[P] Show me my silver lining

Keskiviikko 11.10.2017, aamupäivä, Rosings Park

Aika tavallinen päivä Miyaton elämässä. Tosin, onni kupli miehen sisällä, sillä Coran jalasta saadut, tuoreet kuvat osoittivat tamman jalan parantuneen hyvin. Vuoden toipuminen oli ollut entiselle kenttähevoselle raskasta ja toipuminen jatkuisi vielä. Hän oli saanut luvan laukata hieman pidempiä pätkiä, rauhallisesti ja ehdottomasti tamman jalat pintelöytinä, vain hyvällä pohjalla, maastossa tai kentällä.
Amerikkalaismies oli siis yhtä hymyä kun sai ruunikonkimon tammansa satuloitua, avaten Coran karsinan oven. Haluaisikohan joku mukaan?
"Onko joku muu menossa maastoon? Seuraan saa liittyä."
Ei hän tiennyt vastaisiko kukaan, mutta kunha huikkasi.

"Aww, babygirl, olen pahoillani, että olen ollut kiireinen", Marigold hyrisi ja taputti hellästi palominon quarterinsa kaulaa. Muutto mantereelta toiselle vaati kaikenlaista järjestelyä, ja vaikka Rosingsin hoitajat varmasti osasivatkin asiansa, Marigold ei voinut olla tuntematta pientä syyllisyyttä siitä, että ehti ratsastamaan vasta nyt.
Baby itse ei tuntunut olevan erityisen pahoillaan. Se oli rauhallinen hevonen, sellainen, jonka oli kotona saattanut ottaa maastoon hermostuneemman seuraksi. Uudet äänet ja hajut saivat hevosen tietenkin valppaaksi ja kääntelemään korviaan, mutta muutoin se tuntui jo sopeutuneen uuteen kotiinsa.
Tällä kertaa Marigold oli valinnut Babylle englantilaistyyliset varusteet. He kävisivät vain kiertämässä lyhyen lenkin, eivät ottaisi harjoitteita kentällä tai maneesissa.
Hän oli jo taluttamassa Babya kohti ovia, kun kuuli huikkauksen viereiseltä käytävältä. Marigold kääntyi karsinoiden väliselle sivukäytävälle ja kurkisti äänen suuntaan. Aasialaistaustainen mies ja sievä ruunikonkimo.
Marigold hymyili.
"Hei, olitte lähdössä maastoon?"

Puoliksi amerikkalainen oli jo taluttamassa sveitsiläisen tamman pihalle ja lähdössä yksin, kun kuuli jonkun varmistavan.
"Mmhm, olen. Haluatko mukaan?" Miehen puheesta kuului selvä amerikkalainen nuotti, engrishiä hän ei puhunut.

Miehen puheen nuotti kuulosti niin tutulta, varsinkin nyt lähempää kuultuna, että Marigoldin suupielet kaartuivat väkisinkin hieman ylöspäin.
"Jos se vain sopii. En ole vielä ehtinyt tutustua maastoon, tulimme vasta vähän aikaa sitten."
Hän ei ollut vieläkään täysin toipunut aikaerosta, unta olisi riittänyt aamulla pidempään ja illalla se tahtoi karata liian myöhäiseksi.
"Baby tulee kyllä toimeen lähes kaikkien kanssa."

"Se sopii kyllä. Cora viihtyy kaikkien kanssa ja on hyvin täyspäinen maastokaveri." Ei entiseltä huippukenttäratsulta oikein voinut muuta odottaa. Miyato talutti Coran pihalle ja nousi selkään - hevosen väärältä puolelta. Se usein kiinnitti ihmisten huomion.
"Sopiiko lyhyehkö lenkki? Cora on vielä toipilas."

Marigold seurasi miestä pihalle. Baby ei osoittanut juuri mielenkiintoa toista hevosta kohtaan, liikautti korviaan, mutta siihen se jäikin. Se ei ollut yhtä ylisosiaalinen kuin emäntänsä, ja osasi käytöstavatkin tätä paremmin.
Naisen huomio tosiaan kiinnittyi erikoiseen nousupuoleen, ennen kuin hän keinautti itsensä satulaan. Hän oli nähnyt vastaavaa ratkaisua lähinnä terapiaratsastuksessa silloin, kun toinen puoli kehosta oli jostain syystä ollut heikompi.
Maininta hevosen voinnista vei kuitenkin naisen huomion ennen, kuin hän ehti avata suutaan ja kysyä. Ehkä onneksi.
"Voi ei, mitä Coralle on käynyt?" hän kysyi huolestuneesti.
"Totta kai sopii. Tämä on meillekin vielä uutta, joten parempi katsoa ensin, kuinka sujuu. Kotona Baby on kuin viilipytty, mutta täällä on sille niin paljon uutta. God bless her heart."
Marigold taputti rakastavasti hevosensa kaulaa. Baby-parka oli matkustanut pitkään.

Miyato kiristi kevyesti satulavyötä, vilkaisten tamman yhtä jalkaa.
"Se loukkaantui kilpailuissa viime syksynä. Siitä asti se on ollut toipilas, hankoside vaurioitui. Nyt se alkaa onneksi toipua kunnolla. Ja tuskin mitään sattuu, Cora on maastossa pomminvarma. Entinen kenttäratsu." Mies tarkensi ja käänsi tammansa pihasta pois vievän polun suuntaan, kun molemmat olivat valmiita.

"Voi kamala, onneksi rakas on jo paremmassa kunnossa!" Marigold henkäisi ja kumartui tarkistamaan satulavyön. Niin kultainen kuin Baby olikin, sillä oli silloin tällöin tapana pullistella kylkiään ihan vain mielenosoituksena. Hän jos kuka tiesi, kuinka kivinen tie hevosen kuntouttaminen saattoi olla. Eikä aina päättynyt hyvin, vaikka alku olisikin näyttänyt lupaavalta.
Marigold suoristautui ja käänsi Babyn ratsukon perään. Reining-kehän ulkopuolella lunkisti ottavasta hevosesta huomasi, että se oli joutunut seisoskelemaan matkustuksen ajan. Energiaa oli enemmän kuin tavallisesti, ja tamma olisi mielellään lähtenyt liikkeelle reippaammin, vaikka tyytyikin paikkaansa johtohevosen jäljessä.
"Anteeksi, unohdin esitellä itseni. Marigold Meadows. Ja Babyn nimen olet jo kuullutkin."
Hymy nousi naisen huulille, vaikkei mies voinutkaan sitä nähdä.
"Sinäkään et taida olla alkujasi täältäpäin?"

Miyato istui tammansa selässä tottuneesti, kääntyen katsomaan itsensä esitellyttä naista olkansa yli.
"Miyato Caloun. Ja ei, en ole. Syntyjäni Phoenixista."

"Oh wow! Kuulin puheesta."
Marigold hämmästyi siitä, kuinka ilahtunut oli toisen amerikkalaisen tapaamisesta. Eihän hän ollut vielä viettänyt niin pitkää aikaa täällä, että koti-ikävän olisi pitänyt ehtiä iskeä. Väärinkäsitys Wesleyn kanssa oli kuitenkin meinannut lannistaa hänet - tosin vain hetkeksi, Marigoldin muisti ikävissä asioissa ei ollut kovinkaan pitkä - samoin kuin tallityöntekijän pitkä katse aiemmin. Ehkä hän ei onnistuisi loukkaamaan Miyatoa puhetavallaan?
"Minä muutin tänne Texasista, läheltä Houstonia. Norwood Farmille, tiedätkö paikan?"
Babyn korvat kääntyivät kohti jotain sille vierasta ääntä, mutta hevosen lihakset eivät edes jännittyneet.

Miyato pinnisteli muistiaan. Hän ei voinut sanoa tietävänsä paikkaa, mutta jostakin se oli tuttu.
"Etäisesti. En voi sanoa tietäväni kuin Rosings Parkin. Otin valmentajan työn vastaan hieman alle kaksi vuotta sitten."

