Step out of the shadows, there's no need to be ashamed

Perjantai 27. lokakuuta 2017 - iltapäivä, Head to Tails-lemmikkitarvikeliike, Hexham

Ei Hexhamiin ollut pitkä matka, mutta silti koukkaus kauppareissun jälkeen ärsytti.
"Nietzsche, lopeta. Pääset mukaan. Taskuun siitä. Älä pure valjaita senkin karvainen taskumato." Wesley pihisi, astellen kohti tuttua liikettä. Kello kilahti oven auetessa ja fretti sujahti taskusta olalle  

Hieman ennen Wesleyn saapumista se helvetillinen pahvilaitos oli päättänyt romahtaa kasaan. Sellaisella räminällä, että Andromeda oli ollut sydänkohtauksen partaalla.
Hän oli kyyristynyt kasaamaan pahvimainosta takaisin paikalleen, kun kuule oven käyvän. Nainen suoristautui ja käännähti ympäri.
"Tervetul...oa."
Näätämies. Hän nykäisi hämillään turkoosin villapaidan helmaa.

Wesley hymyili naiselle, siirtyen suoraan kissojen kuivaruokien luo. Se edellinen oli ollut hieman liian rasvaista Pavloville, eli pitäisi keksiä joku uusi... hmm.

Andromeda loi nopean katseen kohti takahuonetta, mutta tietenkin veljenkuvatus pysyi piilossa, eikä ainakaan tulisi esiin jos näkisi, että asiakas oli Näätämies.
Ei auttanut kuin siirtyä itse lähemmäs, katse turvallisesti kissanmuonassa.
"Voinko auttaa?" hän kysyi ystävällisesti. Niin kuin asiakaspalvelijan oletettiin tekevän.
"Ajattelinkin, että saattaisit tulla hakemaan kissanmuonaa pian."
... Ei.

Wesley oli hakenut säännöllisesti noin kilon pusseja kuukauden välein. Hän ei pitänyt ihmeellisenä että nuo tiesivät odottaa milloin hän tulisi.
"Ai? Ja kiitos. Olisiko jotain vähärasvaista? Pavlov alkaa muistuttaa päärynää."

No niin, hienoa, Andy. Nyt mies varmasti piti häntä hölmönä.
Sydän hakkasi taas kylkiluiden kehikkoa vasten ja Andromeda tunsi vastustamatonta halua paeta. Sen sijaan hän kyykistyi tutkimaan pussien rivejä, naurahtaen Näätämiehen huomiolle Pavlovista.
"Voi ei, se taitaa tosiaan pitää ruuasta", hän hymähti ja puristi hihaa nyrkkinsä sisään.
"Tämä merkki on ainakin ollut todella suosittu, mutta jos saan suositella, niin tässä toisessa on paremmat ravintoarvot."

"Se elää syödäkseen." Se tuntui olevan haisunäätien ongelma keskustelupalstoista päätellen. Mies kyykistyi katsomaan jälkimmäiseksi mainittua pussia ja hymyili hieman.
"Tämä vaikuttaa hyvältä. Tuota... Onko teillä kestäviä aktivointileluja? Sis todella kestäviä."

Andromeda oli hyvin tietoinen siitä, että mies oli yhtäkkiä kyykistynyt hänen vierelleen. Jos hän huojahtaisi hiukankin, heidän käsivartensa koskettaisivat toisiaan.
Nainen nielaisi ja yritti pitää hymyn kasvoillaan.
"Mitä kaikkea olet jo kokeillut?" hän kysyi, uskaltamatta irrottaa katsettaan edessään olevasta pussista, jonka kyljessä virnisteli kammottavan vääristyneeksi muokattu kissa.

"Umm... Ei mitään muistikuvaa. Ei mitään pehmeää tai puista. Ne tulevat fretille ja ketulle." Mies ainakin ajatteli kokeilla jonkun järkevän tekemisen antamista Minervalle. Sanoisi Knox mitä tahansa.

Se sai Andromedan vilkaisemaan Näätämiestä silmäkulmastaan.
"Oh, sinulla on kettukin?" hän kysyi yllättyneenä, tunsi punastuvansa ja suoristi nopeasti selkänsä pyyhkäisten kämmeniä villapaitansa helmaa vasten.
"Meillä on täällä aika hyvä valikoima aktivointileluja. Ehkä pallo tai pyramidi voisi toimia? Meillä on myös muutama muovinen aktivointipeli, joita voisi kokeilla."

