They don't see the angel living in your heart

Kauppa oli auennut normaaliin kellonaikaan kymmeneltä. Helia veti kassan takana puoleen selkään yltäviä hiuksiaan ponihännälle, vilkaisten takahuonetta.
"Rooroo, oletko kohta syönyt? Tarvitsisin apua tuon pahvimainoksen taittelun kanssa. Tiedät että vihaan niitä." Tavallinen päivä liikkeessä. Niistä mies nautti.

Hoikka, nuori nainen, jonka vaaleanruskean polkkatukan latvat oli sävytetty vaaleanpunaisella, istui tuolilla jalat vartaloaan vasten vedettyinä, puoliksi syöty sosekeittoannos edessään. Toinen käsi piteli lusikkaa, toinen painoi nuolinäppäintä hänen selatessaan ottamiaan valokuvia järjestelmäkameran näytöltä.
Kuullessaan veljensä äänen hän vilkaisi muovikupissa jäähtyvää keittoa ja vastasi:
"Olen."
Hän oli toivottoman hidas syömään, oli ollut lapsesta saakka, niin että huoltoasemilta ja ravintoloista ostetut annokset olivat auttamatta jääneet puolitiehen.
Hän sammutti kameran ja sujautti sen takaisin kantolaukkuun ennen kuin nousi huuhtelemaan astiansa.
"No, mikä siinä pahvimainoksessa nyt on niin ylitsepääsemätöntä?"

"Niiden kasaaminen on kamalaa!" Helia parahti. Hän osoitti uuden ruokamerkin mainosta, jossa koira loikkasi frisbee suussaan.
"En edes tajua miksi näitä pitää tehdä. Vievät kamalasti tilaa liikkeestä. Onko sinulla suunnitelmia tälle päivälle?"

Andromeda pyöräytti silmiään ja kääri neulepaitansa hihat ylös ennen kuin kumartui taittelemaan pahvikuvaa kuntoon. Ei tosin ennen, kuin oli irvistänyt ylimuokatulle kuvalle.
"Miksi ihmeessä niiden täytyy muokata nämä tällaisiksi? Koirat ovat suloisia sellaisenaan, ei niille tarvitse piirtää uusia, kammottavan ihmismäisiä silmiä..."
Hän pyyhkäisi otsatukkaansa syrjään ja puhisi yrittäessään vääntää pahvisiivekettä oikeaan asentoon.
"Ei kai. Menen kotiin. Muokkaan muutaman kuvan."

"Inhimillistäminen." Helia vastasi naurahtaen. Onneksi hänen siskonsa oli näppärä näiden kanssa.
"Et viitsisi auttaa illalla yhden koirien ravitsemusluennnon kanssa? Tulijoita on aika paljon. Ei kauaa, pieni hetki alusta, että saan tuolit paikoilleen Activen halliin."

"Miksi ihmeessä kukaan haluaisi inhimillistää yhtään mitään? Pilata nyt hyvä eläin sillä."
Pahvisiiveke taittui viimein paikoilleen, ja Andromeda kokeili varovasti nostaa koko viritelmän pystyyn. Se selvisi tulikokeesta, mutta näytti silti kammottavalta.
"Oikeasti, onko sinun pakko laittaa tämä esille?"
Hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi kämmeniään vastakkain.
"Ennen kuin väki saapuu paikalle?" nainen varmisti ja vilkaisi veljeään vihertävillä silmillään. Hän ei viihtynyt väkijoukoissa. Ne muistuttivat aivan liikaa niistä loputtoman pitkistä tunneista täysissä konserttisaleissa, kun oli ollut niin nälkä, että oli alkanut oksettaa, oli paleltanut ja väsyttänyt.

"Ennen kuin ihmiset tulevat." Helia lupasi. Hän ei asettaisi siskoaan sellaiseen tilanteeseen. Helia veti Andromedaa lähemmäs ja halasi tuota pehmeästi.
"Ja on, koska jos en mainosta, en saa jotakin alennusta tukkueristä tai jotain. Mutta on pakko laittaa mainosmateriaalit esille. Valitan."

"Unh", Andromeda kommentoi halaukseen, mutta nojasi silti otsansa hetkeksi vasten veljensä rintakehää. Helvetti, että piti olla lyhyt. Tai sitten hänen veljensä oli vain pitkä. Kasvanut pitääkseen hänet suojassa.
"Olkoon sitten, tulen auttamaan niiden tuolien kanssa. Ja voiko mainoksen jemmata jonkin kulman taakse, niin ettei sitä joudu katselemaan koko ajan kassalta?"

Helia ajatteli itse niin, että hän oli kasvanut pitkäksi, jotta voisi kumartua suojelemaan siskoaan kaikelta. Se oli kummunnut jostain esiteininä, sillä hän oli ollut aine poikkeuksellisen pitkä.
"Laita se mainos mihin haluat, Rooroo." Helia hymyili tuolle pehmeästi.
"Onpas tänään hiljainen aamu. Haittaako jos menen taakse tekemään tilausta maahantuojalle?"

"Piiloon. Oikeasti, jos ne mainosihmiset tunkevat tänne jumalan selän taakse katsomaan, onko tämä hirvitys esillä, niin sillä firmalla on kyllä ihan liikaa rahaa!"
Hän lähti raahaamaan pahvihirvitystä kohti nurkkaa, jossa se ei katselisi takaisin, kun hän seisoisi tiskin takana.
"Sen kun menet, minä voin pitää kassan pyörimässä. Eli selata lehteä tällä asiakasmäärällä."

"Annetaan sen olla loppuviikko. Sitten se vaikka... Joutui uroskoiran reviiritietoisuuden kohteeksi." Helia vastasi virne huulillaan, lähtien taakse.
"Huikkaa jos kaipaat!" Vaikka Andromeda tiesi miten toimia, silti se piti sanoa. Ei mennyt kauaa kun ovi kilahti ja villakangastakkiin pukeutunut englantilaismies tuli myymälään. Hän oli jo melko tuttu näky - kävi kerran tai pari kuukaudessa hakemassa ötököitä, pakastehiiriä ja lisäravinteita siileilleen ja näädille. Tällä kertaa miehen sylissä oli valjaisiin puettu haisunäätä.
"Hei. Tulin hakemaan taas vähän ruokaa ahmateille."

Pieni hymy kohotti Andromedan huulia.
"Kuulostaa hyvältä. Kuinka hirvittävän valitettava onnettomuus."
Helian kadotessa takahuoneeseen Andromeda pujahti tiskin taakse ja poimi sen alta esiin uusimman koiralehden numeron. Hän nojasi toisen kyynärpäänsä rennosti tiskiin ja alkoi lehteillä sivuja, pysähtyen kuvien kohdalle.
Oven kilahtaessa hän suoristi nopeasti ryhtinsä ja pyyhkäisi hiuksia silmiltään. Hän halusi yrittää Helian vuoksi. Sitä paitsi, hän oli edistynyt hienosti, pari vuotta sitten hän ei olisi voinut seistä tässä ilman, että alkoi hyperventiloida.
Nyt tunne tuntui palaavan kertaheitolla. Olisiko liian myöhäistä huutaa Helia apuun? Väittää, ettei hän tiennyt mitään aiheesta?
Vaikka hän itse oli palvellut miestä viime kerralla.
Nainen nielaisi.
"H-hei! Sinulla on näköjään kaveri mukanasi. Pavlovko se oli?"
Andromeda keräsi kaikki rohkeutensa rippeet ja kiersi tiskin toiselle puolelle tervehtimään vakioasiakastaan. Hän ei uskaltanut katsoa miestä silmiin, vaan kiinnitti sen sijaan huomionsa tämän sylissä olevaan haisunäätään.

Helia oli siskostaan todella ylpeä. Hän ei silti jättänyt tuota koskaan yksin liikkeeseen, vaan oli aina vuorossa tuon kanssa. Mutta oli ihanaa nähdä toisen pystyvän tekemään töitä.
Ainakin heillä oli jotakin yhteistä, sillä Wesley vältteli yhtä paljon katsekontaktia.
"Hei. Joo, Pavlov. Joku kävi eläinlääkärissä tarkistuksessa ja murjottaa nyt." Wesley pyöräytti silmiään ja rapsutti haisunäädän turkkia, ennen kuin laski sen lattialle.

Andromedasta tuntui vahvasti siltä, että tavallisesti kalpeat posket olivat punehtuneet pisamien alla.
"Voi ei, eläinlääkärit ovat kamalia", hän totesi ja kyykistyi alas näädän tasolle. Hän ei yrittänyt lähestyä sitä, vaan antoi eläimen touhuta omiaan.
"Auttaisiko herkku? Vai onko ne varattu erityistilanteisiin?"
Oli helpompi puhua, kun tuijotti näätää.

Wesley vilkaisi Pavlovia, hymyillen.
"Tämä voi olla erityistilanne. Koiran nami voisi olla oikein tervetullut hyvitys kamalasta kohtalosta." Näätä ei oikein välittänyt vieraista, tuijottaen Andromedaa sopivan välimatkan päästä.

"Kaveri lienee herkkunsa ansainnut. Kai kaikki oli hyvin?"
Andromeda suoristautui rauhallisesti, ettei olisi suotta säikäyttänyt haisunäätää, ja kävi hakemassa tiskin alta herkkupussin. Hän palasi takaisin miehen ja näädän luo, tipauttu namin kämmenelleen ja ojensi sitä ujosti Wesleytä kohti, niin että tämä saisi antaa sen kovia kokeneelle lemmikilleen.
"Taisit ostaa näitä samoja silloin viimeksi."
Sydän hakkasi kovaa.

"Oli, se oli vaim rutiinitarkastus ja rabiesrokotus." Wesley vastasi hymyillen. Hän vilkaisi pussia josta nainem puhui.
"Ostin. Ne olivat hitti." Ja sen huomasi. Jopa vierastava Pavlov valitsi ennemmin vieraan ihmisen. Tuolla oli pussillinen herkkuja!
"Jaha. Opportunisti. Anna vain sille. Se ei huomioi minua kun sinä rapiset."

Andromedaa hymyilytti - ja sitten hävetti, että hymyilytti.
"Nämä ovatkin hyvää laatua, huolella valituista raaka-aineista. Eikä tämä ole mainospuhe, vaan ihan sitoutumattoman tahon tutkima."
Hän laskeutui varovasti alas ja ojensi kättään haisunäätää kohti.

"Pavlov on hyvin sitoutumaton taho. Lahjomattomasta en olisi niin varma." Haisunäätä otti reippaita askelia kohti naista, musta nenä innosta väpättäen. Se onki herkun kämmeneltä suuhunsa ja mutusteli sitä tyytyväisenä, suorastaan antaumuksella.
"Pavlov, senkin herkkusuu."

Andromeda naurahti ja painoi nopeasti katseensa. Pulssi kiihtyi, mutta hän keskittyi haisunäätään. Sillä oli kaunis, hyväkuntoinen turkki ja kirkkaat silmät.
Andromeda toivoi, että olisi keksinyt jotain nokkelaa sanottavaa, mutta suoristautui sen sijaan hitaasti.
"Onko aktivointikuppi toiminut?"

Wesley naurahti naisen kysymykselle.
"Se aiheuttaa protestointia, olemassaolon tuskaa ja kolinaa lennellessään, joten oletan että se toimii." Pavlov vihasi uutta kuppiaan, mutta ainakin se esti tuota ahmimasta.
"Se on oikein hyvä. Minun mielestäni."
Takahuoneessa Helia kuunteli keskustelua hymyillen. Hän tiesi siskonsa äänestä että tuo punasteli.

"Eli se toimii täydellisesti."
Andromeda pyyhkäisi kämmentään paidanhelmaansa ja otti askeleen kauemmas.
"Tulit hakemaan ruokaa? Laitetaanko sama kuin viimeksikin?"
Hän katseli edelleen mustavalkoista otusta.
"Saako Pavlovista muuten ottaa kuvan? Meillä käy harvoin haisunäätiä, ja olisi kiva laittaa kuva kaupaan someen."
Andromedaa punastutti taas.
"Jos se käy."

Wesley nyökkäsi. Se tosiaankin oli täydellinen ostos.
"Tulin. Tarvitsen vähän enemmän. Työnantajani kettu saattoi pudottaa jättijauhomatofarmin pöydältä..." Himputin punaruskea, ylienerginen pallosalama. Ja silti mielettömän suloinen eläin.
"Saa tietenkin. Ja se käy kyllä. En yhtään epäile etteikö nämä olisi harvinaisia asiakkaita."

Andromeda voihkaisi myötätuntoisesti, kun mies kertoi jauhomatojen kohtalosta, ja uskalsi vilkaista tätä silmäkulmastaan ennen kuin kaivoi esiin puhelimensa ja kumartui jälleen alemmas.
"No niin, Pavlov, näytähän paras puolesi kuvaa varten", nainen hymähti säätäessään arvoja nopeasti. Mustavalkoinen turkki erottui kuvasta kauniisti.

Pavlovia ei kiinnostanut niinkään poseersaminen, mutta se tuli tehneeksi niin, nuuskiessaan innokkaana ilmaa. Jossakin oli avonainen herkkupussi!
Kun oli aika keskittyä ostoksiin, Wesley nappasi näädän syliinsä.
"Voin ottaa ensin vaikka ötökät. Voisin ottaa parisataa grammaa tavallisia jauhomatoja ja samn verran jättijauhomatoja. Eläviä kuten ainam ja kuivattuja sirkkoja sen isomman purkin." Mies jäi miettimään hetkeksi. Puuttuiko muuta?
"Ja muutama kastemato." Siilit rakastivat niitä.
"Ja noin 10 grammaisia pakastehiiriä parikymmentä." Wesley katseli tiskille kertyviä tavaroita, selvästi pohtien oliko kaikkea.
"Ja vaikka yksi pussi noita samoja herkkuja. Tiedäkin pav, ettet saa syödä kaikkea heti."

Oli helpottavaa keskittyä latomaan tiskille miehen pyytämiä tuotteita. Aloittaessaan Andromeda ei ollut ollut erityisen innostunut toukista ja kuolleista hiiristä, mutta kaikkeen tottui.
Nainen asetti vielä herkkupussin viimeiseksi ostosten joukkoon ja pyyhkäisi taas hiussuortuvan korvansa taakse, ja katui sitä heti. Olisi ollut parempi, jos kasvoja ei olisi nähnyt niin hyvin.
"Oliko siinä kaikki?"

"Mmnm, eiköhän. Ja pääsenhän minä hakemaan jos jotain jäi." Mies kaivoi lompakkonsa, odottaen summaa. Hän käytti korttia käytännössä vain nostaakseen rahaa, eläen muuten käteisen varassa. Niin ei joutuisi pulaan jos kortit eivät toimisi. Wesley nyrpisti pisamaista nenäänsä kun juovaskunkki työnsi kuonoa hänen korvaansa. Oli siinäkin hänellä eläin.

"Me emme ole täältä katoamassa", Andromeda vastasi, ja pieni osa hänestä toivoi, että jotain tosiaan olisi jäänyt ostamatta.
Voi helvetti, sydän, rauhoitu!
Hän hoiti maksun ja pakkasi tavarat uusiomateriaalista valmistettuun paperikassiin, jonka ojensi miehelle.
"Tässä. Kiitos käynnistä, ja toivottavasti tulet pian uudelleen."
Tervetuloa uudelleen! Tervetuloa uudelleen! Voi hitto!

Wesley katsoi naista ystävälliset silmät tuikkien. Täällä oli helppo unohtaa kaikki muu, eli se mitä kotona tapahtui. Hän otti kassin ja nyökkäsi.
"Kiitos, hyvää päivänjatkoa." Miehen poistuttua ovesta Andromedan keijumainen isoveli kurkisti oviaukosta muikeasti hymyillen.
"... Näätämies?"

Tervetuloa uudelleen. Kun ovi oli sulkeutunut miehen perässä, Andromeda vajosi hitaasti kyyryyn tiskin taakse, kietoi käsivarret jalkojensa ympärille ja painoo pään polviin.
"Mmmh!"  hän ynähti vastaukseksi veljen kysymykseen. Poskia poltteli.

Hymy suli pois Helian kasvoilta ja hän astui kokonaan esiin, siskonsa eteen kyykistyen. Jopa kyykyssä hän oli hyvin lyhyen aikuisen mittainen.
"Noh? Mikä hätänä, Rooroo?"
Sydän tempoi rinnassa kuin mielipuoli. Olikohan mies huomannut? Pitänyt häntä hölmönä? Ehkei tämä tulisikaan enää takaisin, vaan siirtyisi asioimaan kaupunkiin?
"Ta-taitaa tulla kohtaus", Andromeda änkytti. Hän oli tehnyt tätä lapsesta asti, käpertynyt pieneksi keräksi ahdistuessaan. Siili oli kai hänen sieluneläimensä.

Helia hymyili rauhoittavasti siskolleen.
"Ssshhh." Hellästi hän veti siskonsa lähemmäs itseään.
"Kerro minulle? Voin kertoa onko aihetta ahdistua."

Andromeda nojasi otsaansa Helian rintakehää vasten ja hengitti syvään.
"Hän pitää minua varmasti ihan friikkinä", nainen mutisi kiukkuisesti.
"Piti sanoa: tervetuloa uudelleen."

Mies hymähti pehmeästi.
"Ah. Se mitä sanoit, on ihan hyvä toivotus vakioasiakkaalle. Etenkin kun hän on aina eläimen kanssa liikkeellä. Se on piristävää." Helia lohdutti.

Andromeda nielaisi ja kohotti varovasti yhä punehtuneet kasvonsa kohti veljeään.
"Varmasti?" hän varmisti, sydän yhä kiivaasti takoen.
"Se ei kuulostanut siltä, että yritin... Ei ollut outoa?"

"Varmasti on." Helia lupasi hymyillen. Jos jotakin, hän oli aina ollut rehellinen siskolleen.
"Kuulostanut miltä?"

Andromeda puhalsi ilmaa ulos keuhkoistaan. Helian kysymys sai hänet punastumaan rajummin.
"No en sano!" hän ynähti ensin, mutta jatkoi kuitenkin:
"Ei olisi haitannut, vaikka hän olisikin unohtanut ostaa jotain."

Isoveli ainakin yritti pidätellä leveää hymyä. Sisko taisi olla hieman pihkassa Näätämieheen.
"Hän unohtikin. Laskujeni mukaan häneltä loppuvat kohta haisunäädän kissan nappulat."

"... Oh."
Andromeda painoi kämmenet poskiaan vasten, ne paloivat aivan varmasti yhä punaisempina.
"Hän vaikuttaa hirvittävän kiltiltä."

Wesley auttoi siskonsa ylös varovasti.
"Niin vaikuttaa." Hän ei oikein tiennyt kuinka paljon uskaltaisi tuuppia siskoaan asian suhteen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun tuo osoitti mielenkiintoa ihmistä kohtaan tälla tavalla.
"Ja hän jää mielellään juttelemaan kanssasi joka kerta."

Andromeda tunsi olonsa edelleen hieman huteraksi - ehkä kyse oli kuitenkin kohtauksesta? Se selittäisi, miksi sydän takoi kuin rumpalipoika siinä typerässä joululauluissa.
Hän mulkaisi veljeään epäluuloisesti.
"Niin. Toukista ja kuolleista hiiristä. Enkä minä keksi mitään sanottavaa... Helia, kyllä tämä taitaa ihan totta olla kohtaus."
Miksi muuten sydän olisi hakannut niin lujaa?

Helia katseli siskoaan. Ei se ollut, ainakaan hänen silmiinsä. Andromedan kohtaukset eivät olleet näin kesyjä. Hän ohjasi tuon takahuoneen taukotilaan ja istutti alas varmuuden vuoksi.
"Ja näädistään. Ja et näytä siltä että se olisi kohtaus,  Roo-rakas."

Andromeda istahti alas ja puristi kädet polviensa väliin. Okei, jos tämä olisi oikea kohtaus, hän ei kykenisi tähän keskusteluun.
"No, totta kai Näätämies puhuu näädistä", nainen puhahti ja pyyhkäisi otsaansa.
"Otin muuten Pavlovista kuvan, sen voisi laittaa Instagrammiin."

Helia hymyili hieman, keittäen heille teetä.
"Awww, todellakin voisi. Haluatko laittaa?" Mies ehdotti pehmeästi.
"Älä ole noin ankara itseäsi kohtaan. Ehkä hän pitää sinua mukavana ja juttelee siksi mielellään lemmikeistään."

"Joo."
Andromeda kaivoi puhelimensa esiin ja etsi oikean kuvan. Se oli oikeasti onnistunut, haisunäätä näytti katsovan kohti valonlähdettä hieman kameran yläpuolella, kirkkaat silmät tarkkaavaisina ja mustavalkoinen turkki kiiltävänä. Kunhan hän säätäisi vielä hieman värien kanssa ja häivyttäisi keinovalojen tuoman keltaisuuden, kuva olisi täydellinen.
Nainen tuhautti nenäänsä samalla kun tökki näytölle ilmestyviä valikkoja.
"En minä tiedä edes Näätämiehen nimeä. Ja hän juttelee varmasti kaikille yhtä ystävällisesti."

Helia katsoi kuvaa hymyillen. Se oli oikein suloinen otus.
"Se on niin söpö ja en pääse yli siitä että se on valjaissa." Mies hymähti, ojentaen kuppia siskolleen.
"... Sinä tosiaan pidät hänestä."

Andromeda kohotti kuvaa paremmin veljensä nähtäville.
"Siis katso nyt tätä naamaa! Se oli ollut eläinlääkärillä ja mökötti, mutta totta kai herkut auttoivat..."
Hän käänsi puhelimen näytön takaisin itseään kohti ja hymyili.
"Siitä pitäisi saada kunnon kuvasarja. Oikealla kameralla otettuna."
Andromeda tunsi punan kohoavan takaisin poskilleen, mutta leikki tyhmää.
"Pavlovista? Totta kai pidän, se on syötävän suloinen."

Helia hymyili pehmeästi. Sisko oli niin suloinen. Hän istui alas, toista vastapäätä ja otti kulauksen teestään.
"Ei. Sen omistajasta."

Andromeda keskitti huomionsa puhelimeensa. Hän avasi eläinkaupan tilin ja selasi nopeasti sille tulleet ilmoitukset.
"Olet saanut uusia tykkääjiä", hän huomautti veljelleen, ennen kuin alkoi ladata kuvaa uusimmasta asiakkaasta. Hän tuhisteli nenäänsä filttereille ja todella toivoi, että olisi saanut kuvan otetuksi kunnollisella kameralla.
"Enkä tykkää. Me olemme keskustelleet toukista muutaman kerran, ei sitä voi sanoa erityisesti tykkäämiseksi."

Uudet seuraajat saivat miehen hymyilemään. Ainakin siitä tiesi että kauppa kiinnosti ihmisiä.
"Ette te tänään mistään toukista jutelleet, sisko-rakas."

Andromeda punastui lisää ja painoi katsettaan niin, että hiukset valahtivat kasvoille.
"Pitäisikö seuraavan tasaluvun kohdalla pitää jonkinlainen arvonta? Tiedäthän, jaa tämä kuva, voit voittaa jotakin. Ihmiset tuntuvat pitävän sellaisista."
Ja he voisivat houkutella huomiota itseensä. Pienen eläintarvikeliikkeen pienessä kylässä tuli profiloitua, mikäli halusi sen olevan kilpailukykyinen muillekin kuin naapurin kissamummoille.
"Ja juttelimme. Niistäkin."

"Pitäisi. Keksitään vain hyvät palkinnot." Helia inhosi arvontoja, joissa voitti kaksi herkkupussia ja se siitä. Se oli ärsyttävää ihmisten kiusaamista.
"Andromeda." Helia totesi hieman painokkaaseen sävyyn.
"Tiedäthän ettei siinä ole mitään hävettävää, vaikka pitäisit hänestä?"

"Mmm, jotain oikeasti hyödyllistä", Andromeda myönteli, tarkisti saatetekstin hashtageineen ja tökkäsi sormellaan lähetä-painiketta. Sinne meni. Suloinen Pavlov.
"Voisin tulla taas joku päivä ottamaan muutaman kuvan Andromeda II:stakin. Ihmiset rakastavat niitä."
Hän ei päässyt yli siitä, että veljen toisessa makuuhuoneessa asui iguaani. Olkoon, hänen oli ollut korkea aika muuttaa omilleen, mutta silti.
Helian sanat saivat naisen vajoamaan alemmas tuolissaan.
"Helia!"
Oli ollut ihan riittävän kamalaa käydä Se Suuri Seksikeskustelu isoveljen kanssa, sen sijaan, että äiti olisi edes teeskennellyt välittävänsä sen verran, ettei tytär päätyisi pelkkää hölmöyttään pamahtamaan paksuksi ennen, kuin oli edes saanut koulujaan loppuun.

Helia pudisteli päätään siskolleen. Oli Shifuksi kutsutulla iguaanilla terraariokin (yhden seinän kokoinen, valtava lasi-installaatio) mutta se sai olla suurimman osan ajasta vapaana huoneessa.
"Euphrosyne Andromeda." Isoveli vastasi siskonsa parahdukseen.
"En ole käymässä kanssasi mitään suurta keskustelua mistään. Haluan vain, että tiedät miten se on normaalia. Jopa meiltä. Ja olen iloinen siitä."

Andromeda harhautti itseään hörppäämällä teetään ja vilkaisemalla puhelimensa näyttöä.
"Oho, jo viisi tykkäystä", hän huomautti hieman liian reippaalla äänellä ja pyyhkäisi otsatukkaa silmiltään, ennen kuin mulkaisi veljeään.
"Andromeda. Andy. Tai edes Roo", hän puhahti ja puraisi huultaan.
"Meidän elämässämme mikään ei ole normaalia. Eivät normaalit ihmiset romahda siitä, että puhuvat näätämiehille."

"Tiedät etten käytä Andya." Helia muistutti pehmeästi, katsellen siskoaan.
"Ei niin. Mutta tuo on normaalia muille, joten se on sitää myös sinulle. Rooroo, kiltti. Kaikkia jännittää se. Sinua enemmän, koska et ole saanut mallia normaaliin kiintymykseen."

"Tiedän. En silti lakkaa muistuttamasta siitä."
Ei sillä, että hänellä olisi ollut juuri ystäviä, jotka olisivat antaneet lempinimiä. Mutta Wolfie käytti nimeä Andy, ja se sai hänet aina tuntemaan olonsa edes hieman erikoisemmaksi.
Nainen tuhahti ja painoi hartioita kyyryyn.
"Joo joo. Seuraavaksi varmaan sanot, että olen liian ankara itselleni, ja minun pitäisi oppia olemaan armollisempi? Niin psykologini tekivät."
Hänen päätään oli tongittu enemmän kuin sunnuntain pihamyynnin alennuslaatikkoa.
"... En edes tiedä, minkä väriset silmät Näätämiehellä on."
Hän ei uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin. Jos olisikin voinut pyytää, että saisi ottaa valokuvan. Linssin läpi katsottuna maailma ei ollut yhtään niin pelottava paikka.

Siksi että isoveli oli käyttänyt Andya, Helia ei käyttänyt.
"Sinun pitäisi." Helian pää oli se kolmen peräkkäisen viikon pihamyynnin laatikko. Sitä sisko ei tosin tiennyt. Sen mies piti tarkkaan salassa, ei siskon tarvinnut tietää hänen sairaudestaan.
"Haluatko tietää?"


Andromeda kiskaisi kameralaukun lähemmäs itseään kuin olisi sillä hetkellä voinut tarttua tuumasta toimeen. Paitsi että Näätämies oli varmaan jo kotona. Todennäköisesti tyttöystävänsä kanssa. Sormusta ei ollut, sen hän oli tullut tarkistaneeksi. Ja tuntenut itsensä jälkikäteen niin typeräksi, ettei henki ollut meinannut kulkea.
"... Ehkä?"

Ihmisten kanssa viihtyvä Helia epäili toisin. Hän tiesi miehen työskentelevän eläinten kanssa ja tuo vältteli katsekontaktia myös. Näätämies vaikutti ujolta mieheltä, ei supliikilta seuramieheltä jolla olisi jo seuraa.
"Ruskeat. Hyvin ystävälliset. Silmäkulmissa naururyppyjä."

Andromeda kaivoi kameransa esiin ja alkoi taas selata läpi ottamiaan valokuvia, rauhoittavana rutiinina.
Ruskeat silmät. Hän halusi tietää tarkemmin. Ruskeat niin kuin kultaisellanoutajalla, vai niin kuin hevosella, vai...
Mutta ei hän kehdannut kysyä. Mitä sillä oli sitä paitsi väliä? Nainen laski kameran kädestään ja vilkaisi veljeään.
"... Helia?"

Isoveli käänsi katseensa toiseen, kallistaen päätään. Arkiaamupäivät olivat usein hiljaisia - iltapäivällä oli vilkasta.
"Kerro?"

Andromeda katsoi Heliaa hetken otsatukkansa alta harkiten, toisiko aiheen esille nyt. Mutta hän ei voinut ajatella enää Näätämiestä, tai romahtaisi tähän paikkaan. Ja isoveli joutuisi jälleen kerran kasaamaan hänet kokoon.
"Oletko jo puhunut Wolfien kanssa?"
Vanhimman veljen uusi nimi oli vieras. Wolfie oli Wolfie.

Perheen keskimmäisen leukapielet kiristyivät hieman.
"En." Helia ei tiennyt miten ja olisiko hän valmis kuuntelemaan.

Andromeda pyyhkäisi itsepäistä suortuvaa pois kasvoiltaan. Hän antoi otsatukan kasvaa liian pitkäksi, vain jotta voisi piilotella sen takana.
"Milloin ajattelit?" hän jatkoi varovasti. Totta kai hän oli ollut hysteerinen sen jälkeen, kun perheen esikoinen oli vain eräänä päivänä ilmestynyt hänen ovensa taakse. Mutta silti, Wolfie oli perhettä.

"En tiedä." Helia ei tiennyt kestäisikö hän sitä. Se oli hankalaa. Hän syytti isoveljeään turhan monesta asiasta, mutta kaipasi tuota silti. Ristiriitaista.
"En... En tiedä. En osaa suhtautua tähän."

Andromeda hamuili teemukin käteensä ja otti nopean kulauksen. Hän oli käytännössä elänyt teellä muutettuaan omaan asuntoonsa, ennen kuin oli ryhdistäytynyt.
"Ehkä sinun tekisi hyvää puhua hänen kanssaan?" nainen yritti varovasti.
"Wolfie on... hän vaikuttaa voivan paljon paremmin."

"Se on hyvä hänelle. Olen onnellinen." Siinä mies oli vilpitön. Ei hän toivonut pahaa veljelleen.

Andromedaa kylmäsi ajatella, millainen veli oli ollut ennen katoamistaan. Se oli ollut kamalaa. Hän oli mennyt melkein itsekin rikki.
"Voisittehan te molemmat tulla minun luokseni. Puolueetonta maata. Tai.. tai tavata jossain ulkona?"
"Ei ulkona." Helia ei halunnut todistajia tapaamiselle.
"Rooroo, en tiedä. Minä... En osaa ajatella häntä neutraalisti."

"No, tulette sitten minun luokseni. Ja minä voin häipyä sillä välin pihalle koirien kanssa."
Hän vilkaisi taas puhelintaan ja survoi sen villatakkinsa taskuun.
"Wolfiella on nykyään kaksi koiraa."

"Rooroo. Älä painosta." Helialla oli vaikeuksia käsitellä suhdetta isoveljeensä. Kaikki mitä oli tapahtunut, oli johtanut hänen mielenterveytensä hajoamiseen. Oli siskokin saanut osansa, mutta tuo oli heistä anteeksiantavaisempi.

"En minä painosta", Andromeda vetosi ja tuijotti teekuppiaan.
"Ja paraskin puhuja, sen jälkeen kun pidit minulle puhuttelun siitä, miten on ihan normaalia käyttäytyä kuin typerys jonkun näätämiehen edessä."
Hän vilkaisi veljeään, huolta vihertävissä silmissään.
"Se tekisi sinulle hyvää, Helia."

Mies naurahti käheästi, pudistellen kevyesti päätään. Voi siskoa. Siskon huoli pisti Helian sydäntä - hän oli aina halunnut välttää sen. Koskaan hän ei halunnut kaataa huolta nuoremman niskaan.
"En usko että tekisi."

Andromeda mutristi suutaan.
"Wolfie on pahoillaan siitä, että hän katosi. Teidän pitäisi puhua."
Hän käänsi katseensa mukiinsa ja otti pienen kulauksen teestään. Pian olisi varmasti hyvä palata takaisin kaupan puolelle, vaikka kyllähän sen kuuli tännekin, jos ovi kävi.

"Kyse ei ole vain katoamisesta tai siitä miten se vaikutti sinuun." Kyse oli siitä, miten Helia tavallaan syytti isoveljeään kaikesta. Tavallaan. Oli helppo syyttää ihmistä, joka oli vain kadonnut kymmenen vuotta sitten jäljettömiin. Ja Helia oli myös ottanut vastaan vanhempien ensimmäisen epätoivon puuskan miehen kadottua silloin.

"Minä nyt olin ihan pentu silloin", Andromeda protestoi. Olkoon, tilanne kotona oli mennyt aika kamalaksi kotona sen jälkeen, kun vanhempien silmäterä oli vain päättänyt ottaa ja lähteä. Toisinaan nainen epäili, ettei olisi enää edes hengissä, ellei Helia olisi ottanut häntä mukaansa muuttaessaan omilleen.
Silti hän ei osannut olla vihainen Wolfielle. Hän kohdisti vihansa itseensä, joskus vanhempiinkin, muttei koskaan isoveljeen.
"Ei se ollut Wolfien syy."

