[P] Give a little, get a lot

Tiistai 30. tammikuuta 2018 - Rosings Park

Amanda oli käynyt illan valmennusten jälkeen Hexhamissa kaupassa ja nyt odotteli Larissaa töistä. Hän vilkuili hieman levottomasti kelloa, kauppakassi jaloissaan. Hän ei tiennyt jaksaisiko kantaa sitä (rehellisyyden nimissä hän oli tuonut sen kärryillä autolleen) sillä Julian oli ottanut elämäntehtäväkseen tehdä hänen lihaksistaan kirvelevää muhjua.
Silti hän oli kaivanut jostakin aikaa ja paikan (kaupan invavessa) vaihtaa tallivaatteet pois. Niiden sijaan Amandalla oli se sievä, kukkakuvioinen mekko jonka hän oli ostanut ollessaan ostoksissa Beatrixin kanssa, polvisukkien kanssa. Amanda nosteli levottomasti massiivisiin niittikorkokenkiin tungettuja jalkojaan. Pohkeita kiristi ja särki, hyvä luoja.

Larissa oli saanut sylin täydeltä lusitanoa, kun Zeferino oli säikähtänyt jotakin olematonta tullessaan sisään. Se ei kuitenkaan ollut pyyhkinyt hymyä pois värillisellä huulirasvalla sävytetyiltä huulilta, sillä hän näkisi Amandan pian. Heti kun kaikki neljä oria olisivat sisällä ja valmiina yöpuulle. Venturoso söi jo tyytyväisenä väkirehujaan karsinassa, ja nuoremmilla oreilla oli pintelit jaloissaan. Hän vilkaisi rannekelloaan ja kiristi tahtiaan. Loppujen lopuksi kukaan iltatallia suorittavista työntekijöistä ei joutunut jäädä odottamaan häntä, sillä neljä lusitanoa olivat ruokittuina, loimitettuina, pinteleihin käärittyinä ja pilalle lellittyinä karsinoissaan ennen kuin viimeinen tallityöntekijä oli valmis. Larissa kiirehti vauhdikkaasti ulos tallista ja suunnisti puolijuoksua pimeyteen liukastellen vain hieman kostealla nurmella. Hän hidasti vasta, kun näki Amandan ja epäili ettei tyttö arvostaisi, jos hän taklaisi heidät molemmat kosteaan maahan. Larissa liukasteli pysähdyksiin ja kaappasi Amandan hetkessä halaukseen.
"Oli jo ikävä", tyttö julisti vaikka siitä ei kauaa ollutkaan, kun hän oli nähnyt vilauksen Amandasta tallikäytävällä. Se oli kuitenkin ihan eri asia kuin voida halata tyttöä ja tietää, ettei muutamaan tuntiin kukaan olisi vaatimassa heiltä yhtään mitään. "Miten valmennuksesi sujuivat?" Oliko hänen pakko irrottaa otteensa Amandasta, jos hän ei tahtonut? Tyttöä oli niin mukava halata.

Amanda vinkaisi, kun oli Larissan menoa katsellessaan aivan varma että he kaatusivat molemmat. Ei, tuo jopa pysähtyi ennen häntä ja vain halasi. Amanda kumartui halaamaan toista tiukasti ja hymyili leveästi.
"Mmmm, niin oli. Mennäänkö sisälle? Ja... Älä naura, mutta otatko tuon kassin? Toin iltapalaa ja jotain herkkuja, mutta kun käsivarsia sattuu."

Larissa nauroi kiellosta huolimatta, mutta nauru oli sävyltään lämmin ja kupliva.
"Jouduit kunnolla töihin?" Hän virnisti kumartuen nappaamaan kauppakassin kantoonsa. Hän kaivoi avaimet taskustaan voidakseen laskea Amandan sisään. Larissa potkaisi kenkänsä eteisen kenkätelineen suuntaan ja tassutteli kauppakassin kanssa keittiön saarekkeelle.
"Ei ihme että käsivarsiisi sattuu, ostit puoli kauppaa!" Larissa nauroi purkaessaan kassin sisältöä tasolle.

"Mmmmmm." Amanda ymisi tuskastuneena kulmat kurtussa.
"Minut yritetään tappaa hevosen selkään. Olen aika varma siitä." Silti hän oli innoissaan. Hänen ratsastamat estehevosensa toimivat hyvin Darcyn kanssa ja hän sai ratsastaa Belgraviaa ja Allegraa. Se teki hänet onnelliseksi.
"En edes. Vähän mehua, suklaata, sipsejä, vitamiinivettä... Mitäs muuta. Ah!" Repustaan Amanda veti kaksi paperipussia.
"Hampurilaiset iltapalaksi." Ei McDonaldsista vaan vähän kivemmasta paikasta.

"Yritä olla kuolematta", Larissa huomautti huvittuneena, "olisi kovin ikävää jos et toisi minulle enää ruokaa. Vai luuletko, että voisit jäädä kummittelemaan Rosings Parkiin ja toimia kummituskuskina, joka käy hakemassa minulle kaikki noutoruoat, joita ei suostuta toimittamaan näin kauas maaseudulle?" Jonakin päivänä Amanda vielä teippaisi hänen suunsa kiinni kyllästyttyään kuuntelemaan höpötystä milloin mistäkin.
"Olet ihan paras", tyttö ilmoitti kiepahtaessaan ympäri ja suukotti Amandan suupieltä. "Mitä tekisinkään ilman sinua!"

Amanda katseli Larissaa hymyillen ja kuunteli tuon puhetta. Se oli ihan piristävää. Kotona - Julianin luona - oli niin hiljaista. Julian oli paljon poissa, Deirdre vuodelevossa ja Aurélie piti paljon seuraa Deirdrelle. Ja Larissan hyväntuulisuus tarttui.
"Ehkä minä voisin keskustella Saatanan kanssa siitä." Suukko sai hänet hymyilemään leveästi.
"Söisit McDonaldsia silloin kun pääset Hexhamiin asti."

"Saatanan?" Larissa naurahti epäuskoisesti. "Jumalan juttusille sinä joutaisit", hän ilmoitti pirteästi nyökäten. Saatana saisi pitää seuraa sarjamurhaajille ja niille ihmisille, jotka hakkasivat hevosiaan.
"Olet erittäin todennäköisesti oikeassa. Täyttäisin pakastimen pakastepizzoilla ja jääkaapin oven noutoruokapaikkojen listoilla." Mutta nyt ei tarvinnut, kun hän saattoi sen sijaan syödä yhdessä Amandan kanssa.
"Miltä uudet hienot kouluratsusi ovat tuntuneet?" Tyttö kysyi kiepahtaen takaisin keittiön puoleen, jotta saattoi kaivaa heille lasit ja lautaset ja levittää herkkuja kulhoihin. Tiskikone oli keksitty juuri tätä varten. He voisivat syödä melkein hienosti.

"Menen helvettiin. Pärekorissa." Amanda naurahti pehmeästi Larissan pirteydelle.
"Hienoilta. Kai niitä vähän nyppii kun niitä ei ratsastakaan enää aina Sylvia tai Julian. Saavat tyytyä minuun, raukat. Tiedätkö muuten mikä on hauskaa? Ohjaton tunti ilman jalustimia liinassa. Ihan helvetin hilliöntä." Amanda puuskahti kevyesti. Julian oli varmasti suunnitellut sitä riemusta kihisten.

"Siinä tapauksessa minäkin tahdon menolipun helvettiin", Larissa ilmoitti virnistäen. Ehkä se tarkoittaisi, että hän joutuisi katselemaan Caetanon naamaa vielä tuonpuoleisessakin, mutta ei kai se niin tarkkaa ollut.
"Meillä on todella erilainen käsitys hauskasta enosi kanssa", brasilialainen tyttö naurahti. Ajatuskin moisesta tunnista kuulosti painajaiselta.

"Etköhän saa sen jotenkin järjestettyä." Amanda hymyili hieman.
"Hänellä on hyvin, hyvin kiero ja perversioitunut käsitys hauskasta. Sadisti. Täysi sadisti." Silti hän ei olisi voinut olla onnellisempi. Kouluratsuja, eikä hän voinut olla ihan surkea, koska häntä ei oltu vielä heitetty ulos maneesista. Hän työnsi Larissan eteen tuon maun mukaisen hampurilaisen ja otti omansa, kääri sen pois paperistaan.
"Aaaa, olen odottanut tätä koko päivän."

"Siltä se on sivusta seurattuna näyttänyt", Larissa totesi nauraen. Hän ei menisi lähellekään Julianin valmennuksia, vaikka hänelle maksettaisiin siitä. Hän ei mielellään jäänyt edes katsomaan Caetanoa valmennuksissa, jos valmentajana oli Julian.
"Olisit kertonut minulle, niin minäkin olisin voinut odottaa", tyttö kiusasi käärien paperin hampurilaisensa ympäriltä. Hän oli odottanut iltaa muusta syystä - lähinnä siitä, että saisi viettää pitkän hetken Amandan kanssa ilman häiriöitä. Ilman takaraivossa nakuttavaa tietoa siitä, että kohta hän joutuisi jälleen säntäämään suuntaan tai toiseen Caetanon mielen mukaisesti.
"Ai taivas", hän henkäisi saatuaan suun täydeltä herkullista hampurilaista. "Perun sanani, menen sinne mistä saa tällaisia hampurilaisia, oli se sitten taivas tai helvetti."

"Ajattele, minä asun sen demonin kanssa." Hyvä on, Julian oli kotona paljon leppoisampi - tai ainakin eri tavalla demoninen - mutta kunhan nyt oli vähän kiusoiteltava.
"Ei, halusin yllättää." Amanda totesi hyvin pirteänä ja hymyili.
"Veikkaisin helvettiä, koska ahneus ja nautinto ovat syntiä."

"Voi sinua parkaa", Larissa haki ääneensä niin paljon myötätuntoa kuin vain mahdollista. Hän ei uskonut Amandan valitusta hetkeäkään. Julian ei voinut olla niin kamala talon isäntä. Eihän häntä ollut ammuttu haulikolla tai millään muullakaan, vaikka hän oli kiipeillyt sisään ikkunasta.
"Helvetti alkaa kuulostaa koko ajan entistä mukavammalta paikalta", tyttö pohti pirteästi syödessään hampurilaistaan. Hyvä että hän sai tukahdutettua onnellisen huokaisun, jonka makuelämys toi mukanaan.
"Kuinka aikaisin sinulla on huomenna valmennuksia?"

Ei, mies oli tavallaan leppoisa. Tavallaan ei. Ei silloin kun äityi huutamaan siskontyttönsä kanssa jostakin, mitä ei tosin onneksi ollut tapahtunut joulun jälkeen.
"Vasta illalla. Julian pyhittää nykyään aika paljon aamupäiviä kotona olemiselle. Deirdre kuolee tylsyyteen." Amanda valaisi tilannetta, Deirdren päädyttyä sairaalaan viikko sitten yhdeksi yöksi.

"Voi ei", Larissa pahoitteli alahuultaan mutristaen. "Deirdreparka, minä tulisin hulluksi jos joutuisin vain olemaan kotona ja sänkyyn sidottuna." Kuka ei? Kai muutama päivä olisi vain mukavaa, kun saisi levätä kunnolla, mutta sen jälkeen hän menettäisi järkensä. Sen vähän, mitä siitä oli enää jäljellä.
"Aiotko jäädä asumaan heidän luokseen vielä pitkäksikin aikaa?" Tyttö uteli päätään kallistaen.

"Hän on jo valmiiksi hullu, joten eroa ei oikein huomaa." Pieni viirne hiipi Amandan huulille. irlantilaisnaisen oli pakko olla vähän hullu.
"Se ei oikein ole minusta kiinni." Niin, tällaisia kiusallisia tilanteita tuli kun ei kertonut tyttöystävälleen miksi asui enonsa luona.

"Kai täytyy olla ainakin vähän hullu, että haluaa asua Julianin kanssa", Larissa virnisti ja kurkotti tönäisemään Amandan hartiaa. Se päti Amandaankin. Hän olisi vältellyt Julianin kanssa samaan tilaan jäämistä viimeiseen asti, jos Amandaa ei olisi ollut.
"Enosi kaavailee sinusta vielä lapsenvahtia", tyttö kiusasi pirteästi. Ei sillä, ei hänkään tahtoisi Amandan muuttavan pois, jos Amanda asuisi hänen kanssaan.

"Mmmmmm." Amanda yritti olla ajattelematta sitä kun oli eräs kerta kotiin tullessaan yllättänyt avioparin keittiöstä. Se sai hänet aina potemaan halua kaivaa silmät ulos päästä.
"Enemmänkin hän on huolissaan siitä että teen jotain typerää. Heillä on au pair lapsenvahdiksi, tonttu."