"Ah, ei se ole minun. Se on pomoni ja asun työkavereideni kanssa, joten... Noh, kärsin siitä että sillä on energiaa kuin tuhannella salamalla." Wesley naurahti pehmeästi.
"Muovinen ehdottomasti. Onko kovasta muovista tehtyä, yksiosaista palloa? Sitä Minerva ei ehkä rikkoisi. Voisin ottaa niitä isomman ja pienemmän, jos on?"

Näätämies ei siis asunut yksin, vaan ilmeisesti jonkinlaisessa kimppakämpässä.
Andromeda ei ollut varma, miksi asia edes kiinnosti häntä. Ei halunnut myöntää, että se kiinnosti.
"Onko se siperialaista kantaa?" hän kysyi ja johdatti samalla miehen oikean hyllyn luo.
"Nämä pallot on suunniteltu rajuja leikkejä silmälläpitäen, joten väittäisin niiden olevan turvallisia myös ylienergiselle ketulle ja fretille."

"Taitaa olla. En muista muuta kuin sen että se on seinähullu pallo täynnä energiaa ja rakkautta." Wesley katsoi palloa, ojentaen sitä haisteltavaksi Nietzschelle.
"Mitä sanot Nietzsche? Malttaisitko pitää sen ehjänä ja lopettaa tyynyjeni syönnin, hmm?"

Andromeda havahtui vasta nyt siihen, että frettikin oli mukana.
"Oh, sinäkin olit päässyt tänään mukaan", hän tervehti otusta ja hymyili.
"Se on päättänyt pistää paikkoja remonttiin?"

"Se saattoi repiä jälleen yhden tyynyn palasiksi." Wesley myönsi pehmeästi hymyillen. Mies katsoi frettiä, ehtimättä estää kun se loikkasi Andromedan syliin, tunkien nuuskuttelemaan tuon korvantauksia järjettömällä nopeudella.
"Oh! Anteeksi, se on vähän kuriton otus, se rakastaa kaikkia ja ei käsitä etteivät kaikki pidä näädistä..."

Taivaan kiitos Andromedalla oli nopeat refleksit ja hän sai fretin napattua kiinni - vaikkakin putkinäätä jatkoi matkaa suoraan hänen hartialleen.
Se nauratti väkisinkin, kylmä kuono ja tuhina korvaa vasten.
"Hei, hei, olen pessyt korvantaukseni jo", hän vakuutti ja rapsutti näädän valkeaa karvaa.
"Ei se mitään, onneksi minä rakastan niitä."

Wesley hymyili, kohottaen kevyesti kulmiaan.
"Oikeasti? Yksi kämppikseni vihaa niitä, Kuulemma haisevat ja ärsyttävät kun ovat vapaana." Oliko se ihme että Pearl valitti jostakin?

Andromeda kurtisti kulmiaan ajatukselle.
"No, kaikki eivät voi tykätä kaikesta. Mutta silti, aika törkeästi sanottu."
Hän rapsutti frettiä hieman lisää, ihan vain, koska tunsi pahaa mieltä tämän puolesta.
"Ihana haisuli sinä olet... Oh, Pavlovin kuva on muuten saanut valtavasti tykkäyksiä."

"No haiseehan se vähän." Wesley myönsi, mutta kaikkeen tottui ja ei se haissut ihan kamalalta.
"Ai? Onko? Sitä saa kuvata useammin. Etenkin jos Pavlov saa herkun palkkioksi."

"Mutta ei nyt niin mahdottomasti", Andromeda puolusti frettiä ja rapsutti sitä vähän lisää. Eihän eläin sille mitään voinut, ja ihmisen tehtävähän se oli pitää tilat puhtaina.
Näätämiehen sanat saivat hänet punastumaan.
"Mm, mutta ei ihme, Pavlov on ihana... Olisi hienoa kuvata sitä joskus kunnon kameralla."

Wesley mietti hetken.
"Haluaisitko? Jos saisin antaa ne käyttöön lemmikkihaisunäätien yhdistykselle, suostuisin mielelläni. Tietty kuvaaja mainittaisiin."

Andromeda tunsi jäätyvänsä hetkeksi täydellisesti, sydän alkoi takoa nopeampaa, ja hän pelkäsi, että kohtaus iskisi tässä ja nyt.
"To-totta kai niitä saisi käyttää", hän sai lopulta änkytettyä, posket kuumottaen.
"Se olisi hienoa. Pavlov on upea."