"Viitisen mailia Hexhamista pohjoiseen. Minäkään en voi sanoa tuntevani seutua vielä kovinkaan hyvin, hyvä, että osasin ajaa tallille eksymättä."
Ilman puhelimen GPS:n apua hän olisi saattanutkin kääntyä väärästä risteyksestä, kaikki tiet näyttivät hänen silmiinsä varsin samanlaisilta. Ja sitten oli vielä liikenne, joka vaati erityisen tarkkaa keskittymistä. Marigold oli istunut auton ratissa 16-vuotiaasta, kotitilalla jo sitäkin aiemmin, mutta liikenteen kuului kulkea oikealla. Piste.
"Oi, sinä valmennat?"

Miyato oli jo tottunut Englantiin ja sen kaikkiin oikkuihin. Olihan mies jopa halunnut palata Amerikasta tänne takaisin.
"Kyllä. Kenttäratsastukseen suuntaavia lapsia ja nuoria."

"Kuulostaa ihastuttavalta!" Marigold totesi samaan ilahtuneeseen tapaan, jolla hän tuntui kommentoivan lähes kaikkea, oli kyse sitten ystävän hyvin menneistä treffeistä tai suursiivouksen parissa vietetystä päivästä.
Uskomatonta kyllä, hän todella tarkoitti sanojaan.
"Kisasitko itse aiemmin?"
Miyato oli maininnut Coran loukkaantuneen kisoissa. Marigold siirsi katseensa hetkeksi edessä kulkevan hevosen jalkoihin, etsien tottuneesti merkkejä mahdollisesta jäykkyydestä tai aristelusta. Kunnon lännenhevosen tapaan Baby oli tottunut työskentelemään myös itsenäisesti, mutta vieraassa maastossa oli parempi pitää sitä hieman tarkemmin silmällä.

Coran jaloissa ei ollut enää merkkejä vammasta, saatika sen liikkeessä. Kimo tamma liikkui puhtain liikkein, korskuen pehmeästi.
"Olen. En tosin ratsastanut kun Cora loukkaantui." Miehen ääni kiristyi. Andrea Rowe ei vieläkään ollut saanut anteeksi.

Marigoldia ilahdutti nähdä, että ainakin päällisin puolin Cora tuntui toipuneen kauniisti.
"Se liikkuu hyvin", hän huomautti kohottaessaan jälleen katseensa. Miyaton sanat saivat hänet kuitenkin henkäisemään kauhistuneena, jopa siinä määrin, että Babyn korvat kääntyivät terävämmin hänen suuntaansa. Marigold taputti ratsuaan kaulalle. Kaikki hyvin, Babygirl.
"Sen on täytynyt olla sinulle aivan kamalaa, rakas."

"Onneksi. Kiitos kalliin fysioterapian ja eläinlääkärin." Tamman kanssa oli tehty kaikki mahdollinen, jotta sen liike olisi saatu hyväksi.
"Se oli. Enkä aio antaa sitä anteeksi. Ratsastajan virhe."

Marigold arvosti vilpittömästi henkilöitä, joiden ansiosta Cora oli toipunut noinkin hyvään kuntoon. Kun oli itse päässyt näkemään, kuinka huonosti asiat saattoivat päättyä, jokainen onnistuminen lämmitti sydäntä.
"Voi ei... Mitä tapahtui? Luojan kiitos Cora on nyt kunnossa. En tiedä, mitä tekisin, jos Babylle tapahtuisi jotakin..."
Hän oli lähtökohtaisesti rauhaa rakastava, mutta jos joku aiheuttaisi tyhmyydellään Babyn, tai ylipäätään yhdenkään hevosen loukkaantumisen...

"Liian tiukka käännös ja liikaa vauhtia. Ratsastaja otti tarpeettoman riskin, joka maksoi hevosen uran ja terveyden." Miyato taputti tammansa kaulaa.
"Onneksi se toipuu harrastekäyttöö minulle "

"Voi ei... Kuinka ratsastajalle kävi?"
Niin sydämetön Marigold ei ollut - kaukana siitä - ettei hän kaikesta huolimatta olisi tuntenut huolta ratsastajan kohtalosta. Vaikka tämä olikin omalla toiminnallaan vaarantanut hevosen terveyden.
Nainen huomasi Babyn jännittyvän. Hän yritti paikallistaa hermostuksen syyn; ilmeisesti tuulessa kevyesti liikahteleva pensaikko oli näyttänyt tottumattomasta hevosesta erikoiselta. Kyllä se siitä, Babygirl, kyllä me totumme.

"Pari mustelmaa." Siinä oli kaikki. Se Miyatoa ärsyttikin. Hänen upea tammansa oli saanut kärsiä ja Andrea oli voinut kävellä paikalta kahta kättä heiluttaen pois.

"Oh, onneksi ei pahempaa. Mutta Cora-parka!"
Kunhan Baby tottuisi uuteen ympäristöönsä, he voisivat alkaa tehdä pidempiä lenkkejä. Tutustua luontoon, joka oli niin kovin erilainen kuin kotona, jossa aurinko porotti kuumana. Täällä hän ei vielä ollut onnistunut näkemään kuin kalpean kajon pilvien lomasta.
"Oletko sinä kunnossa, muru? Tarkoitan, tuollaisen on täytynyt olla henkisesti aivan hirveää."

"Olen, nyt kun tiedän että elämäni nainen tulee kuntoon." Miyatolla toki oli myös ihana miesystävänsä, mutta se ei liittynyt keskusteluun

Miyaton vastaus hymyilytti Marigoldia, ja ellei hän olisi ollut hevosen selässä, hän olisi saattanut vinkaista ääneen huomautuksen suloisuudelle. Ehkä jopa loikata miehen kaulaan ihan vain silkasta tunteenliikutuksesta.
Mutta hevosten kanssa hän oli erilainen, rauhallisempi.
"Kuinka muuten päädyit tulemaan Iso-Britanniaan?"

"Tulin tänne alunperin valmentautumaan ja kilpailemaan Euroopassa isoissa kisoissa. Kävin Amerikassa välissä ja palasin valmentamaan." Hän jätti mielellään loukkaantumisensa jakamatta.
"Sinä tulit töiden perässä?"

"Wow, kuulostaa hienolta. Minä olen nyt ensimmäistä kertaa poissa kotoa."
Koti tarkoitti tässä tietenkin Texasia. Marigold ei ollut matkustellut kovinkaan paljon edes Yhdysvaltojen rajojen sisällä, yliopistokin oli ollut lähellä kotia, jotta hän saattoi jatkaa töitä viikonloppuisin ja muinakin mahdollisina vapaahetkinään.
"Jep. Ystäväni etsi yritykseensä hevosasiantuntijaa, joten päätin pakata tavarani ja tulla katsomaan, miltä meren toisella puolella näyttää."
Vatsassa vihlaisi ikävä tunne, mutta Marigold pakotti sen tiehensä. Uusi mahdollisuus oli hieno asia, ei ollut mitään syytä surra.

"Sellaiset mahdollisuudet ovat parhaita. Minua pyydettiin valmentajaksi ja tulin sen mahdollisuuden perässä. Olin tosin ollut täällä aiemminkin, mutta vasta nyt rakensin elämäni tänne oikeasti."

Marigold naurahti.
"Minä kuvittelin pysytteleväni kotitilalla siihen asti, että kellahdan hautaan, mutta no, elämä vie."
Olihan kotona vielä kaksi sisarta auttamassa, joten eiköhän siellä pärjättäisi ilman häntäkin.
"Isäni on alkujaan täältä kotoisin, mutta ranchilla oli niin kiire, ettemme koskaan tulleet käymään. Kuinka muuten koet sopeutuneesi?"

