Eläköön ei historia vaan tulevaisuus

Bailey kyllästyi valittamiseen nopeasti ja antoi asian olla. Eipä ori parantunut juurikaan asiasta puhumalla. "En ole", Bailey sanoi hieman häveten. Olisi pitänyt. "Hän on todella taitava ja on kyllä neuvonut raporttien kautta muttei olla juteltu kasvokkain ensimmäisen kerran jälkeen. Pitäisi varmaan." Bailey tiesi ratsuttajasta sen verran, että hänen nimensä oli Dakota jotakin ja että hän oli uusi Rosings Parkissa. Selvästi taitava, kun oli jaksanut Karaa näinkin kauan ja osannut jopa kehua sitä raporteissa. Hän oli osannut raporteissa analysoida hevosta paremmin kuin hän koskaan ja antoi huomaamilleen ongelmille joitain ratkaisujakin.

"Selvästi kestää", hän naurahti ja pudisteli hieman päätään vaihtaen asentoaan satulassa. Karan sietämisessä oli auttanut myös hänen seuraajansa sosiaalisessa mediassa. Kasvavan fanilauman yltiöpositiiviset kommentit Youtubessa ja Instagramissa lämmittivät nuoren tytön sydäntä ja pistivät hänet ajattelemaan Karan hyviäkin puolia. Olihan netissä kaikenlaista väkeä eivätkä kaiket kommentit olleet mukavia mutta Bailey yritti katsoa niiden ohi. Hän oli ladannut kanavalleen alusta lähtien videoita Karasta ja hänestä ja joskus hän saattoi jopa nähdä niissä kehitystä.
"Ihanaa kun jaksat uskoa", tyttö hymyili. "Kai se pitää vain uskoa, että tästä noustaan."

"Nyt muuten keksin!" hän hihkaisi hetken päästä leveästi hymyillen. "Rupea sinäkin videoimaan elämääsi Belgiassa! Se olisi upeaa, voisit näyttää millaista on upeiden kisahevosten arki eliittitallissa ja sillä tavalla minäkin voisin pysyä perässä sun upeassa tulevassa elämässäsi!" Vuosien varrella Bailey oli saanut huomata, että kisaratsastajan arki oli rennommille harrastajille kuin karkkia. Hänestä oli ihanaa jakaa elämäänsä muiden kanssa ja selvästi muut seurasivat hänen elämäänsä yhtä mielellään. Varmasti hän saisi Natashankin vihdoin vakuuttumaan tästä.

Natasha nyökkäsi Baileyn pohdinnalle. Kannattaisi ehdottomasti puhua ratsuttajan kanssa, sillä ammatti-ihmisenä Dakotalla olisi varmasti paljonkin ehdotuksia, joista olisi helpompi keskustella kasvokkain kuin raporttien välityksellä. Hän oli arastellut valmentajien piinaamista kysymyksillä pitkään, mutta rohkaistuttuaan esittämään niitä loppuverryttelyjen aikana, oli hän oppinut paljon niin itsestään kuin hevosestaan. Hän epäili oppineensa vähintään yhtä paljon keskusteluiden kautta kuin valmennuksissa ratsastamalla, sillä monesti valmentajan esiin nostama huomio Rhatanin rentoutumisesta tai jännittymisestä oli saanut hänetkin katselemaan valmennusta eri kannalta.
"Kannattaa. Toivottavasti hänellä on paljon hyviä vinkkejä", tyttö vastasi hymyillen. Hän luotti Rosings Parkin ammattilaisiin vankkumattomasti. Rhatan oli saanut upeaa hoitoa tällä tallilla. Olisipa hän voinut jäädä tänne iäksi - ja tuoda Von Hardenbergin mukanaan. Vaan moista vaihtoehtoa ei ollut, joten hän lähtisi muualle toivoen, että saksalaisen kilparatsastajan talli olisi vähintäänkin yhtä hyvä koti heille.

"Pitää uskoa, ehdottomasti", Natasha nyökkäsi päättäväisenä. "Minä en uskonut, että pääsisin koskaan kisaamaan edes kansalliselle tasolle, mutta tässä sitä ollaan. Aina pitää uskoa siihen, että kaikki järjestyy paremmin kuin hyvin. Karasta leivotaan vielä uskomaton kilparatsu", tyttö vakuutti täynnä luottamusta niin itseensä, ystävään kuin tuon hevoseen. Hän oli löytänyt aivan uudenlaisen luottamuksen elämään ja siihen, että asiat järjestyisivät, kun onni oli kerrankin potkaissut häntä. Jos hän sai mahdollisuuden lähteä harjoittelemaan kansallisille kisakentille, Bailey saisi varmasti mahdollisuuden loistaa uuden orinsa kanssa.

Tytön ryhti oikeni niin nopeasti, että oli ihme, kun jokin luista ei napsahtanut poikki protestoidakseen äkkinäistä liikettä. Rhatan korskahti ja nosti päänsä epäluuloisena korkealle, korvat kääntyillen ja lihakset jännittyen, kun ruuna reagoi ratsastajansa yllättävään jäykistymiseen. Natasha hengitti syvään ja pakotti yksi kerrallaan jäsenensä ja lihaksensa rennoiksi, kunnes mukaili Rhatanin tasaista askellusta vaivattoman oloisesti.
"En minä voisi", tyttö pudisteli päätään. Ajatuskin kameran edessä olemisesta sai vatsan kiertymään epämukavaan solmuun. "Voin lähettää sulle kuvia hevosista, mutta en varmasti laita mitään kaikkien nähtäville", hän jatkoi pää edelleen puolelta toiselle heiluen. Ei ikinä. Häntä ei ollut luotu moista varten, ja sitä paitsi, ketä edes kiinnostaisi mitä hän Belgiassa tekisi. Maailmassa oli ihan oikeitakin kilparatsastajia joita seurata. Ei kukaan uhraisi kahta silmäystäkään vahvalla aksentilla puhuvalle tytölle, joka leikkisi olevansa ammattilainen lämmitellessään oikeiden ammattilaisten hevosia heitä varten.

"Varmasti on", Bailey vastasi. Hänkin oli oppinut luottamaan Rosingsin henkilökuntaan. Hänestä oli hauskaa, että hänellä oli kahden kisahevosen omistajana ja kansallisena ratsastajana tiettyä auktoriteettia tallilla huolimatta iästään ja että hän sai ratsastaa häntä taitavempien ammattilaisten seurassa. Rosings Park oli osoittautunut paljon paremmaksi talliksi kuin aiemmat tallit ja hänen äitinsäkään ei ollut vielä vajaan vuoden jälkeen onnistunut riitautumaan henkilökunnan tai omistajien kanssa ja heittänyt heitä ulos. Se jos mikä oli positiivista. Äitillä oli myös kiire töissä eikä hän enää paljoa käynyt tallilla katsomassa hänen valmentautumistaan, mikä oli todella hyvä asia. Bailey ei sietänyt niskaan hengittävää äitiä ja hänen teräviä mielipiteitään, jotka saivat kenet tahansa tukalaan paikkaan.

Bailey hymyili Natashalle ja hän ei voinut uskoa, että toinen lähtisi jo sunnuntaina. Hän jäisi kaipaamaan yhteistä treenausta ja kisaamista ja erityisesti näitä hulluja maastolenkkejä. "No, piti yrittää", hän kohautti olkiaan rennosti ja nauroi. Hän tiesi kyllä kaverinsa kannan asiassa mutta hänen täytyi vielä kerran kokeilla. "Ja kuvia haluankin, paljon", Bailey lisäsi vielä leveästi hymyillen. Kara tuntui kävelevän rentoutuneemmin vaikka Baileyllä olikin sellainen tunne, että se vain keräsi energioitaan uusia pomppuja varten. Hän kaivoi takintaskustaan kännykkänsä ja kuvasi nopean videon hevosen käynnin tahdissa huojuvasta kaulasta ja päästä Snapchattiin. "Tällaisen sekopään selässä tänään." Tyttö naputteli isoa kosketusnäyttöpuhelinta nopein ottein ja sujautti sen sitten takaisin ihanan takkinsa taskuun.