"Oikeasti? Kiitos. Se olisi mahtavaa." Wesley ei ottanut frettiään pois naisen sylistä, tietäen että se olisi turhaa. Jos Nietzsche halusi, se loikkaisi naisen syliin takaisin.

Voi Luoja... Andromeda epäili, että saattaisi koska tahansa havahtua hereille. Tällaista ei tapahtunut hänen elämässään. Valokuvauskeikkojen sopiminen oli jotakin, mitä tapahtui normaaleille ihmisille, ei hänenkaltaisilleen alennuskorista poimituille.
"O-oikeasti. Tuota, jos vaikka saisin puhelinnumerosi? Voisi sopia paremmin aikatauluista ja katsoa, missä olisi paras kuvata..."
Voi apua!

Wesley nyökkäsi, kaivaen puhelimensa esiin.
"Anteeksi, en muista edes omaa puhelinnumeroani. Muutin Saksasta takaisin Englantiin ja numero vaihtui." Mies tarjosi syytä eleelleen hymyillen, ojentaen puhelintaan naiselle.
"Olen muuten Wesley. Jos tarvitset nimen kontakteihisi."

Andromedan käsi melkein tärisi, kun hän otti puhelimen vastaan ja alkoi näppäillä siihen numeroaan.
"Sinä asuit Saksassa?" hän totesi yllättyneenä, ja arpoi hetken, minkä nimen kirjoittaisi numeronsa yhteyteen.
Näätämiehellä oli nimi. Wesley.
Lopulta nainen päätyi Andromedaan - ehkä hän halusi vain erottua - ja ojensi puhelinta ujosti takaisin miehelle. Wesleylle.
"Tässä."

"Olin töissä Berliinin eläintarhassa eläintenhoitajana." Wesley selitit hymyillen. Hän otti puhelimen ja työnsi sen takaisin taskuunsa.
"Kesällä sain työn Englannista niin tulin tänne."

"Kuulostaa hienolta. OIen käynyt joskus Berliinissä."
Tosin veljen konserttimatkalla. Se taisi olla se kerta, kun heidät unohdettiin taas yhdelle huoltoasemalle, tai ehkä sittenkin se, kun hän sairastui vatsatautiin kesken matkan ja oli kuivua olemattomiin.
Andromeda puraisi huultaan, mietteliäänä.
"Et kai sinä työskentele Norwood Farmilla?"

Wesley meni hieman vaikeaksi. Ei kai? Oliko siinä jotain pahaa?
"Kyllä."

Andromeda naurahti ja painoi käden otsaansa vasten.
"Voi että minä olen hidas!" hän puuskahti ja pudisti päätään, unohtaen hetken jopa nolostella. Sydän hakkasi, mutta hän puski muistot pois mielestään.
"Olethan sinä puhunut, että olet eläintenhoitaja, ja työnantajasi ketusta ja ties mistä muusta. En vain osannut yhdistää aiemmin."
"Ei se mitään. En varsinaisesti mainosta sitä. Jään hieman kollegoideni varjoon, joten..." Wesley ei kouluttanut ja omien lemmikkiensä takia ei juurikaan halunnut matkustella.
"Vaikka ovathan Norwoodin eläimet hienoja."

Andromeda tuhautti nenäänsä.
"Usko pois, varjopaikka on minulle hyvin tuttu", hän totesi ja tunsi taas punastuvansa.
"Mm, oliko sinulla muuten muuta? Kissanruoka ja sitten nämä aktivointipallot?"

"Voisin ottaa noita muovisia aktivointipelejä vielä, kaksi eri tasoista. Ei kai muuta. Jos nyt olisi kaikki hetkeksi " wesley hymähti.
"Ilmoitatko milloin sinulle sopisi kuvata? Katson miten olen töissä."

Andromeda jätti sanomatta, ettei häntä ollenkaan haittaisi, vaikka Näätämies - Wesley - tulisikin pian käymään uudestaan. Ja tunsi itsensä saman tien typerykseksi. Fretti yhtä olallaan hän kumartui poimimaan aktivointipelit pallojen seuraksi ja kiikutti ne kassalle kissanruokasäkin seuraksi.
"Minun täytyy kysyä veljeltäni työvuoroista", hän totesi ujosti, lukiessaan viivakoodeja.
"Voin laittaa sinulle sopivat päivät viestillä, katsotaan, jos vaikka osuisi yhteen?"