"Aww. Minun äitini on syntyjään amerikkalainen ja en koe syyllisyyttä siitä etten ratsuta tilan nuoria kilpalupauksia enää." Miyato pärskähti pehmeästi. Luojan kiitos.
"Hyvin. Viihdyn Englannissa."

"Meillä keskityttiin kuntouttamaan ja uudelleenkouluttamaan hevosia, kasvattamisen ohella."
Jostain kauempaa kuului auton moottorin ääni, joka sai Babyn kääntämään korviaan. Se oli kuitenkin kaukana, ja jo loittonemassa.
"Ihana kuulla! Minä onnistuin jo pahoittamaan kämppäkaverini mielen, ensimmäisenä päivänäni."
Marigold hymyili, vaikka se sai hänet vieläkin tuntemaan olonsa ikäväksi.

"Äitini kasvattaa kenttäratsuja. Hän kilpaili lajin huipulla ennen syntymääni." Oli siis loogista, että heillä keskityttiin kilparatsuihin.
"Ai? Voi ei. Onneksi asun yksin."

"Oh, asuuko äitisi yhä Yhdysvalloissa?"
Ei sillä, että hevospiirit olisivat olleet riittävän pienet, jotta kaikki tuntisivat toisensa, mutta utelias mikä utelias. Baby näytti päässeen yli epäilyttävästä puskasta ja askelsi nyt rauhallisesti eteenpäin, kaula rennon matalana.
"Se oli aivan hirveää, emme oikein ymmärtäneet toisiamme. Mutta en siltikään tiedä, osaisinko asua kokonaan itsekseni."

"Asuu, Phoenixissa edelleen kotitilalla." Mies vastasi hymyillen.
"Annalynn Caloun, jos kuulostaa tutulta." Nainen oli amerikkalaisen kenttäratsastuksen suuri nimi 70- ja 80-luvuilta.
"Kämppiksesi on britti? Ei heistä kannata välittää. He tottuvat sinuun ja sinä heihin. Britit ovat vähän.. Nihkeitä ja siveitä joskus."

Marigold räpäytti silmiään, mutta pian hänen katseensa kirkastui.
"Totta kai! Äiti puhui hänestä. Ja hänen hevosistaan. Minulla oli kuvakin... Olisihan minun pitänyt tunnistaa nimi, kun esittelit itsesi."
Se, että nimi nousi esiin juuri täällä, aivan toisessa maanosassa, oli riittänyt hämäämään.
Marigold hymyili kiitollisena miehen vakuuttelulle siitä, että britit kyllä tottuisivat häneen.
"Kiitos, toivon tosiaan niin! Samassa taloudessa asuu itse asiassa kaksi brittiä, yksi arizonalainen ja yksi maailmankansalainen, joten joukko on ihastuttavan värikäs. Puhumattakaan horoskoopeista..."

"Rosingsissa asuu yksi äitini kasvattikin." Miyato naurahti pehmeästi.
"Huzzle on minun entinenn kilpahevoseni, mutta myin sen pois." Ja hämäsihän Miyaton nimi, koska nimi oli selvästi japanilainen, ei suinkaan amerikkalainen.
"Minä en ymmärrä horoskoopeista mitään, pahoittelen. Mutta kuulostaa kyllä kieltämättä mielenkiintoiselta joukolta."

"Äitisi kasvattamat hevoset ovat upeita! Olen tosin päässyt ihastelemaan niitä vain kuvissa ja tuloslistoilla, mutta wow."
Marigold hymyili aurinkoiseen tapaansa.
"Onhan se melkoinen joukko, kieltämättä."
Pearlin käytös oli saanut hänet hämmentymään, mutta varmasti hän onnistuisi vielä luomaan yhteyden heidän välilleen.
"Milloin syntymäpäiväsi on?"

"Huzzle ei ole parhaasta päästä, mutta se on edistynyt upeasti. Siitä tulee vielä mahtava." Miyato hymyili leveästi.
"Ai minun? Yhdeksäs syyskuuta. Ja olen syntynyt vuonna -92, jos sillä tiedolla tekee jotakin."

"En epäile yhtään! Ehkä pääsen näkemään sen joku kerta tallilla."
Baby oli alkanut todella rentoutua ja keskittyä liikkumaan eteenpäin sen sijaan, että olisi yrittänyt etsiä uhkia polunvarren musikoista. Marigold taputti hyväntyylisesti hevosen kaulaa.
"Oh, olet siis neitsyt! Ja kolme vuotta minua nuorempi, mutta valmentaja jo, wow... Ei ihme, että päädyit hevosalalle, eläimet ovat usein lähellä neitsyiden sydäntä. Mutta muru, kannattaa varoa, ettet suhtaudu itseesi liian kriittisesti."
Miyato olisi merkkinsä puolesta sopinut hyvin yhteen Wesleyn kanssa, mikä sattuma!

Miyato yskäisi pehmeästi. Siitä ei ollut kauan, kun hänen psykologinsa oli sanonut samasta asiasta. Hän oli liian kriittinen itseään kohtaan. Tosin, hän oli koettanut työstää sitä.
"Kilpailin kansainvälisesti, joten olen hyvä valmentamaan junnuja" Mies naurahti pehmeästi.

"Se on varmasti palkitseva työ!" Marigold totesi. Ei ollut vaikea kuvitella Miyatoa valvomaan nuorten ratsastajien edistymistä.
"Neitsyillä on analyyttinen mieli, joten siitä on varmasti hyötyä. Toki nämä ovat karkeita yleistyksiä, planeettojen asemat vaikuttavat huomattavasti monimutkaisemmin... Voisin laatia sinulle kunnon kartan, jos tahdot."
Marigold oli melko varma, ettei taivaan harmaassa sävyssä ollut tapahtunut lainkaan muutosta koko sinä aikana, jonka hän oli viettänyt Northumberlandissa. Uskomatonta!

Miyato naurahti toisen tarjoukselle. Kuulostipa se ihanalta tarjoukselta.
"Olet aika oikeassa, eli tuskin tarvitsen karttaa. Tunnustan olevani analyyttinen ja aika ankara itselleni."

"Voi muru, ei siitä olisi lainkaan vaivaa!" Marigold vakuutti.
"Kun olit niin hirvittävän ystävällinenkin, otit meidät mukaan maastoon. Joten nykäise vain hihasta, jos kuitenkin kiinnostut."
Marigold oli jo päättänyt lukea miehen ystäväkseen.

"Minä kerron kyllä." Miyato naurahti. Polku alkoi näyttää mukavan tasaiselta.
"Ravataanko vähän? Pian tulisi sopiva paikka laukata. Cora ei ole vuoteen saanut laukata, joten tämä on sille suuri riemun päivä."

"Hienoa!"
Marigoldin hymy suorastaan säteili hyvää mieltä.
"Ravataan ihmeessä. Baby-parkakin on joutunut olemaan muutaman päivän varsin vähällä liikunnalla, joten sekin riemastuu, vai mitä, tyttö?"
Baby ei kerännyt loputonta määrää hullya energiaa, vaikka liikunta olisikin jäänyt vähemmälle, mutta kyllä sen huomasi nauttivan vauhdikkaammastakin menosta.

Cora lähti liikkeelle suorastaan huomaamattomasta myötäyksestä. Tamma korskahti pehmeästi, nostaen hyvin lennokkaan ja innokkaan ravin, korvien sojottaessa eteenpäin. Selässä istuva mies silitti tamman kaulaa. Pienen ravipätkän jälkeen hän heilautti kättään ylös.
"Laukka!" Ruunikonkimo nosti laukan pelkän sanan kuullessaan, heittäen päätä ylös innoissaan. Miyato piti hevosen hyvin hillityssä vauhdiss,a nauraen.

Vaikka Babylla olikin harjoiteltu myös englantilaistyylistä ratsastusta ja fiksu hevonen osasi jo varusteiden perusteella päätellä, kumpaa suoritusta siltä toivottiin, oli se silti varsin innokas ennakoimaan. Kun Cora siirtyi raviin, palomino olisi mielellään ampaissut suoraan perään, mutta Marigold varmisti, että se oli varmasti kunnolla tuntumalla, ennen kuin kannusti ratsunsa raviin.
Baby-parka, sekin kamppaili kahden kulttuurin välillä.
Cora näytti nauttivan päästessään vauhtiin, ja Marigold ei voinut olla itsekin hymyilemättä ilahtuneen hevosen puolesta. Babykin pärskähti hyväntuulisesti ja nosti laukan halukkaasti, haluamatta jäädä liiaksi jälkeen.

Cora nosti päätään ja kolisteli kuolainta suussaan. Kimo halusi mennä kovempaa ja ratsastaja joutui todella hillitsemään itseään. Miyato istui raskaasti satulaan, hidastaen tammansa käyntiin.
"Ei uskalla enempää. Pelkään jalan puolesta."

Baby oli aikaisemmin ollut leppoisan rauhallinen, kenties osittain keskittyessään hämmästelemään uutta ympäristöään, mutta kerran laukkaan päästyään se olisi mielellään jatkanut nopeasti ja kovaa. Se ei quarterina ollut ehkä rotunsa nopein edustaja, mutta vauhtia sillä olisi silti riittänyt.
"Anteeksi, Babygirl, mennään nyt kaverin tahdissa", Marigold hyrisi hevoselle hidastettuaan sen ensin Miyaton esimerkkiä seuraten käyntiin.
"Cora näytti todella nauttivan", hän jatkoi, suunnaten nyt sanansa Miyatolle.
"Kultaparka, sillä olisi selvästikin riittänyt vauhtia."

Miyato naurahti tammansa selässä, hyssytellen samalla sveitsiläistä tammaansa.
"Niin olisi. Ehkä vielä joskus se saa juosta nummilla kunnolla." Vielä Miyato ei ollut valmis ottamaan riskiä.

"Aivan varmasti saa", Marigold totesi kannustavasti. Kultainen Baby puhisi hieman, mutta alkoi jo päästä yli siitä, ettei vauhdikas tahti tällä kertaa jatkuisi tämän pidemmälle. Marigold lupasi sille mielessään pidemmän maastolenkin seuraavalla kerralla.
"Se kulkee jo nyt kauniisti, eikä kehoon näytä syntyneen turhaa jännitystä, joten jalka ei arista. Uskomattoman hienoa työtä sekä hoitotiimiltä että Coralta itseltään. Ja sinulta."

Miyato hymyili. Hän oli omistautunut tamman kuntouttamiselle aivan idioottimaisella tarmolla.
"Kiitos. Kaikki ne tunnit, jotka istuin valvomassa Coran laiduntamista kesällä, saivat merkityksen. Ehken ollutkaan neuroottinen hullu."

"Voi muru, neuroottinen hullu on tuosta kaukana! Sinä selvästi välität hevosestasi. Ja Cora heijastaa kiintymystäsi takaisin. Sellaista on ihana katsella."
Marigold oli elämänsä aikana viettänyt tuhansia tunteja valvomassa kuntoutuvan hevosen vierellä. Kun kyseessä oli vielä oma ratsu, tilanne oli varmasti vielä kamalampi. Jos Babylle tapahtuisi jotakin...
"Sinun täytyy vain muistaa pitää huolta myös itsestäsi. Eikä vähiten siksi, että hevoset ovat äärettömän herkkiä olentoja. Jos itse ei voi hyvin, ne kyllä vaistoavat sen."
Babyparka oli kipeyttänyt selkänsä varottuaan liikaa liikkeitään sen jälkeen, kun Marigold oli loukannut itsensä lennettyään pahasti alas. Siunattu eläin tuntui aistineen hänen kipunsa vähänkään töyssyisemmässä menossa.

Marigold oli pelottava. Miyato pelkäsi paljastavansa hieman liikaa, pidettyään tähän asti hyvin salaisuutena oman päihdeklinikalla käymisensä.
"Voin hyvin kun hevoseni voi hyvin." Miyato käänsi tammansa kohti tallia vievälle polulle. Pitäisi malttaa pitää lenkki lyhyenä, kun jalkaa oli rasitettu tavallista enemmän.

Marigold naurahti pehmeästi.
"Olet ihastuttava, muru. Ymmärrän, mitä tarkoitat. Kun tiedän Babyn olevan kunnossa ja onnellinen, tunnen itsekin oloni paremmaksi."
Se oli yksi syy siihen, miksi hän oli valinnut Rosingsin. Siitäkin huolimatta, että loppukuukausi saattaisi kulua pelkällä lisukkeettomalla pastalla, hän halusi tärkeimmälleen vain parasta. Välimatka tosin aiheutti Marigoldissa hienoista hermostusta, sillä aiemmin hän oli saattanut koska tahansa kävellä tervehtimään hevostaan. Mutta Baby tuntui rauhalliselta, joten hän yritti olla itse hermoilematta liikaa.
Maasto alkoi näyttää tutummalta - tai ehkä se vain johtui siitä, että kaikki näytti vielä toistaiseksi Marigoldin silmään varsin samanlaiselta.
"Tämä polku palaa takaisin tallille päin, eikö?"

Marigoldin ah-niin-amerikkalainen tapa innostua kaikesta, murutella kaikkia... Se toi amerikkalaisjapanilaiselle mieleen kotimaan ihmiset ja sai hänet hymyilemään leveästi.
"Kyllä. En halua venyttää lenkkiä liikaa ja ottaa riskiä hienon toipumisen jälkeen."

"Uskomatonta, kuinka moni tekee sen virheen, että aloittaa liian raskaasti kuntoutuksen jälkeen. Vaikka tavallaan ymmärrän, kun rakas hevonen vaikuttaa niin onnelliselta päästessään viimein liikkumaan... Mutta silti, rakkaus on myös rajojen asettamista."
Baby hörähti, mutta todennäköisesti se vain reagoi alkaessaan tunnistaa ympäristönsä.
"Mutta ehkä minulla on toivoa oppia tuntemaan seudut. Kotona saatoin aina luottaa siihen, että Baby osasi kyllä kotitallille siinä vaiheessa, kun minun säälittävät ihmisenvaistoni pettivät. Täällä en uskalla mennä laskemaan sen varaan, aivan vielä."

"Se on juuri sitä." Miyato ei halunnut antaa kenttähevosen riehaantuvan liikaa. Sillä jos se riehaantuisi, Coraa ei pitelisi mikään.
"On on. Polut on merkitty hyvin ja tallilla on varmasti kavereita maastolenkeille. Pidemmillekin."

"Hienoa. Baby rakastaa päästä maastoon. Pienetkin pyörähdykset tekevät sille hyvää."
Rosingsissa ei tosin tarvinnut onneksi murehtia siitä, että hevoset olisivat joutuneet seisomaan onnettomina karsinoissaan. Babyn kivuttomasta kotiutumisesta päätellen henkilökunta osasi asiansa.
"Pelkään tosin, ettei minulla pian riitä sille aikaa niin paljon kuin haluaisin, muruparka. Meidän olisi tarkoitus etsiä Animal Kingdomille muutama hevonen, joten niissä tulee olemaan työtä."
Ei hän Babya hylkäisi, muutenhan olisi ollut kaikkein paras jättää se kotiin. Mutta järjestelyjä täytyisi kenties siinä vaiheessa miettiä uudelleen.

"Vau, onnea projektiin. Ja jos joskus kaipaat sille ylimääräistä liikuttajaa, voin aina kipaista maastossa tai ratsastaa läpi kentällä. En hyppää." Miyato ei ollut hypännyt sen pian kolmen vuoden takaisen tammikuun jälkeen.