Natasha oli tyytyväinen, kun ystävä ei painostanut enempää. Hän ei halunnut kuvata itseään ja laittaa videoita muiden nähtäville. Toki hänellä oli satoja tunteja videomateriaalia ulkoisella kiintolevyllä tallessa kaikista kilpailuista, valmennuksista ja joskus ihan vain itsenäisistä treeneistäkin, mutta niitä ei ollut tarkoitettu kenenkään muun nähtäväksi kuin hänen. Hän halusi säilyttää niin onnistumisia kuin epäonnistumisia, sillä molemmista oppi, ja nyt hän saattoi palata takaisin tietyn päivän valmennukseen, etsiä sieltä vinkkejä siihen miten tehdä jokin asia paremmin ja oppia lisää. Saisi nähdä, onnistuisiko hän kuvaamaan Von Hardenbergin hevosilla ratsastusta samaan tapaan vai pitäisikö mies hänet niin kiireisenä, ettei hän ehtisi edes moisesta unelmoida. Kuvia hän aikoi jokatapauksessa ottaa ja paljon. Ei sitä joka päivä saanut tilaisuutta elää kilpatallilla, joka keskittyi ainoastaan yhden ratsastajan menestyksen ympärille.

"Saat paljon kuvia", Natasha vakuutti hymyillen. Sen verran hän saattoi ystävälleen luvata ilman, että joutuisi myöhemmin potemaan huonoa omatuntoa tai tekemään jotakin, mistä ei niin välittäisi. "Mutta haluan myös paljon kuvia täältä", hän jatkoi päättäväisesti. Hän halusi tietää, mitä ystävälle kuuluisi vielä silloinkin kun kanaali vesineen erottaisi heidät. Natasha katsoisi varmasti jokaisen videon, jonka Bailey koskaan nettiin julkaisisi, mutta hän halusi tietää silti enemmän. Hän jäisi kaipaamaan näitä yhteisiä hetkiä, jotka olivat värittäneet tallilla käymistä jo niin pitkältä tuntuneen ajan. Millaista Rhatanin treenaaminen olisi, kun sitä ei voisi jakaa Baileyn kanssa? Valmentajatkin vaihtuisivat, juuri kun hän oli oppinut tuntemaan jokaisen riittämiin uskaltaakseen sanoa mitä mieleen juolahti. Natasha ravisti pienesti päätään karkottaakseen epäluuloiset ajatuksensa. Hän ei ollut tekemässä virhettä lähtiessään Belgiaan. Vaikka kaikki menisi päin honkia, hän voisi aina palata takaisin. Tämä oli mahdollisuus josta hän aikoi ottaa niin paljon irti kuin vain suinkin saisi, ja miettisi sitten myöhemmin, mitä tekisi asumisensa suhteen. Ties vaikka hän palaisi Rosings Parkiin kunhan saisi vähän vakiinnutettua asemaansa kilparatsastajien joukossa. Eiköhän Englannistakin löytyisi sponsoreita, jotka haluaisivat tarjota hevosiaan hänelle.

Bailey ei kehdannut eikä jaksanut panostaa. Hän tiesi paremmin. Hänen tyylinsä ei ollut kaikkia varten, sillä viikottainen tai jopa päivittäinen videointi, sosiaalisen median päivittäminen ja materiaalin editointi vei paljon aikaa jopa häneltä, puhumattakaan Youtubessa töitä tekeville vloggaajille. Hänen työtaakkansa oli vielä vaatimaton jos sitä vertasi toisiin. Vaikka Baileyn viikottainen aikataulu oli usein varsin täysi hänellä jäi aina aikaa videoilleen. Hänestä oli ihanaa kertoa hänen hevosistaan, videoida Blaken temppuja ja lukea mitä kaikkea hänen seuraajillaan oli sanottavanaan. Oli upeaa kun kanava tai Instagram sai lisää seuraajia ja videoiden katsomiskerrat kasvoivat päivä päivältä.

"Hyvä", Bailey virnisti kaverinsa suuntaan ja käänsi Karan tienristeyksessä hieman suuremmalle tielle. He olisivat voineet mennä pujottelemaan metsään mutta Bailey ei luottanut Karaan tarpeeksi niin kapeilla poluilla. Loputtomat maastoreitit täälläpäin olivat kuitenkin sen verran syrjässä, että säikymmänkin hevosen kanssa pystyi kulkemaan ympäriinsä törmäämättä autoteihin. Nyt he pystyivät myös kulkemaan paremmin vierekkäin. "Lupaan, että saat", Bailey nyökkäsi. "Nyt kun minulla on kaksi fotogeenistä hevosta laitan tuplaten tulemaan." Baileystä oli aivan järkevää, ettei Natashalle riittäneet hänen videonsa, sillä ne olivat kaikkia varten. Oli aivan eri asia keskustella ystävän kanssa keskenään ja lähetellä kuvia kuin katsoa etäisempiä muokattuja videoita internetistä. "Tässähän meinaa keskustelusta tulla ihan haikeaa", hän sanoi kurotettuaan suoristamaan orin loimea hieman. "Ravataanko taas?" Kara tuntui rauhoittuneen, joten se saattaisi olla nyt paremmin kuulolla ja liikkua nätimmin. Bailey jaksoi taas uskoa sen mahdollisuuksiin ja heidän yhteistyöhön vaikka se oli todistetusti asia, joka saattoi muuttua nanosekunnissa.

Natasha kannusti Rhatanin kunnolla Karan rinnalle leveämmällä tiellä, kun ei tarvinnut enää varoa, päättäisikö toinen hevosista saada tarpeekseen maastoseurastaan. Rhatan käänteli siroja korviaan astellessaan eteenpäin joustavin, vauhdikkain askelein, eikä jäänyt katselemaan tiellä tanssahtelevia varjoja. Hän taputti kiintyneesti ruunan kaulaa ylpeänä siitä, miten hevonen oli kasvanut ja kehittynyt, eikä enää hermoillut aivan kaikesta. Kai siitä sopi kiittää hänenkin työpanostaan, mutta hän antoi mieluummin kunnian Rhatanille ja heidän väliselleen valmennuksien myötä voimistuneelle siteelle.
"Hyvä", Natasha naurahti. Hän ei malttaisi odottaa kaikkia kuvia Karasta ja Blakesta ja Baileysta, vaikka eiväthän ne mitenkään voisi korvata sitä, että hän olisi täällä. Tyttö puri huultaan ja ajoi päättäväisesti haikeuden kauas mielestään. Hän ei voisi lähteä Belgiaan murehtien jo valmiiksi, miten kovasti ikävöisi ystäväänsä. Se jos mikä olisi varma keino tuntea olonsa surkeaksi kilpatallilla, jonka oli tarkoitus täyttää hänen kaikki unelmansa.