Helia nousi kaatamaan loput teestä viemäriin ja lähti liikkeen puolelle. Jos Roo sai perääntyä asiakkaasta puhumisesta, hän ei aikonut keskustella isoveljestä.
"Laitetaanko loput märkäruoat hyllyyn nyt? Saat leikkiä hinnoittelupyssyllä."

Andromeda veti hartioita korviin, kun Helia selvästikin pakeni tilanteesta.
Mutta hän ei alkanut inttämään, hörppäsi vain loput teestä ja kiikutti tyhjän kupin tiskialtaaseen, ennen kuin seurasi veljeään liikkeen puolelle.
Hinnoittelupyssyn mainitseminen sai hänet virnistämään.
"Tietty!"

Helia ei ymmärtänyt siskon rakkautta hinnoitteluun. Ainakaan sillä saatanan tarrapyssyllä.
"Ne mahtuvat molemmat laatikot nyt. Laita kaikki erikseen hinnoiteltuna. Minä inventoin nappulat läpi."
Joku olisi saattanut huolestua niin vilpittömästä riemusta, jota pyssyn - vaikkakin hinnoitteluun tarkoitetun - käyttäminen naisessa aiheutti. Ei kyse ollut mistään sairaasta väkivaltafantasiasta, vaan siitä rauhan tunteesta, jonka rutiini toi. Naks, tarra paikalleen, naks, seuraava. Tuli sellainen olo, että saavutti edes jotakin.
Vähän aikaa Andromeda keskittyi työhönsä hiljaisuuden vallassa, mutta sitten hän vilkaisi veljeään kohti.
"Helia?"

Helia suoristautui kissanraksuhyllyn edestä, kääntyen katsomaan siskoaan olkansa yli.
"Hmmm?"

Naks, taas yksi hintalappu liimautui paikoilleen.
"Olen vain miettinyt", Andromeda aloitti ja pyyhkäisi suortuvaa korvan taakse vapaalla kädellään.
"Pitäisikö minun ehkä kuitenkin etsiä uusi psykologi?"
Hän oli pitänyt taukoa, kyllästyttyään puhumaan samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta Wolfien ilmestyminen oli taas horjuttanut haurasta tasapainoa. Ja ehkä Näätämieskin.

Helia katsoi siskoaan hetken. Mitä hän voisi sanoa?
"Jos haluat. Ja minulla olisi mukavampi olo jos kävisit."

Naks.
"Mmm, no, ehkä minä harkitsen asiaa."
Oli aina kammottavaa joutua aloittamaan alusta. Mutta Wolfie oli vaikuttanut niin onnelliselta, ettei hän ollut voinut olla miettimättä, että ehkä hänelläkin olisi mahdollisuus? Samassa paikassahan he olivat kasvaneet, vaikkakin hieman eri olosuhteissa.
Naks.

Hieman eri olosuhde oli vuoden aliarviointi.
"Harkitse. Ole kiltti."

"Mmm."
Naksnaks, hinnoittelupyssy jumittui ja vei hetkeksi naisen huomion. Hän kurtisti kulmiaan ja nyhersi tukosta auki.
"Oletko sinä käynyt?"

"Olen. Tietenkin." Kahdesti viikossa mutta se oli edelleen asioita joita Roon ei tarvinnut tietää.

"No hyvä."
Hinnoittelupyssy lähti taas toimimaan, ja Andromeda sai viimeisetkin pussit aseteltua hyllyyn. Pian häneltäkin olisi taas ruoka lopussa, pitäisi raahata säkki kotiin. Jos olisikin asunut yhtä lähellä kauppaa kuin Helia.

Helia keskittyi intentoinnin tekemiseen. Hän otti pari pian vanhenevaa pussia sivuun ja siirsi ne koriin kassan edessä, jossa oli heidän -50% alelaarinsa.
"Kuinka tärkeää sinulle on että puhun veljen kanssa?"

Andromeda laski hinnoittelupyssyn hetkeksi hyllyn reunalle ja pyyhkäisi kämmeniään villapaitansa helmaa vasten.
Hän vilkaisi veljeään vakavana ja tuli tämän vierelle, alennuslaaria tuijottaen.
"Ihan hirveän tärkeää."

"Ethän liioittele jotta saisit minut puhumaan hänelle, vaan se on oikeasti sinulle tärkeää?" Helia huokaisi pehmeästi.

Andromeda mulkaisi Heliaa.
"Oikeasti. Se olisi hirveän tärkeää. Sinä olet minulle maailman tärkein ihminen, ja Wolfie... Wolfiekin on. Joten en kestä sitä, ettette edes yritä keskustella."
Hän käänsi katseensa alelaariin ja nosti esille yhden herkkupussin, laskien sen nopeasti takaisin.
"Se on ihan vain itsekäs pyyntö. Mutta hei, mitä voi odottaa sellaiselta, jonka pää on niin kuin tämä alelaari tässä. Helia, mekin olemme niitä -70 prosentin tuotteita, joita kukaan ei halua."

Mies huokaisi raskaasti. Jos jotakin, hä oli surkea tuottamaan siskolleen pettymyksiä. Se ei ollut hänen tehtävänsä. Tuo oli kokenut niitä tarpeeksi.
"Viisikymmentä prosenttia. Ja meillä on toisemme. Voin puhua hänelle. Luonasi."

Andromedan kasvoille kohosi hymy ja hän kietaisi toisen kätensä veljensä vartalon ympärille puolittaiseen halaukseen.
"Kiitos! Se tekee minut hirveän onnelliseksi. Sano vain, milloin sinulle sopii, minä kutsun Wolfien."
Hän katsahti alennuslaaria uudelleen.
"Ja sinä olet ehkä -50 prosenttia, mutta minä olen ehdottomasti se -70. Tai ehkä pikemminkin saa ottaa-laatikosta peräisin. Sellainen tavara, joka kiikutetaan kotiin, koska se oli ilmainen, ja vasta jälkikäteen tajutaan, että eihän sitä mihinkään tarvitse."

Helia kietoi pitkät kädet siskonsa ympärille, rutistaen tuon tiukkaan halaukseen.
"Shhh. Et ole. Olet minun suurin aarteeni. Ettäs tiedät."

Andromeda protestoi puhaltamalla ilman ulos keuhkoistaan ja tökkäämällä veljeään sormella kylkiluiden väliin.
"Kamalan imelää", hän nauroi, mutta oli silti kiitollinen. Edes joku ajatteli, ettei häntä ollut haettu alennuskorista ja kaduttu myöhemmin.
"Olet sinäkin korkeintaan - 30 prosentin tuote."

Helia ei voinut olla nauramatta.
"Sinun tehtäväsi on aina pilata hempeät totuuteni, niinkö?"

Andromeda tuhautti nenäänsä kuin pieni siili.
"Totta kai. Mitäs olet tuollainen pehmo", hän huomautti hellästi ja tökkäsi veljeään uudelleen.
"Olet silti rakas."

"Pehmo? Just niin." Helia vilkaisi ruokia.
"Sinulla on vielä tölkkejä jäljellä."

Nainen tuhahti uudelleen ja oli painavinaan hintalapun myös veljensä paitaan, ennen kuin pujahti tämän viereltä jatkamaan tölkkien hinnoittelua.
"Tahdotko, että minä olen paikalla kun te keskustelette?" hän tiedusteli katsomatta veljeensä päin.
"Vai häivynkö pois jaloista?"

Helia pyöräytti silmiään. Sisko oli ihana, mutta luoja miten tuo joskus osasi nyppiä oikeista naruista.
"Miten haluat."

Andromeda väläytti veljelleen hyväntuulisen hymyn, vaikka vihreissä silmissä viipyikin vielä häivähdys jännittyneisyyttä.
"Katsotaan sitä sitten. Ehkä Wolfie tuo koiransa mukanaan", hän totesi toiveikkaasti - koirat olivat taitavia jään särkemisessä - ja keskittyi sitten latomaan purkkeja hyllylle.
Aina silloin tällöin ajatukset yrittivät hakeutua Näätämieheen. Mutta hinnoittelupyssyn tasainen naksahtelu auttoi sysäämään ne syrjään.

Torstai 2. marraskuuta 2017 - Keskipäivä, Helian asunto, Hexham

Helialla oli vapaapäivä eikä mies voinut sanoa sen sujuvan hyvin. Lääkäri oli unohtanut uusia reseptin lääkkeisiin ja tieto mahdollisuudesta tavata Wolfgang jännitti häntä. Normaalisti pää olisi pysynyt kasassa yhden päivän ilman lääkkeitä, mutta nyt Helia ei kyennyt siihen.
Mies istui kolmionsa olohuoneen lattialla, tuntien kuin olisi katsellut itseään katosta. Se oli ahdistava tunne, eikä sitä auttanut epävarmuus omasta nimestä.
He... hei... Heiko? Heihei?
Ei. Yleensä muisti palasi jos sattui. Helia puri itsään kämmenselkään. Ei mitään.

Helian oli ollut tarkoitus tulla käymään. Andromeda oli keittänyt teen valmiiksi ja leiponut pellillisen keksejä. Kun sovittu tapaamisaika oli mennyt, hän oli yrittänyt soittaa. Ei vastausta.
Lopulta nainen oli hypännyt pyöränsä selkään ja huristanut kaupalle.
Avaimet rapisivat lukossa ja Andromeda kurkisti asuntoon. Sydän tempoili taas omiaan.
"Huhuu? Ketään kotona? Helia?"

Helia? Kuka? Hänkö?
Hän istui edelleen lattialla, kulmat mietteliäästi kurtussa. Oliko hänellä isoveli? Hän ei ilman lääkitystä muistanut juuri mitä mitään, muistiaukot nielaisivat yli puolet lapsuudesta. Helia ei kyennyt paikallistamaan siskoaan, vaikka kuuli askeleet. Askeleet kuuluivat hänen päässään eri paikasta.

Andromeda suuntasi varovasti sisemmälle huoneistoon.
"Helia?" hän kutsui uudestaan, nyt vähän hermostuneemmin.
Hän ensin helpottui ja sitten huolestui löytäessään veljensä istumassa keskeltä olohuonetta.
"Mitä sinä oikein teet?" nainen naurahti hermostuneesti ja kiersi veljensä eteen.

Helia puraisi uudelleen kämmenselkäänsä, kun koetti herätä. Se ei vieläkään auttanut, eikä hän huomannut suuhun hiipivää rautaista makua. Mies ei vastannut mitään, kun yritti keskittyä (tai nimenomaan ei keskittynyt) ympäröivään maailmaan.

"Hei, hei, mitä sinä teet? Lopeta?"
Andromeda säpsähti pelästyneesti, kun Helia upotti hampaansa omaan kämmenselkäänsä niin, että verta tirskahti. Nainen kyyristyi veljensä eteen sydän pamppaillen ja tarttui tämän ranteeseen, yrittäen pakottaa käden kauemmas suusta.
"Helia, tämä ei ole hauskaa!"
Hänen äänensä oli huolesta kohonnut.

Jos miehellä olisi ollut kontrollia itseensä, hän ei olisi ikinä edes aloittanut. Tuntui kuin hän olisi katsellut itseään jostain ylhäältä, lasin takaa, muistamatta aikaa tai oikein itseään. Oikea minuus hakkasi lasia hädissään huutaen, vaatien ulospääsyä, mutta ahdistusoireet ja mielessä salamaniskujen lailla välähtelevät, vähäiset, mutta sitäkin masentavammat lapsuusmuistot ruokkivat ahdistusta. Siskoa ei ollut olemassa, läsnäoleva (tai läsnäolematon) osa persoona ei reagoinut tuon sanoihin ja tarpeisiin.

Andromeda melkein odotti heräävänsä painajaisunesta hetkenä minä hyvänsä. Ei Helian kuulunut käyttäytyä noin, ei hänen veljensä, ainoan turvallisen asian koko pelottavassa maailmassa. Helian olisi kuulunut tulla vastaan ovelle ja kertoa, että oli pahoillaan myöhästymisestä, oli tullut jotakin, ehkä joku asiakas oli yhtäkkiä tarvinnut apua, vaikka olikin vapaapäivä...
Naisen kädet tärisivät, kun hän painoi kämmenensä vasten veljensä poskia.
"Helia-kiltti, sano jotain! Sattuuko sinuun? Mikä on hätänä?"
Ihan kuin veli ei olisi edes nähnyt häntä.
"Jos... minun täytyy... täytyy soittaa jonnekin... Sairaalaan..."

Silmät eivät vain tarkentuneet naisen kasvoihin, vaan katsoivat tuon ohi, jonnekin oven suuntaan. Sieltähän ääni tuli, eikö? Hän tärisi hieman, tuntui kuin sisällä olisi ollut käynnissä sota. Sota siitä kuka saisi ohjata hänen kehoaan.

"Helia..." Andromeda yritti vielä vedota, mutta oli selvää, että veli oli jossakin aivan toisaalla. Ja se oli kamalaa, sai voiman katoamaan jaloista niin, että hänenkin oli pakko istua alas. Tärisevin käsin nainen alkoi kaivaa puhelintaan esiin. Kenelle hän voisi soittaa? Ei ollut ketään. Helialla oli ystäviä, mutta eihän hän tiennyt näistä mitään...
"Ei mitään hätää, kaikki järjestyy kyllä", hän sopersi, silittäen miehen tummia hiuksia.
Taksin. Hän voisi aina soittaa taksin.
Andromeda nousi seisomaan ja nosti puhelimen korvalleen, yrittäen nykiä huomattavasti pidempää veljeään seisomaan.
"Ha-haloo? Ky-kyllä, ta-tarvitsisin taksin o-osoitteeseen..."

Helian vetäminen ylös oli enemmän kuin haasteellista. Hyvä jos hän muisti miten käveltiin. Siitä oli vuosia kun tilanne oli mennyt näin pahaksi. Päivä lääkkeittä kun pelkäsi veljen tapaamista oli selvästi liikaa, vieden maton kaiken alta ja tuoden pintaan ne kaikista pahimmatkin oireet. Maailma tuntui kasvavan silmissä, myös sisko, saaden Helian haukkomaan henkeään.

Tästä ei tulisi mitään, Andromeda ei millään saisi veljeään liikkeelle.
"E-ei, anteeksi, u-unohtakaa", hän sopersi itkuisesti ja katkaisi puhelun, ennen kuin linjan toisessa päässä ehdittiin edes reagoida. Ambulanssi. Ambulanssimiehet olivat isoja ja vahvoja, eivätkö olleetkin? Sellaisia, jotka nostelivat lonkkansa murtaneita mummeleita käsivarsilleen vaikka kaksi kerrallaan?
Hän irrotti otteensa Helian käsivarresta ja silitti taas tämän hiuksia samalla kun näppäili numeron, vaikka käsi tärisikin niin, että hän joutui yrittämään monta kertaa.
"Ei hätää, Helia, ei hätää, kaikki on... Ha-haloo?"
Hän joutui todella keskittymään puheluun, jotta olisi muistanut veljensä osoitteen. Puhelun lopetettuaan hän kumartui lähemmäs.
"Minun täytyy pian mennä autoa vastaan, mutta tulen takaisin ihan heti, okei? Ei mitään hätää..."

Helia ei saanut itseään ylös. Hän käpertyi lattialla pienemmäksi, vinkaisten ahdistuneena. Silmät pysyivät tiukasti kiinni - Helia katsoi normaalisti maailmaa ylhäältä, pidempänä ja suurempana kuin muut. Oli ahdistavaa kun mittasuhteet muuttivat muotoaan, muuttuivat miltein tunnistamattomiksi.

Kun ei mitään muuta voinut, Andromeda silitteli veljensä pitkää selkää. Hän ei ollut hyvä lohduttamaan, ei niin kuin Helia oli, mutta hän yritti parhaansa, vaikka kyyneleet tahrivatkin posket ja nenä meni itkusta tukkoon.
Hän ei olisi halunnut nousta, mutta oli pakko.
"Minä tulen ihan pian takaisin", nainen vakuutti ja kosketti vielä veljensä hiuksia ennen kuin ryntäsi kompastellen alakertaan. Pian Helia saisi apua, paljon osaavampaa, kuin mihin hän kykeni. Hyödytön, typerä tyttö.

Hexham General Hospital

Sairaalalla Helia ei joutunut odottamaan päivystyshuoneessa. Oireet olivat selvät ja helposti selvitettävissä. Sairaanhoitaja asteli pian saapumisen jälkeen odotustilaan tuon siskon luo.
"Sinä tulit Helia Montgomeryn kanssa?" Nainen varmisti hymyillen, istuen tytön viereen. Tuo näytti säikähtäneen.
Andromeda ei olisi halunnut jättää veljeään, mutta ei voinut muutakaan. Hän vetäytyi odotustilan perimmäiseen nurkkaan, veti jalat tiukasti rintaansa vasten ja kiersi kätensä niiden ympärille. Hirvittävä kylmyys sai hampaat kalisemaan toisiaan vasten.
Sairaanhoitajan ilmestyminen sai hänet hätkähtämään, eikä hän pystynyt katsomaan naiseen.
"Hä-hän on mi-minun veljeni..."

"Sinut oli merkitty lähimmäiseksi hän tietoihinsa. Ei ole hätää, veljesi tulee kuntoon, kunhan lääkitys auttaa. Onko hänellä stressiä tai muuta?" Nainen puhui hitaasti, rauhallisella äänellä. Ja myös hiljaa.

Andromedan katse harhaili odotushuoneen laatoitetussa lattiassa, kunnes häntä alkoi oksettaa.
Varsinainen lähimmäinen hän olikin.
"Mi-mikä Helialla on?" hän kysyi onnettomana. Stressiä? Voi Luoja, hän oli painostanut tapaamaan Wolfien...
Andromeda painoi käden suulleen. Tietenkin tämä oli hänen syytään!

"Ei mitään vakavaa. Hänen reseptiensä uusiminen myöhästyi ja hän ei tänään saanut lääkkeitään." Nainen oletti siskon tietävän veljensä sairaudesta.

Andromeda räpytteli silmiään hämmentyneenä, niin että lisää kyyneleitä vieri alas poskille.
"Mi-mitkä lääkkeet? Re-resepti?"
Eihän Helialla ollut mitään lääkkeitä! Eihän? Oliko veli sairas? Mutta ei hän ollut kertonut...
Hiljainen uikutus karkasi naisen huulten lomasta.

Sairaanhoitajakin käsitti mitä oli juuri sanonut.
"Mennäänkö hänen huoneelleen?" Nainen tarjosi pehmeästi. Hän ei kehtaisi kertoa tässä.

Andromeda nyökäytti onnettomana päätään, laski jalkansa varovasti lattialle ja piti hartiansa korviin vedettyinä, sormet tiukasti hupparin hihojen sisään survottuina. Helia oli sairas, eikä hän ollut tietänyt siitä mitään.
"O-onko h-hän vi-vielä-"
Mitä? Kadoksissa? Muissa maailmoissa?

Hoitaja pysähtyi pari metriä ennen huonetta. Tyttöparka.
"Ei ole. Hän voi olla väsynyt, mutta se johtuu ylimääräisestä lääkkeestä."

Andromeda nyyhkäisi ja pyyhkäisi kiukkuisesti silmiä hihaansa. Hän epäröi huoneen ovella, vilkaisi avuttomana ympärilleen.
"Vo-voinko mi-minä va-varmasti me-mennä ka-katsomaan..?"
Hän oli aiheuttanut tämän.

"Voit mennä. Jos haluatte jotakin juotavaa, kahvila on käytävän päässä." Nainen neuvoi lohduttavasti hymyillen.
Helia makasi sängyllä, hieman väsyneenä. Muuten hän voi hyvin.

Andromeda pujahti sydän pamppaillen huoneeseen. Hän alkoi itkeä ääneen sillä samalla hetkellä, kun näki veljensä, se oli niin hirvittävän väärin, ei Helia kuulunut tänne!
"Helia..."

Helia nousi istumaan, ojentaen kättään siskoaan kohti.
"Roo, tule tänne?"
Andromeda ampaisi lattian poikki vuoteen vierelle, mutta pysähtyi sitten kuin seinään, epäröiden. Hän ojensi kättään ja silitti varovasti veljensä poskea ja hiuksia.
"O-oletko sinä kunnossa? Helia... Mi-minä pelästyin..."

Pitkäraajainen Helia sai napattua siskonsa helposti kiinni, vetäen tuon istumaan sängyn laidalle. Mitäs tuli kosketusetäisyydelle. Andromeda tiesi Helian yltävän naurettavan pitkälle pitkillä käsillään.
"Olen kunnossa. Ei ole hätää. Anteeksi."

Andromeda vajosi istumaan veljensä viereen edelleen nyyhkyttäen.
"Sinä et ole sanonut mitään!" hän parahti, yhtäkkiä huolesta kiukkuisena, ja tökkäsi veljensä rintakehää vihaisesti.
"Hoitaja puhui lääkkeistä ja stressistä ja minä en tiedä yhtään, mitä täällä tapahtuu!"

Helia kaatui takaisin sänkyyn siskonsa melko voimakkaasta tökkäiysystä.
"... Roo, kiltti." Hän ei kai voisi enää väittää olevansa perheen ainoa terve lapsi,

"Minä en tiennyt mitään!"
Andromedan ääni kohosi hämmästyttävän korkeaksi. Hänellä oli voimakkaat keuhkot, laulaja-ainesta, jos vanhemmat olisivat viitsineet kiinnittää häneen huomiota. Olisi vain ajan kysymys, milloin joku tulisi tarkistamaan, oliko kaikki hyvin.
"Minä valitan sinulle aina ja sinä vain kuuntelet! Ja nyt oletkin sairas, ja minä yritin pakottaa sinut tapaamaan Wolfien, ja hoitaja sanoi tämän johtuvan stressistä ja siitä, ettei sinulla ollut lääkkeitä-!"

"Rooroo..." Hänen pitäisi saada siskonsa laulamaan. Tuon keuhkoissa oli ainakin kapasiteettia siihen. Herran jumala.
"Rauhoitu ja istu alas, niin selitän. Kiltti, Roo?"

Andromeda oli todistetusti kirkunut kerran monta kymmentä minuuttia putkeen. Sen sijaan siitä, oliko tyttö vetänyt välillä henkeä, ei ollut päästy yksimielisyyteen.
"Älä siinä Rooroottele! Tajuatko yhtään, miten huolissani olin? Kun et tullutkaan teelle! Ja kun löysin sinut, olit... olit-!"
Ovi kävi ja sairaanhoitaja kurkisti sisään kulmat huolestuneesti kurtussa.
"Kaikki hyvin?" nainen tiedusteli, selvästi harkiten, pitäisikö paikalle seuraavaksi kutsua lääkäri kunnon rauhoittavien kanssa.

Helia hymyili hoitajalle pehmeästi.
"On, kaikki on hyvin. Säikäytin vain siskoni, siinä kaikki." Hoitajan pään kadottua oviaukosta, hän käänsi katseensa siskoonsa.
"Rooroo, tiedän. Minä tiedän."

Andromedan suu napsahti kiinni ja katse painautui lattiaan, kun hoitaja ilmestyi oviaukkoon. Hän pysyi hiljaa vielä senkin jälkeen, kun nainen oli jo poistunut, ja istui hitaasti sängyn viereen asetetulle tuolille.
"... Mikä sinulla on, Helia?" hän kysyi, nyt paljon hiljaisemmin. Muisti heidän veljensä, joka ennen katoamistaan oli joutunut hirvittävien harhakuvien valtaan.

Helia otti siskoaan kädestä kiinni.
"Dissosiatiivinen identiteettihäiriö." Sanahirviö koko diagnoosi.
"Ollut jo kauan."

Andromeda tuijotti veljeään hämmentyneenä.
"... Mikä? Helia, tiedät, etten minä ole hyvä sanojen kanssa..."
Mutta se kuulosti pahalta. Ja se, että veli oli sairastanut jo kauan.

"Se on... Vanhempien takia. En hahmota todellisuutta, minulle tulee muistihäiriöitä. Ja en normaalistikaan muista paljoa äidistä tai Wolfgangista. Isästä hieman enemmän."

"Mutta sinulla on lääkkeet?"
Andromedaa paleli taas, paleli niin että koko keho tärisi, melkein kramppasi.
"... Kuinka kauan? Kuinka kauan sinulla on ollut se?"

"On. Ja todettiin kahdeksan vuotta sitten." Niin kauan hän oli salaillut sitä siskoltaan. Sitä ennen jo oireita.

Kahdeksan vuotta. Sehän oli...
Andromeda uikahti ja vetäytyi kerälle tuolissa, veti jalat rintaa vasten ja painoi pään polviin. Hän oli kuin pieni siili, joka yritti käpertyä turvaan.
Hän ei ollut huomannut mitään.

Hän hymyili toiselle hellästi.
"Roo. Minä itse halusin salata sen."

"Mutta minä en huomannut mitään!" Andromeda uikahti tukahtuneella äänellä. Hän kohotti katseensa, hiukset pörhistyneinä otsalta, ja katsoi Heliaa itkuisin silmin.
"Minä lupaan olla tästä lähtien hieno ja vastuullinen aikuinen."

"Sinä olet jo. Ja Roo, se oli tarkoitus. En halunnut huolestuttaa."

"Minä olisin voinut auttaa!"
Mielessään hän kävi läpi kaikkia niitä kertoja, kun oli soittanut veljelleen keskellä yötä, tai kesken illanvieton, tai milloin tahansa. Ei ihme, että Helia oli stressaantunut...
"Anteeksi..."

Ei se Heliaa stressannut. Se oli hänen elämäänsä. Yksinkertaisesti.
"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Minä halusin ettet huolehdi."

"Sinä olet idiootti", Andromeda huomautti ja pyyhki kosteita kasvojaan hihansuuhun.
"Olisin voinut pitää huolta sinusta. Auttaa. Ja miksi helvetissä et ollut ottanut lääkkeitä, jos sinulle sellaisia kerran on määrätty?"

"Ne loppuivat eilen aamulla ja olisin saanut huomenna lisää. Lääkäri unohti uusia reseptit." Helia ei koskaan jättäisi mitään hoitamatta, jos saattoi hoitaa.

"Unohti? Unohti?" Andromeda ärähti ja puristi käsiä nyrkkiin niin, että kynnet upposivat syvälle kämmeniin.
"Kuinka sellaisen voi vain unohtaa? Helia, sinä olit... se oli..."
Hän pudisti avuttomana päätään. Helia oli ollut kammottavassa kunnossa, kun hän oli saapunut.
"... Minä en tiennyt..."

Helia vilkaisi kättään, jolle oli laitettu haavalappu.
"Sitä sattuu. Lääkärikin on vain ihminen." Helia muistutti pehmeästi.
"Ja se oli tarkoituskin. Anteeksi. En halunnut kasata tätä harteillesi."

Andromeda puraisi huultaan.
"Se oli ihan helvetin pelottavaa, Helia", hän mutisi ja kurtisti kulmiaan, kun silmät yrittivät puskea lisää kyyneleitä ulos. Nyt riitti jo, johan tässä kohta kuukahtaisi nestehukkaan!
Mutta hän oli ollut huolissaan.
Andromeda ojensi kätensä ja silitti varovasti veljensä kämmenselkää, sitä, jota tämä ei ollut runneltu.
"Kauanko sinä joudut olemaan täällä?"

"En kauan, pääsen varmaan illalla tai huomenna aamulla jo pois.
"Ja anteeksi. Olisi pitänyt kertoa."

"Olisi", Andromeda myönsi. Vaikka syy olikin enemmän hänessä kuin Heliassa. Hän ei ollut koskaan loistanut tasapainoisena yksilönä, joka ottaisi uutiset veljensä sairaudesta hyvin.
"Tahdotko, että käyn hakemassa sinulle jotakin? Luettavaa? Villasukat? Täytyykö kaupalla hoitaa jotakin?"

Helia mietti hetken. Hän oli luvannut hoitaa iltatilityksen.
"Muistatko kun opetin tilittämään?" Hän ehdotti hiljaa. Se olisi iso vastuu, mutta hän luotti siskoonsa.
"Ja irtokarkit olisivat ihania."

Andromedan kasvoille kohosi hetkeksi irvistys.
"En minä osaa", hän aloitti, vaikka olikin melko varma, että muisti kyllä. Sitä paitsi, Helia oli tehnyt niin valtavasti hänen puolestaan.
"... mutta ehkä minä pärjään. Ja irtokarkkeja, selvä. Muuta? Miten otukset, tarvitsevatko ne jotakin tänään?"

"Minulla on puhelin, saat kyllä soittaa. Kassakaapin avain on kassan alla siinä nahkakotelossa ja kassakaappi takahuoneessa." Helia muistutti.
"Lasket käteisellä kolikot ja setelit erikseen, korttikuitit erikseen. Kaikki pohjakassasta yli jäävä raha ja korttimaksukuitit tilityspussiin laskelman kanssa. Shifulle on ruoka valmiina jääkaapissa, sen voi käydä antamassa."

Andromeda nyökäytti päätään. Olihan hän nähnyt Helian tekevän saman monta kertaa, kyllä hänenkin pitäisi siitä selvitä!
Silti ajatus siitä, ettei veli ollut kurkistelemassa hartian yli, tuntui pelottavalta. Nainen vei peukalonpään suuhunsa, nyhersi ihoa sen ympäriltä.
"Mitä muuta minä voin tehdä? Sitten kun... sitten kun olet taas kotona."

Helia veti siskon käden pois tuon suusta.
"Rooroo, se vain on. Ei sille voi tehdä mitään. Käyn terapiassa ja syön lääkkeeni."

"Mutta jos unohdat ne? Tai typerä lääkäri jättää reseptin taas uusimatta?"
Luoja tiesi, ettei hän itsekään ollut kaikkein vastuullisin henkilö. Kaukana siitä. Mutta silti, ajatus siitä, että Helia menisi samanlaiseen kuntoon...
"Anteeksi. Minun ei olisi pitänyt painostaa sinua... tiedäthän..."

"En ole koskaan unohtanut lääkkeitä. Ja ehkä hän ei unohda enää." Helia silitti siskonsa kättä.
"Mitä?"

Andromeda nyki hermostuneesti otsahiuksiaan.
"No se Wolfie-juttu", hän selitti nieleskellen.
"En olisi saanut painostaa."

”Ei se siitä johdu. Tai siis, ei täysin. Ei se minua ahdista niin paljon. Ja kai minun on pakko tavata hänet joskus kuitenkin."

"Silti."
Andromeda pyyhkäisi taas kasvoja hihaansa ja nousi seisomaan. Hän kurkotti painamaan suukon Helian poskelle ja silitti vielä tämän hiuksia.
"Minun on paras lähteä hakemaan niitä irtokarkkeja, ja katsomaan sitä tilitystä... Tulen myöhemmin uudelleen, okei?"

"Joo. Ja soita jos on ongelmia, jooko?" Helia pyysi pehmeästi.

Andromeda nyökäytti päätään.
"Tietty. Olen iso tyttö jo, kyllä minä pärjään."
Ja silti hän varmisti, että puhelin oli nytkin mukana, ennen kuin suuntasi ovia kohti. Hän nykäisi hupun päähänsä ja vilkaisi veljeään olkansa yli.
"Lepää!"

Hexham General Hospital, ilta

Wesleyn auton kadotessa näkyvistä Andromeda käännähti ympäri ja ampaisi parkkipaikan poikki. Asfaltille kertynyt kosteus imeytyi kenkien kankaasta läpi, mutta hän ei välittänyt vaan sprinttasi ohi kummallisen, pyöreän kiviasetelman ja suoraan ovista korkeaan aulaan, jonka yksi seinä koostui kokonaan lasista.
Laukkunsa hihnaa kouristuksenomaisesti puristaen Andromeda liukui pysähdyksiin ja vilkuili hädissään ympärilleen yrittäen muistaa, missä Helian huone oli sijainnut. Olivatko he tulleet silloin toista kautta? Hän ei ollut varma...
Ennen kuin ystävällisen näköinen sairaanhoitaja ehti tulla tiedustelemaan, tarvitsiko hän apua, nainen oli ampaissut jälleen liikkeelle.
Kesti kuitenkin vielä vartin, ennen kuin Helian huoneen ovelta kuului koputus, ja ystävällinen, vaalea sairaanhoitaja, jonka nimikyltissä luki 'Hannah' kurkisti sisään.
"Sinulle taitaa olla vieras", nainen totesi rauhallisesti hymyillen.

Helia havahtui koputukseen, kohottautuen istumaan. Hän pääsisi luojan kiitos aamulla kotiin.
"Vieras?" Helia nousi ylös, näyttäen hyvin, hyvin olemattoman laihalta sairaalakaavussa.
"Rooroo?"

Sairaanhoitaja siirtyi syrjään ja avasi ovea paremmin, niin että itkuinen ja hengästynyt Andromeda pääsi pujahtamaan sisään. Hän puristi laukkuaan rintaansa vasten kuin lapsi pehmolelua, ja nähdessään veljensä niin hirvittävän hauraan näköisenä purskahti kunnolla itkuun, nyyhkytysten saadessa hartiat tärisemään.
"Mi-minä en lö-löytänyt sinua..."

Helia katsoi siskoaan kasvot huolestuneessa, samalla helpottuneessa ja pehmeässä hymyssä. Hän lausui äänettömän kiitoksen sairaanhoitajalle ja veti pikkusiskonsa halaukseen.
"Ssshhhh. Nyt löysit."