Uskomatonta kyllä, Miyaton sanat saivat Marigoldin hetkeksi täysin hiljaiseksi.
"Voi muru, olet aivan liian kultainen!" hän henkäisi sitten, liikuttuneena. Mies oli uskomattoman huomaavainen tarjoutuessaan avuksi.
"Babykään ei ole koskaan ollut erityisen innokas hyppääjä. Vaikka ei sen rakenne olekaan aivan yhtä takapainoinen, kuin joillakin quartereilla. Onko hyppääminen sinulle haasteellista?"
Marigold ei tarkoittanut pahaa, mutta puhui toisinaan ennen kuin ajatteli.

Miyato nielaisi. Ei hän tiennyt. Hän oli viettänyt elämästään vuosia esteradoilla, maastossa ja kentällä, joten hän varmasti kykenisi hyppäämään, ainakin tuen kanssa.
"Tavallaan se on."

Jopa Marigoldin kaltainen hölösuu huomasi, että aihe oli selvästikin miehelle vaikea. Naisen vaaleat kulmat kurtistuivat huolestuneesti.
"Voi muru, jos et tahdo puhua siitä, niin ei sinun tietenkään ole pakko", hän kiirehti toteamaan, Wesleyn kanssa käydystä keskustelusta hieman viisastuneena.
"Toivon kuitenkin, ettet joudu hautomaan ajatuksia yksinäsi, ethän?"

Miyato hymähti ja kääntyi katsomaan kansallisuuden kanssaan jakavaa naista olkansa yli.
"Ei se ole mikään salaisuus. Kaaduin estekisoissa 2015 ja toinen jalkani on polvi mukaan lukien proteesi. En ole hypännyt sen jälkeen."

Marigoldin silmät pyöristyivät. Ei niinkään järkytyksestä kuin myötätunnosta, jota hän tunsi Miyatoa kohtaan.
"Voi ei! En voi edes väittää osaavani kuvitella, millaista sinulla on ollut! Ihanaa, että olet päässyt palaamaan ratsaille."
Hän tutki miehen kasvoja, kulmat mietteliäässä kurtussa.
"Kuinka olet toipunut? Noin valtavat mullistukset saattavat jättää niin mieleen kuin kehoonkin lukkoja, jotka kestävät vuosikaudet."

Miyato hymyili naiselle. Nyt hän ei edes valehtelisi kun sanoisi olevansa kunnossa.
"Hyvin. Siksi olin Amerikassa ja elämä täällä sujuu hyvin. Käyn edelleen puhumassa asioista kyllä. Olen psykologian BA, en jättäisi itseäni siihen tilaan."

Marigold vastasi helpottuneena Miyaton hymyyn.
"Voi miten hienoa, muru. Olen hirvittävän onnellinen puolestasi!"
Eikä hän edes valehdellut. Siitäkään huolimatta, etteivät he olleet tunteneet toisiaan todennäköisesti vielä tuntiakaan. Mutta Marigoldilla oli suuri sydän, suurempi kuin hänen älynsä, tapasivat monet kotipuolessa mieluusti huomauttaa.
"Puhuminen on niin kamalan tärkeää. Sanomatta jäävät asiat vaikuttavat suoraan hyvinvointiin, fyysiseenkin, vaikkeivat kaikki sitä haluakaan myöntää. Olet muuten ehtinyt tehdä elämässäsi ihailtavan paljon."

Marigold saarnasi tietämättään syntiselle. Miyato oli juonut liikaa, käyttänyt väärin masennus- ja kipulääkkeitään... Kaikkea. Eristäytynyt ystävistään. Tehnyt kaiken kuten ei saanut.
"Tiedän. Siksi halusin hoitaa asiat." Hän pysäytti Coran pihaan, jalkautuen selästä myös väärältä puolelta.

"Se oli äärimmäisen fiksu päätös", Marigold huomautti hyväntuulisesti, tietämättä, kuinka lähellä kuilua Miyato oli ollut. Jos nainen olisi tiennyt, hän olisi ollut huomattavasti huolestuneempi. Ja tarjonnut todennäköisesti apuaan, sillä sellainen hän oli. Soita ihan mihin aikaan tahansa, jos siltä tuntuu -tyyppiä.
Baby nopeutti askeleitaan, kun tuttu talli alkoi lähestyä. Tietenkin ruuan houkuttamana, rakas ahmatti.
"Kuinka muuten voisit pitää huolta Corasta, ellet olisi itse kunnossa."
Marigold taputti ratsunsa kaulaa ja laskeutui alas satulasta. Tällä kertaa hän ei enää kiinnittänyt huomiota miehen peilikuvana suoritettuun jalkautumiseen.
"Oli todella mukavaa. Kiitos, että otit meidät mukaan."

Miyato taputti Coran kaulaa, hymyillen.
"Ole hyvä. Oli mukava saada kotoisaa seuraa. Mennääs kylmäämään jalkasi." Miyato heilautti kättään hyvästiksi Coralle. Hän poistui tallin pihalta juuri, kun parkkipaikkaa kohti astelevan naisen laukun sisältö levisi kivetykselle.
"Saatana!" Vanessa sihahti, kumartuessaan kauhomaan tavaroita laukkuunsa.

Marigold oli aikeissa seurata Miyatoa ja Coraa sisälle, mutta terävä kiroaminen sai hänet seisahtumaan ja kääntämään päätään äänen suuntaan. Myös Babyn korvat kääntyivät äänen suuntaan, mutta sen katse oli suunnattu oviaukkoon, josta Cora oli aiemmin astellut sisälle.
"Oi ei!" hän hengähti myötätuntoisesti nähdessään laukun levinneen sisällön, ja luottaen siihen, ettei käynnin jälkeen rentoutunut Baby järjestäisi ongelmia, kumartui poimimaan jalkoihinsa pyörähtäneen purkin ojentaakseen sen naiselle.
"Onko kaikki hyvin, sugar?"

Vanessa vilkaisi purkkia ojentavaa naista, heittäen hyvin kotikutoisesti liukuvärjättyjä hiuksiaan pois kasvoilta.
"On. Kuka tuli autolla jossa on Animal Kingdomin logo?" Jos se olisi se kelvoton naistennaurattaja, Val kävisi työntämässä miehen lantalaan.

Marigold räpäytti yllättyneesti silmiään kuullessaan naisen mainitsevan Animal Kingdomin.
"Oh, se olin minä."
Hänen kasvoilleen kohosi iloinen hymy kuten aina, kun hän ajatteli uutta työpaikkaansa. Hän tosin hymyili muutenkin paljon, joten ilahtumisen aihe olisi aivan yhtä hyvin voinut olla uudelle tuttavuudelle puhuminen. Muukalainen on vain ystävä, jota et ole tavannut, eikö niin?
"Joudun lainaamaan sitä, ennen kuin saan hankittua oman kulkupelin."

Naisen ilme valahti. Eikä se valahtanut aurinkoiseen hymyym vaan aivan muuhun.
"Ai. Taas se peluri sai uuden naisen. Mahtaa olla jonoa oven takana."

Marigold räpäytti hämmentyneenä silmiään.
"Anteeksi, en tainnut nyt oikein ymmärtää?" hän sopersi, yrittäen epätoivoisesti keksiä, mitä kirjoittamatonta brittiläistä sääntöä oli mennyt rikkomaan. Voi Luoja, hänen olisi ehdottomasti hankittava jokin kirja, kai sellaisia oli kirjoitettu? Etiketti hölmöille amerikkalaistytöille, jotka toistuvasti aiheuttivat mielipahaa?
Odotteluun tottunut Baby painoi turpaansa toiveikkaasti kohti maata, vaikka kivetyksen välistä ei pistänytkään esiin heinää. Kotona hän olisi voinut jättää sen käskystä odottamaan paikoilleen, mutta vieraiden keskellä se ei olisi ollut hyvä ajatus.
"Onko jokin vialla, muru?"

Onko jokin vialla? Sano terveiset sille helvetin susikuiskaajalle. Toivottavasti ne vaikka purisivat haaroihin." Knoxista Vanessa siis puhui.