"Vaihdetaan siis aihetta", tyttö naurahti tarkistaen ystävän esimerkin rohkaisemana Rhatanin ratsastusloimen asennon. Siro ruuna pärskähti hänen kurkotettua rapsuttamaan paljasta kaulaa ylpeä hymy huulillaan. Kaunis akhaltek oli antanut hänelle upean mahdollisuuden.
"Joo, ravataan", Natasha nyökkäsi innokkaasti ja kannusti ruunansa pehmeään, elastiseen raviin. Hän kevensi heti ensimmäisistä askeleista asti selkä suorana ja jalat tukevasti aloillaan. Kaukana olivat ne päivät, kun ravissa keventäminen oli vaatinut keskittymistä, jotta hän ei vahingossa napauttaisi kantapäällään ruunan kylkeä. Kai kaikista kouluvalmennuksista oli ollut suunnattomasti hyötyä, vaikka valmennuksen aikana hän olikin kironnut jalustimitta ratsastamista tai sitä, miten tarkasti jokaisen kulman joutui ratsastamaan, jotta valmentaja ei kiinnittäisi huomiotaan häneen.
"Mitä kouluun kuuluu? Onko kiva palata takaisin nyt joululoman jälkeen?" Tyttö kysyi päätettyään sen olevan turvallisempi puheenaihe kuin haikeutta herättänyt pohdinta edestakaisin läheteltävistä kuvista. Häneltä olisi turha kysellä enää koulusta, kun hän ei sinne kevääksi palaisi päättökokeita lukuunottamatta, joten hän ei myöskään joutuisi peittämään värähdystään, kun ajattelisi luokkalaistensa kylmyyttä ja julmuutta.

Kara oli sen verran urpo hevonen, ettei machoilustaan huolimatta kiusannut muita hevosia tarhan ulkopuolella. Se saattoi välikäden kautta sekoilujensa avulla provosoida ja häiritä muita ratsukkoja mutta sillä ei olisi tullut mieleenkään kiusata sen vierellä kävelevää Rhatania. Ori kulki vain korvat hörössä ja kaula linkussa eteenpäin pitkin lonksuvin käyntiaskelein ja Bailey huojui käynnin tahdissa mukana. Välillä ori pysähtyi kuuntelemaan mitä pieni paino hänen selällään teki ja pyysi mutta pääasiassa, varsinkin maastossa, se vain huristeli menemään. Tarpeeksi kovaa kun käski tai riuhtaisi se otti itseensä ja korvat kääntyivät luimuun.

"Joo vaihdetaan", Bailey nauroi ja pyysi orin raville. Ravi venyi pitkän suoran tien jatkuessa heidän edessään ja ori rentoutui kaulastaan ja selästään aavistuksen verran. Ei se rento tai jäntevä ollut mutta parempi ja Bailey kiitti sitä käden sipaisulla. Orin askelluksessa oli vaativaa keventää, sillä Blaken sipsuttavaan raviin verraten Karan askel tuntui menevän 10 metriä pidemmälle. Hän oli kuitenkin ratsastanut orilla niin paljon niin lyhyessä ajassa, että pian hän istuisi askeleessa kuin kotonaan. Huolimatta sen pituudesta oli ravi ja laukka kuitenkin hyvin tasaista toisin kuin Blakella ja se oli etu.
"Kun voiskin sanoa, että hyvää kuuluu", Bailey naurahti kireästi. "En odota palaamista innolla yhtään koska en jaksaisi käydä koulussa yhtään ja kaikki arvosanatkin tippui syksyn aikana aika hurjalla vauhdilla. Tiedän, että pitäisi panostaa ja keskittyä ja lukea mutta en jaksaisi", Bailey marisi. Hän tunsi itsensä typeräksi, kun ei kyennyt keskittymään kouluun kaiken muun ohella. Hänen äitinsä ei todellakaan ollut tyytyväinen välitodistukseen, jonka hän oli tuonut kotiin ennen joulua. Onneksi hän ymmärsi, kuinka tärkeitä hänen harrastuksensa olivat hänelle. "Mieluummin vain kävisin tallilla ja kuorotreeneissä ja kävisin kaupoilla", hän sanoi harmistuneena.

Natasha irvisti myötätuntoisesti. Tuon tunteen hän ymmärsi hyvin. Hän ei halunnut koskaan mennä kouluun, kammosi lomalta palaamista ja laski aina päiviä siihen, että pääsisi seuraavalle lomalle. Tuntui edelleen oudolta, ettei joutunut enää tekemään niin. Seuraavan kerran kun hän palaisi kouluun, hän palaisi ainoastaan istumaan päättökokeet, ja sen jälkeen hänen ei enää ikinä tarvitsisi nähdä sixth formia, joka tuntui varjostavan koko Newcastlea hänen silmissään.
"Höh", Natasha huokaisi. Hän olisi toivonut, että Bailey olisi yksi niistä, jotka pärjäisivät koulussa tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Hänen luokallaan Venäjällä oli ollut yksi tyttö, joka ei tuntunut koskaan näkevän pienintäkään vaivaa koulunsa eteen ja silti toi kotiin pelkkiä loistavia arvosanoja. Epäreilua.
"Mutta kuorossa on ollut kivaa?" Hän varmisti saadakseen keskustelun iloisemmalle kannalle. Koulu oli aina typerä puheenaihe, varsinkin kun heidän molempien äitinsä taisivat hengittää niskaan huonoista arvosanoista. Hän ei voinut mitään sille, ettei mielenkiinto riittänyt opiskeluun. Hänen elämänsä tavoitteet olivat aivan muualla kuin yliopistotason koulutuksessa ja hyvissä arvosanoissa.

Rhatan pärskähti pyytäen lisää ohjaa päätään painamalla, ja vaikka aiemmin mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Natashaa antamaan säikylle akhaltekille enempää ohjaa maastossa, kun ympärillä ei ollut kentän turvaa ja edes jollakin tasolla ennakoitavaa ympäristöä, nyt hän ei edes ajatellut antaessaan ohjan liukua pidemmäksi. Rhatan venytti tyytyväisenä kaulaansa ja pärskähteli onnellisena ravatessaan tasaisin, matalin askelin eteenpäin. Ruunasta ei koskaan olisi koulukentille, mutta ei esteratsastaja sellaista hevosestaan odottanutkaan. Niin kauan kuin Rhatan jaksaisi hypätä korkealle, he pärjäisivät hyvin.

Bailey oli aikoinaan ollut yksi niistä mutta ei enää. Varmasti jos hän olisi keskittynyt edes pätkän verran tunneilla ja yrittänyt oppia tarvittavia asioita hän olisi selvinnyt hyvin arvosanoin mutta viime syksynäkin hän oli lähtenyt kerran Fionan kanssa kesken koulupäivän Hexhamin keskustaan kävelemään sen sijaan, että olisi lähtenyt matematiikan tunnille. Oli varmasti hyvä, ettei hänen äitinsä tiennyt kaikkea mitä hän teki ja jätti tekemättä, sillä muutoin olisi helvetti irti. Yleensä hän opiskeli asiat muutama päivä ennen koetta ja selvisi siten välttävillä arvosanoilla. Se oli toiminut tähän asti joten tyttö oli jatkanut opiskelua samalla mallilla.

Hän pidätteli Karaa taas, jottei se juoksisi kilpaa karkuun Rhatanista. Sen askel nousi koreasti hiekkatiellä ja Bailey tahtoi kuvitella, miltä se näyttäisi ja tuntuisi muutaman vuoden päästä kouluradalla. Silloin, kun sillä olisi lihaksia nostella jalkojaan enemmän ja koota paremmin ja käyttää selkäänsä rentoutuneemmin. Ah, voisipa hän edetä tämän vaikean osuuden ohi nappia painamalla.
"Kuorossa on ollut enemmän kuin kivaa", Bailey hymyili leveästi ja ajatteli kavereitaan ja Jonathania. Tai oli hänkin kai vain kaveri. "Onneksi pakotin itseni silloin elokuussa sinne, en kadu yhtään. Meillä on helmikuussa vuoden ensimmäisten kisakarsinnat enkä malta odottaa." He olivat suunnitelleet jo osan numeroista ja he kuulostivat upealta yhdessä. Ei hän kaikista kuorolaisista pitänyt mutta hän osasi vältellä heitä. Fionan, Delilahin ja Jonathanin seura riitti hänelle aivan mainiosti. He olivat lähentyneet hurjasti syksyn aikana ja vaikka he kävivät eri kouluja he viettivät hurjasti aikaa yhdessä.

