[P] Show me home

Keskiviikko 14. helmikuuta 2018 - ilta

Monet pariskunnat olivat suunnanneet ulos syömään ystävänpäivän kunniaksi, mutta Veronica oli päättänyt toimia päinvastoin. Ruuhkaisen, kiireisen ravintolan sijaan hän oli tilannut ruokaa kotiin, kattanut pöydän kauniisti, sytyttänyt jopa muutaman kynttilän, ja kaatanut punaviiniä kahteen korkeajalkaiseen lasiin. He voisivat yhtä hyvin viettää juhlapäivää, jos sitä nyt sellaisena saattoi edes pitää, kahden kesken kotonaan. Raisa oli pyörinyt hänen jalkojensa juuressa siitä hetkestä lähtien, kun he olivat palanneet sisälle lenkiltä, ja saanut moisesta käytöksestä palkkioksi useamman namin. Mitä Artemis ei tietäisi, se ei miestä satuttaisi, eikö vain?
Nyt Raisa tosin ei enää saanut nameja, sillä nainen odotti jatkuvasti oven käyvän. Artemis oli sentään ilmoittanut, kun oli lähtenyt tallilta, mikä oli tehnyt hänen suunnitelmiensa ajoittamisesta helpompaa. Olisi ollut sääli, jos heidän vakioravintolastaan tilatut annokset olisivat ehtineet jäähtyä täysin. Syvänsiniseen leninkiin pukeutunut nainen suunnisti ovelle kuullessaan sen käyvän, ja pöyhäisi hiuksiaan ennen kuin astui eteiskäytävän puolelle.
”Hei rakas, miten työpäivä sujui?” Hän tervehti astahtaen lähemmäs, jotta voisi tuikata suukon miehen huulille. Artemis oli ollut yksi piikki hänen lihassaan viime päivät, mutta ehkä he tänään osaisivat käyttäytyä ihmisiksi. Ystävänpäivän taikaa, tai jotakin sen suuntaista.

Artemis oli ollut piikki kaikkien lihassa siitä asti kun oli kuullut kaksosensa joutuneen sairaalaan toistamiseen pienen ajan sisällä. Samaan aikan hän halusi taputtaa lankoaan selkään ja nylkeä tuon - koska Julianin syyhän se nyt vain oli, että sisko odotti kokonaista pesuetta karvan alle nelikymppisenä naisena. Ainakin osittain hollantilaisen syy.
Mies oli vaihtanut tallilla suoriin housuihin, nahkakenkiin, kauluspaitaan ja mustaan, polvimittaiseen villakangastakkiinsa. Hän ei juuri koskaan lähtenyt tallilta ratsastusvarusteissa, vaan aina siististi pukeutuneena. Ovi naksahti auki ja sulkeutui. Koirat eivät tulleet hyörimään jalkoihin (osasivat pirut valita uhrinsa ja tiesivät ettei mies tervehtisi niitä ennen kuin halusi itse niin tehdä). Hän nojautui suukottamaan naisen huulia hymyillen.
"Normaalisti. Kyvyttömiä idiootteja jotka kuvittelevat olevansa ratsastajia, ehkä jopa ammattilaisia." Vihreiden silmien katse kiepahti naisen vaatetuksessa. Veronica näytti todella hyvältä.
"Näytät hyvältä."

"Kuinka yllättävää", Veronica vastasi kuivaa huvittuneisuutta äänessään. Artemiksen puheista päätellen mies ei muita valmentanutkaan kuin pelkkiä kyvyttömiä idiootteja. Hän epäili, ettei se ollut koko totuus, mutta mitäpä hän ratsastamisesta tai valmentamisesta tiesi.
"Kiitos", hän kiitti hymy punatuille huulille kotiutuen. "Olen iloinen, että arvostat vaivannäköäni." Olipa sekin vaatinut paljon. Hän oli vain ehostanut hieman työpäivän jäljiltä jäänyttä meikkiä ja vaihtanut arkiseen mutta tyylikkääseen leninkiin.
"Tule syömään, pöytä on katettuna", nainen lisäsi kääntyessään kannoillaan kohti ruokapöytää. Hän ei edes yllättynyt, kun jalan juureen liimautunut Raisa seurasi perässä. Ehkä hänen täytyisi olla lahjomatta vinttikoiraa aivan niin paljoa.

Mies vilkaisi naisen perässä taapertavaa whippetiä, sanomatta mitään.
"Tietenkin arvostan, näytät oikein vetävältä." Artemis hymyili pehmeästi. Hän seurasi Veronicaa keittiöön ja hymyili kattaukselle.
"Olet nähnyt vaivaa?"

"Totta kai olen", Veronica virnisti olkansa yli. Hän oli nähnyt juuri sen verran vaivaa, että oli kattanut pöydän kauniisti. Lopusta oli kiittäminen ravintolaa.
"Kukapa ei silloin tällöin tahtoisi tulla hemmotelluksi omassa kodissaan", hän lisäsi naurahtaen.

"No se. Et yleensä jaksa kattaa nätisti." Artemis istui alas ja katseli naista hetken.
"Minä en kyllä hankkinut mitään sinulle."

"Hei!" Nainen protestoi naurua äänessään. "Katan pöydän yleensä ihan riittävän nätisti." Heillä oli aina lautaset, aterimet ja lasit hänen kattauksensa jälkeen, mitä muuta pöytään muka kaivattaisiin tavallisena iltana?
"Älä huoli, en minäkään sinulle", Veronica vastasi siniset silmät tuikkien istuessaan pöydän ääreen.

"Hankit meille ruokaa." Artemis totesi pehmeämmin, olemus kylläkin edelleen kireänä.
"Olisit ansainnut jotain."

"Ihan vain ettei sinun tarvinnut laittaa tänäänkin ruokaa. Tiedän ettet mielelläsi syö minun kokkailujani, enkä varsinaisesti voi syyttää sinua siitä", hän naurahti pehmeästi ja kurkotti koskettamaan miehen kättä pöydän yli. Ei kai kukaan koskisi hänen ruokiinsa, jos osasi itse niin paljon paremmin.
"Sitä paitsi, oli minulla taka-ajatuskin", hän tunnusti naurua yhä äänessään, kun poimi haarukan ja veitsen käteensä maistaakseen ravintolan toimittamaa annosta.

"Ai mikähän se taka-ajatuksesi on?" Nyt mies huomasi kiinnostuvansa.
"Sinulla on huomioni."

"Kärsivällisyyttä", hän torui lämmöllä. Ihan kuin hänen olisi hyvä moisesta toista moittia. "Saat sen vielä selville."

Artemis siristi silmiään.
"Sanot sinä. Pata kattilaa."

"Olen suloinen pata", Veronica vastasi virnistäen, "ja sinä olet oikein komea kattila."

"Voi kiitos." Artemis nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Ja olet suloinen. Yleensä."

"Yleensä?" Veronica kohotti kulmaansa. "Tahdotko kenties muuttaa vastaustasi?"

"Yleensä." Artemis virnisti laiskasti.
"Et silloin kun komentelet."

"Minä en koskaan komentele", Veronica korjasi vinon hymyn kera. "Annan vain neuvoja, joiden noudattamista suositellaan lämpimästi."

"Sinä komentelet." Artemis huomautti tiukasti.
"Usein."

"Äläpäs nyt", nainen virnisti, "en komentele lainkaan. Vai mitä Raisa?" Whippethän sen parhaiten tiesi!

"No et sinä Raisaa komennakaan." Artemis huomautti kuivasti naurahtaen. Mies ei tosiaan nyt oikein ollut hyvällä tuulella, vaikka yrittikin. Huoli siskosta kalvoi, vaikka Deirdre olikin nyt kuulemma taas kotona.
"Minua senkin edestä."