Marigoldin silmät räpsähtivät uudelleen.
"Knoxille?" hän viimein onnistui yhdistämään, tai pikemminkin heittämään arvauksen sanan 'susikuiskaaja' perusteella.
Ikävä, kylmä tunne levisi vatsaan, samalla kun naisen kulmat kurtistuivat.
"Kuule, en tosiaan tiedä, mitä on tapahtunut, mutta puhut ystävästäni hirvittävän ikävään sävyyn. Minun täytyy hoitaa Baby kuntoon, mutta jos tahdot jutella, voin tarjota kahvit sen jälkeen. Tai teet? Täällähän on kahvila, eikö olekin?"

"Juuri sille." Vanessa sähähti, tunkien laukkuaan kiinni kiukkuisena.
"Joo, on ja en ole palaamassa töihin voidakseni puhua siitä mulk.. Ystävä? Haha! Vain uusi nainen jonossa."

Marigoldin sydän alkoi jyskyttää kovempaa, ja hän tunsi punan kohoavan poskilleen.
"Me työskentelemme yhdessä!" hän huomautti puolustellen. Ei itseään vaan miestä, jota naisen sanat pilkkasivat.
"Muru, en tosiaan tiedä, mitä sinulle on tapahtunut, ja haluaisin todella tietää, mikä mieltäsi painaa. Mutta en tiedä sitä, että puhut maailman kultaisimmasta miehestä tuolla tavalla!"
Babyn pää nytkähti pystyyn ja korvat kääntyivät häntä kohden äänen kohotessa.

"Kultaisin? Kultaisin?" Olkoonkin että Knox oli viehättävä mies ja hän oli saanut silittää tiikeriä. Ja kettua.
Silti.
"Se mies on naisia naurattava kusipää, joka ajattelee haaroillaan."

Marigoldin silmät pyöristyivät järkytyksestä.
"Lopeta!" hän hengähti, olisi saattanut tehdä muutakin, ellei olisi halunnut pysyä rauhallisena Babyn vuoksi. Hevonen tuntui jo nyt imevän hänen hermostuneisuuttaan, se höristi korviaan ja vaihtoi painoa puolelta toiselle.
"Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua noin! Tuollaisesta puheesta voisi saada syytteen kunnianloukkauksesta!"
Marigoldilla ei ollut aavistustakaan, mikä naisen oli suututtanut, mutta hän tiesi - ainakin uskoi koko sydämestään - ettei Knox voisi ikinä tehdä mitään kammottavaa.

Pilkallinen nauru täytti pihan. Muustakin kuin puheesta huomasi, että nainen oli amerikkalainen.
"Ehkä Amerikassa! Täällä sitä kutsutaan totuudeksi!"

Marigold hätkähti, kun nainen purskahti nauruun ja olisi ottanut askeleen kauemmas, ellei Baby olisi ollut hänen reitillään.
"Mitä Knox muka on sinulle tehnyt?" hän tiedusteli, yrittäen pitää äänensä mahdollisimman rauhallisena. Ehkä nainen ei ollutkaan aivan kunnossa. Ehkä hänellä oli ollut huono päivä? Hänhän oli puhunut töistään aiemmin.
"Jos sinulla on jokin vialla, rakas, kerro minulle, niin voin auttaa. Voinko soittaa jollekulle?"

Vanessalla oli tosiaan olnut huono... Jokin. Kaikki. Elämä!
"Ei tarvitse, kiitos vain. Ja mitäpä luulet? Kuka  tahansa nainenhan riemastuisi saadessaan tietää olleensa välillisesti ainakin tusinan kanssa sängyssä. Mikä ihana uutinen!"

Puna Marigoldin poskilla syveni.
"Ei Knox ole sellainen!" hän puolusti. Totta kai hän tiesi, että Knox oli samalla tavalla vapaa sielu, kuin hän itsekin, joka ei välittänyt turhista nimikkeistä. Ja totta, mies saattoi monessakin asiassa toimia ennen kuin oli ajatellut asiat loppuun.
Mutta tämä nainen puhui miehestä aivan hirveällä tavalla.
"Kuka sinä oikein olet?"

"Juuri sellainen. Myönsi kysyttäessä ihan itsekin kaikki naisensa. Ja mitä se sinulle kuuluu?" Ei Vanessaa kiinnostanut jaella nimeään.

"Haluan tietää, kuka oikein olet, kun kuljet syyttelemässä ystävääni ties mistä kamaluuksista!"
Oliko kyse jostakin vanhasta suhteesta? Marigold koki inhottavan paluun takaisin Texasiin ja aikoihin, jolloin Pearl oli ollut samalla tavalla vihainen Knoxille.
"Ei ihmistä voi omistaa!"
Hän veti syvään henkeä, yritti muistuttaa itselleen, ettei viha kantanut pitkälle.
"Sinulla on selvästikin hirveän huono olla. Haluaisin auttaa. Krysopraasi katkaisee negatiivisuuden kehän ja auttaa pääsemään irti katkeruudesta ja kuukivi karkoittaa negatiivista energiaa. Niistä voisi olla sinulle hyötyä."
Rakasta, älä vihaa.

"Ei voikaan. Mutta voisi edes kertoa mitä tekee, jolloin toinen voisi valita mitä haluaa, ennen kuin saa itse tietää olevansa jonossa muiden kanssa." Vanessa jäi tuijottamaan amerikkalaista suu auki.
"... Sovit sinne täydellisesti."

"Siinä on varmasti täytynyt tapahtua jokin väärinkäsitys", Marigold yritti, haluamatta uskoa, että hänen kiltti, kultainen - joskus hölmö - Knoxinsa olisi tahallaan pahoittanut naisen mieleen. Hän nielaisi tämän huomautuksen, ja kysyi sen sijaan:
"Oletteko puhuneet asiasta? Puhumattomat asiat kerääntyvät kehoon huonoksi energiaksi, joka puolestaan aiheuttaa pahaa oloa."

"Joo. Se että hän kuvitteli voivansa pitää minua varavaihtoehtona." Vanessan itsetunto oli kuitenkin huono. Hän oli muodokas, kyllä, mutta myös pyöreä ja ei varmasti monenkaan miehen ensivalinta hieman kertyneen vatsansa ja selluliittisten reisiensä kanssa.
"En. Minulla ei ole mitään asiaa sille miehelle. Toivottavasti sinulla on mukavaa Pearlin kanssa. Kai hän palkkaa omaa haaremia nyt sinne, ettei tarvitse mennä kotia kauemmas."

Marigoldin käsi liikahti kohti naisen kasvoja ennen kuin hän ehti estää itseään, avokämmen poskea vasten. Onneksi sentään vasen käsi, joten iskuun ei pakkautunut liikaa voimaa, oikea piteli yhä turvallisesti Babya aloillaan.
Marigold ei yksinkertaisesti kestänyt hirvittäviä sanoja, joita tämä nimensä itsellään pitänyt nainen suolsi suustaan.

Vaaleahiuksinen nainen jäi tuijottamaan toista suu auki. Oikeasti?
"... Pidä poikaystäväsi, älä valita minulle kun pilvilinnasi repeävät ja hän paljastuukin kusipääksi." Hän oli jo jatkamassa matkaansa.

Marigold hengähti terävästi ja painoi käden järkyttyneenä suulleen.
"Anteeksi, en olisi saanut lyödä!" hän henkäisi kauhistuneena. Voi Luoja, miten kaikki saattoi hetkessä mennä niin pahasti pieleen?
Baby kuopaisi kivetystä levottomasti kaviollaan ja puisti päätään. Marigold hipaisi hevosen kaulaa ja kääntyi katsomaan jo pois päin suuntaavaa naista.
"Olen pahoillani! Ei kai sattunut pahasti? En tarkoittanut..."
Hän oli liian järkyttynyt edes korjatakseen, ettei Knox ollut hänen poikaystävänsä. Ei sillä, että se olisi kuulunut kenellekään.

Vanessa kääntyi katsomaan naista.
"Ei. Et toki. Eihän kukaan koskaan tarkoita mitään. Antaa mennä vain, kyllä minua saa lyödä. Eihän minulla väliä." Sitten hän jatkoi matkaansa kohti autoaan.

Naisen sanoissa olisi ollut niin monta kohtaa, joihin Marigold olisi halunnut puuttua.
Että hän ei tosiaan olisi saanut lyödä. Ettei nainen ansainnut sitä, kukaan ei ansainnut. Ja että tämä oli arvokas juuri sellaisena kuin oli. Että kaikki varmasti selviäisi, jos he istuisivat rauhallisesti alas keskustelemaan.
Mutta Baby vaati hänen huomiotaan, ja nainen oli jo ehtinyt kauas. Marigold räpytteli silmiään, hän ei itkisi taas (jos toista kertaa lyhyen ajan sisään!), ja mutisi, ei tarkalleen kenellekään:
"Anteeksi..."
Hän tunsi voivansa fyysisesti pahoin (kaikki ne negatiiviset tunteet), lähtiessään taluttamaan Babya sisälle talliin. Ainakin hän voisi hoitaa hevosensa kuntoon, jollei mitään muuta.
Voi Luoja...

Hyvä on, iltapäivä ei ollut sujunut aivan niin kuin Marigold oli toivonut. Hänellä oli vieläkin kammottava olo, vaikka Babyn kanssa puuhastelu olikin rauhoittanut hänen mieltään hieman. Pitäisi ehdottomasti pyytää kunnolla anteeksi. Nainenhan oli sanonut työskentelevänsä täällä, eikö? Heillä oli siis hyvä todennäköisyys törmätä toisiinsa uudelleen. Kaikki selviäisi.
Ulkona taivas näytti valahtaneen metrejä alaspäin, harmaa massa tuntui vellovan aivan pään yläpuolella ja vihmovan vettä niskaan. Marigold nykäisi metsänvihreän takkinsa hupun niskaan ja suuntasi kohti parkkipaikkaa, jonne oli koko sotkun aloittaneen auton parkkeerannut.
Hänen oli ollut tarkoitus työskennellä huomenna Babyn kanssa kentällä, mutta jo keli pysyisi yhtä kehnona, ehkä maneesi olisi parempi vaihtoehto? Baby rakasti kesäisiä, lämpimiä kuuroja, mutta tasainen, melkein sumunkaltainen sade saattaisi olla jopa sille liikaa.
Ajattelematta asiaa sen pidemmälle Marigold kääntyi maneesiin johtavalle tielle. Hän voisi tarkistaa tilat etukäteen. Tilojen käyttöhän kuului täyshoitoon, eikö niin?
Tietyllä amerikkalaisella maailmanomistajuusasenteella saattoi olla vaikutusta siihen, ettei Marigold tullut ajatelleeksi, että maneesi saattoi olla käytössä, ennen kuin pysähtyi katsomon laitaan ja näki ratsukon kentällä. Hevonen oli niin uskomattoman upea, että hän jäi katselemaan sitä sen sijaan, että olisi perääntynyt hyvän sään aikana.

Artemis oli ratsastanut ensin uuden irlantilaisvahvistuksensa ja siirtynyt sitten ratsastamaan omaa oriaan. Vaikka Amadeus oli vanhempi ja tasoltaan hieman huonompin kuin Quintessence, irlantilaismies huomasi olevansa hyvällä tuulella oman hevosensa selässä. Amadeus oli edistynyt paljon vuodessa, kiitos hyvän valmennuksen ja harjoittelun. Vaikka tarkoitus ei ollut harjoitella tavoitteellisesti, hän oli silti huomannut työntävänsä ruunikkoa kokoajan eteenpäin.
Koottu laukka, kulmasta lävistäjälle, lävistäjällä vaihdot ensin viiden askeleen välein.
Mies oli täysin ajatuksissaan, hioessaan St. Georgesin ohjelmaa oldenburginsa kanssa. Amadeus liikkui hyvin, ansaiset laukanvaihtojen jälkeen hetken kävelytauon.

Tummanpunaruunikolla täytyi olla korkeutta lähemmäs 180 senttiä. Se oli muutenkin vaikuttava näky, sellainen, joka näyttävyytensä puolesta sopisi täydellisesti elokuvaan. Marigold nykäisi huppunsa alas ja antoi sen laskeutua niskaan, nojautuen katsomon kentästä erottavaa aitaa vasten. Hevosessa tuntui olevan valtavasti energiaa, se suuntautui kauniisti eteenpäin.
Marigold olisi todennäköisesti vain ihastellut kaksikon työskentelyä hetken ja jatkanut sitten matkaansa autolle, ellei juuri silloin selän takaa kuuluva paukahdus olisi saanut häntä hätkähtämään rajusti. Ei kai ovi ollut voinut jäädä auki, niin että tuuli olisi päässyt tarttumaan siihen?

Kerrankin energia suuntautui eteenpäin oikealla tavalla. Mies nosti pian uudelleen kootun laukan, hakien nyt vaihtoja joka kolmannelle askeleelle. Hän ei kiinnittänyt huomiota avonaiseen oveen, ei ennen kuin se pamahti kiinni. Amadeus pysähtyi kuin seinään, etupää kohosi maasta ja laskeutuessaan koetti kääntyä, paetakseen paukahtanutta ovean. Ratsastaja otti nuoren hevosen paniikin rauhallisesti, pysyen vauhkon hevosen kyydissä helposti.
"Shhh, shhh, ei hätää." Artemis silitteli ruunikon kaulaa, rauhoitellen hevosta kunnolla.
"Saatanan idiootti! Millainen ääliö pitää olla, että jättää maneesin oven auki?" Sanat oli suunnattu naiselle maneesissa.

Voi Luoja!
Marigoldin ajatukset olivat keskittyneet hevoseen, joka kaikeksi onneksi näytti pysyvän ratsastajan hallinnassa. Hän keskittyi tarkkailemaan hevosta jopa siinä määrin, että kesti hetken, ennen kuin hän ymmärsi miehen karjuneen juuri itselleen.
"Kävikö kuinkaan?" hän kysyi huolestuneesti, sydän hurjaan tahtiin laukaten, huoli ensimmäisenä hevosen hyvinvoinnissa. Nainen oli melko varma, että oli sulkenut oven, ehkä ääni oli sittenkin tullut jostain muualta? Ele oli kuitenkin niin automaattinen, ja hän oli jo valmiiksi ollut niin ajatuksissaan, että ehkä sittenkin...
Hän ei tiennyt. Ei ollut varma. Ei kai hän olisi niin typerä, eihän?
"Onko täällä muka muita? Ja ei. Jos olisi käynyt, en huutaisi hevosen selästä!" Artemis sihisi, pitäen edelleen levottoman oldenburgin käynnissä. Valtava hevonen oli nyt latautunut hyvin negatiivisesti ja luutavasti sinkaisisi karkuun mahdollisuuden tullen.
"Millainen urpo sinä oikein olet? En jaksanut sanoa mitään siitä ettet ilmoittanut tulostasi viheltämällä tai muuta, sillä Amadeus ei välitä. Joku muu olisi voinut pudota."

Marigold nielaisi. Hän oli ansainnut haukut.
"Olen kamalan pahoillani."
Se, että hän oli ollut yhä tolaltaan aikaisemman riidan vuoksi, ei ollut mikään syy käyttäytyä näin. Hänen jos kenen olisi pitänyt olla viisaampi ja muistaa, että omat tunnemyllerrykset eivät kuuluneet tallille. Silloin, kun työskenneltiin eläinten kanssa, ajatusten piti pysyä kasassa. Sataprosenttisesti.
Hän kohotti katseensa hevosesta synkkäilmeiseen ratsastajaan.
"Se on todella kaunis hevonen."