"Mitä muuta meinaat sitten Belgiassa tehdä kuin ratsastaa upeita hevosia?" Bailey jatkoi harrastus-linjalla. "Vai meneekö siihen sun kaikki aika?" Bailey ei osannut kuvitella sellaista tilannetta vaikka niin kovasti rakastikin ratsastusta. Hänen arkeensa oli aina kuulunut niin paljon kaikkea että pelkkä oleskelu ei kuulunut kuvaan lainkaan ellei hän ollut lomamatkalla ulkomailla.

"Ihan mahtavaa!" Natasha riemuitsi ystävän mukana, kun Bailey kertoi kuorostaan. Hyvä että tyttö oli viihtynyt siellä, sillä oli tärkeää löytää harrastuksia joista piti. Kai. Niin äiti hänelle aina vakuutti, mutta mistä hän muka löytäisi omanhenkistään seuraa? Muuta kuin tallilta, tietenkin. Hän ei kaivannut muita harrastuksia, ei ainakaan täällä, mutta saisi nähdä miten tilanne muuttuisi. Oli hän Venäjällä harrastanut vaikka mitä, mutta silloin koulupäivät olivat olleet lyhyitä ja opiskeltavat asiat helppoja. Oli se kumma, miten muutamassa vuodessa koulunkäynti muuttui vaikeammaksi ja raskaammaksi, puhumattakaan siitä, kun kieltä vaihdettiin välissä.
"Kai ne karsinnatkin näytetään jossain? Tai joku lataa Youtubeen tai jotain? Haluan nähdä miten teillä menee", hän hymyili aidon uteliaana. Hän ei ymmärtänyt paljoakaan kuoron päälle, mutta Baileyn kertomusten perusteella moinen esitys voisi olla varsin hauskaa katsottavaa ja kuultavaa.

Natasha kohautti pienesti harteitaan kysymykselle. Mistäpä hän tiesi, mitä hän tekisi. Hän ei edes tiennyt, kuinka montaa hevosta ratsastaisi ja kuinka pitkään hän viettäisi päivittäin tallilla. Hyvä kun hän edes tiesi, missä talli tarkkaanottaen sijaitsi muuhun maailmaan nähden. Olisiko lähimailla edes mitään harrastusmahdollisuuksia? Se selviäisi vasta, kun hän pääsisi paikan päälle ja ehtisi tottua uuteen elämäänsä kaikkine moninaisine puolineen.
"En tiedä, pitää katsoa", hän vastasi miettien, miten hänen olisi pakko löytää jostakin lähettyviltä kuntosali, jossa käydä. Hän ei voisi olla huonossa kunnossa enää kesällä, ei sitten mitenkään. Hän oli jo nyt yrittänyt aktivoitua lenkkeilyn ja lihaskunnon kanssa, jotta pärjäisi tallin fyysisessä ilmapiirissä paremmin. Sitä paitsi, kilparatsastajat olivat kilpaurheilijoita, joten hänen pitäisi saada syömisensä kuriin.
"Olisi ehkä kiva palata taas tanssin maailmaan, mutta en tiedä olisiko minulla aikaa tai edes mahdollisuuksia siihen. En yhtään tiedä, mitä lähimmässä kaupungissa on tarjolla harrastusten suhteen", Natasha kohautti uudestaan harteitaan. Hän oli keskittynyt opettelemaan Von Hardenbergin hevosia pelkkien päämerkkien ja sukkien avustuksella, jotta ei nolaisi itseään täysin sekottamalla tähtiratsuja keskenään.

Bailey oli innoissaan showkuorosta ja sitä kautta saamistaan ystävistään myös. Laulaminen ja esitysten suunnittelu heidän kanssaan oli mahtavaa, ja ennenkaikkea erilaista. Hän ei olisi uskonut pitävänsä siitä mutta oli silti rakastunut toiminnan energisyyteen. Kuorossa ei vain laulettu mutta esityksiin päätettiin myös yhteiset asut ja koreografiat. Aikaisemmin kaikki sellainen kuulosti teennäiseltä mutta nähtävästi se ei ollut sitä oikeasti.
"Joo kyllä ne kuvataan. Tai ainakin laitan jonkun kuvaamaan. Hoidan ne vaikka sitten itte Youtubeen", Bailey sanoi hymyillen. Heillä oli vielä paljon suunnittelemista ja aika ennen karsintoja valui nopeasti.

"No kai nyt tanssia voi harrastaa missä vaan", Bailey kannusti. "Mutta kyllä sulla on aikaa miettiä sellasia, mistä sitä tietää vaikka pääsisitkin tekemään niin paljon kaikkea siellä tallilla ettei sun tarvii huolehtia vapaa-ajasta!" Kyllä hänen kävi hieman kateeksi, hänen tämänhetkiset hevosensa kun eivät oikeen tuntuneet siltä, mihin hän itse pyrki. Ja hänenkö olisi pitänyt lähteä kansainvälisiin kisoihin tänä vuonna? Se tuntui jo ihan naurettavalta. Kara saattoi olla joskus nätisti mutta mitä sitten, kun yhteistyön pitäisi toimia kisakentällä. Ei ori voisi saada kiukkukohtausta kesken esteradan tai maastossa.

"Hyvä", Natasha naurahti ystävän vakuutteluille. Hän halusi olla edes jollakin tavalla osa Baileyn elämää, vaikka asuisikin kaukana toisesta. Bailey oli kuitenkin hänen ensimmäinen ja no, jollakin tavalla ainoakin ystävänsä Englannista, joten jokin kontakti olisi säilytettävä tai hänellä ei pian olisi mitään syytä enää koskaan palata sateiseen saarivaltioon. Tyttö taputti Rhatanin kaulaa ja houkutteli ruunaa nostamaan päätään hieman ylemmäs, jotta hevonen ei aivan maahan asti turpaansa painaisi. Eipä sillä, ruuna oli herkästi kuulolla eikä paennut kuolaintuntumaa kaula pitkänäkään, joten kaipa tämä oli ihan hyvä vain. Ainakin hevosen selkä nousi kunnolla tekemään töitä, kun ruuna kulki pitkässä ja matalassa muodossa. Tähänhän he aina pyrkivät kouluvalmennustenkin päätteeksi.

Tanssia saattoi harrastaa missä tahansa, siinä Bailey oli oikeassa. Hän oli lapsuudessaan tanssinut balettia, mutta harrastus oli jäänyt Englantiin muuton yhteydessä, ja nyt olisi mukava palata takaisin hauskan harrastuksen pariin. Olisi aivan toinen asia, tarjoaisiko mikään paikka Von Hardenbergin lähellä balettitunteja ja mikä tärkeintä, viihtyisikö hän niillä. Mutta kuten ystävä jatkoi, oli turha murehtia moisista vielä, sillä hän ei edes tiennyt, paljonko vastuuta saisi hienolla kilpatallilla.
"Niinpä! En tiedä yhtään. Von Hardenberg sanoi sen verran, että hänellä on kaksi hevosta joiden olettaisi sopivan minulle, eikä hänellä oikein ole aikaa niille. Jos saisin kaksikin hevosta vakituisesti ratsastettavaksi Rhatanin ohella, saisin jo hyvin käytettyä päiväni tallilla", tyttö unelmoi. Hänen mielessään hevoset, joita Von Hardenberg hänelle tarjoaisi olisivat totta kai kiiltäväkarvaisia puoliverisiä, jotka olivat täydessä kisakunnossa ja liitelisivät helposti voitosta voittoon, vaikka totuus olisi varmasti toinen. Von Hardenberg ratsastaisi itse lahjakkaimpia hevosiaan ja hän saisi jämäpalat, mutta kuka nyt moisiin ajatuksiin tahtoi takertua.

