mitään partiota harrastanut. Sekosin muuten vian päästäni kaikkeen tällaiseen." Kuului rauhallinen toteamus. Se sisäinen rauha järkkyi Alexin tarjotessa sitä vaahtokarkkia. Ihanko tuo meinasi sellaisen hänelle syöttää? Lehmänhermoinen mies keräsi itsensä ja nojautui ottamaan sen sokeripommin suuhunsa.
"Mielelläni, olen sokerihiiri~" Se ei ollut tainnut tulla vielä ilmi, että Ray mielellään söi makeaa ja että hänellä oli aina karkkipussi kotona, ihan varuiksi. Ei tarvinnut lähteä kauppaan jos alkoi tehdä mieli. Siniharmaat silmät katselivat sitä nuotiossa leviävää liekkiä. Se oli sellaista romantiikkaa, omalla tavallaan, mitä hän arvosti. Jos sitä saattoi eddes kutsua romantiikaksi ja olihan se kieroutunutta pitää Alexia hyvännäköisenä sadevaatteissa keskellä sateista Skotlanti, noin siis yleisen mittarin mukaan.

Alex päästi irti vaahtokarkista, jottei tuntisi toisen huulia sormenpäissään. Se olisi ollut liikaa, ja hän olisi saattanut perääntyä. Raiden oli houkuttava ja hän halusi siirtyä lähemmäs. Ei hän kuitenkaan uskaltanut.
”Vai sokerihiiri” Alex kommentoi kulmaansa kohottaen ja siirtyi lähemmäs tulta sitä kohentaakseen. Yläpuolelle rakennettu hormi vei savun ulos katoksesta ja kuljetti mukanaan palasia hiiltynyttä paperia. Tuli rätisi ja toi tunnelmaa.
”Saamme aikamme odottaa hiillosta”, hän sanoi itsestäänselvyytenä ja siirtyi takaisin toisen viereen – nyt ehkä hieman lähemmäs. Alex vilkuili toista miestä juuri niin vaivihkaa, että se oli jo läpinäkyvää.
”Alan vihdoin sulaa sen uinti-ideasi jälkeen”, hän paljasti ja riisui sadetakkinsa penkille viereensä. Käsiä kylmäsi ja hän ojensi niitä lämmittävää nuotiota kohden. Poskia kuumotti, mutta aivan muista syistä kun vieressä leimahtelevasta tulesta.

Mies myös hieman varoi, ettei ottaisi enempää kontaktio tuohon, kun Alex istuikin sen verran kaukana. Eikä hän nyt viitsinyt toimia samoin kuin siellä pubissa. Sinänsä se oli harmi, mutta kyllä hän selviäisi. Olihan tällainen omalla tavallaan jo aina intiimiä tai sitten hän halusi kuvitella niin. Mies pdisteli kevyesti päätään ja yritti olla ajattelematta enempää.
"Niin, just sellainen. Ja no niin saammekin, mutta ei kai se haittaa. Lämpeää samalla."  Ray kuvitteli sen viileän veden selvittäneen ajatuksiaan, mutta viikko vaelluksella voisi pistää ne vain enemmän sekaisin. Noh, pikkuhiljaa. Niin se oli tehtävä, jos ei halunnut säikäyttii Alexia kokonaan pois, pitää edes ystävänä.
"Nohnoh, ei siellä noin kylmää ollut... Epäilin ettet sinä tulisi ollenkaan. Yllätit." Hän sanoi hymyillen hellästi, huomaamattaan katselevan toisen silmiä. Ainakaan tuo ei ollut säikähtänyt sitä todellisuutta, että hänellä oli lapsi.

”Lupasit kaakaota, tietenkin tulin!” Alex sanoi esittäen varsin vakavaa, mutta päätti totisen katseensa nauruun. Ei hän ollut sitä kaakaon takia tehnyt. Hän ei vain halunnut näyttää ihan nössöltä Rayn silmissä. Hän halusi tehdä vaikutuksen, vaikka ei sitä itselleen myöntänyt. Liekit maalailivat Rayn kasvoille valojen ja varjojen tanssin, jonka liike oli lumota silmiin hukkumassa olleen Alexin. Hän repi katseensa pois ja tarkkaili hetken tulta. Sydän löi yhä tiheämmin. Miksi hänen piti reagoida toiseen niin voimakkaasti?
”Kun Benjamin on tarpeeksi vanha, sinun täytyy viedä hänet vaellukselle”, Alex vaati hymyillen ja uskaltautui katsomaan toista jälleen. Hänestä olisi ollut ihanaa lapsena käydä vaeltamassa vanhempiensa kanssa.

"Jaha, siis kaakao? Alankin motivoida sinua sillä." Ray töytäisi toisen käsivartta kevyesti, napaten pussista yhden vaahtokarkin törkeästi kysymättä lupaa. Tuo haukkasi siitä puolet, jääden katselemaan Alexin kasvoja, vaikka tuo käänsi katseensa pois. Se oli samaan aikaan hyvä ja huono tunne.
"Ja niin pitää. Olen haaveillut shetlanninponista pojalle, saas nähdä. Tietysti sellainen voisi asua talon takana olevalla pellolla, jos sinne tekisi pihaton... Kaveriksi voisi tuoda Olafin."

”Hylkäät siis minut Rosings Parkiin?” Alex parahti vitsillä ja otti hänkin huikopalaksi vaahtokarkin. Sen pehmeä ja tahmainen rakenne tuntui omituiselta suussa. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi sellaista maistanut.
”Tai sitten ostat itsellesi oikean hevosen ja annat Olafin pojalle?” hän ehdotti nauraen ja nosti vaahtokarkkipussin päänsä eteen, ettei toisen mahdollisesti heittämä ase osuisi. Olihan se aika karkea vitsi, mutta siihen tilanteeseen se sopi. Sitä paitsi Ray omasi mahtavan huumorintajun.