Artemis ei saanut enää Amadeusta rauhoittumaan samalla tavalla. Hienoa, lupaava treeni oli mennyt siitä. Yhdessä pamauksessa. Hän ei enää saisi samaa tasoa harjoitteluun, kuin oli saanut hetki sitten.
"Se myös liikkui todella kauniisti. Ennen kuin valopää unohdit oven auki."

"Anteeksi", Marigold pyysi uudelleen. Onneksi mitään sen pahempaa ei ollut tapahtunut, mutta silti. Tällaiset hölmöt virheet saattoivat johtaa kammottaviin onnettomuuksiin. Heilläkin oli ollut kuntoutettavana hevonen, joka oli loukannut jalkansa säikähdettyään kentän laidalla yhtäkkiä soimaan alkanutta puhelinta.
"Sen liikkeet tosiaan olivat upeita. Todella hienoa, että olet saanut noin energisen hevosen liikkumaan noin hienosti!"

"Niin. Sain. En saa enää tänään." Mies huomautti närkästyneesti. Oli mennyt aikaa hakea nuoren orin liikkeisiin sellainen rentous ja pitäisi yrittää huomenna valmennuksessa uudelleen.
"Kiitos sinun." Mies vastasi nuivasti.

Kyllähän Marigold itsekin tiesi, että hevosta saisi tuskin enää työskentelemään yhtä hienosti tänään, kun se oli jo kerran hermostunut.
"Olen oikeasti todella pahoillani, muru", hän vakuutti ja yritti hakea katsekontaktia pitkään mieheen.
"Minun olisi pitänyt olla huolellisempi."

Muru? Ah. Naisella oli selvästi amerikkalainen puhetapa.
"En tiedä mistä kolosta olet mönkinyt tänne, mutta voisitko mönkiä takaisin ja murutella vaikka myyriä matkalla? En ole kenenkään muru, kiitos vain. Herra Cavanaugh välttää, jos on pakko keskustella."

Marigold räpäytti hämmentyneesti silmiään.
"Anteeksi", hän mutisi, kun ei muutakaan keksinyt.
"Texasista, läheltä Houstonia. Muutin tänne vasta. Minä..."
Hän nielaisi jälleen, kiersi sormensa vaalean letin latvan ympärille.
"Voisinko korvata tämän jotenkin?"

"Ei minua oikeasti kiinnostanut, mistä maatilalta sinä olet tänne pudonnut." Mies puuskahti ärtyneenä, ottaen pari pysähdystäm hakien edes jonkinlaista tuntumaa valtavan hevosen suuhun. Kysymys sai irlantilaisen nauramaan kolkosti, suorastaan pilkallisesti.
"Miten meinasit? Mitä muka sinulla olisi tarjota? Älä naurata."
Marigold näytti kutistuvan fyysisesti miehen sanoista. Hän oli jo käyttänyt kaiken puhtinsa hermostumalla Knoxia haukkuneelle naiselle, hänessä ei ollut enää sen enempää jäljellä puolustaakseen itseään.
"Tulin töihin", hän selitti hiljaa, kuin toivoen, että se olisi saanut miehen leppymään edes hieman. Tämän nauru sai hänet puraisemaan hermostuneesti huultaan.
"Edes... edes kahvit?"

"Rosings parkiin? Mutta et osaa edes pienintä tallietikettiä?" Mies naurahti kolkosti uudelleen. Ei tuo voinut olla vakavissaan.
"Minä voin ostaa omat kahvini. Ja mikään ei varsinaisesti vedä minua idioottien seuraa, elleivät he maksa minulle siitä."

"Ei, en, vaan..."
Marigold nielaisi lauseen lopun ja yritti estää kyyneleitä kohoamasta silmiinsä, vaikka ne jo polttelivatkin luomien takana. Olikohan Miyatokin todellisuudessa pitänyt häntä idioottina? Ottanut mukaansa vain säälistä? Tai ehkä siksi, että saisi myöhemmin naureskella ystäviensä kanssa hänen typeryydelleen? Voitteko uskoa, mitä se lehmä sanoi...
Ei. Eivät ihmiset olleet sellaisia. Eiväthän?

Ihmiset saattoivat olla, mutta Miyato ei. Sen sijaan Marigoldin suututtama irlantilaisvalmentaja sanoi suoraan, ei huudellut selän takana jälkiäteen.
"Mitä? Sano omin sanoin äläkä änkytä."

Marigold ei muistanut, milloin viimeksi oli jäänyt sanattomaksi, mutta nyt hänestä tuntui, ettei happi riittänyt puhumiseen. Ehkä sydän yritti raivata itselleen pakoreittiä puristamalla keuhkoja kasaan.
"Minun hevoseni asuu täällä", hän lopulta selitti, paljon vaisummin kuin yleensä.
"Baby."

"Kuule maalaistyttö. Sinun kannattaisi opetella huipputain tavat ja äkkiä. Jonkun muun hevosen kanssa tuo ovi olisi voinut maksaa satoja tuhansia. Täällä olevat hevoset ovat hieman toista kuin ponipihan pikkulapsille sopivat shetlanninponit." Mies ei aikonut säästellä. Pilalle mennyt treeni ärsytti.

Marigold saattoi tuntea, kuinka hänen ammatillinen itsetuntonsa musertui miehen jokaisen sanan myötä. Hän olisi halunnut selittää, että kyllä hän yleensä tiesi, mitä teki. Ettei kyse ollut mistään ponipihasta, vaan aivan oikeista hevosista. Hankalista tapauksista, joille muut eivät olleet osanneet antaa apuaan.
Ääni juuttui kurkkuun ja pakeni sen sijaan nyyhkäyksenä. Marigold painoi käden suulleen.
"Anteeksi."

Punatukkainen mies vilkaisi naista silmäkulmastaan ja tuhahti.
"Ja kovempi nahka. Ei täällä itkupillit pikkuprinsessat pärjää."

Itkupilli pikkuprinsessa joutui todella kamppailemaan, ettei olisi kääntynyt kannoillaan ja rynnännyt ulos maneesista. Hän halusi epätoivoisesti hyvittää oman typeryytensä, eikä hän ollut ollut koskaan erityisen hyvä perääntymään silloin, kun se ehkä olisikin ollut viisainta.
"Hevosesi on kuitenkin todella upea", hän yritti tarjota sovittelevaa sävyä.

"Harrastehevoseksi kyllä." Hyvä on, oldenburg oli muutakin kuin vain harrastehevonen, mutta juuri nyt tyytymätön mieli suhtautui kaikkeen vähätellen.

Marigold nieleskeli kyyneleitään.
"Niinkö? Minusta sillä on hieno rakenne ja upeat liikkeet. Energiaa ehkä vähän liiaksikin, mutta kun sen suuntaa oikein..."

"Kerrotko jotain mitä minä en tiedä?" Mies totesi kärsimättömänä. Tuo ei vakavissaan voinut kuvitella kertovansa jotakin uutta.
"Vai aiotko seistä siinä kertomassa itsestäänselvyyksiä kuin vajaaälyinen?"

Marigold sulki suunsa. Ei hän ollut tarkoittanut luennoida, kunhan oli innostunut. Hevonen oli niin uskomattoman upea.
"Anteeksi", hän pahoitteli jälleen, kun ei enää muutakaan keksinyt.
"Ehkä... Ehkä on parempi, että minä tästä lähden."

"Nytkö vasta sen oivalsit?" Mies huomautti terävästi. Hän oli tullut ainoaan tyhjään maneesiin syystä.

Viimeinenkin kyky puhua tuntui kadonneen.
"... Anteeksi..." hän hengähti tuskin kuuluvasti ja katsahti vielä kerran hevosta, ennen kuin kääntyi ja lähti kohti ovea. Tällä kertaa hän sentään tarkistaisi, että se oli varmasti kiinni.