"Koitetaanko laukkaa uudestaan?" Tyttö ehdotti polun lähestyessä loivaa kaarretta, jonka jälkeen edessä aukeni mukava suora tie loivaan ylämäkeen. "Jos Karakaan ei enää jaksaisi riekkua", hän pohti keventäessään tasaisesti Rhatanin askelten tahdissa. Tiekin kääntyisi pian mäen ylitettyään kohti tallia.

Baileylle Natasha oli myös yksi harvoista ihmisistä tallilla, joiden kanssa hän oli oikeasti ystävystynyt. Totta puhuen talli oli aikalailla täynnä aikuisia, joiden kanssa oli vaikea jutella ja kaiken lisäksi monet olivat hänelle kuin julkkiksia, joiden kanssa puhumiselle oli selvistä syistä vielä suurempi kynnys. Tietysti monina päivinä joku hänen muista ystävistään lähti talleille mutta monesti heidän täytyi ratsastaa toisilla talleilla asuvia hevosiaan, jolloin yhdessäolo jäi vähemmälle. Ehkäpä hän pakottaisi Jonathanin hänen kanssaan tallille.

Kara juoksenteli taas vaihteeksi päättömänä, korvat viuhuen ja kaula "korkeassa muodossa" eli välttelemässä tuntumaa kasassa. Bailey huomasi jännittyvänsä ja hellitti, jolloin orikin hellitti. Ainakin se oli herkkä kehonkielelle. Omalla tavallaan voitto sekin.
"Kuulostaa mahtavalta", Bailey sanoi hymyillen. "Hän on selvästi aivan eri tasolla hevosmaailmassa, kun hänellä on hevosia joista valita", tyttö sanoi ihmetellen ja tavallaan kadehtien myös. Kai Von Hardenbergillä oli niin paljon hevosia, ettei kaikille yksinkertaisesti riittänyt aika ja hieman korkeampitasoisemmat saivat enemmän huomiota. Harmi sinänsä, hän olisi voinut myydä sellaiset hevoset jollekin, joka niistä hyötyisi enemmän.

Bailey katseli Karan menoa hetken ennenkuin vastasi kysymykseen, joka sai tytön jännittymään jälleen hieman. "No, laukataan vain", hän nyökkäsi. "Toivotaan", hän naurahti nopeasti ja pyysi oria odottamaan - se onnistui jotenkin jo ennakoimaan lähdön ja kiihdytti vauhtia. Sitä hän ei kuitenkaan halunnut. Muutaman askeleen päästä Bailey laskeutui harjoitusraviin ja pyysi orin laukalle. Onnekseen tyttö sai syyn kehua oria, sillä se ei pistänyt asiaa leikille vaan hypähti laukkaan vain pienen kaaren kautta. Ei se tietenkään tehnyt sitä peräänannossa tai kuulolla, mutta pukkilaukan se jätti suorittamatta. Sen sijaan, että se olisi lähtenyt laukkaan pää pystyssä se sen sijaan painui tuntuman alle ja Bailey pääsi nykimään sitä ylöspäin, ettei olisi kaatunut itse voiman mukana kaulan yli.
Hän ei todellakaan päässyt helpolla Karan kanssa. Jos se oli liian energinen se heitteli itseään joka suuntaan ja jos se väsyi se joko lopetti kuuntelemisen tai painui niin alas, ettei sitä saanut sieltä ylös.

Natasha nyökkäsi. Hän ei voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa hänellä olisi niin paljon aktiivisia kilpahevosia, ettei jokaiselle riittäisi vaivattomasti aikaa. Hän epäili, että pääsisi korkeintaan lämmittelemään Von Hardenbergin kilparatsuja, niitä kaikista hienoimpia siis, mutta sekin olisi jo mieletön tilaisuus josta olisi ihana kertoa muille. Mutta kuka tiesi, ehkä mies oli ollut oikeassa arvioidessaan kahden heikommin menestyneen kilparatsunsa sopivan hänelle. Ehkä hän saisi oikeasti alleen kilparatsuja, joilla lähteä kansainvälisille kentille hankkimaan mainetta, joka toivon mukaan jossakin kohtaa toisi hänelle tarjouksia sponsoreiden hevosista.
"Hänellä on ihan mielettömät määrät aktiivisia kilpahevosia", Natasha myönsi. Pitkällinen googlettaminen oli maksanut vaivaa, sillä nyt hän oli perillä paitsi viime vuoden menestyneistä kilparatsuista, myös aina neljä vuotta taaksepäin olleista hevosista. "Hän kasvattaa hevosia omalla tilallaan, joten joukossa on niin omia kasvatteja kuin nuorempana ostettuja ratsuja. En malta odottaa, että pääsen tapaamaan kaikki ne hevoset ihan paikan päällä. Olen katsonut niistä monen kilpailuja vuosikaudet televisiosta", tyttö jutteli innostunut puna poskille kohoten. Hänen unelmansa kalpenivat tämän rinnalla, jos totta puhuttiin.

Natasha nosti laukan vasta kun näki Karan lähteneen edes jollakin tasolla mallikkaasti liikkeelle. Rhatan laukkasi matalin, sulavin askelin orin perässä kannatellen itsensä vaivattoman näköisesti tasapainoisessa ryhdissä. Natasha antoi hevosensa laukata pitkällä kaulalla, sillä Rhatan oli koko ajan tuntumalla eikä hän raaskinut pyytää hevosta lyhentämään kaulaansa, kun ruuna pärskyi onnellisena laukatessaan rauhalliseen tahtiin eteenpäin. Hän seisoi rennosti jalustimilla antaessaan hevosen tehdä töitä hänen allaan, kun esteratsun voimakas takaosa työnsi heitä kohti mäen huippua. Kylmä viima sai kyyneleet kirveltämään silmissä ja valumaan poskillekin asti, mutta mitäpä pienistä. Hän nauttisi näistä maastoista nyt täysin siemauksin, sillä hän ei tiennyt, koska pääsisi seuraavan kerran kiertelemään näitä polkuja, vai pääsisikö koskaan.
"Tulee kyllä ikävä tätä kaikkea", Natasha myönsi haikeasti hidastettuaan Rhatanin ravin kautta käynnille mäen päällä. Ruuna seurasi loivasti kiemurtelevaa hiekkatietä alas mäen toiselle puolen, eikä tuntunut kiirehtivän, vaikka tiesikin hyvin tämän reitin vievän takaisin kotiin. Rhatan tuntui tyytyväiseltä ja rennolta, mistä Natasha oli sanattoman ylpeä. Hänen herkkä, säpsyilevä ratsunsa oli rentoutunut tämän lenkin aikana näin hyvin. Kunpa ruuna vielä matkustaisi hyväntuulisesti, turhia stressaamatta, voisi hän hengittää helpommin.

"Kuulostaa hevosihmisen unelmalta", Bailey sanoi ja hymyili. "Kuvittele laidun ja sitten vastaan tulee upeita kisahevosia lauma vastaan kiitolaukassa", hän maalaili paratiisinkuvia mieleensä. "Ja suloisia nuoria hevosia... ja varsoja." Kyllä Natashan kelpaisi olla Belgiassa. Ehkä hän pääsisi käymään siellä lomalla, tai ehkä ei, mutta saattoi sitä unelmoida.