"Laita vain. Nietzsche, tiedän että jäisit mielelläsi repimään säkkejä auki täällä, mutta tules tänne." Hän kurottautui hellin käsin nostamaan fretin syliinsä.

Andromeda ojensi kättään, niin että fretti pääsisi kipittämään sitä pitkin takaisin Wesleyn hartialle.
"Olen pahoillani, mutta meillä ei taida olla nyt ruokasäkinrepijälle työpaikkaa auki", hän totesi ja vilkaisi miehen suuntaan hiustensa lomasta. Sydän hakkasi aivan liian kovaa, hän ei pitänyt siitä alkuunkaan! Hän kaipasi veljeään, tämän rauhoittavaa ääntä.
"Mutta lupaan kyllä ilmoittaa, jos sellainen joskus päätetään avata... Kerrothan sitten, kuinka aktivointilelut toimivat?"

"Minä kerron. Voin vaikka ottaa kuvia, jos haluatte jakaa niitä kaupan someissa." Wesley lupasi hymyillen. Hän vilkaisi olkapäälleen kipittänyttä frettiä, ottaessaan muovikassin käteensä.
"Nietzsche, sano heippa. Heippa. Sano heippa." Fretti nousi takatassuilleen ja heilutti molempia etukäpäliään Andromedaa kohti.
"Hieno poika. Nähdään taas ja ilmoittele kuvausajoista." Wesley lähti kohti autoaan, ennen kuin pakasteet sulaisivat autoon.

"Se olisi todella hieno juttu", Andromeda totesi hymyillen. Fretin temppu sai hänen suupielensä nykimään ylemmäs, mutta nainen piilotti hymynsä nostamalla kämmenen suulleen.
"Nähdään, laitan sinulle viestiä mahdollisimman pian!"
Hänen onnistui pitää itsensä kasassa tasan niin kauan, että Wesleyn selkä oli kadonnut kaupan ikkunoiden takaa. Sitten hän vajosi hitaasti kyykkyyn tiskin taakse, käsi yhä suutaan vasten painettuna.

Helia kuuli kellon kilahtavan, kurkistaen takahuoneesta.
"... Rooroo? Kaikki hyvin?" Sisko näytti samaan aikaan siltä että asiat olivat hyvin ja siltä ne eivät olleet.

Andromeda veti syvään henkeä.
"... Näätämiehen nimi on Wesley", hän kertoi veljelleen, hieman tukahdutetusti, pää edelleen polvia vasten painettuna.
"Ja minulla on hänen numeronsa."

Helian kasvot levisivät. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut.
"... Sinulla on Näätämiehen nimi ja numero?" Äänensävyyn hiipi inhottavan isoveljellinen, kiusoitteleva sävy.
"Kerro toki lisää, sisko."

Andromeda mulkaisi veljeään olkansa yli.
"Älä siinä muikistele", hän tuhahti, kasvot punaisina helottaen.
"Kuvauskeikkaa varten. Lupasin ottaa valokuvia Pavlovista kunnon kameralla. Ja sitä varten tarvitsen tiedot työvuoroistani."

"Vuorolista on takahuoneen seinällä, kuten aina, Rooroo." Helia otti pari askelta lähemmäs.
"Kuvauskeikka? Mmmmmm-hmm. Kai tiedät että kuvaamisen jälkeen voi mennä vaikka kahville?"

"Takahuoneen seinällä. Selvä."
Andromeda upotti sormensa hiuksiinsa ja suki niitä hermostuneesti, kohottaen päätään sen verran, että saattoi vetää henkeä.
"Ei hän minnekään kahville halua lähteä. Otan kuvia Pavlovista, ja lupasin, että ne voi julkaista myös Skunkkiyhdistyksen sivuilla."
Ensimmäinen kerta, kun hänen valokuviaan julkaistaisiin muualla kuin eläinkaupan sivuilla. Jos ne onnistuisivat.

Helia katsoi jälleen siskoaan onnesta yllättyneenä.
"Oikeasti? Vau! Onnea sinulle. Ja kysyitkö haluaako hän?"

"No en kai minä nyt sellaista kysy", Andromeda tuhahti ja painoi kädet kuumottaville poskilleen.
"Ei hän kuitenkaan lähtisi. Mutta saan kuvata Pavlovia, se on jo hienoa. