Eläköön ei historia vaan tulevaisuus

// Sarpa tännepäin :> //

Joulu ei ollut tuntunut joululta, kun siihen oli sisältynyt tavaroiden pakkaamista kaupoista noudettuihin pahvilaatikoihin suurten sukujuhlien sijaan sekä viimehetken valmisteluita - lukuisia puhelinsoittoja ja sähköposteja, varmisteluita ja lippujen vahvistamisia, kunnes edes Nicole ei keksinyt muuta tehtävää, jonka voisi täältä käsin tehdä. He olivat valmistautuneet parhaansa mukaan koittavaan muuttoon, ja loput ongelmat ratkottaisiin sitten, kun niitä ilmenisi. Natasha oli huokaissut helpotuksesta tapaninpäivänä, kun oli katsonut tyhjäksi käyvää huonettaan. Suurin osa tavaroista jotka hän halusi mukaan, olivat pakattuina pahvilaatikoihin. Vaatteita oli matkalaukussa riittämiin, jotta hän pärjäisi siihen asti, että saisi purettua laatikot. Enää ei ollut muuta tehtävää kuin Rhatanin valmistelu matkaan. Ruunan väkirehujen määrää oli vähennetty jo valmiiksi, ja nyt ne pudotettaisiin pois kokonaan, jotta hevonen olisi mahdollisimman rauhallinen koko pitkän automatkan ajan. Tänään hän kävisi vielä hevosen kanssa pitkällä, rennolla maastolenkillä, jotta hevonen saisi verrytellä läpi kaikki lihaksensa, ja sunnuntaina perlino akhaltek saisi nousta ramppia pitkin trailerinkoppiin vaihtaakseen jälleen kerran kotimaataan.

Natasha oli laittanut tekstiviestin Baileylle jo aamupäivästä udellen teinitytöstä maastoseuraa keskipäivälle. Loma tarjosi ihanan tilaisuuden hyödyntää perjantaisen talvipäivän kalpeaa valoa, joten Natasha oli noussut ennen kymmentä ja ottanut suunnan kohti tallia, jotta ehtisi käydä läpi Rhatanin varusteita ennen lenkkiäkin. Jossakin kolmannen pahvilaatikon kohdalla tilanne oli alkanut tuntua edes jollakin tasolla todelliselta, mutta tyttö epäili, ettei ajatus tosissaan iskostuisi mieleen ennen kuin hän olisi Belgiassa, kilpatallin pihalla tavarat sylissään, valmiina aloittamaan todellisen kilparatsastajan arjen.
"Voi Rhatan", tyttö mumisi kiristäessään ruunan satulavyötä. Hän ei tiennyt, miten hevonen suhtautuisi pitkään matkaan ja muuttoon uuteen kotitalliin, mutta hän toivoi kaiken sujuvan vaivattomasti. Vaan tällä hetkellä enemmän hermostusta herättävä ajatus oli se, että hänen täytyisi vihdoin, kaiken vitkuttelun ja kiertelyn jälkeen kertoa Baileylle, mikä onni häntä oli kohdannut. Hän oli halunnut kertoa ystävälleen heti kun häntä oli ensimmäisen kerran lähestytty tarjouksen kera, mutta pelko ystävän reaktiosta oli sulkenut venäläistytön suun tiukkaan suppuun. Entä jos Bailey ei olisi iloinen hänen puolestaan, vaan kääntyisi häntä vastaan, kuten kaikki koulussa olivat tehneet siitä hetkestä lähtien, kun hän oli astunut jalallaan rakennukseen? Natasha oli halunnut vältellä moista tilannetta viimeiseen asti, ja tässä sitä oltiin - pari päivää ja hän asuisi uudessa maassa, eikä hänen paras (tai kenties ainoa) ystävänsä edes tiennyt siitä mitään.

"Me mennään jo pihalle!" Natasha huikkasi Rhatanin käydessä levottomaksi tallissa seisoskellessaan, ja lähti taluttamaan ruunaansa kivetylle tallipihalle. Tyttö ponnisti selkään silitellen rauhoittavasti ruunan kaulaa, ja keskittyi kiristämään vyön ja korjaamaan jalustimet, ennenkö antoi hevosen kävellä mukulakivillä suurta ympyrää. Ruunan liikutuksesta oli pudotettu jo pois kaikki raskaat treenit, jotta kuljetuspäivänä hevonen ei olisi jumissa ja väsynyt, mutta viimeyön rakettien pauke oli tuonut herkän akhaltekin kehoon jännitettä, jonka Natasha toivoi purkautuvan maastolenkin aikana. Hän halusi antaa hevoselleen parhaan mahdollisen kuljetuskokemuksen, vaikka matka Newcastlesta Lontooseen ja sieltä Belgiaan olikin pitkä.

Jälleen yksi päivä tallilla, kahden hömelön hevosen seurassa ammattilaisia väistellessä. Vaikka vuosi oli vaihtunut ja hän viettänyt kenties turhankin villin yön viimeyönä, oli nuoren tytön olo hyvä nyt ja ratsastukselle ja tallikavereille löytyi aina aikaa. Bailey käveli tutun tallin aina niin siistiä orikäytävää pitkin ja laski tummansinisen harjakassin vaalean orin karsinan eteen jatkaen matkaa kuitenkin takaisin ulos vihreä riimu ja riimunnaru kaulansa ympärillä. Tytöllä ei ollut kiire mutta hän käveli tallitietä pitkin verkkaisesti kylmän ilman ja tuulenvireen takia. Onneksi lahjaksi saadussa tuliterässä ratsastustakissa oli korkea kaulus ja sen ympärille kääritty vielä beige paksu huivi, sillä muuten hän olisi kuollut tänne ulos.

Kara rynni hänen luokseen tarhalla ja antoi kiinni turhankin helposti. Se varmasti pohti jo kieroutuneessa päässään tapoja ärsyttää häntä tänään ja steppailikin matkansa takaisin talliin. Se ei paljoa hetkahtanut kilisevästä ketjunarusta tai muutamasta ärsyyntyneestä sanomisesta omistajansa suusta. Tänään se saisi kuitenkin käyttäytyä edes jollain tasolla säädyllisesti, sillä hän ei halunnut hevosensa säikäyttää Rhatania tai tehdä yleensäkään mitään typerää maastossa, jonka pohja oli kova talvisäiden ansiosta. Maassa ei sentään ollut lunta tai jäätä, se siitä vasta olisikin puuttunut.

Bailey ei aikaillut laittaessaan oriaan valmiiksi käytävällä. Kahdessa narussa kiinni ollessaan se seisoi paremmin eikä voinut rikkoa mitään kuopiessaan etujaloillaan kärsimättömänä. Se ei pitänyt kuntoonlaitosta eikä Bailey pitänyt sen kuntoonlaitosta, joten siinä saattoi yhtä hyvin olla nopea. Hän kääri orin etujalkoihin tummanvihreät pintelit, laski sen selkään kauniin ruskean estesatulan ja kiristi vyön orin mutristellessa. Orin vähäistä talvikarvaa ei oltu klipattu laisinkaan ja se paleli jo pienessä viileydessä, mistä syystä Bailey laski sen selkään myös ratsastusloimen. Ori pelleili kuolaimillaan sillä aikaa kun Bailey nosti kypärän päähänsä ja toisesta suunnasta kuului kaverin huuto. "Joo, perässä tullaan!" tyttö vastasi ja irrotti Karabienerin seinästä.

Kara talutti Baileyn tallin kiveykselle ja pysähtyi kun huomasi toisen hevosen, Rhatanin, ja Natashan. Se päästi hölmön hörähdyksen ja kuopaisi pienesti maaata. "Täällä ollaan, niinkuin varmaan huomasit", Bailey tuhahti hieman huvittuneesti. "Miten menee?" Hän ei jaksanut ikinä olla kauaa ärtynyt Karaan, sillä se oli orimaisuudestaan ja idioottimaisuudestaan huolimatta hirmu suloinen. Hän laski jalustimet, laittoi Karan päälle piuhat ja suoristi enkkuloimea. Kun hän palasi Karan vierelle ori tunki hänen syliinsä ja pyrki hamuamaan paksut ratsastushanskat suoraan omistajansa kädestä.

Rhatan tervehti saapuvaa oria korskahtaen ja päätään viskoen, mutta lopetti moisen kun martingaali nappasi ikävästi takaisin. Natasha oli heittänyt hevosen selkään ruskean ratsastusloimen, sillä puolikalju akhaltek palelisi varmasti näissä säissä. Tänään ruunalla oli päässään meksikolaissuitset fullcheek-kuolaimilla, sillä teinityttö ei luottanut hevosen keveyteen. Ruuna väreili jännittynyttä energiaa, joten oli parempi pelata varman päälle. Hän ei halunnut teloa hevostaan tai itseään juuri ennen matkaa.
"Loistavasti", hän vakuutti vastaukseksi Baileyn kysymykseen ja odotti, että toinen sai puuhasteltua hevosensa ympärillä, ennenkö esitti vastakysymyksensä. Kara vaikutti sen verran energiseltä jälleen kerran, että oli parempi antaa ystävälle mahdollisuus keskittyä täysillä oriin, ennenkö vaatisi tarinoita uudesta vuodesta. Rhatan otti muutaman sivuaskeleen kun auto ajoi sora renkaista sinkoillen tallitietä pitkin ja käänteli korviaan valppaana. Natasha totesi heti pumpulituppojen olleen oikea ratkaisu.