"Sinun paranee pitää siellä sitten kunnolla hauskaa", Bailey sanoi vakavana. Hänhän ei heittäisi hukkaan tuollaisia kokemuksia ujostellessa vaan pistäisi pyörät pyörimään ja hanskat heilumaan.
Kara keveni aavistuksen verran ja Bailey saattoi nousta kevyempään istuntaan ilman, että ori vei häntä mukanaan. Miten sen saattaisi saada yhteistyöhaluiseen moodiin jo alusta lähtien? Ajan kanssa kai vain. Kara rymisti mäen ylös ja venytteli sitten komeana ravissa sen jälkeen. Bailey istui alas huvikseen ja nautti helposta ravista. Silloin kuin Blake oli ollut hänellä pelkästään ei ollut olemassakaan mitään "helppoa ravia". "Varmasti tulee, mikäpä voittaisi pelleilyä maastossa", Bailey virnisti. Tämä oli todella kaukana tehokkaasta työskentelystä, joka kehittäisi Karaa mutta toisaalta, ehkä se tarvitsi välillä hermolomaa ja tilaa, jossa seota paremmin kuin kentällä. Sitä täältä ainakin löytyi.

Natasha nyökkäsi Baileyn maalailemille kuvitelmille. Niinpä. Vehreä laidun, valkoiset aidat ja laumoittain kiiltäväkarvaisia, lihaksikkaita puoliverisiä laukkaamassa aidan viertä häntä vastaan. Se kuulosti joltakin, joita ei nähty kuin televisiossa ja valkokankaalla.
"En malta odottaa ensi kevään varsoja", tyttö riemuitsi. Hän ei ollut koskaan käynyt tallilla, jolla varsinaisesti kasvatettaisiin hevosia, ei ainakaan sillä tasolla kuin Von Hardenbergin luona. Hän saattoi vain kuvitella, miten ihanalta näyttäisi kun tallilla olisi useampi pieni pitkäkoipinen hevosvauva totuttelemassa elämään ja maailmaan. Saisikohan hän käsitellä nuorempia hevosia ollenkaan? Vuotiaita tai muita? Hänellä oli niin paljon kysymyksiä ja niin vähän vastauksia, mutta sellaista elämä välillä oli. Hän saisi kaipaamansa vastaukset ennemmin tai myöhemmin, siitä hän oli varma.

"Minä pidän", Natasha vakuutti päättäväisesti nyökäten. Ei hän lähtisi Belgiaan asti murjottamaan ja murehtimaan. Hän nauttisi jokaisesta hetkestä, jopa niistä, kun epäonnistuisi totaalisesti, tai ainakin niin hän itselleen vakuutteli. Tyttö käyttäisi elämänsä tilaisuuden tarkasti hyödykseen, eikä antaisi minkään tulla hänen ja unelmansa välin.
"Niinpä", tyttö nauroi muistellen kaikkia kommelluksia, joihin oli ystävänsä kanssa ajautunut. Voi kuinka hän toivoikaan, ettei tämä maastolenkki jäisi heidän viimeisekseen. Hänen olisi pakko tulla kesällä käymään, jotta he voisivat harrastaa lisää kehittävää kuntoilua monipuolisissa maastoissa. Tai käydä vain pelleilemässä, kuten niin monena muunakin kertana.
"Olet kyllä edelleen ihan yhtä hullu kuin silloin, kun tavattiin ja ratsastit Blakella ilman varusteita", Natasha nauroi lämpimästi ja katseli silmät tuikkien ystäväänsä. Mitä sattumaa heidän kohtaamisensa olikaan ollut! Entä jos Bailey ei olisikaan kaivannut kuvaajaa maastolenkilleen, vaan he olisivat ohittaneet toisensa tallikäytävällä sanomatta sanaakaan? Natasha halusi uskoa, että jotenkin he olisivat ystävystyneet siinäkin tapauksessa, mutta parempi näinpäin. Olipahan ainakin tarina mitä muistella. Hän muisti edelleen järkytyksensä, kun tyttö oli heilauttanut itsensä ponin selkään ilman varusteita lähteäkseen maastolenkille.

"Varsat ovat niin ihania", Bailey unelmoi. Hän muisteli aiempia kesiä, jolloin oli käynyt katsomassa ystävänsä tallilla varsoja ja erityisesti kyseisen ystävänsä ikiomaa orivarsaa, joka täyttäisi tänä vuonna jo 3. Aika kului hurjan nopeasti. Kohtahan Lea saisi jo alkaa ratsuttaa sitä. Varsoissa ja nuorissa hevosissa oli Baileystä jotain todella hauskaa ja viatonta, vaikka hän rakasti myös kokenutta Blakea ja muita vaativan tason hevosia. Kara taas oli ärsyttävä välimuoto, keskenkasvuinen kakara aikuisen hevosen vartalossa.

Hän oli tyytyväinen kun Natasha lupautui ottamaan kaiken ilon irti ulkomailla. Nyt hänellä olisi hetki, johon viitata jos tämä yrittäisi valittaa hänelle siitä, kuinka vaikeaa ja erilaista siellä oli. Tietenkään Bailey ei toivonut kaverilleen vaikeuksia mutta koskaan ei tiennyt, mitä kuuluisa hevosmies Von Hardenberg laittaisi Natashan tekemään. Ehkä hän oli todella vaativa.
"Otan tuon kohteliaisuutena", Bailey virnisteli veikeästi ja nauroi. Oli kyllä ollut mahtavaa tutustua Natashaan - hän oli saanut hyvän maastoilupartnerin ja tytön hämmästystä etenkin ensimmäisellä maastolla oli ollut hulvatonta seurata.
"Valitettavasti ei olla Karan kanssa ehditty opetella muuta kuin viihdyttäviä pukkilaukkasarjoja. Paljonkohan niillä saisi kouluradalla laukanvaihtojen sijaan?" hän pohdiskeli hyvin vakavissaan. Hän ei halunnut myöntää itselleen mutta Kara tuntui kokoajan paremmalta nyt kun hän ravasi harjoitusravissa sen kanssa.

"Ne ovat", Natasha henkäisi ihastuneena. "Muistan aina kun ratsastuskoululle, jolla vanha ponini asuu, syntyi pieni shetlanninponivarsa. Se oli pelkkiä jalkoja ja pörheää karvaa", hän naurahti. Siitäkin ponivarsasta oli kasvanut jo vuosia sitten hieno aikuinen opetusratsu, ja hänen ensimmäinen oma poninsa oli jo vanhemmasta päästä. Voi Grusha. Siitä oli ikuisuus kun hän oli viimeksi käynyt moikkaamassa poniaan. Pitäisi selvitellä, olisiko matka Moskovaan mahdollinen jossakin kohtaa kevättä. Isääkin olisi mukava nähdä, ellei isä sitten yllättäisi ja ilmestyisi Belgian puolelle.

"Sitä se olikin", Natasha naurahti ystävän virnistelylle. "Älä koskaan muutu", hän vielä vannotti. Olisi ikävää tulla tänne takaisin jossakin kohtaa ja todeta, että ystävästä oli tullut samanlainen tiukkapipo kuin joistakuista tallin asiakkaista. Hän toivoi kovasti, ettei hän muuttuisi ylimieliseksi nalkuttajaksi, joka valittaisi jokaisesta pienestäkin asiasta vain koska pääsisi elämään unelmaansa kilpatallille. Ei. Hän ei muuttuisi, paitsi paremmaksi ratsastajaksi, piste. Hän ei suostuisi hylkäämään kaikkea sitä, mikä teki hänestä hänet, vaikka miten Belgia häntä koettelisikin. Tai Von Hardenbergin hevoset.
"Hmm, jos hyvä tuuri käy tuomareiden kanssa niin ehkä siitä voisi jopa saada lisäpisteitä", tyttö yhtyi pohdintaan vakavaa sävyä tavoitellen. "Onhan se nyt paljon vaikeampaa vaihtaa laukkaa kun takajalat eivät edes kunnolla kosketa maata." Sääli etteivät koulutuomarit näkisi asiaa niin. Onneksi esteillä ei ollut tyyliarvosteluja kuin murto-osassa kilpailuja, ja nekin olivat vain pieniä luokkia. Hän ei ikinä pärjäisi Rhatanin kanssa moisissa luokissa, kun heidän kilpailujaan värittivät usein pään viskomiset ja sivuaskeleet, kun ruuna epäröi esteitä lähestyessään. Tyttö pidätti rennosti ravaavan ruunan käyntiin tallirakennusten pilkistäessä lehtensä pudottaneiden puiden lomasta ja antoi kaulaansa venyttävälle hevoselle hieman pidempää ohjaa. Hän oli ylpeä niin hevosestaan kuin itsestään, mutta myös sanattoman ylpeä ystävästään.