Andromeda ei vastustellut vaan painautui veljeään vasten. Ovi sulkeutui sairaanhoitajan jäljessä, tähän aikaan sairaalassa taisi jo alkaa olla aika hiljaista. Olikohan virallinen vierailuaikakin jo ehtinyt vierähtää ohitse?
"A-anteeksi", hän nyyhkytti hiljaa. Hänellä oli ollut yksi tehtävä, ja siinäkin nainen tunsi epäonnistuneensa. Hän oli säntäillyt pitkin käytäviä kuin häkkiin joutunut eläin.
"Sa-sain kassan laskettua."

Helia istui alas. Rauhoittava sai kehon turhankin rennoksi.
"Hienoa! Tiesin että osaisit." Sisko ei ollut niin tyhmä mitä kuvitteli olevansa.
"Olen niin kiitollinen."

"Ei sinun pitäisi olla."
Tilittäminenhän kuului työntekijöiden vastuuseen. Sellaisten, jotka eivät olleet luusereita niin kuin hän.
Andromeda valui istumaan samaan tuoliin, jossa oli kyhjöttänyt aikaisemmin päivällä. Hän pyyhki kasvojaan takinhihaansa ja avasi sitten laukkunsa. Irtokarkkipussi, melkein puolen kilon painoinen, oli onneksi säilynyt suurin piirtein ehjänä, vaikka hän olikin halaillut laukkua.
"Tässä", hän totesi, ojentaen pussia veljeään kohti.

Andromedan lisäksi hänellä oli vain yksi työntekijä, joten... Hän kävi itse takaisin sänkyyn.
"oi, kiitos! Pääsitpä tänne nopeasti suljettuasi. Tulitko taksilla?"
Andromeda nykäisi otsahiuksia kasvoilleen ja pyyhkäisi ne sitten taas pois tieltä.
"En."
Hän oli hetken hiljaa, keskittyen muka sulkemaan laukkunsa läppää. Sydän hakkasi taas miten sattui, mokoma hyödytön elin.
"Nä- Wesley heitti minut."

Wesley? Kuka Wesley? We---Näätämies! Wesley ei voinut olla nauramatta hieman.
"Miten sinä häneltä kyydin sait? Haluan kuulla tämän."

Ei, kasvoilla oli parempi, Andromeda totesi ja nyki otsahiukset takaisin suojakseen.
"No kun nyt vain sain", hän tuhahti ja puristi laukun hihnan nyrkkiensä sisään.
"... Hän tuli hakemaan pellettejä, kun olin jo melkein sulkemassa kaupan. Ja totta kai minä nolasin itseni..."
Nainen antoi laukun liukui lattialle ja nosti jalat tuolin reunalle, kietoen käsivarret sääriensä ympärille.
"Mutta keitin hänelle teetä. Ja hän halusi tarjota kyydin."

Helia odotti kärsivällisesti. Ja hymyili vähän tietävästi. isoveljet.
"Mmmmm... Keitit teetä? Oikeasti? Hienoa Rooroo."

Andromeda olisi motannut veljeään, jos olisi nähnyt tämän katseen. Kenties onneksi se oli kuitenkin kiinnittynyt tiukasti lattiaan.
"Ja lupasin tarjota kahvin. Kiitokseksi kyydistä. Niinhän voi ihan hyvin tehdä, eikö voi?"

"Voi. Se on oikein hyvä. Suostuiko hän kiitokseesi?" Helia kysyi, uteliaisuus ääneensä hiipien.

"Mmm, kai."
Peukalonkynsi hakeutui kuin itsestään hampaiden väliin, kun Andromeda kävi läpi illan tapahtumia, tuntien, kuinka puna lehahti takaisin poskille.
"Suostui hän."

Helia veti toisen kättä pois suun lähettyviltä.
"Rooroo." Hän ei halunnut toisen purevan kynsiään.
"Suostui? Vau! Haluatko käydä shoppailemassa?"

Andromeda oli jo ehtinyt repäistä yhden kynsinauhan verille ja puristi kätensä tiukkaan nyrkkiin. Hän kohotti katseensa, tuijottaen Heliaa hieman hämmentyneenä.
"Shoppailemaan?"
Kai heiltä kaapista kahvia löytyi? Tai kahvilasta. Riippuen, minne Wesley haluaisi mennä.

"Vaatteita. Tai jotain. Emme ole hetkeen käyneet." Pitäisihän siskolle nyt saada vaatetta treffeille.Köh.

"Onhan minulla vaatteita."
Toki osa oli jo vähän kuluneita, ja vasta edellisellä viikolla hän oli tuhonnut yhdet farkut polvista kaatumalla pyörällään. Mutta hän ei käynyt kaupoilla kovin mielellään, ei ainakaan yksin.

"Pitäisikö ostaa uusia?" Helia ei halunnut sanoa mitään treffeistä. Sitten sisko ei suostuisi.

Andromeda vilkaisi neulepaitaansa, joka pilkotti avatun takin alta. Okei, senkin helmassa oli silmäpako, ja toinen hiha oli nyhräytynyt aika kamalaksi, mutta kai se nyt vielä silti oli riittävän siisti kaupalla pidettäväksi? Se oli sitä paitsi puhdaskin, vasta pyykistä tullut.
"... En tiedä..?"
Hän katsahti veljeään epätietoisena.

Helia vilkaisi siskoaan.
"Tilataan netistä?" Hän tarjosi pehmeästi. Jos se kävisi.

"... Vaikka."
Hänellä oli vielä rahaa palkkapäivän jäljiltä, vuokra oli maksettu ja ruokapuoli kunnossa. Ja voisihan se olla kiva hankkia jotain uutta. Töitä ajatellen.
"Mistä sinulle yhtäkkiä vaatteet mieleen tulivat? Tuosta kamalasta kaavusta? Oliko heillä edes oikeaa kokoa sinulle?"
Pitkä, hoikka mies näytti auttamattoman hentorakenteiselta ilmeisesti paljon leveämmälle tarkoitetussa kaavussaan.

"Ei, tämä on miltein minihame." Helia myönsi nyrtyneenä. Oli kamalaa olla keskivertomiestäkin miltein puolimetriä pidempi.
"Ja kunhan tulivat. Tehdään vaikka yhdessä tilaus." Ja Helia voisi salakavalasti maksaa sen kokonaan.

"Olisi ehkä pitänyt tuoda sinulle jotakin kotoa", Andromeda totesi pahoittelevasti. Hän ei voinut tuntea muuta kuin syvää myötätuntoa huomattavasti keskivertomittaa pidemmäksi venähtänyttä veljeään kohtaan.
"Okei. Sitten kun pääset sairaalasta. Tuletko käymään? Vega näkisi sinua taas mielellään. Voin..."
Andromedan kasvot valahtivat kalpeiksi ja silmät laajenivat kauhusta.
"Voi ei!"

"Tulen käymään. Mitä nyt?" Helia meni hämilleen. Hän mielellään näkisi siskonsa koiraa.

Andromeda räpäytti silmiään, hartiat yhtäkkiä kireiksi jännittyneinä.
"Helia... minä taisin... u-uuni taisi jäädä päälle..."
Hän oli ollut aikeissa sammuttaa sen, aivan varmasti, mutta kun Helia ei ollut vastannut puhelimeen, hän oli säikähtänyt!

Helia valahti valkoiseksi.
"Mene kotiin tarkistamaan. Pääsen aamulla kotiin, voin tulla käymään silloin." Hän lupasi.

Andromedan sydän hakkasi ja silmiin puski kyyneleitä. Miksi, miksi, miksi hänen piti aina sotkea kaikki? Miksi hän ei voinut suoriutua edes niin yksinkertaisesta tehtävästä, kuin puolivalmiiden keksien paistamisesta?
Hän nousi hätäisesti seisomaan.
"Ta-tarvitseeko tulla vastaan?"

"Ei, ei tarvitse. Mene vain Rooroo. ja soita kotoa, jooko?"

"So-soitan. Ja soita sinäkin, jos tulee jotain, jos..."
Hän kumartui suikkaamaan hätäisen suudelman veljensä poskelle ja perääntyi, ampaisten kohti ovea.
"Yritä saada levättyä!"

Seuraavana aamuna Helia meni siskonsa asunnolle. Sisään päästyään hän tervehti tuon koiraa.
"Hei Vega! Heiiii, ihana mussukka. Anteeksi, oli ikävä sinuakin." Hän oli jälleen täysin normaali itsensä.

Andromedan asunto oli alkanut pikkuhiljaa muistuttaa kotia. Pahvilaatikot oli purettu, huoneisiin oli ilmestynyt huonekaluja ja huonekasvit valtasivat ikkunalautoja.
Punaturkkinen Vega oli haltioissaan, kun sen lempi-ihminen koko maailmassa (ainakin sillä hetkellä) ilmestyi. Tassut vetivät liirtoa lattialla, kun koira paukahti suoraan Helian jalkoihin ja alkoi sitten viuhtoa takapuoltaan, kun pelkkä hännän heilutus ei enää riittänyt. Säkää koiralla oli puolisen metriä, mutta pörröinen turkki suurensi sitä.
"Olen keittiössä!" Andromeda huikkasi.

Helia etsiytyi äänen perässä keittiöön.
"Mitä teet?" Mies pysähtyi oviaukkoon, rapsuttaen koiraa samalla.

Vega nojautui miehen jalkaa vasten ja läppäsi tätä tassullaan joka kerta kun oli sitä mieltä, että rapsutus hidastui liikaa.
Andromeda seisoi keittiössä, kissakuvioiseen pyjamaan ja ylisuureen villatakkiin pukeutuneena, käsi juoksevan veden alle työnnettynä. Lavuaarissa oli kattilallinen jotakin pohjaanpalanutta.
"Aamupalaa."
Hiukset olivat toiselta puolelta pörrössä, toiselta päätä vasten painuneet.

Helia ei kommentoinut. Ei ollut hänen asiansa kommentoida siskon ruokaa, oli se millaista tahansa.
"Hain leivän kahvilasta. Sairaalan aamupala oli kauheaa." Hä katseli siskonsa touhuja.
"Nukuitko hyvin? Kaikesta huolimatta?"

"Nukuin."
Puolisen tuntia, noin puoli tuntia sitten, Vegan alla sohvalla, mutta ei Helian tarvinnut tietää sitä.
Andromeda nyrpisti nenäänsä, sammutti hanan ja tutki mietteliäänä vesikelloille noussutta kämmentä. Ei kannattanut yrittää nostaa kattilaa sen kyljestä.
"Jäikö vielä nälkä? Minulla on paahtoleipää. Kaupasta ostettua. Ei mitään outoa itse leivottua."

Joskus Helia mietti oliko ollut väärin pyytää siskoa itsenäistymään. Mutta joskushan Roon pitäisi tehdä niin? Ja tuo oli aina tervetullut hänen luokseen.
"Haluatko tulla yökylään? Olen sairaslomalla pari päivää."

Andromeda tökkäsi yhtä vesikelloa kynnellään ja irvisti. Ei hyvä idea. Pitäisi laittaa salvaa.
Hän käänsi katseensa Heliaan ja antoi katseensa tutkia tämän päästä varpaisiin.
"Oletko sinä varmasti kunnossa taas?" hän kysyi, kulmat huolestuneesti kurtussa. Sairasloma kuulosti aina vakavalta.

"Olen. Minun pitää vain levätä pari päivää. Siinä kaikki. " mies kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Onhan kätesi kunnossa"

"Joo."
Helian piti levätä. Hän voisi mennä pitämään veljestään huolta. Laittamaan ruokaa. Ainakin paahtoleipää.
"Voisin minä tulla. Vegalla on ollut kanssa ikävä. Tahdotko teetä?"

"Voisin ottaa. Ja Vega tietenkin mukaan." Helia hymyili koiralle pehmeästi. Se oli suloinen eläin. Paras hankinta siskolle koskaan.
Teetä Andromeda osasi sentään keittää ilman, että toheloi kovin pahasti. Hän napsautti keittimen päälle ja kurkotti kaapista kaksi kuppia.
"Sinun pitää sitten oikeasti levätä. Makoilet vain minä voin huolehtia kaikesta muusta."
Kuullessaan Helian mainitsevan nimensä Vega kohotti toiveikkaasti päätään ja heilutti ahteriaan.
"Läskipossu, sait jo aamuruuan", Andromeda huomautti.

Helia vilkaisi koiraa. Vega oli ihana.
"Minä lepään. Rooroo, olen pahoillani. Olisi pitänyt kertoa sinulle."

"Niin olisi", Andromeda myönsi. Hän kaatoi kiehuvaa vettä kuppeihin ja kaivoi kaapista esiin paketin vehnäpaahtoleipää.
"Mutta minä ymmärrän, mikset tehnyt niin. Koska minä olen... tällainen. Sotku. Sinä olet liian kiltti, Helia."

"Roo." Helia sanoi merkitsevästi.
"Et ole sotku. Olet rakas siskoni, joka tekee parhaansa. Ja minun olisi pitänyt kertoa. Olet läheisin sukulaiseni."

"Olen minä. Vähän."
Andromeda sysäsi leivät paahtumaan ja meni sillä välin onkimaan teepallot mukeista. Hän siirsi mukit pienelle pöydälle ja kantoi pöytään myös maidon ja sokerin.
"Mutta nyt tiedän. Ja voin olla avuksi. Yritän olla aiheuttamatra sinulle stressiä."

Helian siniset silmät seurasivat siskon liikkeitä tarkasti.
"Kaikki ovat vähän sotkuja. Minäkin, kuten huomasimme. Ja et sinä minua stressaa."

"Niin olet. Mutta rakas olet silti. Hölmö."
Andromeda kaivoi jääkaapista esiin vielä margariinipaketin ja taputti itseään henkisesti selkään muistaessaan tarkistaa, että siinäkin oli varmasti päivämäärää jäljellä. Leivänpaahdin sylkäisi leivät ulos, molemmat jäivät tällä kertaa kauniisti paahtimen päälle eivätkä ponkaisseet suoraan lattialle.
Vega näytti pettyneeltä. Mokoma varas.
"Otatko leipää?"

"Ja sinäkin olet. Höhlä." Helia katseli edelleen siskonsa touhuja.
"Voin ottaa sitäkin. Vega, et sinä aina saa."

Andromeda etsi kaapista lautasen, jonka reuna oli kahdesta kohtaa lohjennut tiskausonnettomuuksien seurauksena, voiteli leivät ja kiikutti ne sitten veljensä eteen.
"Syö. Tarvitset ruokaa, jotta toivut."
Vegan jäänsinisten silmien katse oli kiinnittynyt lautaseen. Se ei saanut ruokaa pöydästä, mutta moinen pikkuseikka ei estänyt koiraa yrittämästä. Jos Helia vaikka heltyisikin? Heillä oli melkein samanlaiset silmätkin, eikö se tarkoittanut jonkinlaista sielunveljeyttä?
Ilme oli niin hölmö, että Andromedan oli pakko kurkottaa puhelimensa pöydältä ja kumartua nappaamaan pari kuvaa.

Helia vilkaisi koiraa, haukaten leipää.
"Sori kaveri. Ei nyt. Vieläkään. Kauankohan se aikoo jatkaa yrittämistä?" Vega ei tuntunut koskaan antavan periksi asian suhteen.
"Ja minä syön. Kokoajan. Tiedät että syön kuin hevonen."

"Sekin on hölmö", Andromeda totesi hellästi ja suoristautui, käyden läpi ottamiaan kuvia.
Vega oli uskomattoman ihana, parhaita asioita hänen elämässään. Katse yhä puhelimensa näytössä hän siirtyi takaisin leivänpaahtimen luo ja sysäsi kaksi uutta viipaletta paahtumaan.
"Sitten syöt kuin liian pieni hevonen."
Andromeda valikoi parhaan kuvan, sellaisen, jossa etualalla näkyi lautanen leipineen ja taustalla häilyivät Vegan siniset silmät ja hölmö virnistys ja valikoi Wesleyn numeron. Hän näpytteli saatetekstiksi 'Vieläkö tahdot koiran?' ja painoi 'send' ennen kuin ehti harkita kunnolla. Vegan suloisuus oli harhauttanut häntä!

Helia ei katsonut enempää siskonsa tekemisiä, vaan keskittyi syömään.
"Millaisia vaatteita haluaisit? ja syön paljon." Helia oikeasti kiinnitti huomiota siihen että söi tarpeeksi.
Toisaalla Wesley keskeytti lattian moppaamisen (hoitotilojen siivousta) ja otti puhelimensa esiin. Hän ei voinut olla hymyilemättä leveästi saamalleen kuvalle. ' Haluan. Hän on oikein suloinen. '

Andromeda oli pudottaa puhelimen kädestään, kun se naukaisi kuin kissa ilmoittaessaan vastauksesta. Hitto, hän oli jättänyt äänet päälle, siltä varalta, että Helia soittaisi...
Poskia kuumotti ja peukalonkynsi hakeutui taas huulten väliin.
'Halvalla lähtee, tarvikkeet kaupan päälle. Tule joskus katsomaan.'
Leivät pomppasivat paahtimesta ja ääneen jo täydellisen ehdollistunut Vega käänsi toiveikkaasti päätään, mutta ei tuuria tälläkään kertaa.

Helia vilkaisi siskoaan. Roo ei koskaan saanut tekstiviestejä. Hän jätti sen mainitsematta.
Wesley naurahti viestille, astellen ulos. ' Voisin tullakin. Koiran kanssa lenkkeily on mukavaa. Täällä ei oikein ole lenkitettäviä. '

Sydän oli yhtäkkiä hypähtänyt aivan liian lähelle kurkkua.
'Koska tahansa, tuolla hölmöllä riittää energiaa. Koska on seuraava vapaa?'
Hän lähetti viestin ja survoi puhelimen kiireesti pyjamantaskuun ja kääntyi sitten leivänpaahtimen puoleen sydän hakaten. Hän kurkotti telineestä veitsen, asetti leipäpalan puiselle leikkuulaudalle ja alkoi huolellisesti leikata reunoja irti.
Hän ei pitänyt siitä, miltä ne tuntuivat suussa.

' Ylihuomenna, iltavapaa tosin. Voin ajaa Hexhamiin ja mennään lenkille? ' Wesley piti sitä ihan normaalina. Luojan kiitos kukaan työkaveri ei ollut vielä nähnyt häntä istumassa rappusilla ja hymyilemässä todella typerästi. Miksi? Siitä ei ollut edes tietoa. Ehkä siksi että hän pääsisi lenkille koiran kanssa!
Helia katseli siskoaan.
"Kenelle viestittelet, Rooroo?"

Andromeda ei malttanut olla kaivamatta puhelintaan esille, kun se ilmoitti viestistä.
'Vega pitäisi siitä. Ylihuomenna sopii.'
Naisen hartiat nousivat syyllisenä korviin.
"... kenenkään kanssa!" hän mutisi ja kävi paahtoleivän kimppuun uudella tarmolla, leikaten varmaan puolet leivästä samalla.
"... Wesleyn..."

Helia kohotti kevyesti kulmaansa.
"Wes..." Lääkityksen alettua uudelleen hänen muistinsa oli vähän hatara.
"..ley? Näätämies, eikö ollutkin?"
Wes nousi ja meni takaisin sisälle. Töitä. ' Sovitaan vain aika ja missä nähdään, niin tulen. '

"Mm", Andromeda vastasi myöntävästi, levitti raadelluille leipäpaloille margariinia ja kantoi toisen, yhtä kolhiintuneen lautasen pöytään ennen kuin valahti istumaan omalle puolelleen pöytää.
'Mihin aikaan sopii? Tässä on puisto lähellä, auton voi jättää pihan. Spittal Terrace, tiedätkö?'
Hän ojensi toisen kätensä rapsuttamaan Vegaa, joka tunki toiveikkaasti päätä syliin. Opportunisti.
Odottaessaan vastausta sydän pamppaillen nainen vilkaisi veljeään, joka oli haparoinut nimen kanssa.
"Kaikki okei?"

Helia hymyili siskolleen hellästi.
"Kaikki on hyvin. Kestää hetki että muistini asettuu lääkityksen aloittamisen jälkeen, kun se katkesi." Ei mitään sen dramaattisempaa. Viikko ja hän olisi aivan normaali.
' Viideltä vaikka? Nähdään siellä sitten. '

Mitä tuollaiseen viestiin kuului vastata?
'Nähdään.'
Se oli kai ihan riittävän hyvä vastaus? Andromeda painoi send-nappia ennen kuin ehtisi miettiä liikaa ja perua koko jutun.
Sydän pamppaillen hän kohotti katseensa Heliaan.
"Pitäisikö minun olla luonasi sen aikaa? Jos sinä unohtelet asioita. Unohdat hellan päälle tai jotain..."

Helia hymyili siskolleen.
"Jos haluat. Ei se minua haittaa. Kiva saada seuraa."

Andromeda halusi pitää Heliasta huolta. Niin kuin veli oli aina pitänyt hänestä.
"Haluan."
Hän hipaisi puhelintaan, muttei avannut sitä, kosketti vain näyttöä sormillaan.
"... lupasin lähteä ylihuomenna viideltä lenkille."

Helia nyökkäsi. Sisko saisi kyllä tulla käymään.
"Ai? Kenen kanssa?" Ei hän yhdistänyt Näätämieheksi kutsuttua miestä tähän enää.

"No Wesleyn", Andromeda vastasi punastuen ja pyöritteli kolhuista lautasta, jolla vieläkin kolhuisemmat paahtoleivänpalat jäähtyivät.
"Laitoin hänelle kuvan Vegasta. Ja sitten... Niin."
Hänen ilmeensä synkkeni, peukalonkynsi hakeutui suuhun.
"E-en muista, oliko minulla työvuoro silloin?"

"Rooroo. Sormi." Helia muistutti pehmeästi. Hän yritti saada siskon lopettamaan sormiensa rääkkäämisen.
"Ei ole."

Andromeda laski kätensä pöydälle ja puristi niitä nyrkkiin.
"Ainakin Vega on mukana. Vega on ihana, Wesley ei voi millään inhota sitä."
Koira nosti tassua hänen polvelleen, ja Andromeda kumartui hetkeksi nuhjuuttamaan sen paksua, pörheää turkkia.
"OIet sinä, maailman upein, hienoin koira... Mitä jos minä en keksikään mitään sanottavaa, Helia?"

"Ei varmasti. Tuskin hän lähtisi lenkille jos ei pitäisi koirista." Helia lohdutti hymyillen.
"Keksit. Voithan aina puhua viimeistään Vegasta."

Andromeda katsoi koiraansa, joka tuijotti hölmösti takaisin. Paras lahja ikinä.
"Niin. Ja ei hän ehkä edes huomaa minua, kun Vega on siellä. Vega on maailman ihanin olento."
Ajatus tuntui helpottavalta. Jos hän takeltelisi sanoissaan, hän voisi aina ohjata huomion Vegaan. Hölmö koira.
Nainen vilkaisi paahtoleivänpalasia. Ei ollut enää nälkä, vatsa oli täyttynyt perhosilla.
"Tahdotko lähteä kotiin lepäämään? Käyn vain vaihtamassa vaatteet."

Helia jäi miettimään hetkeksi. Hän nyökkäsi - kai he voisivat mennä hänen luokseen.
"Roo. Miksi hän ei huomaisi sinua?"

"Koska Vega on siellä", Andromeda totesi, hylkäsi leipäpalat pöydälle (Vegan suureksi harmistukseksi) ja pörrötti yön jäljiltä vielä harjaamattomia hiuksiaan.
"Ja Vega on ihana... Joko sinä söit ne kaikki karkit, jotka toin sinulle? Pitääkö käydä kaupassa? Minä voin, kun ollaan saatu sinut ensin lepäämään. Et liikauta evääsikään!"

"Ja ehkä hän lähtee lenkille koska haluaa nähdä sinut?" Helia hymyili. Nuo kaksi vaikuttivat molemmat hyvin ujoilta. Mitähän siitä lenkistä tulisi?
"Söin. Ja no, voisin ottaa lisää karkkia. Kaikkea muuta kotona on, kävin juuri edellispäivänä kaupassa."

"Hän lähtee lenkille, koska tahtoo nähdä Vegan."
Eikä se oikeastaan haitannut. Parempikin, jos hän oli vain asuste, Vegan kävelytyshenkari, jolloin Vega sosiaalisena olentona saisi hoitaa kaiken seurustelupuolen.
"Karkkia, selvä. Haen vain nopeasti tavarat. Ja vaihdan vaatteet."
Andromeda huitaisi epämääräisesti yläkerran suuntaan ja pyrähti liikkeelle. Vega selvästikin arpoi emäntänsä ja paahtoleivän välillä, mutta valitsi lopulta ruuan.
Emäntä oli ollut onnellinen. Kaikki oli siis hyvin.

Okei, hän oli tainnut tehdä jotain perustavanlaatuisesti väärin.
"Anteeksi, en taida olla kovin hyödyllinen.." Hän kääntyi ja nousi kun kuuli juoksuaskelia.
"Rooroo!" Helia hölkkäsi siskonsa luo, kyykistyen tuon eteen. Hän kiitti Wesleytä, näätämiehen mutistessa kiitoksen lenkistä. Sisarukset jäivät kahden.
"Mikä on? Roo?"

Andromeda olisi halunnut kiittää. Hän olisi halunnut sanoa, että Wesleyllä oli kilteimmät silmät, jotka hän oli koskaan maailmassa nähnyt - paitsi tietenkin Helian, mutta eihän omaa veljeä laskettu, eikö niin?
Hän ei kuitenkaan saanut sanotuksi sanaakaan. Ei edes yksinkertaista kiitosta.
Helian saapuminen sai hänet purskahtamaan uudelleen itkuun, ei enää hiljaiseen nyyhkytykseen vaan oikeaan uikutukseen, ja kietomaan käsivartensa miehen hartioiden ympärille. Vega hypähti alas penkiltä ja jäi pyörimään Helian jalkojen ympärillä. Andromedan ote hihnasta oli irronnut, mutta Luojalle kiitos koira ei päättänyt lähteä minnekään.

Helia halasi siskoaan, napaten Vegan hihnan. Hän antoi tuon itkeä, tarjoten vain hiljaista läsnäoloaan. Roo puhuisi kun voisi.

Andromeda hautasi kasvojaan Helian hartiaan, kun pari koiranulkoiluttajaa loi heihin pitkän, kysyvän katseen. Hitaasti itku lakkasi, jättäen tilalle vain tukkoisen hengästyksen.
"Miksi minä pilaan aina kaiken?" hän kysyi hiljaa, ääni itkun jäljiltä paksuna.
"Joka ikinen kerta!"

Helia ei välittänyt koiranulkoiluttajista ollenkaan. Hän keskittyi vain siskoonsa.
"Shh. Et pilaa. Kerro minulle?"

Andromeda tunsi olonsa yhtäkkiä hirvittävän uupuneeksi. Olisi voinut vain käpertyä tähän. Nukkumaan siihen penkille.
"Me-meillä oli mukavaa... Lu-luulisin", hän nikotteli hiljaa.
"Mu-mutta sitten menin paniikkiin, ja kaikki me-meni pieleen. Ja We-Wesley unohti ha-hanskatkin..."

Helia hyssytti siskoaan kevyesti.
"Hän antoi sinulle hanskansa?" Se oli suloista. Katse ei siis vain näyttänyt kiltiltä.
"Miksi sinua alkoi ahdistaa?"

"Mi-minä e-en tiedä", Andromeda ynähti ja veti hitaasti henkeä. Mikä oli laukaissut tilanteen tällä kertaa? Jokin typerä juttu, niin kuin aina.
"Hän... Minä taisin nauraa... Ja nostin käden suun eteen, koska... Helia, miksi hän siirsi sen pois?"

Helia hymyili hieman. Onneksi Andromeda ei nähnyt sitä.
"Minä teen niin koska haluan nähdä hymysi. Ehkä hän myös? Tai halusi osoittaa ettei tarvitse hävetä."

Andromeda huokaisi hiljaa. Ei hän tiennyt. Vanhemmat olivat hermostuneet, jos oli ollut liian äänekäs, koska Wolfien piti saada keskittyä säveltämään. Luomaan uutta mestariteostaan.
"... Minä lupasin, etten stressaisi sinua enää", nainen huomautti hiljaa ja silitti veljensä selkää hajamielisesti.
"Sen piti olla vain lyhyt lenkki. Helia, minä olen ihan kamala luuseri. Haluan vain kuolla pois!"

Sen kuuleminen sai veret jäätymään Helian suoniin. Mies pysähtyi täysin ja puri huultaan. Veri tulvahti suuhun. Hän oli tehnyt kaikkensa, aivan kaikkensa, jotta siskon elämä olisi edes siedettävää.
Sen kuuleminen sattui jonnekin niin syvälle hänen sisälleen.
"... Älä ikinä sano noin." Pitkähiuksisen miehen ääni särkyi tuhansiin palasiin.

Andromeda yritti vetäytyä kauemmas veljensä otteesta.
"En minä jaksa enää!" hän vetosi, epätoivoa äänessään. Niin kävi joskus. Silloin, kun kaikki tuntui menevän pieleen. Silloin kun lempeäsilmäinen mies sanoi häntä kauniiksi, eikä hän osannut vastata mitenkään, ja kaikki meni pieleen.
"Haluan vain kuolla!"

Helia ei päästänyt siskoaan kauemmas. Hän piti tuon lähellään väkisin ja niinkin luisevaksi mieheksi hänellä oli paljon voimaa tai ainakin toivottavasti tarpeeksi. Hän ei voisi menettää siskoaan, epäonnistua niin pahasti siinä, mitä oli ikänsä tehnyt.
Korjannut heidän vanhempiensa virheitä.

Andromeda yritti rimpuilla irti, vaikka se olikin toivoton yritys.
"Helia, minä en ihan oikeasti jaksa! Minä en jaksa!"
Se siitä lupauksesta olla aiheuttamatta stressiä. Kauanko se tarkalleen oli kestänyt? Päivän? Se, että kantoi irtokarkkeja sairaalaan, ei korvannut monen vuoden huolenpitoa.
"Sinunkin olisi parempi ilman minua! Voisit palkata jonkun kunnon työntekijän..."
Draamakuningatar oli taas vauhdissa. Se, joka ilmestyi, kun mieliala kiihtyi hurjille kierroksille. Neiti 'Koko elämäni on kurjaa'.

Helia nousi seisomaan. Hän nappasi miltein kirjaimellisesti siskonsa kainaloonsa, lähtien kävelemään autolle. Jos Roo ei rauhoittuisi, hän veisi tuon sairaalaan. Mies piteli Vegan hihnaa sormissaan, hieman täristen.

Vega aisti tunnelman muutoksen ja kulki kankein askelin, vetäen häntää hermostuneesti koipien väliin. Andromeda olisi siitä pahoillaan myöhemmin, niin hirvittävän pahoillaan.
"Kun täällä ei ole edes siltaa, jolta hypätä alas!" hän ärisi, purkaen pahaa oloaan. Hän olisi vain halunnut sanoa kiitos!
"Eikä kulje metroja! Ihan hyödytön! Helia!"

Helia kulki päättäväisesti eteenpäin, pidätellen vuosien kyyneliä sisällään. Hän tunsi olonsa karmeaksi kun päästi Vegan autoonsa ja avasi sitten oven siskolleen.
"Autoon." Se oli kaikki mitä hän pystyi sanomaan itkemättä.

Vega, rakas kultainen Vega hyppäsi kiltisti autoon ja käpertyi penkille.
Andromeda hätkähti veljensä äänensävyä ja kääntyi katsomaan. Kamalaa.
"Helia.... en minä... Helia-kiltti, anteeksi..."

Helia ei voinut edes katsoa siskoaan. Sen kuuleminen särki, niin paljon. Hän istu ratin taakse ja veti syvään henkeä ennen kuin lähti ajamaan. Nimittäin kohti sairaalaa. Nuo saisivat ottaa Roon sisään hetkeksi. Hän ei kestäisi, jos ei nyt huolehtisi tuosta ja jos sisko tekisin jotakin itselleen.

Andromeda käpertyi etupenkille, olisi purrut kynsiään, jos sormet eivät olisi olleet hanskoissa.
"Heliakilttirakas..."
Kesti hetken ennen kuin hän tajusi, etteivät he olleet menossa kotiin. Sydän alkoi pamppailla.
"Helia? Minne me menemme?"

Helia pysähtyi sairaalan pihassa, kiertäen siskonsa puolelle autoa.
"Tänne." Roon sanat kaikuivat päässä.
Tuo halusi kuolla.
Jos tällä kertaa sisko olisikin tosissaan? Hän ei voisi ottaa sitä kontolleen. Ei ikinä.

Andromeda räpytteli silmiään. Sairaalaan? Mutta Helia oli sanonut voivansa paremmin. Veli oli...
Totuus sai naisen silmät laajenemaan pelosta, ja hän yritti luikahtaa kuskin puolelle. Pakoon.
"Ei! En minä tarkoittanut! Helia, minä puhun tyhmiä! Kiltti, mennään kotiin..."

Helia vetäisi siskonsa autosta vaikka väkisin.
"Sanoit haluavasi kuolla!" Mies parahti epätoivoisena. Hän ei kestäisi sellaista. Se pelko oli kuristavaa, valvotti häntä öisin eikä jättänyt viikkoihin rauhaan.
"Minä vien sinut nyt Fairnington klinikalle." Hän ei ollut koskaan mennyt näin pitkälle.

Ei Andromeda jaksanut kamppailla vastaan.
"En minä tarkoittanut!"
Paitsi siinä yhdessä hetkessä. Siinä, kun ei osannut sanoa kiitos. Kun hymyä kehuttiin.
Nainen oli alkanut taas itkeä.
"Minä lupaan olla kiltisti! Oikeasti! Olen maailman kiltein!"

"En luota siihen." Helian ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Hän ei uskaltanut luottaa. Nyt hän veisi tuon sinne. Rukoilisi että sisko otettaisiin osastolle hetkeksi. Tuon itsensa takia. Hän käski Vegaa odottamaan ja lukitsi auton, lähtien kohti oikeaa rakennusta.

Andromeda loi pelästyneen katseen autoon jäävään Vegaan. Hän muisti kuvan, jonka oli laittanut Wesleylle. Hän oli ollut noin iloinen...
"Kiltti, en minä... Odota Helia... minä en... Helia, minua oksettaa..."
Mitä tahansa, kunhan veli pysähtyisi!

"Ei auta." Helia käveli varmoin askelin, olemus huolesta kireänä. Hän ei voisi enää ottaa riskiä. Siskolle oli saatava apua nyt.
"Kiltti... minulla on oikeasti huono olo, minä en..."
Hän pysähtyi ja taipui kaksinkerroin, yökkäsi pelkoa ulos. Sillä hetkellä hän oli varma että huolisi, jos joutuisi sairaalaan.
Hän yritti riuhtaista itsensä irti.

Helian ote lipsahti, Roon pysähdyttyä niin äkkiä.
"Roo!" Miksi siskon oli oltava vaikea? Hän ei tehnyt sitä ilkeyttään. Ei missään nimessä.

Andromeda tajusi olevansa vapaa. Ei hän halunnut olla ilkeä, hän vain pelkäsi kuollakseen. Helia veisi hänet sairaalaan ja jättäisi sinne. Hullun siskonsa.
Silmät kauhun laajentamina Andromeda käännähti ympäri ja säntäsi karkuun.

Helian hengitys salpaantui. Helvetti!
"Roo!" Ei sisko kuuntelisi. Hän kaivoi puhelimen taskustaan, yrittäen soittaa. Kädet täristen hän palasi autolle.
"Sshhh? Vega... Kaikki hyvin." Hän ei ollut ikinä elämässään valehdellut niin.

Doctor Whon tuttu teemamusiikki pärähti soimaan jostain läheltä. Andromeda ei olisi paniikinomaisessa tilassaan tajunnut hylätä puhelintaan, mutta se oli tipahtanut kuskin jalkatilaan hänen kamppaillessaan pakoon aiemmin.
Vega aisti hädän ja alkoi ulvoa musiikin yli.

Helia sammutti sen puhelun, haluten heittää puhelimen seinään. Hän jätti sen tekemättä, lähtien sen sijaan ajelemaan päämäärättömästi läheisiä töitä. Jos sisko löytyisi.

Andromedasta ei näkynyt jälkeäkään. Hyvät keuhkot auttoivat tässäkin, ja paniikki kannusti eteenpäin. Sääli, etteivät vanhemmat olleet tajunneet, että tyttärestä olisi voinut olla myös pitkänmatkanjuoksijaksi.
Vega ulisi ja vinkui takapenkillä ymmärtämättä, mistä oli kyse.

Helia hyssytti koiraa, ajellen katuja pari tuntia. Hän kävi vielä siskon asunnolla, jättäen sinne lapun. Jos Roo tulisi kotiin. ' Anteeksi. Roo, tule kotiin. Olen huolissani. Vega on luonani. Olet rakas. ' Sen lapun hän kiinnitti näkyvästi vessan oveen. Hän ajeli taas lähikatuja läpi, ajaen sitten kotiin.

Seuraava aamu, Murielin ja Teaganin asunto, Hexham

Hieman ennen aamuseitsemää Helian puhelin alkoi soida. Kerällä nukkunut Vega ponkaisi pystyyn ja alkoi ulvoa soittoäänen tahtiin. Se oli tavallisestikin kova juttelemaan, ja nyt, hermostuneena, piirre ainoastaan korostui. Näytöllä luki tuttu nimi, 'Muriel'. Nainen oli työskennellyt eläintarvikeliikkeessä samaan aikaan, ja vaikka olikin siirtynyt eläinlääkäriksi, ystävyyssuhde oli säilynyt. Myös Andromeda oli, hämmästyttävää kyllä, pitänyt naisesta, joka värjäsi hiuksiaan heleän pinkeillä sävyillä.

Helia oli valvonut koko yö. Ja soittanut työntekijänsä töihin. Hän menisi nyt aamulla tekemaan katoamisilmoituksen. Mies säpsähti kahvikuppi kädessään, loiskauttaen puolet kahveista pöydälle.
"Vega, shht!" Mies ei jaksanut enempää keskittyä koiraan, vaan vastasi.
"Helia." Ei hän ollut tarkistanut kuka soitti.

Viktoriaanisen entisen paritalon olohuoneessa pitkä, hoikka nainen, jonka pinkillä sävytetyt hiukset oli kerätty kiireiselle poninhännälle, käännähti ympäri ystävänsä vastatessa.
"Helia, kuulostat kamalalta", Muriel totesi ensitöikseen, ja jatkoi sitten samaan hengenvetoon:
"Kuule, Andy on täällä."

Helia putosi istumaan lattialle. Luojan kiitos. Sisko oli tallessa. Helvetti.
"On? Minä.. Minä tulen hakemaan. Oletko lähdössä töihin?"

Muriel vilkaisi nuorta naista, joka oli käpertynyt tummanvihreän, upottavan sohvan nurkkaan. Vaalea salukimix oli painautunut Andromedan kylkeen, mutta tämä tärisi silti kylmästä. Huulet sinersivät.
"Ei ole kiirettä, Teagan pärjää kyllä aamun yksin."
Hän madalsi ääntään, vilkaisi ikkunasta puutarhaan.
"Kuule, onko kaikki hyvin? Hän ei vaikuta olevan aivan kunnossa."

Helia huokaisi raskaasti. Ei, ei ollut.
"Ei ole. Tulen sinne. Nyt. Otan Vegan myös. Nähdään." Ennätysajassa pitkä mies oli siskonsa luona.

Kuullessaan auton oven käyvän Muriel tuli valmiiksi ovelle vastaan. Kaksi pientä pystykorvaa tuli pyörimään jalkoihin, mutta hän komensi ne odottamaan kauemmas.
Helian astuessa kapeaan eteiseen vielä kissakuvioiseen aamutakkiin pukeutunut nainen pysäytti tämän hetkeksi, kulmat huolestuneesti kurtussa.
"Odota. Anna kun katson sinua", Muriel pyysi, yrittäen hakea miehen katsetta.
"Onko itselläsi kaikki hyvin? Mitä tapahtui?"

Helia vilkaisi entistä työkaveriaan suorastaan säälittävällä katseella.
"Ei. Pelkäsin että siskoni tappoi itsensä. Valvoin ja ajelin koko yön ympäriinsä hakemassa. Hän... Roo kävi treffeillä ja sai paniikkikohtauksen. Ja sanoi haluavansa kuolla. Minä miltein väkisin raahasin hänen Fairningtoniin." Mies vinkaisi, kopsahtaen halaamaan ystäväänsä itkien.

Muriel kietoi käsivartensa Helian ympärille ja halasi miestä tiukasti. Hän oli pitkä nainen, mutta Heliaan verrattuna melkein kuka tahansa oli lyhyt.
"Helia, olisit soittanut minulle", nainen totesi pehmeästi, silittäen samalla ystävänsä selkää. Totta kai hän olisi tullut auttamaan, ihan mihin tahansa kellonaikaan. Kuinka monta kertaa hän oli jankuttanut, että Helian ei tarvinnut kestää yksi?
"Tule, keitän sinulle teetä. Andromeda nukkuu, hänellä ei ole välitöntä hätää."

"En tiedä miksi en soittanut." Helia vinkaisi hiljaa. Hän ei tiennyt, ei tosiaan. Mies nyökkäsi, siirtyen sisälle naisen perässä. Hän päästi Vegan hihnasta.
Vega ampaisi sisälle huoneistoon, tämä oli sillekin tuttu paikka. Muriel jätti kätensä Helian selälle johdattaessaan tämän peremmälle, olohuoneen ja ruokasalin ohi keittiöön.
"Ei se mitään. Olit huolissasi", hän vakuutti lempeästi ja veti esiin keittiön työtason alle työnnetyn tuolin ja viittasi miestä istumaan alas. Nyt tarvittiin teetä, se oli perienglantilainen ratkaisu kaikkeen.
"Onko Andy ollut viime aikoina holtittomampi?" hän tiedusteli samalla kun napsautti vedenkeittimen päälle.

Holtittomampi? Helia istui alas ja jäi miettimään.
"Ei, hän on... Ihastunut. Ja se näemmä aiheuttaa ongelmia." Voi luoja.

Muriel kolisteli kaapista kaksi kuppia ja asetti ne pöydälle odottamaan. Samat pienet pystykorvat kävivät ovella pyörähtämässä, mutta eivät tulleet keittiöön asti - kunhan Helia siirtyisi olohuoneeseen, miestä odottaisi varmasti melkoinen koiramyrsky.
"Ihastunut?" nainen toisti siirtyessään jääkaapille. Hän lappoi tarvikkeita esiin ja alkoi koota voileipää.
"Onko sitä jatkunut kauankin?"

Helia hymähti laiskasti.
"Niin. Ja en tiedä, sain tietää siitä vasta. Ei kai? Meillä on lakanut käymään vakioasiakkaansa erän Näätämies." Mies selitti nopeasti.
"Pari kuukautta ehkä? En tiedä. He kävivät Vegan kanssa eilen lenkillä ja Roo sai kohtauksen."

"Hm."
Muriel kaatoi kiehuvaa vettä teekuppeihin ja kiikutti sitten kaksi voileipää kukkakuvioisella lautasella Helian eteen.
"Syö", nainen määräsi ja palasi takaisin teemukien luo, nojaten odottaessaan selkäänsä tiskiä vasten.
"Minäkin kuvittelin, että hän oli jo paremmassa kunnossa. Mutta kuinka sinä itse olet voinut?"
Naisen katse oli tarkkaavainen, niin se oli aina.
"Olit kuulemma joutunut sairaalaan. Et soittanut silloinkaan, Helia."

Helia otti haukun leivästään ja vilkaisi naista. Voi Muriel.
"Minäkin." Ei ilmeisesti ollut. Ei vaikka hän tekisi mitä, mikään ei riittänyt. Helia alkoi olla niin väsynyt.
"Anteeksi. Olin siellä vain yhden yön ja mitään oikeaa hätää ei ollut."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Ei kyse ole siitä, onko hätää ollut vai ei, vaan siitä, ettei sinun pidä kantaa kaikkea yksin. Sitä varten ystävät ovat, tukemaan toisiaan."
Helia tiesi varmasti, että Murielin moitteet kumpusivat rakkaudesta, eivät todellisesta ärtymyksestä. Totta kai hän oli huolissaan ystävästään, joka joutui kantamaan niin paljon harteillaan.
"Miltä sinusta nyt tuntuu?"

Helia todellakin tiesi sen. Hän huokaisi hiljaa, pudistellen päätään miltein epätoivoisena.
"En jaksa. En tiedä mitä teen. Olin kuolla huolesta yöllä, pelkäsin niin etten ole koskaan pelännyt. Haluan vain auttaa. Että kaikki on hyvin. En enää ikinä halua kuulla hänen sanovan niin. Joskus vielä se on viimeinen kerta."

Muriel onki teepussit pois mukeista, nappasi mukaan maitoa ja sokeria ja kiikutti sitten toisen mukin Helian eteen. Mukit olivat hieman eripariset, toinen vihreä ja pyöreäkylkinen, toinen kirkuvan joulunpunainen (joulumuki se kai olikin), mutta sellaisilla asioilla oli harvemmin elämässä väliä.
"Ehkä tekisi hyvää, jos tosiaan veisit Andyn hetkeksi Fairningtoniin", nainen totesi hitaasti, työntäessään vihreän mukin lähemmäs miestä.
"Siellä osattaisiin auttaa. Hänhän oli paremmassa kunnossa, kun söi lääkkeensä ja kävi terapiassa."
Olkoon, että käytös riistäytyi silloinkin välillä käsistä, mutta ainakin Andromeda oli kyennyt normaaliin elämään.
"Ja Helia, sanon tämän vain, koska te olette molemmat minulle hirvittävän tärkeitä. Sinäkin saisit hetken levätä, kun et joudu koko ajan huolehtimaan siitä, onko siskosi kunnossa. Siellä olisi hänellekin turvallista."

Helia puraisi huultaan. Sen hän oli yrittänyt eilen tehdä. Mies hautasi kasvot naurettavan sorjiin käsiinsä. Itku ei ollut kaukana.
"Niin oli. Mutta minä en voi pakottaa aikuista ihmistä. Minä en voi. Olen voimaton." Mies vinkaisi hiljaa. Mitä hän olisikaan antanut siitä että sisko olisi voinut samoin kuin silloin?
"Minä tiedän ettet sano sitä pahalla."

Murielin kasvot pehmenivät ja hän siirtyi lähemmäs, kiertäen kätensä Helian harteiden ympärille.
"Sinähän olet aivan loppu", nainen totesi hellästi ja sipaisi mustaksi värjättyjä hiuksia.
"Tahtoisitko, että minä puhun hänelle? Siskosi ei ole tyhmä, kyllä hänkin ymmärtää, kuinka rankkaa tämä on sinulle."
Sitä Andromeda oli itkenyt, kun Muriel oli aamulla löytänyt tytön portailtaan.

Helia niiskaisi ja hieroi silmiään. Hän oli niin väsynyt tähän kaikeen.
"Niin olen." Ei hän usein myöntänyt ääneen, miten väsynyt oli. Se vain... Helia ei jaksanut. Hän oli aina jaksanut, mutta nyt väsymys alkoi ottaa voiton.
"En halua että muotoilet sen niin että minua väsyttää." Juuri sen sanomista siskolleen hän yritti välttää.

"Voisit tulla vähäksi aikaa tänne. Iso talo, tilaa riittää kyllä koiriltakin. Eikä Teaganiakaan haittaisi."
Teagan, Murielin miesystävä, oli varsin ymmärtäväinen. Sitä paitsi mies olisi lähdössä konferenssiin taas pian, joten talo olisi joka tapauksessa puolityhjä.
"Enkä tietenkään muotoile. Sanon niin kuin asia on, että hänen itsensä kannalta olisi nyt kaikkein paras ottaa hetken aikalisä. Eihän hän kohta voi pitää Vegastakaan huolta."

"En minä. Pärjään kyllä itsekseni." Helia lupasi pehmeästi. Eikä mikään mahti maailmassa saisi häntä luopumaan yksien rappujen mittaisesta työmatkastaan.
"Kiitos. Minä en tiedä miten voisin sanoa sen, kuulostamatta siltä että olen väsynyt ja haluan työntää hänet vain piiloon."

Muriel nyökäytti päätään.
"No, tiedät kuitenkin, että ovi on aina avoinna, ja puhelin on sitä varten, että sillä soitetaan. Syöhän nyt, ja juo teetä."
Hän pörrötti miehen mustia hiuksia lähes äidillisesti, vaikka he todellisuudessa olivatkin samaa ikäluokkaa, ja veti toisen tuolin esiin itselleen.
"Otatko Vegan luoksesi?"

Helia hymähti, ottaen haukun leivästä. Hän oli vasta nyt tajunnut, miten väsynyt oli valvotun yön jälkeen. Jestas.
"Otan. Tietenkin." Vega viihtyi hänen luonaan ja hän voisi viedä sitä vierailulle sairaalan pihalle, katsomaan siskoaan.

"Hyvä poika", Muriel hymähti, kun Helia alkoi syödä. Miesparka näytti siltä, että saattaisi kuukahtaa hetkenä minä hyvänsä väsymyksensä musertamana. Ruokaa ja lepoa, ne piti taata aina ensimmäiseksi, sitten voitiin alkaa hienosäätää.
"Voisit sinäkin ottaa täällä pienet torkut, ennen kuin lähdet ajamaan yhtään mihinkään."

"Minä otan." No Helia lupasi. Hän huokaisi hiljaa. Hän tiesi että tappaisi jonkun jos ajaisi ennen pientä lepoa.
"anteeksi että sotkemme sinunkin elämäsi."

Muriel puuskahti teekuppinsa yli.
"Helia, me olemme puhuneet tästä! Ettet te mitään sotke. Joskus on rankempaa, ja sellaista se elämä nyt vain on."
Hän hörppäsi teetään, se oli vielä hieman liian kuumaa.
"Mihin aikaan Andy katosi eilen?"

Helia vilkaisi toista luovuttaneena. Hyvä on. Eivät sotkeneet.
"En muista... Seitsemän?"

Muriel hymähti Helian katseelle.
"Ihan totta. Tarkoitan mitä sanoin", nainen hymisi ja kurkottautui hipaisemaan miehen kättä. Helia oli kokenut aivan tarpeeksi murhetta elämässään ilman, että joutui ajattelemaan vielä sitäkin, kuinka hänen ystävänsä kestäisivät.
Hän hörppäsi uudelleen liian kuumaa teetään. Mikäli Andy oli hävinnyt seitsemältä, se tarkoitti suurin piirtein kahdentoista tunnin väliä, josta nainen itse ei ollut osannut tai halunnut kertoa mitään.
Hetken aikalisä olisi ehdottomasti tarpeen.

Helia huokaisi raskaasti.
"Minä tiedän. Se vain.. Sinä tiedät." Muriel tiesi heidän elämästään enemmän kuin kukaan muu, joten tuo todella tiesi miksi Heliakin kuvitteli olevansa vaivaksi, vaikka tiesi ettei ollut.
"Ja jouduin sairaalaan koska lääkitykseni katkesi."

"Minä tiedän."
Muriel kurtisti kulmiaan, kun Helia viimein kertoi sairaalaan joutumisensa syyn.
"Kuinka pahaksi oireet menivät"

"Tila alkoi kasvaa. Kuin olisi katsonut kaikkea yläpuolelta lasilaatikosta." Ei vielä kovin paha, mutta riittävän. Kun otti huomioon, että Helia kykeni elämään miltein oireetonta elämää muuten.

"Millaisia tunteita se herättää sinussa nyt jälkikäteen?"
Muriel ei ollut niitä ihmisiä, jotka tarjosivat latteuksia, 'tiedän miltä sinusta tuntuu' tai yritti laittaa sanoja toisen suuhun 'sen täytyi olla kamalaa'. Vaikka Helialla olikin koulutettu terapeutti, nainen halusi ymmärtää ystäväänsä. Jotta voisi parhaiten tukea tätä.

"Aika vähän mitään. Se ei ollut minun syyni tai johdu siitä että olisin itse jättänyt lääkkeet ottamatta. En olisi voinut sille mitään." Helia selitti.
"Eri asia jos olisin aiheuttanut sen itse."

Ainakaan mies ei suotta syyttänyt itseään tapahtuneesta. Murielia kylmäsi ajatella, millaista sen täytyi olla, kun todellisuus alkoi käyttäytyä kummallisella tavalla.
"Unohdettiinko resepti uusia, vai mitä oikein tapahtui?"
"Unohdettiin. Ei mitään dramaattisempaa." Helia lohdutti ystäväänsä pehmeästi. Kaikki oli hyvin. Hänen hoitotasapainonsa oli hyvä.
"Kiitos kun puhut Rooroolle. Ja että soitit."

"Hmh. Onneksi ei käynyt mitään pahempaa. Olethan sinä varmasti kunnossa?"
Inhimillisiä virheitä tapahtui, mutta siitä huolimatta naisen sormet naputtivat kärsimättömästi keittiön tasoa vasten. Pahimmillaan reseptin uusimisen unohtaminen olisi voinut johtaa katastrofiin.
"Tietenkin. Sitä varten ystävät ovat, vaikka sinä tunnut sen välillä unohtavankin."
Hän kurkotti hipaisemaan Helian hartiaa, kääntäen katseensa kohti ovea kuullessaan kevyet askeleet ja kynsien rapinaa. Andromeda ilmestyi ovensuuhun, vilttiin kääriytyneenä ja Vega huolehtivaisesti kannoillaan.

"Olen. Lääkkeeni ovat taas kunnossa ja oireet poissa." Noh, eivät kokonaan, aina niitä oli hieman. Mutta Helia kykeni toimimaan ja dissosiaatiota ei tapahtunut räjähtävästi. oli vain vähän hassu olo.
"Olet ihana." Mies kääntyi katsomaan siskoaan, purren huultaan. Helia nousi, harppoen siskonsa luo ja kaappasi tuon halaukseensa. Tiukkaan sellaiseen.

Andromeda oli melko varma, että oli itkenyt eilisen aikana koko kyynelvarastonsa tyhjiin. Mutta niin silmät vain kostuivat, typerät silmät.
Hän painautui veljensä rintakehää vasten ja Vega pyöri heidän ympärillään, hölmö koira.
"Helia, minä olin idiootti. Hirveä idiootti. Anteeksi!"

"Hyst." Helia ei halunnut toisen heittäytyvän siihen uudelleen.
"Ota teetä ja aamupalaa. Käyn nukkumassa vähän." Hän suukotti Roon hiuksia, lähtien sitten huoneeseen josta tuo oli tullut.

Muriel oli jo noussut laittamaan valmiiksi teekupillista. Andromeda katsoi hiljaisena Helian perään, ennen kuin istui tuolille, jolta tämä oli juuri noussut.
"Minä olin ihan hirveä", hän aloitti surkeasti.
"Et sinä ollut, murupieni, et tahallasi."
"Huolestutin Helian. Olen kamala."
Muriel oli ollut Andromedan kanssa tekemisissä riittävän pitkään, jotta osasi erottaa, milloin tämä juuttui negatiiviseen luuppiinsa. Hän laittoi leivät paahtumaan ja toi nuoremman naisen eteen mukillisen höyryävää teetä.
Heillä olisi hyvää aikaa keskustella nyt, kun mies oli mennyt ansaitulle levolle.

Helia nukkui pidempään kuin oli ajatellut. Parin tunnin päästää hän heräsi Vegan tökkiessa kasvojaan.
"Hei." Mies nousi istumaan, tullen pian keittiöön. Olikohan Muriel mennyt jo töihin?

Helian vaivihkaa ympäröinyt koiralauma hajaantui kun mies nousi ylös ja suuntasi takaisin keittiöön. Ainoastaan Vega seurasi miehen kantapäillä - se oli selvästikin päättänyt, ettei kukaan enää pääsisi livahtamaan karkuun sen vahtivuorolla.
Andromeda istui keittiössä, lattialla, selkä vasten jääkaappia nojaten. Hän ojensi kätensä, kun Vega tuli viereen kiehnäämää ja upotti sormensa sen paksuun, pehmeään turkkiin.
"Hei."
Muriel oli oletettavasti lähtenyt jo töihin, ainakaan naista ei näkynyt keittiössä.

Helia katsoi siskoaan pehmeästi. Ainakin tuo oli elossa. Se oli tärkeintä.
"Hei. Voitko paremmin?"

"Jääkaapissa on kasvispiirakkaa. Hän tahtoo kuulemma nähdä tyhjän vuuan, kun tulee takaisin kotiin."
Se ei ollut suoranainen vastaus kysymykseen, eikä Andromeda kohottanut katsettaan. Hän oli hetken hiljaa, tuijotellen veljensä jalkoja.
"Tuletko sinä sitten katsomaan minua? Ja Vega kanssa? Otathan sinä Vegan siksi aikaa?"

Helia hymähti pehmeästi. Muriel oli ihana. Mies ei ollut varsinaisesti kasvissyöjä, mutta suosi kasvisruokaa aina kun saattoi. Eikä mikään kuulostanut paremmalta kuin kasvispiirakka nyt.
Jaha. Ystävä oli puhunut siskolle.
"Tulen. Tietenkin. Ja otan Vegan."

Vega istahti Andromedan koukistettujen polvien väliin rapsutettavaksi.
"Minun ei olisi pitänyt lähteä karkuun", nainen jatkoi hiljaa, sormet syvälle turkin kerroksiin hautautuneina.
"Se oli tyhmää. Mutta minua pelotti kamalasti. Anteeksi, Helia. Minäkin tahdon taas pärjätä."

"Hoidin sen huonosti." Helia myönsi, ottaen lautaselle ison palan piirakkaa. Se näytti siltä että se olisi parempaa lämpimänä, joten mies työnsi sen mikroon.
"Ei se mitään."

Mikron oven aukeaminen sai Vegan hännän heilumaan toiveikkaasti.
"Minulla on mennyt vähän turhan... Ei hyvin nyt", Andromeda myönsi hiljaa. Ehkä Wolfien ilmestyminen oli stressannut enemmän kuin hän oli halunnut myöntää. Mutta ainakaan hän ei ollut tällä kertaa päätynyt purkamaan pahaa oloaan tekemällä mitään typerää jonkun kanssa...
Älä ajattele Wesleytä.
"Helia? Ethän sinä kerro Wolfielle?"

"En tosiaan." Ei hän ollut juoruamassa isoveljelle. Etenkin kun ei ollut vieläkään suostunut tapaamaan isoveljeä.

"Minä en tahdo, että hän ajattelee minun olevan joku... friikki."
Andromeda mutisi viimeisen sanan niin hiljaa, että siitä oli vaikea saada kunnolla edes selvää. Mutta ehkä Wolfie lähtisi kun tajuaisi, millainen hullu hänen pikkusiskostaan oli tullut?
"Ne pistävät minun taas syömään kamalia lääkkeitä, ja sitten on taas koko ajan paha olo."

"Hän on itsekin." Lause tuli helian huulilta ennen kuin hän ehti estää.
"Miksi sinulle tulee niistä paha olo?"

Andromeda kurtisti hieman kulmiaan Helian sanoille.
"Musikaalinen friikki. Se on eri asia."
Ihminen sai heti paljon enemmän anteeksi, kun outoon käytökseen voitiin liittää taiteellisuus. Tai siltä se oli ainakin kotona tuntunut.
"Tulee vaan", nainen totesi ja veti jalkojaan paremmin koukkuun. Vega livisti hänen luotaan ja siirtyi tuijottamaan toiveikkaana mikrossa lämpiävää kasvispiirakkaa.

"Friikki silti." Helia muistutti pehmeästi. Helia otti piirakan mikrosta ja katsoi Roota pitkään.
"Miksi? Millä tavalla paha olo?"

Andromeda kohautti hartioitaan ja seurasi, kuinka Vegan sinisten silmien katse seurasi hievahtamatta lautasta Helian kädessä.
"Sekava. Outo. Friikki."
Hän kietoi kädet jalkojensa ympärille ja painoi leukaa polviin.
"Minua hävettää kamalasti."
Wesley oli joutunut soittamaan hänen veljelleen. Kamalaa. Noloa.

"Miksi sekava tai outo?" Helia ei ymmärtänyt toista.
"Ja ei se tee sinusta friikkiä. Minäkin syön lääkkeitä."

Andromeda kohautti jälleen hartioitaan. Ei hän osannut selittää, miksi inhosi lääkkeitä niin syvästi. Kun ne kuitenkin auttoivat, saivat hänet käyttäytymään vähän enemmän niin kuin normaalin ihmisen. Hän saattoi hoitaa työnsä kunnolla, ehkä tavata ihmisiäkin. Oli ollut kammottava virhe kuvitella, että pärjäisi ilman.
"No mutta sinä oletkin ihana, Helia", hän protestoi.
"Sinä et päädy tekemään tyhmiä asioita. Niin kuin... kuin sano hyppääväsi sillalta. Tai makaa sattumanvaraisten tyyppien kanssa."

Mitä?
"Teit mitä?" Oliko siskolla edes ehkäisyä? Ei luoja. Ei helvetti. Mies piti paniikin sisällään, hengittäen rauhallisesti.
"Ja en ole ihana. Olen ihan tavallinen ihminen."

Andromeda piilotti nolona kasvot hiustensa taakse. Ei tämä ollut mitään sellaista, mistä Helian olisi pitänyt tietää. Mutta kenen muun kanssa hän olisi voinut asiasta puhua? Ehkä Murielin, mutta Muriel ei ollut nyt täällä.
"No se nyt oli ihan tyhmää", hän mutisi ja nykäisi otsatukkaansa.
"Minusta sinä olet ihana."

"Euphrosyne Andromeda Montgomery." Jo siitä tiesi että hän haluaisi totuuden siskostaan.
"Pitääkö minun hakea sinulle jälkiehkäisypilleri ja varata lääkäriaika?" Tämän takia hänellä ei ollut parisuhdetta. Ei hän ehtisi ylläpitää sellaista.

Andromeda käpertyi pienemmäksi ja nykäisi hupparin hupun päähänsä. Voi Luoja hän inhosi tätä! Ihan kuin hän olisi ollut typerä, avuton kakara, joka ei osannut tehdä mitään oikein.
Ei hän tällä hetkellä osannutkaan.
"Ei se ollut mitään!"
Vegan häntä heilui nyt epävarmemmin.

Helia tarjoutui hakemaan ne koska tiesi ettei siskonsa saisi haettua niitä. Tuo pelkäisi liikaa.
"Mitä se oli? En halua että joudut tekemääm aborttia! Hitto soikoon Roo, en minäkään nauti niskaasi hengittämisestä, mutta haluan suojella sinua!"

"No en minä tekisi!"
Okei, se oli äärimmäisen typerä vastaus. Todella kypsää ajattelua, hieno tyttö! Mutta Andromeda oli vihainen itselleen, vihainen siitä, että Helia joutui kerta toisensa jälkeen uhrautumaan sen takia, että hän oli käyttäytynyt typerästi.
Vega painui maahan, heiluttaen häntäänsä sovittelevasti.

"Sitä suuremmalla syyllä." Helia totesi tyynesti. Hän söi sen piirakan ja otti takkinsa.
"Mennään. En aio olla täällä kun Muriel tulee töistä. Vega, mennään."

Vega hypähti tassuilleen ja luikahti edeltä eteiseen. Muriel oli vienyt omat koiransa työpäivän ajaksi yläkertaan, joten ne eivät tällä kertaa tulleet tungeksimaan jalkoihin.
Andromedakin nousi jaloilleen ja kävi palauttamassa viltin paikoilleen. Olo tuntui heti paljon alastomammalta.
"Helia? Oletko vihainen?" hän kysyi varovasti.

Helia laittoi Vegan hihnaan ja huokaisi raskaasti. Helvetin perkele.
"En ole. Laita takki."

Andromeda kiskoi takin niskaansa ja survoi kärsineet, violetit converset jalkoihinsa. Hän vilkaisi veljeään varovasti, eikä ollut varma, mitä olisi sanonut.
"... Sinä vaikutat vihaiselta."

Andromedan asunto & Hexham General Hospital, Hexham

"En ole." Helia avasi oven, johdattaen siskon autollensa. Hän ajoi tuon luo, jättäen Vegan autoon.
"Ota vaateita ja jotain mitä tarvitset."

Andromeda jähmettyi hetkeksi.
"Saanko käydä suihkussa ensin?" hän pyysi ja nykäisi otsahiuksiaan. Hän oli antanut lupauksensa sairaalaan lähtemisestä, mutta silti ajatus kammotti.
"Ihan nopeasti?"

"Saat." Ainakaan vessassa ei ollut ikkunaa. Sisko ei voisi paeta sieltä.

Andromeda riisui takkinsa ja kenkänsä ja luikahti sitten nopeasti yläkertaan. Hän hylkäsi vaatteensa kylpyhuoneen lattialle ja käänsi veden niin kuumalle kuin pystyi, ilman että se poltti liikaa. Hän viipyi aivan liian pitkään, seisoi vain suihkun alla, antoi veden valua niskaa pitkin.
Hän oli typerys.

Helia antoi Vegalle ruokaa ja pakkaili sekarotuisen koiran tavaroita. Ei siskoa oltu vielä edes luvattu ottaa osastolle, mutta kyllä tuo otettaisiin. Helia pitäisi siitä huolen.

Vega pyöri vikisten Helian jaloissa niin, että oli suoranainen ihme, ettei se onnistunut kamppaamaan pitkää miestä. Koiraparka aisti, että jokin oli vialla, muttei ymmärtänyt, miksi.
Lopulta Andromedan oli pakko raahautua pois suihkusta. Hän kietoutui kylpytakkiin ja tassutteli avojaloin makuuhuoneeseensa. Mitä hän muka osaisi pakata mukaan? Hän kaivoi kaapin pohjalta pinsseillä koristellun, hieman kuluneen duffelkassin ja alkoi kerätä siihen järjestelmällisen epämääräisesti tavaraa. Sukkia, alusvaatteita, muutama vaatekappale. Luonnoslehtiö, penaali (saiko kyniä edes ottaa sairaalaan, saattoiko niillä puukottaa jonkun?), jotain luettavaa...
Hän viivytteli vielä vaatteidenvaihdossa, pyöritteli tuskaisesti käsissään sopivia vaatekappaleita. Lopulta hän veti jalkaan harmaat, löysät collegehousut, valikoi suurin piirtein puhtaan t-paidan (kuva hiipivästä t-rexistä ja teksti "sneaky, sneaky") ja hupparin, ja kiskoi vielä päällimmäiseksi neulepaidan, jota koristi tahattomasti muutama silmäpako.
Oksennettuaan silkkaa jännittyneisyyttään hän heitti lopulta kassin hihnan hartialleen ja hipsi alakertaan, hiukset yhä suihkun jäljiltä kosteina.

Helia oli pakannut sillä aikaa siskon koiran tavarat ja rapsutteli Vegaa lattialla istuen. Helia suoristautui ja varmisti että hänellä oli tuon vara-avaimet mukanaan. Hän voisi hakes postit ja hoitaa siskon laskut tässä välin, ei niitä niin montaa ollut ettei hän olisi siihen pystynyt, vaikka se vähän kiristikin.

Andromeda kyykistyi lattialle ja ojensi käsiään, kutsuen Vegaa luokseen. Hölmö koira vikisi hänen ympärillään ja tökki kuonollaan korvia ja poskia.
"Noh, en minä nyt sinne kuolemaan ole menossa", hän mutisi ja suoristautui, pyyhkäisten koirankarvoja paidaltaan.
Kun hän tulisi kotiin, kaikki olisi taas hyvin. Pitäisi ensimmäiseksi siivota.
"Sinä olet kamalan hiljaa", hän huomautti veljelleen.

"Anteeksi." Ei Helia silti muuttunut yhtään puheliaammaksi. Hän lähti käymään ensin asunnollaan, jättäen Vegan sinne. Vasta sitten hän ajoi sairaalalle, hyvin vaitonaisena koko matkan.
"Noin. Mennään." Mies nousi autosta, kohentaen ponnarilla olevia hiuksiaan.

Myös Andromeda oli käynyt hiljaiseksi. Kun Vega oli jäänyt Helian asunnolle, hän oli alkanut itkeä äänettömästi. Ei Vega minnekään häviäisi, mutta silti tuntui lohduttomalta erota koirasta, josta oli tullut niin hirvittävän tärkeä.
Andromeda heitti laukun taas olalleen ja puristi sen hihnaa rystyset valkeina. Wesleyn hanskat olivat unohtuneet takintaskuun, niitä ei saisi kadottaa. Hänen pitäisi palauttaa ne, jos...
"Helia... Minua pelottaa", nainen myönsi hiljaa, ääni värähtäen.

Helia vilkaisi siskoaan, vetäen tuon kävellessä kainaloonsa.
"Mikä pelottaa?"

Andromeda nojautui veljensä kylkeä vasten.
"Sinä et ole siellä, eikä Vega", hän totesi hiljaa, alkaen taas pureskella peukalonsyrjäänsä hermostuksissaan.
"Ja jos ne eivät päästäkään sieltä enää pois. Ja inhoan muita potilaita."

"Käydään katsomassa. Ja päästävät he. Ei ole mitään syytä pitää sinua siellä aina." Koska sisko saisi itsensä taas raiteille.

Andromeda yritti keksiä lisää syitä, mutta sanat tuntuivat juuttuvan itsepintaisesti kurkkuun. Niinpä hän tyytyi vain huokaisemaan hiljaa.
"Se tulee olemaan ihan kamalaa."
Mutta jos hän ei sen jälkeen enää käyttäytyisi niin typerästi, niin ehkä muutaman päivän kärsimys olisi sen arvoista?
"... Pitäisikö minun laittaa Wesleylle viestiä?"

Helia rutisti toista pehmeästi.
"Pärjäät. Ja toivottavasti voit paremmin." Mies vilkaisi tuota. Mitä tähän sanoisi?
"Laita jos haluat. Se on sinun päätöksesi, siskokulta."

Andromeda puraisi huultaan muistellessaan, miten hirvittävän huolehtivainen Wesley oli ollut. Ei kai tämä ollut jäänyt murehtimaan? Ehkä olisi pitänyt laittaa viestiä jo aikaisemmin? Tai ehkä mies halusikin vain unohtaa hänet kokonaan, mokoman hullun...
Andromeda painautui tiukemmin veljensä kylkeen, kun sairaalan lasiovet avautuivat heidän edessään.
"Si-sinäkin saat nyt lomaa minusta", hän totesi, yrittäen hymyillä.

"En voisi koskaan kuvitella sitä lomana." Helia totesi rehellisesti. Hän ohjautui siskonsa kanssa päivystyksen puolelle. Siellä menisi oma aikansa, päästä päivystävän psykiatrin puheille.

"No, minä aion kuvitella tämän lomana sinusta ja Vegasta", Andromeda tuhahti, vaikka hänen äänensä särkyikin loppua kohden.
Päivystyksessä jonottaminen oli aina aivan hirveää. Odotushuoneessa oli kylmä, ihmisiä ravasi edestakaisin, jossain vaiheessa tuli aina nälkä tai huono olo tai muuten vain tarve päästä hetkeksi pois, mutta silti ei uskaltanut lähteä kovinkaan kauas, ihan vain siltä varalta, että oma vuoro koittaisikin.
Siinä vaiheessa, kun kutsu viimein kävi, Andromeda oli valahtanut puoliksi veljensä syliin torkkumaan yrittäessään hivuttautua mahdollisimman kauas muista odottajista.
Helia herätti siskonsa hellästi. Hän jäi käytävään odottamaan, vain rukoillen ettei sisko huijaisi nyt.

Andromedan olisi tehnyt mieli huijata. Hän olisi halunnut vakuuttaa, että voi oikein hyvin, että koko elämä oli pelkkää linnunlaulua ja auringonpaistetta ja kehäkukkaniittyjä.
Sen sijaan hän purskahti itkuun sillä samalla hetkellä, kun avasi suunsa ensimmäisen kerran. Jossain vaiheessa huoneeseen tuli toinen hoitaja, punahiuksinen, ystävällisen näköinen mies, joka näytti niin paljon Wesleyltä, että Andromeda itki vähän lisää.
Kun hän lopulta palasi huoneesta sen punahiuksisen hoitajan saattelemana, hänen silmänsä olivat turvonneet, nenä jämähtänyt tukkoon ja posket punoittivat inhottavasti. Hän etsi katseellaan veljeään.

Helia nousi ylös siskonsa nähdessään ja avasi kädet tuolle halaukseen. Voi pientä. Voi heidän perheensä pientä kuopusta, joka ei koskaan ollut ansainnut tästä mitään.

Andromeda kiiruhti veljensä luo ja painautui hetkeksi tämän rintakehää vasten.
"Si-siellä oli tilaa", hän sanoi, kummallisen nasaalilla äänellä kaiken sen parkumisen jälkeen.
"Että sinun pitää nyt kertoa Vegalle, että minä olen vähän aikaa pois. Ja mennä kotiin syömään. Ja lepäämään. Okei?"

Helia halasi siskoaan tiukasti.
"Minä tulen käymään. Ja tuon sinulle jotain jos tarvitset. Kerrot vain." Vielä yksi kova rutistus siskolle, josta hän uskalsi sitten hellittää otettaan.

"Mmm, kerron kerron. Aja varovasti, jooko? Laita viestiä, kun pääset kotiin!"
Andromeda pyyhkäisi silmiään hihaansa ja astui kauemmas. Hetken näytti siltä, kuin nainen olisi ollut purskahtamassa itkuun uudelleen, mutta lopulta hän vain heilautti kättään ja lähti seuraamaan hoitajaa sisemmälle rakennukseen. Hän ei halunnut katsoa Heliaa enää uudelleen, koska silloin itku olisi ollut väistämätön.

Helian asunto, Hexham / Hexham General Hospital / Norwood Farm

Helia lupasi, lähtien kotiin. Hän vastasi ystävänsä puhelimeen, kun huomasi Murielin soittavan.
"Hei. Nyt aiot soitella minulle joka päivä?"

"Tietenkin", Muriel vastasi ja naurahti kehräten. Hän oli päässyt vasta kotiin ja istui nyt yläkerran tasanteen lattialla, laumallinen koiria ympärillään pyörien.
"Mikä on olo?"

"Ihan siedettävä. Helpottunut. Rooroo jäi nyt osastolle. Kiitos kun puhuit hänelle. Olisi pitänyt hoitaa se eilen paremmin." Helia vain ei ollut pystynyt. Hän oli mennyt paniikkiin.

"No mutta sehän on hyvä. Siellä häntä autetaan taas löytämään tasapaino."
Muriel kiilasi puhelimen hartiaansa vasten, jotta saattoi upottaa sormensa vaalean salukin turkkiin.
"Ja sinä olit huolissasi. Ei silloin voi odottaa toimivansa kaikkein loogisimmalla tavalla. Pärjäätkö itse? Voin tulla seuraksi, jos tahdot."

Helia tunsi syyllisyyttä siitä helpotuksesta, kun hän tiesi siskonsa olevan valvonnassa ja turvassa.
"Jos viitsit. On... Syyllinen olo." Hän vain hylkäsi rakkaan siskonsa psykiatriselle osastolle.

"Totta kai."
Muriel naksautti kieltään saadakseen koirat hajaantumaan ympäriltään ja siirsi puhelimen takaisin käteensä noustessaan seisomaan.
"Oletko syönyt? Kokkasin eilen taas liikaa päivällistä, voin tuoda loput tullessani. Maustekakkuakin olisi."
"Tuo vain. En ole ehtinyt laittamaan ruokaa. Olen kotona vartin päästä." Helia lupasi, kääntyen kotia kohti vievälle tielle.

"Hienoa. Puoli tuntia, ja olen ovesi takana."
Tarkalleen puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat päättäneet puhelun, Muriel seisoi Helian oven takana. Toisella olkapäällään hän kannatteli kestokassia, johon oli kerätty hämmästyttävä määrä siisteihin tupperwarerasioihin pakattua ruokaa.

Helia avasi ystävälleen oven, hymyillen tuolle.
"Hei. Olet enkeli. Poltin teeveden pohjaan äsken."

"Teehän tilaa, kultarakas, minä olen nyt täällä huolehtimassa sinusta."
Muriel halasi miestä pikaisesti, ennen kuin potkaisi kengät jaloistaan ja suuntasi tottuneesti keittiöön. Vega tuli vastaan, mutta näytti olevan tavallista vaisumpi, vaikka nuuhkikin hänen vaatteitaan.
Nainen alkoi lapata ruokaa jääkaappiin ja pakastimeen.
"Voin jäädä yöksi, jos tahdot. Teags pärjää koirien kanssa kyllä."

Helia vilkaisi koiraa säälien, ojentain sille herkkuluun kaapista. Jos se auttaisi koiran mielialaa hieman. Ehkä Vega pian asettuisi.
"Kiitos. En vain voi olla ajattelematta sitä että hylkäsin siskoni sinne."

Vega otti luun suuhunsa ja asettui makaamaan sellaiseen paikkaan, josta saattoi pitää Heliaa tarkasti silmällä. Välillä sen korvat värähtivät ja pää kääntyi, aivan kuin koira olisi kuulostellut, oliko joku juuri avaamassa ovea.
"Helia. Et sinä häntä hylännyt. Pakkohan sinunkin on myöntää, että siskosi käytös alkoi mennä taas yli", Muriel huomautti. Hän sai viimeisen rasian ujutettua pakkaseen ja vilkaisi sitten ystäväänsä.
"Tahdotko mieluummin lasagnea vai wokkia?"

"On ja tiedän sen. Silti, tuntuu epäonnistuneelta ja syylliseltä. Tavallaan." Hän mietti hetken.
"Lasagnea. Onhan siinä juustoa enemmän kuin laki sallii?"

"Mitä sinä olisit mielestäsi voinut tehdä toisin?" Muriel kysyi samalla kun valikoi lasagnen tupperwarepurkkien joukosta. Hän avasi kannen ja työnsi ruuan mikroon pyörimään, alkaen tottuneesti etsiä ruokailuvälineitä.
"Tietenkin. Minun lasagnessani on aina ekstrapaljon juustoa."

"En minä tiedä. Tehdä meistä aikanaan lastensuojeilmoituksen ja auttaa Rooroon pois kotoa." Mies oli vain lapsena vielä kokenut lojaaliutta vanhemmilleen. Virhe. Ja kyllä keskimmäinen edelleen yritti.
"Olet enkeli."

"Helia, sinä olit lapsi itsekin", Muriel huomautti päätään pudistellen. Hän asetti lautasen mikron viereen odottamaan ja jäi naputtelemaan tiskiä sormenpäillään.
"Ei lapsen voi olettaa kantavan vastuuta, joka olisi kuulunut vanhemmille."

"Minä kannoin. Ja mihin se johti? Tiedän, tiedän. Siskoni ei olisi edes elossa ilman minua, hänet olisi kidnapattu joltakin huoltoasemalta tai jotakin."

"Niin. Sinä olet kantanut hänestä vastuuta jo hyvin kauan."
Vegan täytyi olla todella masentunut, koska se ei jaksanut edes nostaa päätään, vaikka ekstrajuustoisen lasagnen täytyi jo tuoksua koiran kuonoon.
"Edes sinä et olisi pärjännyt sisaresi kanssa enää pitkään kahdestaan. Olet kultainen isoveli, mutta se ei valitettavasti yksin riitä. Hänen viemisensä sairaalaan rauhoittumaan ja saamaan apua oli parasta, mitä tässä tilanteessa saatoit tehdä."

"Mmm. Tiedän. Kyllä tämä tästä." Helia lupasi pehmeästi. Hän pärjäisi, kuten oli pärjännyt aina ennenkin.
"Mitä sinulle kuuluu?"

"Kai tiedät, että sinullakin on oikeus olla väsynyt ja vihainen?"
Mikro kilahti, ja sille äänelle Vegakin jaksoi nostaa korviaan. Muriel siirsi höyryävän lasagnen lautaselle ja kantoi sen sitten Helian eteen.
"Syö. Tänään saa mennä ilman salaattia, mutta huomenna vaihtuu ääni kellossa."
Nainen hymyili ja pörrötti ystävänsä hiuksia.
"Hyvin. Töissä on kiirettä ja kotona koirat ajavat hulluksi. Sitä tavallista, siis."

Andromeda oli viimein jäänyt yksin huoneeseensa. Hän istui sängyllä, jalat tiukasti kehoaan vasten vedettyinä ja tuijotti puhelimensa näyttöä. Ehkä olisi parempi olla sanomatta mitään.
Mutta hanskat olivat vielä hänellä.
Lopulta hän näppäili lyhyen viestin, lähetti sen ennen kuin ehti katua:
'Anteeksi. Hanskasi jäivät.'

Helia hymyili naisen uhkaukselle.
"Ei sinun tarvitsisi passata minua noin." Mies otti haarukan käteensä, ottaen suuhunsa haarukallisen ruokaa.  
Wesley oli toisaalla pitämässä ruokataukoa sisällä, koettaen kauhoa makaronia ja pastakastiketta suuhunsa. Hän havahtui tekstiviestiin.
'Ei se mitään. Saat ne, jos haluat. Alpakan villaa, hyvin lämpimät. Jos et siis unohda niitä kotiin.'

"Ei tarvitsekaan, mutta minä haluan", Muriel huomautti ja valui istumaan tuolille Heliaa vastapäätä.
"Sinä, jos kuka, on ansainnut vähän hemmottelua. Jos ei muuten, niin sitten lautasellisella lasagnea, ekstrajuustolla."
Nainen tutki ystäväänsä katseellaan.
"Olethan varmasti kunnossa? Tai ei, se on typerä kysymys. Mutta tulethan kuntoon?"

Andromedan oli pakko pyyhkäistä kyyneleet pois silmistään, ennen kuin hän näki kirjoittaa vastauksen.
'Jääkö sinulle muuta kuin parittomia? Anteeksi muutenkin. Se juttu.'

Helia nyökkäsi naiselle, keskittyen syömään suunsa tyhjäksi ennen kuin puhui. Hän inhosi mässytystä ja ruoka suussa puhumista yli kaiken.
"Tulen. Muriel, usko pois. Kaikki on jo huomenna paremmin, kun en ole nukkunut kahden vuorokauden valvomisen jälkeen kolmea tuntia."
Wesley vilkaisi ympärilleen. Ei ketään missään.
'Ei se mitään. Enhän tehnyt mitään pahaa? Anteeksi jos tein.'

"Mmm. Nukut aamulla niin pitkään kuin väsyttää, minä käytän kyllä Vegan lenkillä."
Teagan oli joka tapauksessa luvannut hoitaa taas aamuvuoron, joten hänellä ei olisi kiire yhtään minnekään.
"Voisit ottaa töistä hieman vapaata."

Andromeda melkein pudotti puhelimen, kun oveen koputettiin ja hoitaja kurkisti sisään ilmoittaakseen, että päivällinen olisi pian tarjolla.
Andromeda puraisi huultaan ja keskittyi kirjoittamaan vastausta. Hän epäröi, kirjoitti viestin, pyyhki sen pois. Monta kertaa uudelleen.
'Et tehnyt. Saan joskus paniikkikohtauksia.'

Helia pudisteli päätään.
"En voi. Olisi julmaa vaatia yhtä ihmistä pyörittämään kauppaa. Olen huomisen vapaalla ja sitten palaan töihin. Ja kiitos. Vega varmasti arvostaa."

Wesley vilkaisi puhelintaan. Paniikkikohtauksia? Alahuuli mutristui hieman.
'Voi ei. Miten voit?'

"Hm."
Muriel nousi laittamaan itselleen kupillista teetä.
"Uskotko, että Andy pystyy jatkamaan töissä sitten, kun kotiutuu?"
Hän rakasti Andromedaa kuin omaa pikkusiskoa, mutta tämän vointi oli ollut viime aikoina huono.

Andromeda puri peukaloaan, kun kukaan ei ollut estämässä.
'Jään henkiin. Anteeksi, olisi pitänyt kertoa.'

Helia kohautti olkiaan.
"En tiedä. Haluan uskoa että hän pystyy." Hän halusi toivoa siskonsa pystyvän siihen.

'Hyvä. Ei se mitään. Kiitos kun ilmoitit olevasi kunnossa. Olin vähän huolissani.' Kokoajan sai pelätä Marigoldin hyökkäävän kyselemään.

Muriel täytti vedenkeittimen puhtaalla vedellä ja napsautti sen päälle.
"Ja mitäpä sitä vielä murehtimaan. Oliko jo puhetta siitä, kauanko Andy on tällä kertaa osastolla?'

'Anteeksi, olisi pitänyt laittaa viesti aikaisemmin. Tuli juttuja.'
Tähän saakka onni oli ollut Wesleyn puolella, mutta nyt tuttu ääni kehräsi miehen olan takaa:
"Hei, Wes! Kenelle tekstaat?"

"Ei. Mutta hän saa olla siihen asti kunnes on hoitajien mielestä tasapainossa. Ei omasta mielestään." Hän ei ottaisi siskoa taas heti lipsumaan kaikesta hoidosta.

Englantilaismies säpsähti, työntäen puhelimen syliinsä.
"Kaverille. Ei saa hiippailla takana noin."

"Mmm, viisaampi se niin on", Muriel myönsi kaivaessaan itselleen kupin kaapista.
"Siskosi on ihana, mutta vähän turhan impulsiivinen, kun sille päälle saattuu. Kertoiko hän, missä vietti yönsä?"

Marigold hymyili Wesille hyväntuulisesti.
"Anteeksi, luulin että kuulit kun tulin. Tunnenko minä hänet?"

"Ei." Helia huokaisi raskaasti. Hän ainakin rukoili ettei se ollut oikeasti niin.

"Mmmh. Ei se mitään. Et." Ei Wesleykään voinut sanoa tuntevansa. Hän veti puhelimen esiin kun nainen ei ollut hänen takanaan.
'Mitä juttuja? Kämppis häiritsee. Tämä on kuin lentokentällä asuisi.'

"Ei ainakaan siinä meidän portaillamme, onneksi. Lämpötila kävi melko alhaalla."
Muriel kaatoi kuppiin vettä ja kääntyi sitten hymyillen Helian puoleen.
"Kyllä se siitä, pidät vain itsestäsi huolen. Mistä puheen ollen..."
Nainen kurtisti kulmiaan.

Andromeda oli jo hyppinyt seinille, kun Wesley ei ollut vastannut. Mutta se oli johtunut kämppiksestä. Ainakin Wes sanoi niin. Vatsaa vihlaisi vähän.
'Voi ei! Ymmärrän, täälläkin ravaa koko ajan joku, ärsyttää.'
Keittiössä Marigold oli alkanut laittaa itselleen teetä.
"Sano ystävälle terveisiä, Wes. Onko se joku tyttö?"

"Missä? Muriel, jos tiedät, kerro." Helia rukoili mielessään ettei siskon sanat olisi totta.
"Ja mitä mistä puheen ollen? Olen syönyt ja ottanut lääkkeeni." Nyt hän ei ymmärtänyt merkitsevän katseen syytä.

'Tiedän tunteen. Rasittavaa. Kun joskus haluaisi jotain yksityisyyttä, mutta koetapa asua neljän muun ihmisen kanssa. Missä olet?' Wesley vilkaisi Marigoldia.
"Andy." Se ei vastannut kysymykseen.

Muriel pudisti päätään.
"Ei ehkä pitäisi puhua tästä nyt. Tarvitset ne kunnon yöunet, sitten kaikki näyttää valoisammalta."
Hän potki itseään siitä, että oli ottanut asian puheeksi.
"Ja veljeänne vain mietin."

Andromeda jähmettyi liikkumattomaksi. Voi ei, olisi pitänyt ajatella tarkemmin. Miten saattoi olla niin toivottoman hölmö?
Kädet tärisivät, tuli kirjoitusvirheitä.
'Ja huoneessakin näädät? Sairaalassa.'

Marigold istahti Wesleytä vastapäätä.
"Awww, siis poikakaveri?"

"Muriel! Et voi tehdä noin. Kerro tai minä en nuku." Eikä Helia edes valehdellut niin sanoessaan.
"Teen asialle jotain kun ehdin." Hän nyrpisti pikaisesti nenäänsä.

'Sanoit olevasi kunnossa.' Wesley puraisi huultaan. Miten tuo sairaalassa oli. Silmien katse nousi puhelimesta Marigoldiin.
"Miespuoleinen kaveri." Siinä oli ero miten sen ilmaisi.

Tiedän. Teagan tekee samaa minulle, ja inhoan sitä joka kerta yhtä paljon."
Muriel palasi teekuppinsa kanssa pöydän ääreen ja istahti alas. Nainen loi Heliaan pitkän katseen, mutta totesi, että isoveljen tapausta voisi käsitellä myöhemmin.
"Olen pahoillani, mutta en voi olla miettimättä. Andy itki tehneensä jotain todella tyhmää, kun löysin hänet siitä portailta. Ja kun hänellä on ollut, noh, ongelmia miesten joskus aiemmin, niin..."

'Olen! Piti vain tulla hetkeksi lepäämään.'
Tai pois tieltä, että Helia saisi levätä, vaikka ei veli ajattelisi niin. Helia oli niin kiltti. Ja olihan hän itsekkn säikähtänyt itseään.

Marigold hymyili sitä hieman hölmöä, viatonta hymyään.
"Niinhän minä sanoin. Poikakaveri. Missä te olette tavanneet?"

Helia ponkaisi ylös ja tukisti itseään. Ja hänellä oli mitä tukistaa, hiusten yltäessä miehen alaselkään asti.
"Voi helvetin helvett... Aaarh!" Miksi? Miksi siskon piti tehdä niin?
"Eikö hän vain voisi vaikka... Vaikka... Helvetti."

'No hyvä. Kauanko olet lepäämässä? Voisin tuoda sinulle sen Minionsin.' Vaikka hänellä oli kiusallisia tunteita kämppistään kohtaan, jokin eläinkaupassa työskentelevässä Andromedassa sai hänet vastaamaan viestiin aina uudestaan. Ja Wesley vihasi tekstaamista.
"Kaupungilla." Taas vale. Tavallaan.

Vega pudotti luun ja hypähti pystyyn kuin Helian esimerkkiä seuraten ja tuli kiertämään miehen jalkoja hermostuneesti vikisten.
"Onneksi se käytös saadaan katkaistua tällä kertaa alkuunsa", Muriel totesi rauhallisesti. Olkoonkin, että Andy oli aikuinen ihminen, mutta naisen käytös meni toisinaan niin holtittomaksi, että nilkkapanta olisi voinut olla paikallaan.
"Ei mitään hätää, Helia."

Andromeda jäi epäröimään vastauksen kanssa. Loukkaantuisiko Wesley jos hän sanoisi, että miehen oli parempi pysyä poissa täältä? Mutta johan tämä tiesi, että hän oli seinähullu, joten oliko sillä niin väliä? Ja ei kai Wesley olisi lainannut elokuvaa, jos olisi halunnut katkaista välit kokonaan?
'En tiedä vielä. Se olisi kivaa. Jos ehdit joku päivä?'

Marigold nojasi poskeaan kämmentään vasten ja tutki Wesleyn kasvoja katseellaan.
"Mitä hän tekee työkseen? Vai opiskeleeko?" nainen jatkoi sinnikkäästi. Hän oli vilpittömän iloinen siitä, että Wesley oli löytänyt itselleen ystävän. Oli hyvä, että oli olemassa joku, jolle valittaa puolueettomasti hulluista kämppiksistä.
"Mikä hänen horoskooppimerkkinsä on?"

Helia pysähtyi, suunnaten katseensa Vegaan. Hän putosi lattialle istumaan, rapsutellen sekarotuista koiraa.
"Shhh, Vega, ei ole hätää... Ja onneksi. Olen niin väsynyt tällaiseen. Ja on hätää. Jos hän vielä joskus tulee vaikka raskaaksi? Tai saa hivin tai kohdalle osuukin hullu murhaaja?"

Wesley luki viestin pariin kertaan. Hän yritti päätellä, oliko käynti toivottu vai ei.
'Ehtisin hyvin. Ei siitä olisi vaivaa.' Wesley huokaisi hiljaa.
"Hän on myyjä. Ja en tiedä."

Muriel katsoi, kuinka Vega alkoi nuolla miehen korvia ja suupieliä.
"Aivan varmasti olet. Olet jaksanut niin uskomattoman hienosti monta vuotta, että minua melkein karmii."
Naisen suupieli nytkähti ilottomaan hymyyn, mutta hän oli tosissaan huolissaan Helian jaksamisesta. Andromeda ei ollut helpoin ihminen, ei todellakaan. Ja kun sukuaan ei edes voinut valita.
"Ehkä Andy saa taas otettua itseään niskasta kiinni. Ja teidän veljennehän palasi takaisin, joten ehkä et joudu enää olemaan niin yksin tämän... asian kanssa?"
Muriel oli ollut hyvin lähellä sanoa "sotkun". Mutta se olisi ollut liian julmaa jopa häneltä.

Andromeda kiskoi huppua paremmin päähän, käytävältä kuuluvat askeleet kiukuttivat. Niihin tottuisi, niin kuin aina.
'Kiitos, se oli oikeasti tosi mukavaa. Täällä tulee tylsä tosi nopeasti.'

"Voisit kysyä", Marigold huomautti ja hörppäsi teetään.
"Myyjä missä? Kutsu hänet joskus käymään! Pitääkö hän eläimistä?"

Helia kääntyi mulkaisemaan ystäväänsä. Kun asian muotoili noin, mies oli miltein vihainen veljelleen.
"Ihan kuin hänestä olisi apua. Hänestä ei ollut sitä saatana aiemminkaan."

'Minä tuon sen vaikka ylihuomenna. Pitää tulla ruokakauppaan ja sellaista.' Hän voisi hyvin samalla käydä. Jos se kerran olisi ok.
"En muista missä. Newcastlessa jossain. Ei oikeastaan."

Muriel pyöritteli hitaasti toista nilkkaansa, katse tiukasti Heliassa.
"Miltä sinusta tuntui, kun veljenne lähti?" hän kysyi, ääni mulkaisusta huolimatta rauhallisena. Olkoon, ettei nyt ehkä ollut kaikkein paras hetki tökkiä kepillä jäätä, mutta hän oli jo mennyt aloittamaan.

Ovelta kuuluva koputus katkaisi taas Andromedan ajatukset. Kyllä hän tiesi, että päivällinen oli valmis, ei tarvinnut hitto jankuttaa!
'Voisin tarjota kahvit. Kahvila on täällä ihan okei. Kai. Mutta jään silti kunnon kahvit velkaa.'

Marigold mutristi suutaan. Wesleyn kohdalla oli melkoinen miinus, jos ystäväkokelas ei pitänyt eläimistä, ottaen huomioon, että mies jakoi huoneensa kahden näädän ja siilin kanssa.
"Voisit silti pyytää hänet käymään. Ehkä hän voisi oppia pitämään? Nietzsche on oikea hurmuri, samoin Pav."

Miltä hänestä oli tuntunut?
"Epäreilulta. Hän saattoi vain kävellä pois, siinä missä me nuoremmat emme olleet voineet. Ja aluksi vanhemmat purkivat pettymyksen minuun." Koska Helia oli varmistanut että hän asui pettyneen raivon tielle, eikä siskonsa.
"Elämäni oli paskaa ennen kuin hän lähti ja otin paskat niskaani kun hän lähti."

'Okei. Mihin aikaan saan tulla?' Wesley vilkaisi ystäväänsä.
"En taida."

Lusikka kilahti mukin reunaa vasten, kun Muriel pyöräytti sitä teessään.
"Entä millaista elämäsi on nyt?"
Kyllähän nainen tiesi, mitä oli meneillään, ei kyse ollut siitä. Hän halusi vain kuulla sen Helian itsensä sanomana, sen sijaan että olisi uponnut siihen arvailun suohon, josta niin moni väärinkäsitys ryömi esiin. Hän halusi tietää, kuinka huolissaan tulisi olla ystävänsä jaksamisesta.

Andromeda nykäisi otsahiuksiaan. Aikataulut kiukuttivat nekin.
'Kahdelta?'
Wesleyllä oli tietenkin hirveä kiire, ja nyt mies joutui vielä ajamaan sairaalan kautta. Hän oli kamala ihminen.

Marigold ojensi pöydän alla jalkaansa tökätäkseen Wesleytä sääreen.
"Mikset?"

"Nyt? Raskasta, mutta ainakaan en ole ilmaa läheisilleni." Oli se parempaa kuin kotona. Ehdottomasti.
"Mutta hyvin raskasta. Olen niin helvetin väsynyt." Välillä siskon saaminen edunvalvontaan kuulosti loistavalta.

'Okei, tulen silloin kahdelta. Haluatko muuta? Karkkia leffan kanssa?' Miksi hän sellaista ehdotti? Wesley huokaisi Marigoldille.
"En halua."

Muriel huokaisi ja hylkäsi teekuppinsa kun laskeutui lattialle ystävänsä viereen, kietoen käsivartensa tämän ympärille.
"Ei, et sinä ole ilmaa", hän vakuutti, pyyhkäisten tummia hiuksia sormillaan. Joskus hän toivoi, että he olisivat tavanneet jo aiemmin. Helia olisi tosiaan tarvinnut ystävää.
"Andy voisi tulla meidän luoksemme asumaan hetkeksi, kun pääsee sairaalasta. Jos siltä tuntuu."

"Andromeda-"
"Andy, joo joo!"
Andromeda tiesi tiuskivansa rumasti, vaikka hoitaja teki vain työtään. Helia olisi huomauttanut asiasta, Helia oli aina niin huomaavainen.
'Karkkia. Kiitos.'

Marigold tökkäsi Wesleyn jalkaa uudestaan ennen kuin suoristautui tuolissaan.
"Miksi et? On tämä sinunkin kotisi, Wes, saat kyllä tuoda vieraita ihan siinä, missä kaikki muutkin."

Helia nojasi naista vasten kevyesti.
"Mitä? Oikeasti?" Se tuntui hassulta ajatukselta. Että sisko voisi mennä jonkun luo.

'Millaisia?' Wesley varmisti vielä.
"Minä tiedän kyllä."

Muriel naurahti.
"Totta kai, meillä on kyllä tilaa. Ja Andy tulee loistavasti toimeen lauman kanssa. Voisi tehdä hänellekin hyvää, koiraretriitti. Ja Vega on tietenkin myös tervetullut."
Hän kurkotti rapsuttamaan koiran tuuheaa turkkia.
"Vai mitä, Veggie? Tahdot riehumaan kavereiden kanssa, tahdot sinä..."

'Tykkään suklaasta.'
Marigold yritti tavoittaa Wesleyn katseen. Mies oli tyypilliseen tapaansa vähäsanainen.
"Mikä sitten on ongelma?"

"No niin. Olet sopinut tämän jo Vegan kanssa. Hienoa Muriel." Helia pärskähti ystävänsä logiikalle.

'Selvä. Onko väliä millaista?' Jos joku oli sairaalassa, tuo oli ansainnut hyvää suklaata.
"En vain halua tavata kavereita täällä."

"Minkä minä sille mahdan, että Vega on niin mahtava neuvottelija?" Muriel naurahti ja hieraisi huskymixin korvia. Siniset silmät saivat sen katseen näyttämään aina intensiiviseltä, tuijottavalta, suoraan sanoen hieman hölmöltä.
"Helpompihan se on, kun ei tarvitse murehtia siitä, missä hän menee."

'Kaikki käy, suklaa on hyvää missä muodossa tahansa.'
Marigold oli unohtanut teemukinsa täysin, tee jäähtyi hiljalleen vetoisassa huoneessa.
"Häpeätkö sinä meitä?"

"Se on totta." Helian ymmärtäväisyys alkoi olla loppu. Sisko saisi olla hetken lyhyemmässä hihnassa nyt, noin kuvainnollisesti.

Wesley vilkaisi Marigoldia. Mitä siihen sanoisi? Nainen oli melkoinen tapaus, sitten oli vielä Pearl ja Saskia jota voisi joutua kaapimaan kissojen aitauksista.
"En."
'Okei. Suklaata siis.'