"Miten meni vuodenvaihde?" Hän uteli hevosen rauhoittuessa seisomaan aloilleen ja vilkaisi toista ratsukkoa. Kunhan Baileykin olisi päässyt säheltävän hevosensa selkään, voisivat he ottaa suunnan ratsastuspoluille ja miettiä lenkkireittiään myöhemmin. Onneksi hyväkuntoiset maastopolut risteilivät tallin lähistöllä toisiinsa, joten olisi helppo vaihtaa reittiä vielä siinäkin vaiheessa, kun oltiin jo liikkeellä. Hän pitäisi Rhatanin mielellään kauempana suurista teistä, jotta rekat ja muut massiiviset moottoriajoneuvot eivät koettelisi säpsyllä päällä olevan akhaltekin herkkiä hermoja.
Rhatan asteli tavallista lyhyemmillä askelilla tallitien laitaa kohti ratsastuspolkua, sillä hevonen liikkui pää korkealla ja selkä jännittyneenä. Olisi ehkä pitänyt käyttää sivuohjia martingaalin sijaan, mutta nyt oli liian myöhäistä miettiä moista. Hänen täytyisi korjata hevosen muotoa itse, kunhan he pääsisivät tallipihasta kauemmas ja toivoa, että onnistuisi ratsastamaan perlinon ruunan rennoksi tämän lenkin aikana. Olisi noloa epäonnistua niin yksinkertaisessa tehtävässä.

"Kävisikö metsissä seikkailu tänään?" Natasha kysäisi Rhatanin kavioiden upotessa kovan soratien sijaan pehmeämpään ratsastuspolkuun. Kavioiden kopina vaimeni tasaiseksi tömähdykseksi, ja antoi selässä istuvalle tytölle mahdollisuuden keskittyä tunnustelemaan, miten hevonen liikkui paremmalla pohjalla.
"Pysyisin mielelläni kaukana isoista teistä, ettei Rhatan saa hepuleita. Se ei oikein välitä ilotulitteista, joten viime yön on mennyt sen osalta karsinassa levottomasti kieppuessa." Moinen hermostunut levottomuus täytyisi saada purettua ennen sunnuntaita, tai hevonen ei suostuisi nousemaan trailerin ramppia pitkin sitten millään.

Bailey katui sekunnin sitä, että he olivat lähdössä maastoon kun Rhatankin vaikutti energiseltä. Hän luotti Natashaan ja olisi luottanut omiin taitoihinsakin jos matkassa olisi mukana ollut Blake eikä Kara. Luikero ori oli kuitenkin täysin eri maailmaa ja ennen kaikkea tuhat kertaa etupainoista Blakea vahvempi, mikä tietyllä tasolla jännitti Baileytä jokaisella ratsastuskerralla. Hän ei ollut vielä tippunut orilta mutta se tuntui olevan vain ajan kysymys. Tai se, että he löytyisivät jostain ojasta kun ori oli päättänyt ryömiä sinne hänen kielloistaan huolimatta. Mitä vain varmaan voisi tapahtua, eikä se juurikaan rauhoittanut nuoren mieltä.

"Mahtavaa", Bailey vastasi kaverilleen noustuaan Karan selkään. Se jauhoi ohutta kuolaintaan ja astui muutaman askeleen suuntaan ja toiseen hänen kiristäessään vielä vyötä. Kun hän oli valmis hän istuutui syvemmälle satulaan ja antoi orin lähteä kävelemään pysytellen kuitenkin etäämmällä Rhatanista. "Totta puhuen, aika kovaa", Bailey naurahti. "Olin niiden mun kuorokavereiden kanssa juhlimassa... aamulla heikotti vähän mutta ei enää." Tietenkin Jonathan oli pakottanut hänet mukaan, eivät he ilman häntä olisi juhlineet. Olisivat varmasti hakeneet kotiovelta, jos hän ei olisi lähtenyt vapaaehtoisesti. Niimpä hän löysi itsensä alkuillasta Fionan luota pelaamassa kaiken maailman juomapelejä. Ei häntä haitannut, vaikka häntä heikotti, olihan hän saanut olla Jonathanin kanssa. "Mutta ei se haittaa, oli hauskaa ja tästä vuodesta tulee mahtava!"

Kara kulki pitkin, rivakoin askelin eikä ollut vielä niin jännittynyt kuin maastoilukaverinsa. Sillä olisi aikaa vielä kerätä kierroksia mutta löysemmillä ohjilla se kulki yleensä vain kovaa. Bailey pidätti sitä välillä, etteivät he kulkisi aivan eri tahtia. "Kuulostaa hyvältä, pysytään mieluummin vähän rauhallisemmissa maisemissa. En tiedä miten Kara on reagoinut mutta mennään jonnekin, missä se saa mahdollisimman vähän tuhoa aikaan", Bailey naurahti väsyneesti. Se kun olisikin mahdollista.

Natasha naurahti Baileyn kertomukselle. Hän ei osannut kuvitellakaan moista tapaa viettää uutta vuotta, sillä hän ei ollut koskaan kokenut suurta ystäväpiiriä ympärillään ollessaan riittävän vanha osallistumaan aikuisempaan menoon. Niinpä hän vietti monet juhlapyhät kotonaan äitinsä seurana, tai pahimmassa tapauksessa yksinään, mikäli äiti lähti työkavereidensa tai naapureiden tai milloin kenenkin kanssa illanviettoon. Olisihan hän ollut tervetullut mukaan, mutta mitäpä hän olisi tehnyt keski-ikäisten viinin ja kymmenien eri juustojen täyttämässä illassa. Parempi olla kotona.
"Niin tulee", Natasha yhtyi helpolla ystävän intoon. Edellinen vuosi oli ollut täynnä monenlaisia koettelemuksia, mutta siitä oli saatu irti paljon hyvääkin. Rhatan oli kehittynyt huimasti siitä, mitä ruuna oli ollut kun he olivat Rosings Parkiin saapuneet, ja siitä sopi kiittää ainoastaan kattavaa, monipuolista valmennustoimintaa. Hän oli kehittynyt valtavasti hevosensa mukana ja ilman, ja toivoi kovasti, että se riittäisi tulevaisuutta ajatellen.

Venäläistyttö oli lukevinaan ystävän puheista tiettyä epävarmuutta häseltävään oriin, mutta päätti jättää ilmaisematta mietteitään. Ehkä Bailey oli vain väsynyt viimeöisestä ohjelmastaan eikä kyllästynyt hevosen pölhöilyyn.
"Käytetään siis hyväksemme maaseudun rauhaa", Natasha myöntyi hyväntuulisesti. Rhatan rentoutuisi varmasti, kun ympärillä ei olisi muuta kuin metsää, jota ainoastaan peltotilkut ja avonaiset nummet halkoisivat. Ruunalla ei olisi mitään syytä säheltää, ja ehkä se riittäisi rauhoittamaan Karaakin. Jos ei, niin sitten he pärjäisivät jotenkin muuten.
"Joko oot miettinyt kisoja keväälle?" Tyttö uteli kurkkien olkansa yli toista ratsukkoa. Kunhan he pääsisivät sukeltamaan metsän syövereihin, voisivat he siirtyä hyvillä mielin ratsastamaan rinnakkain, mutta näin lähellä tallia vastaantulijoita riitti, joten oli parempi olla tukkimatta koko ratsastusreittiä.

Totta puhuen tämäkin oli ensimmäinen uusi vuosi kun hän oli tehnyt mitään jännittävämpää kuin syönyt herkkuja äitinsä ja isänsä kanssa kotona ja lähettänyt muutaman raketin takapihalta. Sitä hän ei kuitenkaan maininnut Natashalle. Yleensä vuosi oli vaihtunut lähinnä valvoessa koneella. Tänä vuonna kuvioissa olivat kuitenkin kuorolaiset ja heidän hulvattomat päähänpistonsa mukaanlukien eilinen, jonka oli mahdollistanut Fionan matkalla olevat vanhemmat ja hänen ja Baileyn isoveljien suopeus hakea heille kaupasta juotavaa.

"Joo, käytetään niin hyvä tulee", Bailey hymyili kaverilleen ja hidasti taas Karaa. Sillä oli upea estesatula, jossa oli hyvä istua mutta silti Bailey tunsi vielä kahden kuukaudenkin intensiivisen treenaamisen jälkeen itsensä orvoksi ison, romuluisen ja kovasuisen hevosen selässä. Hän kehtasi jokaisella ratsastuskerralla verrata oria Blakeen ja mietti aina, mitä hänen pitäisi tehdä jos tilalla olisi kokenut poniruuna eikä nuori hevosori. Se sabotoi Karan ja hänen kehitystä aivan liiaksi ja Bailey tahtoi uuden vuoden kunniaksi tehdä asialle jotain.
"Olen ja en ole", Bailey vastasi. "Nyt kun pitäisi miettiä kahden hevosen menoja olen vähän sekaisin. En tiedä mistä mun pitäisi aloittaa Karan kanssa, varmaan mennään ekaksi jotain nössöjä 50cm ratoja kun muuten ei suju. Mutta Blaken kanssa kisaan nyt vielä tän vuoden ja aion kisata paljon nyt keväällä, aika paljon koulua ja myöhemmin sitten kenttääkin", hän luetteli. Kenttäponin kanssa kisakausi ei alkanut turhan aikaisin mutta sisäkisoja oli jo helmikuusta lähtien. Vaikka hän saattoi näyttää Blaken selässä hieman pitkältä pitkine jalkoineen hän aikoi ottaa kaiken irti koulukisoissa, vaikkei se heidän vahvuutensa ollutkaan. "Entäs te?" hän kysyi takaisin.