"Awww", Bailey vastasi kaverilleen hymysuin. Hän ei ollut koskaan ollut shettisihmisiä - pienet ponit olivat kyllä söpöjä ja kantoivat pikkulapsia mutta hän oli niille aina liian pitkäjalkainen. Kaikenlisäksi niillä ratsastaminen näytti yleensäkin mahdottomuudelta puhumattakaan jos halusi ottaa vähän vakavemmin. Hän oli kuitenkin nähnyt yhden shetlanninponiorin, joka oli kieltämättä näyttänyt komealta ja lihaksikkaalta kun sitä oli hyvin pieni aikuinen ratsastanut joissakin kisoissa. Siltikään ne eivät hänestä kuuluneet urheiluratsastuksen puolelle. Shetlanninponivarsat olivat kuitenkin aivan järjettömän suloisia, koiran kokoisia palleroita.
"En muutu jos sinä et muutu", tyttö nauroi vaikka sanoissa olikin tietynlainen vakavuus. Häntä inhottivat koppavat rikkaat ratsastajat, jotka eivät välittäneet hevostensa hyvinvoinnista ja tulivat tallille puoleksi tunniksi vain sisäänratsastamaan "kullanarvoiset" kisaratsunsa. He pukivat hevoset maailman ergonomisimpiin kymmenien tuhansien eurojen varusteisiin mutteivät siltikään huomanneet, jos se aristi selkäänsä tai liikkui väsyneesti liian rasituksen takia. Hän oli alusta lähtien tiennyt, että halusi huipulle omalla tavallaan ja tyytyväiset hevoset vierellään. Siksi hän ratsasti Blakea niinkuin ratsasti ja toivoi ratsastavansa Karaa samoin tavoin vielä joku päivä.

"Niimpä, Karahan on oikeasti vain todella taitava omalla tavallaan", hän virnisti ja yritti pidätellä kyseistä taituria taas kun se koetti lähteä omille reiteilleen ja karata tuntumalta. Kun Rosings piirtyi heidän eteensä myös Bailey siirsi Karan raviin, tai yritti. Heillä meni puolet pidempään siirtyä käyntiin ja minimalistisen kiistan jälkeen ori hellitti ja valahti pitkään käyntiinsä. Hetken päästä hän antoi aavistuksen vastahakoisesti orillekin ohjaa. Kyllä se keksisi vielä tähän pieneen kävelymatkaan jotain jos haluaisi mutta Bailey ei jaksanut uskoa niin käyvän.
Kun he tulivat tallipihan kiveyksille Bailey pidätti Karan ja laski vihreät jalustimet jaloistaan katsoen sitten kaveriinsa. "No se oli sitten... sellainen maasto", hän henkäisi. Hyvä vai huono, ota siitä sitten selvää. Ainakin hän tiesi että niin Natashaa kuin häntäkin odottivat tänä vuonna varsin erilaiset ja jännittävätkin seikkailut.

"Ei siis kumpikaan muututa", Natasha tiivisti nyökäten, tietty vakavuus kasvonpiirteisiin kotiutuen. Heistä ei kummastakaan tulisi nirppanokkaa, joka kohtelisi muita kuin alamaisiaan ja juoksuttaisi omilla asioillaan. Maailmassa oli jo liikaa moisia hevosenomistajia, eivätkä kaikki edes olleet menestyneitä kilparatsastajia. Heistä tulisi menestyneitä, koko maailman tuntemia kilparatsastajia, mutta he pitäisivät jalkansa maassa ja päänsä terävinä, eivätkä unohtaisi, millaista oli olla huomaamaton, taustahälinään hukkuva teini, joka unelmoi urasta hevosten parissa maailman tukahduttaessa parhaansa mukaan moisia haaveita.

"Se on", Natasha naurahti. Voi oria. Kunpa siitä tulisi kaikkea sitä, mitä Bailey toivoi ja vielä vähän enemmän. Tyttö ansaitsi kunnon kilpahevosen itselleen, sillä niin upea kuin Blake olikin, ei poni voisi ikuisuuksiin toimia Baileyn luottoratsuna kenttäkisoissa. Hän laski jalustimet jalastaan tallipihalla ja halasi hetken ruunansa kaulaa, ennenkö heilautti itsensä alas satulasta. Hänen ihana rakas ruunansa, joka joutuisi jälleen yhdelle matkalle ja uudelle tallille. Toivottavasti matka sujuisi yhtä kivuttomasti kuin huomattavan paljon pidempi reissu Venäjältä tänne.
"Se oli", tyttö myönsi nyökäten, ja nielaisi palaa kurkustaan. Ei hän tähän sanoisi mitään kiitoksia viimeisestä yhteisestä maastosta. Tämä oli viimeinen tällä erää, mutta ei lopullisesti viimeinen. He pääsisivät vielä hulluttelemaan yhdessä, aivan taatusti pääsisivät. Natasha nosti Rhatanin jalustimet ylös ajatuksiinsa vajoten, mutta ravisteli itseään hereille ennenkö lähtisi ruunansa kanssa talliin. Hän ei halunnut tehdä lähdöstään suurta numeroa, eikä hän ollut koskaan ollut hyvä sanomaan hyvästejä, mutta kai hänen pitäisi jotain vielä ystävälle sanoa.
"Älä unohda minua", oli lopulta se, mitä huulilta karkasi ennen kuin tyttö ehti itseään estämään.

"Ei ikinä", Bailey lupautui omasta puolestaan ja pudisteli päätään laskeutuen sitten Karan selästä alas. Ei hän kyllä uskonut Natashankaan muuttuvan tylsimykseksi, joka menisi pelkkä mitalienhohto silmissään eteenpäin. Hän oli liian hyvä sellaiseen. Se nyki itselleen enemmän ohjaa ja kumartui sotkemaan vihreät pintelinsä vaaleaan kuolaan. Se oli hikeentynyt ja väsyneen leppoisan näköinen seistessään kerrankin täysin paikallaan.

Hän nosti nopeasti jalustimet ja löysäsi reiällä joustovyötä. Hän viitsiytyi taputtamaan Karaa hellästi kaulalle ja ori halusi pyyhkiä kuolat häneenkin. Tyttö kuitenkin esti ja ori antoi olla.

Natashan viimeiset sanat saivat Baileyn katseen kohoamaan tämän suuntaan. "Awww en ikinä unohtaisi sinua", hän sanoi häkeltyneenä hymyillen ja käveli Natashan luo halaten häntä. Ei hänellä tulisi mieleenkään jättää Natashaa yksin Belgiaan.
Ilmassa oli haikeutta mutta Bailey piti itsensä kasassa ajatellen Natashan lähtöä ennemminkin tilapäisenä asiana. "Ihan varmasti pääset kesällä käymään ja sitten me jo nähdään taas! Ei me turhaan eletä 2010-luvulla voidaan skypettää ja soitella ja lähetellä kuvia ja ihan kaikkea."