Muriel ei sanonut sitä ääneen, koska kultainen Helia tuntisi varmasti syyllisyyttä jo ennestään tarpeeksi, mutta tämäkin saisi hetken lepotauon kun ei tarvitsisi murehtia, oliko sisko kotona vai päättänyt karata jonkun vieraan matkaan, tai jotain muuta yhtä typerää.
"Sinäkin olet totta kai tervetullut, aina kun siltä tuntuu. Tai soitat minulle, niin voin tulla tänne."

Wesley oli aivan liian kiltti ja Andromeda tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että juoksutti miestä paikalle. Mutta oli myönnettävä, että hän tunsi jo nyt olonsa yksinäiseksi.
'Kiitos! Tulen aulaan vastaan.'
Hän epäröi hetken ja kirjoitti sitten vielä toisen viestin, tällä kertaa veljelleen:
'Olen vielä elossa. Ja on oma huone, ei tyhmiä kämppiksiä.'
Marigoldeja...

Marigold huokaisi ja painoi posken takaisin kämmentä vasten. Ujostuttiko Wesleytä tuoda ystäviään tänne, vai pelkäsikö hän sitä, kuinka kämppikset reagoisivat?
"Mitä te tekstailette? Wes, sinun ruokasi jäähtyy."

Sitä Heliakin ajatteli. Hän saisi hetken hengittää, aivan rauhassa. Tietäen, että joku piti siskoa silmällä.
"Minä tiedän." Mies hymähti, vilkaisten puhelintaan.
'Hyvä juttu. Tulen huomenna käymään.' Sen hän saattoi luvata.

Wesley havahtui ja otti haarukallisen suuhunsa. Kylmää. Hitto.
"Ihan vain jutellaan."

"Tiedät. Mutta muistatko?"
Muriel hymähti ja tönäisi miehen hartiaa lempeästi. Hän pelkäsi, että tämä piti liikaakin asioita itsellään, koska ei halunnut vaivata ketään.
"Andyko laittoi viestiä?"
Puhelin ilmoitti uudesta vastauksesta.
'Vega kanssa? Siellä kaikki hyvin?'

Marigold nousi seisomaan.
"Lämmitänkö sen sinulle uudestaan?" hän kysyi avuliaasti.
"Et yleensä tekstaa kenellekään noin paljon."

"Muistan kyllä." Tuntui oudolta että olisi aikaa elää omaa elämää hetki. Mutta siihen ei kannattaisi tottua.
"Joo, laittoi. Ja muistan minä. En ole idiootti." Mies hymähti.
'Vegan kanssa.'

"Ei tarvitse, lämmitän kohta itse. Ja nyt on vain paljon asiaa." Minkä johdosta Wesley kaivoikin puhelimen esiin.
'Okei. Nähdään silloin. Älä pureskele kynsiäsi.'

"Olet sinä vähän, mutta ei se haittaa. Olet meidän idioottimme."
Muriel kurkottautui pörröttämään Helian hiuksia ja nousi sitten seisomaan.
"Voisit pysyä hereillä vielä hetken ja nukkua sitten kunnon yöunet. Mitä tahdot tehdä?"

Andromeda siirsi syyllisenä peukalon pois suustaan.
'En minä koskaan pureskele!' hän lähetti takaisin, ja heti perään veljelleen:
'Muista levätä. Höntti.'

"Hm", Marigold tyytyi hymisemään ja kiikutti jäähtyneen teen lavuaariin.
"Newcastlessako hän asuukin?"

Mies nyrpisti nenäänsä.
"Muriel, et viitsisi. Ja päätä sinä. Olet vieras."
'Minä muistan.' Sen voisi siskolle luvata.

'Pureskelet. Ja peität hymysi kädelläsi.' Wesley laittoi puhelimen taskuun ja nousi lämmittämään ruokaansa.
"Joo."

Muriel pudisti naurahtaen päätään.
"En voinut vastustaa", hän puolustautui hymisten ja avasi samalla hiuksensa poninhännältä, antaen niiden valahtaa vapaina niskaan.
"Katsotaan jotakin hölmöä Netflixistä ja syödään kakkua? Ja sinä voit sammua sohvalle ja minä voin ajaa sinut nukkumaan."

'En! No ehkä joskus.'
Marigold tiskasi kuppinsa ja nappasi pyyhkeen kuivatakseen sen.
"Sielläkö te tapasittekin?"

Helia hymyili naisen ehdotukselle.
"Tehdään niin. Muriel, muuten..." Hän ei ollut koskaan avautunut tästä kenellekään. Ei vielä.

'Sinulla on kaunis hymy. Älä peitä sitä.' Wesley olisi harkinnut sanojaan paljon tarkemmin, jos olisi tiennyt kaiken. Nyt se oli vain vilpitön kehu.
"Joo."

Muriel juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja oikoi villejä kiharoitaan.
"Mmm, mitä?"

Kesti hetken, ennen kuin vastaus tuli. Se oli kuva hampaat esillä hymyilevästä Vegasta, saatetekstinä yksinkertaisesti 'kaunis hymy'.
"Ruokasi on kohta liian kuumaa", Marigold huomautti.
"Oletteko tunteneet kauankin?"

"Onko kovin paha jos en ole koskaan käynyt treffeillä?" Helia kysyi hiljaa. Muriel tiesi kyllä kuinka vanha hän oli.

Wesley ei voinut olla nauramatta sille kuvalle. Ei helvetti! Hän havahtui marigoldin sanoihin, avaten mikron.
"Au!" Hän ottti lautasen patalapulla ulos. Auau. Silti hän uppoutui vastaamaan viestiin.
' No Vegallakin on, mutta puhuin nyt sinun hymystäsi.'

Muriel katsahti ystäväänsä hieman yllättyneenä.
"Riippuu siitä, miksi et ole käynyt."

Andromeda oli käpertynyt sängylle pieneksi keräksi, kasvoja poltteli.
'Hölmö!' hän lähetti ensin, mutta katui sitten, ja lähetti perään toisen viestin:
'Anteeksi. Kiitos.'

Marigold seurasi Wesleyn puuhia hieman huolestuneena.
"Kaikki hyvin, Wes?"
Mies näytti sähläävän enemmän kuin yleensä.

"En ole ehtinyt." Helia myönsi hiljaa.
"Enkä ole koskaan suudellut. Ketään." Paitsi siskoaan otsalle. Siinä se. Mutta sitä ei nyt laskettu, eri asia.

Pörröpäinen mies hymyili, päästäen kylmää vettä sormelleen hanasta.
"Hä? On. Kaikki on hyvin." Mies vilkaisi puhelintaan.
'Ei kestä kiittää. Sanoin vain mitä näin.'

Muriel tuli halaamaan ystäväänsä uudelleen. Hän tunsi pohjatonta surua siitä, että Helia oli joutunut työntämään syrjään melkein koko elämänsä, jotta olisi voinut huolehtia siskostaan.
"Olisitko halunnut? Tai pikemminkin, haluaisitko?"

Marigold kurtisti kulmiaan.
"Wes! Paloiko sormi pahasti?" nainen kysyi samaan aikaan kun puhelimeen saapui viesti:
'Se oli silti kiltisti sanottu.'

"En tiedä." Helia veti syvään henkeä.
"En tiedä. Ehkä en vain kaipaa sitä. Ja alitajuisesti syytän siitä siskoani, vaikka vika on minussa."

"Ei, ei ole hätää." Wesley väläytti hymyn Marigoldille. Jessus.
'Lupaatko hymyillä kiitokseksi suklaasta?'

Muriel kurtisti kulmiaan.
"Älä sano noin. Että sinussa olisi vikaa. On monia ihmisiä, joita sellainen ei kiinnosta, jos tässä nyt on kyse siitä."
Hän katsoi miestä tarkkaan.
"Syytätkö siskoasi muista asioista?"

Andromeda tunsi kasvojensa helahtavan kirkuvan punaisiksi ja hän piiloutui peittonsa alle, käpertyi sinne kerälle, ennen kuin uskalsi vastata:
'Jos se tekee sinut iloiseksi.'

Marigold tutki Wesleytä vielä hetken katseellaan, ennen kuin taputti miehen käsivartta.
"Ihana, että sinulla on hyvä ystävä. Haluan kuulla myöhemmin lisää, täytyy lähteä tallille."
Hän hymyili miehelle ennen kuin suuntasi ovelle.

Helia hieraisi kasvojaan.
"En syytä häntä mistään. Kai. En tiedä. Joskus olisin halunnut kysyä jotakuta ulos, mutta jätin sen tekemättä, koska tiesin etten luultavasti pääsisi treffeille asti." Siskonsa takia. Ei helvetti!
"Olen kamala. Ei Rooroo ole minulle oikeasti riippakivi."

"Ai? Heippa, pidä hauskaa." Wesley hymyili Marigoldille tuon mennessä, hätkähtäen taputusta.
'Olen iloinen kun muut ympärilläni ovat.'
Muriel huokaisi hiljaa, käsivarsi yhä Helian ympärillä.
"Taas moitit itseäsi, huomaatko?" hän torui lempeästi.
"Ja on ihan okei olla joskus vihainen tai pettynyt sen takia, mitä on tapahtunut. Ei se tarkoita, ettetkö rakastaisi siskoasi. Mutta jos minä olisin samassa tilanteessa, tuntisin itseni hyvin väsyneeksi. Ja osa minusta olisi vihainen myös Andylle."

Vastaus istui Wesleylle, miehelle, joka oli antanut omat hanskansakin pois. Mutta oliko... oliko mies flirttaillut?
Andromeda puri huultaan.
'Olet ihan kuin Helia. Höntti. Nähdään ylihuomenna! Voitko laittaa kuvaa näädistä kun ehdit? Piristäisi.'

"Se on totta!" Helia parahti väsyneenä. Hän oli ollut paljon väsyneempi kuin oli kuvitellut.
"Se ei ole hänen syytään."

Wesley päätti luovuttaa syömisen suhteen, astellen yläkertaan. Hän nappasi kuvan raapimispuussa nukkuvasta fretistä.
'Pavlov nukkuu sängyn alla, mutta Nietzsche näyttää nukkumisen mallia.'

"Et sinä ole kamala", Muriel vakuutti päättäväisesti.
"Olet joutunut uhraamaan todella paljon, ja olet joutunut huolehtimaan paitsi itsestäsi, myös siskostasi. On ihan okei olla väsynyt. Ja vihainenkin. Tai harmissaan."

Fretin kuva sai Andromedan hymyilemään. Ehkä pitäisi käpertyä kerälle niin kuin sekin, jos tulisi vaikka uni. Ei huvittanut mennä syönään muiden kanssa.
'Ihana! Nietzsche voisi tulla taas käymään, kun pääsen takaisin töihin.'


"Millaista se on? Kun on oma elämä?" Kysymys oli kaikin puolin niin surullinen. Hänellä oli ystäviä, mutta Muriel tiesi Helian olevan aina valmis jättämään kaikki, kun sisko tarvitsisi häntä.

'Varmasti tulemme. Minä palaan nyt töihin.' Työaikana Wesley ei laittanut viestin viestiä.

Muriel tunsi sydämensä särkyvän jälleen kerran ystävänsä puolesta. Millaiset vanhemmat jättivät lapsensa selviytymään itsekseen? Unohtivat huoltoasemalle keskellä vierasta maata?
"Voin lähteä illalla pilatekseen tai joogaan tietäen, ettei kukaan soita minua kesken kaiken hädissään kotiin. Kun Teagan sanoo menevänsä pubiin yksille kavereidensa kanssa, en joudu valvomaan sen miettien, pääseehän hän varmasti kotiin ilman, että päätyy tekemään mitään typerää."
Nainen oli hetken hiljaa.
"Sen pitäisi olla jokaisen oikeus. Oletko miettinyt, mitä asialle voisi tehdä?"

Ovi kävi taas, mutta Andromeda makasi hiljaa mykkyrällä peiton alla.
'Hauskaa työpäivää. Sano terveisiä (karvaisille) työntekijöille.'

Helia oli miltein kateellinen. Hän ei ollut koskaan saanut tuota luksusta. Lähtisi johonkin, tulisi takaisin ja kaikki olisi hyvin eikä kukaan kaipaisi sillä aikaa.
"En tiedä." Mies vastasi hiljaa.

Wesley ei vastannut enää, mentyään siivoamaan kissojen sisätiloja. Ne sai onneksi kiinni, mutta hän oli mieluusti valppaana silti.

Muriel odotti hetken, siltä varalta, että Helia haluaisi itse jatkaa.
"Olet oikeasti uskomattoman ihana isoveli. Uskoi pois, olen seurannut teidän elämäänne nyt... tai ei, älä sano, aiheuttaa vain ikäkriisin."
Suupieli nytkähti hymyntapaiseen, mutta nainen pudisti silti päätään.
"Olen pahoillani, Helia, mutta minun on sanottava tämä, koska välitän teistä molemmista. Luuletko jaksavasi jatkaa tällä tavalla loputtomiin?"

Mies veti syvään henkeä. Ei, hän ei jaksaisi.
"En." Hyvä kun hän oli nyt jaksaa, vaikka kaikki oli olevinaan vielä melko helppoa.

Muriel taputti hellästi Helian selkää.
"Hyvä poika", hän kehaisi, melkein kuin kyseessä olisi ollut koira, jonka korvat hän oli juuri tarkistanut. Kun työskenteli tarpeeksi kauan eläinten kanssa, alkoi puhua sillä tavalla. Tai ainakin Muriel oli alkanut.
"Saanko puhua suoraan?"

Helia nielaisi. Hän ei tiennyt kestäisikö suoraa puhetta.
"Sano vain."

Muriel vilkaisi ystäväänsä hetken.
"Pelkään, että on vain ajan kysymys, ennen kuin alat oikeasti katkeroitua siskoosi. Koska ei kukaan jaksa loputtomiin. Sinun pitäisi olla hänen veljensä, ei vanhempansa."
Hän silitti Helian selkää.
"Kaikella rakkaudella. Olisi hyvä puuttua asiaan ennen kuin niin käy."

"Muriel. Minä olen hänen vanhempansa." Ei sille ollut muuta sanaa.
"Tiedän, että sen ei pitäisi olla niin, mutta ei hänellä ole muita. Ei koskaan ollut."

"Kuinka kauan uskot jaksavasi sitä?"
Muriel ei puhunut ilkeyttään, mutta hän näki, kuinka väsynyt Helia oli. Eikä miestä voinut syyttää siitä, kuka tahansa olisi väsähtänyt vastaavassa tilanteessa.

"Niin kauan kuin tarvitsee." Se oli vale. Helia oli pahasti palamassa loppuun.
"En vain tiedä mitä tekisin."

Muriel huokaisi hiljaa.
"Helia, ymmärräthän, että ne ovat kaksi eri asiaa", hän huomautti hellästi. Voi taivas, mitä hän olisikaan antanut, jos olisi voinut ratkaista tilanteen sormiaan napauttamalla.
"Todella jaksaa, ja jaksaa, koska ei voi muutakaan."

"Ymmärrän. Mutta en voi muuta. Jonkun on pidettävä hänet edes jotenkin kurissa ja järjissään." Helia huokaisi raskaasti.
"Ja koska en voi pakottaa häntä syömään lääkkeitään, pitää vahtia. Tiedän etteivät lääkkeet vastaa normaalia olotilaa, minä tiedä se. Mutta ei tämä voi jatkua näin."

Muriel rapsutti Vegaa, joka tunki päätään hänen syliinsä. Koirastaan Andy oli sentään aina huolehtinut, vaikka omalla kohdallaan olikin päässyt lipsumaan.
"Kuinka heikoksi koet tällä hetkellä hänen elämänhallintansa?" nainen kysyi, yrittäen saada sanansa kuulostamaan mahdollisimman neutraaleilta, vaikka pyrkikin selvästi kuljettamaan keskustelua jotakin tiettyä päämäärää kohti.

Helia jäi miettimään.
Heikoksi. Niin heikoksi, että huoli siskosta oli kokoajan läsnä.
"Hyvin heikoksi. Lähinnä sosiaalisten kontaktien takia, koska niiden pelko saa arjen sujumaan huonosti."

Muriel toivoi, että olisi voinut olla eri mieltä, vakuuttaa, että Andy pärjäsi kyllä edes välttävästi. Mutta olihan se valitettavasti nähty.
"Oletko ajatellut, että hänelle voisi yrittää hakea ulkopuolista tukihenkilöä?"

"Mistä?" Helia oli yrittänyt. Niitä ei saanut helpolla ja sitten taas, Roo ei varmasti huolisi sellaista itselleen.
"Ja vaikka saisin, ei hän huolisi."

"Jostakin. Voin käydä iskemässä nyrkkiä pöytään, jos on tarvis. Te olette minulle rakkaita, Helia, enkä siedä sitä, että rakkaani kärsivät."
Kyllähän Muriel tiesi, ettei asia ollut niin yksinkertainen. Mutta häntä suututti ajatella, kuinka asiaan puututtaisiin ehkä vasta siinä kohtaa, kun olisi jo auttamatta liian myöhäistä. Jos silloinkaan. Resurssipula ja priorisointi, ymmärrättehän.
"Ja oletko varma? Hän oli hirvittävän pahoillaan siitä, että aiheutti sinulle huolta."

Helia veti itseään pienemmäksi.
"Niin hän on ollut ennenkin. Ja silti aina päästää itsensä samaan kuntoon uudelleen. Ja minä uskon että tällä kertaa siskoni ottaa apua, voi hyvin ja saa arvoisensa elämän."

Helian käpertyessä kasaan Muriel kietoi kätensä miehen ympärille.
"Siksi me olemme juuri nyt sellaisessa kohdassa, jossa asioihin olisi hyvä etsiä jotakin todellista muutosta. Muutakin kuin vain siskosi lupaus. Andy on ihana, mutta olethan sinä itsekin nähnyt, kuinka siinä aina käy."
Hän katsahti ystäväänsä, kulmat hieman kurtistuen.
"Te saitte niin hirvittävän epäreilun alun elämällenne."

"Niin käy. Osa minusta haluaisi ravistella häntä ja huutaa. Mutta ei se auttaisi." Se oli varmasti ainoa syy, miksi Helia ei tehnyt niin.
"Pitää selvittää asiaa. Ja niinhän se on. Epäreilua siis. Mutta ei mitään, mista kannattaisi enää potea huonoa omatuntoa. Ei sille voi enää mitään. Ja yrittäväthän vanhemmatkin jotenkin hyvitellä sitä." Lohtu oli laiha, mutta lohtu sekin.

Ei, Murielkin epäili, ettei siitä todellakaan olisi apua. Hän oli nähnyt saman kaavan toistuvan liian monta kertaa, jotta olisi voinut enää vilpittömästi uskoa siihen, että asiat järjestyisivät itsestään.
"Jos tahdot, minäkin voin katsoa sitä tukihenkilöasiaa. Minulla on pari tuttua, joilta voisin kysyä sisäpiirintietoa."
Hän hymyili vinosti ja painoi suukon Helian poskelle.
"Tulehan, nyt on aika katsoa sitä Netflixiä ja syödä itsemme lopullisesti tajuttomiksi. Lepoa, muistatko?"
"Kiitos, jos viitsit." Helia käyttäisi mielellään aikaa nyt itseensä, kun sitä oli.
"Joo. Hyvä idea." Helia siirtyi sohvalle, ottaen kuivakakkua muutaman palasen. Hän oli tarvinnut tätä jo kauan.

Jatkoa tälle pelille.

Keskiviikko 22.11.2017, iltapäivä, General Hospital, Hexham

Helia tuli Murielin kanssa käymään iltapäivästä. Hän oli ostanut siskolleen lahjaksi lahjakortin kameratarvikkeita myyvään liikkeeseen, kun ei ollut muutakaan keksinyt. Sillä lahjakortilla tuo saisi sen haluamansa... Jonkin, mistä tuo nyt sitten olikaan puhunut. Hän ei koputtanut, vaan astui ovesta suoraan sisään.
"Hei, synttärisankari!" Samalla Helia ojensi kirjekuoren siskolleen, halaten tuota tiukasti.

Andromedan hieno suunnitelma vaihtaa pyjama kunnon vaatteisiin oli kariutunut siihen suukkoon. Ei paniikin vuoksi, onneksi, vaan koska se yksinkertaisesti varasti hänen ajatuksensa täysin.
Hiuksensa hän sentään harjasi, viimeinkin, suunniteltuaan sitä aamusta saakka. Ne sojottivat silti pystyssä, niin kuin aina, mallistaan hieman yli venähtäneinä.
Aina silloin tällöin hän vilkaisi rannekelloaan, joka kävi samaa aikaa Wesleyn kellon kanssa.
Helian ja Murielin saapuminen havahdutti hänet ajatuksistaan ja hän nousi seisomaan, kietoakseen kätensä veljensä ympärille.
"Tulittehan te."

Helia suoristautui ja pyörähti kerran ympäri, sisko halauksessaan.
"Tietty. En tosin tiennyt että halusit pyjamabileet."

Andromeda tuhahti ja nykäisi kissapyjamansa helmaa suorempaan.
"Unohtui laittaa kutsukorttiin", hän ilmoitti ja siirtyi halaamaan Murielia, joka oli saanut kakkukuvun tasapainoteltua jollakin ihmeen keinolla pienelle yöpöydälle vapaan sängyn vieressä.
"Mitä Vegalle kuuluu?" hän kysyi, kääntyen takaisin veljensä puoleen.

"Minä huomaan. Vegalle kuuluu oikein hyvää." Vaikka kyllä se selvästi silti kaipasi emäntäänsä.
"On oma ihana itsensä. Miten sinä voit?"

Andromeda oli siitä iloinen. Hänellä oli edelleen syyllinen olo, vaikka kyllähän Helia nyt osasi Vegasta huolen pitää. Hän istahti takaisin sängylleen ja taputti paikkaa vieressään, että Helia voisi hyvin istua siihen.
"Ihan hyvin. Nukun kolmet päiväunet, ja silti väsyttää koko ajan."
Paitsi tänään päiväunetkin olivat jääneet välistä. Hänen kasvoilleen kohosi hieman poissaoleva ilme, sydän alkoi hakata nopeampaa.

Helia istui sängylle, mutristaen huultaan.
"Miten sinua niin väsyttää?" Siskon poissaoleva ilme sai katsen kurtistumaan hieman.
"Huu? Maa kutsuu. Kuka sinulle tuon antoi?" Helia osoitti suloista teepannua.

Andromeda hätkähti ja katsahti ensin veljeään, sitten Murielia, joka oli jollakin kummallisella taikakeinolla saanut kakkukuvun tasapainoteltua yöpöydälle ja lopuksi kissankasvoista teepannua.
Alkoi hymyilyttää ja punastuttaa samaan aikaan.
"Wesley kävi aamulla."

Helia kohotti kulmiaan.
"Oh. Ja mitäs punasteltavaa siinä käynnissä on?" Kyllä, hän aikoi hoitaa isoveljen velvollisuudet ja kiusata siskoaan.

"En minä punastele", Andromeda vetosi ja punastui vähän lisää.
"Täällä on vain kuuma, siitä se johtuu!"
Muriel oli kaivanut esiin myös kertakäyttöastiat ja vilkaisi nyt Andromedaa kulma koholla.
"Onko Wesley joku poika?"

Helia vilkasisi Murielia.
"Wesley on Näätämies." Hän oli joskus maininnut liikkeen uudesta asiakkaasta Murielille. Varmasti oli.
"Ja hän toi sinulle lahjan? Eeeei sitä tarvitse punastua, roo."

"Oh, Se Näätämies?" Muriel varmisti, kulmat kohoten hieman ylemmäs, hymyn nykiessä suupielissä.
Andromeda mottasi veljensä käsivartta ja alkoi avata kirjekuorta, jonka tämä oli tuonut.
"No kun en punastunut, on vain kuuma", hän mutisi.
Murielin huomio oli kiinnittynyt korttiin, jonka Andromeda oli jättänyt nojailemaan teepannia vasten.
"Aww, Näätämieheltä näätäkortti."
"Muriel!"

"Se Näätämies." Helia vastasi virnuillen, katsellen siskonsa ilmettä kun tuo avasi kirjekuorta.
"Aaaa! Eikö tuo ole hänen oma frettinsä? Millä on se hankala nimi?"

Andromeda keskeytti hetkeksi kirjekuoren avaamisen, kun Helia tunnisti näädän. Häntä hymyilytti väkisinkin, kun hän katsoi kuvaa.
"Joo, se on Nietzsche", hän vahvisti ja ujutti esiin lahjakortin.
"Oi, saan vihdoin ostettua sen uuden objektiivin, kiitos!" hän hengähti ja vilkaisi sitten Heliaa hieman huolestuneesti.
"Tämä on iso summa."

Helia hymyili pehmeästi siskolleen.
"Shus. Olen aikuinen mies, osaan säästää ja budjetoida rahani." Hän oli vuoden päivät jo säästänyt siskonsa lahjaan, joten iso summa ei ollut kirpaissut niin paljoa.
"Mistä tuon kellon sait vai olenko vain unohtanut sen?

Andromeda olisi voinut huomauttaa, että hän oli yhtä lailla aikuinen nainen, eikä silti ollut erityisen tunnettu järkevästä rahankäytöstään. Mutta hän petraisi siinäkin, pian Helia ei joutuisi lainailemaan rahaa vain siksi, ettei hän saanut vuokraansa maksettua tai olisi joutunut elämään loppukuun ruokakaapit tyhjinä.
Vaikka Muriel huolehti kyllä siitä puolesta täyttämällä hänen jääkaappiaan ja pakastintaan.
Andromeda oli aikeissa avata Murielin tuoman kirjekuoren, kun Helia sattui huomaamaan hihan alta pilkistävän kellon.
Taas hän tunsi punastuvansa.
"Oh, Wesley antoi senkin."

Helia vilkaisi Murielia. Wesley oli antanut teepannun JA rannekellon.
"Milloin aiot kertoa miksi punastelet kun mainitset Näätämiehen?"

"Helia, älä nyt kiusaa toista", Muriel moitti, vaikka häntäkin näytti hymyilyttävän epäilyttävästi.
Andromeda nykäisi otsatukkaansa ja tuhahti, epäillen pahasti, että hän punastui vain lisää. Kuinka oli mahdollista, että aina, kun kuvitteli saavuttaneensa punaisuuden huipun, tummeni vielä vähän lisää? Tällä menolla hän alkaisi pian houkutella punajuurien kansanvaelluksia luokseen.
"Wesley on vain hirveän kiltti, kun jaksaa käydä katsomassa. Ei siinä muuta."

Helia kurtisti kevyesti kulmiaan. Mitä Muriel horisi?
"Mutta olen isoveli. Kuka kiusaa jos en minä? Etenkin kun Rooroo on ihan punainen. Alan kohta epäillä että Näätämies on poikaystäväsi."

"Totta, ole hyvä ja jatka. Isosiskona ymmärrän oikeutesi", Muriel myönsi päätään nyökäyttäen. Hänkään harvoin jätti käyttämättä tilaisuutta sisarustensa kiusoitteluun. Tai ystäviensä. Kenenkään, ylipäätään, nyt kun asiaa tarkemmin ajatteli.
Andromeda vastasi isoveljelliseen rakkauteen mottaamalla Heliaa käsivarteen.
"Hölmö! Minä olen pukeutunut pyjamaan, jossa on kissanpentuja. Ei ihan tyttöystävämateriaalia!"
Vatsaa kipristi kipeästi, vaikka hän yrittikin näyttää lähinnä ärsyyntyneeltä kiusoittelusta.

Helia ähkäisi mukamas tuskastuneena lyönnille, hieroen kättään suurin elein. Auauau.
"No jos hän pitää kissanpentupyjamista naisilla?"

Andromeda pyöräytti silmiään Helian esitykselle. Hänen lyöntivoimansa oli säälittävä. Purra hän osasi sitäkin kipeämmin.
"Sinä olet hirveä. Ja hänellä on sitä paitsi jo joku."
Andromeda oli ollut siitä täysin vakuuttunut tähän asti, ja yritti nyt muistuttaa itselleen, että suukko oli ollut vain ystävällinen ele, ei mitään sen kummempaa. Samanlainen suukko kuin sellainen, jonka saattoi suikata veljen poskelle.

Helia kallisti hämmentyneenä päätään.
"Mistä sen tiedät? Vai kysyitkö?"

"No, suurin osa minun ikäisistäni seurustelee", hän huomautti. Ainakin siltä se tuntui. Kaikki sellaiset, jotka eivät tuhonneet omia suhteitaan sillä, että heittäytyivät mahdottomiksi.
"Höpsis, Andy, tuo ei pidä paikkaansa varmasti edes tilastollisesti", Muriel huomautti lempeästi.
Andromeda vilkaisi naista ja kohtautti harteitaan.
"Ja hänellä on työkaverina joku Marigold."

Helia pudisteli päätään.
"Edes suurin osa minun ikäisistäni ei seurustele." Hän muistutti pehmeästi.
"Työkaverina? Niin, sitten? Oli minullakin joku Muriel."

"Kuulostaa kamalalta tyypiltä se joku Muriel, onneksi et päätynyt seurustelemaan hänen kanssaan", Muriel huomautti naurahtaen ja liukui istumaan sängylle Andromedan toiselle puolelle, vetäen nuoremman naisen hetkeksi kainaloonsa, nykäisten lahjakortin kunnolla esiin kuorestaan.
"Käydään ostamassa sinulle uudet ratsastusvarusteet kun pääset käymään kotona, Mousella on ollut ikävä", hän totesi, ja jatkoi:
"Mutta kuuntelisit Heliaa, hän puhuu joskus ihan asiaakin. Se, että Näätämiehellä on kiva työkaveri, ei tarkoita vielä mitään."
Andromeda ei tiennyt, olisiko hymyillyt lahjan vuoksi, vai mököttänyt puheenaiheesta.
"Kiitos, Muriel, minullakin on ikävä Mousea. Ja sen työkaverin nimi on Marigold. Kuulostaa niin ällöttävän aurinkoiselta, että oksettaa. Varmasti Wesley tykkää hänestä."

Helia ei voinut olla nauramatta siskolleen. Ei luoja tuon kanssa. Ja Muriel, voi Muriel.
"Niinhän se kuulostaa. Mutta kaikki eivät halua ällöttävän aurinkoista, jos se oksettaa."

Andromeda painui hieman kasaan.
"En olisi saanut sanoa niin, se kuulostaa ilkeältä", hän pahoitteli. Mutta minkä sille voi, jos oli mustasukkainen? Wesleystä, joka oli vain... kaveri? Kai hän sai ajatella miestä kaverinaan?
Muriel hymähti ja pörrötti Andromedan hiuksia ennen kuin nousi seisomaan.
"Kakkua. Olen pahoillani, Andy, kynttilät saavat odottaa siihen, että tulet taas käymään. Millainen kaveri tämä Näätämies on?"

Helia katseli siskoa ja ystäväänsä, hymyillen Murielin sanoille.
"Todella suloinen. Näyttää lempeämmältä kuin kuusi kultaistanoutajaa."

Muriel kohotti toista kulmaansa.
"Se on jo melkoinen asteikkoa", hän myönsi ja nitkutti muovisen kakkukuvun auki yrittäen olla tipauttamatta sitä lattialle. Täällä ei ollut edes koiria, jotka olisivat voineet iloita moisesta onnettomuudesta.
"Hän on eläintenhoitajana Norwood Farmilla", Andromeda jatkoi, nyppien pyjamansa hihaa melkein ujosti. Tuntui hassulta kuulla Helian kuvailevan Wesleytä 'suloiseksi'. Mutta sitähän mies oli, ei siitä mihinkään päässyt.
"Siellä Knoxin paikassa?"
"Niin."

Helia kurtisti kulmiaan. Siis oliko Knox nyt joku, jonka hänenkin olisi pitänyt tietää? Hän tiesi Norwood farminn, mutta siihen se jäi. Hän jätti kuitenkin kysymättä.
"Muriel, enkä edes liioittele sen asteikon kanssa."

"Siinä tapauksessa en yhtään ihmettele, jos Andy on ihastunut", Muriel myönsi.
"Muriel!" Andromeda älähti.
"Ihan totta, kuusi kultaistanoutajaa on jo melkoinen saalis yhdessä miehessä. Teagan on viisi ja puoli", Muriel hyrisi ja viittoi Andromedaa leikkaamaan ensimmäisen palan kakusta. Sitä oli taas ihan liikaa, mutta voisihan lopun lahjoittaa vaikka naapureille.
"Isoveljesi olisi iloinen, jos löytäisit kivan poikaystävän."
"Muriel..."

Helia nauroi Murielin sanoille miehestään.
"Vähintään kuusi. Ja kohtelee eläimiä kuin kukkaa kämmenellä. Hänellä on haisunäätäkin. Eikö meillä Andy ole jossain kuva?" Jos hän puhuisi Murielille, tuo saisi ujutettua Andya Wesleyn suuntaan, eikö?

Andromeda pakeni takaisin sängylle kakkulautasensa kanssa. Muriel hymyili viattomasti ja leikkasi kysymättä Helialle kunnon palan ja nosti sen kauniisti kukkakuvioidulle paperilautaselle.
"Minun silmissäni mies, joka pitää eläimistä, saa aina lisäpisteitä", hän huomautti.
Andromeda punasteli edelleen rajusti, mutta kaivoi silti puhelimestaan esiin kuvan Pavlovista, näyttäen sitä Murielille.
"Pavlov. Se osaa kulkea valjaissa."
Muriel katsahti kuvaa ojentaessaan kakkulautasta Helialle.
"Kiiltävä turkki ja kirkkaat silmät. Mutta vähän paksu se on."