"Ei lapsenvahteja voi koskaan olla liikaa", Larissa puolustautui nauraen. Hän ei ollut tonttu! Tosin hän olisi ihan mitä tahansa, jos se saisi Amandan hymyilemään.
"Joten todistaaksesi, ettet tee mitään typerää, minä jouduin kiipeilemään sisään ikkunasta?" Larissa virnisti. Mikä hurmaava logiikka! Ei, hän ei aikonut antaa Amandan kuulla loppua ikkunasta kiipeilemisestä hetkeen. Tai kenties koskaan.
"Olet hassu", hän ilmoitti. Amanda oli ihan omaa luokkaansa. Larissa sulloi loput herkullisesta burgerista suuhunsa ja nuoli sormensa puhtaaksi kastikkeista, jotka olivat valuneet karkuun hampurilaisen välistä.

"Ei hän jättäisi minua lastensa kanssa." Amanda tuhahti hymyillen. Eikä hän suostuisi kyllä jäämäänkään. Edes yhden, saatika kolmen kanssa, yksin ainakaan.
"Et voi kiivetä enää, he muuttivat jokin aika sitten. Sanoin siitä sinulle, hölmö. Joudut tulemaan ovesta, ilkimys." Hän tönäisi Larissan jalkaa jalallaan pöydän alla.
"Ja todistaakseni etten tee mitään typerää, kuten uhkaa hypätä sillalta, minun pitää käyttäytyä kuin aikuinen."

"En voi muistaa kaikkea, mitä sanot. En ole robotti", Larissa naurahti. Hän koetti aina kiinnittää paljon huomiota Amandan puheille, mutta joskus tärkeätkin tiedot unohtuivat heti keskustelun päätyttyä.
"Uhkasit hypätä sillalta?" Tyttö kohotti kulmiaan yllättyneenä. Amanda? Sitä oli vaikea uskoa. "Miksi ihmeessä?"

"Ja minä puhun vähemmän kuin sinä." Amanda söi loput hampurilaisestaan voitonriemuisesti virnistäen. Niin. Hups.
"Joulukuussa."

"Tuo pätee varmaan jokaiseen sadan mailin säteellä", Larissa huomautti. Hän tiesi itsekin puhuvansa ihan mahdottoman paljon kun pääsi vauhtiin - oli kuuntelijana sitten ihminen tai hevonen. Casimiroparka oli saanut kuulla niin monia polveilevia tarinoita, ettei ollut tosikaan.
"Ei siihen aikaan vuodesta voi mennä uimaan, urpo", tyttö pudisti päätään nenä nyrpistyen. Joulukuussa oli ollut kamalan pimeää ja märkää ja ikävää. Ei sillä, että sää olisi paljoa siitä kohentunut vieläkään, mutta ainakin päivät pitenivät muutamalla minuutilla jokaisen kuluneen vuorokauden myötä.

"Paljon mahdollista. Onneksi sinulla on kiva ääni." Amanda ei voinut olla kiusaamatta.
"Mm. En ollut ihan menossa uimaan. Olin aika humalassa."

"Hyvä että olet sitä mieltä, koska joudut kuulemaan sitä paljon", Larissa kiusasi takaisin. Hän ei osannut olla hiljaa edes silloin kun todella yritti, eikä mikään Amandan seurassa kannustanut olemaan hiljaa.
"En tiedä tekeekö se tästä parempaa vai pahempaa", tyttö pohti kulmat kurtistuen. Kai alkoholia saattoi syyttää monesta, mutta oliko Amanda taipuvainen muihin vastaaviin typeryyksiin heti, kun joisi vähän? "Treenaaminen ei tosin taida jättää enää aikaa humalatilojen metsästämiselle."

"Kuuntelen sinua mielelläni." Larissan ääni oli yksi miellyttävimpiä maailmassa. Tuota olisi kuunnellut miten kauan tahansa.
"Ei ja en joisi muutenkaan. Säikähdin itsekin." Se painajainen ei jättäisi häntä rauhaan. Veden kuviteltu raskas paino yllään hyisessä pimeydessä. Hyi.

"Hyvä", Larissa nyökkäsi valmiina työntämään ajatuksen mielestään. Kummasti ei ollut mukava kuvitella Amandaa putoamaan sillalta. Tai hyppäämään siltä.
"Kuinka poikki ja jumissa olet valmennusten jäljiltä? Luuletko, että pysyisit hereillä leffan verran, vai katsotaanko vain jakso jotakin sarjaa? Tai typeriä Youtube-videoita? Vai jotain ihan muuta?" Hän voisi satuilla Amandalle aamuyön tunneille saakka päivästään ja hevosista ja kaikesta, mitä elämän varrelle oli tähän asti mahtunut, joten kyllä he ajan saisivat kulumaan. Tavalla tai toisella.

"Katsotaan vain jotain. Ei sinänsä väsytä. Haluan vain suihkuun." Hän sai kuitenkin nukkua aamuisin yleensä pitkään, nyt kun eno valmensi iltapainotteisesti - Deirdre nukkui illat melko pitkälti.
"Mitä haluat katsoa? Ja... Larissa." Amanda vilkaisi brasilialaista kalpeilla silmillään.
"Tätini haluaisi tavata."

"Suihku on käytössäsi koska tahansa", Larissa lupasi nyökäten. Hänkin tahtoisi käydä pikaisesti huuhtomassa päivän pölyt iholtaan ennen yöpukuun vaihtamista, mutta juuri nyt hän oli oikein tyytyväinen oloonsa tallivaatteissa. Tosin nyt kun hän pysähtyi asiaa ajattelemaan, Casimiro oli kuolannut puolet hänen paidastaan märäksi aiemmin. Ehkä se suihku voisi kuitenkin olla ajankohtainen.
"Minut?" Tyttö kysyi yllättyneenä ja räpäytti hitaasti silmiään. Amandan täti tahtoi tavata hänet? "Tahdotko sinä hänen tapaavan minut?" Hän kysyi naurua äänessään. Hän oli oppinut taitavaksi piiloutumaan Rosings Parkin valtavalle tallille. Hän onnistuisi kyllä välttelemään Amandan tätiä, jos niikseen tulisi.

Amanda nousi seisomaan. Kai hän voisi kohta mennä, sitten ei tarvitsisi rasittaa lihaksia enää tänään.
"Niin, sinut. Pönttö." Amanda naurahti kevyesti ja astui lähemmäs, kietoakseen kädet Larissan ympärille.
"Olin hänen kanssaan shoppailemassa ja yötä siellä - hän muutti Alankomaista tänne alkuvuodesta - ja tulit puheeksi. Hän on kesympi kuin enoni. Ehkä käyttäytyy."

Larissa veti Amandan lähemmäs välittämättä siitä, miten oli hevosen karvojen peitossa ja tuoksui tallilta ja heinältä. Ei kai sillä niin väliä.
"Älä huoli, en pelkää tätiäsi", tyttö vakuutti naurahtaen. "Enhän pelkää enoasikaan, kun kiipesin ikkunasta kylään." Ei, hän ei tosiaankaan antaisi asian olla.
"Totta kai tapaan tätisi mielelläni." Se, haluaisiko Amandan täti tavata häntä enää sen jälkeen oli toinen kysymys.

"Sinä sitten et anna tuon olla, niinkö?" Amanda puuskahti mukamas nyrtyneenä ja painoi pikaisen suukon Larissan ohimolle.
"Häntä pitäisi vähän pelätä. Bea-täti ei hymyile kovin paljon. Mutta, menen nyt suihkuun. Päätä sinä sillä aikaa mitä haluat katsoa, kun et varmaan halua vieläkään katsoa minun elokuviani." Amanda taputti Larissaa olkapäälle, otti repustaan pyyhkeen ja lähti suihkuun. Käytyään suihkussa hän tajusi jättäneensä yöpaitansa reppuun. Suihkun ovi raottui kevyesti. Sentään oli edes alusvaatteet.
Hän oli saattanut palata hakemaan sen tummanvioletin pitsisen setin myöhemmin siitä samasta liikkeestä jossa kävi Bean kanssa.
"Larissa... Yöpaita jäi."

"En", Larissa vastasi pirteästi. Hän ei tosiaankaan antaisi asian olla. Se oli täydellinen keino kiusata Amandaa.
"Hyvä on, lupaan pelätä häntä vähän ihan vain sinun mieliksisi", Larissa lupasi auliisti ja suunnisti huoneeseensa kaivamaan esiin läppärin. Olihan täällä televisiokin, mutta hän viihtyi paremmin Amandan kanssa kaksin huoneessaan kuin jaetussa olohuoneessa. Netflixistä tuntui löytyvän tuhansia vaihtoehtoja. Pohdinta kahden komedian välillä sai jäädä, kun hän kuuli Amandan äänen.
"Unohtaisit vielä oman pääsikin, jos se ei olisi harteillasi", Larissa kiusasi suunnistaessaan pelastamaan Amandaa pälkähästä. Vaikka eipä hänellä olisi ollut mitään pyyhkeessä ympäriinsä tallustavaa Amandaa vastaan.
"Ole hyv-", lause katkesi kesken ja hetken tyttö tuijotti silmät suurina Amandaa. Mitä hän olikaan ollut tekemässä? Aivan. Yöpaita. Amanda. Niin.
"Hyvä. Ole hyvä", hän sai kakaistua ja lykkäsi paidan Amandalle.

"Siksi minulla on sinut, ritariprinsessani, että sinä pelastat minut!" Kuului raotetun oven luota, Amandan kurottaessa ottamaan yöpaitaa. Hän räpäytti pari kertaa silmiään kun Larissan liike jäi kesken.
"... Kiitos." Yöpaidaksikin hän oli ottanut vain hieman läpikuultavan valkoisen t-paidan. Amanda ei aina pelannut ihan reilusti tai sitten hän ei vain ajatellut. Kun hän oli valmis, Amanda livahti Larissan huoneeseen reppunsa kanssa ja istui tuon sängylle, sukien kevyesti kosteita hiuksiaan.

Ritariprinsessa kuulosti hyvältä. Hän voisi olla ritariprinsessa.
"Minulla on melkein valkoinen ratsukin sitä varten", hän virnisti. Olihan yksi oreista täysin valkoinen, mutta hän ajatteli enemmänkin Casimiroa. Hänen suloista sydänten valloittajaansa. Larissa ravisti päätään kääntyessään pois kylpyhuoneen ovelta. Kestäisi hetken karistaa kuva ajatuksista. Tai hyvin pitkän hetken.
"Minulla jäi valitseminen vähän kesken, vilkuilin komedioita", tyttö nyökkäsi läppärinsä suuntaan. "Valitse joku noista mitä et ole vielä nähnyt niin käyn hyvin hyvin nopeasti suihkussa?" Hän ei kastelisi hiuksiaan, joten viisi minuuttia riittäisi. Tai ehkä kuusi, jos hänellä kestäisi hetken kuoriutua tallivaatteistaan ilman, että kylpyhuoneen lattia olisi täynnä hiekkaa. Tyttö kiiruhti suihkuun vauhdikkaasti ja palasi yhtä reippaasti melkein polviin yltävään huppariin ja pitkiin pyjamanhousuihin pukeutuneena. Ei, hän ei edelleenkään pysynyt öisin lämpimänä peittokasasta huolimatta. Amanda oli onneksi aina erittäin toimiva lämpöpatteri.
"Saitko valittua jotain aivotonta viihdettä?"

Amanda myös onneksi pysyi lämpimänä, mutta hän oli tottunut Englannin kylmyyteen. Amanda natusti suklaata samalla kun selasi Netflixiä, päätyen johonkin turruttavaan komediaan, johon kumpikaan ei oikeasti keskittyisi. Sitä tapahtui aika usein. He juttelivat enemmän kuin keskittyivät elokuvaan.
"Sain. Olemme valmiita taas katsomaan elokuvaa oikeasti katsomatta sitä."

"Täydellistä", Larissa naurahti ja kiipesi sängylle Amandan viereen. Hän joutui siirtämään muutamaa herkkukulhoa päästäkseen riittävän lähelle Amandaa, mutta ei se ollut suurikaan vaiva. Ja palkinto oli ehdottomasti sen arvoinen.
"Olen katsonut tavattoman paljon elokuvia katsomatta niitä ollenkaan kanssasi", tyttö virnisti ja tönäisi Amandan hartiaa. "Sinä olit kovin häiritsevä." Ihan kuin yksikään elokuva voisi tosissaan kilpailla Amandan kanssa. Hän valitsisi aina Amandan seuran elokuvan yli.