Ray taas söi useinkin vaahtokarkkeja, ne olivat niin ihanan makeita! New Castlessa oli ihana karkkikauppa, josta sai aivan ihania mansikkavaahtiksia, ne olivat miehen suuri pahe.
"No kävisin silti töissä, pöhkö." Mies pärskähti toisen sanoessa oikean hevosen ostamisesta. Mies yritti heittää toista puisella kuksalla, johon oli kaiverrettu hänen nimensä. Se oli aina vaelluksilla mukana.
"Nyt kuules, sinä senkin... Siis vihjaatko mahdollisesti, ettei pienessä pallossa irokeesipäässäni ole tarpeeksi hevosta, huh?" Tavallaan hän olisi halunnutkin oikean hevosen, mutta varaa ei ollut. Helpompaa olisi ollut ostaa se poni ja siirtää Olaf sen toveriksi pihattoon. Slaleysta voisi kuitenkin käydä ratsastamassa helposti Rosingsissa. Kesäisin ja syksyisin voisi mennä kesannoilla tai sänkkärillä.

Alex otti Rayn vihat niskoilleen nauraen ja onnistui pudottaa kaksi vaahtokarkkia pussista suojautuessaan lentävää kuksaa. Hän hypähti kauemmas toisesta ja päätyi kohentamaan tulta.
”En minä mitään vihjaa”, hän kielsi hymyillen enkelimäisesti ja kääri villapaitansa hihat ylös. Tuli kuumotti. Raidenin läheisyys kuumotti. Mitä hän oli tekemässä?
”Otapa tuosta tikku ja grillaa vaahtokarkki. Jotta sinulla olisi jotakin tekemistä”, Alex ehdotti ja ojensi Raidenille pitkän, kapeasta oksasta veistetyn paistotikun.
”Vai haluatko kunnolla hiiltyneen makkaran?” hän kysyi viattomasti hymyillen ja katseli suuria lieskoja, joita nuotio vielä sylki. Ottaisi aikansa, että se asettuisi.

"Etkö muka? Kuules nyt, siinä lihapullassa on sinun kolmen hevosesi edestä hevosta. Ainaki painon puolesta." Ray heitti nauraen, ottaen tikun kiltisti. Ei häntä tarvinnut kahdesti käskeä ottamaan vaahtokarkkia. Tuo seivästi pari siihe tikkuun ja vei ne liekkin yläpuolelle, huomaten mokomien mustuvan hetkessä. Hän hymyili ajatuksissaan, käänteli karkkeja liekkien yläpuolella ja veti pois. Tuo nautiskeli tahmaista herkkuaan hiljaisena, kohottaen vain kulmaansa toisen kiusoittelulle Huomaamattaan hän sai sulaa vaahtokarkkia poskelleen.
"... Pidä mustuneet makkaras, ei niitä kuulu polttaa. Kyllä mä odotan kiltisti. Kiusahenki."

Alex nauroi. Ray saattoi olla oikeassa hevosestaan, vaikka hänen Poppynsa olikin valtava. Olaf oli ihana pullukka, eikä siitä saisi puhua pahaa – ehkä se kerta hyväksyttäisiin. Heillä oli takana kuitenkin vain hyviä ajatuksia.
”Sinulla jäi vähän tuohon”, Alex sanoi ujosti ja nosti sormen poskelleen osoittamaan kohtaa, missä Raidenillä oli vaahtokarkkia. Toinen oli suloinen natustaessaan herkkua. Makkarakommentti hymyilytti, ja Alex kuuli vatsansa kurnivan. Kunpa he saisivat pian kunnon suolaista ruokaa. Ei pelkillä vaahtokarkeilla elänyt, vaikka Ray ehkä niin saattoi ajatella.
”Meillä on mukana melko värikästä porukkaa. Kenen luulet kiukuttelevan ensin?” Alex kysäisi toivoen, että saisi ehkä Raylta vinkkejä matkalla mukana olevien luonteista. Hän ei tuntenut tai tiennyt osaa ja halusi osata varoa sanojaan tarpeen mukaan. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut suututtaa ketään.

Se oli ensimmäinen kerta kun Ray punastui. Hän sipaisi sormilla poskeaan, huomaamatta mitään. Mihin muka? Kiusasiko toinen vain?
"Mitä, mihin muka? Etkai vain kiusaa?" Ray kysyii vino hymy huulillaan, hämmentyneenä. Se tuntui hassulta, olla sillälailla jonkun kanssa. Hänenkin teki kieltämättä mieli jo suolaista, mutta ei niissä karkeisssakaan uihkaan ollut vikaa. Ja miehellä oli valmis vastaus siihen, kuka alkaisi kiukutella, jos ei ennsimmäisenä niin niiden joukossa.
"Amanda Aycock, ratsastaa saksalaista risteytyponiruunaa, Montia. Se mitä minä ratsastan normaalisti. Hän ei käy koskaan Montilla maastossa ja on raivostuttavan ylimielinen pentu. Hänen kanssaan tulee vielä tappelu."

Alex astui lähemmäs ja pyyhkäisi hellästi vaahtokarkkia toisen poskelta ennen kuin tajusi, mitä teki. Hän perääntyi askeleen ja nuolaisi peukaloaan, johon oli tarttunut tahmeaa makeista.
”Tuossa”, hän kiirehti sanomaan ja loi hieman häpeilevän hymyn miehelle. Hän ei osannut hillitä itseään lainkaan. Mies istui penkille käsiensä päälle, jotta ei ihan mahdottomaksi alkaisi.
”Amanda, selvä. Se mustatukkainen?” Alex varmisti vielä, sillä oli vähän sekaisin porukan nuorista.
”Saattaa jo tällä hetkellä kiukuta tätä sadetta”, hän arvaili ja puri huultaan, jotta pitäisi sanansa asiallisina. Ei ollut oikein juoruta kanssaratsastajista, mutta ei myöskään käydä toisen miehen kimppuun epämääräisissä himoissaan. Miten hänen onnistui joutua sellaiseen tilanteeseen?

Ray nielaisi hiljaa. Häntä punastutti vain enemmän, onneksi sen saattoi pistää nuotion piikkiin. Hetken hän jopa harkitsi tarttuvansa siihen käteen, mutta onneksi ei. Etenkin kun huomasi Alexin istuvan käsiensä päälle. Jaajaa. Niin ujo ja kaapissa. Mistä hän löysi nämä tapaukset?
"Jep, tummanrautiaan poniorin kanssa. Ja todennäköisesti kiukutteleekin. Olisit... En yleensä puhu pahaa, mutta kerran minä, teddy ja Caitlin puutuimme kaikki hänen ratsastamiseensa. Olen nähnyt että hän osaa ja on hyvö, mutta jos hän suuttuu, poni saa tuntea sen kyllä."

”Sellainen tapaus sitten”, Alex pudisteli päätään ja huokaisi. Oli kamalaa, että nuoresta pitäen opetettiin satuttamaan hevosta. Se oli ihan yleistä, sillä sitä näki aikuistenkin tekevän. Mikäli hän näkisi hevosen huonoa kohtelua vaelluksen aikana, hänen täytyisi puuttua siihen. Ei ollut oikein, että hevosta kuritettiin omien tunteiden purkamiseksi.
”Pistää vihaksi. Toivottavasti hän oppisi, kun pääsee ohi pahimmasta teini-iästä”, Alex toivoi ja kaivoi käsiään altaan. Ehkä hän osaisi olla. Ja jos ei osaisi, tuskin se Rayta haittasi. Mies tökki tulta kauempaa metallisella hiilihangolla – harmi, ettei sellaista olisi mukana joka paikassa. Hän nousi sitten lisäämään puita, kun totesi, että hiillos alkoi hiljalleen syntyä ja aiemmat puut olla jo melkein palaneet. Alex puhalsi tulta uusiin, kuiviin klapeihin ja sai ne syttymään iloiselle liekille. He saisivat pian ruokaa.
”Eiköhän sen kaakaon voi jo laittaa tulille”, hän epäili hymyillen ajatukselle. Oli jollain tavalla todella ihanaa, että toinen mies oli luvannut keittää hänelle kaakaota. Olivatpa he todella aikuisia: kaakaota ja vaahtokarkkeja ja pientä, ujoa flirttiä, joka muistutti teiniajoista. Alex nosti pannun Rayn ulottuville ja avasi sitten makkarapaketin puukollaan. Pitihän hänen kaiken sen neiteilyn jälkeen edes yrittää olla mies.
”Ritilöistä huolimatta haluan makkarani tikkuun. Mites sinä?”

"Mmm... Asenteessa on suurin vika." Hän mutisi hiljaa ja kohautti olkiaan hiljaa. Mies huokaisi ja kaatoi maitoa pannuun. Tuo laittoi sen hiilloksen yläpuolelle killumaan, katsellen Alexin miehisyyden kohotusta. Olihan se vähän noloa käyttäytyä kuin teinitytöt mutta... Tavallaan se taas kutkutti.

Alex pujotti pinnasta kevyesti viilletyn makkaran tikkuun ja ojensi sen Raylle. Hän saattoi hipaista toisen kättä samalla, ja tunsi vain perhosten lisääntyvän vatsassaan. Hän etsi äkkiä toisen tikun, korvensi sen päätä hetken tulessa ja iski sitten itselleenkin evästä. Mies istuutui Rayn vierelle ja piteli tikun päässä olevaa makkaraa syntyvän hiilloksen päällä. Rasva putosi tuleen ja se tirisi hyvän tuoksun levitessä koko katokseen.
”On ihme, jos kukaan ei tule tämän tuoksun perässä kärkkymään omaa osuuttaan”, hän naurahti ja vilkaisi sateista maisemaa ulkopuolella. Tulen räiske ja katoksessa vallitseva oranssinkelmeä valojen ja varjojen tanssi loivat aivan oman tunnelman ja maailmansa. Maailman, jossa olivat vain he. Alexin vapaa käsi siirtyi kuin unessa Raydenin puolelle ja kosketti sormillaan tuon kämmenselkää. Nopea vilkaisu kieli kiinnostuksesta ja epävarmuudesta. Kuten kaikki, Alex kaipasi huomiota ja hellyyttä.

Ray hymyili toiselle hiljaa.
"Kiitos." Oli jotenkin kovin suloista saada kaikki sillälaila valmiina, että saattoiv ain tökätä tikun siihen hiilloksen yläpuolelle ja nauttia pian ilmaan leviävästä tuoksusta. Hmm, tässä todella tuli nälkä! Mies vain naurahti hiljaa, vaikka mielessään ajattelikin häätävänsä tunkeilijan pahalla katseella pois. Oli mukava olla sillälailla kaksin, etenkin kun vaunussa oli vaihtoehtoina Kit, Olivia ja Katerina. Voi huokaus. Teltan saisi onneksi jakaa Alexin kanssa, koska vaellusparina oleva Kit menisi Katerinan kanssa nukkumaan.
"Ehkä he eivät uskalla." Siniharmaat silmät vilkaisivat kättä, kosketuksen myötä kasvoille kohosi lempeä hymy, mikä tavoitti aina hänen kylmän sävyiset silmänsäkin. Tovin Ray mietti, siirtyen lähemmäs istumaan. Oli siinä vielä ihan siveellinen väli heidän välissään, mutta huomattavasti pienempi.

