Pretty flowers give me inspiration.

// Sanna ja Alfie!//

Vapaa arki-ilta eikä keikkaa. Sen olisi voinut kuluttaa ommellen, mutta tänään Ivor päätti kuluttaa iltansa hakien inspiraatiota. Eräänlaiset... Kukkajuhlat olivat tulossa ja hän olisi siellä pääesiintyjänä. Mikä olisikaan parempi paikka hakea inspiraatiota asuun kuin Rosings Parkin miltein täydellinen puutarha? Hän käsykenteli istutusten seassa syrjemmällä. Onneksi vielä ei ollut turhan myöhä, kukaan ei pitäisi häntä aivan totaalisena friikkinä. Hän pysähtyi välillä katselemaan kukkia, ottamaan kännykällään kuvan, luonnostelemaan jotaki vihkoonsa tai kirjoittamaan vihkoonsa ylös. Hetkeksi hän istui alas, katselemaan tallille päin. Tuntui oudolta olla siellä, ei hänen pitänyt koko ikäänsä tehdä töitä hevosten parissa. Toisaalta, hän epäili ettei saisi mainetta ja kunniaa drag queeninakaan tarpeeksi, elättääkseen itsensä. Joten ehkä hän olisi tuomittu tähän. Huokaus. Ivor juoksutti sormiaan rusehtavan harmaiden hiustensa seassa huokaisten raskaasti. Eiköhän tässä olisi kohta kaikki. Kohta pitäisi suunnistaa takaisin omaan koloon, ompelemaan. Kun kämppikset eivär vielä nukkuneet.

Alfie puuhaili vihellellen varastossa ja nappasi mukaansa paitsi pensasleikkurit, lopulta myös kottikärryn ja haravan. Päivä oli ollut kiireinen hänen käytyään aamulla tallilla ja vietettyään pitkän iltapäivän kaupungilla tekemässä löytöjä töitä varten. Hän oli uusinut jonkin verran työvälinevarastoa, jonka lisäksi kierrellyt kauppapuutarhoilla varaamassa kevääksi isoja määriä kukkia ja pensaita. Rosings Parkin puutarha saisi ihan uuden alun!

Kottikärryt kulkivat kevyesti pitkin kivetystä. Oli jo hämärää, mutta puutarha oli valaistu, vaikka muutama lamppu odottikin vaihtamista. Hän huomasi jonkun kauempana, ja vaikka ei yleensä ottanut kontaktia herkästi, tuo oli hänen puutarhassaan (kuinka itsekästä!) ja häntä kiinnosti, miksi. Mies näytti harmittomalta kuvatessaan kukkia ja piirrellessään jotakin, joten Alfie otti reippaat askeleet lähemmäs - olihan siihen suuntaan muutenkin menossa.

”Hyvää iltaa”, hän tervehti liiankin muodollisesti ja punastui hieman typeryyttään. Ei tämä näyttänyt sellaiselta kaverilta, jota täytyisi teititellä. Aina kai kannatti kuitenkin olla varuillaan. Mies oli valmis kävelemään ohi, mikäli toiselta saisi ikävän vastauksen.

Ivor näytti säikähtäneeltä. Vaikka hänet yllättämään päässyt henkilö ei ollut mitenkään vaarallisen näköinen, Ivyn kasvoilla näkyi säikähdys. Hän haroi hiuksiaan, vain nyökäten tervehdykseksi. Miksei missään saanut olla yksin?
"Voin mennä jos häiritsen."
Salaa hän miltein toivoi häiritsevänsä, jotta voisi liueta luonnoslehtiöineen paikalta.

Alfie laski kottikärryt, jotta saattoi pyyhkäistä siniruudullista kauluspaitaansa suorempaan ja potkaista toisella kengällä tennistossun kärjestä tukon ruohoa pois. Hän näytti varmaan juuri siltä, että oli vain möyrinyt pitkin puutarhaa, mitä toki olikin jo osittain.
”Et toki. Oletko tallilta?” Hän ei ollut nähnyt miestä aiemmin, mutta saattoi olettaa tuon olevan töissä siellä. Harvemmin vieraita oli hänen aikanaan eksynyt puutarhaan - ehkä enemmän kesällä, kun se olisi kauneimmillaan. Hän vilkaisi pilvistä taivasta, ja hieraisi nenänpieltään. Vähän kauempana välitöntä trimmausta odottavat ikivihreät pensasaidat näyttivät kutsuvilta. Seuraavana aamuna se näyttäisi täydelliseltä, vaikka hän joutuisi käyttämään siihen aikaa pitkälle yöhön.

Ivy hymyili hermostuneesti ja katseli maata, omia varpaitaan... Mitä tahansa muuta paitsi sitä, epäilemättä puutarhuria, joka oli tullut juttelemaan. Mies nyökytteli hermostuneesti pariin otteeseen.
"Hoitaja."
Lyhyt vastaus, mutta eikai tuo enempää halunnut. Hän ei esittäytynyt vaan pysyi vaiti. Voisikohan hän mitenkään liueta hiljaa paikalta, olematta epäkohtelias?

Vieras puutarhassa oli todella hieno asia ja Alfie näki sen vain positiivisena, että joku siellä viihtyi. Kunhan ilmat lämpenisivät ja hän saisi siitä vielä kivemman, se varmasti olisi pidetty ajanviettopaikka. Hän tarttui kottikärryihin ja viittasi ujolla nyökkäyksellä eteenpäin.
”Täytyy mennä. Työt kutsuvat. Ole vain niin kauan kun haluat”, hän hymyili vienosti ja käänsi sitten katseensa kottikärryihin ja lähti lykkimään niitä eteenpäin. Toki hän olisi voinut kääntyä ja antaa vierailijan olla rauhassa. Nyt hän häiritsisi ja rikkoisi rauhan, joka eittämättä olisi houkutellut hänetkin istuksimaan puutarhaan illalla.

Ivor nyökkäsi, astellen pari askelta taaksepäin, ettei vain olisi toisen tiellä, kun tuo menisi takaisin töihinsä. Hän palasi siihen mitä oli tehnyt aiemmin, astellen kauemmas. Ei hän halunnut olla edes tuon vieraan näköpiirissä. Tosin, kauempana ne muutama lamppu odottivat vaihtoa. Pimeässä Ivor onnistui kompuroimaan kulkiessaan. Luonnoslehtiön paperit levisivät ja lasit putosivat nenältä. Niiden perässä hän saisikin kontata pimeässä tovin jos toisenkin. Helvetti.

Alfie vilkaisi taakseen nopeasti kulkiessaan kärryjen kanssa kohti kevääseen herääviä puskia. Hänestä nuori mies oli vaikuttanut ihan mukavalta, vaikkakin vähäsanaiselta - mutta sellainenhan hänkin oli. Hän laski kärryt maahan ja tarttui reippaasti leikkureihin. Hän ehti aikansa tarkastella potentiaalisia leikkuulinjoja, mutta työ keskeytyi kun hän kuuli ääntä pidemmältä. Hän huomasi vieraan hieman erikoisessa tilanteessa ja laski leikkurit käsistään.
”Ootko kunnossa?” Mies kysyi ystävälliseen sävyyn ja otti pari kevyttä juoksuaskelta honteloilla jaloillaan lähtien kohti toista. Oliko hän jättänyt ehkä työkaluja maahan lojumaan vai mikä oli saanut toisen kompuroimaan?

Ivor toivoi ettei se puutarhuri ainakaan huomannut häntä. Neuroottisesti hän tunnusteli hämärää maata. Miksi piti lasien kanssa olla sokea kuin lepakko?
"Olen."
No moni kunnossa oleva ihminen ei kyllä kontannut maata pitkin. Ennen kuin hän alkaisi keräillä luonnoskansiostaan, oli löydettävä ne rillit, mutta ilman silmälaseja mustien silmälasien etsiminen maasta... Mahdotonta.

Alfie huokaisi kuullessaan maassa könyävän miehen sanat. Ei siltä vaikuttanut. Hän jatkoi matkaansa toisen luo tuntien olonsa ahdistelevaksi, kun sillä lailla tuputti apuaan.
”Anna autan”, hän tarjoutui ja kumartui poimimaan papereita.
”Mikä on hukassa?”

Ivor irvisti hieman. Hän istui hetken jalkojensa päällä, nieleskellen hetken. Okei, ehkä hän voisi ottaa avun vastaan, muutoin tässä voisi mennä hetki.
"Silmälasit. En näe ilman mitään."

Alfie kumartui puutarhan hämärään ja totutteli hetken pimeyteen ennen kuin saattoi etsiä mitään. Hän haparoi muutaman kerran kiveyksen reunaa kuvitellen nähneensä jotain mutta poimi lopulta miehen silmälasit käsiinsä.
”Tässä”, hän tarjosi ja alkoi sitten kerätä papereita kasaan. Teki mieli kysyä, mikä oli saanut toisen kompuroimaan, mutta ei hän kehtaisi koskaan.
”Olen muuten Alfie.”

Ivor nielaisi ja otti lasinsa käteensä. Hän kokeili ne läpi, ainakin ne tuntuivat olevan ehjät, joten hän asetti lasit päähänsä. Hän hymyili varovasti ja vain ohikiitävän hetken verran.
"Ivor." Hän alkoi myös kasata papereita, melkoisella vimmalla. Ei hän halunnut jäädä kiinni siitä mitä oli tekemässä.

Alfie vilkaisi papereita silkkaa uteliaisuutta, mutta näki vain muutaman hahmotelman. Hän ojensi keräämäänsä pinoa Ivorille tarjoten ystävällistä hymyä.
”Jos olet kiinnostunut puutarhasta, voin esitellä sitä sinulle”, hän ehdotti kysyvästi vaikka ei ollutkaan varma, mikä miehen alkuperäinen idea kasvien tutkimiseen oli. Olivathan ne kauniita, vaikka Alfie näkikin puutarhan kokonaisuutena, jossa jokainen istutus oli harkittu - ainakin olisi sitten, kun hän saisi sen valmiiksi.

Ivor huomasi toisen vilkaisevan papereita ja veti ne itsellensä, nielaisten. Hän otti nopeasti ne itselleen, tunkien ne muoviseen kansioon, jossa niitä luonnoksiaan piti. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta nyökkäsi varovasti. No, miksei. Sitten hän ainakin näkisi enemmän kuin itsekseen harhailemalla ja voisi palata myöhemmin hakemaan lisäinspiraatiota. Kun ei kehtaisi Alfien nähden kuvata ja luonnostella, ei todellakaan.

Alfie hymyili varovan hyväksyvästi, kun Ivor pyysi nähdä puutarhaa. Hän jäi eittämättä miettimään, oliko loukannut toista uteliaalla vilkaisullaan. Eihän hän pahaa tahtonut.
”Mikä sinua kiinnostaisi?” Hän kysyi ja vilkaisi lehtiötä kohti. Ehkä hänestä olisi apua, mitä ikinä toinen suunnittelikaan.
”Puutarha on vielä vähän talviteloillaan, mutta kyllä täällä jo jotain nähtävää on.”

"... En oikein tiedä. Näytä minulle lempipaikkasi täältä?"
Ivor punastui sanojensa jälkeen. Se oli hänen päässään kuulostanut paljon vähemmän... Noh, se oli kuulostanut neutraalimmalta. Ei niin ällöttävän romanttiselta, hemmetti, ei hän ollut tarkoittanut sellaista!

Alfien korviin Ivorin sanat kuulostivat juuri niin ihanilta ja vääriltä, kuin vain romantiikannälkäinen mies saattoi kuvitella. Hän avasi ääntään peittäen punastuksensa varjoihin ja nyökkäsi.
”Kukkia vai jotain ihan muuta?” Hän vielä tarkensi ennen kuin esittelisi Ivorille puutarhan upean huvimajan, jossa saattoi nauttia iltapäiväteetä sateisenakin päivänä, tai keväisesti solisevan puron yli kulkevan sillan, tai puutarhan alkupisteen, pensaslabyrintin ja rautaisen portin.

Ivor oli itsekin pöytälaatikkorunoilija ja romantikko, mutta sellaisten sanominen ääneen ei varsinaisesti ollut hänen juttunsa. Ylipäätään puhuminen ei ollut hänen juttunsa!
"Kukkia ja sellasta."
Ei häntä kiinnostanut ne huvimajat tai muut. Se puro olisi voinut kiinnostaakin, mutta ei portit ja majat. Hän kaipasi inspiraatiota luonnolliseen.

Alfie nyökkäsi ja viittasi toisen mukaansa. Hän voisi esitellä yhden suosikkipaikoistaan ja vain toivoa, että se miellyttäisi vierasta. Matkalla hän esitteli pääpiirteittäin kivettyä polkua ympäröivät kukkaistutukset ja pensaat. Lopulta hän pysähtyi saavuttuaan hiekkapolulle, jonka toista puolta rajasivat roikkuvat, tuuheat matalat puut ja toista puolta näyttävät, eri tasossa olevat kukkaistutukset. Se loi siitä osasta polkua miltei satumaisen piilopaikan ja olihan Alfie onnistunut raahaamaan uuden penkinkin juuri sinne puiden katveeseen. Polku jatkui kapeille, lyhyille portaille jotka nousivat aikanaan taitavasti rakennetun, valtavan puutarhan toiseen kerrokseen, jotka rajasi kapea kiviaita ja vielä kukkimattomat istutukset.
”Mitä pidät?” Mies kysyi ja vilkaisi pehmeän valaistuksen alla Ivoria silmiin. Hän puri huultaan ja tarjosi mahdollisuutta istua penkille, jonka pinta oli varmasti kevätiltana viileä. Siitä avautui näkymä pitkälle puutarhaan, näkyipä valtava suihkulähdekin kauempana.

Ivor seurasi Alfieta, napaten satunnaisesti kuvia siitä mitä eteen tuli. Nyt hän ei kehdannut luonnostella, mutta hän voisi tehdä sen kuvien perusteella myöhemmin. Hetken mies empi, ennen kuin istui alas siihen penkille.
"Kaunista. Tosi kaunista. Rauhoittava."
Eniten sanoja hänen suustaan, mitä Alfie oli kuullut.

Alfie hymähti mielessään, kun Ivor istuutui alas. Hiljalleen hänkin liukui penkille mutta kauas toisesta ja piti katseensa visusti hoitamassaan puutarhassa. Se näyttäisi upealta, kun kesä pääsisi kunnolla käyntiin.
”Tiedän. Ehkä juuri siksi rakastan puutarhoja.” Oli työssä toki huonotkin päivänsä, mutta yksinäinen puuhailu luonnon rauhassa oli useammin kuitenkin vain ihanaa. Paitsi, kun satoi kaatamalla vettä ja oli pakko mennä ulos tekemään jotakin. Rosings Park tarjosi onneksi hyvät mahdollisuudet vältellä ulkotöitä kaatosateella, kun omat työajat ja -tavat sai suunnitella itsenäisesti.
”Oletko työskennellyt kauan Rosings Parkissa, Ivor?” Alfie loi lyhyen katseen mieheen mutta kierteli sitten istutuksia ja hämärää taivaanrantaa.

Ivor rakasti luontoa ja sen hiljaisuutta, yllättäen. Hän kun pelkäsi ihmisiä ja miltein juoksi noita karkuun. Kuten nyt teki mieli juosta Alfieta karkuun. Hän huomasi vilkaisevansa toista nopeasti, palauttaen katseensa sitten puutarhaan.
"En vielä kauan. Muutaman viikon." Ivor katseli nyt tiukasti kasveja. Hän oli jo miltein jäänyt katselusta kiinni. Luoja.
"Sinä?"

”Sama”, Alfie vastasi hermostuneesti naurahtaen. Hänen teki mieli nostaa kädet kasvoilleen, hänhän käyttäytyi kuin pikkupoika. Jos hän jotain tiesi niin sen, että Rosings Parkin puutarhurilta odotettiin varmasti asiallisempaa käytöstä.
”Ehkä saat tästä inspiraatiota kuvillesi”, hän arveli ja viittasi miehen muistiinpanoihin. Hän siirtyi penkillä lähemmäs reunaa ja mietti, pitäisikö nousta ja jättää toinen rauhaan. Hiljaisuus laskeutui iltaan ja hän kävi mielessään läpi sitä, miten kiusalliseksi sen saattaisi antaa mennä.

Ivor oli miettinyt jo hetken karkaamista. Hän häiritsi Alfien töitä ja ei varsinaisesti viihtynyt seurassa, vaikka Alfie ihan mukava olikin. Ei turhan puhelias. Kun hiljaisuus alkoi käydä kuristavaksi, Ivor nousi, väläyttäen lähinnä hätäisen hymyn, kuulostaen todella anteeksipyytävältä puhuessaan.
"Pitää mennä, anteeksi kun häiritsin töitä... Mmh, kiitos kun näytit puutarhaa. Kivaa loppuiltaa."
Sitten nokka kohti työntekijöisen asumuksia, mieluiten vielä niin nopeasti kävellen kuin vain kehtasi, ilman että hän näytti juoksevansa puutarhuria karkuun.