[Y] Long way from home..

Kun Rina oli saanut Walarin asettumaan kodiksi Rosings Parkiin ja purkanut ruunan tavarat suurinpiirtein paikoilleen, oli Rina ottanut autollaan suunnaksi Hexhamin. Tämän vuoden ajan Rina tulisi asumaan isoäitinsä Katherinen luona. Isoäitiään Rina oli nähnyt viimeksi 15 kesäisenä, joten naista hieman jännitti tavata pitkästä aikaa isänsä äitiä. Katherine oli entinen lääkäri, joka asui varsin hulppeasti eläkerahoillaan kaksikerroksisessa omakotitalossaan yhdellä Hexhamin arvostetuimmista asutusalueista. Rinalle Katherine oli sisustanut yläkerran huoneistoon oman "pikkuasunnon". Suuri makuuhuone tilavan vaatehuoneen ja kylpyhuoneen kera. Se oli enemmän kuin Rina olisi tarvinnut. Katherine itse oli kuulema siirtynyt asumaan täysin alakertaan, vaikka Rina muisti mummonsa hyvinkin elinvoimaisena ja virkeänä tapauksena, oli ymmärrettävää että ikä toi omat vaivansa eikä välttämättä päivittäinen jyrkkien portaiden kulkeminen ollut enää helpointa.

Hexham oli kaupunki, jossa Rina oli syntynyt ja elänyt elämästään kahdeksan ensimmäistä vuotta. Hänen isänsä oli seurannut äitinsä Katherinen jalan jälkiä ja opiskellut lääkäriksi sekä toimi Hexhamin sairaalassa töissä. Rinan äiti taasen oli kirjanpitäjänä eräässä pienessä mutta hyvin pärjäävässä lakifirmassa. Perhe joutui muuttamaan Rinan isän töiden perässä Belgiaan, johon he lopullisesti asettuivat aloilleen. Jo Englannissa Rina tutustui hevosiin ja ratsastuksen pariin, mutta vasta Belgiassa tyttö rupesi käymään tallilla säännöllisesti ratsastustunneilla.

Kun Rina selvisi autollaan Hexhamiin, sai nainen ilokseen tunnistaa joitakin tuttuja putiikkeja lapsuudestaan. Jotain hän hämärästi muisti tästä kaupungista ja tuonne palaaminen tuntui jopa kodikkaalta, nostalgiselta. Kuparisen punertava hiuksinen, vihreä silmäinen nainen kääntyi risteyksestä tielle, jonka varteen oli noussut vuosien myötä toinen toistaan kauniimpia, maalaisidyllisellä tyylillä rakennettuja kaksikerroksisia omakotitaloja. Talojen numeroita silmäillen löysi Rina lopulta liki kadun lopussa lepäävän talon, jonka punertavan tiilisen seinän kylkeen oli lyöty kultaiset numerot 32. Rina oli perillä.

Punainen, 2000-luvun farmari-volvo kaartoi talon pienelle parkkipaikalle, johon juuri ja juuri yksi auto mahtui. Lukuisat ruusupensaat ympäröivät pihapiiriä ja Rina pystyi kuvittelemaan mielessään kuinka kauniilta tuo huoliteltu piha mahtoi näyttääkään kesäisin. Ja kuinka huumaavalta ruusut mahtoivatkaan tuoksua! Ennen kuin Rina ehti astua ulos autosta, talon ulko-ovi kävi. Autonsa tuulilasin lävitse Rina näki isoäitinsä, 8 vuoden jälkeen. Rina muisti isoäitinsä ryhdikkäänä, hyvinkin terävänä naisena jota oli alkuun hieman pelännyt, kunnes kovan ulkokuoren alta oli löytynyt hyvinkin rakastava mummo. Nyt Katherine näytti kutistuneen, tukeutuen kävelykeppiinsä entistä enemmän. Naisen hiukset olivat muuttuneet harmaista valkoisiksi, entistä hauraamman näköisiksi. Edelleen ikääntyneen naisen hiukset olivat pitkät, nutturalle nostetut naisen niskaan kauniilla hiussoljella. Rina puri huultaan, voimatta estää kyyneleitään. Häntä suretti että tuo nainen oli ollut hänen elämässään niin vähän läsnä. Mitä kaikkia ihania muistoja heiltä oli jäänytkään kokematta?

Rina nousi autosta ylös, Katherinen jääden talon portaille odottamaan pojantytärtään. Rina kohotti kasvoilleen hymyn, pyyhkäisten nopeasti paitansa hihan syrjällä silmäkulmiaan. "Minä olen odottanut sinua jo jonkin tovin", kuului iän karhentama ääni portailta, vanhan naisen uurteisille, kapea luustoisille kasvoille kohoten pehmoisan hymyn. Yksi mikä Katherinessa oli säilynyt olivat vanhan naisen terävä, hyvinkin tarkkaavainen teräksen harmaa katse. Sen Rina muisti ja ehkä juuri tuo katse oli hänet saanut nuorempana hieman pelkäämään mummoaan. "Tulehan tänne ja anna isöäidillesi kunnon rutistus!", kajautti Katherine, luisevien käsien kohoten hetkellisesti ilmaan iloitsevaan tapaan, nopeasti naisen tukeutuen takaisin kävelykeppiinsa. Rina naurahti, kipittäen reippain askelin pihapolkua pitkin portaille, kahmaisten kutistuneen isoäitinsä halaukseensa hellästi. Kuinka pieneksi hän oli muuttunut. Kuinka hauraalta Katherine tuntuikaan halauksessa. Ikääntyneen naisen toinen käsi kohottautui silittämään Rinan paksuja, kuparisen punertavia hiuksia, tuon hymähdellen tyytyväisen kuuloisesti. "Tervetuloa.. ihanaa että olet täällä", Katherine lausui silmiään ummistaen.

Jos Rina oli kuvitellut tästä vuodesta tulevan ikimuistoinen hänelle ja Walarille, niin tästä vuodesta tulisi kyllä ikimuistoinen myös Katherinelle. Ja tuo ajatus tuntui lohdulliselta. Menetettyjä vuosiahan se ei voinut korvata, mutta oli se tyhjää parempi alku..

"Minulla on teevesi keittymässä.. vanhat luuni sanoivat että olisit pian täällä", Katherine naurahti, irroittaen otettaan hiljalleen Rinasta. Rina naurahti, katsellen hetken aikaa isoäitinsä kasvoja. Viisaus ja arvokkuus hehkui nuista kasvoista, niitä eivät rypyt olleet alleen onnistuneet kätkemään. "Minä haen matkalaukkuni autosta", Rina lausui, vanhan naisen nyökäyttäen päätään, tuon kävelykeppiinsä tukeutuneena astellen takaisin sisälle. "Hienoa, minä kaadan meille teetä kuppeihin.. sen jälkeen pääset ansaituille unille.. matkastasi saat kertoa minulle sitten kun heräät", Katherine höpötti vielä peräänsä, samalla kun vanha nainen katosi jonnekin talonsa syövereihin. Rina virnisti kuunnellessaan isoäitiään. Yhtä järjestelmällinen ja johtajaluonteinen kuin ennenkin.