Alex ei vetänyt kättään pois, hymyili vain Rayn lähentymiselle ja loi katseensa nuotion loimuun. Toisen kämmenselkä tuntui lämpimältä ja hieman karhealta sormenpäitä vasten. Kosketus villitsi perhosia vatsan pohjalla ja sai koko kehon kihelmöimään. Ainakaan Raiden ei vetänyt kättään pois. Alex oli aivan liian tietoinen siitä, että ympärillä oli toistakymmentä puolituttua samalta tallilta, ja hän oli sellaisissa tunnelmissa ratsuttajan kanssa. Tavallaan se oli kutkuttelevaa ja samalla todella ahdistavaa. Hän ei kehtaisi näyttää naamansa enää tallilla, jos joku tulisi ja saisi heidät kiinni itse teossa. Ei kai pieni hipsuttelu ketään vahingoittaisi, mutta hän oli kiusallisen tietoinen siitä, että kahden miehen ei ollut normaalia olla niin lähekkäin – ei, vaikka se todella hyvältä tuntuikin.

Ray olisi saattanut omalla tavallaan jopa loukkaantua siitä ajatuksesta, ettei se olisi normaalia. Hänelle se oli normaalia ja kokisi kai tavallaa tulevansa petetyksi jos Alex menisi sanomaan hänelle sellaista. Mies oli kuitenkin vain ihminen ja ei kestäisi ihan kaikkea. Oli vain hyvä, ettei hän tiennyt, oletti Alexin vain olevan arka tai ujo, ensikertalainen asioissa. Miestä ei niinkään nolottaisi jos muut saisivat tietää, mutta hän halusi pitää nuo kaukana jotta Alex ei karkaisi. Ratsuttajan sormet hipaisivat nuoremman kättä, toisen käden pidellessä tikkua. Mitään ei uskaltanut sanoa, koska pelkäsi, että se hetki rikkotuisi, jos avaisi suunsa puhuakseen.

Alex hyväksyi erilaisuuden, eikä hänellä ollut koskaan aiemmin ollut ongelmaa homoseksuaalisuuden kanssa. Nyt, kun hän alkoi tunnistaa piirteitä itsestään ja kun hän oli itse sellaisessa tilanteessa, hän näki asian ihan nurinkurisesti. Se oli samaan aikaan todella outoa ja taas toisaalta hän luotti omiin vaistoihinsa. Ehkä se kaikki oli vain läheisyyden tuomaa epävarmuutta: riittäisikö hän, osaisiko hän, haluaisiko hän? Siitä oli niin kauan, kun mies oli saanut läheisyyttä keneltäkään.
”Makkarasi palaa”, hän huomioi ja loi lämpimän hymyn Raideniin. Hän itsekin oli unohtanut käännellä tikkuaan ja muisti sen nyt. Onneksi makkara oli ihan hyvää mustanakin, jos nyt ei ollut täysin karrelle palanut.
Alex oli jälleen hetken hiljaa. Hän nautti toisen hellistä, pienistä kosketuksista kädellään ja punnitsi ajatuksiaan.
”Ray”, hän aloitti ja nosti katseen siniharmaisiin silmiin, ”se mitä sanoin aiemmin, että tarvitsen aikaa.. En tiedä.. Toivottavasti en loukannut.”

Mies säpsähti jan lehahti liekkien punaiseksi, kun Alex huomautti siitä palavasta makkarasta. Hätäisesti tuo pylräytti tikkua, napaten sitten kokonaan pois hiilloksen päältä. Samalla tuo nousi kurkkaamaan pannuun, pudottaen sinne suklaapaloja. Näin tehty kaakao oli kaikista parasta! Tummaa ja maitosuklaata sekaisin maidon kanssa. Vaelluksilla kun kaakaojauhe oli vähän huono ajatus, se ei sietänyt kosteutta ollenkaan. Hän otti paperin ja kääräisi makkaran siihen, kun kuuli nimensä. Harvoin Alex häntä nimellä puhutteli.
"Ymmärrän kyllä." Hän sanoi kiireesti, ajattelematta asiaa enempää. Kyllä hän ymmärsikin, katui lähinnä sitä että  oli edes ottanut asian puheeksi.

”Kanssasi on hyvä olla”, Alex halusi lieventää ja puri huultaan hymyillessään toiselle. Silmissä näkyi hyväntuulisuus ja tilanteen luoma jännitys samalla kun vatsaa kipristeli. Hän todella viihtyi Rayn seurassa ja olisi halunnut osoittaa sen paremmin. Heidän välillään kipinöi ja hän tunsi ilmassa väreilevän, molemminpuolisen kiinnostuksen. Mitä hän jännitti? Miksi hän ei tehnyt mitään asialle? Alex veti makkaransa matalista liekeistä ja antoi sen jäähtyä. Ei hän osannut sanoa toiselle mitään. Se oli ainoita kertoa, kun mies jäi sanattomaksi. Pitikin olla niin vaikeaa. Hän taisi olla liian vanha osatakseen aloittaa mitään sellaista. Ilman mieskokemuksia hän oli kuin kala kuivalla maalla sillä hetkellä.

Niin, ehkä Rayn olisi pitänyt tehdä jotakin. Hän toimi kaikessa aina noiden omaan tahtiin, se päti sekä hevosiin että ihmisiin. Joten hän ei tekisi mitään mitä ei voisi peruuttaa, saatika vetää takaisin. Oli helpompaa ottaa liian rauhallisesti, saatika sanoa tai tehdä liikaa. Mitä hän voisi tuohon sanoa? Kiitos? Ei, se kuulostaisi idioottimaiselta. Niinnpä mies ouhalsi makkaraa ja haukkasi sen päästä palasen. Miten hän oli senkin polttanut, Ray tunsi itsensä idiootiksi. Hän söi suupalaansa hitaasti, katseen kohdistuessa siihen hiillokseen.

Kun Rayn suunnalta ei tullut minkäänlaista vastausta, Alex syventyi hänkin makkaransa syömiseen. Se poltti suuta, ja hän joutui hidastamaan. Olisi nyt odottanut edes jotakin. Mies veti kätensä pois hiljaisena ja käänsi katseensa pois. Romanttisenakin nähty tunnelma oli muuttunut aavistuksen kiusalliseksi. Alex melkein toivoi, että Ray olisi sanonut jotakin – mitä tahansa! Se olisi voinut olla kaivattua vastakaikua epäselviin tunteisiin tai täysin päinvastaista. Hän olisi kestänyt vaikka haukut. Hiljaisuutta olisi voinut leikata veitsellä. Vain tuli rätisi nuotiossa iloisesti.

Ray nielaisi sen mitä suussaan oli ja hymyili sille nuotiolle.
"... Kiitos. Niin sinunkin." Hyvä on, ei se kuulostanut niin kamalalta kuin hän oli pelännyt sen kuulostavan. Tuo suoriastautui hieman ja kuroi sen välimatkan heidän välillään umpeen, toivoen ettei Alex siirtyisi vaistomaisesti kauemmas. Siihen oli hyvä jäädä syömään, vaelluksen vetäjän kylkeen. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut, kaikki taisivat olla sadetta paossa vaunuissa. Paitse he kaksi, joista toisen yllytyshullu oli maanitellut ulos. Mies naurahti itsekseen kun muisteli toisen sanoja. Hän myösni olevansa hieman hullu, mutta ei niin paha.

Alexin suupielet kaartuivat hymyyn, kun hän kuuli toisen sanat. Katse siirtyi mieheen ja sitten kahvipannuun, jossa kaakao valmistui. Ray oli tehnyt niin paljon hänen vuokseen, piristänyt häntä, naurattanut häntä. Ei hän olisi koskaan mennyt uimaan, jos tuo ei olisi houkutellut. Nyt mies siirtyi vieläkin lähemmäs ja se lämmitti mieltä. Retkieväs alkoi olla syömiskelpoista ja Alex haukkasi palan herkullista, mausteista makkaraa.
”Minun olikin jo nälkä”, hän sanoi ja mutusti ruokaansa iloisena. Miehen sai hyvälle tuulelle helposti: riitti, kun oli hyvää ruokaa ja ihanaa seuraa. Sellaista hänellä nyt oli.
”Kiva kun lähdit mukaan.”

"Samoin. Ja tätä herkkua ei usein saa. Nuotiolla paistettu makkara on ainoa oikea makkara." Ei hän muuten mokomia välittänyt syödä, mutta näin ne olivat syötäviä ja oikeastaan jopa herkullisia. Etenkin, kun nälkä oli alkanut yllättää. Hän jatkoi mutustamistaan tyytyväisenä, vilkaisten Alexia siitä läheltä. Jos olisi uskaltanut, Ray olii voinut kumartua suukottamaan vaikkapa poskea. Onneksi oli itsehillintää jättää se tekemättä.
"No vaellusta ei voi jättää väliin. Ja kiitos sinulle siitä että keräsit itsesi ja tulit uimaan."

”Ei sitä voinut kutsua uimiseksi”, Alex naurahti räpiköinnilleen jäisessä meressä. Se oli ollut kastautuminen, vaikka oli nostettava hattua, hyvä sellainen. Onneksi hän ei ollut jänistänyt. Toisen läheisyys ja nuotio olivat jo sulattaneet ikijääksi kuvitellun kylmän. Makkara maistui hyvältä ja hupeni tahdilla.
”Tarvitsenkin jonkun potkimaan, kun muuten jämähdän vaan tapoihini ja kieltäydyn jostakin niinkin erikoisesta kuin hyiseen veteen menosta.”

"Ai eikö? Hyvinhän se meni. Harmi ettei täällä jäädy järvet, muuten veisin sinut avantoon talvella! Ja täällä ei ole kyllä saunojakaan. Se on hauskaa." Ray kaipasi oskus takaisin Norjaan, edes käymään. Olisi ollut upeaa mennä sinne seuranaan joku Alexin kaltainen, joka arvostaisi sellaista. Hän voisi viedä tuon vaeltamaan vuonoille oikeilla vuonohevosilla ja--- Nyt loppui se haaveilu! Ray repi itsensä niistä haaveista.
"Sinä? Jumahdat tapoihisi? Olet ainakin todella hyvä esittämään muuta. Et vaikuta urautuneelta ihmiseltä."

”Kuulostaa suorastaan taivaalliselta”, Alex hymähti vinosti ja antoi sarkasmin kuultaa äänestään. Hän ei mihinkään jäähän kairattuun aukkoon suostuisi. Vaikka Raiden saikin sen kuulostamaan saunoineen päivineen oikein hyvältä. Hän söi makkaransa loppuun ja työnsi tikun pois käsistään. Toisen läheisyys kutkutteli.
”En minä sitä. Mutta en olisi koskaan mennyt uimaan ilman sinua hullua”, hän virnisti ja tökkäsi leikkisästi Rayta käsivarteen. Sade tuntui yltyvän, mutta he olivat onneksi suojassa.

"...Älä ole noin tuomitseva." Ray nauroi ja nousi noukkimaan kuksansa maasta, puhaltaen roskat pois sieltä. Hän otti toisen vierestään ja kaatoi molempiin kaakaota, joka höyrysi kivasti kupissa. Hän oli syönyt jo hetki sitten loppuun, kun oli ollut nälkäinen. Ray tipautti kaakaon sekaan pari vaahtokarkkia, istuen sitten alas ja ojensi puista mukinkaltaista Alexile.
"Hei, kuules nyt, en ole hullu. ja vaikka olisinkin, sinähän vain pidät siitä." Vanhempi virnisti ja hivuttautui varoen suoraan sanottuna Alexin kainaloon, katselemaan tulta ja kuuntelemaan sadetta. Hän siemaisi varoen pian hieman jähtynyttä kaakaota. Se oli hyvää ja tähän voisi tottua.

Alex otti kaakaomukin hymyillen vastaan ja nautti sen tuoksusta ja höyryävästä lämmöstä. Toisen sanat saivat hänet punastumaan aavistuksen ja hymy vain leveni. Niin, hän taisi pitää siitä. Alex ei sanonut mitään, mutta eleillään näytti toisen olleen oikeassa. Ratsuttajan hivuttautuessa lähemmäs, hän ei voinut kuin nostaa kättään sen verran, että sai sen laskettua toisen ympärille. Siinä oli hyvä, toisen lähellä, vaikka hänen oli vaikea katsoa miestä – sen verran lähekkäin, intiimisti he olivat, ettei hän oikein tiennyt, mitä ajatella. Ehkä ei tarvinnut ajatella. Ehkä riitti, että he molemmat nauttivat siitä yhteisestä, jaetusta nuotiohetkestä.
”Hyvää”, mies hymisi hiljaa maistaessaan oikeasta suklaasta tehtyä kaakaotaan. Vaahtokarkit sulaisivat sinne ihaniksi ja pehmeiksi herkuiksi ja tekisivät hetkestä täydellisen. Kunpa se hetki ei loppuisi koskaan.

Ray jos kuka oli tottunut siihen, ettei mikään koskaan kestäisi ikuisesti. Hän ei edes uskaltanut ikinä haaveilla sellaisesta, mutta jaksoi aina hokea itselleen, etä ehkä niitä samankaltaisia hetkiä tulisi. Ei koskaan täysin samanlaisia, mutta edes saman kaltaisia, yhtä hyviä ellei parempiakin. Hän ainakin nautti siitä hetkestä täysin rinnoin.
"Se on. Vaelluksella ja muutenkin kyllä ehdottomasti parasta, kaikki jauheet on ihan turhia." Ray virnististi ja tunsi miten sisällään ne perhoset valtasivat vatsan. Tämä ei voinut olla todellista, että hän sai olla siinä kainalossa. Eikä Alex häätänyt häntä. Se oli se suurin asia.

Alex siveli sormillaan Rayn käsivartta. Hän hymyili kaakaolleen ja etsi huulillaan pehmeän vaahtokarkin suklaajuoman pinnalta. Se oli makeaa ja toi mieleen lapsuuden. Harvemmin hän sellaisia enää söi – ainakaan kaakaossa.
”Eiköhän paisteta sokerihiirelle vielä pari vaahtokarkkia”, Alex ehdotti hymyä äänessään ja kurottui nostamaan puutikun ja vaahtokarkkipussin lähemmäs. Hän pujotti kolme vaahtokarkkia tikkuun ja vei sen maltillisen tulen ja hiilloksen ylle. Mies kääntyi katsomaan lähellä istuvaa Rayta silmät loistaen. Hän oli onnellinen.

Ray naurahti ja katseli niitä vaahtokarkkeja hymyillen. Hän oli todella onnellinen tästä hetkestä. Tuo vain nauroi Alexin sanoille hiljaa, tonöisten kyynärpäällään hyvin hellästi nuorempaa. Alex näytti todella komealta siinä nuotion valossa, se hänen oli myönnettävä. Mitä viikko voisikaan tuoda tullessaan, jos tämä oli ensimmäinen ilta? Jos tämä sujuisi hyvin, hän ehkä todellakin joskus käyttäisi sen Evelynin lapsenvahtitarjouksen ja käyttäisi sen muutaman tunnin vaikka pyytämällä Alexia johonkin. Ei ilmiselville treffeille, mutta sen kaltaisille. Hän huomasi punastuvansa kevyesti kun Alex käänsi päänsä kohti häntä. Ainakaan toinen ei näyttänyt kovin... Ahdistuneelta, päin vastoin.

Alex virnisti tönäisylle. Sekin tuntui hyvältä, läheiseltä. Kaikki kosketus oli sillä hetkellä vain positiivista ja sai hengityksen vaikeammaksi. Ray oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Mies ei voinut edes ajatella sitä, että viettäisi seuraavan viikon toisen seurassa. Uskomaton tuuri – eikä toisen tarvinnut edes huolehtia koko ajan lapsensa vahtimisesta, kun oli niin kaukana kotoa.
Vaahtokarkit alkoivat saada tumman pinnan ja hän veti ne pois kuumasta. Alex antoi niiden jäähtyä, ennen kuin nappasi yhden puoliksi irti tikusta ja kokeilevasti ojensi sormiaan ja tahmaista herkkua Rayn suuta kohti. Siitä ei tulisi muuta kuin sotkua, mutta se tuntui ajatuksena hyvältä.

Se Raytakin hymyilytti. Ei tarvinnut huolehtia Benjaminista, hän ei ollut 1,5 ihmistä vaan vain oma itsensä. Hän ei olisi kyllä uskonut että voisi tehdä johonkuhun sellaiseen vaikutuksen enää, ollen oma itsensä. Moni olisi voinut ehkä pitää häntä hieman surullisena tapauksena. Ray seuraili toisen touhuamista niiden vaahtokarkkien kanssa ja oikeasti hämmentyi - mik näkyi myös ilmeessä - kun Alex jälleen halusi syöttää hänelle sellaisen.
"Olet suloinen." Se vain tuli suusta, ennen kuin hän haukkasi mustuneesta ja kuumasta karkista palasen. Ja niin sitä sulaa möhmää oli Alexin sormilla ja hänen leuallaan, mikä sai miehen nauramaan.

Alex laski katseensa hieman häpeillen kehuista. Ei hän ollut odottanut sellaista, mutta kyllähän se itsetuntoa hiveli. Hymy kareili huulilla vienona. Hän halusi kertoa miten paljon nautti siitä tilanteesta ja tunnelmasta, mutta ei löytänyt sanoja. Hän vei vaahtokarkista tahmeat sormet yksi kerrallaan suuhunsa ja imeskeli herkun parempiin suihin. Oli huvittavaa, miten joku niin pieni asia, kuin toisen syöttäminen, saattoi olla hengästyttävää ja nostattaa kylmiä väreitä.
”Vai niin”, hän vastasi toisen sanoihin keskittyen nyt täysin hengittämiseen ja itsensä pitämiseen rauhallisena. Ray sanoi häntä suloiseksi? Se oli parasta, mitä Alex oli kuullut aikoihin.

Ray hymyili ja katseli Alexin kasvoja. Hänet valtasi äkillinen himo edes suukottaa tuon kollegansa poskea. Ray puraisi huultaan ja esti itseään tekemästä sitä. Mies nappasi sormiins vaahtokarkin, katsellen Alexin huulia turhankin tiiviisti omaan makuunsa. Hyvä on, nyt hän keräisi itsensä hetkeksi. Tuo vuorostaan vei grillatun vaahtiksen kohti Alexin huulia, hymyillen. Nyt jos joku tulisi, hänen olisi murhattava paikalle saapuja, kirjaimellisesti. Hän vain ynäti vastaukseksi, nauttien itsekin tunnelmasta siinä. Sitä ei edes voinut kuvailla sanoin. Mutta luoja, hänen teki edelleen mieli edes nopeasti pussata.. Ei! Nyt, Ray, kerää itsesi.

Alex katseli Rayta intensiivisesti toivoen, ettei toinen häiriintyisi. Hän huomasi myös miehen katseen itsessään ja puri huultaan tuon poimiessa mehukkaan, rapeapintaisen vaahtokarkin tikun päästä. Alex tajusi avata suunsa ja haukkasi vaahtokarkin huuliinsa toisen sormista maistellen sitä hymy huulillaan. Olivat hekin, aikuiset miehet nauttimassa lasten makeisista vähintään ällön romanttisissa tunnelmissa. Kaikki oli liiankin täydellistä, eikä Alex tiennyt, mikä oli sekoittanut hänen päänsä. Hän nojautui Raidenin olkaan varoen, mutta viihtyi siinä aivan liian hyvin. Miten hän koskaan voisi koskaan nukkua miehen vieressä? Hän näkisi vain kyseenalaisia unia tuosta - kuinka sellaisia nähden saattoi nukkua samassa vaunussa muiden ihmisten kanssa?

Ray ei murehtinut sellaisista, olivathan he aikuisia. Kaikki tuntui hyvältä. Hän ei halunnut hävetä tällaista, vaikka olikin aikuinen mies. Ei aina tarvinnut olla niin aikuismainen, puhumattakaan machosta. Ray nautti itseasiassa häiritsevän paljon romantiikasta ja suloisista asioista. Romantiikan ei tarvinnut olla sellaista kuin elokuvissa, vaan tällaiset hetken lämmittivät mieltä oikein paljon. Siinä hän tujotteli Alexia silmiin, voimatta hillitä itseään. Kaakao oli jo juotu, joten hän pääsisi tästä nopeasti karkuun. Se oli kaikkien tapahtumien summa, kun tuo kurottautui suutelemaan toisen leukaa. Sitten olikin hyvä hetki pompata ylös ja alkaa kaivaa taskulamppua. Voisiko hän juosta sinne järveen uudelleen, jos aivot selkiytyisivät? Piti ottaa rauhassa.

Alex ei tajunnut edes tehdä mitään, kun tajusi, mitä Ray suunnitteli. Hän vastaanotti hellän suudelman leualleen ja muuttui kasvoiltaan punaiseksi mitellen tulisina hohkaavien hiilten kanssa. Huulten kosketus tuntui samaan aikaan niin ihanalta, kaivatulta ja kielletyltä. Ei hän tiennyt mitä tekisi ja kun Ray nousi etsimään taskulamppua, hän istui hämmentyneenä paikallaan. Ajatukset olivat tahmeita kuin vaahtokarkki ja aiemmin tuntunut romanttinen kipinä karkasi ajatusten mukana. Miksi toinen oli karannut hänen läheltään?
”Mihin menet?” Alex rohkeni kysymään ja katsoi jännittyneesti hymyillen toista miestä. Ehkä heidän olisi todella aika jättää hiillos ja siirtyä vaunuun nukkumaan. Alex kuitenkin tiesi, ettei saisi unta. Sateen ropina vasten katosta kuului nyt entistä voimakkaammin.