"Raisa osaa olla kiltisti ilman... painavia neuvojakin", nainen vastasi hymy huulillaan. Ei ehkä pitäisi kiusoitella miestä, joka oli muutenkin huonolla tuulella, mutta koskapa hän olisi osannut jättää leikkimättä tulella.
"Mutta totta puhuen, minulla oli hyviäkin uutisia", hän vaihtoi puheenaihetta. "Järjestöltä soitettiin. Heillä olisi parikin ehdokasta sijaissynnyttäjiksi, joita voisimme käydä tapaamassa."

Haarukka pysähtyi matkalla suuhun. Pari ehdokasta?
"Ja se tarkoittaa että?" Mies ei halunnut innostua turhasta. Se ei toisi hänestä kaunista puolta esiin. Vaikka silti toiveikkuus nosti vähän päätä.

"Että jos tulemme toimeen edes toisen pariskunnan kanssa, olemme jälleen askeleen lähempänä", hän vastasi hymy leveämmäksi muuttuen. Hän oli ajatellut, että järjestöllä kestäisi kuukausia, kenties jopa vuosia, löytää joku, joka tahtoisi auttaa heitä. Hän ei ollut koskaan ollut niin onnellinen siitä, että oli ollut väärässä.

Toinen suupieli nykäisi kevyesti ylemmäs ja toi hymykuoppaa pisamaisella poskella näkyi.
"Pyydät minulta aina paljon. Jos he ovat idiootteja?"

"Vain sen verran, mihin tiedän sinun kykenevän", nainen virnisti vinosti, vaikka äänestä kuulsikin läpi hellyys, jota hän tunsi. Ei hän koskaan tahtoisi vaatia liikoja mieheltä. Sopivasti, mutta ei koskaan liikaa.
"Jos he ovat idiootteja, odotamme seuraavia."

"Kuulostaa paremmalta." Mies vastasi hymyillen pehmeämmin. Ehkä hän käyttäytyisi tapaamisen verran, jos olisi mahdollisuus saada oma lapsi.
"Mihinhän sinä kuvittelet minun kykenevän?"

Veronica ei niinkään epäillyt Artemiksen kykyä käyttäytyä, vaan sitä, etteivät he tulisi toimeen kummankaan pariskunnan kanssa. Olisi tavattoman ikävää olla kuukausia jumissa ihmisten kanssa, joita ei voisi sietää - kuukausien, joiden kuuluisi olla täynnä iloa ja intoa uudesta perheenjäsenestä.
"Oh, moneenkin asiaan", nainen naurahti hiljaa. "Mutta älä huoli, en odota sinulta ihmeitä. Ole oma itsesi, ja katsotaan, mitä tästä tulee."

"Ehkä yritän valehdella hieman." Artemis lupasi. Ei hän voisi ihan oma itsensä olla tai kumpikin pariskunta kävelisi ulos huoneesta tervehdyksen jälkeen.

"Sehän on kerrassaan hieno asenne, jolta lähestyä asiaa", Veronica huomautti kuivaa huvittuneisuutta äänessään. Valehtelu ei varsinaisesti auttaisi heitä pidemmän päälle.
"Minulle vakuutettiin, ettei siinä ole mitään hermoiltavaa. Kunhan vain tapaamme kasvokkain."

"Eikö?" Artemis edes yritti. Hän vain ei uskaltanut vielä innostua.
"Ei varmasti olekaan. Elät vain minun kanssani."

"Sinun kanssasi on oikein hyvä elää", vaikka oletkin ollut harvinaisen ärhäkkä viime päivät. Se tosin jääkööt sanomatta, tai he päätyisivät vielä koettelemaan ikkunalasien kestävyyttä desibelien suhteen.
"Mitä siskollesi kuuluu?" Ei hän oikein voinut olla kysymättäkään, vaikka aiheen nostaminen esiin oli kutakuinkin sama asia kuin ampiaispesän sohiminen kepillä.

Tyhmä sisko.
Käyttäytyi kuin idiootti, vaikka miehensä oli vain ollut rehellinen ja kerrankin ihan oikeassa. Sitä ei tosin myönnettäisi Julianille.
"Voi ihan hyvin, olosuhteisiin nähden. Aivot kyllä ovat tainneet siirtyä tai liueta lapsiveteen."

"Se kuuluu puheista päätellen asiaan", Veronica huomautti pienen hymyn kera. Hienoa, että Deirdre voi niin hyvin kuin nainen vain saattoi. Hän ei voinut kuin nostaa hattua irlantilaisnaiselle. Selkeästi Cavanaugheilla oli tahdonvoima suoraan geeneihin kirjoitettuna.

Tahdonvoima eli irlantilainen itsepäisyys. Ja mikä pahan tappaisi, ellei paha itse?
Artemiksen kohdalla ei kyllä sekään ollut auttanut. Yrityksistä ei ollut puutetta.
"Minä huomaan."

"Koeta olla kärsivällinen. Eiköhän sisaresi onnistu kytkemään aivonsa taas päälle ennen vuoden loppua", hän kannusti vino hymy huulillaan. Luoja tiesi, ettei Artemikselta riittänyt kärsivällisyyttä typeryyksien katselemiseen. Hyvää harjoitusta miehelle.

Voi, mies oli jo kertonut siskolleen mitä mieltä oli typeryydestä.
"Kärsivällisyys meni jo." Artemis tavoitteli viattoman lammasmaista hymyä, vaikka tiesi epäonnistuvansa surkeasti.

"Artemis!" Veronica torui vailla todellista tulta sanojensa takana. Ei se tullut yllätyksenä, ettei mies ollut tarjonnut sisarelleen kärsivällisyyden lahjaa. Kummallakaan Cavanaughn kaksosista ei tainnut olla moista.
"Joskus ihmettelen, miten siskosi ei ole naulannut sinua seinään nuoruudessanne. Minä olisin."

"Mitä? Hän käyttäytyi kuin saatanan idiootti ja ansaitsi kuulla sen." Mies tuhahti. Mitä sitten, vaikka sisko oli sairaalassa?
"Olin nuorena kovin paljon suloisempi?"

"Niiden mustien hiusten kanssa? En usko", Veronica puhahti.

"Hurmaava luonne." Artemis kuittasi huvittuneena.
"Ei hän olisi minua tappanut. Usein."

"Muutaman kerran viikossa vain", Veronica virnisti. Hänestä olisi varmasti kasvanut helpompi ihminen, jos elämässä olisi ollut sisarus hiomassa pahimpia särmiä. Tai edes välittävä vanhempi.
"Sergei päätti muuten tänään suojella minua annokset toimittaneelta kuriirilta. Joskus epäilen, että olet ohjelmoinut koirasi varmistamaan, etten ehdi kuin tervehtiä vieraita miehiä", hän kiusasi. Sergei oli sentään uskonut kerrasta, kun hän oli komentanut snautserin pois eteisestä.

Artemis naurahti käheästi.
"Ai hitto, nyt jäin kiinni. Pitää palkita Sergei hyvästä työstä."

"Tiesin sen!" Hän syytti nauraen. "Ja sinä kehtaat väittää, että minä opetan koirillesi huonoja tapoja."

"Se on hyödyllinen taito, ei huono tapa. Ei sillä että en luottaisi sinuun, mutta en luota vieraisiin miehiin." Artemis laski aterimia käsistään.
"Etenkin kun näytät tuolta."