Natasha nyökkäili Baileyn selitysten tahdissa. Niinpä, aivan varmasti. Hän oli ollut solmussa ihan pelkästään Rhatanin menojen kanssa, joten luovia nyt sitten kahden aivan eri tasolla olevan hevosen tarpeita ja kykyjä kisojen suhteen… Vaan kai hänenkin olisi jossakin kohtaa moinen taito opittava. Hän ei uskonut, että sillä olisi kuitenkaan kiirettä. Hän pääsisi ehkä ratsastamaan hienompia hevosia kuin oli koskaan unelmoinutkaan, mutta hän ei missään nimessä saisi sananvaltaa kisakalenterien kohdilla. Niistä päättäisivät hevosten omistajat tai oikeat kilparatsastajat. Toivottavasti ainakin, koska hän olisi pulassa jos joutuisi tekemään moisia päätöksiä itse. Älä murehdi, hän muistutti itseään ja hengitti syvään. Hän pärjäisi kyllä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.
"Siinä riittää varmasti puuhaa", hän myönteli kuvitellessaan kaikenlaisia erilaisia kisoja, joihin Bailey osallistuisi. Hänelle riitti estekilpailut ja satunnaiset koululuokat, mutta Blaken kanssa oli varmasti hyväksi käydä kaikenlaisissa kisoissa, olihan kenttäkilpailut loppujen lopuksi kaikkien kolmen eri lajin yhdistelmiä.
"Ja etteköhän te pääse Karan kanssa kunnon luokkiinkin tosi nopeasti", Natasha jatkoi luottavaisin mielin. Ei Bailey turhaan ratsastanut junnujen maajoukkueessa kenttäkilpailuissa. Bailey saisi varmasti Karan ruotuun Rosings Parkin taitavien valmentajien silmien alla, siitä hänellä ei ollut epäilystäkään.

Natasha nielaisi kuullessaan vastakysymyksen. Siihen olisi helppo vastata jotakin ympäripyöreää, mutta se ei olisi reilua Baileyta kohtaan. Hänen olisi pitänyt kuunnella äitiään ja kertoa hetimmiten ystävälle, sillä nyt tilanteesta oli ehtinyt kehittyä varsinainen mörkö hänen mielessään. Ei kai auttanut muuta kuin aukaista suu nyt, sillä hän ei halunnut valehdella päin Baileyn kasvoja. Natasha käänsi Rhatanin oikealle maastopolkujen risteyksessä ja vilkaisi toista ratsukkoa alahuultaan purren. Totuuden hetki.
"En tiedä vielä, miten paljon ehdin kilpailla Rhatanilla keväällä", hän myönsi nieleskellen hermostuneisuuttaan. Hän ei saisi tartuttaa moista ruunaansa, joka kulki jo nyt jännittyneempänä kuin hän oli toivonut. "Me lähdetään Belgiaan. Albert Von Hardenberg ottaa meidät talliinsa. Pääsen ratsastamaan joitakin häneltä sivuun jäävistä kilparatsuista", Natashan lause hiipui loppua kohden kun hän pureksi alahuultaan hermostuneena ja vilkaisi olkansa yli Baileyta. Von Hardenberg oli vuosikymmeniä esteratsastuksen huipulla kilpaillut saksalaisnimi, jonka tallista löytyi kilpahevosia monessa sukupolvessa, ja mies oli tarjonnut mahdollisuutta siirtyä seuraavalle tasolle juuri hänelle. Natasha ei uskonut sitä vieläkään todeksi, vaikka oli ehtinyt pyöritellä ajatusta mielessään jo kuukauden päivät.

"Siinä riittää ihan hurjasti puuhaa. Nyt kun on loma mulla on aikaa ajatella mutta kun koulu alkaa niin tulee oikeasti kiire", tyttö voivotteli. "Kai se siitä lähtee käyntiin." Olisipa hänellä yhtä paljon luottoa kuin Natashalla.
Bailey oli alun perin lähes pakotettu hoitamaan kahta hevosta ja yrittämään pärjäämään raisun orin kanssa mutta loppuen lopuksi hän oli itse valinnut Karan ja suostunut sen ostoon. Ei hän olisi itsekkäästi halunnut riskeerata kisauraansakaan vain sen takia, ettei halunnut toista hevosta Blaken rinnalle. Rinnalle, eikä tilalle, hän vakuutteli aina välillä itseään vaikka pikkuruuna oli jäänyt jo nyt hieman varjoon. Kara oli kova viemään hänen ja kaikkien muidenkin energiaa ja aikaa. Se olisi kuitenkin kisakunnossa kevääseen mennessä ja oli kehittynyt huimasti muutamassa kuukaudessa. Olisi vain ajan kysymys kun hän joutuisi aloittamaan kisat sen kanssa ja jatkamaan ilman Blakea.

Kara pörhisteli ohi kulkevalle hevoselle ja koetti raville mutta Bailey oli hereillä ja hidasti orin takaisin käyntiin nopeasti. Ihme urpo. Saatuan orin taas hallintaan hän kääntyi kaverinsa puoleen ja katsoi toista ihmeissään kuullessaan vastauksen kysymykseensä. Ei aivan mitä hän oli odottanut. "Ei hitto Natasha! Ihan sairaan siistiä!" hän hihkaisi. Hän tunnisti saksalaisen miehen, olihan tehnyt kotiläksynsä mitä tuli hevosmaailman kuuluisuuksiin ja seurasi kilpamaailmaa silmä kovana vuodesta toiseen. "Wau", hän sanoi vielä leveästi hymyillen. Asua sitten ulkomailla, hän tiesi miltä keski-eurooppalaiset tallit näyttivät ja pystyi kuvittelemaan Von Hardenberginkin tallin. "Milloin lähdette?" hän kysyi sitten hieman vaisummin. Eihän hän tietenkään halunnut päästää käsistään yhtä harvoista kavereistaan Rosingsissa - Natashan lähtöhän tarkoitti sitä, että hän joutuisi kaveeraamaan jonkun muun kanssa.

Natasha ei olisi voinut toivoa parempaa reaktiota ystävältään, ja hetken ajan aiempi pelko siitä, miten Bailey vihaisi häntä tämän jälkeen tuntui kerrassaan naurettavalta. Miksi kukaan loukkaantuisi siitä, että hän sai elämänsä kenties ainoan tilaisuuden koettaa kilparatsastajan arkea? Hänen perheellään ei koskaan olisi varaa ostaa hevosia, joilla hän saattaisi nousta korkeampiin kilpaluokkiin kansainvälisillä kentillä, eikä kukaan palkkaisi häntä ratsastamaan omia hevosiaan, jos hän ei voisi osoittaa kykenevänsä ratsastamaan muiden tähtien joukossa. Paitsi Von Hardenberg, mutta Natasha epäili ettei näkisi vilaustakaan miehen GP-ratsuista muutoin kuin laitumella. Hän saisi ratsastettavakseen muutaman hevosen jotka pitäisi saada myytyä, koska niiden potentiaali ei riittäisi suurempiin luokkiin, ja siinä se, mutta no, sekin oli parempi kuin mikään, mitä hänellä oli täällä.
"Niinpä, wau", tyttö toisti leveä, häkeltynyt hymy huulillaan. Hän oli selkeästi tehnyt jotakin elämässään oikein, kun sai näin uskomattoman tilaisuuden. Kuka tietäisi, ehkä hän voisi kymmenen vuoden päästä kilpailla jo helpoimmissa kansainvälisissä luokissa menestyksellä. Ehkä hän voisi tehdä esteratsastuksesta itselleen uran. Ehkä, ehkä, ehkä… Elämä oli täynnä arvaamattomia muuttujia, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Natasha oli valmis heittäytymään kohtalon armoille parasta toivoen.

Vaisu kysymys oli toinen niistä kahdesta, joita Natasha oli pelännyt, ja se sai kylmän tunteen hujahtamaan vatsanpohjille. Kysymykseen olisi ollut helpompi vastata kuukausi sitten, mutta hän oli itse ajanut itsensä tähän tilanteeseen ja joutuisi nyt kertomaan ystävälleen, että lähtisi jo niin pian, että tämä jäisi heidän viimeiseksi maastolenkikseen. Ellei hän sitten tulisi kesäksi kilpailemaan Englantiin ja onnistuisi ujuttautumaan hetkeksi Northumberlandin tutuille maille, mutta kesään tuntui olevan ikuisuus aikaa, varsinkin nyt kun kylmä ilma oli kangistaa sormet lämpimistä ratsastushanskoista huolimatta.
"Sunnuntaina", tyttö myönsi surkeana ja painoi katseensa ruunansa ohueen harjaan. Ylihuomenna. Alle 48 tunnin päästä hän lastaisi ruunaansa traileriin, joka ajaisi täältä Lontooseen, kanaalin toiselle puolen ja suorinta reittiä Belgiaan, jossa heitä odottaisivat uudet seikkailut. Tai ehkä vain häntä, eihän hän tiennyt, millaiset suunnitelmat Von Hardenbergillä oli. Mies oli suostunut ilomielin ottamaan perlinon talliinsa, joten Natasha elätteli toivoa mahdollisuuksistaan viettää aikaa myös Rhatanin kanssa kilpakentillä.
"Olisi pitänyt kertoa aiemmin", hän irvisti syyllisenä. "Anteeksi."