Amanda valui Larissan viereen, mahdollisimman lähelle. Joku olisi voinut sanoa että hänellä oli suunnitelma, mutta Amanda ei vain ymmärtänyt että uudet alusvaatteet voisvat olla laskettavissa sellaiseksi. Hän tosin tylsistyi komediaan ensimmäisen viiden minuutin aikana, alkaen huvikseen puhallella Larissan korvaan.

Hartiat kohosivat vaistomaisesti suojaamaan korvia ikävältä puhaltelulta, mutta kun Amanda vain jatkoi aina heti, kun hän antoi hartioidensa pudota, tyttö kääntyi lopulta katsomaan tyttöä koettaen näyttää vihaiselta - ja epäonnistuen siinä täysin, kuten niin usein ennenkin. Hän ei osannut mulkoilla Amandaa vaikka miten yrittäisi.
"Olet häiritsevä. Taas", hän syytti naurua äänessään ja tökkäsi tytön kylkeä. "Et enää edes yritä olla olematta häiriötekijä."

Amanda vain hymyili Larissalle oikein viattomasti. Hän oli vetänyt tekoripset silmistään ja pessyt meikit pois suihkussa käydessään. Tytön silmät näyttivät niin erilaisilta ilman niitä.
"En niin." Hän vinkaisi ja hypähti kauemmas tökkäisyä.
"Hienosti arvattu, Sherlock."

"Miksi edes laitamme elokuvan pyörimään, kun emme kuitenkaan katso sitä?" Larissa kysyi nauraen sekä itselleen, Amandalle, että koko tilanteelle. Ehkä se toimi hyvänä verukkeena loikoilla sängyllä. Hän virnisti vinosti ja tavoitteli sormillaan uudestaan Amandan kylkeä, joskin tällä kertaa kutituksen merkeissä.
"Jos minä olen Sherlock, oletko sinä Watson?" Hän kiusasi.

Amanda kirkaisi pehmeästi. Ei saanut kutittaa! Ei!
"Lopeta! Ei saa!" Hän vinkui hiljaa, pyristellen kauemmas.
"Voin olla mitä vain jos et kutita."

"Hyvä on, sait aseleposi, Watson", Larissa virnisti silmät siristyen. Hän ei kutittaisi Amandaa ainakaan ihan heti uudestaan. Sitä paitsi kutittaminen sai Amandan siirtymään kauemmas, eikä se ollut hänen tavoitteenaan.
"Tule takaisin tänne. Olet kovin kaukana", tyttö valitti suutaan mutristaen.

Amanda väpisytti kevyesti nenänpäätään. Niitä tytön turhia taitoja. Hieman epäluuloisesti hän hivuttautui lähemmäs, pukkaisten Larissaa lantiollaan.
"Ja laitamme elokuvan pyörimään, jotta voimme sanoa katsoneemme sitä."

Larissan mielestä Amandalla ei ollut yhtäkään turhaa taitoa.
"Hyvä pointti", tyttö nyökkäsi vakavuutta tavoitellen. Häneltä ei kukaan koskaan kysellyt, mitä hän teki iltaisin, mutta Amandan oli varmaan ihan hyvä voida kertoa enolleen, että oli ollut katsomassa elokuvaa. Tai jotakin.
"Pääset edelleen nopeasti karkuun kutittamista. Selkeästi enosi ei ole rääkännyt sinua ihan täydellä panoksella", Larissa kiusasi.

Amandan eno ei kysellyt mitä hän teki. Kovin paljoa. Kai tuo oli oppinut kerrasta, kun ei ollut lähtenyt lääkärin huoneesta ja joutunut kuulemaan miten hän pyysi jälkiehkäisytablettia lääkäriltä. Mitäs ei ollut mennyt käytävään.
"Suihku auttoi. Hyvin, hyvin kuuma suihku. Ja se että sain rennot vaatteet." Amanda kierähti selälleen ja venytteli raukeasti, vaikka kasvoille ilmestyi pieni irvistys.
"... Auts."

"Kuumalla suihkulla on taikavoimia", Larissa vahvisti hymy huulillaan. Sen hänkin oli oppinut kaikkien hevosten keskellä vietettyjen vuosien jälkeen. Hän ei ollut koskaan joutunut moisen rääkin kohteeksi selässä kuin Amanda, mutta hänellä oli muuta tekemistä tallilla, joka ei myöskään säälinyt lihaksia. Ainakaan Caetanon alaisena.
"Paikat jumissa?" Hän kysyi myötätuntoisena. Kai vähemmälläkin saisi lihaksensa solmuun.

Amanda nyökkäsi, jatkaen venytystä pienestä kivusta huolimatta. Hän nyrpisti nenäänsä hieman. T-paita oli noussut ja paljasti litteää vatsaa altaan.
"On. Kyllä se tästä."

Larissa piti katseensa tiukasti Amandan kasvoissa. Hän oli jo nähnyt enemmän kuin Amanda oli varmasti tarkoittanut, kun ei ollut osannut olla kurkkimatta ojentaessaan tytölle yöpaitaa.
"Minä voin hieroa, jos tahdot? Olen hyvä hieroja, vaikka itse sanonkin", hän naurahti pienesti.

Amanda puri kevyesti huultaan.
"Hieroisit?" Liikuttuneisuus äänessä ehkä kertoi miten tervetullutta se olisi.
"Sitten selkäni voisi liikkua huomenna."

"Totta kai", Larissa vastasi nyökäten. Amandan äänensävy kertoi aivan tarpeeksi. "Käänny vatsallesi." Hän tönäisi tytön kylkeä pehmeästi ja ojensi tyynyn, jotta Amanda voisi tukea päätään sitä vasten.
"Jokin kohta erityisesti jumissa?" Urheilijoilla tuntui tosin olevan aina kaikki paikat aivan jumissa. No, olisipahan puuhaa siksi aikaa kun unohdettu komedia pyörisi taustalla.

Amanda empi hetken ennen kääntymistään ja veti t-paidan päältään. Se ei kai saisi olla tiellä ja ehkä hän olisi käsitellut ongelmiaan terapiassa sen verran että kestäisi. Ja Larissa näkisi vain selän. Ja tummanturkoosin pitsin peittämän takapuolen, mutta Amanda ei edes tajunnut ajatella sitä (vaikka mitä väliä sen oli, hän oli ammattiratsastaja, hyvä perse nyt vain kuului pakettiin).
"Tuossa." Amanda painoi kädellään kohtaa ristiselässä.
"Lantioni ei varsinaisesti vielä jousta Belgravian massiivisen ravin tahtiin ilman jalustimia."

Larissa ei aikonut valittaa näkemästään. Hän ei ollut ajatellut tätä aivan näin pitkälle, mutta hänen tapoihinsa ei kuulunut perääntyä, kun tarjottiin haastetta. Hän hieroisi Amandan selkää, kunnes jumiutuneet lihakset olisivat auenneet ja tyttö voisi herätä huomenna notkeana ja raukeana. Tai jotakin sellaista.
"Ymmärrän", hän naurahti. Hyvä kun hänen varsin irtonainen lantionsa jousti lusitanojen tahtiin, eikä hän uskonut, että lusitanojen ravi olisi haastavampaa istuttavaa kuin puoliverisen. Ja ilman jalustimia. "Sinua todellakin rääkätään." Hän nousi polvilleen tytön vierelle ja kävi työhön lämpimin sormin ja pehmein, lihaksia verryttelevin liikkein. Ei, hän ei tosiaankaan ollut ajatellut tätä loppuun asti.
"Äkkiäkös lihaksesi saavat kiinni siitä, mikä on pelin henki", Larissa jutteli hieroessaan kämmenillään painelemalla selän suuria lihaksia. "Belgravian ravi on kohta ihan pikkujuttu sinulle."

Amanda ynähteli aina silloin tällöin ja vaikutti siltä että karkaisi Larissan sormien alta. Auts. Auts. Auts.
"Ei kai? Ja epäilen -- ah! Ai, ai..." Jos oven takana kuuntelisi joku, raukka voisi saada vääriä käsityksiä.

Ehkä heidän olisi pitänyt soittaa musiikkia elokuvan sijaan. Tai rukoilla, ettei kukaan muu ollut kotona. Larissa ei ollut kuullut oven käyvän, mutta hän ei ollut kieltämättä keskittynyt moiseen pitkään aikaan. Amanda oli häiritsevä.
Varsinkin pitäessään tällaisia ääniä.
"Älä epäile, niin siinä käy", tyttö vakuutti pirteästi yrittäen kovin pitää äänensä vakaana. Amanda koituisi vielä hänen kohtalokseen. "Selkäsi tuntuu teräkseltä. Ja se ei ole kehu", hän lisäsi päätään pudistaen ja hieroi paljasta selkää tottunein liikkein. Hän oli tehnyt tätä siitä lähtien kun oli lähtenyt maailmalle hevosalan perässä. Kummasti hevosenhoitajilla oli aina lihakset jumissa syystä tai toisesta.
"Sinun täytyy venytellä enemmän ennen ja jälkeen valmennusten", Larissa totesi. Tai sitten hänen täytyisi vain hieroa Amandaa useammin. Se ei kuulostanut yhtään hullummalta vaihtoehdolta.

Amanda vikisi hiljaa, valittamatta kuitenkaan. Larissa tosiaan osasi hieroa. Se oikeasti helpotti.
"Minä - ah! - venyttelen mutta ota huomioon etten ratsastanut aktiivisesti pariin - mmmh - kuukauteen." Heidän olisi tosiaan pitäynyt vaikka soittaa musiikkia.

"Koskaan ei voi venytellä liikaa", Larissa hymisi. Amanda olisi tarvinnut suukapulan. Ja hänen olisi pitänyt harkita kahdesti ennen kuin tarjoutui hieromaan. Hän oli aiemmin hieronut vain työkavereita ja ystäviään. Kummasti silloin äänet ja paljas iho ei ollut haitannut lainkaan, mutta nyt hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan kasassa. Amandan syytä kaikki.
"Olet huomenna vetelä kuin ylikeitetty spagetti", tyttö totesi aukoen jumeja, joita löysi työskennellessään niskasta alaselkää kohti. "Kai sekin on parempi kuin rautakanki, joka ei pääse ilman apua ylös sängystä." Hänen oli pakko puhua, tai ajatukset hajoaisivat joka suuntaan.

Amanda puri kevyesti huultaan. Auts. Pitäisi ehkä aloittaa hierojalla käynti.
"No on! Pääsen ehkä hevosenkin selkään. Huomenna sama sulkeinen Allegralla." Hän kuuli jo lihastensa itkun. Jumien auetessa hän alkoi enemmän ynistä tyytyväisesti kuin vingahdella tuskasta.

"Pääset, pääset", Larissa vakuutti. Amanda tosin kampeaisi itsensä satulaan vaikka rautahaarniskassa jos tahtoisi. Hän päätti keskittyä kuvittelemaan Amandaa keskiaikaisessa haarniskassa. Ainakin se piti ajatukset kiireisenä sen sijaan että hän jäisi kuuntelemaan jokaista pientä inahdusta, jonka sai irti Amandasta hieroessaan selkää. Tytön ihon koskettaminen oli jo riittämiin sytyttääkseen tulen hänen sisälleen.
"Vieläkö jossakin tuntuu erityisesti?" Hän kysyi hierottuaan tiensä aina alaselän notkoon saakka, ja lähti kiipeämään takaisin ylöspäin painellen selkärangan molemmilta puolilta nikaman kerrallaan. "Niska? Hartiat? Lapaluut?"

Amanda puri uudelleen huultaan ja painoi kasvonsa tyynyyn. Ai luoja että se teki hyvää.
"Olet enkeli." Hän mutisi tukahtuneesti.
"... Reidet." Ne olivat tulessa. Amanda ei voinut kyykistyä.

"Pidin enemmän ritariprinsessasta, mutta hyväksyn enkelin", Larissa kiusasi naurahtaen. Hän tosin oli tukehtua nauruunsa, kun Amanda valitti jaloistaan. Larissan kädet pysähtyivät Amanda lapaluille kun tyttö antoi katseensa valua Amandan reisille. Hän veti syvään henkeä. Kyllä hän siitä selviäisi.
"Miten olet edes pystynyt kävelemään valmennuksen jälkeen?" Hän mutisi siirtyen sängyllä, jotta saattoi käydä takareiden hieromisen pariin. Helvetin Amanda. Tyttö todellakin päätyisi helvettiin siitä hyvästä, mitä teki hänelle, ja hän seuraisi perässä sen tähden, millaisia ajatuksia mieleen pulpahti.

Amanda tajusi sen virheensä samalla sekunnilla kun Larissa koski reittä sormillaan.
Selkä oli aivan eri asia, siitä ei tullut kyseenalaisia tuntemuksia.
"Ritariprinsessa sitten." Hän mutisi hieman tukahtuneesti.
"Minä en kävellyt. Vaapuin. Kuin sorsa."

"Voi sinua", Larissa naurahti. "Olit varmasti suloisin vaappuva sorsa, joka Rosings Parkissa on koskaan nähty." Hän ei tiennyt, minne katsoisi - oli vaikea hieroa Amandan reittä katsomatta mitä teki, mutta katsoessa hän näki paljon enemmän kuin mihin oli Amandan kanssa tottunut. Juuri nyt olisi ollut näppärää, jos hänellä olisi ollut silmälaput. Jos hän olisi vain nähnyt pienelle alueelle suoraan eteensä, niin kaikki muut häiriötekijät olisivat jääneet unohduksiin.
"Ehkä muistat jatkossa venytellä reitesikin kunnolla, kun olet ensin vaappunut muutamat kerrat."

Amanda yritti rentoutua. Se oli aika hankalaa ja ei hän kehdannut pyytää Larissaa lopettamaankaan. Hän olisi joutunut myöntämään ne perhoset vatsassaan. Hyvin alhaalla siellä.
"H-hierot hyvin." Pakko puhua jotain, että hän kommunikoisi muutenkin kuin tyytyväisellä yminällä.

"Kiitos, mutta otan kehun vastaan vasta huomenna jos pystyt liikkumaan ilman turhia irvistelyjä", Larissa naurahti toivoen ettei naurahdus kuulostanut yhtä kimeältä Amandan korviin kuin miltä se kuulosti hänen korviinsa. Keskity hieromaan, hän muistutti itseään. Ajatuksille ei saanut antaa millinkään vertaa liekaa, tai ne lähtisivät omille teilleen kuin vauhkoontunut hevoslauma.
"Sinä olet edelleen pelkkää lihasta, vaikka miten väittäisit olleesi liian kauan poissa satulasta. Eihän sinun hieromisesi lopu ikinä", Larissa valitti leikillään. Se ei suinkaan ollut kamalin mahdollinen kohtalo, vaikkakin Amanda ei koskaan saisi saada selville, mitä hänen mielessään oli liikkunut.

"Kehun sinua sitten huomenna." Amanda mutisi hiljaa, voihkaisten paljon väärinymmärrettävämmin kuin oli tarkoittanut. Voi hyvä luoja. Larissan kimeä naurahdus sai kulmat kurtistumaan.
"Olen silti käynyt salilla ja uimassa. Ja juoksemassa. Aloitin sitäkin nyt kun oli liikaa aikaa." Hän liikahti hieman käsien alla. Ei ollut paras idea jonka hän oli saanut.

"Älä totu siihen, että aikaa olisi liikaa", Larissa naurahti huultaan purren. Mistä he olivat edes puhuneet? Aivan, Amanda oli alkanut liikkua taas enemmän kun aikaa oli ollut. Tai jotakin sen suuntaista. Ehkä. Hänen ajatuksensa eivät pysyneet lainkaan urillaan. Parempi edetä reippaammin, jotta hän voisi sanoa olevansa valmis ihan juuri. Ennen kuin sanoisi tai tekisi jotakin typerää.
"Nyt kun olet taas satulassa, sinut pidetään varmasti kiireisempänä." Keskity.

"Ehkä minä saan jonkin aikaa tyytyä vain niihin kahteen." Amanda hymähti.
"Vaikka ei se ole tyytymistä, ne ovat hienoja." Hän lisäsi vielä. Belgravia ja Allegra olivat hienoja hevosia ja tekivät Amandan kovin onnelliseksi.
"Mmm, niin pidetään.." Oli hieman hankala olla siinä eikä se johtunut epämukavuudesta. Tavallaan. Amanda kipristi kevyesti varpaitaan, kun ei oikein keksinyt muutakaan tapaa purkaa sitä olotilaa.

"Aivan varmasti ovat", Larissa vakuutti. Hän ei epäillyt sitä hetkeäkään. Julianilla ei varmasti ollut muita kuin hienoja hevosia. Samaa tosin saattoi sanoa suuresta osasta Rosings Parkin asiakaskunnan nelijalkaisista.
"Yritä olla rentona, en voi hieroa jos jännität lihaksiasi", tyttö valitti tökäten sormellaan Amandan pohjetta. Oli ihan tarpeeksi vaikea keskittyä pitämään kädet tiukasti asiallisuuksien rajoissa ilman, että Amanda kiemursi ja liikahteli ja näytti niin järjettömän hyvältä.

Amandan suvulla ei ollut muita kuin hienoja hevosia, joita Beatrix oli ilmeisesti tuomassa Englantiin lisää. Joskus hänkin vielä saisi suvun kasvattaman GP-tason hevosen, ihan varmasti.
"Mutta kun..." Amanda mutisi tyynyyn ja heilautti jalkaansa kun Larissa tökkäisi pohjetta.

"Ei nyt mitään muttia, vaan ole aloillasi", tyttö naurahti puristaen Amandan reittä hiukan tiukemmin, aivan kuin se pitäisi Amandan aloillaan ja rentona. "Olet ihan mahdoton." Tosin aivan toisesta syystä kuin siitä, ettei osannut olla aloillaan hierottaessa.

"Mutta kun!" Amanda vinkaisi uudelleen, jännittyen puristuksesta. Ei nyt ihan mennyt niin kuin piti.
"Minä? Mahdoton? Miten muka?"

"Et ole aloillasi", Larissa vastasi. Se oli ihan riittävä syy, eikö? "Hieromisesi on muutenkin vaikeaa etkä tee siitä yhtään helpompaa kun olet... tuollainen", hän puhahti nauraen. Voisiko Amanda edes yrittää näyttää muulta kuin jumalaisen kauniilta?

Amanda kääntyi kyljelleen, katsoakseen Larissaa olkansa yli.
"Vaikeaa? Minä kun yritän käyttäytyä, mutta sinä tökit ja puristelet."

"Sitä kutsutaan hieromiseksi", Larissa virnisti vinosti ja vastusti halua kumartua painamaan suukon Amandan hartialle.
"Se rentouttaa ja avaa lihasten jumeja ja parantaa oloa."

"En minä sitä! Vaan se äskeinen." Amanda mutristi kevyesti huultaan. Kostoksi hän tökkäisi Larissan jalkaa.

"Se oli siitä hyvästä, ettet ollut aloillasi", Larissa puolustautui ja hypähti inahtaen karkuun Amandan tökkäisyä. Hän yliarvioi notkeutensa koettaessaan väistää polvillaan tökkäämistä, ja joutui ottamaan kädellä tukea, ettei kaatuisi aivan täysin. Suoristauduttuaan tyttö laski katseensa käteensä ja veti sen vauhdikkaasti omalle reidelleen, kun tajusi ottaneensa tukea Amandan pakarasta. Niin mitenkäs ne asiallisen kosketuksen rajat menivätkään?
"Mahdoton", hän mutisi päätään ravistaen. Oliko hän jo maininnut, että Amanda koituisi hänen kohtalokseen?

"Älä nyt put--" Amandan lause katkesi kun Larissa tarttui hänen pakaraansa. Amanda nielaisi tyhjää. Ihan naurettavaa, miten hän saattoi tehdä ties mitä merkityksettömän vieraan kanssa jopa klubin vessassa, mutta Larissan kanssa hän jäätyi heti.
Koska Larissalla oli merkitystä. Puna hiipi varkain poskille.
"... Itse riehut niin että kaadut..."

Larissa päätti leikkiä, ettei ollut koskaan koskenutkaan Amandan pakaraa, vaan ottanut tukea kiltisti sängystä tai tytön pohkeesta tai jostakin. Amanda ei arvostanut epämääräistä kähmintään.
"Sinä tökkäsit", hän puolustautui heikosti ja istui tukevasti kantapäidensä päälle. "Ehkä olet jo tarpeeksi auki huomista varten", hän mutisi pitäen kätensä tiukasti reisillään. Hän oli jo koskenut ihan liikaakin.
"Ja jos et, niin muistatpahan ensi kerralla olla aloillasi."

Amanda nielaisi kevyesti. Hän ei ollut sanonut ettei arvostaisi sitä, ei vain tiennyt miten siihen pitäisi reagoida. Hän nousi istumaan ja venytteli sen enempiä ajattelematta (hitto pitäisi alkaa ajattelemaan, molempien) raukeasti.
"Kiitos." Hän hapuili t-paitana käteen, mutta nojautui sen pukemisen sijaan painamaan suukon Larissan huulille.

Larissa tajusi puoli sekuntia liian myöhään, mitä Amanda oli tekemässä, eikä ehtinyt kääntää katsettaan pois. Luoja. Tyttö todella tappaisi hänet.
"Ole hyvä", hän sai vastattua käheästi kurkkuun kotiutuneen palan ympäriltä ja sipaisi sormillaan Amandan poskea. Hänen oli ollut tarkoitus antaa tytön vetäytyä suukon jälkeen, mutta sen sijaan Larissa huomasi jahtaavansa Amandan huulia toista ja kolmattakin suukkoa varten. Hänen itsehillintänsä oli ollut koetuksella siitä hetkestä alkaen, kun oli koskettanut Amandan paljasta selkää.

Ei hän tappaisi Larissaaa, ei missään nimessä. Amanda näpelsi t-paitaansa sormissaan, nojautuen mielellään antamaan tyttöystävälleen niitä suukkoja, joita tuo hapusi. Sormet irrottivat paidasta ja toinen käsi nousi tuon niskaan. Hän yritti ehkä syventää niitä suudelmiksi.

Larissa ei vaatinut sen enempää rohkaisua antaakseen suukkojen syventyä. Hän kallisti hieman päätään ja koetti rauhoitella takovaa sydäntään vailla menestystä. Sormet löysivät tiensä Amandan poskelta niskaan ja hän painautui lähemmäs tyttöä. Älä säikäytä Amandaa pois, hän koetti muistuttaa itseään, mutta siitä huolimatta oli vaikea pitää nälkää poissa suudelmista. Jos hän vain olisi voinut laskea Amandan alleen sängylle ja suudella samaa lämmintä ihoa, jota oli hieronut hellin sormin aiemmin. Ajatuskin sai värähtämään ja inahtamaan kesken suudelman.

Tytön kanssa kaikki oli vähän arpapeliä. Epävarmuus ei tosiaan pukenut häntä. Ehkä se helpottaisi ja ehkä hän voisi olla normaalisti Larissan kanssa. Olihan hän käynyt terapiassakin aktiivisesti jo useamman kuukauden. Hän hivuttautui suudellessaan lähemmäs, miltein Larissan syliin. Ja lopulta ihan syliin asti.

Larissa kietoi kätensä Amandan selän ympärille tukemaan tyttöä, kun sai tuon syliinsä, ja yritti estää käsiään valumasta säädyttömän alas. Oli kuitenkin vaikea keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa, kun koko keho tuntui olevan tulessa ja keuhkot työskentelivät raskaammin saadakseen ilmaa sisäänsä kuin koskaan hevosten kanssa hölkätessä. Hän suuteli tiensä pitkin Amandan kaulansyrjää varoen hampaitaan - tekosyy elokuvan katsomisesta tuskin toimisi, jos kalpealla englantilaistytöllä olisi mustelmia kaulallaan.
"Ajat minut ihan hulluksi", Larissa valitti iholle painettujen suukkojen lomassa ja puristi kevyesti alemmas valuneella kädellään tytön pakaraa.

Amanda vain halusi lähemmäs. Hän puri kevyesti huultaan, kunnes käheä, raskas huokaus pääsi huulten välistä.
"Paraskin puhuja..." Hän nurisi takaisin, vinkaisten kevyelle puristukselle.
"Sinä tässä kaiken aloitit." Aina saattoi yrittää Larissan syyttämistä.

Tässä tilanteessa Larissaa ei haitannut lainkaan, että hän tuli syytetyksi moisesta. Jos hän saisi aina vastineeksi suudella Amandaa näin, tyttö voisi syyttää häntä ihan mistä tahansa ilman vastaväitteitä.
"Olisin hullu jos en olisi aloittanut", Larissa naurahti vasten Amandan solisluuta. "Oletko nähnyt itsesi?" Hänessä olisi jotakin pahasti vialla, jos hän pystyisi pitämään kätensä kurissa ja ajatuksensa viattomina Amandan lähettyvillä.

"On olemassa peilit. Oletko kuullut ja katsonut itseäsi joskus?" Hän oli surkea flirttailemaan. Jos tämä nyt edes oli sellaista. Äh. Amanda kumartui näykkäisemään Larissan kaulaa kiusoitellakseen.

"En", Larissa vastasi ääni kurkkuun takertuen. Onneksi hän ei ollut koettanut sen pidempää lausetta, sillä Amandan näykkäisy sai hänet vetämään kuuluvasti henkeä. Se siitä, ettei hän ollut äänekäs.
"Kerro toki lisää -- mmh -- siitä miten paljon nautit peileistä", tyttö jatkoi katkonaisesti mutisten ja nosti Amandaa paremmin syliinsä.

"En sanonut että nautin niistä." Amanda kähähti hiljaa, hamuten Larissan kaulaa kunnolla sekä huulilla että hampailla. Hän siirtyi paremmin tuon syliin, ynähtäen.
"Ja en minä tarvitse peiliä näkemiseesi."

"Sinun pitäisi nauttia", Larissa vastasi yhtä hiljaa ja sulki silmänsä koettaessaan tukahduttaa ynähdykset, jotka karkasivat kurkusta.
"Näytit niin kauniilta mekossasi. Sinun pitäisi ehdottomasti nauttia peileistä enemmän."

"Katsoisit joskus itseäsi ratsastushousut jalassa." Hyvä on, ehkä Amandalla myös oli juttu ratsastushousuihin, mutta ne istuivat Larissan ylle niin ihanasti.
"Nyt sinulla on kyllä kamalasti vaatteita." Amanda mutisi Larissan kaulaa vasten.

"En ehdi paljoa katsella", Larissa vastasi käheästi naurahtaen. Nauru katkesi terävään hengenvetoon ja hän vapautti kätensä Amandan ympäriltä.
"Korjaa tilanne?" Hän haastoi valmiina nostamaan käsiään, jos Amanda tarttuisi ideaan ja kiskoisi hupparin hänen päältään.

"Minä ehdin." Amanda huomautti kujeilevaan sävyyn ja nojautui hieman kauemmas. Huulilla viipyi kovin vallaton virne ja hän lähti vetämään hupparia pois tuon yltä.

"Hyvä niin", Larissa nielaisi. Kai. Hitto, hän olisi huomenna tavattoman tietoinen ratsastushousuistaan koko päivän. Kiitos Amanda. Tyttö kohotti kätensä päästäkseen eroon lämpimästä hupparistaan. Hän ei ollut vaivautunut pukemaan sen alle suihkun jälkeen mitään ajatellessaan, että nukkuisi hupparissa. Ehkä hän ei jäätyisi hengiltä - ja olihan hänellä nyt Amanda pitämässä häntä lämpimänä. Larissa haki Amandan huulia suudelmaa varten tietämättä aikoiko tyttö säikähtää hänen paljasta yläkroppaansa, joten lieni parempi pitää Amanda kiireisenä.

Se oli todistettu jo aikaisemmin että Amanda kannatti pitää kiireisenä. Kun hän ei saanut liikaa aikaa ajatella, hän toimi normaalisti ja antoi refleksien viedä tilannetta eteenpäin. Hän painui jälleen lähemmäs, painaen huulensa Larissan solisluille. Tuo oli niin kaunis. Amanda tunsi itsensä niin kalpeaksi juuri nyt.

Larissa ei varsinaisesti valittanut siitä, että sai - tai joutui - pitämään Amandan kiireisenä. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, ei kerrassaan yhtään mitään. Hän sipaisi Amandan edelleen aavistuksen kosteita hiuksia tytön korvan taakse. Hän paransi toisen kätensä otetta tytön selän ympäriltä ja liikkui hieman sängyllä saadakseen jalkansa pois altaan. Hän kumartui hitaasti selälleen sängylle tyynyjen sekaan ja veti Amandaa mukanaan.
"Olet niin kaunis", hän huokaisi.

Amanda kaatui Larissan mukana, jääden tuon päälle osittain. Puna tuntui syvenevän kasvoilla.
"... Kiitos?" Hiljainen, epävarma kiitos oli edistystä tässä asiayhteydessä. Käsi hiveli visusti Larissan kylkeä. Ei liian ylös käsiä eikä katsetta liian alas. Katseen pitäminen Larissan silmissä oli huomattavasti helpompaa kuin käden pitäminen asiallisena.

Ainakaan Amanda ei ollut vielä juossut karkuun. Hän laski sen mielellään voitoksi.
"Ole hyvä", tyttö nyökkäsi pienesti ja sipaisi Amandan poskea. Hän veti tyttöä alemmas yltääkseen painamaan suudelman huulille, jotka hiipivät hänen mieleensä aivan liian usein.
"Saat kyllä koskea", hän rohkaisi suudelmien välissä pehmeästi. "Minä kävin jo koko selkäsi läpi." Ja hieman enemmänkin hieromisen tarjoaman syyn varjolla.

Amanda nojautui alemmas, suutelemaan Larissaa hyvin mielellään. Käsi jatkoi kyljen sivelyä, vaikka Larissa rohkaisikin häntä.
"Mmh, selän tosiaan." Amanda naurahti pirullinen sävy äänessään. Vähän muutakin. Ajatus sai jalat nytkähtämään levottomina ja hänet painamaan reisiä kevyesti yhteen. Hän valui Larissan huulilta tuon kaulalle ja solisluille. Mieli teki ponkaista istumaan ja nostaa kädet ilmaan, mutta mihin panikointi oli viimeksi johtanut? Ei mihinkään hyvään. Larissa vielä loukkaantuisi ja kuvittelisi ettei hän halunnut koskea tuota. Ihan pari suudelmaa hieman alemmas ja käsi sai nousta kyljeltä ylemmäs.

"Selän nimenomaan", Larissa vahvisti viattomuutta tavoitellen. Hän ei tunnustaisi mitään muuta. Amanda voisi virnuilla niin paljon kuin sielu sietäisi, eikä se muuksi muuttuisi. Hän juoksutti omia käsiään Amandan kylkeä ja selkää pitkin ylös ja alas hitain, tutkivin liikkein. Nyt kun hänen ei tarvinnut keskittyä hieromiseen, hän saattoi painaa mieleensä miten pehmeältä kalpea iho tuntui sormenpäiden alla.
"Onhan tämä okei?" Hän varmisti muistaen, miten oli päätynyt kuukausia aiemmin katoamaan yöhön Amandan luota. Ehkä olisi parempi vain antaa Amandan päättää tahti ja kertoa, mihin tyttö tahtoi vetää rajan. Hän ei tahtonut säikäyttää Amandaa uudestaan.

Amanda värähti Larissan kosketuksen alla ja tuon kysymyksen tuodessa mielen viimekertaisin. Nyt hän ainakin oli jo alusvaatteissaan. Viimeksi koko ongelmavyyhti oli alkanut paidan riisumisesta.
"Mmhm." amanda tuhahti Larissan ihoa vasten, hyväillen tuon paljasta ihoa. Sitä hän ei tosin tiennyt miten pitkälle tämä olisi okei. Kuulostiko hän typerältä, koskiko hän väärin tai huonosti? Oli tuhat mahdollisuutta tehdä virheitä.

Larissan silmät siristyivät, kun tyttö tarkensi katseensa Amandaan. Oliko tuo nyt myöntävä vastaus? Hän antoi käsiensä pysähtyä tytön lantiolle ja puristi kevyesti saadakseen Amandan huomion itseensä.
"Puhu minulle, okei? Jos haluat lopettaa tai jotakin", tyttö vannotti silittäen peukalollaan lonkkaluuta. "Se ei muuta yhtään mitään." Hän pitäisi Amandasta ihan yhtä paljon huomisaamunakin, riippumatta siitä mitä tänä yönä tapahtuisi tai ei tapahtuisi. Hän ei halunnut ajaa tyttöä pois luotaan toista kertaa, joten... hitaasti ja varovaisesti. Se olisi hyvä elämänohje moneen tilanteeseen, jos hän vain oppisi noudattamaan sitä.

Häntä vain piti käsitellä kuin jotakin särkyvää tai ehkä pikemmin kuin pommia. Voisi räjähtää milloin tahansa ja aiheuttaa halutessaan mittavaa tuhoa kaikelle, kuten oli todistettu. Hän vain ymisi uudelleen vastaukseksi, työntäen ajatuksia mielestään. Ei ollut kovin helppoa vaimentaa itsevarmuutta nakertavia ääniä päästään.

Larissa antoi hetkeksi periksi, uppoutuen sen sijaan suutelemaan tyttöä pitkään ja hartaudella. Kai hänen pitäisi vain luottaa siihen, että Amanda ilmaisisi tahtonsa. Ei hän voisi kyselläkään jatkuvasti, tai tyttö pian mottaisi häntä. Tai kutittaisi. Larissa antoi käsiensä vaeltaa sydän vallattomasti takoen ja huulet seuraavaa seikkailua Amandan iholla hapuillen. Järki käski hidastamaan, antamaan Amandalle tilaa ja aikaa ajatella, ennen kuin hän ajaisi tytön mukavuusalueensa ulkopuolelle, mutta oli vaikea yrittää estää sormia tutustumasta kehonkaarteisiin, joita hän ihaili niin usein työpäivänsä lomassa.

Aivan samoin Amanda katseli Larissaa, ehkä useammin kuin oli sopivaa.
Mikä olisi pahinta mitä voisi muka tapahtua? Hän vetäytyi kauemmas, sivellen toisen reisiä housujen läpi. Hyvin varovasti sormet takertuivat kankaaseen, sillä ihan yhtä lailla Larissalla olisi oikeus sanoa ei ja pysäyttää hänet. Kauemmas nojautumisessa oli se huono (loistava) puoli että nyt hän näki Larissan kokonaan, ilman yläosaa. Amanda nielasi ja tunsi kasvojaan polttavan, voimatta silti olla katsomatta. Hyvä helvetti.

Larissa ei ollut pysäyttämässä Amandaa - päinvastoin, tyttö nyökkäsi pienesti ja kohotti lantiotaan sängyltä. Miksi ihmeessä hän olisi sanonut ei Amandalle mistään syystä? Amandan ilme sai hymyn leviämään Larissan kasvoille ja hiljaisen naurahduksen kumpuamaan syvältä rinnasta. Tämä ei ollut oikea hetki epäsopiville vitseille. Hän traumatisoisi Amandan iäksi, jos alkaisi puhua kuin seilori.
"Saahan sinunkin kasvoillesi vähän väriä", Larissa päätyi sen sijaan kiusoittelemaan pehmeästi. Tyttö näytti aina niin kalpealta hänen rinnallaan.

Tai sitten se olisi ollut oikea hetki niille vitseille, jotta Amanda rentoutuisi. Hän oli todistetusti ennenkin nauranut niille. Hän veti housut Larissan jalasta, sydän kurkussa hakaten.
"Ruskettuisin jos täälla paistaisi joskus aurinko." Hän tuhahti vastaukseksi. Housut saivat lentää johonkin ja hän nojautui suutelemaan Larissaa. Olisipa hiljaa. hetken.

"Sinun pitää lähteä keväällä kilpailuihin johonkin aurinkoisempaan maahan", Larissa virnisti, mutta virne haihtui nopeasti kasvoilta jotta hän saattoi vastata suudelmaan. Kädet vaelsivat tytön keholla vallan vapaasti, tunnustellen vuoroin tietään ylöspäin pitkin selkää tai alaspäin kylkiä pitkin. Välillä hän antoi sormiensa leikitellä alushousujen pitsireunuksella, ennen kuin sormet keksivät jälleen muuta puuhaa.
"On epäreilua, miten kaunis olet", Larissa valitti leikillään. Ehei, elämässä olisi voinut olla paljon huonompiakin asioita kuin se, että saattoi makoilla sängyssään Amandan kaltainen ihana, hurmaava tyttö yllään.

Amanda istui hajareisin Larissan lantion päälle, keskittyen vain suutelemaan tuota pitkään, hartaasti ja hyvin intensiivisesti.
"Sinä olet itse mielettömän kaunis." Hän mutisi suudelmien sekaan. Hän joutui valitettavasti tyytymään Larissan ihon suutelemiseen kun siirtyi istumaan tuon jalkojen väliin. Hän hipaisi varoen tuon reittä. Joskus vielä tuo menettäisi hermonsa hänen varovaisuuteensa ja siihen miten kaikki kesti.

Hän ei aikonut väittää vastaan, sillä olihan sen kuuleminen mukavaa. Oli tosin vaikea kuvitella, että he olisivat tässä pisteessä, jos Amanda ei ajattelisi niin. Larissa ynähti ja värähti kosketuksen alla, eikä muutamaan silmänräpäykseen tiennyt, mitä sanoa. Tai tehdä. Jos hän kannustaisi Amandaa, olisiko se painostamista?
"Sinun ei tarvitse tehdä mitään, mitä et halua", Larissa päätyi sen sijaan sanomaan ja puristi hiljaa tytön lantiota. Luoja, miten hän pitäisi jatkossa kätensä erossa Amandan lantiolta ja pakaroista, kun he olisivat tallilla?
"Ei meillä ole mitään kiirettä. Näitä öitä tulee vielä paljon", hän vannoi. Niin usein kuin aikataulut vain sopisivat yhteen ja Amanda tahtoisi tulla hänen luokseen. "Ja sitten kun haluat, minä voin... ohjata sinua oikeaan suuntaan." Ajatuskin siitä että Amanda voisi olla hermostunut tuntui naurettavalta, mitä hermoiltavaa hänessä nyt muka olisi, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Jos ei muuta, niin ainakin Amanda voisi nauraa hänelle ja käskeä vihdoin olla hiljaa. Eipä sillä, että hän olisi koskaan siinä kovin taitava ollut.

Amanda tosiaan oli sitä mieltä ja piti Larissaa aivan järjettömän kauniina, voimatta uskoa vieläkään että tuo ajatteli samoin.
"Ei se siitä johdu." Hän totesi hiljaa, sivellen reisiä molemmilla käsillään. Hengitys oli raskasta ilman mitään syytä. Larissan ruskettunut iho poltti kalpeita sormia.
"Etten haluaisi." Tyttö paransi asentoaan hieman, ilme vaikeana. Miten sen sanoisi järkevästi?
"En vain ole ikinä ollut kenenkään kanssa josta välitän tai - tai toisen tytön kanssa." Amanda nielaisi. Nyt se oli sanottu. Häntä jännitti.

Larissa vapautti toisen kätensä voidakseen tukea itsensä osittain pystympään asentoon, vaikka ei jaksanutkaan nousta kokonaan istumaan. Sen verran vain ylemmäs patjasta, että hän saattoi katsella Amandaa pieni hymy huulillaan ja pää kevyesti kallellaan.
"Sitä suuremmalla syyllä, meillä ei ole mitään kiirettä", Larissa vastasi. Hän epäili, ettei koskaan ymmärtäisi Amandaa, mutta ainakin välillä tyttö tarjosi selityksiä ilman, että niitä joutui vääntämään tuosta irti sorkkaraudalla.
"Jännittääkö sinua?" Hän päätti kysyä pehmeästi. Kuka tiesi kauanko Amandan selittelyintoa jatkuisi, joten paras käyttää se nyt hyödyksi.

Hän puraisi kevyesti huultaan, puristaen kevyesti Larissan reisiä. Ei ollut kiire, ei. Häntä silti ärsytti miten helppoa hänelle oli olla sitoutumatta tunteilla, mutta kun tunteet tulivat kuvioihin, hän jäätyi täysin.
"Tiedän." Larissa oli sanonut sen aika monesti. Puhu tunteistasi, ole aikuinen, älä sulkeudu ja heittäydy kiukkuavaksi teiniksi.
"Jännittää." Amanda myönsi hiljaa.

Larissan hymy leveni hiljaisen tunnustuksen myötä, ja tyttö kurkotti sipaisemaan toisella kädellään Amandan poskea.
"Niin minuakin", hän myönsi sama hymy yhä huulillaan. Pieni jännitys kupli aina pinnan alla, ihan sama mitä hän teki Amandan kanssa. Se oli aikanaan tehnyt retkestä heinälatoonkin niin hauskan seikkailun. "Mutta ei siinä ole mitään pelättävää. Jännitys voi olla hyvääkin jännitystä."

Hän kuvitteli aina ettei voisi punastua enempää, mutta sitten kehonsa todisti hänen olevan väärässä, hehkuttamalla poskia uudella voimalla. Hengitys takertui jonnekin ja oli mielettömän raskasta.
"Jos et pidä siitä tai teen jotain väärin..." Oli helpompi olla ylittämättä rajaa kuin ottaa riski. Amanda tosiaan oli ollut lahjakkaampi esteratsastaja kuin toimija ihmissuhteissa.

"Ei sinun siitä tarvitse huolestua", Larissa kiirehti keskeyttämään Amandan. Hän sipaisi sormillaan tytön punaisena helottavaa poskea uudestaan. "En oleta, että tietäisit mistä minä pidän. Tietenkin olisin valmis kertomaan ja näyttämään. Ei kukaan voi tietää, mistä toinen pitää." Ei ensimmäisellä kerralla ainakaan. Amandan jännitys oli suloista, mutta samaan aikaan muistutti häntä siitä, miten varovaisuus olisi jälleen kerran valttia. Väärä reaktio, huonosti ajoitettu naurahdus, ja Amanda käpertyisi kuoreensa ja sulkeutuisi häneltä.
"Minä pidän siitä, että olet siinä. Läsnä ja lähellä. Olen ihan tyytyväinen, jos saan vain nukkua vieressäsi."

Ilman sitä suojamaskia, jota Amanda kutsui meikiksi, oli hankala olla. Silti hän ei karannut kättä poskellaan, vaan hymyili hieman.
"Jos teen sen väärin." Se ei ollut kysymys vaan toteamus enemmän kuin mitään muuta. Amanda laski hetkeksi katsettaan ja keräsi itseään. Miten sen nyt oikein asettelisi?
"Panettaa kun koskit niin." Siis. Hetkinen.
Ei pitänyt sanoa ihan noin.

Larissa hymyili huvittuneena, vaikka tilanteessa ei sinällään mitään huvittavaa ollutkaan. Amandan jännitys oli vain suloista ja no, huvittavaa.
"Sitten minä näytän sinulle, miten tehdä se paremmin", Larissa lupasi sulavasti. Ei siinä sen kummempaa. Eihän? Amandan hätä oli ihan sallittua ja ymmärrettävää, mutta samalla myös täysin turhaa. Tyttö ei ollut jäämässä yksin avaruusraketin kanssa, joka pitäisi saada lentokuntoon. Heitä oli kaksi, ja sanoivat miehet naisista mitä tahansa, ei se tosiaankaan ollut rakettitiedettä. Tällä kertaa Larissa ei voinut estää naurahdusta karkaamasta huuliltaan, kun Amanda ilmaisi asiansa varsin suorasanaisesti.
"Se on ilo kuulla", Larissa virnisti vinosti. Keskustelu oli ajautumassa varsin eri raiteille, mutta väliäkö sillä.

Kun Amanda inhosi sitä ettei osannut jotain. Oli se mitä tahansa. Hän ei voinut olla naurahtamatta Larissan virnistykselle.
"Eikö se ole itsestäänselvää?" Kaunis nainen hipelöimässä (hieromassa) reisiä. Tietty siinä nousi haluja.

"Eip", Larissa vastasi painottaen viimeistä kirjainta niin, että se popsahti kunnolla. Ihan vain koska hän saattoi. "Mutta hyvä, etten ollut ainoa, jonka ajatukset karkasivat ihan omille teilleen. En aivan harkinnut tarjoustani loppuun asti, ja kaikki pitämäsi äänet eivät suinkaan auttaneet", hän kiusasi.

Amanda naurahti. Nauru ei ollut hermostunutta vaan se kupli aitona. Oli helpotus tietää ettei hän ollut ainoa.
"En aio olla pahoillani." Hän totesi tyynesti, kumartuen lähemmäs Larissan kasvoja.
"Hieman epäreilua tämä kyllä on."

"En minäkään, joten olemme tasoissa", Larissa naurahti. Hän ei aikonut olla pahoillaan yhtään mistään. Ei siitä, miten ei ollut pitänyt ajatuksiaan kurissa, eikä varsinkaan siitä, miten oli antanut Amandan näkemisen, koskemisen ja kuulemisen vaikuttaa itseensä.
"Epäreilua?" Hän kohotti kulmiaan huvittuneena. "Mistä niin päättelit?"

Amanda nojautui vielä lähemmäs, keräten jostain rohkeutta katsoa Larissaa silmiin.
"Minulla ei ole aavistustakaan miltä sinä kuulostaisit." Se tuli yllättävän tyynesti, mutta rehellisyyden nimissä, kuka Amandasta olisi aina ottanut selvää? Samalla käsi nousi reidellä paljon ylemmäs. Varmaan sen saman rohkeuden rippeellä.

Larissan kulmat kohosivat yllätyksestä lähes hiusrajaan saakka. Vai Amanda aikoi pelata korttinsa näin. Reilua.
"Se on onneksi helposti korjattavissa", Larissa aloitti viatonta hymyä tavoitellen. "Voit aina hieroa minua." Koska sitähän Amanda oli tarkoittanut. Ehdottomasti. Tietenkin. Pieni kiusanteko tuntui kuitenkin vähentävän Amandan hermoilua, tai ehkä sen oli tehnyt keskustelu, tai kenties tähdet olivat vaihtaneet asentoaan heidän huomaamattaan. Hän nieli inahduksen, mutta ei pystynyt pysäyttämään liikahdusta, kun kiemursi tytön kohoavan käden alla.

"En osaa hieroa." Sen hän tiesi varmaksi. Pitäisi ehkä opetella. Nyt hän halusi kuitenkin opetell jonkin muun tavan rentouttaa tyttöystävänsä. Larissa oli luvannut opettaa. Ja Amanda saisi tuon opettamaan. Hän oli päättänyt sen ja päättäväisyys oli sentään tehnyt hänestä kilparatsastajan.

Larissa ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Amanda olisi opetettavissa, mutta tyttö ei ollut odottanut toisen olevan niin hyvä oppilas. Selkeästi Amandalla oli muitakin vahvuuksia kuin kilparatsastus. Amandan toive täyttyi nopeasti, sillä mikään mahti maailmassa ei olisi pitänyt Larissaa hiljaisena, kun tyttö nautti Amandan päättäväisyydestä ja näppäristä sormista. Ei hän mitään hierontoja kaipaisi, kun olon sai näinkin rentoutuneeksi ja raukeaksi.
"Olet nopea oppimaan", tyttö kähähti koettaessaan tasata hengitystään rintakehä voimakkaasti kohoillen. Luoja. Amanda todellakin koituisi hänen kohtalokseen, mutta hän ei valittaisi - tämä olisi oikein hyvä tapa poistua tästä maailmasta. Tyytyväisenä ja hyvä olo suonissa virraten.
"Ja sinä vielä kehtasit epäillä itseäsi. Tule tänne, tonttu", hän naurahti vetääkseen Amandan kainaloonsa ja painaakseen kevyen suudelman kiitokseksi tytön huulille. Hän kaipaisi hetken, että saisi henkensä tasaantumaan ja näkönsä tarkentumaan.

Miten oma hengitys saattoi olla yhtä sekaisin kuin Larissan, vaikka hän ei ollut se joka oli rasittunut fyysisesti. Hän ei voinut olla hymyilemättä hieman. Nyt hän tiesi miltä Larissa kuulosti, eikä voinut katua sitä vähempää. Hän kävi Larissan kainaloon, vastaten suudelmaan hymyillen pehmeästi.
"Kerrankin olit ainakin kaksi minuuttia sanomatta sanaakaaan." Amanda kuiskasi tuon korvaan, virne huulillaan.

"Hah hah, oletpa hauska", Larissa vastasi kuivaa sävyä tavoitellen, mutta ääneen puski väkisinkin mukaan nauru, joka tuntui kuplivan sisällä. "Kohta et enää virnuile yhtään niin täynnä itseäsi", tyttö vannoi huvittuneena, vaikka sanoihin sisältyikin varsin todellinen lupaus. Tai uhkaus, miten sen tahtoi ottaa.

Amanda puri kevyesti huultaan. Se sama epävarmuus yritti ujuttautua mieleen.
"En ole täynnä itseäni. Mutta se oli totta." Sisällä kouraisi. Hyvällä tavalla.

"Tällä kertaa sinulla olisi hyvä syy olla", Larissa huomautti nauraen. Kasvoille hiipi väkisinkin varsin vino hymy, kun tyttö kääntyi kyljelleen voidakseen katsella Amandaa kunnolla - tai varastaa muutaman nälkäisen suudelman, kummin vain tahansa. Hänhän se tässä voitti joka käänteessä. Joko hän sai katsella kaunista tyttöä tai suudella kaunista tyttöä.