"Asuin vuosia Lontoossa. Minulla on loistava oikea suora", nainen kiusasi naurua yhä äänessään. Hän ei myöntäisi sitä, mutta Sergein huolenpito oli omalla tavallaan liikuttavaa. Koira piti häntä lauman jäsenenä. Paras oli pitääkin, kun he asuivat saman katon alla ja hän toi koirille liikaakin herkkuja kaupasta.
"Imartelulla pääsee pitkälle", hän kehräsi ja kurotti miehen käden puoleen pöydän ylitse. "Sinäkään et näytä yhtään hullummalta. Täytyykö minun opettaa Raisa ajamaan naisia pois luotasi?"

Artemis naurahti. Niinpä tietenkin.
"Se ei ole imartelua jos se on totta." Mies korjasi pehmeästi, tarttuen hellästi Veronican kädestä.
"Puhuimme niistä käytöstavoistani, muistatko? Ne pitävät muut naiset kaukana."

"Imartelija", hän syytti siitä huolimatta. Artemis piti häntä välillä aivan liian hyvänä - ja siitä maksettiin huonoina päivinä. He tuntuivat kiipeävän pilviin silloin, kun asiat sujuivat, ja painuvan suorinta tietä helvettiin, kun matkaan tuli pieninkin mutka. Kuinka kypsää ja tasapainoista.
"Paras olisi pitääkin. Mustasukkaisuus ei pue minua."

Heidän pitäisi opetella tasoittamaan elämäänsä, ihan jo lapsenkin takia. Ei sellainen riitely oli kasvuympäristö. Krhm.
"Voin vain kuvitella miten hurmaava raivotar olisit."

"Paras pitää se vain kuvittelun tasolla", Veronica vastasi viattomuutta tavoitteleva virne huulillaan. Johan hän oli todistanut heidän hetkellisen eronsa aikana, miten kusipäinen hirviö osasi olla, kun tahtoi todistaa jotakin.
"Sitä paitsi, siitä olisi aivan liikaa vaivaa, että joutuisin opettamaan jonkun uuden tavoille. Olen onnistunut kouluttamaan sinut hyvin, joten aion nauttia työni hedelmistä, kiitoksia kovasti", hän kiusasi.

Veronica oli tosiaan hirviö. Jokin, mitä pidettiin tiukasi Helvetin syvimpien syöverien porttien takana lukittuna.
Ja hän oli mennyt vapauttamaan sen. Hurmaavaa.
"Kouluttamaan? Kuules nainen..."

"Kouluttamaan, nimenomaan", Veronica nyökkäsi ja sipaisi peukalollaan miehen kämmenselkää. "Usko mitä tahdot, mutta ette te miehet tule valmiina paketteina. Aina saa koota ja kasata ja kouluttaa, ennenkö mikään toimii edes auttavasti."

Artemis kohotti kulmiaan ja hymyili naiselle vinosti. Vihreät silmät siristyivät naisen sanojen myötä.
"Tiedätkö, samaa voisi sanoa naisista. Ja aivan kuin en tietäisi että miehiä saa kouluttaa." Hetkinen. Ei tuota pitänyt sanoa.

Veronica kohotti toista kulmaansa. Vai oli Artemis mielestään joutunut tuskailemaan huonotapaisten miesten kanssa.
"Olit epäilemättä huono kouluttaja, kun et oppinut itse siinä mitään", hän väläytti valkoisen hammasrivistön paljastavaa hymyä.

Yhden hyvin huonotapaisen, jos Artemikselta kysyttiin.
"Myönsin tappioni." Artemis totesi tyynesti.

"Milloin sinä olet myöntänyt moisia? Käytit vissiin kaikki myönnytyksesi jo ennen kuin me tapasimme", hän hymähti huvittuneena. Artemis ei antanut periksi, koskaan.

"Karkasin Saksaan. Ilmoitin tekstiviestillä." Eli se siitä myönnytyksestä sitten.
"Sinähän saat asioita periksi enemmän kuin kukaan."

Veronica siristi silmiään ja veti kätensä pois Artemiksen otteesta, jotta saattoi kohottaa etusormensa kieltoa painottamaan.
"Uskallakin tehdä jotain niin typerää minulle, ja joudut ruusupensaiden lannoitteeksi", hän varoitti silmät sirillään, ennen kuin suli hymyyn ja kurkotti takaisin miehen puoleen.
"Hyvä. Pidän siitä, että saan erityisiä etuja."

"Olisin tehnyt niin jo." Artemis myönsi kiltisti. Ei, Veronicassa jokin veti häntä puoleensa. Kuin meri itsetuhoisia sopuleita. Hän tarttui käteen hellästi ja nosti naisen sormet huulilleen.
"Saisit ihan mitä tahansa."

Eli yksi vaaranpaikka ohitettu. Mahtavaa. Ei tarvitsisi siis herätä tekstiviestiin, että Artemis oli häipynyt luoja yksin tiesi minne.
"Sinä se tiedät, miten puhua naisille, hurmuri", Veronica naurahti lämmöllä. Hän ei tunnustaisi, miten edelleen moinen pieni hellyydenele kuten käsisuudelma sai sydämen jättämään lyönnin välistä. Sen sijaan nainen nousi paikaltaan, jotta saattoi kiertää pöydänkulman ympäri, istua poikittain miehen syliin ja kietoa kätensä Artemiksen niskaan.
"Rakastan sinua, oma hyvinkoulutettu idioottini", hän virnisti ennen kuin kumartui suutelemaan miestä.

"Minä sanoin siitä hurmuristakin jotain. Sinulla on vain hyvin, hyvin omalaatuinen miesmaku." Artemis naurahti pehmeästi. Hän teki mielellään tilaa Veronicalle syliinsä.
"Sinä se tiedät miten puhua miehellesi." Naurahdus tukahtui siihen suudelmaan. Sergei kyräili pariskuntaa oviaukosta. Aivan kuin se olisi ollut talon siveyspoliisi.

Sergeillä riittäisi töitä tehtäväksi, jos koira meinaisi opettaa talon aikuiset siveellisiksi. Veronica ei ainakaan aikonut tehdä koiran työstä yhtään helpompaa.
"Hyvä", hän vastasi suudelmien lomasta. Artemis osasi arvostaa hänen sanaleikkejään silloinkin, kun niiden nerokkuus oli varsin kyseenalaista.

Kyseenalainen nerokkuus oli kaikista kekseliäintä ja osoitus älykkyydestä. Tai jotain sellaista. Valmentajan kädet kiertyivät naisen ympärille, eikä mies voinut vastustaa takapuolesta puristamista.
"Hyvä tyttö."

Veronica naksautti kieltään protestiksi, vaikka kukaan tuskin ottaisi moista tosissaan. Ei, kun hän syvensi hetkeä myöhemmin suudelmaa ja sotki sormensa miehen hiusten sekaan.
"Kätesi ovat kovin rohkealla tuulella tänään", nainen kehräsi ennen kuin poimi miehen alahuulen hampaidensa väliin ja vetäytyi hieman kauemmas, ennen kuin laski irti. Sinä päivänä kun hän pahastuisi miehen käsien vaeltelua, hän olisi kuoleman kielissä. Tai julkisessa tilassa.

Ei, Artemis ei ollut ottamassa sitä todissaan. Hän ei vastannut mitään, eikä vähiten siksi että Veronica kirjaimellisesti vangitsi hänen huulensa. Sen sijaan hän vain puristi uudelleen.
"Magneettinen vetovoima."

"Sinä ja sinun magneettisi", nainen hymähti ja tukisti punaisia hiuksia kevyesti. Hän vilkaisi ympärilleen joutuen hetken pohtimaan, miten oli päätynyt omalta tuoliltaan miehen syliin. Samapa se. Sergein tuima ilme sai hymyn nykimään huulia, joiden puna oli levinnyt aiemmasta tarkasta rajauksesta. Sekin täysin miehen syytä, kuten niin moni muukin asia tässä elämässä.
"Koirasi roikkuu pian lahkeessasi, jos et ole varovainen. Olet kouluttanut Sergein liian hyvin."