Natasha vastasi yllättyneenä mutta liikuttuneena ystävän halaukseen kiitollisena siitä, miten Rhatan seisoi ohjanmitan päässä eikä pyrkinytkään tervehtimään palominoa oria sen ihmeellisemmin. Tyttö hymyili häkeltyneenä irrottautuessaan halauksesta ja nyökkäsi sanattomana ystävän sanoille. Niin. Heillä oli skype ja älypuhelimet ja kaikki muut hienot vempeleet, joilla pitää yhteyttä. Ystävyys ei päättyisi tähän, ei sitten mitenkään.
"Niin pääsen", tyttö vakuutti luottavaisempana kuin millaiseksi olonsa tunsi, ja nyökkäsi päättäväisenä. "Ja ihan varmasti skypetetään. Sovitaan vaikka viikottainen aika jos muuten meinaa jäädä puhelut soittamatta", hän jatkoi nyökytellen. Hän ei suostuisi luopumaan ystävästään, ei vaikka mitä tapahtuisi. Hänellä ei ollut koskaan ollut samanlaista ystävää kuin Bailey, sillä yksikään hänen venäjälle jääneistä lapsuudenystävistään ei ratsastanut samalla intohimolla kuin hän ja Bailey. Oli vaikea keskustella edes hevosista, kun toiselle ne olivat hauskaa ajanvietettä ja toiselle elämäntapa.

"Oot ihan paras", Natasha naurahti peittääkseen sen, miten uhkaavasti silmät kostuivat. Hän ei itkisi. Se tekisi tilanteesta ihan liian haikean ja olisi yksi ehdoton hyvästien merkki. Hän ei suostunut sanomaan hyvästejä, koska he näkisivät ihan pian uudestaan ja molemmilla olisi kymmeniä ellei satoja uskomattomia tarinoita toiselle kerrottavaksi.

Kara antoi myös tilaa vaikka venytti kaulaansa omistajatytön hipsiessä aivan ohjien viimeiseen asti ystävänsä luo. Sillä oli hyvä sietokyky Baileyn keksinnöille, toivon mukaan se joku päivä sietäisi myös hänen yrityksiään aloittaa varusteeton ratsastus - onneksi hänellä ei ollut sen kanssa kiire. Jos hän ei Karan ja hänen tulevaisuudestaan vielä ollut varma, oli hän kuitenkin satavarma että hän ja Natasha näkisivät vielä ja olisivat aivan yhtä hyviä ystäviä tavatessaan, kuin nyt. He voisivat mennä taas maastoon sekoilemaan eikä mikään tuntuisi muuttuneen.

"Kuulostaa hyvältä", tyttö kommentoi halattuaan kaveriaan ja siirryttyään taaksepäin sen verran, että Karakin saattoi rentoutua ja astui askeleen lähemmäksi pelleilemättä Rhatanin kanssa. Hän nauroi Natashan kanssa ja katseli liikuttunutta kaveriaan hymyillen leveästi. "Et ala itkemään muuten mäkin alan." Kara astui hänen taakseen ja nappasi kiinni huomiota hakien hänen hiuksistaan. Kavereiden herkkä hetki keskeytyi hölmön orin tempaukseen ja Bailey kääntyi ottamaan pitkät hiuksensa hevosen kuolaisesta suusta. "Hyi hitto Kara, opettele käyttäytymään", hän sanoi katsoen viatonta oria kulmat kurtussa. "Mitä jos viedään hevoset vaan sisään ekaksi?" hän kääntyi takaisin Natashan puoleen.

Natasha oli ylpeä heidän hevosistaan, jotka sietivät moista häsellystä kiltisti. Vaikka molemmissa oli paljon vikaa ja monta korjattavaa asiaa, olivat ne silti suunnattoman hienoja hevosia molemmat.
"En ala jos säkään et ala", tyttö vastasi virnistäen helposti ystävälle vastaukseksi, vaikka silmät kiilsivätkin kosteina. Orin puuhat Baileyn hiusten kanssa saivat Natashan nauramaan lämpimästi. Voi Kara. Hänen tulisi ikävä höpsöä oriakin, vaikka Bailey miten valittaisi Karasta aina silloin tällöin.
"Joo, se on hyvä", Natasha nyökkäsi ja tarttui paremmin Rhatanin ohjiin, jotta saisi ruunan siivosti sisään oviaukosta. Vaikka Rosingsin käytävät ja siten myös oviaukot olivat leveitä, ei ruuna pitänyt niiden läpi kulkemisesta lainkaan. Toivottavasti Von Hardenbergin tallissa oviaukoilla olisi kunnolla leveyttä, koska muuten hän olisi pian pulassa ruunansa kanssa, kun Rhatan ei suostuisi astumaan sisään tuntemattomaan talliin. Ruuna seurasi häntä luottavaisesti sisään tuttuun tallirakennukseen, eikä tehnyt mitään sen järkyttävämpää oviaukolla kuin kiihdytti muutaman askeleen ajaksi tahtinsa reippaammaksi. Natasha taputti hevosen kaulaa ohjatessaan ruunan omaan karsinaansa ja riisui nopeasti ratsastusloimen nähdäkseen missä kunnossa kaunis akhaltek oli. Hän riisui nopeasti ruunan varusteet ja todettuaan, ettei hevonen ollut hikeentynyt lenkin aikana, harjasi ruunansa reippaasti ja jätti karsinaan odottamaan, että hän palaisi. Hän voisi mennä hetkeksi seuraamaan Baileyn puuhia palominon orinsa kanssa ja nauramaan Karan edesottamuksille. Niine ajatuksineen tyttö suuntasi toiselle käytävälle etsimään ystävää hevosineen.

"Sovitaan näin", liikuttunut Bailey hymähti ja tönäisi leppeästi Karan pois sotkemasta häntä enempää. Hänen hiuksensa tuntuivat kuolaisilta ja tahmaisilta ja hän siirsi ne rinnuksilleen selän sijasta välttääkseen enempiä poninhäntäleikkejä.
Hän meni Rhatanin perästä sisään Karan kanssa ja vei orin Blaken viereiseen karsinaan. Se seurasi häntä kuuliaisesti askeleen jäljessä sen sijaan, että aina ennen ratsastusta lähinnä vei tyttöä. Karsinassa se seisahtui paikalleen ja hengähti. Nyt kun se oli karsinassa ja päässyt kuluttamaan energioitaan sillä ei ollut enää motiiveja tehdä kiusojaan ja se saattoi olla oma ihana itsensä. Bailey otti siitä ilon irti ja purki orin varusteista hitaasti ja höpsötellen orin kanssa. Se puski turvallaan joka paikkaan ja mutusteli satulaa sillä aikaa kun Bailey avasi sen sottaiset pintelit. Kun oviaukolta alkoi kuulumaan hieman rajumpia ääniä Bailey komensi oria ja se lopetti satulan syömisen sen sijaan, että olisi vain puuhastellut sen kanssa.

Hän vei varusteet tuhon tieltä pois ja tuli sitten takaisin hoitaakseen hevosen loppuun. Ennenkuin hän tunkeutui harjakassin sisältöön hän taitteli ratsastusloimen, jonka oli ajatuksissaan vain heittänyt lattialle. "Heipähei", Bailey tervehti Natashaa. "Tervetuloa kahden häseltäjän karsinoille", hän esitteli Blaken ja Karan levittäen kätensä kahden vierekkäisen hevosensa eteen. "Tässä välissä kun ehdit ottaa Rhatanin pois Kara oli jo valmis paloittelemaan satulansa", hän selosti viikatessaan käsissään lepäävää loimea.