Amandasta tuntui samalta. Pelkkää voittoa, jos häneltä kysyttiin. Larissa oli ihanan lämmin ja hän hakeutui suudelmien lomassa lähemmäs. Vaikka oli olevinaan todella kuuma, silti hän paleli.
"Miten minä ikinä enää keskityn töihin sitä vähää mitä nyt?"

"Et keskity", Larissa naurahti käheästi. Amanda saisi liittyä kerhoon, jossa toisen oleskelu näköpiirissä sekoitti ajatukset totaalisesti. Hän painoi suudelman tytön huulille ja antoi sormiensa vaeltaa alemmas Amandan kyljellä.
"Mitä luulet, vieläkö sinusta lähtee ääntä?" Larissa kiusasi painaen suukkoja tytön kaulalle.

Amanda punastui uudelleen. Pahin puna oli helpottanut, mutta huomautus äänistä riitti.
"Hmh, ei ikinä." Paitsi äsken hieroessa. Köh.

"Vai niin", Larissa myhäili vasten tytön ihoa. Hän olisi niin mielellään houkutellut Amandasta esiin lisää ääniä - ihan vain koska hän voisi.
"Voi harmi. Kuulisin niin mielelläni lisää", hän virnisti ja näykkäisi varoen ihoa Amandan solisluun tuntumassa. Tyttö oli aivan liian kalpea, hän oli varma että jättäisi jälkiä pelkillä suudelmilla, hampaista puhumattakaan. Amanda tuskin arvostaisi mustelmien kirjomaa kaulaa, joten paras varoa. Paljon. Sormet sen sijaan eivät suotta varoneet, vaan pyrkivät riisumaan viimeisenkin pitsin Amandan yltä.

Ei Amandaa haittaisi pienet jäljet jos ne olisivat piilotettavissa. Hän painoi kevyesti reisiä kevyesti yhteen, ihan refleksistä. Vähän hävetti se... innostuminen.

Larissa päätti ottaa tavoitteekseen houkutella mahdollisimman paljon pieniä ääniä irti Amandasta. He olivat jo pitäneet niin paljon ääntä, ettei muutama ynähdys lisää enää missään tuntuisi.
"Vieläkö olet sitä mieltä, että hiljaisuus on ratkaisu?" Tyttö kiusoitteli hamuten huulillaan ja välillä hampaillaankin paljasta ihoa. Hän todella aikoi laittaa parastaan, jotta Amandasta lähtisi ainakin yhtä paljon ääntä kuin hierottaessa. Hän oli niin kovin nauttinut jokaisesta ynähdyksestä, huokaisusta ja terävästä henkäyksestä, ettei ollut tosikaan.

Amanda puri ensin huultaan ja sitten peitti suun kevyesti kädellään.
"Mmnhm, olenhnnh..." Hän ynisi käden takana, kipristellen varpaitaan.
"Mmmkiusaat."

"Ihan varma?" Larissa haastoi kehräten ja antoi sormiensa hyväillä tyttöä. "Jos nyt ihan vähän kuitenkin?" Teippirullalle olisi ollut käyttöä, jotta hän olisi lopettanut puhumisen. Amandan onneksi hän oli oppinut keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaa - se oli välttämätöntä, kun puhui niin hereillä ollessaan kuin nukkuessaankin.

Ihan vähän ja hieman enemmänkin. Hän pelkäsi potkaisevansa Larissaa kun todella sai tukahduttaa sen suurimman äänen käteensä. Posket paloivat ja hengitys ei kulkenut mihinkään.

Larissa oli varsin tyytyväinen, kun Amandasta irtosi ääntä. Hän vannoi kaikessa hiljaisuudessa, että opettelisi vielä tunnistamaan pienimmätkin äännähdykset. Hän hymyili vinosti tytölle, joka näytti siltä, miltä hän oli kuvitellut näyttäneensä aiemmin. Happi, mitä se sellainen oli?
"Minun täytyy alkaa hieroa sinua useammin", Larissa naurahti voimatta kääntää katsettaan pois Amandan kasvoilta. Kuka olisikaan uskonut, että hierominen johtaisi tähän.

Amanda nielaisi tyhjää ja haukkoi happea.
"Sinä ja sinun hieromiset..."

"Noh, noh", Larissa nauroi toruen, "nautit siitä kuitenkin." Teippiä, nyt heti. Kiitos.

Amanda veti syvään henkeä ja haroi hiuksiaan.
"Kummasta?" Hän virnisti.

"Molemmista", hän virnisti vinosti. Tietenkin molemmista. "Olenhan loistava hieroja."

"Mmm. Ehkä." Amanda veti Larissaa lähemmäs itseään. Pusuja.
"Elokuvakin loppui..."

Hänellä ei ollut koskaan mitään pusuja vastaan. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Sinä päivänä kun hän kieltäytyisi suutelemasta Amandaa, jonkun olisi paras huitaista häntä avokämmenellä takaraivolle ja kovaa.
"Ehdimme hienosti katsoa sen", tyttö naurahti. Hehän olivat keskittyneet elokuvaan niin tavattoman paljon.

"Niin ehdimme." Amanda nauroi pehmeästi. Ei kyllä väsyttänyt. Hän vei käden tuon hiusten sekaan, kiertäen niitä sormiensa ympärille.

Heillä oli aina ollut hyvä ajoitus elokuviensa kanssa. Tai sarjojen tai milloin minkäkin. Koskakohan joku alkaisi kyseenalaistaa, katsoivatko he oikeasti elokuvat alusta loppuun?
"Tänä yönä nukuttaa varmasti hyvin", tyttö virnisti vinosti. "Onneksi et joudu nousemaan aamuvarhaisella."

"Varmasti nukuttaa, sitten kun alkaa väsyttää." Amanda haki Larissaa lähemmäs, vaikka silloin ei voinutkaan katsella tuota. Harmi.

"Jep", Larissa nyökkäsi. Hän painautui mielellään Amandan lähelle ja kietoi kätensä tytön ympärille, ettei Amanda pääsisi karkuun. Tai että hän pääsisi vielä vähän lähemmäs, kummin tahansa.
"Olen tosi onnellinen, että olet tyttöystäväni", hän ilmoitti pienen mutta sitäkin pontevamman nyökkäyksen kera.

Amanda räpäytti silmiään pari kertaa, hymyillen kovin onnellisesti.
"Mmmm, sinä olet ihana kun jaksat olla tyttöystäväni."

"Ei siinä ole mitään jaksamista", Larissa vakuutti. "Olen onnellinen, kun saan olla seurassasi. Teet minut iloiseksi. Mitä jaksamista siinä olisi?"

Amanda painoi kasvojaan Larissan kaulaan ja tuhahti sinne.
"Olen hidas ja jännitän hölmöjä asioita ja..."

"Hei, ei siinä ole mitään hölmöä tai outoa että jännittää vähän", Larissa protestoi nopeasti. Jännittäminen kuului asiaan. "Minäkin jännitän monia asioita. Se on ihan normaalia. Niistä vain kuuluu puhua keskenään ja löytää vastaukset yhdessä, tai jotakin", hän naurahti lauseen päätteeksi. Mitäpä hän tiesi kestävistä parisuhteista, kun oli reissannut töidensä perässä siitä lähtien, kun elämä tuntui alkaneen hänen kohdallaan.

"Mmmm. Niin kai." Amanda huokaisi hiljaa, tuhahtaen Larissan ihoa vasten.
"Tuoksut hyvältä..."

"Saippuan supervoimia", Larissa virnisti vinosti. Oli ollut hyvä idea käydä suihkussa aiemmin, niin ei tarvinnut tuoksua pelkästään hevoselle ja tallille, olkoonkin, ettei se haju lähtenyt hetkessä iholta tai hiuksista. Onneksi saippuoita oli nykyään vaikka minkä tuoksuisia.
"Olen niin iloinen, että olet siinä", tyttö tunnusti. "Pelkäsin, että säikäyttäisin sinut ulos ovesta."

"Ihan ilman suihkuakin." Amanda mutisi ja vilkaisi Larissa nopeasti. Sitten hän hautasi kasvot takaisin tuon kaulaan ja hinkkautui lähemmäs.
Huono idea. Larissan lämpö lämmitti verta suonissa ihan liikaa.
"Miksi?"

"Miksi mitä?" Larissa kysyi hämmentyneenä. Mitä Amandan päässä liikkui? Pohtiko tyttö sitä, miksi hän oli niin onnellinen Amandan vierellä, vai kenties sitä, miksi hän oli pelännyt, että säikäyttäisi Amandan pois? Hän ei tiennyt, joten kysymyksellä oli helppo passata pallo takaisin Amandan puolelle pelikenttää.

"Olisin mennyt ovesta ulos?" Amanda tarkensi, tukistaen kokeilevasti Larissan hiuksia. Ihan vähän vain.

Larissa ei voinut estää mielihyvän väristystä kulkemasta pitkin kroppaansa, tai inahdusta, joka pakeni huulilta samasta syystä. Amanda koetteli hänen rajojaan aivan liikaa. Hän ei ottaisi vastuuta tekemisistään enää kohta.
"En tiedä. Säikähdit aiemmin ja ajattelin, että ehkä säikähtäisit taas. Että ehkä painostaisin sinua johonkin, mikä ei tuntuisi mukavalta sinusta, joten lähtisit mieluummin pois."

Amanda huokaisi raskaasti. Hitto.
"Niin no... Ei se johdu siitä etten halua."

"Älä huoli, olen lukenut rivien välistä sen verran", Larissa vakuutti keveyttä ääneensä tavoitellen. Tai ehkä vähän vitsailua. Ei kai siitä, miten haluttava hän oli, voinut puhua ilman itseironiaa?
"Ei se ollut kritiikkiä. En vain halua, että tunnet koskaan olosi epämukavaksi tai... turvattomaksi seurassani. Haluan vain, että jos et pidä jostakin, sanot niin ja annat meille mahdollisuuden korjata tilanne. Kääntää se joksikin, mistä pidät ja mikä saa sinut tuntemaan olosi hyväksi. Oli se sitten halaus tai hieronta tai... hieronta." Hän ei voinut olla virnistämättä viimeisen, painotetun sanan karatessa huulilta.

Amanda kuunteli Larissaa liikuttuneena. Oikeastaan olisi vähän itkettänyt, mutta sen sijaan hän kierähti istumaan tuon päälle.
"Minä sinulle vielä... Sinä teet kaikesta jotain mistä pidän."

Larissa tunsi sykkeensä hyppäävän jälleen vaarallisiin lukemiin, kun Amanda kiepahti hänen ylleen. Ei sillä kuulunut olla niin suurta vaikutusta, mutta... sillä oli. Sydän takoi hulluna ja syvien, rauhallisten hengenvetojen sijaan hän huomasi hengittävänsä nopeammin ja pinnallisemmin. Helvetin Amanda. Ja helvetin keho, joka petti hänet näin julmasti.
Nautinnollisesti.
"Se on ilo kuulla", Larissa vastasi naurahtaen. "Minä pidän siitä, että saan olla kanssasi. Näin tai tallin kahviossa", hän tarkensi. Hän piti aina siitä, että sai viettää aikaa Amandan kanssa, oli kyse sitten minuuteista tai kokonaisesta yöstä.

"Samat sanat." Amanda katseli Larissan kasvoja, laskien kätensä kovin taktisesti tuon rinnoille. Helpompi pitää katse kasvoissa.
"Olet yksi ainoita ihmisiä joiden kanssa en pelkää olla mitä olen."

Se ehkä auttoi Amandaa keskittymään, mutta vaikutus oli täysin päinvastainen Larissan kohdalla. Niin siis mitä Amanda olikaan sanonut? Hän räpäytti silmiään koettaessaan keskittyä keskusteluun. Hitto.
"Hyvä", hän nyökkäsi, "en tahdo sinun pelkäävän mitään. Ole vain reilusti oma itsesi. Pidän sinusta sellaisena."

Amandalta poistui häiriötekijät kun kädet olivat siinä. Ainakin melkein. Siihen asti kun hän tuli tietoiseksi ratkaisustaan.
"Tiedätkö, olet ihanan pehmeä."

Larissa ei voinut estää epäuskoista mutta sitäkin huvittuneempaa naurahdusta karkaamasta huuliltaan. Hän oli pehmeä?
"Kiitos", hän naurahti. Kai se täytyi ottaa kehuna vastaan. Kai se oli kehu? Hän ainakin tahtoi uskoa niin. "Voin olla muovailuvahaa käsissäsi", hän virnisti. Niin siis... mistä tässä olikaan ollut puhe?

Virhe.
Amanda ei edes tajunnut puristavansa käsillään.
"Niinkö?" Hän oli ehkä kierompi kuin antoi ymmärtää.

Larissa ei voinut tukahduttaa äännähdystä, joka syntyi jossakin syvällä kurkun syövereissä ja purkautui ilmoille terävänä henkäisynä ja suorastaan valittavana inahduksena.
"Kyllä", tyttö vahvisti nyökäten. Ehdottomasti. Mitä tahansa. Hän olisi mitä tahansa Amanda tahtoisi. Nyt ja aina. Tai jotain sinnepäin.

Se sai tytön virnistämään ja kokeilemaan hampaitaan herkälle iholle. Larissa kolkkaisi hänet vielä.
"Ihan varma?" Ilkikurinen ääni sävytti sanoja.

Larissa koetti estää selkäänsä kaartumasta - hän ihan tosissaan koetti, mutta se oli turhaa. Hän ei voinut kiistää sitä, miten hyvältä Amandan hampaat tuntuivat.
"Todella varma. Varmempi kuin olen koskaan ollut yhtään mistään elämässäni", Larissa vakuutti vauhdikkaasti nyökäten ja koetti olla kuulostamatta liian... Niin, liian miltä? Halukkaalta, kenties? Hän ei enää edes tiennyt.

Amanda vain kokeili uudelleen. Muutaman kerran.
"Mmmmhm. Selvä. Jos niin sanot." Larissa-parka ei kohta saisi nukkua ollenkaan yöllä.
"Vai pitäisikö sinun nukkua?"

"Ehdin nukkua tarpeeksi sitten kun olen kuollut", Larissa vastasi itsevarmana. Eihän yksi uneton yö missään tuntuisi. Hyvin hän jaksaisi huomenna töissä, vaikka Amanda valvottaisi häntä tänään. Tietenkin jaksaisi. Pieni väsymys olisi sen arvoista.

"Siihen on vielä aika kauan." Amanda huomautti hiljaa, näykkäisten vähän kovempaa. Larissa piti hauskoja ääniä, joista hän piti kovasti.

"Niin o-oooooh- on", Larissa sai sanottua suurella vaivalla. Hän olisi tahtonut mulkaista Amandaa syytöksenä siitä, miten tyttö sai hänen lauseensa katkeamaan kesken, mutta mulkoilu ei ollut koskaan aiemminkaan toiminut. Ei Amandan kanssa, kun hän suli hymyyn heti nähdessään vilauksenkin tytöstä.

Ja mitä se olisi auttnut? Amanda ei osannut nyt oikein hävetä. Hän nojautui Larissan korvan vierelle, voitonriemuisena.
"Nyt tiedän miten sinut saa hiljaiseksi."

Eikä Larissalla ollut totuuden nimissä yhtään mitään valitettavaa. Hän sai pitää kauniin tytön luonaan, alastomana, ja Amanda pyrki kovasti muistuttamaan häntä siitä, miten onnekas hän oli, kun tilanne oli moinen.
"Niin tiedät", Larissa vastasi. Ei hän voinut sitä kiistääkään. Hänen hiljentämisensä olisi jatkossa varsin helppoa Amandalle, joka tietäisi tarkalleen, miten moinen onnistuisi.

Uteliaana ihmisenä Amanda myös mielellään etsisi uusia keinoja siihen, kuten esimerkiksi nyt. Kun saattoi työntää mielestä sen, että Larissa ei pitäisi hänestä. Tuo oli nähnyt kaiken ja pitänyt. Oli silti siinä hänen alkkaan. Ei siis mitään hätää. Hän näykki ja suuteli ihoa mistä vain ylsi ja antoi käsiensä muuttua hyvin levottomiksi.

"Amanda", Larissa varoitti hiljaa, vaikka nauttikin tytön sormien ja huulien kosketuksesta tavattomasti. Amanda ajaisi hänet hulluuden partaalle, jos hän ei pitäisi varaansa.
"Olet ihan mahdoton", hän valitti mielihyvästä kielivien huokaisujen ja yllätyksenä huulilta karkaavien inahdusten välissä. "Jos päädyn mielisairaalaan, se on sinun syytäsi. Sataprosenttisesti."

Hän suoristautui hieman, vilkaisten Larissaa silmät suurina. Siis hänkö? Mahdoton? Ehei suinkaan.
"Minä tulisin katsomaan sinua sinne kyllä." Siitä tulikin mieleen... Näykköisy reidelle. Ihan kiusallaan.
"Joka päivä."

"Hyvä", Larissa vastasi, "tarvitsen ainakin yhden vierailijan päivittäin tai tulen oikeasti hulluksi." Ajatus siitä, että Amanda tulisi katsomaan häntä jos ei voisi nähdä häntä työpäivien aikana sai hymyn huulille. Ehkä hän ei ollut ainoa, joka oli toivottoman, typerän ihastunut toiseen. Hän värähti näykkäisyä eikä tiennyt, mitä sanoa. Tarvitsiko hänen edes sanoa mitään? Amanda tuntui tietävän tarkalleen, miten hiljentää hänet - ainakin mitä sanoihin tuli. Totaalinen hiljentäminen saattaisi osoittautua hankalammaksi.

Amanda ei kyllä edes ajatellut vaimentaa Larissaa kokonaan. Paljon mukavampaa näin. Hän pohti hetken saisiko kantapään otsaansa (hän tiesi että tyttö oli notkea) ennen kuin uskalsi kokeilla.

"Aaa------manda", Larissa valitti värähdys koko kehon läpi juosten. Helvetti, hän ei selviäisi hengissä Amandasta. Amanda oli... erityinen. Jotakin taianomaista ja erityistä ja muusta massasta erottuvaa.

Amandasta se oli loistava idea. Ehkä Larissan tosiaan olisi pitänyt kolkata hänet nukkumaan jo paljon aiemmin. Kädet hyväilivät tuota muualta. Ei, muutama pieni valitus ei saanut häntä luovuttamaan.

Larissan olisi pitänyt kolkata Amanda aikoja sitten, se oli selvää. Hän muistaisi tämän seuraavalla kerralla ja kolkkaisi Amandan heti ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa.
"Amanda", hän valitti huohotuksensa lomassa koettaen vedota tyttöön, vaikka ei tiennytkään tahtoiko Amandan jatkavan vai lopettavan. Ei hän kyennyt niin vaativiin päätöksiin tässä hetkessä!

Larissan pitäisi ilmaista oikeasti että halusi hänen lopettavan. Sillä kokemuksella mitä Amandalla itsellään, hän itse piti tästä ja oletti Larissankin pitävän. Ainakaan kun selvää kieltoa tai kantapäätä otsaan ei tullut. Vieläkään.

Ei, Larissa ei ollut kieltämässä Amandaa, eikä suinkaan potkimassa tyttöä pois. Amanda oli varsin oikeassa - hän todellakin piti kaikesta, mitä Amanda teki. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi ollut valmis myöntämään sen ääneen.
Tosin ehkä hänen ei tarvinnut, kun kehon reaktiot, jännittyvät reidet ja vatsalihakset, kurkkuun takertuva hengitys ja huulilta petollisena karkaavat henkäisyt tekivät sen hänen puolestaan. Helvetin Amanda.

Amanda suoristautui vasta kun Larissa valahti kaiken jännityksen jälkeen rennoksi. Hän suuteli hellästi tuon vatsaa, hymyillen hieman.
"En enää ikinä keskity töihin." Hän totesi tyynesti, kierähtäen Larissan viereen. Samalla hän silitteli tuon kaulaa.

"Minä en valita", Larissa vastasi jouduttuaan ensin vetämään useaan kertaan henkeä. Helvetin Amanda. Tosin hän oli tainnut toistaa moista ajatusta varsin paljon viimeaikoina.
"Olet mahdoton", tyttö julisti päättäväisenä. Ei mikään muu selittäisi kaikkea tätä.

"Minulle valitetaan." Amanda naurahti, voimatta vieläkään olla koskematta. Se oli ihanaa, koskettaa paljasta ihoa ja sen kaaria, joita hän oli katsellut niin kauan.
"En ole."

"Olet", Larissa puhahti. Hän koetti edelleen tasata hengitystään ja saada ajatukset raiteilleen. Miten saattoikin olla niin vaikeaa kasata omia ajatuksiaan?
"Ajat minut hulluksi. Kosketuksesi ajaa minut hulluksi. Helvetti, minä en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sinua ja se ajaa minut hulluksi", hän naurahti, vaikka sanat olivatkin täyttä totta. Amandan syytä kaikki.

"Sitten meitä on kaksi." Amanda totesi, suukottaen Larissan olkapäätä hellästi.
"Joten olet vain ansainnut kaiken, koska teet minulle saman."

"Sitä on vaikea uskoa", Larissa puhahti posket ensin pullistuen ja sitten puhaltamisen voimasta tyhjentyen. Hän ei uskonut hetkeäkään, että voisi ajaa Amandan yhtä hulluksi, kuin millaiseksi tyttö hänet ajoi.
"En voi edes kuvailla sanoin, mitä sinä olet", hän pyöräytti silmiään turhautuneena. Miksi hän saattoi puhua tuntikausia vailla taukoa, mutta silloin kun sanat olisivat merkinneet jotakin, hän ajautui umpikujaan? Järjetöntä. Kerrassaan järjetöntä.

"Usko pois. Sinä teet niin." Amanda kuiskasi pehmeästi ja silitti Larissan poskea pehmeästi.
"Olet niin... rakas."

Larissa oli varma, että hänen hyppivä sydämensä jätti lyönnin tai kaksi välistä Amandan sanojen myötä. Hän oli rakas? Se lämmitti rintaa tavalla, jolle ei ollut sanoja.
"Niin sinäkin", hän vakuutti lämpimän hymyn kera ja veti Amandaa lähemmäs tiukkaan halaukseen. "Olet tärkeintä, mitä elämääni mahtuu. Okei, ehkä Casimiro menee edellesi. Toiseksi tärkeintä", hän kiusasi pehmeästi.

Amanda nauroi, osaamatta edes mököttää että jäi hevoselle kakkoseksi. Larissa oli hänelle tärkeintä, mutta ehkä tyttö tiesi sen.
"Ei minua haittaa jäädä kakkoseksi Casimirolle."

"Casimirolle on hyvä jäädä toiseksi", Larissa virnisti, vaikka ei hän sitä ollutkaan sanoillaan tarkoittanut. Tai ainakin nyt oli hyvä uskotella niin, kun Amanda ei juossut moista tunnustusta karkuun.
"Ehkä olet tänään onnistunut nousemaan Casimiron tasolle", hän kiusasi virnistäen. Tietenkin oli. Amanda oli tärkeä, tärkeämpi kuin yksikään Caetanon hevosista, niin paljon kuin hän lusitano-oreja rakastikin.

"Ehkä?" Olen otettu." Amanda kiehnäisi poskeaan toista vasten ja veti peittoa heidän päälleen.
"... Pitäisikö pukea? Sinä aina valitat että palelet öisin..."

"Juoksetko karkuun, jos sanon että olet syrjäyttänyt poikakultani?" Hän haastoi virnistäen. Ehkä Amanda ei juoksisi karkuun. Ehkä hän voisi sanoa sen ääneen. Hän oli tottunut sanomaan moisia asioita ääneen.
"Minä palelen aina", Larissa korjasi naurahtaen. Se oli totta - hänellä oli kylmä missä tahansa tilanteessa. Tai ainakin melkein. Nyt kylmyys ei ollut ehtinyt hiipimään jäseniin, kun hän oli keskittynyt niin paljon kaikkeen muuhun.
"Mutta ei pukeutuminen haitaksi olisi." Koska muutoin hän palelisi yöllä, eikä Amanda varmasti kaipaisi tärisevää, värisevää unikaveria.

Amanda hymyili hieman ja nousi sitten kuitenkin ylös. Hän ojensi kiltisti Larissan yövaatteet tuolle ja veti päälleen ne alushousut ja t-paidan. Hän pärjäsi ilman housujakin.
"Nukkumaan. Jaksat nousta." Häntä alkoi ainakin unettaa.

Larissa puki ojennetut vaatteet päälleen kiitollisena siitä, ettei joutuisi palelemaan tänä yönä. Amanda pitäisi hänet lämpimänä kaikkien vaatteiden ja peittojen ohella.
"Nukkumaan", Larissa toisti raukea hymy huulillaan. Ajatus kuulosti oikein hyvältä. "Hyvää yötä Amanda", hän toivotti käpertyessään peittojen alle ja painautuessaan lähemmäs toista tyttöä. Olihan Amanda hänen kuumavesipullonsa tänä yönä.