Artemis voisi ilolla ottaa syyt niskoilleen. Ei häntä haittaisi.
"Makuuhuoneen oven saa kiinni." Hän ei voinut olla sanomatta sitä. Liian hyvä tilanne ohitettavaksi.

"Tiesin, että ajatuksesi lipsuivat taas makuuhuoneen suuntaan", nainen kiusasi. Ihan kuin hänellä oli mitään sitä vastaan - hänhän se oli miehen syliin kiivennyt. Ja nyt kiipesi pois virneen kera.
"Näytä tietä", hän kehräsi tietäen tarkalleen, miten paljon mieluummin Artemis seurasi hänen perässään portaita ylös. Aina ei saanut mitä tahtoi, ainakaan sitä pyytämättä.

Noustuaan seisomaan Artemis todella koetteli onneaan. Käsi läpsäisi samaa takamusta. Kirjaimellisesti läpsäisi.
"Naiset ensin."

"Välillä minusta tuntuu, ettet koskaan kasvanut yli teini-iästä", Veronica nauroi silmiään siristäen. Päästyään portaiden juureen, nainen tosin kääntyi virnistämään kierosti miehelle - ja lähti kiipeämään portaita takaperin, säilyttäen jatkuvasti katsekontaktin mieheen. Toinen käsi lepäsi kaiteella siltä varalta, että hän arvioisi porrasaskelman korkeuden väärin siinä virnuillessaan.
"Sanoinhan, että näytä tietä", hän kehräsi.

"Niinkö?" Artemis ei edes yrittänyt kuulostaa katuvalta. Moni muu olisi ollu Veronican kanssa hyvin eri mieltä.
"Díul mó bhad." Se tuli kovin tunteella kun nainen kääntyi ympäri. Ei hän tarkoittanut sanojaan kirjaimellisesti, kunhan nyt sähisi Veronicalle takaisin. Silti hän kyllä toteutti naisen pyynnön, ohjaten tuota kohti makuuhuonetta.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän sai nauttia iiristä kotonaan, mutta se oli yksi niistä harvoista kerroista, kun hän ymmärsi, mitä Artemis sanoi - tai ainakin oletti arvauksensa osuvan riittävän lähelle. Netistä oli ollut paljon apua niinä muutamana hyvin hiljaisena työpäivänä, kun hän oli katsonut iirinkielisiä videoita youtubesta.
"Kenties myöhemmin, jos käyttäydyt kunnolla", nainen virnisti kierosti ja taputti miehen poskea, ennen kuin kiirehti loput askelmat ylös ja makuuhuoneen puolelle.

Mies kohotti hyvin hämmentyneen katseen Veronicaan. Ja mistähän lähtien tuo oli ymmärtänyt hänen horinoitaan?
"... Sinä et ole opiskellut iiriä?" Mies ei tiennyt olisiko huolissaan. Äidinkieli oli vapautuskortti kaikesta, eikun siis. Mies kiirehti tuon perässä, vetäen makuuhuoneessa Veronican halaukseensa, nauraen. Samalla mies polkaisi oven kiinni takanaan. Ei koiria.

Veronican virne muuttui entistä ilkikurisemmaksi. Hänen olisi pitänyt opetella enemmän, opetella vaikka sanomaan jotakin nenäkästä iiriksi, ihan vain Artemista hämmentääkseen. Kenties seuraavalla kerralla, kun miehen punapäinen, kömpelö ystävä saapuisi kylään, hän voisi opetella jotakin hilpeää.
”Vain muutaman avainsanan verran”, nainen naurahti. Ei hänen tarvinnut sen enempää tietää - suurin osa Artemiksen manailuista meni autuaasti häneltä ohitse.
”Onnittelut, pääsit pakenemaan Sergein tuimaa tuijotusta”, nainen kiusasi kietoessaan kätensä miehen ympärille.

Artemis nylkisi Caitlinin jos nainen opettaisi Veronicalle jotakin nenäkästä. Hän nautti erioikeudestaan manata kotikielellään halutessaan.
"En tiedä voiko tuota sanoa avainsanoiksi." Mies huomautti nauraen, vetäen naista pehmeäsi lähemmäs.
"Niin. Siihen nähden sinulla on liikaa vaatteita."

Se oli riittävän helppo ilmaisu opittavaksi, joten se laskettiin avainsanoihin. Ei hän aikonut käydä keskusteluja iiriksi tai edes ymmärtää, miten katujen nimet lausuttiin. Hän vain tahtoi olla edes jollakin tasolla kärryillä siitä, mitä Artemis mutisi vaihtaessaan kieltä lennosta.
"Sinä osaat epäilemättä korjata tilanteen", hän haastoi ilkikurisena. Ha, hän oli onnistunut yllättämään miehen edes kerran!

Kielen vaihtaminen lennosta oli kaikkien kolmen sisaruksen paha tapa. Myös silloin kun huoneessa oli iiriä ymmärtämättömiä ihmisiä. Artemis nojautui aivan lähelle Veronicaa, niin että huulet eivät juuri ja juuri koskettaneet toisiaan.
"Mistä minä avaan tämän?"

Veronica ei voinut kuin nauraa miehen kysymykselle, vaikka läheisyys saikin ajatukset leviämään käsiin.
"Selästä", hän vastasi naurua yhä äänessään. "Selkeästi sinussa on vielä koulittavaa", hän kiusasi. "Jos vain joskus katsoisit hieman ylemmäs kun kävelen edelläsi, ja saattaisit jopa nähdä vetoketjun."

"Piilovetoketjut." Mies tarjosi selitykseksi, kääntäen Veronicaa pehmeästi ympäri. Kalpeat huulet painoivat muutaman suukon sirolle niskalle.
"Ei niitä näe."

"Ei ainakaan, jos tuijottaa monta kymmentä senttiä alemmas", Veronica kiusasi vilkaisten miestä olkansa yli. Käsi kurkotti sipaisemaan miehen poskea, kun niskalle painetut suukot saivat hänet värähtämään ja nojautumaan lähemmäs miestä.

"Niin. Minä voin kysyä sinulta missä vetoketju on, mutta portaiden tarjoama maisema on ainutlaatuinen." Artemis virnisti ilkikurisesti, painaen vielä muutaman suudelman Veronican niskalle. Hoikat sormet avasivat hitaasti vetoketjun, käsien valuttaessa mekkoa pois olkapäiltä.

"Todella ainutlaatuinen, kun ravaan portaita ylös ja alas kymmeniä kertoja päivässä", Veronica huomautti naurua äänessään. Artemis oli melkoinen persoona, mutta hän ei olisi vaihtanut mitään. Mies oli juuri sopiva hänelle.
"Oletpa sinä tänään kärsivällisellä päällä", nainen myhäili.

"Sinua on vain yksi." Artemis korjasi ainutlaatuisuuden merkitystä. Ja hän oli persoonallinen ihminen, vaikea ja ärsyttäväkin.
"Jos kerran vuodessa?" Mekon pudottua lattialle hän antoi käsiensä valua vetämään naista lähemmäs itseään, huulien hamutessa ihoa.

"Imartelija, jälleen", Veronica naurahti sipaisten sormillaan miehen poskea, ennen kuin antoi kätensä valua Artemiksen niskan taakse. Miestä ei tosin tarvinnut vetää lähemmäs, kun Artemis tajusi tehdä itse niin. Hän painautui mielellään vasten miehen kehoa, pyöräytti lantiotaan ja antoi silmiensä painua kiinni, kun nautti huulista ihollaan.