Bailey ei olisi osannut vihata Natashaa Belgiaan lähdöstä, olisihan hän itsekin ottanut sellaisen tarjouksen samantein vastaan. Kukapa ei tällä tasolla haluaisi saada sellaista mahdollisuutta, että pääsisi upealle keski-eurooppalaiselle tallille jonkun kuuluisan hevosihmisen suojatiksi. Hän ainakin ostaisi heti lentoliput ja kaappaisi poninsa mukaan. Toisaalta, kun Bailey mietti mitä itse tekisi, tajusi hän myös ettei juuri nyt ehkä kuitenkaan haluaisi muuttaa ulkomaille ratsastamaan. Hänen elämänsä oli täällä. Natashalla ei ollut kai niin paljoa hävittävää kuin hän koki itsellään olevan.

Bailey katsoi Natashaa hieman epäuskossa kuullessaan lähdön tapahtuvan jo tällä viikolla. "Ai", hän osasi töksäyttää ja katsoi ratsukkoa mitäänsanomattomasti. Hän ei halunnut olla pettynyt tai surkutella kaverinsa päästessä toteuttamaan unelmiaan mutta oli kuitenkin. "Ei se mitään", Bailey kuitenkin kuittasi nopeasti. "Belgiassa on varmasti lämpimämpi kuin täällä ja Von Hardenbergin talli on varmaan sikahieno!" hän vaihtoi aihetta ja piristyi. Paljoako sitä enää pystyi surkuttelemaan, aivan kuin hänen lähtönsä viivästyisi hänen takiaan.

"Kai tulet vielä takaisin tänne pikkukylille vaikka oletkin tulevaisuudessa joku hevosmaailman iso kiho?" Bailey naurahti kevyesti. "Palaat julkkiksena kotiseuduillesi, tiiätkös." Totta kai Natasha pärjäisi Belgiassa, hän oli superhyvä ratsastamaan eikä olisi saanut kutsua turhin perustein.

Natasha yllättyi toistamiseen lyhyen ajan sisällä, kun Bailey jätti pettymyksen taakseen ja keskittyi iloisempaan puoleen. Hän ei tiennyt mitä oli tehnyt oikein ansaitakseen tytön kaltaisen ystävän, mutta hän aikoi pitää huolen siitä, ettei kanava heidän välissään katkaisisi ystävyyttä. Hän lähettelisi viestejä ja kuvia ja kertoisi kaiken Belgiasta, ja toivottavasti Bailey tekisi saman, niin että kun hän palaisi takaisin, he olisivat edelleen ystäviä.
"On siellä vähän", Natasha myönsi varovainen hymy huulille leviten. Hän oli edelleen häkeltynyt siitä, miten hyvin Bailey oli ottanut uutiset vastaan. Ehkä kaikki eivät olleet yhtä kateellisia ja katkeroituneita kuin hänen vähäiset aiemmat tuttavuutensa Englannista. "Ainakaan ei tuule näin paljoa, mikä on varmasti Rhatanin mieleen." Ruuna ei pitänyt mistään kahisevasta, joten erityisesti syksyllä tuulen tanssittaessa kuivuneita, maahan sataneita lehtiä, oli hevonen ollut painajaismaista seuraa maastossa.

"Minä katselin jo kuvia netistä. Se näyttää ihan mielettömän hienolta", Natasha myönsi kevyt puna poskille kohoten. Olihan Rosingskin hieno, mutta vuoden mittaan tallin tyylikkyys oli karissut sen muuttuessa osaksi arkea. Sama kävisi varmasti Belgian puolellakin, vaan ainakin aluksi paikan moderni tyylikkyys oli salvata hengen.
"Aivan varmasti", Natasha vakuutteli. Hän palaisi tänne aina kun se vain olisi mahdollista. "Von Hardenberg on kilpaillut paljon Englannissa viime vuosina, joten ehkä pääsen hänen matkassaan käymään, ja jos en, niin sitten tulen itsekseni", tyttö nyökkäsi päättäväisenä. Jännitys tuntui nostavan päätään yhdessä hetkessä, ja tyttö joutui keskittymään hengitykseensä, ettei vallan jännittyisi herkän ratsunsa selässä. Jotenkin Baileylle kertominen tuntui tekevän kaikesta todellisempaa kuin lukuisten pahvilaatikoiden pakkaaminen ja jatkuvat puhelinsoitot eri numeroihin, kun täytyi varmistaa lippuja sinne tai tänne.

"Ja joudun joka tapauksessa tulemaan tänne toukokuussa tekemään päättökokeet", Natasha irvisti. Ajatus sixth formin suorittamisesta loppuun tuntui aivan turhalta, sillä mitäpä hän papereilla tekisi. Niillä ei pärjätty kilpakentillä. "Se oli ainoa keino, millä äiti suostui tähän", hän myönsi päätään pienesti pudistellen. Nicole oli ollut järkkymätön kannassaan, että koulu täytyi hoitaa ensin loppuun, mutta lopulta he olivat saavuttaneet kompromissin, joka sopi molemmille. Hän tekisi etänä loput opintonsa, joita ei onneksi paljoa puuttunut, lukisi päättökokeisiin ja tulisi vanhojen luokkalaistensa mukana istumaan moiset maanvaivat touko-kesäkuussa. Kun he olivat sopineet tästä, oli Nicole antanut ylpeytensä loistaa ja liittynyt tyttärensä riemuun mahdollisuudesta, jollaista kumpikaan ei ollut osannut odottaa.

Bailey oli salaa kateellinen mutta nieli ylpeytensä ja oli ylpeä kaveristaan ja onnellinen hänen puolestaan. Kai hänen oli kiittäminen äitiään, joka oli jaksanut opettaa hänet hyville tavoille. Jos hän olisi ajatellut itsekkäästi ja kääntänyt selkänsä kenelle tahansa kaverilleen hän olisi saanut äidiltä satikutia. "Varmasti, Karakin pitäisi, se on niin vilukissa", Bailey kääntyi kaverinsa puoleen ja nauroi. Se tuntui kulkevan lähes häntä jalkojen välissä kun tuuli kylmäsi jalkoja ja toi kylmää ilmaa loimenkin alle. Viimepäivien pikkupakkaset keräsivät nuoreen oriin myös energiaa, jotka varmaan toisivat tällekin lenkille lisäpontta jossain vaiheessa. Ainakin viime kerralla Bailey oli saanut kunnon kyydityksen.

"Ihan varmasti on", Bailey unelmoi. "Hehtaareita vihreitä laitumia, upeita treenattuja kisahevosia, groomeja ja valkoisia aitoja", hän luetteli ja ajatteli unelmatalliaan, joka olisi automaattisesti puhdas ja jonka laitumet olisivat täynnä upeita puoliverisiä, varsoja ja ehkä pari maskottiponiakin. Blake olisi hänen oma maskottiponinsa sitten vanhempana.
"Siistiä, todellakin tulet", tyttö virnisti. "Jos et tule niin pommitan sua soitoilla, piinaan niin kauan että tulet", hän jatkoi uhkaillen vaikkakin vain puoliksi tosissaan. Ei hänestä olisi välttämättä noin suunnitelmalliseen kiusaamiseen. Jos Natasha antaisi aihetta hän kyllä voisi harkita äskeistä suunnitelmaa.

"Aijaa voi ei", Bailey naurahti päättökokeille. "No mutta sitten ne on ainaskin ohi. Ei enää koulua sinulle!" Hänellä asia ei ollut aivan niin ruusuinen. "Munkin äiti pitää huolen, että käyn ensin koulut. En jaksaisi kyllä lukea mitään historiaa tai oikeen muutakaan." Hänen ratsastuskiireensä ja kuorot ja muut harrastukset veivät vuosi vuodelta enemmän aikaa ja kiinnostus koulua kohtaan laski. Vielä aiemmin hänellä oli ollut ihan keskiverrot numerot kussakin lukuaineessa mutta vähitellen ne laskivat. Hän loisti nykyään pääasiassa musiikissa ja liikunnassa. Jos hän jaksoi keskittyä myös äidinkielen numerot olivat ihan hyviä mutta varsinkin matemaattis-luonnontieteelliset aineet eivät innostaneet eikä hän oppinut kun ei keskittynyt.

"Otetaanko ravia?" Bailey kysyi kun he pääsivät hieman syrjäisemmälle metsäreitille. Hän halusi päästä liikkeelle ja tunsi kuinka Kara keräsi kierroksia jokaisella askeleella. Jos se ei pääsisi verryttelemään se räjähtäisi ja he olisivat kuolleita. Hän antoi orin venyttää Rhatanin vierelle pienen kaarteen jälkeen ja pyysi sen raville. Isoliikkeinen hevonen hypähti voimakkaasti raville ja yritti kärrätä pienen ratsastajan mukaansa. Bailey kuitenkin piti itsensä pystyssä, olihan oppinut vähitellen orin tavoille, ja pidätteli sitä, ettei se juossut aivan omia menojaan. Olivathan he kuitenkin Natashan ja Rhatanin kanssa lenkillä eikä yksinään. "Koittakaa pysyä perässä", Bailey nauroi. Totta puhuen hän ei vielä hallinnut hevosta niin, että olisi voinut lyhentää sen askelta sopimaan Rhatanin askellukseen eikä tyttö ollut varma, josko orin voimatkaan olisivat siihen riittäneet.

