Eläköön ei historia vaan tulevaisuus

"Voi Kara", Natasha huokaisi kiintyneesti ja kurkotti hieraisemaan orin turpaa. Hölmö otus, ei satuloita kuulunut laittaa palasiksi. Ne olivat kovin kalliitakin vielä, joten oli parempi pitää moiset kaukana hevosen ulottuvilta. "Ehkä se yrittää vihjata, että haluaa oppia varusteettomaksi ratsuksi niin kuin Blake", tyttö vitsaili katsellen pilkullista ponia, joka oli kerrassaan hauska tuttavuus, vaikka näyttikin yleensä nyrpeää naamaa muille paitsi omistajalleen. Tyttö nojasi karsinan oveen ja hymyili ystävän puuhille loimen parissa.
"Rhatan näytti valmiilta nukahtamaan karsinaansa. Hyvä kun se jaksoi laiskasti syödä kuivatut ananasherkut kädeltäni", hän pudisteli päätään huvittuneena. Ruuna oli selkeästi päättänyt, ettei kaivannut enää takaisin ulos pimeyteen ja kylmään viimaan, vaan aikoi nauttia olostaan lämpimässä, valaistussa tallissa. Ehkä ihan hyväkin niin. Ruuna viettäisi huomisen päivän aamusta iltaan tarhassa. Ja sitten hevonen pääsisi taittamaan matkaa ensin eteläiseen Englantiin ja sen jälkeen kanavan toiselle puolen, kunnes Von Hardenbergin talli aukenisi heidän edessään.
"Mitäs Blake tietää?" Natasha kysäisi ponilta ja hetken epäröityään ujutti kätensä karsinan kalterien lomasta nähdäkseen viitsisikö pilkullinen poni tulla tervehtimään häntä, vai jättäisikö kenttäratsu hänet huomiotta.

Natashan heitto sai Baileyn nauramaan, "joo olispa niin. Ennen kuin ollaan siinä vaiheessa niin mieluusti pitäisin satulan selässä." Muuten hän ei selässä pysyisikään, vielä. Kai. Hän oli vain niin epävarma hevosen ja hänen yhteisestä tulevaisuudesta juuri nyt - kaikki oli niin sekaisin sen kanssa. Yhtenä päivänä kaikki sujui niin hyvin kuin pystyi ja toisena mikään ei sujunut mitenkään. Välillä se tiesi miten toimia esteradalla ja joskus se heitti leikiksi ja jokainen puomi lähti heidän mukaansa puhumattakaan kielloista ja ohilaukkaamisista. Mukaan mahtui myös hyvin roima annos pukkipierulaukkaa ja pystyynnousemisia. Kaikenlisäksi se potki seiniä ja pureskeli ruoka-astiaansa.

Kyseinen kiusanhenki kurottautui Natashan suuntaan kiinnostuneena ja töksäytti sitten omistajansa olkaa. Bailey katsoi hymähtäen hevosta ja huolimatta halustaan jättää ori huomiotta hän rapsutti sen pehmeää valkoista turpaa. "Aww, taisi olla väsyttävää juosta meidän perässämme", Bailey vastasi.

Blake seisoi Karan ja sen karsinan väliseinän vieressä nuokkuen. Kun Natasha kääntyi sen puoleen sen korvat kääntyivät luimuun ja katse nousi hieman. Se tunnisti kyllä Natashan muttei välittänyt sosialisoitumisesta. "Blake on oma ihastuttava itsensä", Bailey kommentoi jäljessä kun huomasi ettei poni jaksanut liikkua paikaltaan. "Se ottaa rennosti vapaapäivänään." Bailey laski loimen karsinan oven tangolle ja avasi harjakassin ottaen sieltä pehmeän harjan. Hän kiersi Karan toiselle puolelle ja rupesi harjaamaan sitä. "Oletteko jo saaneet pakattua kaiken?" hän kysyi.

"Se on ehkä ihan fiksua", Natasha naurahti ajatellen, millaista Karan kyydissä roikkuminen ilman satulaa voisi pahimmillaan olla. Hänen tasapainonsa ei ainakaan riittäisi moiseen. Hän ei uskonut, että pysyisi edes Rhatanin selässä ilman satulaa, jos ruuna keksisi jotain syytä ottaa sivuaskelia tai hidastaa yllättäen vauhtiaan. Bailey oli toki kokeneempi mitä ilman satulaa ratsastamiseen tuli, kun harjoitti moista Blaken kanssa viikosta toiseen, mutta siitä huolimatta Karan sekoilut voisivat laittaa Baileynkin tasapainon koetukselle. Parempi säästää ilman satulaa meneminen sellaiseen hetkeen, kun ori ei järjestäisi omaa ohjelmaa ainakaan ihan näin herkästi.
"Ehkä", Natasha kohautti harteitaan, "tai sitten sitä vain laiskottaa. Siltä on myös pudotettu väkirehut asteittain pois matkaa ajatellen, joten ehkä sekin tuo oman osansa." Tai sitten hevonen oli vain vihdoinkin niin rentona ja tyytyväisenä karsinassaan, että saattoi lepuuttaa takajalkaansa silmäluomet lupsuen. Se oli aina hyvä merkki, kun ajatteli herkän akhaltekin sielunmaisemaa.

"Huomaan", tyttö naurahti ja jätti luimivan ponin häiriköinnin kääntyäkseen kokonaan Karan puoleen. Nuorempi ori sentään tykkäsi huomiosta, vaikka olikin välillä varsinainen häirikkö. "Mutta saahan sitä olla vapaapäivänä omissa oloissaan", hän naurahti ja ojensi kättään silittääkseen Karan poskea. Voi oria. Kunpa se löytäisi käytöstapansa ja alkaisi täyttää Baileyn suuria suunnitelmia hevosen suhteen.
"No, melkein", Natasha myönsi miettien kaikkia niitä laatikoita, joita oli tullut pakattua viimeisten viikkojen aikana. "Joitain juttuja ei ole vielä voinut pakata, kuten kaikkia Rhatanin varusteita, mutta omat kamani alkavat olla aika hyvin kasassa. Unohdan ihan varmasti jotain tärkeää, mutta onneksi äiti voi aina lähettää postilla perään mitä on jäänyt."

"En ajatellut rikkoa itseäni sitä ratsastaessa", Bailey tokaisi harjatessaan Karan selkää. Hän ei ajatellut myöskään tippua orilta, vaikka olikin vain ajana kysymys kun se tekisi jotain niin ennakoimatonta että hän lentäisi selästä kuin leppäkeihäs.
"Niin, voi olla", Bailey nyökkäsi. "Hevosen ruokinnalla on aika paljon vaikutusta siihen miten heppa voi ja käyttäytyy. Ainakin Blaken kanssa on." Se keräsi energiaa itseensä todella helpolla.

Blake ei loukkaantunut, kun Natasha antoi sen olla ja Kara oli entistä tyytyväisempi kun sai kahden tytön huomion itselleen. "Niin saa, ja antaa ollakin. Blake kyllä arvostaa omaa tilaa harvinaisen hyvin." Se seisoi karsinan ovensuussa rauhassa, eikä turhia touhottanut ennenkuin Natasha tuli paikalle. Kun se sai osakseen rapsutuksia se puski turpa edellä Natashan syliin ja yritti napsia suuhunsa kaikkea omalla vuorollaan lähtien Natashan sormista. "Okei", Bailey vastasi ja siirtyi etukautta Karan toiselle puolelle naurahtaen sen läheisyydenkaipuudelle. "Hevosen kera on kyllä rankkaa muuttaa, on kokemusta. Niin paljon mukana tulevaa tavaraa", hän naurahti ja jatkoi harjaamista.

"Hyvä, en halua susta kuvia pyörätuolissa", Natasha vastasi tiukkaan sävyyn. Baileyn olisi paras pysytellä turvassa, vaikka harrastikin villejä juttuja poninsa kanssa. Hänen silmiinsä satulatta meno oli vaikuttanut vastuuttomalta ensisilmäyksellä, mutta mitä paremmin hän oli tutustunut Baileyhyn, sitä enemmän hän oli joutunut muokkaamaan käsitystään. Tyttö oli ihan yhtä turvassa istuessaan poninsa selässä pelkkä kaulanaru kontaktipisteenään kuin silloin, kun Blake oli täydessä kisavarustuksessa.
"Rhatanilla sama, vaikka se osaakin välillä nirsoilla. Siitä huomaa kyllä heti, jos se saa liikaa väkirehuja. Se alkaa säikkyä omaa varjoaankin", hän pyöräytti silmiään hölmölle hevoselleen. Onneksi ruuna oli rauhoittunut viime vuoden aikana suunnattomasti, ja ammattilaisten käsittelyssä hevoselle oli löytynyt täydellinen tasapaino liikutuksen ja rehujen välille, mikä näkyi kohentuneina tuloksina.

"Se on ihan tuskaa", Natasha parahti luovuttaneeseen sävyyn. Hän rapsutti innokkaasti syliinsä pyrkivää hevosta lämmöllä. Ei hän olisi täällä kohta enää ruunaa rapsuttelemassa, joten parempi tarjota Karalle nyt vähän liikaakin huomiota korvaamaan koko kevään kestävää etäisyyttä. Olisihan se hauskaa, jos suloinen ori muistaisi hänet vielä silloin, kun hän palaisi takaisin.
"Siitä ei edes ole kauaa kun muutin tänne ja karsin silloin jo paljon tavaraa, ja nyt taas sama. Mistä tätä roinaa kertyy?" Hän huokaisi silmiään pyöräyttäen. Toki hän oli saattanut ostaa syksylläkin alennusmyynneistä uutta loimea ja muuta pientä ja harmitonta Rhatanille, mutta eihän hän silloin ollut tiennyt että joutuisi muuttamaan kaiken mukanaan Belgiaan. "Onneksi traileriin mahtuu paljon varusteita ja muuta tavaraa. Ei minulla muuten olisi mitään toivoa saada kaikkea siirrettyä Von Hardenbergin tallille."

Bailey nauroi. Ei, hän ei todellakaan päätyisi pyörätuoliin ehei. Se olisi karmivaa. Blaken kanssa hän kuitenkin teki kaikkea hyvin luottavaisesti. Ponilla ja tytöllä oli esimerkillinen suhde keskenään, eikä varusteetta ratsastaminen ollut sen ihmeempää kuin kenttäkisatkaan. Hän oli yhtä kotonaan Blaken selässä kummassakin tilanteessa.
"Voi pikku Rhatan", Bailey sanoi mutristellen. Säikky hevonen vaati varmasti aivan erilaista otetta hänen vahvoihin jääräpäähevosiinsa verraten. Kun sitä ajatteli, Blake ja Kara olivat yllättävän samanlaiset. Ehkä liiankin. Jälkeen päin ajatellen eri tavalla vaikea hevonen olisi varmasti kehittänyt häntä aivan uusiin sfääreihin mutta ei hän enää perääntynyt. Karan oli hyvä olla Rosingsissa eikä vaikeuksista huolimatta Bailey olisi luovuttanut sen suhteen.

Bailey sai orin harjattua ja tuli karsinan ovelle. Äsken viikatun ratsastusloimen tilalle Bailey nosti tangolta sen talliloimen, jota ori todellakin kaipasi. Olihan talli toki kohtuulämmin mutta Kara myös yksi vilukissa. "Sitä kertyy", Bailey nyökytteli kun heilautti vihreän fleeceloimen hevosen selälle. "Karalle en vielä ole ehtinyt shoppailla liikaa tavaraa mutta nythän alkoivat joulun jälkeiset alet. Sieltä kyllä löydän varmasti osteltavaa. Blakella on aivan järjetön määrä varusteita ja muuta sälää." Aivan liikaa, mutta toisaalta, mitäpä äiti aina lainasi rahaa. He molemmat halusivat ratsukon näyttävän parhaalta mahdolliselta ja se todellakin toteutui kun ostoskärryyn päätyivät aina tuliterät valkoiset kisasuojat ja muut varusteet rusettilettareista brodeerattuihin kisaloimiin. Kisaratsastus oli elämäntapa.

"Rhatan pääsee matkustamaan tavaravuorien kanssa", Bailey virnisti mielikuvalle ja kiinnitti loimen solkia orin vatsan alta, ryntäistä ja hännän alta.

"Voi pikku Rhatan todellakin", Natasha naurahti. Hevosparka oli kyllä välillä yksi herneaivo, mitä säikkymiseen tuli. Hänen oli silti myönnettävä, että vuosi Rosings Parkissa oli tehnyt ihmeitä hevoselle. Kun he olivat treenanneet alansa huippujen silmien alla, käyneet pitkillä maastolenkeillä ja no, hullutelleet Baileyn kanssa, oli Rhatan oppinut luottamaan häneen niissäkin tilanteissa, kun kaikki ruunan vaistot kehottivat akhaltekkeä kääntymään ja pinkomaan vastakkaiseen suuntaan. Estekentilläkin se oli jo todistettu, ettei ruuna jäänyt enää kyttäämään jokaista varjoisaa kulmaa ja omituista erityisestettä jos hän vain piti päänsä kylmänä ja ratsasti niitä kohden kuin ne olisivat aivan tavallisia, jokapäiväisiä ilmestyksiä. Hänellä oli niin monta hyvää syytä olla kiitollinen Rosings Parkista, sen valmentajista ja muista ratsukoista, ettei hän tiennyt, mistä edes aloittaa. Oli ilmiselvää, ettei hän olisi saanut tätäkään uskomatonta tilaisuutta, ellei olisi ensin saanut stipendiä Rosings Parkiin. Natasha ei voinut kuin myöntää, että hänellä oli käynyt uskomaton tuuri jo kahtena vuotena peräkkäin. Melkein pelotti, mitä seuraava vuosi toisi tullessaan.

"Joo, alennusmyynnit ovat tosi paha paikka", Natasha irvisti ajatellessaan kaikkia niitä romppeita, joita oli ostanut vuosien varrella alennusmyynneistä. "Hevostarvikeliikkeiden ei pitäisi suostua myymään kuin kaksi tuotetta per asiakas alennusten aikaan." Se estäisi kantamasta pienen vuoren verran tarvikkeita niin hevoselle kuin ratsastajallekin ulos kaupasta, vaan kannattavaksi se ei liikkeille tulisi. Hänen lompakkonsa kiittäisi kuitenkin ruhtinaallisesti, kun suurin osa tavaroista saisi jäädä muiden ostettaviksi.
"Niin pääsee", hän naurahti. "Voin laittaa kuvan trailerin etuosasta, kunhan saamme sen lastattua täyteen. Se näyttää jo nyt siltä, että joku suunnittelee asuvansa tien päällä puoli vuotta", hän pudisteli päätään huvittuneena. Onneksi heidän lainaamassaan trailerissa oli tavallista suurempi tila hevosen varusteille. Heinäpaaleja ja vesikanistereita varten tarkoitettu lisätila oli täytetty Natashan tavaralaatikoilla. Jätesäkkeihin sullotut vaatteet matkustaisivat auton takapenkillä.

Bailey oli onnellinen, ettei joutunut ratsastamaan säikkyjä hevosia vaikka välillä erilaista ratsastettavaa kaipasikin. Kyllä ne tutut hevoset olivat enemmän se oma juttu ja se oli nähty satunnaisilla ratsastuskerroilla kavereiden hevosten selässä. Hän oli tuntenut itsensä ihan urpoksi kun muut hevoset toimivat aivan eri tavoin eikä hän osannut mukautua.
"Niin ovat", Bailey naurahti. "Se toimisi, minä ostan niin paljon kaikkea siinä kuvitelmassa et oikeasti tarvitsen niitä..." hän myönsi. Suoristettuaan loimea hieman hän käveli sen viereen ja Kara nyhjäsi häneen. Karsinassa ori oli niin sympaattinen ja seurankipeä. Tällaiset hetket saivat tytön uskomaan orin mahdollisuuksiin vaikkeivat ne kompensoineet lainkaan sen ratsastettavuuteen.

"Odotan innolla kuvaa", hän vastasi kaverilleen ja kutitteli orin kiusaksi sen turpaa. Se ärsytti oria ja se kiehnäsi vastalauseeksi entistä voimakkaammin ja sai tytön horjahtamaan paikalta hieman. "Urpo", hän sanoi hymyillen hevoselle.

"Nimenomaan", Natasha huokaisi. Alennusmyynneillä onnistui aina vakuuttamaan itselleen, että juuri sen värisille pinteleille olisi käyttöä ja riimunnarun lukko alkoi olla liian löysä ja ties mitä muuta, eikä kestänyt kauaakaan kun käsissä oli kokonainen vuori tavaraa. Natasha vilkaisi puhelintaan, kun tunsi sen värisevän taskussa ja huokaisi hiljaa. Äiti ilmoitti olevansa matkalla tallille, joten hänen olisi parasta suunnata pakkaamaan levittämänsä tavarat, jotta olisi valmiina lähtöön kyydin saapuessa. Äiti ei kauaa odottelisi tallilla, kun kotonakin oli vielä vaikka kuinka paljon tekemistä.
"Minun pitää lähteä", tyttö sanoi nakuteltuaan äidille lyhyen vastauksen ja sulloi puhelimen taskuunsa. Hän kääntyi katsomaan kaveriaan alahuultaan purren. Hän ei sanoisi hyvästejä, mutta astui siitä huolimatta kädet levällään lähemmäs halatakseen Baileyta tiukasti.
"Pidetään yhteyttä ja nähdään pian", hän vannotti halauksen keskeltä ja räpytteli päättäväisesti kosteutta silmistään.

Työnnettyään Karan pois tieltään Bailey katseli kuinka Natasha kirjoitti viestin puhelimellaan. Nytkö kaveri lähtisi? "Okei", hän osasi vastata ja nyhjäsi käsissään takkinsa vetoketjua.
"Varmasti", Bailey vastasi ja halasi Natashaa tiukasti. Hän jäisi kaipaamaan tallikaveria. Kenelle hän nyt vuolattaisi ongelmiaan? Pitäisi varmaan kärrätä puhelinta ihan kaikkialla, jotta hän voisi keskustella sen välityksellä Natashan kanssa. "Pidätkin sitten puhelintasi mukanasi", hän nauroi pois surkeuttaan.

"Pidän", Natasha vannoi. Luojalle kiitos siitä, miten älypuhelimiin oli nykyään tarjolla kaikenlaisia sovelluksia, joilla yhteydenpito olisi helppoa. Erityisesti whatsappin puheluominaisuus oli kätevä, kun soitti ulkomaille, kun puhelut kulkivat nettilinjoja pitkin. Sillä hän oli isälleenkin soitellut pienen ikuisuuden. Nyt täytyisi alkaa soitella samanlaisia puheluita myös äidille - ja Baileylle.
"Nähdään. Pysy mahtavana!" Hän toivotti ja vetäytyi parilla askeleella, ennenkö kääntyi ympäri ja kiirehti pois paikalta. Hän ei pääsisi koskaan lähtemään, jos ei lähestulkoon juoksisi toiseen suuntaan, sillä muutoin kiusaus kääntyä ympäri ja palata halaamaan Baileyta voittaisi.

[Kiitokset pelistä!]

"Nähdään! Ihan varmasti pysyn", Bailey sanoi haikeasti ja irtautui Natashasta kieltämättä itsekin itkun partaalla. Kara ei perustanut tyttöjen tunteikkaista hyvästeistä vaan peruutti karsinan varjoihin.
Bailey katseli kuinka hänen ystävänsä lähti ja suljettuaan Karan karsinan oven tämä ymmärsi ettei näkisi toista pitkään aikaan. Hän ei suostunut itkemään yksin tallin käytävällä vaan hengitti syvään sisään ja käveli Blaken luo.

[Kiitosssh!]