[Y] There are no flowers, not at this time, no angels gracing the lines

Perjantai 30.1.2015

Kaikki tuntui menevän päin helvettiä. Tuuliset kelit toivat aivan omat haasteensa Meykenhoekin ratsastamiseen. Ruunan kanssa kaikki tuntui ottaneen takapakkia ja mikään ei tuntunut toimivan. Hän oli kokoajan ärtynyt ja stressaantunut, mikään ei auttanut mihinkään. Kai se oli miehen oma hermostuneisuus, joka sai hevosenkin tavallista säikymmäksi ja herkemmäksi kaikelle. Meykenhoek ei ollut hevonen, jota tuli ratsastaa kun sai tietää oman isänsä sairastumisesta. Miehellä oli todettu leukemia, hän oli saanut tiedon kolmisen viikkoa sitten. Siltikään hän ei ollut lähtenyt Irlantiin, vaan alkanut luisua melkoiseen tilanteeseen itsensä kanssa. Perjantai-ilta kotona. Moni muu olisi viettänyt sen vaikka juustotarjottimen, viinirypäleiden ja punaviinin kanssa. Ehei, Artemis oli rääkännyt itseään estesulkeisilla Hookin kanssa tallilla, sitten vetänyt pari valmennusta ja palattuaan kotiin lähtenyt juoksemaan.

Lenkiltä palatessaan Artemis tunsi maitohapot jaloissaan, oikeastaan koko kehossaan. Sen kerran jälkeen kun William oli tehnyt ruokaa, hänen keittiönsä tuskin oli nähnyt muuta kuin viiniä, viinaa, viskiä, satunnaisia salaatteja ja keittoja. Hän ei osannut elää tunteidensa kanssa, ahdistuen vain jos ajattelikin isäänsä. Hän ei ollut nähnyt miestä kolmeen vuoteen, kuten ei äitiäänkään. Eikä mies halunnut lähteä kyllä Irlantiin nytkään. Ajatuskin ahdisti. Hän oli laihtunut jo ennen tätä, saatuaan tiedon isänsä akuutista tilasta oli syöksykierre valmis.

Käytyään suihkussa tummatukkainen mies lysähti sohvalle viinilasi kädessään. Artemis laittoi television päälle, hakien digiboxin muistista vanhan mustavalkoelokuvan. Sopivaa ajanvietettä. Pitkä mies istui pienessä mytyssä sohvalla, selkä käsinojaan nojaten, jalat koukussa. Kädessä oli muhkea viinilasi, joka oli täynnä kitkerähkö juomaa. Sillä olisi hyvä turruttaa osa tuntemuksista. Williamkaan ei ollut ottanut yhteyttä. Ehkäpä mies halusi viettää perjantai-illan tyttärensä kanssa, eikö suinkaan satunnaisen seksilelunsa kanssa. Mitä sekin mies hänessä näki? Syvä huokaus karkasi kalpeiden huulten välistä. Oli ahdistavaa olla siinä tilanteessa toisen miehen kanssa. Artemis kurottautui ottamaan pöydältä iPhonensa, kirjoittaenkin jo viestin valmiiksi. Peukalo jo miltei kosketti lähetysnappia, mutta sitten hän poisti koko viestin.
Minähän en roiku kenessäkään.
Mies yritti muistella sitä kun häntä oli viimeksi sattunut. Joku oli vienyt repun, hän oli juossut perään. Tullut kaadetuksi maahan ulkona, joku veti housut kinttuun. Lopulta hän pääsi koulusta kotiin kaksi tuntia myöhemmin, kun kiersi mahdollisimman kaukaa, ettei törmäisi kiusaajiinsa. Pian vihreät silmät rävähtivät auki. Artemis oli uponnut liikaa muistoihinsa. Kolmella kulauksella koko punaviini valui kurkusta alas. Sitten olikin aika hakea viskilasi ja pullo hunajalla maustettua viskiä pöytään. Kaapissa olisi ollut salaattia, mutta hän ei halunnut hakea ruokaa. Olo oli jo muutenkin vastenmielinen eikä syöminen parantaisi sitä.

Torstai 5.2.2015

Artemiksen elämä luisui vauhdilla. Mies tiedosti sen joka aamu kun katsoi peiliin, mutta kun oli aika tehdä adialle jotakin ja lenkin sijaan syödä aamiaista tai lounasta, ei mies tehnyt asialle mitään, vaan ahdistui peilikuvastaan sietämättömän paljon. Jälleen mies näki itsensä rumana ja ei haluttavana, jopa lihavana. Hän inhosi sitä mitä näki,sellainen mitä hän oli ollut ja sitä miksi hän oli tullut.  

Mustatukkainen mies tiedosti sen ettei ollut aina ollut tällainen, yrmeä ja ilkeä ihminen. Hän halusi olla kiltti ja nautava, mutta sellaisia vain sattui. Kiltit, herkät ja hellät eivät pärjänneet täällä. William kylä pärjäsi. Eli tuonkin oli oltava vähintään narsisti, joka vielä peitteli taipumuksiaan häneltä. Onneksi kukaan ei kuullut suihkussa olevan, selvästi alipainoisen miehen ajatuksia. Hän pakotti itsensä ajattelemaan jotakin muuta, vaikka sitä nuorta oria, jota sponsori tarjosi. Se oli näyttänyt hyvältä ja kiinnostuneena hän oli kysellyt lisää. Suku oli näyttänyt oikein hyvältä kaikin puolin, eikä ollut mitään syytä miksi hän ei matkustaisi Lontooseen kokeilemaan Saksasta tuotua oria. Artemis sammutti suihkun ja astui lasisesta kopista muun kylpyhuoneen kylmään maailmaan. Muu asunto tuntui sitäkin kylmemmältä, vaikka hänellä oli kylpytakki. Vilkaisu puhelimeen kertoi ettei Deirdre ollut lähettänyt parempia uutisia Irlannista. Viimeksi isän tilan oli kerrottu huonontuneen ja nyt pari päivää oli ollut raastavaa epätietoisuutta siitä, mitä kotiin kuului. Joka päivä hän pohti Irlantiin matkustamista, mutta aina päätti olla tekemättä sitä. Äiti ei saisi nähdä häntä sellaisena, koskaan enää. Se kerta yli vuosikymmen sitten oli riittänyt ja saisi riittää. Äitinsä tuntui ikävöivän aina hänet nähdessään sitä poikaa joka hön oli ollut, ei sitä miestä jollaiseksi hän oli kasvanut. Ei naista voinut syyttää. Tuo oli tuntenut Artemiksen viisitoista vuotta, elämän alkutaipaleista lähtien ja tarjonnut mahdollisimman hyvät eväät. Sitten kaikelta vedettiin pohja.

Mustaan kylpytakkiin pukeutunut mies huokaisi raskaasti ja istui juomaan kahvia sohvalleen. Samalla hän taas poltti elektronista tupakkaansa, kaivaten seuraa. Se huono puoli erakoitumisessa oli että silloin harvoin kun seuraa kaipasi, sitä ei ollut tarjolla.