Ray halusi hakata päätään seinään. Juurihan Alex oli viimeksi sanonut... Arh, joskus hän vihasi sitä ettei ajatellut loppuun sanomisiaan tai tekemisiään. Okei, Alex ei ollut juossut karkuun, mutta olihan se hämmentävää. Hän vain katseli hetken hiillosta ja kun löysi taskulampun, tekosyyt alkoivat loppua.
"... En mihinkään." Hän vasti siihen kysymykseen ensin, kääntyen penkillä istuvan miehen puoleen hellä hymy huulillaan. Ilmeisesti toinen ei olisi halunnutkaaan hänen karkaavan. Voisiko varastaa vielä vaikka puolen tunnin mittaisen pienen hetken, ennen kuin menisi vaunuun?
"Sanoit vain haluavasi aikaa ja tuo ei nyt oikein... Antanut sitä."

Alex laski katseensa vienosti. Olihan hän sanonut, että tarvitsi aikaa, mutta.. eikö sitä ollut jo kulunut? Sitä paitsi hetki oli kaivannut herkkää suudelmaa, vaikka se nyt hieman yksipuolinen olikin ollut. Ei se ahdistanut. Hän muisteli sitä kaikella lämmöllä ja melkein odotti hetkeä, kun ja jos saisi toisen.
”En aina ajattele mitä sanon”, Alex myönsi huultaan purren ja nosti katseen Raideniin. Hänestä oli omituista olla siinä tilanteessa, mutta samalla hän janosi enemmän. Ennen kuin häntä ahdistaisi, olisi ehkä parempi lopettaa.
”Ehkä voisimme siirtyä vaunuun. Kello alkaa olla paljon.” Alex ei tiennyt, mikä ihme sai hänet tekemään sen. Hänhän halusi vain nauttia Raidenin seurasta, eikä lainkaan työntää tuota pois – ja silti hän teki sen. Ja tekisi vielä monta kertaa uudestaan.

Ray pelkäsi menneensä sillä hetkellä liian pitkälle, se oli hänen ainoa huolensa. Ei se että oli suudellut miestä tai mikään, mutta miten hän oli kokeillut toisen rajoja.
"En minäkään, juuri koskaan. Ja olen aina ongelmissa sen takia." Mies sanoi hymyillen rohkaisevasti. Katoksen ulopuolella olevassa ämpärissä oli vettä, mies nappasi sen ja kaatoi vettä varoen hiilloksen päälle. Ei sitä sopisi jättää kytemään siihen. Jep, nukkumaan, aivan. Hyvä idea.
"Mennään vain." Vanhempi sukaisi hiuksiaan ja naksautti taskulamppunsa päälle.

Tulen sammuttua se kaikki tuntui olevan ohitse. Tunnelma muuttui täysin, mutta muistot toisen huulista leualla jäivät elävinä mieleen. Alex puki sadetakkinsa kunnolla päälleen ja veti hupun päähänsä. Olisi kurjaa kastua matkalla vaunulle. Ennen kuin hän astui katoksesta Rayn taskulampun langettamaan valokeilaan, mies vei kätensä toisen käteen ja puristi sitä hellästi. Hän arvosti jokaista sekuntia, jonka toinen jakoi hänen kanssaan. Mies otti rohkean askeleen kaatosateeseen ja päästi irti Rayn kädestä. Vaunu näytti pimeässä olevan kauempana kuin olikaan todellisuudessa. Alex otti muutamia juoksuaskelia ja kiskaisi vaunun oven auki unohtaen siellä olevat muut.
Katerina oli painunut unille jo muiden kanssa, taisteltuaan ensin tovin sekä innokkaan Kitin että ärsyttävän teinin Olivian kanssa. Hän säpsähti hereille oven auetessa ja nousi nähdäkseen tulijat.
”Voisitteko olla vähän hiljempaa?” nainen äyskähti unisena ja käänsi sitten kylkeä. Alex nosti sormen huulilleen ja virnisti Raylle. Onneksi he nukkuisivat edes toisessa päädyssä vaunua. Mies siirtyi oman laukkunsa luo, riisui vettä valuvat vaatteensa kuivumaan minne vain saattoi ja istahti pedin reunalle. Oli pimeää, mutta kuun ja ulkona palavien katulyhtyjen valossa hän saattoi nähdä toisen miehen kasvot. Alex puki puhtaat, kuivat bokserit päälleen ja kömpi sitten makuupussiinsa. Se tuntui ensin kylmältä ihoa vasten, mutta lämpeni. Onneksi he eivät nukkuneet taivasalla, sillä yöt olivat jo kylmiä.

Ray vilkaisi Alexia. Tuo otti kädestä hetkeksi kiinni? Hän hymyili hiljaa ja nurahti ääneen kun astui lopulta sateeseen. Skotlanti, miksi? Hän juoksi vaunulle ja säpsähti itse sisällä. Ai niin, hehe, Katerina ja lapset. Mies virnisti Alexille takaisin, voiden sujahtaa riisuuduttuaan omaan makuupussiinsa.
"hyvää yötä." Hän muodosti sanat miltei vain huulillaan, puhumatta ääneen ettei lapsenvahti kiukuttelisi huomenna heille. Sen paremmin kuin Alexkaan,.Ray ei osannut nukkua. Mieli askarteli aivan muualla.

Alex hymyili. Hän ojensi kättään makuupussista ja hipaisi sormellaan Raidenin poskea.
”Yötä”, hän kuiskasi lähes ääneti ja veti kätensä takaisin pussin lämpöön. Mies sulki silmänsä, mutta avasi niitä vähän väliä katsellakseen toista. Ilta oli sujunut yliodotusten – jos hänellä sellaisia edes oli ollut. Hän oli kuin taivaassa.

Ray oli jo painanut silmät kiinni, kun tunsi kosketuksen poskellaan. Mitä ihm-? Hän tuhahti unisen onnellisesti ja haki hyvän asennon. Hän ei availlut silmiään, joten ei ollut tietoinen siitä mitä Alex teki.