Natasha nyökkäili Baileyn maalaaman unelman edessä. Niinpä. Kun hän oli saapunut Rosings Parkiin, oli hän kuvaillut tallia juuri noilla sanoilla tuttavilleen ratsastuskoululta. Vuoden päivien vierittyä ohi oli aika todeta karu tosiasia - upean tallin taianomaisuus oli karissut päivien myötä, ja nyt moderni kilpatalli tuntui yhtä jokapäiväiseltä ja vaatimattomalta kuin ratsastuskoulun hämärät ja vähän mihin sattuu viettävät käytävät. Toivottavasti Von Hardenbergin tilan kohdalla ei kävisi niin. Hän ei halunnut hukata tätä ruusunpunaisten lasien läpi katseltua kuvaa, jossa mikään ei voisi koskaan olla huonosti.
"Niinpä", hän huokaisi. "Koko Euroopan suurimmat kilpailut vain muutaman tunnin ajomatkan päässä", hän lisäsi ystävänsä sanoihin. Belgia oli täydellisesti suurimpien kilpamaiden välissä, ja sieltä oli näppärät etäisyydet melkeinpä minne tahansa. Ei ihme, että niin monet kilparatsastajat olivat kotiutuneet pieneen maahan Euroopan mantereella.

"Joo, ei enää koulua minulle", Natasha nyökkäsi päättäväisesti. Kokeet olisivat vain hetken harmi, ja sitten hänen ei tarvitsisi enää istua koulunpenkillä kärsimässä vaan hän voisi keskittyä kilpailemiseen täydellä teholla ja vankkumattomalla päättäväisyydellä. Hän käyttäisi kaikki elämän tarjoamat tilaisuudet hyödykseen ja taistelisi unelmansa puolesta. Hänelle oli tarjottu uskomaton mahdollisuus lähteä hakemaan sitä, mitä hän elämältä eniten toivoi. Hän ei aikonut antaa sen mennä ohitse käyttämättömänä, vaikka se sitten tarkoittaisi yhden kevään opintojen tekemistä iltahämärällä.

"Ravataan vaan", hän vastasi nyökäten ja kannusti Rhatanin pehmeään raviin Karan mukana. Ruuna venytti askeltaan ja kiihdytti tahtiaan pysyäkseen reippaan orin tahdissa. Natasha kevensi tasaisesti hevosensa askelissa ja helpottuneena tunsi, miten jännitys hiipui Rhatanin taittaessa matkaa reippaammin. Ruunan raviaskeleesta tuli taas tutun joustava ja elastinen, kun ruuna liikkui pehmeästi maaston halki, ja Natasha taputti ohutta kaulaa. Hänen ruunansa oli oikein hieno. Rhatan näyttäisi varmasti auttamatta joukkoonkuulumattomalta Von Hardenbergin tallilla, mutta olihan akhaltek pärjännyt Rosings Parkissakin. Kaipa esteratsu sopeutuisi kaikenikäisten ja -tasoisten puoliveristen sekaan siinä missä se oli sopeutunut tännekin. Hän todella toivoi sitä, sillä ei halunnut joutua tilanteeseen, jossa joutuisi valitsemaan hevosensa ja unelmansa väliltä. Natasha kun ei ollut varma, miten tulisi moisessa tilanteessa päättämään, ja se jos mikä riitti vääntämään vatsan solmuun.

"Eiköhän me", hän naurahti hieman viiveellä vastaukseksi ystävän virnuiluun ja kosketti kevyesti pohkeillaan akhaltekin kylkiä, jotta Rhatan venyttäisi raviaskeltaan vielä hiukan. Ruuna liiteli vaivattomasti Karan tahdissa ja Natasha tunsi ylpeyttä ratsustaan. Vaikka hevosen pää oli edelleen hieman liian korkealla eikä se liikkunut kunnolla selkänsä läpi, oli ruuna jo rennompi kuin lenkin alussa. Oli ollut oikea valinta lähteä tänään maastoon.
"Joko oot päässyt hyppäämään kunnolla Karan kanssa?" Tyttö uteli ihaillessaan hetken suuriliikkeistä ratsua, jonka kanssa Baileylla olisi tekemistä varmasti pitkäksi aikaa. Ori ei vaikuttanut helpoimmalta mahdolliselta ratsastettavalta, mutta mitä hän oli nähnyt ja millaiseksi hän Baileyn hevosten keskellä tiesi, ei hän epäillyt, etteikö tyttö pärjäisi välistä raisuksi heittäytyvälle orilleen.

"Huhhuh kyllä siellä varmaan kelpaa asua. Kunnon ratsastajan paratiisi", Bailey ihaili. Isossa-Britanniassa oli tietysti omat puolensa mutta Bailey unelmoi elämästä vaikkapa Saksassa ja ratsastamisesta isolla kilpatallilla. Jos Natasha pääsi Belgiaan ehkä hänkin saisi vielä aikanaan mahdollisuuden päästä isommille radoille, kalliimpiin kisoihin ja upeampien hevosten selkään tulevaisuudessa. Natashan muutto ennen kaikkea vahvisti hänen omia unelmiaan ennemmin kuin lannisti häntä, sillä niin itsekeskeiseltä kuin se kuulostikin hän tiesi olevansa hyvä ja pystyvänsä olemaan muutamassa vuodessa vielä parempi.

Kara ravasi hänen tiukassa otteessaan reippain, lennokkain askelin, kuten aina. Se ei turhia jättänyt leveilemättä toisen hevosen katseen alla ja vaikka olikin vielä tasapainoton ruippana se oli upea näky. Siihen Bailey olikin Karassa ihastunut suloisen luonteen lisäksi - sen liikkeisiin. Ne olivat tosissaan maailmanluokkaa vaikkei hevosen mielentila vielä ihan isoille kisakentille sopinutkaan. Bailey lohduttautui ajatukseen, että hänellä oli vielä aikaa treenata orin kanssa. Se kulki ohut kaula alas painuneena osittain orin omasta tahdosta ja osittain piuhojen paineesta. Bailey ei tiennyt kumpi oli pahempi: se että ori vältteli hänen kättään täysin pää pilvissä vai pää ryntäissä kuolaimen alla rynnäten.
"Jonkun verran joo", Bailey irvisti. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella Karan kanssa hyppäämisestä. Se oli pääasiassa kamalaa. Karmivinta oli ajatus siitä, että Karasta pitäisi tulla hänelle kenttähevonen. No, ainakin sillä oli siihen vaadittua hurjapäisyyttä. "Kyllä se osaa hypätä mutta siihen se jääkin. Ei mitään kontrollia, ei mitään itsesuojeluvaistoa. Se vaan rynnii läpi radasta..." tyttö harmitteli kevennyksen seasta ja yritti nostaa pelottavasti painuvaa orin päätä ylöspäin.

Natasha nyökkäsi. Aivan varmasti. Hän ei ollut ikinä uskaltanut unelmoidakaan, että joku kuuluisa ratsastaja ottaisi hänet kasvatikseen ja tarjoaisi mahdollisuuden nousta heidän uransa siivellä huipulle, mutta juuri sitä hänelle oli nyt tarjottu. Virallisesti tarjous oli toki töitä varten - Von Hardenberg tarvitsi hevosilleen liikuttajaa ja hän tarvitsi mahdollisuuden päästä kehittymään kunnon kilparatsujen kanssa, joten molemmat voittivat. Ainakin siihen uskoon hän oli jäänyt lukuisten keskustelujen jälkeen. Hän ei vielä tiennyt tarkalleen, mitä vuosi toisi tullessaan, mutta hän toivoi sen sisältävän paljon valmentautumista, kilpailuja ja onnistumisia. Toki epäonnistumisakin, sillä niistä oppi ja niiden voimalla kehittyi, mutta ehdottomasti enemmän mahdollisuuksia loistaa. Näyttää kaikille, erityisesti äidille, että hänellä oli kaikki tarvittava kilparatsastusta varten. Hän saisi tehtyä itselleen hevosista ammatin.

"Höh", Natasha huokaisi sympaattisesti ystävän kertomukselle Karan taidoista esteradalla. Toivottavasti ori oppisi nopeasti kuuntelemaan ratsastajaansa, vaikka eteen heitettäisiin millainen este tahansa. Oli aina ikävää hypätä ratsulla, joka ei kuunnellut apuja vaan paineli menemään miten huvitti. Rhatan harvoin teki sitä, mutta hänelle riitti kontrollin menettäminen niinä hetkinä, kun ruuna säikähti jotakin ja painoi kääntäviä apuja vastaan karatessaan pohkeiden välistä omille teilleen.
"Mutta etköhän sinä saa sen kuulolle valmentajien avulla", hän rohkaisi luottavaisin mielin. Jos tallin uskomattomat valmentajat olivat onnistuneet hiomaan hänen taitojaan vuodessa niin paljon, että kansainvälinen kilparatsastaja kiinnitti huomiota hänen ja Rhatanin taipaleeseen pienissä kansallisissa luokissa, ei ollut suuri harppaus uskoa, etteivätkö samaiset valmentajat saisi nuorta oria kuulolle esteradoilla.

"Laukataanko vähän?" Tyttö esitti kysymyksen reilusti ennen pitkää suoraa, joka aukenisi seuraavan laajan kaarteen jälkeen. Hän tiesi Rhatanin odottavan laukkasuoraa, sillä he usein tulivat tänne lämmittelemään ennen kunnon treeniä kentällä, tai vaihtoehtoisesti purkivat ylimääräiset energiat aamupäivästä, jotta iltapäivällä valmennuksessa maltettaisiin keskittyä todelliseen työntekoon. Natasha pohti hetken, millaiset maasto Von Hardenbergillä olisi, unelmoiden tasaisista vihreistä nurmikentistä ja loputtomista peltotilkuista, joilla kasvaisi kaikenlaisia kirkkaanvärisiä kukkia. Aurinko paistaisi ja tuuli olisi lempeä ja lämmin, ei hyytävä ja ytimiin käyvä kuten täällä. Poluille ei kerääntyisi jatkuvia sadevesilammikoita, joita Rhatan kiertelisi kaukaa, ja metsiköt olisivat vanhojen, jylhien lehtipuiden hallitsemia. Hän maalasi mielessään kuvaa paratiisista ja tiesi sen itsekin, mutta kuka häntä saattoi syyttää? Millaiseksi ikinä Belgia paljastuisikaan, olisi se joka tapauksessa hänen kaikkien unelmiensa täyttymys.

Vielä jonain päivänä Baileykin haluisi vakuuttaa vanhempansa siitä, että hän voisi pärjätä kisaratsastuksessa oikeasti. Tällä hetkellä he luultavasti vain näkivät taitavan tyttärensä hevoset kalliina ja aikaavievänä harrastuksena. Hän ei tiennyt vielä mitä haluaisi elämältään mutta oikeutetusti ammattiratsastajan elämä kuulosti upealta. Mitä hän ikinä päätyisikään tekemään Bailey tiesi, että hevoset pysyisivät hänen elämässään.

"Kai se ajallaan, ollaan me saatu valkuilta jo tosi paljon apua. Ja sitä ratsutetaankin kaksi kertaa viikossa. Se on muuttunut jo vähän paremmaksi", Bailey kommentoi ja nykäisi orin ylös kyllästyessään sen pelleilyyn. Se oli taas hetken paremmin kuulolla ja askelsi korkealentoisesti rapisevalla hiekkatiellä kuunnellen metsän ääniä tarkasti. Löytyisikö sieltä jotain, jonka avulla se voisi seota ja kiusata omistajaparkaansa? Ei ainakaan vielä.

"Laukataan vain", Bailey sanoi ja puri huultaan. Hän ei oikeastaan osannut muuta kuin toivoa, että ori pysyi hallinnassa. Se tunsi kaverinsa odotuksen ja pureskeli kuolainta. Kun suora avautui hän napautti laukkapohkeet orin kylkiin ja se ponkaisi riehakkaaseen pukkilaukkaan pää alhaalla. "Karaaa", hän marisi turhautuneena ja roikkui hevosen mukana hetken ennenkuin sai revittyä sen pään ylös ja matka pysähtyi pieneen ilmavaan sivuloikkaan.

Natasha nyökkäsi kannustavasti. Aivan varmasti. Karasta tulisi vielä kunnollinen kilparatsu Baileylle kenttäkisoihin, kunhan ori saisi aikaa kypsyä ja tyttö oppisi ratsastamaan pölhöä hevostaan. Natasha puri alahuultaan miettiessään, miten itse pärjäisi Von Hardenbergin hevosten kanssa. Hän ei ollut ratsastanut muita hevosia kuin Rhatania vuosiin, entä jos hän olisi suuri pettymys noustessaan saksalaisen hienojen puoliveristen selkään? Ne eivät olisi samanlaisia kuin herkkäsieluinen akhaltek, joten hänen täytyisi oppia mukauttamaan omaa ratsastustaan vastaamaan niiden hevosten tarpeita. Hän ei ollut joutunut tekemään moista sitten sen, kun oli saanut Rhatanin.
"Kyllä se siitä", hän vakuutti. "Valkut tietää mitä ne tekee. Ne on saaneet paljon toivottomammistakin hevosista kunnon kilparatsuja, joten ei Kara oli haaste eikä mikään", tyttö jatkoi päättäväisesti nyökäten. Hänen uskonsa tallin valmentajiin oli järkkymätön. He olivat onnistuneet opettamaan hänelle niin paljon viimeisen vuoden aikana, ettei hänellä ollut mitään syytä epäillä ammattilaisten taitoja.

Rhatan siirtyi laukkaan pehmeästi, mutta kohotti päänsä niin korkealle kuin martingaali vain salli, kun kaveri säntäsi edelle riekkuen miten sattuu. Hevosen askeleisiin tuli terävämpi särmä, kun ruuna kiihdytti pysyäkseen pukittelevan orin perässä - sillä yksin jääminen keskelle pelottavaa maastoa ei tullut kysymykseenkään. Natasha istui liikettä vastaan ja pudotti ratsunsa reippaaseen raviin, kun Bailey haki kontrollia hevoseensa ja lopulta sai sen. Hän pysäytti Rhatanin taaemmas, sillä ei halunnut ohittaa riekkuvaa hevosta siltä varalta, että se antaisi Karalle uuden syyn lähteä viemään ratsastajaansa oman päänsä mukaan.
"Karalla on selkeästi ihan oma käsitys laukasta askellajina", tyttö kommentoi suupieli nykien. Ei saanut hymyillä tai nauraa, kun ystävän ori häselsi noin, mutta oli vaikea säilyttää kasvot peruslukemilla, kun ei joutunut itse istumaan moisessa kyydityksessä. Karan häsellys oli näyttänyt lähinnä huvittavalta kun sitä seurasi apuja ainakin jollakin tasolla kuunnelleen perlinon ruunan selästä.
"Ravataanko suora loppuun ja katsotaan uudestaan seuraavalla hyvällä paikalla, josko se malttaisi vähän paremmin?" Natasha ehdotti harteitaan kohauttaen. Hän ei tiennyt orista paljoakaan, mutta olisi ikävää laittaa kaveri sietämään moista retuutusta uudestaan heti perään. Ehkä hetken rauhallisempi pätkä saisi Karan kuulolle, ja uusi yritys laukasta toimisi paremmin myöhemmässä vaiheessa lenkkiä.

"Nojoo, onneksi täällä osataan hoitaa asiat kunnolla, sitä Kara ja minä tarvitaan. Kyllä siitä vielä hevonen tulee", Bailey tuhahti tietämättä minkälaista rallia ori laittaisi hänet menemään.

Kun Kara oli pysähtynyt Bailey korjasi nopeasti asentonsa satulassa ja katsoi Natashan ja Rhatanin suuntaan. Perlinoruuna ei ainakaan ollut saanut sydänkohtausta, sillä kaksikko tuli perästä. Hän ei ollut kyllä itsekään liioin yllättynyt, vaikkei osannutkaan reagoida orin tempauksiin tarpeeksi nopeasti tai mitä vielä, onnistunut ennakoimaan mitään. Kara tiesi miten saada haluamansa ja siihen vaadittiin vain pieni yllätysmomentti ja paljon voimaa, mitä siltä löytyi. "No joo", Bailey sanoi hengähtäen ja käski orin liikkeelle. Se nyökytteli kuin valmiina jatkamaan. "Ei kun jatketaan laukassa, en voi antaa periksi", tyttö sanoi pitäen kasassa steppailevan orin. Hän ei voinut jatkaa nyt ravissa, sillä ori jatkaisi samalla mallilla uudestaan ja uudestaan kerättyään voimansa.

Bailey pyysi orin takaisin laukalle loppusuoraa varten ja ori nosti laukan napakan pukin kautta. Se vinkaisi innoissaan ja koetti äskeistä temppuaan mutta tällä kertaa Bailey osasi ennakoida hevosensa liikkeet ja piti sen jäärän pään niin ylhäällä, ettei hevonen kyennyt pukittamaan enempää. Matka jatkui rymistelevässä laukassa ja ori päätti keskittyä pukkien sijaan vauhtiin. Bailey piteli oria kaikin voiminsa ja pidätteli sitä vähän väliä. Miten hän oli päätynyt tällaisen ryökäleen omistajaksi? hän ajatteli epätoivoisena. Hevonen ei kuunnellut häntä lainkaan.

Natasha nyökkäsi aavistuksen epävarmana Baileyn vastaukselle. No, tyttöhän hevosensa parhaiten tunsi, joten laukassa siis jatkettaisiin. Hän päätti kuitenkin kaiken varalta antaa Karan mennä edeltä, jotta ori ei innostuisi vahingossakaan kilpailemaan siron akhaltekin kanssa. Rhatan ei onneksi koskaan laittanut pahakseen ohittavia hevosia tai rinnakkain juoksemista, mutta kaikki eivät suhtautuneet moiseen yhtä kevyellä mielellä. Hän saattoi vain toivoa, että Kara käyttäytyisi nyt paremmin, sillä aiemmat loikkimiset olivat jo näyttäneet riittävän hurjalta menolta. Baileyparka. Vaihtaa nyt luotettava poninsa tällaiseen säheltäjään. Onneksi tyttö oli saanut pitää poninsa orin rinnalla, eikä ollut joutunut kokonaan luopumaan siitä, kuten hänelle oli Grushan kanssa käynyt. Hän muisti edelleen, miten karulta siirtyminen pomminvarmasta opetusmestarista säikkyyn ja herkkäsieluiseen akhaltekiin oli tuntunut. Rhatan oli reaktiivinen, sähäkkä ja nopea reagoimaan kaikkeen mahdolliseen niin hyvässä kuin pahassa. Toki se teki hevosesta huomattavan paljon lahjakkaamman kilparatsun kuin pullea, laiska poni oli ollut.

Natasha nosti laukan annettuaan Karalle hieman etumatkaa ja nousi kolmipisteistuntaan yleissatulassa. Polvituet tuntuivat kummallisilta, kun oli tottunut estesatulan lyhyempiin siipiin ja paksumpiin toppauksiin, mutta hän löysi tasapainonsa siitä huolimatta. Rhatanin pyörivä, matala-askelinen laukka lennätti heitä polkua pitkin, eikä ruuna tuntunut välittävän orin sähellyksestä. Natasha ei tiennyt, johtuiko se hänestä, päivästä vai hevosesta, mutta oli kiitollinen siitä, miten rauhallisena ruuna pysyi. Ehkä kaikista niistä kuolettavan raskaista ja tylsyyteen asti tankatuista koulutreeneistä oli ollut apua. Rhatan oli herkempi hänen avuilleen kuin koskaan ennen, eikä tuntunut enää kieltävän esteilläkään niin helpolla. Itse asiassa, nyt kun hän asiaa mietti, ruuna ei ollut kieltänyt kokonaiseen kuukauteen kertaakaan. Se oli mieletön saavutus kun otti huomioon, miten aiemmin hevonen oli kieltänyt vähintään kerran jokaisella hyppytunnilla.

Tyttö antoi hevosen venyttää askeltaan Karan voimakkaan laukan repiessä turhan pitkää etäisyyttä heihin, mutta alkoi hidastaa ratsuaan hyvissä ajoin ennen kaarretta, jotta Rhatan voisi hidastaa rauhallisesti eikä Kara repisi ohjia Baileyn käsistä kuunnellessaan takaatulevan kavioiden jyminää. Natasha pidätti Rhatanin raviin, ei noussut kertaakaan keventämään vaan istui syvälle satulaan ryhdikkäänä kuin he olisivat maaston sijaan kouluradalla tuomareiden silmien alla, ja hidasti hevosensa vain pienellä kosketuksella ohjista käyntiin. Ruuna pärskähti rennompana päästyään liikkumaan edes hetken reippaammin ja Natasha taputti silkkistä kaulaa. Hänen ruunansa oli oikein hieno.
"Sillä tuntuu ainakin olevan voimaa", tyttö totesi katsellessaan Baileyn oria. "Kunhan sen saa suunnattua esteiden ylittämiseen, se varmaan pääsee mistä tahansa yli." Oli vaikea kuvitella estettä, jonka yli vahvalta vaikuttanut Kara ei voisi ponnistaa, kunhan ori lopettaisi ratsastajaa vastaan tappelun ja alkaisi tehdä yhteistyötä ratsastajansa kanssa.

Bailey oli turhautunut hevoseensa, tällaisella hetkellä se ei ollut yhtään suloinen. Hän halusi kuitenkin piilottaa ärsytyksensä ja keskittyi rautaisesti vain saamaan orin kuulolle, tavalla tai toisella. Sehän ei ajaisi hänen kanssaan ojaan. Auton alle täällä puskassa ei sentään kyennyt jäämään ja hyvä niin. Talviset, kuihtuneet maisemat vilisivät heidän ohitseen ja Bailey toivoi Natashan pysyvän hänen perässään. Kuvittelikohan hän vain vai kuunteliko ori hänen pidätteensä äsken? Bailey ei halunnut repiä hevostaan mutta tässä tilanteessa pelleilyn kestettyä näin kauan hän ei keksinyt muutakaan tapaa. Tyttö istui syvälle satulaan, nojasi taaksepäin ja keskitti kaiken voimansa pysäyttääkseen orin.

Kaarre, jossa Bailey oli kuvitellut saavansa Karan pysäytettyä meni ja ori jäkitti muutaman metrin sen jälkeen pysähtyen äkkiseltään Baileyn jyrkkään nykäisyyn. Tyttö heilahti selässä ja palautui nopeasti satulaan. Bailey ei voinut edes kuvailla takana tulevalle kaverilleen turhautumistaan. Mitä hänen piti oikein tehdä kun hevonen kuljetti häntä samalla tyylillä lähes joka kerta kun hän sillä meni?
Hän kääntyi Natashan puoleen ja päästi syvän huokaisun. "Siinäpä vasta mahdottomuus", hän valitti. "En saanut siihen mitään kontaktia, sori", hän sanoi sitten häveten hevostaan, joka pysähdyksensä jälkeen käveli omahyväisenä kauniissa muodossa ja hiljaa. Se oli suorittanut esimerkillisesti päivän sekoilukiintiönsä ja oli nyt tyytyväinen. Vaikka Baileytä ahdisti Karan käyttäytyminen hän oli tyytyväinen ettei ollut luovuttanut laukkasuoralla, sillä uusi laukannosto myöhemmin olisi vain aiheuttanut orissa saman pukkilaukkakohtauksen. Eikä Bailey luottanut itseensä sen kanssa niin paljoa, että olisi loputonta höykytystä kestänyt eikä suostunut tippumaan. Hän ei ollut tippunut vielä kertaakaan eikä ensimmäinen kerta tulisi olemaan maastossa, jossa voisi sattua. Kenttäratsastajana hän oli liian tietoinen iskuista, joita kovat puunrungot, terävät oksat ja rouhea maanpinta antoivat ratsastajalle, joka laskeutui kovasta vauhdista.

Natasha toivoi, että Baileyn turhautumisen syyt sulaisivat pois mitä pikimmin. Karan olisi pakko aikuistua ja kypsyä ja alkaa kuunnella ratsastajaa, kaikkienhan niin oli lopulta tehtävä! Sääli että Bailey joutui siihen asti vääntämään kättä kaikesta orin kanssa, mutta ehkä se olisi lopussa palkitsevaa. Hän oli itkenyt monena iltana Rhatanin säikkymistä ja jännittyneisyyttä, mutta tuntenut suunnatonta ylpeyttä, kun ruuna oli lopulta ohittanut kahisevan muovipussin maastossa vuosien työn jälkeen. Ehkä Baileykin pääsisi kokemaan sen ylpeyden, kun Kara alkaisi kuunnella ratsastajaansa. Hän ei epäillyt Baileyn kykyjä hetkeäkään. Tytöllä oli kaikki avaimet menestykseen käsissään. Toinen saattoi hyödyntää valmennuksia sekä ammattiratsuttajia, jotta Kara saataisiin sille tasolle, jolle Bailey hevostaan tarvitsi.

"Höh, harmi", Natasha huokaisi heilauttaen kättään pahoitteluille. Ei se ollut häneltä pois, varsinkaan kun Rhatan oli säilyttänyt järjen päässään eikä ollut lähtenyt viemään häntä. Hän ei aina tiennyt, mitä herkkäsieluisen akhaltekin päässä liikkui, mutta oli ilokseen huomannut tämän syksyn aikana, ettei ruuna enää reagoinut niin vahvasti muiden sähellykseen. Hän saattoi pitää hevosensa ruodussa, vaikka ympärillä muut pelleilivät mielensä mukaan. Se jos mikä tuntui voitolta.
"Onko se aina tuommoinen?" Tyttö kysyi vastausta jo valmiiksi aavistellen. Kai Bailey olisi vaikuttanut hätkähtäneemmältä, jos tämä olisi yksi ensimmäisistä kerroista kun Kara järjesti moista ohjelmaa. Hän toki toivoi, ettei Kara tehnyt näin aina, mutta ori vaikutti siltä, että tämä oli sen mielestä täysin kelpotapa käydä maastossa laukkaamassa.

Baileyn oli vaikea nähdä tulevaisuutta kauhean positiivisena tällä hetkellä mutta hän jaksoi silti kiittää oria kun se oli kävellyt hetken rauhallisena ja siististi. Kehuja sille ei todellakaan herunut helposti. Tänään ei ollut sen hyvä päivä, muutamat upeat onnistumiset matkan varrella antoivat aina lisäpontta tytölle jatkaa yrittämistä. Muuten hän olisi jo luovuttanut mutta nähdessään orin potentiaalin ja tuntiessaan sen liikkeet hän ei kehdannut antaa sen olla.

Hänen täytyisi varmastikin kaatua enemmän valmentajien puoleen ja pyytää vaikka useammin ohjattuja tunteja. Ja lähteä vähemmän maastoon. Tästä ei nimittäin tullut mitään. Yksin hän olisi vielä pahemmassa pulassa ja tämänkin kerran perusteella hän odottaisi erityisen kauan ennenkuin oikeasti luottaisi Karaan. Bailey katseli pienessä tuulenvireessä heiluvaa, tasaiseksi nypittyä harjaa ja orin tiukasti hörössä olevia korvia. Hetken päästä hän rentoutui ja hellitti istuntaansa. Ei ori enää jaksaisi riehua muutenkaan, sen kunto loppui nopeasti kesken varsinkin kaiken tuon laukkailun jälkeen.