"Aina." Artemis naurahti pehmeästi. Lantion pyöräytys sai irlantilaisen murahtamaan pehmeästi, epäilemättä kotikielisiä kirosanoja.
"Sinä et tue kärsivällisyyttäni." Mies huomautti, työntäen Veronicaa hellästi kohti lipastoa. Mitä sitä sängyllä makuuhuoneessa? Joskus hän kyllä vielä jaksaisi vain nostaa naisen haluamalleen tasolle kyselemättä. Joskus vielä.

"Ei kai minun tarvitsekaan?" Nainen virnisti olkansa yli ennen kuin tuli ohjatuksi lipaston luokse. Hän ei voinut mitään huvittuneesti kohoavalle kulmalle.
"Vai on herralla moiset mielessä", hän kiusasi hypäten itse ketterästi lipaston päälle. Oli kenties luojan lykky, etteivät heidän huonekalunsa olleet Ikeasta. Hän tarttui miehen kaulukseen ja veti Artemiksen suudelmaan tyytyväisenä siitä, miten lipaston päällä istuminen tasasi pituuseroa. Hän olikin jo kyllästynyt kiskomaan miestä alaspäin tai tasapainoilemaan varpaillaan aina kun tahtoi painaa suudelman huulille.

Sängyssä samalla tasolla vai miten se sanonta pituuseroista nyt menikään.
"Ei kai sinun tosiaan tarvitsekaan." Mies myönsi mutinan kera, laskien kätensä naisen reisille ja veti tuota paljon lähemmäs sen suudelman lomassa. Sitten oli aika hankkiutua omasta kauluspaidasta eroon. Ettei rypistyisi naisen kuitenkin takertuessa siihen.
"Mitä? Olisi inhottavaa pilata sängyn petaus."

Hän ei myöskään aikonut, joten oli hyvä, ettei häneltä odotettu miehen kärsivällisyyden tukemista. Hän oli itsekin kärsimätön persoona, varsinkin tällaisina hetkinä.
"Olet aina niin käytännöllinen", hän kiusasi kehräten, ihan vain koska saattoi. Hän kietoi jalkansa miehen lantion ympärille ja painautui lähelle, purren alahuultaan ettei vallan virnistäisi.
"Jonakin päivänä ehdin vielä pilata paitasi, ennen kuin saat sen riisuttua."

"Heti kun sinä silität ne." Nykyään pesula hoiti sen tehtävän. Artemis antoi myös suorien housujen kadota yltään, kiusoitellen kosketuksellaan Veronican kärsivällisyyttä nyt todella. Jos ei kerran oltaisi kärsivällisiä niin piruileva (virnistelevä!) nainen saisi edes pyytää.
Kerrankin.

"En ole eläessäni silittänyt miesten kauluspaitaa, enkä aio aloittaa nyt", Veronica vastasi virnistäen. Ehei, ei todellakaan. Varsinkaan Artemiksen vaatteita. Mies oli tavattoman tarkka vaatteistaan, ja niin paljon kuin hän sitä arvostikin katsellessaan avopuolisonsa tyyliä, ei hän tosiaankaan aikonut ottaa vastuulleen silitysraudalla poltettua kauluspaitaa. Hengitys kiihtyi sydämen sykkeen mukana, eikä hän voinut estää hiljaisia voihkaisuja karkaamasta huuliltaan.
"Helvetin kiusanhenki", hän mutisi ja läpsäisi kämmenellään miehen hartiaa. Miksi miesten täytyi aina olla olevinaan niin nerokkaita ja kiusata poloisia naisparkoja? "Jos et ala toimia tällä sekunnilla, heitän sinut käytävään ja hoidan homman itse loppuun", hän uhkasi käheästi.

"On siinäkin minulla avovaimo." Artemis puuskahti pehmeästi ja pyöräytti silmiään.
Ja voi kun hänellä olisikin ollut poloinen naisparka. Sitten hän olisi saattanut jättää Veronican kiusaamatta. Mutta ei, nainen oli ansainnut kaiken.
"Niin ihana kuin uhkauksesi olikin ja kuuntelisin sen toteutusta -" Artemis katkaisi sanansa pitkällä suudelmalla.
"- kokeile ensin pyytää kauniisti."

"En koskaan väittänyt olevani vaimomateriaalia", Veronica huomautti silmät suljettuina. Helvetin mies. Nytkö hänen täytyisi ruveta anelemaan polvillaan armoa? Ei onnistuisi. Ainakaan polvillaan, kun hän istui lipaston päällä.
"Rakas iirinkielinen idioottini, olisitko niin hyvä ja päästäisit naisen tuskistaan?" Hän kysyi liioitellun kultaisella äänensävyllä ja räpytteli silmiään. Sen selkeämmin tuskin saattoi sanoa 'painu helvettiin' sanomatta niitä sanoja.

Artemis ei voinut olla nauramatta käheästi. Hyvä luoja hänen naisystäväänsä. Juuri tämän takia hän rakasti Veronicaa juuri niin paljon kuin nyt osasi ketään rakastaa. Hampaat tekivät tuttavuutta ihon kanssa. Siitä voisi jäädä mustelma solisluulle.
"Oliko tuo kauniisti, hm? V, ei käy."

"Se oli oikein kauniisti pyydetty", hän väitti vastaan ja siristi silmiään, kun tuijotti miestä. Artemis saisi vielä maksaa tästä. Hän pitäisi huolen, että kulkisi seuraavan viikon ilman housuja ympäri asuntoa antamatta miehen koskea.
"Ole kiltti?" Hän koetti.

Miehen kasvoille levisi virne. Hah.
"Äänensävysi käski minun painua suorinta tietä helvettiin ja ilman paluulippua." Irlantilainen huomautti, suoristautuen hieman. Vaivautumatta peittämään virnettään kun veti Veronicaa lähemmäs, toteuttaakseen tuon pyynnön.
"Hyvä tyttö." Hän vielä lentäisi ulos makuuhuoneesta, ellei sitten työn tekeminen käskettyä pelastaisi häntä tällä kertaa.

"Yritin vain lähettää sinut kotiin", nainen vastasi nenäkkäästi. Vielä kun aivot toimivat edes sen verran, että sanojen sitominen yhteen kokonaisiksi lauseiksi onnistui.
"Woof", hän haukahti. Mitäs puhui hänestä kuin koirasta! Muut protestit tai ilkikuriset, näsäviisaat huomautukset hukkuivat voihkaisuun, ja nainen upotti kyntensä miehen lapaluiden lähettyville.

Mies palaisi siihen kommenttiin myöhemmin. Nyt hän keskittyi vaimentamaan ne näsäviisaat kommentit edes hetkeksi, suudellen samalla Veronican huulia ja ihoa antaumuksella. Oli täysi työ pysyä jaloillaan hieman myöhemmin.

Hän oli varsin kiitollinen siitä, ettei heillä ollut naapureita alakerrassa - tai makuuhuoneen seinää vasten, sillä hän ei ollut hiljainen. Miksi olisikaan edes yrittänyt olla, kun he olivat kaksin asunnossaan? Koirat eivät välittäneet pienestä metelistä. Nainen painoi otsansa vasten miehen hartiaa tasatessaan hengitystään, eikä aikonut todellakaan liukua alas lipastolta hetkeen. Hän ei ollut varma, oliko hänellä edes tuntoa jaloissaan kaikkien varpaita kipristäneiden tuntojen jälkeen.
"Seuraavalla kerralla kun alat nenäkkääksi, lennät todellakin ulos, vaikka se johtaisikin vähemmän miellyttävään lopputulokseen."

Artemis yskäisi pehmeästi, haudaten kasvonsa naisystävänsä kaulaa vasten.
"Vastaan vain tuleen tulella, armaani." Hän saisi vielä korvillensa.

"Tulta ei olisi, jos et ensin heittäisi palavaa tulitikkua bensatynnyriin", Veronica vastasi hengitystään tasaten. Jos hän vain olisi jaksanut, hän olisi huitaissut miestä kädellään, mutta... hän ei jaksanut. Liikaa vaivaa pienestä ilosta.

"Sinä olet oikein viehättävä bensatynnyri ja vielä viehättävämpi rovio." Mies vakuutti pehmeästi, silitellen kädellään naisen kylkeä hellästi.

"Ja se tekee sinusta, mitä? Noidan, joka tulee polttaa roviolla?" Heidän keskustelunsa taisivat aina olla sitä luokkaa, joka traumatisoisi tavanomaisen ihmisen ikiajoiksi.

"Minua on kutsuttu pahemmaksi." Artemis naurahti Veronican oivallukselle.
"Hiuksetkin oikeaa väriä. Ja valmennettavani riemuitsisivat."

"Valmennettavasi ovat syntyneet väärällä vuosisadalla. Noitavainot ovat olleet jo pitkään ohi", hän mutisi vasten miehen hartiaa ja painoi kevyen suukon lämpimälle iholle.

"Harmi heille. Minun onneni." Artemis kietoi pitkän kätensä Veronican ympärille, vetäen syvään henkeä. Nainen tuoksui hyvältä.
"Ja sinulle. Kaipaisit kuitenkin"

"Enpä tiedä", Veronica esitti pohtivansa asiaa. "Voisin hyvinkin taistella tieni eturiviin ihan vain jotta voisin paistaa vaahtokarkkeja roviosi lämmössä."

"Minä polttaisin vaahtokarkkisi hiileksi. Mustaa, kuten sydämenikin." Heidän pitäisi alkaa käyttäytyä enemmän kuin normaalit pariskunnat.

Miksi ihmeessä, kun tämä toimi heidän kohdallaan niin hyvin?
"Kenties pidän vaahtokarkeistani oikein rapeina", nainen virnisti. "Sitä paitsi, ei sydämesi ole musta. Keuhkoistasi en tosin voi mennä vannomaan."

"Kuin keuhkoni sitten." Mies myöntyi helposti.
"Mistähän muusta sinä pidät rapeana..."

"Senhän sinä tahtoisit tietää", hän virnisti ja työnsi miestä hieman kauemmas itsestään, jotta saattoi valua alas lipaston päältä. Jalat kantoivat, polvet eivät muuttuneet hyytelöksi alla, kaikki hyvin!
"Minä aion käydä nyt suihkussa, ja jos herra Roviolla Poltettu tahtoo liittyä seuraan, niin pidä tätä kutsunasi", Veronica virnisti ennen kuin lähti lantio keinuen kohti kylpyhuonetta.

Kiltisti Artemis siirtyi hieman kauemmas. Miten hän voisi vastustaa kutsua kun nainen kulki noin? Hän otti pyyhkeensä naulakosta ja seurasi tuon perässä.
"Oikein herroittelet, mistä nyt tuulee?"

"Keskiajalta, selvästi", Veronica virnisti olkansa yli ja astui valoisaan kylpyhuoneeseen. Suihkuun siirtyminen oli varsin helppoa, kun ei tarvinnut enää tässä vaiheessa kuoriutua vaatteista. Mieshän oli ollut hyödyllinen tänään niin monella, monella tapaa!
"Tämä iltahan sujui paljon paremmin kuin olin suunnitellut", nainen myhäili.

Artemis pyöräytti silmiään, nojaten kylmään kaakeliseinään olkapäällään. Naiset ensin.
"... Mitähän sinä olit suunnitellut? Jos polttamiseni roviolla on paremmin kuin suunnittelit."

"Hmm", Veronica myhäili kokeillessaan veden lämpötilaa kädellään.
"Kynttiläillallista, joka kulminoituisi riitaan väärästä aterinsetistä", hän pohti huvittuneena ääneen. "Muutamia lattialle viskottuja aterimia myöhemmin tehtävää sovintoa keittiön tasolla, tai kenties portaikossa", hän jatkoi myhäilyään astuen kunnolla veden alle. "Ehdottomasti enemmän iiriä kuin mitä olen tähän mennessä kuullut."

Mies kohotti toista kulmaansa.
"Keittiön pöytä ja portaikko kuulostavat hyvältä. Ja minä voin toki vaihtaa kieltä, jos siitä tulee mukavampi olo. Kiero nainen."

"Älä, pidän siitä kun ymmärrän, mitä sanot", nainen naurahti. Niin hurmaavaa kuin se olikin, kun Artemis spontaanisti manasi hänen olemassaoloaan iiriksi, hän nautti siitä paljon enemmän, että saattoi käydä keskustelua miehen kanssa. Tai vain vaihdella näsäviisaita kommentteja.
"Mistä puheenollen, minulla taitaa olla lupaus lunastettavaksi", hän virnisti kierosti.

Mies siristi vihreitä silmiään. Hän ei luottanut siihen kieroon virneeseen.
"Sinä tiedät ettet juuri nyt herätä luottamusta?"

”Yritätkö sanoa, ettet luota minuun?” Veronica kysyi ylilyövällä viattomuudella ja silmien räpyttelyllä. Hänhän oli viattomuuden ruumiillistuma! Ei ollut mitään syytä epäillä hänen aikeitaan. Ei koskaan.

"En yritä vaan sanon." Artemis huomautti, vihreät silmät edelleen hyvin kapeina.
"Et tuolla äänensävyllä." Hän nojautu lähemmäs, kumartuen hieman että kasvot olivat lähempänä toisiaan.
"Ja siellä on jotain olennaista, jos haluat sen lapsen, muistatko?"

"Äänensävyssäni ei ole mitään vikaa", nainen huomautti toinen suupieli vinoon virneeseen kohoten.
"En jättänyt aivan kaikkia oppitunteja aikoinaan väliin, vaan istuin kiltisti oman osani biologian tunneista", Veronica kiusasi painautuen lähelle miestä. Se antoi mahdollisuuden kietoa toinen käsi rennosti pitkän miehen niskaan ja vetää tuota lähemmäs suudelmaa varten.

"Se on oikein hyvä. Joten tiedät että sinun kannattaa kohdella minua kiltisti." Mies huomautti, ennen kuin nojautui eteenpäin, suudellakseen Veronicaa. Joku olisi voinut kyseenalaistaa heidän suhteensa laadun, mutta se oli kieron nautinnollista.

"Kohtelen sinua aina kiltisti", nainen väitti vastaan suudelmien lomassa. Milloinpa hän ei olisi väittänyt vastaan? Heidän yhdessäolonsa oli varsinaista köydenvetoa jatkuvasti, mutta ainakin he molemmat nauttivat siitä. Ja aina silloin tällöin vetivät köyttä samaankin suuntaan.

"En olisi äskeisen jälkeen ollenkaan varma. Olin lähettämässä minua helvettiin." Artemis mutisi hiljaa huulia vasten.

"Ajattelin, että ikävöit kotiin", Veronica virnisti leveästi. Olipa hän taas olevinaan nerokkaalla päällä.

"Sinä olet täällä, eli täällä on ihan yhtä kotoisaa." Artemis oli ihan yhtä nerokas. Tai sitten ei.

"Älä huoli, olen varmasti sinua vastassa helvetissäkin", nainen naurahti vetäen miehen lähelleen. Oli hetkiä, kun hän tahtoi tilaa ympärilleen. Tämä ei ollut yksi niistä.

Irlantilainen painui nauraen lähemmäs, hakien Veronicaa hienovaraisesti itsensä ja seinän väliin. Eipähän pääsisi yllättämään, mokoma nainen. Lämmin vesi jopa ylsi putoamaan heidän päälleen eikä valunut suihkusta turhaan.
"Sekin on aivan totta. Hallitsemme sitä yhdessä."

