[Y] Vaan yksinäisyys seuranaan

Helmikuu 2016

Rautias tamma hirnahti kimeästi ja se jäi kaikumaan tallipihalle. Alex oli käynyt taluttamassa sitä tallialueen ympärillä ja oli suuntaamassa pian sisälle. Hän tunsi haikeutta, kun ajatteli, että saattaisi joutua luopumaan Poppysta jo sinä päivänä. Hevonen oli ollut myynnissä nyt jo muutaman viikon, mutta Alex oli asettanut pyyntisumman maltilliseksi, sillä Poppy ei ollut kilpahevonen, ja se vaati vielä työstämistä kilpaillakseen missään muualla kuin ratsastuskoulun sisäisissä kilpailuissa. Tamma tuntui aistivan omistajansa outouden ja se oli ensimmäistä kertaa aikoihin pyörinyt narun päässä ja pysähdellyt matkalla tuon tuosta. Tuntui pahalta luopua siitä, mutta mies tiesi, että se olisi välttämätöntä. Hänen taloudellinen tilanteensa ei kestänyt yhtäkään turhaa hevosta ja hänen kaikki aikansa meni nyt elokuvahevosten kouluttamiseen ja tallin asiakkaiden auttamiseen kaikenlaisten käytöshäiriöhevosten kanssa. Poppy oli hieno hevonen, mutta se oli alun perinkin tullut vain kouluttautumaan turvalliseksi ratsuksi, jota joku muu saisi sitten hioa, sillä Alexin taidot eivät siihen riittäisi.

Poppy seisoi karsinassaan ja kuopi alusia harkiten ehkä piehtaroimista, juuri kun Alex oli saanut siltä loimen pois. Mikä hän oli sitä kieltämäänkään. Vaikka hän tiesi, että oli jo ostohetkellä aikonut luopua aikanaan hevosesta, oli siitä kuitenkin tullut tärkeä. Alex ei ollut ihminen, joka itkisi julkisesti hevosensa menettämistä, mutta kyllä hän uskoi tuntevansa olonsa varsin tyhjäksi pidemmän aikaa ja täyttävänsä päivänsä entisestään koulutettavilla hevosilla, jotka eivät tosin kaikeksi onneksi olleet hänen omiaan.

Puhelin soi ja Alex kiirehti ulos, jossa tapasi hevostaan katsomaan tulleen perheen. Mukana olivat vanhemmat, lähes täysi-ikäinen pitkänhuiskea tyttö ja tuon pikkuveli. Käteltyään jokaisen mies suuntasi tallin oville ja johdatti perheen hevosensa luo. Poppy oli, tietenkin, kuorruttanut itsensä puruilla, mutta se oli ainakin nuoremman pojan mielestä vain suloista.
”Tässä on Poppy. Se on seitsenvuotias ja koulutettu monipuolisesti sekä esteille, kouluun että lännenratsastukseen”, Alex kertoi ja tunsi nyt jo ikävän sisällään.
”Voimme harjata sen ja mennä sitten kokeilemaan sitä kentälle.”
Alex esitteli perheen lapsille hevosen varusteet, harjat ja suojat, joista osa lähtisi sen mukana, jos kaupat syntyisivät. Hän antoi lasten hoitaa hevosen, sillä luotti uteliaaseen tammaansa ja nuo tuntuivat olleen hevosten kanssa tekemisissä koko ikänsä.

”Siitä tulisi tytön ensimmäinen oma hevonen”, perheen isä jutusteli katsellessaan, kuinka hevosta varustettiin karsinassa.
”Meillä on varattuna karsinapaikka läheiseltä ratsastuskoululta, joten ympärillä on ammattilaisia”, mies lupasi ja sai Alexin hymyilemään. Se kuulosti hyvältä. Hän kyseli tytön tulevaisuuden haaveita ratsastuksen saralla ja tuli vakuuttuneeksi siitä, että hänen Poppynsa sopisi taidoiltaan oikein hyvin tarkoitukseen. Jos ei ollut tarkoitus kilpailla tosissaan isoissa kisoissa, voisi hyvän ammattilaisen ohjeistuksessa raudikosta olla iloa pitkän aikaa. Se muuttaisi kauppojen tullessa etelämpään, mutta olisi sellaisen matkan päässä, että Alex saattaisi sitä ehkä kerran vuoteen käydä katsomassa. Todennäköisesti hänestä ei olisi siihen ja hän saisi alkukuukausien jälkeen vain kysyessään kuulla, kuinka hevosella meni.

Kentällä Alex antoi tytön ratsastaa, sillä tuo itse halusi. Hän kasasi kaksi pientä pystyä ratsastajan tason mukaan (Poppylla taidot riittäisivät vielä vähän korkeammallekin) ja seurasi, että hevonen tuli lämmitellyksi järkevästi ja opasti, jos ratsastaja näytti eksyneen. Olihan hänen kouluttamansa hevonen ehkä erilainen, kuin ratsastuskoulun monesti työntekoon väsyneet, kärttyiset ja laiskanoloiset pullaponit. Hän oli tyytyväinen näkemäänsä.
”Voiko nuorempikin ratsastaa?” Äiti kysyi pidellen kättään poikansa hartioilla. Pienemmällä oli jo kypärä päässä ja tuo tärisi innoissaan.
”Totta kai. Poppy on varmajalkainen ja fiksu ratsastaa eikä se pelkää mitään”, Alex vakuutti toivoen, että oli todella totuttanut sen mihin vain. Olihan se ollut hänellä jo useamman vuoden oppimassa hevosiksi.

Ratsastuksen jälkeen perhe päätti ottaa hevosen koeajalle luokseen. Nuo olivat tulleet trailerin kanssa, joten Alex olikin odottanut, että ilman hevosta ei lähdettäisi. Hän tarjosi täyttämäänsä kauppakirjaa allekirjoitettavaksi ja raha vaihtoi omistajaa. Mies sai varsin vähän aikaa hyvästellä hevosensa, mutta hän tyytyi siihen katsellessaan, kuinka onnellisena lasten silmät tuikkivat, kun ne laittoivat hevosta kuljetuskuntoon loimin ja suojin. Hän kantoi perheen isän ja äidin kanssa hevosen mukaan lähtevät tavarat autoon ja pian hänen tyylikäs, upea, suuri raudikkonsa asteli jo tallipihalle kaviot kopisten ja seurasi tyttöä trailerin lastaussiltaa autoon kuten vanha tekijä.

”Toivottavasti siitä on teille paljon iloa”, Alex toivoi pala kurkussaan. Hän seurasi, miten osaavasti tyttö sitoi hevosen autoon ja sulki takaportin niin, että oli selvästi tehnyt sen jo aiemmin.
”Ilmoitelkaahan välillä sen kuulumisia”, Alex vielä huikkasi ennen hyvästejä ja jäi tallipihalle seisomaan, kun hänen lupaava vauvansa lähti vieraiden ihmisten mukaan. Menisi varmasti kauan aikaa, ennen kuin hän ymmärtäisi todella, ettei lempeä läsipää olisi tervehtimässä häntä tarhanportilla tai odottaisi karsinassaan. Silti mies tiesi, että päätös oli oikea. Hänellä ei olisi ollut enää mitään annettavaa Poppylle.