"Lähes joka kerta, enemmän tai vähemmän", Bailey kertoi Natashalle. Ainakin kaikki tämä oli saanut hänen ajatuksensa pois kaverinsa poislähdöstä. "Se ei ole näin villi sileällä mutta pukittelee ja riehuu paljon. Erityisesti se vie minua, jos ei muuta. Se turhautuu kun pyydän siltä jotain liian vaikeaa ja usein siltä loppuu myös kunto kesken. Ei se nytkään enää jaksa riehua." Sen ohut karva kaulalla oli tummunut hikeentymisen jäljiltä, kuten aina. Se ei todellakaan tullut Rosingsiin kisakunnossa, kuten oli kovasti mainostettu. "Rhatan taitaa olla nykyään jo rauhallisempi?" Bailey siirsi keskustelun hänen sekopäisestä hevosestaan suloiseen perlinoon. Se ei ollut ainakaan lähtenyt orin leikkiin mukaan ja Natasha vaikutti rauhalliselta. Hän ei ollut ehtinyt vilkaistakaan toisen ratsun reaktiota.

Natasha nyökkäili ystävän kertomukselle. Hän toivoi niin kovin, että Kara viisastuisi jonakin yhtenä yönä ja käyttäytyisi kunnolla, kun Bailey nousisi sen selkään, mutta moisia ihmeitä ei tainnut koskaan tapahtua. Hevosten kanssa puuhastelu vaati pitkää pinnaa ja loputtomiin kärsivällisyyttä, kun muutoksien saavuttamisessa kesti.
"Höh", tyttö toisti aiemman myötätuntoisen äännähdyksensä ja pudisteli päätään. "Ehkä sen käytöstavat paranevat kun kuntokin kohoaa?" Hän ehdotti tarkoituksenaan piristää Baileyta. Ei voinut olla mukava ratsastaa hevosta, josta ei koskaan tiennyt, mitä se seuraavaksi keksisi. Hän olisi ainakin istunut satulassa liian jäykkänä pyrkiessään ennakoimaan hevosen hölmöilyt jo aivan liian kaukaa. Natasha suuntasi jälleen mielessään hiljaisen kiitoksen Rhatanille, joka oli kantanut häntä kaikki nämä vuodet enemmän tai vähemmän kunnialla. Ruuna oli opettanut paljon, haastanut häntä juuri sopivasti, ja lopulta ollut syy sille, miksi hän oli saanut tämän uskomattoman tilaisuuden maailmanhuipun tallilla. Jos hänellä olisi ollut ruunikko puoliverinen, kukaan ei olisi koskaan edes huomannut häntä. Perlino akhaltek estekentillä kiinnitti ihmisten huomion häneen niin hyvässä kuin pahassa aivan eri tavoin kuin tavanomaiset puoliveriset olisivat koskaan pystyneet.

Natasha pohti hetken vastaustaan alahuultaan purren. Ruuna oli rauhallisempi, mutta miksi, se oli vuosisadan kysymys. Olivatko he vihdoin onnistuneet rakentamaan treeniohjelman, joka sopi ruunalle täydellisesti? Oliko hevonen kotiutunut tähän ilmastoon ja suuren kilpatallin sähköiseen ilmapiiriin? Hän ei tiennyt, mutta toivoi, että ruunan vastikään löytynyt rauhallinen mielentila kantaisi Belgiaan asti. Oli jo riittävän vaikeaa pakottaa herkkä hevonen jälleen vaihtamaan kotitalliaan, tarhakavereitaan ja ilmastoaan, ilman että hevonen sen lisäksi alkaisi vielä stressata kaikesta.
"Se on rauhallisempi, mutta en oikein tiedä miksi", tyttö myönsi harteitaan kohauttaen kuin vahvistaen moisella eleellä sen, mitä oli juuri sanonut. "Se ei ole kieltänyt varmaan kuukauteen kertaakaan, eikä se ole muutenkaan säikkynyt olemattomia niin paljoa. En oikein tiedä mikä on muuttunut, ehkä se on vain kasvanut taas henkisesti kypsemmäksi ja tajunnut vihdoin, ettei koko maailma yritä syödä sitä", hän jatkoi pohdiskeleva sävy äänessään, joskin naurahti lauseensa loppuun. Tai ehkä Rhatanin paranoia oli vain talviunilla ja palaisi kevään myötä tutuissa mittakaavoissa takaisin.

Bailey kaipasi jotakin ihmettä ja kovasti. Jo kahden kuukauden treenaamisen jälkeen hän oli uuvuksissa. Hän ei olisi koskaan kuvitellut, että suloinen oripoju jonka hän tapasi Puolassa olisi näin rasittava. Tyttöä oli jo aikaisemmin mietityttänyt mitä siellä oli sille tehty, jotta siitä oli saatu niin esityskelpoinen ja siivosti käyttäytyvä. Oliko vika Rosings Parkissa, muutossa ja hänessä? Oliko hän tehnyt jotain väärin? "No kun en usko, se on mennyt juuri toisinpäin", hän huoahti ja suoristi kiemurtelevaa oria. Orin käyttäytyminen oli rajuuntunut sitä mukaan kun sen kunto oli kasvanut ja sen ego samoin. Mitä enemmän se jaksoi sitä enemmän se käytti energiaa tytön pinnan kuluttamiseen. "Pitäisikö minun muka vain antaa olla ja sallia kaikki tällainen?" Bailey vuodatti. "Oli Blakekin aika turhamainen nuorena muttei tällainen, se ei koskaan halunnut pahaa minulle!" Se oli tosin väärin sanottu, ei Karakaan halunnut häntä satuttaa.

"Mutta sehän on tosi hyvin", Bailey sanoi hieman hymyillen ja katseli vaihteeksi Rhatania. "Olet tehnyt sen kanssa paljon töitä että on parempikin että vihdoin alkaa näkyä kunnon muutoksia. Blakella ja minullakin meni vuosia ennenkuin meistä tuli oikeasti toimiva tiimi. Kaipa Karankin kanssa on turha odottaa nopeita muutoksia", hän huoahti. Hänellä kun ei vain ollut aikaa. Kenttätiimi odotti jo innolla uutta tulokasta, jota hän oli hehkuttanut aiemmin syksyllä. Hänen pitäisi aloittaa treenaaminen, sillä hän ei halunnut tauottaa kisaamistaan vain sen takia että oli liian vanha Blakelle ja hänen uusi hevosensa ei pysynyt käsissä. Se sai hänet kuulostamaan saamattomalta ja huonolta ratsastajalta.

Natasha huokaisi myötätuntoisena. Tuo oli kieltämättä kinkkinen ja hermoja raastava tilanne. Hän oli tavattoman tyytyväinen omaan ruunaansa todistaessaan ystävän hankaluuksia orinsa kanssa, sillä hän ei tiennyt, kauanko hän olisi luottanut omiin kykyihinsä hevosen selässä, jos Rhatan olisi käyttäytynyt kuten Kara. Hän epäili edelleen, osasiko oikeasti mitään vai saiko Rhatan hänet vain näyttämään hyvältä, mutta piankos se selviäisi, kun hän joutuisi totuttelemaan uusiin ratsastettaviin. Saisikohan hän montakin hevosta? Pääsisikö hän hoitamaan alku- ja loppuverryttelyjä Von Hardenbergin hienoille kilparatsuille? Näkisikö hän ensi keväänä varsojen syntymiä? Hän ei tiennyt, mutta hän oli valmis ottamaan asioista selvää sitä mukaa kun vastauksia tarjottaisiin.
"Oletko jutellut Karan ratsuttajan kanssa? Jos hänellä on jotain ideoita tai ehdotuksia tai edes neuvoja", Natasha ehdotti koettaessaan keksiä mitä tahansa, millä auttaa ystävää eteenpäin hankalan hevosensa kanssa. Baileyn olisi pakko löytää yhteinen sävel Karan kanssa, kun tyttö oli jo liian vanha poniluokkiin ja hän epäili, ettei ponista olisi suurta vastusta suuriliikkeisille puoliverisille avoimissa luokissa.

"Muutoksissa kestää", tyttö myötäili ystävänsä pohdintoja. Hän nyökkäsi kiitollisena Baileyn tuelle. Ehkä hänen ylpeytensä perlinosta oli ansaittua. Rhatan oli kehittynyt hurjasti viimeisen vuoden aikana, eikä vaatinut hänen tukeaan enää jokaisessa hypyssä. Useammin kuin kerran ruuna oli pelastanut hänet huonosti ratsastetulta sarjalta puomeja koskematta, vaikka aiemmin hevonen ei olisi edes yrittänyt hypätä jos lähestyminen oli heikko. Hän ei voinut kuin ihailla sitä, miten salakavalasti valmentajien turhilta ja turhauttavilta tuntuneet harjoitukset olivat hioneet heistä paremman tiimin, joka toimi yhdessä ja pärjäsi niin toistensa kanssa kuin erikseenkin. Tai ainakin hän toivoi niin, vaikkei ollutkaan päässyt testaamaan muiden hevosten selässä osaisiko oikeasti hypätä jonkun toisen kanssa.
"Ihan varmasti Kara on jo kuin eri hevonen ensi kesänä. Voitte oppia yhdessä ja kun pääsette kunnon kisoihin, mikään ei enää pysäytä teitä, kun olette jo käyneet kaikki hankaluudet läpi", tyttö yritti rohkaista. Bailey ei saisi antaa turhaumuksen viedä mennessään. Ratsastamisesta katosi kaikki ilo, jos jokainen ratsastuskerta oli yhtä taistelua yksinkertaisimmistakin asioista.