Helia naurahti, kohottaen kulmaansa sille palalle.
"Annoit minulle sitten neljäsosan?" Hän oli pitkä ja tarvitsi paljon energiaa, mutta jeesus. Pitkä mies nauroi uudelleen ystävänsä todeten haisunäädän paksuudesta.
"Keskustelisit sen omistajan kanssa, niin tietäisit että se on yksi Näätämiehen elämän suurista ongelmista."

Muriel tuhahti.
"Älä viitsi liioitella, tuossa on korkeintaan viidennes, jos sitäkään", hän vakuutti hyväntuulisesti ja siirtyi leikkaamaan palasta myös itselleen.
"Pavlov on silti ihana. Ja Wesley on laittanut sen laihdutuskuurille", Andromeda puolusteli. Olkoon, Pavlovilla oli taipumusta paisua päärynämäiseksi, mutta Wesley teki silti parhaansa!
Muriel istahti vastapäiselle sängylle ja naurahti.
"Ei haittaisi, jos hän saisi ruokittua sinullekin vähän lihaa luiden ympärille", hän hymähti. Molemmat sisarukset olivat samanlaisia, Murielin ikuisuusprojekteja.
Andromeda punastui, vaikka vastahan hän oli saanut ihonsa oman sävyn takaisin.
"Muriel!"

"Ainakin viidennes." Helia mutisi, mutta otti lusikallisen kakkua ja vei suuhunsa.
"Noh! Minkä me voimme geeneille?" Helia nyt oli pituutensa puolesta jo yksi geenivirhe.

Muriel hyrisi naurusta.
"Ette mitään, mutta se ei estä minua silti taistelemasta niitä vastaan", hän vakuutti päättäväisesti. Jopa Laurie vakuutti asuvansa mahdollisimman kaukana siskostaan ihan vain sen takia, että tämä olisi nopeasti syöttänyt miehen niin paksuksi, ettei tällä olisi ollut enää toivoakaan kivuta hevosen selkään.
Muriel olisi silti pitänyt mielellään sisaruksensa lähellään.
"Minä satuin perimään hukkapätkägeenit", Andromeda mutisi lusikoidessaan kakkua suuhunsa. Hyvää. Maistui tutulta, tuli kodikas olo.

Helia pärskähti Andyn sanoille.
"Anteeksi, vein sinun senttisi ja vielä vähän..." Hän jätti veljen nimen sanomatta. Hän ei tiennyt mitä mieltä olisi ollut.

Andromeda nielaisi.
"Olen siitä ikuisesti katkera", hän myönsi Helialle ja pukkasi veljeään kylkeen, nyt vähän hellemmin.
"Ei ole kivaa olla tällainen kääpiö, kun kaikki muut perheessä ovat pitkiä. Jopa Muriel on pitkä."

Helia kohautti olkiaan.
"Et tiedä mitä antaisin siitä että voisin nukkua normaalissa sängyssä, enkä mittatilaussängyssä."  

”Voithan sinä, Pitää vaan roikottaa jalkoja ulkopuolella", Andromeda huomautti, nojautuen kevyesti veljensä kylkeä vasten.
"Minäkin olisin antanut teini-iässä mitä tahansa, että olisin ollut pieni ja suloinen, enkä päätä kaikkia muita pidempi", Muriel myönsi hymähtäen. Hetken hän oli ollut jopa veljeään pidempi, mutta sitten tämä oli mennyt humahtamaan ohi. Mokoma.

"Te ette sentään aiheuta läheisillenne niskajumeja." Helia naurahti ja kietoi toisen käden siskonsa ympärille. Voi Rooroo.
"Kun riittäisikin että on muita yhden pään pidempi."

Muriel hymyili Helialle myötätuntoisesti. Yleensä pitkiä miehiä ihailtiin, mutta Helian tapauksessa pituus oli jo niin yliampuva, että se aiheutti varmasti ihmisissä enemmän hämmennystä kuin puhdasta kunnioitusta.
"Sinä olet oikein hyvä juuri noin", hän vakuutti päättäväisesti.
"Miinus logistiikkaongelmat, tietenkin."
Andromeda mutusti mietteliäänä kakunpalaansa. Pitiköhän Wesley enemmän pitkistä, upeista naisista? Olikohan Marigold upea ja pitkäsäärinen?

Helia hymyili Murielille pehmeästi. Sitten katse kääntyi pohtivaan siskoon.
"... Mitä sinä mietit?"

"En mitään", Andromeda vastasi ja veti hartioita korviin niin kuin aina, kun väitti, ettei miettinyt mitään ja samaan aikaan halusi sanoa.
"... että ehkä Wesley pitää naisista, joilla on upeat, pitkät sääret."
Kuka ei olisi pitänyt? Hänen jalkansa olivat mustelmaiset tikut.

Helia meni hämilleen siskonsa sanoista, vilkaisten Murielia apua pyytäen. Tuo tiesi paremmin naisten ajatusmaailman kuin hän.
"Et voi sanoa kun et ole kysynyt."

Andromeda punastui rajusti.
"No ei kai sellaista nyt mennä kyselemään! Eikä sillä ole edes väliä", hän puuskahti ja käpertyi hieman pienemmäksi kakkulautasen ylle.
Muriel hymyili Helialle rauhoittelevasti ja katsahti sitten Andromedaa.
"Sinä olet ihastuttava nuori nainen, Andy, älä vähättele itseäsi."
Andromeda tuhautti nenäänsä.

"No ei ehkä juuri noilla sanoilla, mutta oletko antanut hänelle mahdollisuutta mielipiteeseesi, jos hän vaikka pitäisi sinusta?" Helia ei kokenut olevansa oikea ihminen käymään tätä keskustelua. Hän oli jättänyt Augustin kesken esileikin huuman mennäkseen nukuttamaan aikuista siskoaan.

"Arh! Ei tasan pidä!" oli Andromedan kypsä vastaus asiaan. Hän käpertyi vielä vähän pienemmälle kerälle ja alkoi lusikoida loppua kakkupalastaan lähes aggressiivisella kiukulla suuhunsa.
Muriel vilkaisi Heliaa viestittääkseen, että hän voisi kyllä puhua Andromedan kanssa asiasta myöhemmin. Naisten kesken.
Mies saattoi todennäköisesti huomata tutun hehkun, joka oli syttynyt Murielin katseeseen.
Tilanne vaati aivan ehdottomasti nenäkästä puuttumista.
"Kyllä kaikki varmasti selviää", nainen hymisi, saaden Andromedan vilkaisemaan itseään epäluuloisesti.
"Vai mitä, Helia? Kuusi kultaistanoutajaa, se ei voi olla paha merkki."

Helia katsoi Murielia katse täynnä kiitosta. Tilanne tosiaan vaati puuttumista.
"Varmasti. Ja ei, ei voi olla. Olen aika varma että hän näyttäisi kultaiseltanoutajalta jopa vihaisena."

Andromeda mutusti kakkuaan mielenosoituksellisen hiljaisena. Hän oli melko varma, että näkisi Murielin hymyilevän tietäväisesti, jos olisi kohottanut katseensa.
Ainakin Wesley oli nähnyt hänet naurettavassa kissapyjamassa, eikä ollut juossut pakoon.
Pitäisi ehkä oikeasti alkaa pukeutua aamuisin. Vaikka kuinka olisi ärsyttänyt.
Syötyään vielä toisen palan kakkua (Muriel oli selvästi siitä iloinen), Andromeda alkoi selvästi väsähtää.
"Pitäisikö meidän päästää sinut lepäämään?" Muriel kysyi lempeästi samalla kun keräsi heidän käyttämänsä astiat ja tipautti ne roskakoriin.

Helia oli samaa mieltä. Siskon pitäisi saada levätä. Hän halasi Andya tiukasti, vilkaisten tuon saamia lahjoja.
"Haluatko että vien lahjasi kotiin?"

Andromeda oli alkanut jo melkein nuokkua - hän ei ollut liioitellut niistä kolmista päiväunista.
"Joo", hän myönsi ja halasi tiukasti ensin veljeään ja sitten Murielia.
"Sano terveisiä Vegalle, okei?" hän pyysi Helialta ojentaessaan teepannua tälle lähes hartaan hellästi.

Helia pakkasi sillä aikaa siskonsa lahjat kassiin. Hän veisi ne tuon luo, kunhan ehtisi käymään siellä.
"Minä sanon. Ja tulen taas pian käymään." Vielä pikainen halaus siskolle, sitten piti oikeasti jättää tuo nukkumaan.

Muriel malttoi pysytellä hiljaa sen aikaa, että he pääsivät sairaalan ulko-oville ( mikä viivästyi hieman sen vuoksi, että hän kävi viemässä loput kakusta henkilökunnan taukohuoneeseen ), mutta siinä vaiheessa, kun lasiset ovet avautuivat heidän edessään, virne kohosi kasvoille.
"Andylla on ihastus."

Helia vilkaisi ystäväänsä, voimatta olla nauramatta tuon virneelle.
"No sitä minä olen sanonut! Hän on ollut koko syksyn aivan lätkässä Näätämieheen."

Muriel työnsi tyhjää kakkukupua (pitäisi varmaankin leipoa Teaganille oma kakku, ettei miehelle tulisi paha mieli) paremmin kainaloonsa ja keinautti päätään hyväntuulisesti.
"Mutta Näätämies näyttää vastavuoroisesti pitävän Andystä!"

"Niin näyttää." Helia myönsi.
"Ei kukaan osta ystävälle sellaisia lahjoja."

"Hän oli nähnyt todella vaivaa ja tiesi, että meidän Andymme on hulluna kaikkeen eläinkuosiseen", Muriel myönsi hyväksyvästi. Sen sijaan, että mies olisi käynyt hakemassa vain jotakin rihkamaa matkalla sairaalaan. Tai jättänyt syntymäpäivän kokonaan huomiotta.
"Vaikuttaako Näätämies sinusta todella mukavalta? Kuuden kultaisennoutajan arvoiselta?"

"Oli. Se kello oli ihana." Helia naurahti. Juuri Andylle sopiva.
"Ainakin kuuden. Ihan oikeasti, sinun pitäisi nähdä hänet! En uskonut että voisin tavata ihmistä jolla olisi kiltimpi katse kuin Teaganilla. Olin väärässä."

Murielia vihlaisi kun Helia mainitsi Teaganin, mutta hän ei antanut hymynsä sammua.
"Ehkä minun pitää tosiaan tavata hänet. En todellakaan halua, että kukaan leikittelee Andyn tunteilla, varsinkin nyt, kun hän on juuri toipumassa. Vaikka vähintään kuuden kultaisennoutajan arvoinen poikaystävä voisi tehdä hänelle hyvää."

"Tulet kaupalle joku vapaapäivä. Olen aika varma että hän tulee pian käymään." Helia naurahti. Näätämies kävi melko säntillisin väliajoin hakemassa lemmikeilleen ruokaa.

"Ehdottomasti tulen", Muriel vastasi päättäväisesti. Ainakin hän voisi olla avuksi kaupalla, jos Näätämies jättäisi ilmestymättä.
"Toivottavasti hän toisi mukanaan sen lihavan haisunäätänsä."

"Älä nyt. Ja ehkä. Se on vaihtelevasti mukana. Joko haisunäätä tai fretti." Helia naurahti, pysähtyen omalle autolleen.

"Näätämiehen näädät. Tulen käymään seuraavana vapaapäivänä", nainen lupasi ja halasi vielä Heliaa lujasti, ennen kuin lähti omalle autolleen. Hän ehtisi vielä leipoa jotakin ennen kuin Teagan ennättäisi kotiin.

Pe 24.11.2017, aamupäivä, Heads to Tails -eläintarvikeliike, Hexham

Lupauksensa mukaisesti Muriel oli saapunut vapaapäivänään kaupalle. Mukanaan tietenkin ruokalahjuksia, jotka olisivat riittäneet ruokkimaan tarpeen vaatiessa vaikka koko asiakaskunnan, ja jotka hän oli järjestänyt siististi jääkaappiin. Sen jälkeen hän oli siirtynyt luontevasti hyllyttämään kuivamuonia ja naksauttelemaan alennustarroja paikoilleen.
"Tulee muistoja mieleen", hän huomautti Helialle hyväntuulisesti.

Helia oli mielellään nostalgisten vanhojen aikojen kunniaksi ottanut itselleen jonkun... Jonkun viinerin tai vastaavan kahvin kanssa Murielin tultua, nojaillen hymyillen tiskiin kun söi.
"Niinpä. Ja sitten sinä ruoja hylkäsit minut." Mies nauroi pehmeästi. Ovi oli jo auki, mutta yleensä aamun ensimmäiset tunnit olivat hiljaisia.

"Vierivä kivi ei sammaloidu", Muriel huomautti hyväntuulisesti latoessaan säkkejä hyllyyn.
"Minä olen levoton sielu."
Saatuaan viimeisenkin säkin siirrettyä siististi alahyllylle Muriel suoristautui hitaasti ja venytti käsivarsiaan.
Silloin aikaisemmin oli pitänyt olla tarkempi rauhallisen suoristautumisen kanssa, ettei ollut kupsahtanut kanveesiin. Jotain edistystä oli sentään tapahtunut.

"Sen on huomattu. Monesti." Helia suoristautui ja piilotti eväänsä tiskin tasolle kassan viereen, kun ovikello kilahti. Kukas muukaan sieltä asteli kuin pörröpäinen, punertavanruskein hiuksin varustettu mies. Tuo oli pukeutunut kerrankin kovin siististi, kauluspaitaan, rusettiin ja ei selkeästi työkäyttöön tarkoitettuun parkatakkiin, joka oli jätetty auki.
"Tules nyt Pav. Hei, ei siellä ole ruokaa. Niin, sitä minäkin." Wesley hymyili nopeasti Murielille ja nyökkäsi tervehdykseksi Helialle. Pavlov seurasi omistajaansa, tietämättä että sille koittaisi pian ankeat päivät ilman kissannappuloita.

Nähdessään pullukan haisunäädän Muriel arvasi heti, kenestä oli kyse.
Kohde oli lukittu, eikä pahaa-aavistamaton Näätämies näätineen pääsisi enää noin vain livahtamaan ulos.
Hän hymyili ja kääntyi paremmin miehen puoleen. Wesley, niinhän se oli?
"No hei. Tuo lienee kuuluisa Pavlov?" nainen totesi, nyökäten haisunäätää kohti.
Näätämies oli pukeutunut epäilyttävän siististi. Vai kuuluiko rusetti tämän jokapäiväiseen asukokonaisuuteen?

Wesley oli vain halunnut tänään laittaa rusetin. Ihan omaksi ilokseen, kun oli ostanut uuden sellaisen. Ja käynyt hoitajalla uusimassa jäykkäkouristusrokotteensa, kiitos Saskian. Hän ei enää luottanut työkaveriinsa ollenkaan.
"Hei." Wesley vastasi hieman ujosti, vilkaisten Pavlovia.
"On. Pav, senkin pullukka, sinulla on faneja." Mies kumartui nostamaan haisunäädän syliinsä, jos Muriel haluaisi vaikka tervehtiä vieraisiin varauksella suhtautuvaa skunkkia.

"Andy on puhunut siitä paljon", Muriel myönsi astellessaan lähemmäs, tutkaillen samalla vaivihkaa miehen reaktiota siihen, että hän mainitsi Andromedan puhuneen skunkista.
Jos olisi ollut korot jalassa, hän olisi voinut katsella Wesleytä alaspäin, nyt mies voitti vielä pituudessa muutamalla sentillä.
"Hei, Pavlov, karvapäärynä. Onko inhottavaa, kun vieraat tulevat tervehtimään, hmm?"

Wesley hymyili Andyn nimen kuullessaan, itselleen ominaisesti hieman hermostuneen oloisena. Hän rapsutti skunkin mustavalkoista turkkia, pitäen katseen mieluummin Pavlovissa kuin Murielissa.
"Jos se on lattialla ja vieras lähdestyy, se voi tuhnauttaa. Harvoin se sitä tekee, mutta varmuuden vuoksi." Kun Pavlov oli todennut Murielin vaarattomaksi, skunkki nuuski ja nuoli naisen sormia uteliaana.

Hymy ainakin oli hyvä merkki.
"Parempihan se on varman päälle pelata, vai mitä, Pav?" hän hyrisi ja antoi skunkin haistella kättään rauhassa ennen kuin edes yritti rapsuttamista, tarkkaillen eläimen reaktioita.
"Ei ole kuule herkkuja nyt tarjolla, sinä olet muutenkin vähän pullukka... Andy ei kyllä liioitellut, tämä otus on aivan syötävän söpö."

Pavlov oli selvästi samaa mieltä. Wesley naurahti Murielin sanoille, nyökäten hieman.
"Mmm. onhan se. Tosin nyt sain vihdoin sille uudet ruokintaohjeet entiseltä kollegalta Saksasta, joten saisin ehkä sen laihtumaan. Ja Andy pitää Pavista kovasti." Harmi ettei hän varmaan saisi viedä skunkkia sairaalaan.

"Eihän tätä naamaa voi olla rakastavatta", Muriel myönsi rapsutellessaan skunkkia, jonka nahan alle oli kieltämättä kerääntynyt hieman liikaa rasvaa. Mutta muuten eläin oli oikein hyväkuntoisen oloinen, joten eiköhän Wesley saisi myös sen ruokavalion kuntoon.
Lähes vastahakoisesti nainen vetäytyi lopulta kauemmas, tehdäkseen asiakkaalle tilaa - ja luodakseen valheellista turvallisuudentunnetta.
"Andy näyttikin siitä kuvan, kun olimme syntymäpäivänä käymässä. Sinä olitkin ehtinyt käydä jo edeltä."

Mies vilkaisi nahkakenkiään vähän hermostuneena ja naurahti. Niin, hän oli käynyt.
"Niin... Eihän hän ollut kovin väsynyt?" Olisi ollut kamalaa jos hänen vierailunsa olisi vienyt kaiken energian.

"Hän vaikutti oikein onnelliselta", Muriel vakuutti, ja jätti tarkoituksella mainitsematta sen, että loppupäivästä Andromeda oli ollut aivan naatti.
"Olit ostanut hänelle hyvin huomaavaiset lahjat."

Wesley meni vähän hämilleen, laskien Pavlovin sylistään.
"Ai...? Ajattelin että hän pitäisi niistä."

"Hän rakasti niitä, uskaltaisin väittää", Muriel totesi hyväntuulisesti, katse skunkkiin suunnattuna.
"Millainen ruokavalionmuutos Pavlov-ressukalle on tiedossa? Sillä taitaa raukalla olla vähän geenitaakkaa lihomisen suhteen."
Harhautus ja uusi isku, taktiikka toimi lähes poikkeuksetta. Kunhan Wesley ensin saisi keskittyä hetken skunkkiinsa.

Wesleyn hymy leveni hieman. Andy oli pitänyt lahjoistaan. Ihanaa.
"Poistan nappulat kokonaan ja korvaan sen monipuolisemmin kasviksilla, proteiinilähteillä ja vitamiineilla. Hän ehti laskemaan vitamiinit skunkille vihdoin."

"Tulet olemaan Pavlovin mielestä vähän aikaa maailman kurjin ihminen", Muriel esitti myötätuntoisen epäilyksen. Niin kuin hän Astridille silloin, kun se pääsi punkeroitumaan hieman liikaa. Teagan oli ihana, mutta jestas, sillä miehellä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta sanoa ei, kun Astrid vähän tuijotti kaihoisasti silmiin.
Mokoma koira varmasti käytti nytkin tilaisuuden hyödykseen ja kerjäsi herkkuja.
"Olet tainnut käydä katsomassa Andya useamminkin?"

"Jep. Joudun piilottamaan kaiken ettei kämppikseni lahjo sitä." Saskia ja Marigold olivat mahdottimia sen osalta.
"Muutaman kerran." Hän myönsi.

"Vaikeahan tuolle naamalle on sanoa ei", Muriel myönsi. Ja nuo pienet valjaat, ei hitto.
Teagan tuskin arvostaisi, jos taloon tehtäisiin tilaa skunkille, vaikka eläinrakas mies olikin.
"Sinä työskentelet siellä Knoxin farmilla, eikö niin? Oh, ja sano vain, mitä tulit hakemaan, saadaan ostokset kerättyä kasaan."

Wesley nyökkäsi kysymykselle, pyöräyttäen toista kättään kevyesti. Sitä vihlaisi kun farmista tuli puhe.
"Työskentelen joo. Eläintenhoitajana." Hän aukoi muistiosta repäistyn lapun.
"Näitä vitamiineja ainakin."

"Melkoisia otuksia ne Knoxin työntekijät", Muriel hymähti ja kurtisti kevyesti kulmiaan kun Wesley pyöräytti kättään.
"Hartia kipeänä?" hän kysäisi johdattaessaan miehen oikean hyllyn luo. Se oli vielä entisellä paikallaan, iski melkein nostalgia.

"Olkavarressa tikkejä." Wesley korjasi pehmeästi. Mies katseli vitamiinipurkkeja, valikoiden koriin kriteereihin sopivimpia.

Murielin toinen kulma kohosi hieman kysyvästi.
"Tuliko pahaakin jälkeä?"
Ainakin Wesley oli pystyssä, eikä näyttänyt aneemisen kalpealta, joten kukaan kissoista tai susista ei ollut ottanut kunnolla kiinni. Mutta kun puhuttiin niin voimakkaista eläimistä, jopa leikkimielinen töytäisy saattoi jättää hauraaseen ihmisparkaan jäljen tai pari.

"Kaksitoista tikkiä kahdessa haavassa ja antibioottikuuri." Wesley selitti pehmeästi hymyillen.

Muriel irvisti myötätuntoisesti.
"Sellaista se on isojen eläinten kanssa. Tiikeri, leopardi vai susi?"
Hevosetkin saattoivat saada ikävää jälkeä aikaan antautuessaan pakoeläimen vaistoilleen tai muuten vain todetessaan, että kiitos, tämä riittää, mutta kissapeto oli silti aina kissapeto.

"Leopardi. Ehti vähän kokeilla ennen kuin sain oven välistä kiinni." Wesley tunsi vilunväreiden juoksevan nahkaansa pitkin. Hrh.

"Auts."
Knoxin muistutus siitä, ettei kissoille koskaan käännetty selkää, kaikui Murielin mielessä ja sai hänet melkein hymyilemään - mutta se nyt olisi ollut täysin sopimatonta tässä tilanteessa.
"Oletteko te muuten jutelleet Andyn kanssa paljonkin? Kun tiesit ostaa hänelle kissajuttuja. Se kello oli todella suloinen."

"Mmmm. Huolimattomuutta." Äärimmäisen tunnollinen Wesley ei tosin tehnyt huolimattomuusvirheitä. Koskaan.
"No... Jonkin verran. Käyn katsomassa ja viestittelen. Ja näin sen kaupassa niin se tuntui hyvältä idealta."

"Se on hyvin huomaavaista sinulta", Muriel huomautti samalla kun poimi hyllystä oikean purkin ja ojensi sitä Wesleylle, vilkaisten tämän sylissä olevaa haisunäätää. Voi Luoja miten se oli suloinen! Ehkä Teagan heltyisi..?
"Moni olisi jo juossut karkuun."

Wesley kohautti kevyesti olkiaan. Karkuun?
"Niin, onhan hän vähän omalaatuinen ja näin, mutta ei se nyt ole kovin... paha. Kaikilla on ongelmansa."

"Andy on varsin omalaatuinen", Muriel huomautti, mutta tapa, jolla hän lausui sanat, sai sen kuulostamaan melkein kohteliaisuudelta.
Kunnon puhuttelu voisi odottaa myöhempään. Oli turha yrittää säikytellä Wesleytä väkisin pois tässä vaiheessa.
"Kotona ei odota tyttöystävää, joka hermostuisi vierailuista?"

"Niin on." Wesley sanoi sen kohteliaisuutena. Andy oli mukava. Mies säpsähti kysymystä. Tyttöystävä?
"Mit.. Ei? Miten tyttöystävät liittyy tähän?"

Säpsähdyksen saattoi tulkita monella tapaa, ja Muriel piilotti kulmiensa epäluuloisen kohotuksen kumartumalla poimimaan yhden purkin alemmalta hyllyltä.
"Kunhan mietin", hän totesi viattomasti hymyillen suoristautuessaan purkki kädessään.
"Andy olisi kovin pahoillaan, jos vierailut aiheuttaisivat riitaa kotonasi."

Wesley räpäytti silmiään hämmentyneenä pariin otteeseen.
"Ei, minä asun ihan vain työkavereiden kanssa... Ei heitä kiinnosta ketä tapaan."

Eli Marigold, josta Andy oli puhunut ja joka työskenteli Wesleyn kanssa, ei ollut tyttöystävä.
Muriel merkitsi tiedon henkiseen muistikirjaansa (mustakantiseen, tietenkin, kunnon dekkarien hengessä) ja hymyili.
Wesley näytti olevan ihan hämilläänkin. Awww noita silmiä, ihan selvä kutonen kultaisissanoutajissa, vähintään.
"No sehän on hyvä. Jääkö töiltä paljoa vapaa-aikaa?"

Wesley oli hämillään. Miten naisen kysymykset liittyivät mihinkään?
"No... Jonkun verran..." Olisi kai sitä enemmänkin voinut jäädä, mutta ei Wesley ollut kaivannut enempää.
"Miten tämä liittyy Andyyn?"

Muriel hymyili edelleen sitä viatonta, herttaista hymyä.
"Andy on minun rakas ystäväni, totta kai olen huolissani siitä, millainen mies on alkanut pyöriä hänen ympärillään", hän vastasi Wesleyn kysymykseen.
"Sinulla on söpö haisunäätä, sellaisella saa helposti voitettua naisen puolelleen."

Wesleyn aivot raksuttivat hetken.
"En minä... Siis..." voi luoja! Mitä hän saattaisi sanoa?
"En minä sellaista..." Eikä Pavlov mikään naismagneetti ollut.

Wesley aliarvioi näätänsä viehätysvoiman. Sillä oli valjaat ja tummat, sielukkaat silmät, kuka sellaista olisi voinut vastustaa?
Ja todella kiiltävä turkki, nyt kun sillä tiellä kerran oltiin.
Murielin silmät kapenivat hieman.
"Sitäkö ollaan vain ystäviä, hmm?"

Wesley punastui todella. Voi luoja.
"No... Niin kai... Tai." Wesley nielaisi tyhjää.
"Niinhän me olemme." Eikai Andy muuta halunnut tällaisesta, joka oli niiiiiiiin kultainen, mutta...

Awww, Wesley punastui. Muriel olisi voinut melkein heltyä. Melkein.
Hän kohotti haastavasti toista kulmaansa.
"Vai niin. Eikö Andy ole mielestäsi viehättävä?"

Pisamat, joita muuten riitti, hehkuivat punastuneilla kasvoilla.
"On!" Se tuli hieman liiankin ärhäkästi.
"En nyt vain ihan ymmärrä miksi kyselet tuollaisia ja miten se kuuluu sinulle."

Murielin olisi tehnyt mieli virnistää, mutta se olisi tavallaan pilannut koko ajatuksen.
"Koska minä olen nimennyt itseni Andyn epäviralliseksi isosiskoksi, ja isosiskojen pyhä ja ikiaikainen tehtävä on huolehtia siitä, ettei pikkusiskojen ympärillä pääse pyörimään aivan ketä tahansa", hän ilmoitti.
"Oli näillä söpöjä näätiä tai ei."

Wesley koetti tuijottaa naista haastavasti.
"Siis sinäkö nyt pelkäät että minä rikon hänet? Kuule, ei pelkoa."

Voi Luoja, Wesley näytti siltä, kuin kultainennoutaja olisi yrittänyt näyttää vihaiselta. Tai ei, kokonainen pentue kultaisianoutajia.
Eli aivan uskomattoman suloiselta.
Oli pakko yrittää pitää pokka vaikka väkisin.
"Sinä et siis ole kiinnostunut hänestä?"

Wesley vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän yritti katsoa Murielia pahasti.
"Olen." Mutta kukaan ei hänestä. Paitsi jos oli humalassa.

Asteikkoon pamahti juuri pari kultaistanoutajaa lisää. Miten kenelläkään saattoi olla tuollainen katse?
Muriel hymyili ja taputti Wesleytä selkään tavalla, joka itse asiassa muistutti hyvin paljon Knoxin miestaputuksia.
"Hyvä. Muuten olisin saattanut joutua pelottelemaan sinut tiehesi."

Wesley huokaisi syvään.
"Tuo taputtelu on tosi alentavaa." Hän huomautti hiljaa.
"Hetkinen. Hyvä? Miten niin hyvä?"

”Pyh. Se on vain osoitus siitä, että sinua arvostetaan", Muriel vakuutti herttaisesti hymyillen.
"Hyvä mikä hyvä. Muuten olisit saattanut särkeä Andyn sydämen, enkä olisi voinut antaa sellaisen tapahtua, vai mitä?"

"... Miten helvetissä voisin särkeä sellaisen ihmisen sydämen, joka ei pidä minusta? Pilailetko sinä kanssani?" Wesley ei käsittänyt. Muriel puhui sekavia.

Muriel tuijotti Wesleytä hetken yrittäen päättää, oliko se mies itse, joka tässä tilanteessa pilaili.
"... No, ainakin sinä olet nätti", hän lopulta huokaisi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan. Kyllä Näätämies taisi olla tässä tilanteessa vain vähän hidas.
"Andy epäili varsin huolestuneesti, että sinä pitäisit varmasti enemmän pitkäsäärisistä naisista."
Nämä kaksi eivät ikinä pääsisi yhtään eteenpäin ilman ulkopuolista tuuppijaa!

"Hei!" Cambridgessä opiskellut mies ei arvostanut tällaista vihjailua tyhmyydestä.
"... Siis hän ihan oikeasti pitää minusta, etkä sinä vain pilaile kustannuksellani, kuten kaikki tekevät?"

Muriel loi Wesleyyn melkein säälivän katseen.
"Ja onhan sinulla tuo syötävän söpö haisunäätäkin, kyllä siitäkin saa pisteitä", hän huomautti lohduttavasti.
Wesleyn huomautus pilailusta sai huolen välkähtämään naisen tummissa silmissä. Kuulosti julmalta, että miehen kustannuksella olisi pilailtu aiemmin.
"Hän on ollut aivan menetetty tapaus siitä lähtien, kun näki sinut ensimmäisen kerran."

Wesley ähkäisi hiljaa. Andromeda siis ihan oikeasti piti hänestä? Hän halusi hyppiä ilosta.
"Onko jotain mistä hän pitää? Muuta kuin kissat." Ehkä hän voisi viedä naisen muuallekin kuin lenkille kun tuo pääsisi käymään kotona?

Nyt Muriel antoi itselleen viimein luvan hymyillä kunnolla.
Ja Teagan kehtasi vielä väittää, että hänen kannattaisi joskus olla sotkeutumatta toisten asioihin liikaa. Hah!
"Andy pitää kaikista eläimistä, mutta sitä tuskin tarkoitit kysymyksellä", pitkä nainen hymisi.
"Voisit viedä hänet joku kerta ratsastamaan."

Wesley pudisteli päätään. Ratsastamaan?
"Mmm... Ehkä pitäisi. Hän siis osaa kuitenkin ratsastaa?" Hällä väliä ettei Wesley osannut.

Muriel tyrskähti.
"Totta kai Andy osaa ratsastaa, en minä sitä muuten ehdottaisi."
Andromeda oli vielä varsin taitava ratsastaja, kokemukseensa suhteutettuna, mutta nainen itse ei vain tuntunut huomaavan sitä. Mouse ainakin oli hyväksynyt Helian pikkusiskon yhdeksi omista ihmisistään.
"Osaatko sinä?"

Wesley pudisteli kevyesti päätään.
"mutta keksin jotakin!" Hän lupasi hymyillen. Samalla mies rapsutti sormillaan Pavlovin turkkia.

Ja silti mies oli viemässä Andya ratsastamaan. Voi taivas, kultainennoutaja-asteikko alkoi jo paukahdella rikki kaikesta tästä suloisuudesta.
Ehkä Wesleyn seura olisi tosiaan Andylle hyväksi.
"Kannattaa ehkä katsella, jos löytyy western-tyylisiä vaelluksia", hän vihjasi ohimennen, haluamatta viedä mieheltä suunnittelun ja oivaltamisen riemua. Olihan tässä lähettyvillä ainakin yksi oikein mukava talli, se löytyisi helposti pienellä googletuksella.

"... Olen katsonut sitä yhtä paikkaa, Andy mainitsi joskus jotain hevosista..." Wesley mutisi hiljaa. Se oli vaikuttanut siltä että hän pysyisi selässä.

Ja siinä meni se viimeinenkin mittari, Muriel ei kyennyt enää käsittelemään Wesleyn suloisuutta.
Se, että Andy oli joskus maininnut hevoset, oli saanut tämän katselemaan talleja. Voi Luoja.
Hän taputti miehen selkää uudelleen, tällä kertaa hellävaraisemmin.
"Hieno poika. Se tekisi hänet hyvin onnelliseksi."

Wesley hymyili vähän vaivaantuneesti. Teki mieli hyppiä vähän. Hän vilkaisi kelloa. Jos hän tekisi ostokset nopeasti, hän ehtisi vaikka käymään sairaalalla.
"Otan nyt vain nuo vitamiinipurkit."