"Sopii minulle", Veronica naurahti suudellen miehen kaulansyrjää. "Saisimme helvetin hetkessä järjestykseen." Kukapa tahtoisi tosissaan väittää heille vastaan, kun he löisivät jääräpäiset kallonsa yhteen?

"Olisit oikein viehättävä kuningatar." Artemis totesi sen kuin itsestäänselvyyden, pysyen kumartuneena jotta Veronica saattoi hamuta hänen kaulaansa. Miehen kädet sen sijaan hivelivät naisen kosteaa ihoa mistä ikinä ylsivätkään.

"Jatka moisesta puhumista ja joudut hankkimaan minulle tiaran", nainen kiusasi näykkäisten ihoa. Hän upotti kyntensä miehen alaselkään ja suuteli tiensä kaulansyrjää korvanlehdelle.
"Minä muistelen, että lupasin sinulle jotakin", hän myhäili huulet korvanlehteä hipoen. "Ja ajoittaista näsäviisautta lukuunottamatta olet käyttäytynyt oikein hyvin." Veronica kiristi otettaan miehen alaselän ympäriltä ja pyrki kääntämään Artemiksen selkä vasten kylmää kaakeliseinää.

"Hopeaa, kultaa vai platinaa ja millaisilla kivillä?" Mies virnisti kevyesti, ynähtäen näykkäisylle. Kynnet alaselässä saivat ainakin huomion kiinnittymään Veronicaan piruilun sijasta.
"Minä olen se joka käyttäytyy aina hyvin." Kuin todistaakseen, hän kääntyi kiltisti selkä vasten kylmää kaakelia. Siihen toki myös auttoi alaselkään pureutuneet kynnet.

"Hopea olisi kenties eniten minun värini", nainen vastasi virneeseen. "Ja siniset kivet ovat aina hurmaavia." Hän ei tarvinnut tiaraa päähänsä tunteakseen olonsa kuninkaalliseksi. Hänellä oli Artemis sitä varten.
"Jatka toki moisen uskottelua itsellesi, jos siitä tulee hyvä mieli", Veronica naurahti suudellen tiensä kaulansyrjää pitkin rintakehälle ja kosteaa ihoa alemmas, kunnes hän saattoi laskeutua polvilleen lämpimän veden lämmittämälle lattialle.
"Sinä kuulut tiukasti vierelleni hallitsemaan helvettiä, joten hyvä käytös on täysin turhaa." Hän epäili, ettei tämä varsinaisesti hillitsisi Artemiksen intoa manata iiriksi, mutta eihän sillä niin väliä.

"Olisit oikein hurmaava tiarassa." Artemis kiusasi hellästi. Nainen oli ansainnut sen. Todella oli, ihan varmasti. Kalpea käsi valui alemmas, laskeutuen tummien hiusten sekaan.
Ja ei, se ei tosiaan hillitsisi halua kiroilla.

Veronica näki välähdykseltä itsensä tiara päässä ja lasten lelukaupasta hankittu taikasauva kädessään. Kenties vielä vaaleanpunainen prinsessamekko ja miksei keijusiipiä selkään viimeistelemään mielikuvaa. Luoja. Hän tukahdutti naurahduksen miehen sisäreittä vasten. Ainakin Artemis oli hetken hiljaa, kun hän piti toisen kätensä ja suunsa kiireisenä, ja kun mies oli kerran niin hurmaavasti aiemmin ilmaissut huolensa miehisyytensä puolesta, varoi hän hampaitaan tavallistakin enemmän.

Kirosanat kaikuivat kylpyhuoneessa aivan erilailla kuin muualla asunnossa. Onneksi ei tosiaan ollut naapureita tai nuo olisivat saaneet putkistojen kautta kuulla melkoisen valikoiman kauniita irlantilaisia sanontoja. Vaikka kuinka yritti, sormet takertuivat hiuksiin ja tukisti kevyesti. Kunnes ote hellitti ja mieli teki valua seinää pitkin istumaan.
"Jumalauta..."

Veronica ei voinut estää omahyväistä virnettä hiipimästä huulilleen, kun hän kohottautui sulavasti jaloilleen. Hän taputti miehen poskea naurahdus huulilta karaten.
"Itse pyysit sitä", viattomuuden perikuva virnisti astahtaen suihkusta valuvan veden alle.

Artemis mulkaisi naista, mutta mulkaisusta puuttui se vakuuttavuus.
"Minä en.." Hän selvitti ääntään, se tuntui kadonneen.
"Teknisesti ottain pyytänyt."

"Et niin", Veronica pohti pyyhkäisten märkiä hiuksia pois kasvoiltaan. "Enemminkin käskit. Iiriksi. Olet onnekas, että kerrankin ymmärsin sinua." Ihan kuin se olisi siitä ollut kiinni.

Artemis siristi silmiään.
"Niin. Mikä ilo." Mies pyöräytti silmiään.
"Mitä suunnittelit tämän jälkeen?"

"Hiusten pesemistä. Onnistuit kuitenkin takuttamaan ne niin, etten saa niitä auki ilman hoitoainetta", hän syytti leikillään. Koska hänellähän oli aina kovin paljon sanottavaa sitä vastaan, että mies sotki sormensa rikotun polkan sekaan ja tukisti, kun siltä tuntui.

Artemis otti käteensä Veronican shampoopullon.
"Voin auttaa aiheuttamani sotkun siivoamisessa." Mies ehdotti hymyillen.
"Ehkä olet ansainnut päähieronnan."

"Mmhmm", Veronica myhäili ja nyökkäsi pienesti miehelle. Oli mukava tuntea miehen sormet hänen hiustensa seassa, joten miksi ihmeessä hän olisi kieltänyt Artemista? Ei mies onnistuisi enempää tuhoa aiheuttamaan, kun oikea shampoopullokin oli jo kädessä.
"Ansaitsen aina hieronnan", hän kuitenkin huomautti virnistäen.

Ei Artemis ollut idiootti. Hän oli mieheksi tarkka ulkonäöstään, joten tiesi kyllä tismalleen mikä pullo oli Veronican ja mitä tuo käyttäisi. Hän hieroi shampoota hellästi ja ajan kanssa hiuksiin, pyöritellen sormenpäitä päänahkaa vasten.

Välillä hänestä tuntui, että Artemis oli heistä kahdesta tarkempi. Sellaisina päivinä kun mies oli aamusta iltaan poissa ja ikävä iski yllättäen, hän pesi hiuksensa miehen shampoolla vain, jotta Artemiksen shampoon tuttu tuoksu seuraisi häntä päivän halki.
"Voisit pestä hiukseni useamminkin", nainen huokaisi tyytyväisenä. Oli helppo rentoutua kosketuksen alla.

Artemis oli naurettavan tarkka, sen Veronica tiesi. Mitä Artemis naisessa arvosti, oli se että tuo kesti sen, eikä piikitellyt miestä asiasta.
"Mielelläni." Hän lupasi naiselle, jatkaen hellästi.

"Sinä se tiedät, miten kietoa minut pikkusormesi ympärille", hän hymähti. Hän oli sulaa vahaa miehen käsissä ja rakasti joka hetkeä. Tällainen hellyys täytti kolon sisällä, jonka olemassaolosta hän ei ollut edes tiennyt ennen miehen astumista hänen elämäänsä.

"Pakko tietää, että et karkaa etsimään miestä joka sen osaa." Mies hymähti hellästi. Ei hän tarkoittanut sitä pahalla. Hän vain mielellään teki naisen olon hyväksi, kun kerran osasi.
"Ja sinua pitää kohdella kuin kuningatarta, joka olet."

"Ooh, aistinko reviiritietoisuutta?" Hän kiusasi. Artemiksella ei olisi pienintäkään syytä mustasukkaisuuteen, joten kiusanteko oli täysin sallittua. Hän viihtyi miehen kanssa aivan liian hyvin kiinnittääkseen huomiota kehenkään muuhun. Hän oli potkaissut Hallowaytä sääreen viimeksi, kun mies oli mukamas vahingossa oikaissut jalkansa neuvottelupöydän alla hänen jalkojensa väliin.
"Ja taas sinä imartelet. Kenties ystävänpäivällä todella on taikavoimia", Veronica virnisti ennen kuin kääntyi huuhtelemaan shampoon hiuksistaan.

"Aistit." Artemis ei ollut varsinaisesti mustasukkainen, mutta todellakin halusi pitää Veronican lähellään. Omanaan.
"Totuuksia, V, totuuksia."

"Tiedätkö, kuka tahansa muu olisi jo saanut stilettokoron jalkapöydästään läpi, jos kutsuisi minua moisella lempinimellä", nainen myhäili huuhtoessaan hiuksiaan lämpimän veden alla. Hän puristi pahimmat vedet pois hiuksista siirtyessään sivummalle, jotta Artemis voisi peseytyä vesisuihkun alla, ja levitti hoitoainetta hiuksiinsa juoksuttaen sormiaan pahimpien takkujen läpi.

Artemis sulki silmät ja antoi veden valua suoraan kasvoilleen. Miehen omituisia tapoja, jokin suihkurutiini jonka hän suoritti aina. Kihartumiseen taipuvat hiuksetkin suoristuivat hetkellisesti kosteudesta. Kunnes kiharat räjähtäisivät käsiin hiusten kuivuessa.
"Ihanaa olla erityinen sinulle." Hän vastasi huvittuneena.

"Ole hyvä", nainen naurahti. Artemiksella oli paljon vapauksia, joita hän ei soisi kenellekään muulle. "Minä pidän siitä." Mutta vain Artemiksen huulilta. Stilettosääntö päti edelleen kaikkiin muihin.

"Minä lupaan muistaa sen." Artemis pesi pikaisesti omat hiuksensa - hänen pullossaan oli hoitoaine samassa - ja kokeili leukaansa hajamielisenä. Voisi ajaa sen pienen sängen. Hän astui ulos suihkusta ja otti esiin veitsensä.
Mustavalkoisia elokuvia ja partaveitsi.

"Hyvä", Veronica hymisi tyytyväisenä, antoi hoitoaineen vaikuttaa vielä hetken ja huuhteli sen jälkeen hiuksensa. Hän kuivasi itsensä pyyhkeeseen pikaisesti, pudistellen huvittuneena päätään miehen partaveitselle. Nykyaika oli tehnyt elämän tietyistä osa-alueista niin paljon helpompia, mutta tietenkään Artemis ei ollut vaihtanut sähköiseen partakoneeseen. Onneksi miehellä oli sentään matkapuhelin. Hän kääri hiukset pyyhkeen sisään ja kaivoi kaapista kosteusvoiteen, jota alkoi levittää iholleen metodisesti. Tilanteen arkisuus iski täysin yllättäen, ja sai naisen naurahtamaan itsekseen lämmöllä.
"Sinähän tahdot varmasti olla kultainen tänä iltana, ja hoitaa koirien iltalenkin?"

Veronica olisi itkenyt jos olisi tiennyt miten kauan Artemis oli taistellut älypuhelimia vastaan. Sitten oli ollut vain pakko luovuttaa. Hän veti veitsen toista poskeaan pitkin ja huuhteli sen, vilkaisten Veronicaa.
"Toki. Mikä on noin hauskaa?" Ja uusi rauhallinen, varma veto.

"Olet sankarini", Veronica virnisti. Hän olisi vedonnut koirien viralliseen omistajuuteen, jos Artemis ei olisi itse tarjoutunut. Mikään mahti maailmassa ei saisi häntä enää ulkoilmaan tänään.
"Kunhan vain pohdin, miten vanha aviopari meistä on tullut ilman että olemme vanhoja tai naimisissa", hän naurahti.

Mies oli ne koirat ottanut, joten hän hoiti ne mielellään suurimmilta osin. Veronica halutessaan. Hän pyysi vain yhdenmukaisuutta kurissa - saamatta sitä.
"Sellaista sattuu." Mies hymähti ja siisti vielä leukansa varovasti, ennen kuin huuhteli, kuivasi ja pakkasi veitsen omaan laatikkoonsa. Hän huuhteli vaahdon kasvoiltaan ja ja kuivasi kasvojaan pyyhkeeseen taputellen.
"En laita sitä ollenkaan pahakseni."

"En minäkään", hän vastasi lämmöllä ja kosketti miehen poskea ohikulkeissaan, kun palautti kosteusvoiteen paikalleen. Ehkä hän alkoi vihdoin ymmärtää, mitä ihmiset tarkoittivat, kun sanoivat kodin olevan enemmän kuin vain talo. Koti oli täynnä näitä hetkiä.
"Olemme oikein loistava ei-vanha ei-aviopari", Veronica naurahti, ennen kuin suunnisti makuuhuoneeseen etsimään yöpukua itselleen.

Artemis hymyili Veronicalle tuon mennessä. Pitäisiköhän joskus kertoa että se kaulakoru jonka nainen oli saanut, oli itseasiassa se sormus jolla tuo oli heittänyt häntä syksyllä? Ehkä ei. Mies kuivasi hiukset pyyhkeeseen, pukeutui pyjamaan ja meni alas, päästääkseen koirat pihaan. Aamulla pitkä lenkki sitten.

Ehkä oli parempi, ettei nainen tiennyt. Ehkä ei. Kukaan ei tainnut tietää sitä varmaksi, ei edes Veronica itse. Naisen suhtautuminen oli aina yhtä arpapeliä. Hän pukeutui tummansiniseen silkkiyöpaitaansa ja rasvasi vielä kertaalleen kätensä, joita talven kylmä ilma ja jatkuva peseminen tuntuivat kuivattavan todenteolla. Sen jälkeen oli hyvä siirtää muutama maltillinen koristetyyny pois sängyltä, viikata päiväpeitto siististi sivuun ja sujahtaa peiton alle odottelemaan, että mies palaisi koirien kanssa. Hänen jalkopäässään oli whippetin mentävä kolo, eikä se kävisi päinsä.

Artemis tuli pian koirien kanssa ylös. Sergei meni käytävään pedille nukkumaan ja Raisa juoksi riemulla Veronican varpaisiin.
"Hölmö elukka." Artemis naurahti ja kävi nukkumaan pyjamahousuissa ja t-paidassa. Alati kylmä.

"Hieno, fiksu koira", Veronica korjasi. "Jos Raisa ei lämmittäisi varpaitani, tunkisin ne sinun jalkojesi lomaan ja molemmat tiedämme, kuinka kovasti rakastat kylmiä varpaitani."

"... Hyvä tyttö Raisa." Mies korjasi lausuntoaan, sammuttaen yövalonsa. Väsytti, Veronican syytä. Yllättäen. Hän nojautui painamaan vielä yhden pehmeän suudelman naisen huulille.
"Hyvää yötä. Kuningattareni." Pakko oli hieman koetella rajojaan. Nukkuessa kun ei voinut nakella nenäkkäitä viisauksia.

"Parempi", Veronica naurahti ja asettui parempaan asentoon miehen lähelle. Hän hymyili vasten Artemiksen huulia.
"Nuku hyvin Helvetin kuninkaani", hän virnisti. Tiara ja taikasauva viipyivät mielessä vielä silloinkin, kun hän sulki silmänsä tyytyväisenä oloonsa miehen vierellä.