Muriel oli melko varma, että Wesleyn listassa oli ollut muutakin.
"Niinkö? No, sitten vain maksamaan", hän totesi hymy suupielissään nykien ja lähti edeltä kassan suuntaan, väläyttäen Helialle voitonriemuisen hymyn, kun Wesley ei voinut nähdä.

Helia joutui menemään takahuoneeseen kunnolla, nauraakseen rauhassa. Wesley maksoi purkit ja otti kassin, lähtien sitten autolle.
"Noh, kerro?" Helia saapui uteliaana liikkeen puolelle.

Muriel nojaili takaperin tiskiin, kädet puuskassa ja hymy huulillaan.
"Aivan lääpällään", hän esitti oman diagnoosinsa.
"Hyvä, ettei unohtanut pullukkaa näätäänsä, kun tuli niin kiire lähteä."

Helia kohotti kulmiaan.
"Hu? Niinkö?" Hän virnisti.
"Mutta olin oikeassa, enkö? En ikinä tapaa yhtä kilttiä ihmistä."

"Uh-huh", Muriel vahvisti nyökäyttäen päätään. Vaikka Wesley olikin ollut kovin hidas tajuamaan, mistä oli kysymys. Miesparka.
"Ja olit, olit ehdottomasti. Minulta loppuivat kultaisetnoutajat kesken."
Hänen silmänsä siristyivät hymystä.
"Aww, niin nopeasti ne kasvavat... Pian Andylla saattaa olla poikaystävä."

Helia naurahti. Leikkisästi näätämieheksi nimetti mies oli kerrassaan suloinen.
"Älä nyt vielä riemastu."

Muriel tuhautti nenäänsä.
"Helia, kun minä innostun, siinä puhutaan jo hääkakun ja -tarjoilujen suunnittelemasta. Minähän olen tällä hetkellä äärimmäisen hillitty."
Mutta silti. Andy oli tällä hetkellä... ei parhaimmillaan. Ja silti Wesley ei ollut vielä juossut karkuun. Sehän oli jo jotakin? Sen sijaan, että nämä olisivat tavanneet parempana hetkenä, jota seuraavan romahduksen jälkeen kaikki olisi taas pilalla.
"Ainakaan kaikki ei tule Wesleylle yllätyksenä."

Helia huokaisi raskaasti. Niin. Ei tosiaan tulisi.
"Ei tule ei."

Muriel nykäisi itsensä pystyyn kietaistakseen toisen käsivartensa Helian ympärille halaukseen.
"Yli kuusi kultaistanoutajaa. Hyvin se menee."
Pakkohan jonkun oli siihen uskoa, eikö niin? Ja Andykin olisi oikein ihastuttava nuori nainen kunhan saisi itsensä kuntoon, joten tässä ei työnnetty ketään suoraan leijonan luolaan, eikö niin?
Hän taputti Helian selkää.
"Voin samantien jäädä vielä auttamaan, ei minulla ole kiire minnekään. Teagan hoitaa lauman tänään."

Keskiviikko 4. heinäkuuta 2018, aamupäivä, Hexham

Se ei ollut ollut virhe.
Andromeda seisoi kotinsa ulkopuolella ja pureskeli hermostuneesti peukalonsa syrjää. Tavallisesti hän olisi ollut innoissaan siitä, että Helia oli tulossa hakemaan häntä niin, että he voisivat viedä koirat juoksemaan nummille, mutta nyt huoli sai hänet tuntemaan olonsa pahoinvoivaksi.
Tai ehkä kyse oli siitä toisesta asiasta, jota hän ei halunnut ajatella.
Vega häsläsi tapansa mukaan hihnassa, mutta Rocket aisti hänen hermostuksensa ja tökki kylmällä kirsullaan hänen kättään.

Helia oli vain onnellinen siitä että sai ajaa autoa. Hän pysäytti auton ja tunsi miten Dessi ja Maui innostuivat takana. Hän kurottautui avaamaan pelkääjän paikan oven siskolleen, hymyillen. Helia oli saanut kotiin päästyään nopeasti hymynsä takaisin.
"Hei! Pistä koirat takapenkille ja tule kyytiin niin päästään juoksuttamaan koirat puhki."

Andromeda oli purskahtaa itkuun heti kun näki veljensä auton. Hän puri kuitenkin huultaan ja teki parhaansa ottaakseen kasvoilleen vähemmän ahdistuneen ilmeen.
Hän ei tekisi mitään, mikä voisi lähettää Helian takaisin sairaalaan. Ei mitään.
"Hei", hän tervehti, samalla kun avasi oven takapenkille ja kannusti koiria hyppäämään kyytiin.
"Menkää nyt, karvanaamat... Vega kanssa, hop!"
Vega yritti jo ahtaa itseään etupenkkien välistä tervehtimään Heliaa siinä vaiheessa, kun Andromeda kömpi etupenkille.

Helia heitti käden tottuneesti esteeksi.
"Veggie, tervehditään perillä, senkin pikku puntuski." Mies naurahti ja varmisti että siskon turvavyö oli kiinni, ennen kuin lähti ajamaan.
"Mitä sinulle kuuluu?"

Veggie uikahti surkeasti, mutta palasi sitten takapenkille, jonne Rocket oli jo rauhoittunut esimerkillisesti.
Andromeda puristi kädet nyrkeiksi syliinsä ja nielaisi.
"Ihan hyvää... Mitä... onko sinulla kaikki hyvin?"
Sydän hakkasi niin kipeästi, että se taisi pyrkiä ulos suoraan rintakehän läpi.

Helia vilkaisi siskoaan ja lähti sitten liikkeelle.
”On. Talo alkaa näyttää talolta, Shifu on onnellinen muutosta. Käyn kaupalla useammin ja ehkä syksyllä voisin tulla taas töihin.” Helia oli yhtä rauhallista ja pientä hymyä, kuten ennenkin. Eikä merkkejä muista tietoisuudessa.

Helia oli niin onnellinen. Uusi, ihana koti.
Andromeda tunsi kyynelten polttavan silmiensä takana. Hän tuhosi kaiken, mihin koski. Aivan kaiken.
Hän nieleskeli itkua.
"Mitä Augustille kuuluu?"

Helia hymähti pehmeästi.
"Ihan hyvää. Kaiken huomioon ottaen. Hänell on hieman ongelmia siskonsa kanssa, mutta muuten."

Andromeda vilkaisi Heliaa kulmat kurtistuen.
"Millaisia?"

"En viitsi sanoa vielä, kun mikään ei ole varmaa." Helia totesi pehmeästi.
"Mutta hän on terve ja minä olen terve, meillä on kaikki hyvin. Mitä sinulle kuuluu?"

Andromeda nielaisi ja nyki pitkähihaisen t-paitansa hihansuita. Hänen paitansa olivat päässiassa aina pitkähihaisia, jälkien vuoksi.
"Minä..."
Hän nielaisi uudelleen.
"V-voitko ajaa sivuun?"

Helia räpäytti silmiään ja toteutti siskon pyynnön. Hän avasi turvavyönsä, varmuuden vuoksi.
"Kerro?"

Rakas, rakas Helia. Anna anteeksi...
"M-minä..."
Hän painoi käden suulleen ja tönäisi auton oven auki, ehti juuri ja juuri avata turvavyön ja ponkaista ulos ennen kuin oksensi.

Helia siirsi autoa siskon oksennettua, pysäytti uudelleen ja nousi autosta. Hän saattoi kumartua siskon eteen maahan.
"Rooroo, puhu minulle. Kuten ennenkin."

Andromeda oli alkanut täristä.
"Minä o-olen p-pahoillani, niin p-pahoillani..."
Se ei ollut ollut virhe, vaan täyttä totta.
Kyyneleet valuivat poskille vuolaina.
"M-minä... M-minä o-olen... r-r-r..."

Helia silitteli siskon kättä ja pyyhkäisi hiuksia kasvoilta.
"Rooroo. Voit kertoa, oli se mitä tahansa. Onhan kaikki hyvin?"

Ei, kaikki ei ollut hyvin. Ja Helian lempeä ääni teki vain kipeämpää. Rakas, rakas veli.
"... Minä o-olen r... ras.. kaa.. na..."

Helia yhdisteli tavuja hetken. Tämän piti olla vitsi.
"Wesley tietää?" Helia varmisti ensimmäisenä. Siskon tilanne oli parempi kuin Andrean. Tuolla oli huolehtiva poikaystävä.

Helia oletti, että lapsi oli Wesleyn. Se oli pieni asia, mutta merkitsi Andromedalle valtavan paljon. Edes veli uskoi, ettei hän ollut toivoton huora.
"T-tietää..."

Tietenkin Helia halusi uskoa siskostaan niin.
”Mitä hän sanoi?”

Andromeda nyyhkäisi ääneen, eikä enää edes yrittänyt pidätellä itkuaan. Hän oli tehnyt pahan, pahan virheen, eikä tätä virhettä noin vain korjattu.
Hän oli luvannut olla kiltisti.
"H-hän s-sanoi, että o-on tukena, m-mitä vain t-tapahtuu..."

Helia kiitti siitä luojaansa. Hönen ei tarvitsisi tappaa miestä ihan vielä.
”Oletteko puhuneet asiasta?”

Andromeda toivoi, että olisi voinut halata Rocketia juuri nyt. Jos se olisi saanut olon edes hieman paremmaksi, edes hetkeksi.
Tuskin.
"O-olemme..."

Helia sipaisi siskonsa poskea hellästi.
”Kerro vain Roo.”

Andromeda nyyhkäisi ja hikkasi, ja yritti pyyhkiä kyyneleitä pois silmistään.
"E-en minä v-voi t-tappaa sitä..."
Eikä Wesley vaatinut sitä. Ihana, kiltti Wesley, joka hänen vastuuttomuutensa vuoksi oli pulassa.

Tavallaan se helpotti. Sisko ei ollut niitä jotka tekivät typeriä ja vain hankkiutuivat virheestä eroon. Samalla se tarkoitti jotakin muuta.
”Oletteko sitten.... ajatelleet mitä? Kun on silti vaihtoehtoja.”

Andromeda nielaisi ja pyyhki silmiään, niin että poskipäät hinkkautuivat punaisiksi.
"En minä tiedä", hän myönsi onnettomana. Hän tiesi, ettei halunnut... vain hankkiutua lapsesta eroon. Joskus hän epäili, että äiti olisi halunnut tehdä hänen kohdallaan juuri niin. Lyhyet keskustelunpätkät, joita ei ollut ollut tarkoitettu hänen korvilleen.

Helia tiesi ne samat keskustelut.
"... Rooroo, kerro minulle. Olen tässä. Wesleykin on vierelläsi."

Andromeda hikkasi.
"En minä halua, että se... että se joutuu johonkin huonoon perheeseen tai... tai jotain..."
Typerys. Täysi typerys.
"M-minä olen niin pahoillani..."

Helia nyökkäsi.
”Tiedäthän mitä se tarkoittaa?” Hän kuivasi kyyneliä siskon poskelta.
”Ei ole syytä olla.”

Helian ystävällisyys uhkasi saada Andromedan itkemään vain entistä pahemmin.
"T-Tiedän..." hän vakuutti, pyyhkäisten silmiään.
"H-halusin vain... M-minä olisin jatkanut opiskeluja ja..."
Mutta nyt hän oli itse pilannut oman tulevaisuutensa.

Isoveli pudisteli päätään.
”Voithan sinä aloittaa? Käydä syksyn, olla kevään poissa ja kesän. Palata sitten seuraavana syksynä?” Hän ehdotti varoen.

Andromeda nyyhkäisi ääneen. Sitten kävisi taas niin kuin edellisellä kerralla. Ja hän epäonnistuisi, taas. Hän oli ollut idiootti, kun oli ylipäätään hakenut yliopistoon, ei siitä koskaan tulisi mitään.
"Minä pilasin taas kaiken... Pilaan aina kaiken..."

Helia pudisteli päätään.
"Hei, Rooroo. Et pilannut vielä mitään. En... hyvä on, en ole ylpeä tästä, mutta tiedätkö mistä olen? Siitä ettet pidä helpointa ratkaisua ratkaisuna." Sisko arvosti elämää, se oli helialle tärkeä asia. Ja lapsi edes oli poikaystävän.

Andromeda hikkasi ja pudisti itsekin päätään. Jos hän ei olisi niin toivottoman typerä, hän olisi ehkä voinut saada elämänsä kuntoon. Ehkä hän edes kerran olisi voinut näyttää Helialle, että oli jotakin muutakin kuin pelkkä taakka.
Mutta sitä oli myöhäistä ajatella nyt. Hän oli jo sotkenut asiansa.
"E-en halua, e-että sinun pitää huolehtia..."

Helia pudisteli kevyesti päätään.
”Roo, en minä huolehdi. Tai toki huolehdin, mutta minä myös uskon sinuun.” Pakko se oli.

Andromeda oli itkenyt itsensä siihen pisteeseen, että alkaisi kohta voida uudelleen pahoin ihan vain kaikesta itkemisestään.
"E-en halua, että... että alat voida taas huonommin... Minä halusin olla kiltti tyttö, ihan oikeasti halusin..."

Helia pudisteli päätään.
”En ala tämän takia voida huonommin. Roo, kaikki järjestyy.”

Andromeda halusi uskoa sen. Todella halusi.
Mutta hän tunsi silti pilanneensa kaiken. Ei vain omaa elämäänsä, vaan myös Wesleyn.
Hän niiskaisi ja hikkasi hieman hiljempaa.
"K-koirat varmasti tahtoisivat jo juoksemaan..."

Helia nyökkäsi pehmeästi.
"Mennään." Hän nousi ja istui kuskin paikalle. Sormet nakuttelivat mietteliäästi rattia. Perillä hän parkkeerasi auton ja nousi päästämään koirat, vetäen siskon kainaloonsa.
"Olette puhuneet Wesleyn kanssa?"

Rocket ynisi levottomana takapenkillä koko matkan, ja heti ulos päästessään kiersi Andromedan luo, painaen kylmää kirsuaan hänen kämmentään vasten. Myös Vega yritti osallistua, omalla hölmöllä tavallaan röhisten ja etutassujaan maata vasten tampaten.
"Joo..." Andromeda vastasi hiljaa.
"Sen jälkeen kun... Kun kävimme lääkärissä."

Helia nyökkäsi ja prosessoiden tietoa.
"Ja hänelle tämä on ok?" Enemmän kuin ok. Wesley oli luvannut että katsottaisiin yhteinen asunto tai talo.

Andromeda hätisti Rocketin hellästi luotaan. Nyt oltiin ulkoilemassa, koirien piti saada juosta kaikessa rauhassa. Ei niiden tarvinnut joutua lohduttamaan häntä.
"Paremmin kuin minulle. Hän puhui asunnostakin..."

"Asunnosta?" Helia tunsi helpotuksen. Wesley selvästi... ajatteli asiaa.
"Eli hän muuttaisi kanssasi yhteen?"

"Niin."
Andromeda oli ollut hirveän ylpeä omasta kodistaan. Siitäkin huolimatta, että muutto oli ollut vaikea, ja että hän välillä ahdistuikin yksinään.
"Minä... Minua vain pelottaa."

Helia veti siskoa tiukemmin kylkeensä.
"Mikä pelottaa?"

Andromeda nojautui Heliaa vasten.
"Kaikki", hän vastasi hiljaa hikaten.
"Minä pilaan kaiken, Wesleyn elämä on kamalaa, enkä minä o-osaa huolehtia..."
Ei hän osaisi huolehtia avuttomasti ihmisenalusta. Lapsesta. Hän pudottaisi sen tai hukuttaisi vahingossa kylpyammeeseen.

Helia puraisi huultaan. Niin. He eivät varmaan voisi adoptoida kahta lasta samaan aikaan.
"Hei, Roo, kuule... Tiedän että pelkäät mutta sinun ei ole pakko. Muista se."

Andromeda nielaisi.
"Minä en halua, että se ajattelee... että sitä ei haluttu."
Hän ei halunnut, että lapsi joutuisi koskaan kyseenalaistamaan sen, että se oli tärkeä. Sillä tavalla, kuin he olivat joutuneet tekemään niin monesti lapsuudessaan.

Helia ymmärsi sen niin hyvin.
"Tiedän, mutta Roo, myös adoptoineet vanhemmat varmasti rakastaisivat lasta. Sinun ei ole pakko jos koet ettet pysty."

Tietenkin adoptoineet rakastivat lapsiaan. Ainakin suurimmaksi osaksi. Andromeda todella toivoi niin.
Mutta silti hän ei voinut karistaa tunnetta siitä, että lapsi voisi ajatella, etteivät sen oikeat vanhemmat olleet halunneet sitä. Että se oli jotenkin... viallinen.
Vega oli löytänyt oksankarahkan, jota heristämällä se yritti innostaa muita leikkiin.
"Minä en haluaisi muuttaa minnekään kauas."

Helia vilkaisi Andromedaa.
"Hexhamissa on oikein kohtuullisen hintaiset talot." Helia huomautti siskollensa.
"Se olisi ihan yhtä lähellä kuin nyt."

Vega ravasi kunniakierroksen keppinsä kanssa ja sai Rocketin viimein innostumaan. Huskymix päästi riemukkaan kiljahduksen ja ampaisi karkuun tavalla, joka sai hienostuneen Dessin tuhahtamaan - se olisi varmasti pyöräyttänyt silmiään, jos olisi voinut.
Andromeda pureskeli huultaan.
"Muuttaminen oli viimeksikin ihan kamalaa."
Kun hän oli muuttanut pois Helian luota.

Helia vilkaisi Dessiä ja pyöräytti silmiään salukin puolesta. Tosin koiralle itselleen. Diiva.
"Niin muutit pois luotani. Mieti, nyt muutat yhteen poikaystäväsi kanssa. Rakkaan ihmisen kanssa yhteen. Et pois kenenkään luota." Hän yritti lohduttaa siskoa.

Dessi oli vakaasti sitä mieltä, että Helia oli pyöräyttänyt silmiään ihan vain vahvistaakseen sen viestiä. Kuten diivat yleensäkin, se oletti koko maailman pyörivän sen luisevan ahterin ympärillä.
Andromeda pyyhkäisi silmiään hihansuuhun, nenäkin vuoti.
"Mitä jos minä olen ihan kamala, ja Wesleystä on kamala asua minun kanssani?"

Oikein sievän koiran luiseva ahteri, mutta Dessi olisi voinut olla joskus hieman enemmän koira.
"Hän tuskin ehdottaisi sitä muuttamista."

Andromeda oli alkanut pureskella peukalonkynttään.
"Jos hän ei vain tiedä, millainen minä olen?" hän vetosi hiljaa, ja katsahti isoveljeään huolissaan.
"Minä olen... Jos minä vaikka sekoan taas, ja lukitsen itseni kylpyhuoneeseen itsekään tai..."

Helia otti siskon kädestä kiinni. Ei pureskella kynsiä, jooko?
"Hei, älä mieti tuollaisia. Andy, hän välittää sinusta niin paljon että ehdotti yhteenmuuttoa ja haluaa huolehtyia sinut. Aloitte seurustella kun olit osastolla. Hän tietää kaiken."

Wesley välitti hänestä niin paljon.
Oli lähellä, ettei Andromeda purskahtanut uudelleen itkuun. Häntä tuntui itkettävän koko ajan, eikä hän ollut aina edes varma, mistä itku tarkalleen ottaen johtui.
"Minä en osaa edes laittaa ruokaa. Poltan aina kaiken, tai jätän raa'aksi. Enkä minä pidä parsakaalista..."

Helia pärskähti nauruun.
”Wesleyhän osaa? Ja ei kaikesta tarvitse pitää, pöljä.” Olisihan se mukavaa jos sisko söisi monipuolisemmin mutta pieniä askelia.

Andromeda räpäytti silmiään, kun Helia alkoi nauraa.
"No mutta pakottavat kuitenkin syömään kaikkea kamalaa..." hän vetosi huuliaan mutristaen.
Ja Wesley oli myös nirso. Ei niin nirso, kuin hän, mutta silti...

Helia kurtisti kulmiaan. ketkä pakottvat?
"Siis ketkä pakottavat?" Ei hän nyt oikein ymmärtänyt siskonsa ajatusketjua.

Andromeda nielaisi.
"No lääkärit tai hoitajat, tai... En minä tiedä, kenen luona käyn. Kun pitää seurata."
Seurata, että sillä oli kaikki hyvin.

"Eivät, kunhan kaikki on hyvin. Jos et laihdu tai kaikki on muuten hienosti. Ja sama seuraaminenhan siinä olisi vaikka antaisit adoptioon. Minä uskon että pärjäisitte." Wesley tuntui tekevän siskolle hyvää.

Adoptio.
Pelkkä sana sai Andromedan nyrpistämään nenäänsä. Se tuntui sanalta, joka oli varattu sellaisille lapsille, joita vanhemmat eivät halunneet. Asia ei ollut mustavalkoinen, mutta hän ei mahtanut mitään tunteelle.
"Wesleyn vanhemmat eivät varmaan tahdo olla missään tekemisissä enää..."

Helia nyrpisti nenäänsä.
”Se tuskin on suuri menetys.” Hän huomautti pehmeästi.
”Saatte tukea muualta.”

Andromeda mietti hetken.
"Ei, ei ole", hän myönsi sitten ja nyrpisti nenäänsä. Wesleyn vanhemmat olivat kammottavia. Hirveitä, hirveitä ihmisiä.
Vega oli rynnätä heidät kumoon pinkoessaan keppinsä kanssa menemään. Tosin nyt se oli löytänyt keppinsä seuraksi toisen, ja yritti mahduttaa molemmat suuhunsa.
Olo oli hetken melkein kotoisa.

Helia pudisteli päätään Vegan idiotismille. Pönttö koira. Se ei koskaan vielä ollut saanut keppiä suuhunsa.
"Minä olen tässä. August myös. Wolfie. Muriel."

Vega oli optimisti. Se, että se ei ollut vielä koskaan onnistunut jossakin, ei tarkoittanut, ettei se onnistuisi tällä kertaa. Oliko sillä väliä, vaikka näytti idiootilta, kun yritti?
Andromeda nielaisi ja vilkaisi Heliaa.
"Ethän sinä vihaa minua, vaikka... vaikka olisin joskus vähän tyhmä?"

”En vihaa.” Hän lupasi hymyillen. Ei koskaan.

Andromeda pureskeli huultaan, samalla kun Vega näytti viimein onnistuvan yrityksessään ja ampaisi ylpeänä liikkeelle kahta keppiä suussaan kantaen.
Se oli aina tiennyt, että jonakin päivänä onnistuisi.
"L-luuletko, että Wolfie on vihainen?"

Helia pudisteli päätään.
”ei sinulle. Wesleylle... voi olla.”

Andromeda kurtisti hieman kulmiaan.
"Wesleylle?" hän toisti hämillään samalla kun Vega löysi jonkinlaisen vanhan lammikon ja loikkasi suoraan kuraiseen veteen.

”Hän se mies jonka takia pikkusisko on raskaana.” Voisi olla ettei isoveli ottaisi asiaa yhtö rennosti kuin hän otti.

Andromeda mutristi suutaan.
"Ihan yhtä lailla se oli minunin syyni. Tai ehkä enemmänkin..."
Hänen suunsa mutristui lisää. Hän oli se idiootti, jonka olisi pitänyt huolehtia siitä, että pillerit tulivat syödyiksi. Tai hankkia parempi ehkäisymenetelmä, sellainen, joka ei olisi pettänyt vain tyhmän pään vuoksi.

”Ei isoveljesi silmissä. Hyvä jos Wolfie osaa ajatella sinua aikuisena.” Helia tiesi paremmin, mutta syyttely ei auttanut ketään. Ei yhtään ketään.

Toisinaan Andromedasta tuntui, ettei hän itsekään nähnyt itseään aikuisena. Mutta sellaisille tunteille ei pian olisi tilaa.
Ol parempi olla ajattelematta liian tarkkaan. Edes pienen hetken vielä.
"Wesley joutuisi muuttamaan pois farmilta."

Helia hymyili hieman.
”Hän puhui siitä joskus muutenkin kun istuttiin iltaa. Ei kuulemma ole hänen juttunsa.”

Andromeda vilkaisi Heliaa kuin yrittäen päättää, sanoiko veli niin ihan vain häntä lohduttaakseen.
"Hänen työmatkansa pitenisi", hän vetosi, pureskellen huultaan sanojensa välissä.
"Ja pitäisi olla tilaa freteille ja siileille ja Paville… Ja pesukarhuille..."

”Hei, kuule. Hän on varmaan tarjoutuessaan ajatellut näitä asioita jo. ” helia lohdutti hellästi.

Todennäköisesti. Wesley ajatteli tällaisia asioita etukäteen, toisin kuin hän.
Andromeda tunsi, ettei itku ollut kaukana. Taaskaan.
"Tulisitko sinä käymään meidän luonamme?"

Helia vilkaisi siskoaan hölmönä.
”Tietenkin tulisin! Hölmö.” Ei häntä mikään poissakaan pitäisi.

Ajatus lohdutti Andromedaa, vaikka hän ei ollutkaan täysin varma siitä, mistä huoli oli alun perin edes ilmestynyt. uusia huolenaiheita tuntui ilmestyvän nykyään jatkuvasti.
Hän vislasi terävästi Vegalle, joka oli ehtinyt pinkoa hieman liian kauas.
"Pitäisiköhän meidän kääntyä takaisinpäin?"

Helia nyökkäsi.
”Ehkä tai kohta nämä riehaantuvat vapaudesta liikaa.” Mies kääntyi kun oli paimentanut lauman kohti oikeaa suuntaa.

Vega kiersi heidän luokseen laajassa kaaressa, Rocket kulki maltillisemmin lähellä ja tarkkaili emäntäänsä lempeästi, valmiina auttamaan, mikäli ahdistus iskisi.
Andromeda kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Pitäisikö minun opetella ajamaan autoa?"

Helia kääntyi katsomaan siskoaan.
”Ei ajokortista haittaa ole.”

Andromeda vilkaisi veljeään. Ei kai ollut, ellei sattunut olemaan sellainen kuin hän. Autolla oli pelottavan helppo ajaa... seinään tai jotakin.
"Wesleyn ei tarvitsisi aina kuskata minua."

Siinä mielessä se oli helpotus.
”Voisit ajatella asiaa. Jos se tuntuu hyvältä niin kokeilen.

Andromeda nyökäytti päätään. Hän ei haluaisi olla taakka, mikäli Wesley todella haluaisi muuttaa saman katon alle. Hän voisi edes huolehtia omista menoistaan, ehkä joskus käydä hakemassa miehenkin jostain.
Ajatus sai hänen poskensa punehtumaan ilahtuneesti.
"Voi olla, että olen liian tyhmä sellaiseen."

”Et ole. Ei se siitä ole kiinni.” Helia lohdutti hellästi hymyillen.

Andromeda ei ollut asiasta aivan yhtä varma. Ajaessaan polkupyörällä hän ei voinut aiheuttaa suurta vahinkoa, mutta entä autolla?
Sitä pitäisi miettiä.
Vega lähti uudelle kunniakierrokselle jälleen uuden kepin kanssa.
"Voisinko minä tulla joku päivä käymään?"
Hän oli ujostellut vierailuita siitä saakka, kun Helia oli muuttanut yhteen Augustin kanssa. Wesleyn kanssa oli helpompi käydä, mutta yksin.

Helia vilkaisi siskoaan.
”Tietenkin. Ilmoita milloin. Niin keksin jotain syötävää.”

Andromedan tapauksessa se olisi joko helppo tai vaikea tehtävä, näkökulmasta riippuen. Hän nirsoili melkein kaikesta, mutta oli täysin tyytyväinen pelkkään paahtoleipään - kunhan reunat oli leikattu pois.
"Minä ilmoitan", hän lupasi.

Helia oli tottunut siskon syömiseen ja sen oikkuihin. ”Hyvä. Ei käy että tulisit ja en ruokkisi sinu.”

Andromeda hymyili. Ja koska kyseessä oli Helia, hänellä ei ollut mitään syytä peittää suutaan tai painaa katsettaan piilottaakseen ilmettään.
Hetken tuntui melkein siltä, että kaikki voisi olla hyvin.
"Minun pitää varmasti opetella kokkaamaan... Jotain muutakin, kuin palaneita keksejä. Voin ruokkia sitten sinut, kun tulen käymään..."

Helia hymyili pehmeästi.
"Tehdään ruokaa yhdessä kun tulet? Voin opettaa." Se oli ehkä jotakin minkä opettamiseen hän ei ollut nähnyt suurta vaivaa.

Andromeda mietti asiaa hetken.
"Joo", hän vastasi lopulta, varovasti hymyillen. Helia ei hermostuisi, vaikka hän olisi hölmö, eihän?
"Minä en kyllä ole kovinkaan hyvä oppilas..."

”Sitten meillä on ainakin hauskaa.” Helia totesi hymyillen. Ei se ollut niin vakavaa.

Hymy nykäisi Andromeda suupieltä hieman ylemmäs.
"Sinä olet ihana", hän vetosi veljelleen, ja todella tarkoitti sanojaan.
Kyyneleet nousivat silmiin varoittamatta.
"Minulla oli sinua niin ikävä..."

Helia veti siskoa kainaloon kävellessään.
”Minullakin sinua, usko pois. Kaipasin sinua paljon.” Helia ei ollut viettänyt ikinä niin kauan ilman siskoaan.

Andromeda niiskaisi ja pyyhki silmiän. Hän tiesi, että Helialla oli nyt oma elämänsä, ja hänellä oli omansa, mutta veli oli hänelle silti aivan uskomattoman tärkeä.
Tuntui melkein kurjalta, että he olisivat pian autolla.
"Minäkin sinua ihan hirveästi..."

”Ja nyt voimme taas elää normaalisti, nähdä kun haluamme ja soitella kun halumme.” Helia muistutti hymyillen. Heillä meni nyt molemmilla yllättävän hyvin.

Niin hyvin, että se oli melkein pelottavaa. Melkein kuin lupaus siitä, että jokin menisi kohta pieleen. Vaikka ehkä raskaus laskettiin, niin että se tasapainottaisi heille hetkeksi onnen?
"Niin..." Andromeda myönsi.
"Saanko soittaa sinulle heti illalla? Vaikka nähtiinkin..."

Helia nauroi ja painoi suukon siskonsa päähän.
”Tietenkin saat, kultapieni. Saat aina soittaa.” Helia avasi auton ovet ja paimensi koiria autoon.

Andromeda tiesi sen, mutta silti hän tunsi syyllisyyttä aina, kun häiritsi Helian elämää. Niin kamalaa kuin se olikin myöntää - eikä hän oikeastaan edes varsinaisesti myöntänyt edes itselleen - oli ollut jossakin määrin helpompaa, kun heillä ei ollut kummallakaan ollut muuta elämää kuin toisensa.
Mutta eivät asiat kai voineet pysyä sellaisina ikuisuuksia.
Kun koirat oli saatu autoon, jopa ylikierroksilla käyvä Vega, Andromeda kipusi etupenkille.
"Olisiko kamalasti vaivaa, jos ajaisit farmin kautta?" hän pyysi, nykäisten hihansuutaan. Wesleyllä oli kai vapaailta, hän oli melko varma, että oli.

Helia vilkaisi siskoaan ja pudisteli päätään.
”Ei. Otatko koirat sinne?” Hän voisi myös ottaa ne luokseen, ei se olisi ongelma.

Andromeda vilkaisi takapenkille, missä Vega oli tavallinen ylivilkas itsensä. Rocket nyt olisi vielä mennytkin, mutta Vega aiheuttaisi vielä yleistä järjestyshäiriötä.
"Jos... Jos viitsisit?"

”Viitsin minä. Meillä on pihaa missä touhuta ja haette sitten vaikka Wesleyn kanssa ne meiltä.” Helia lupasi hymyillen. Hän uskalsi ottaa Rocketin kun sisko olisi muiden ihmisten ympyröimä.

Andromeda hymyili niin, että hieman vinot kulmahampaat välähtivät suupielistä. Estotta. Wesleykin oli päässyt näkemään hymyn muutaman kerran.
"Olet ihana."

”Ole hyvä.” Helia käänsi auton kohti farmia. Wesley teki siskolle hyvää.
”Emme me pariin koiraan kuole ja muistuttaapa Dessiä siitä ettei aina ole auvoa ja rauhaa. Niin, sinä, puikkonokka.” Mies irrotti toisen käden ratista napatakseen kiinni etupenkeille kurottelevan salukin kuonosta.

Puikkonokka tuhahti, ja olisi pyöräyttänyt silmiään jos olisi voinut. Se tiesi, tai ainakin oletti olevansa talouden prinsessa, riippumatta siitä, kuinka monta koiraa ympärillä pyöri.
Isin oma lellikki.
"Me tulemme hakemaan pojat sitten", Andromeda vastasi, ja kipristi odottavasti varpaitaan, kun tuttu tienhaara lähestyi.

Helia ajoi farmin portille asti ja halasi siskoa sitten keskikonsolin yli.
"Olet sisko rakas. Muista se. Ja ilmoita kun tulette, teen jotain syötävää." Veljestä alkoi tulla Muriel.

Andromeda painoi nopean suukon veljensä poskelle.
"Minä ilmoitan", hän lupasi, ennen kuin käännähti vilkaisemaan takapenkille.
"Äiti menee, hei hei", hän ilmoitti koirille ja kipusi vasta sitten ulos autosta.
Äiti menee. Se kuulosti juuri nyt hyvin, hyvin oudolta.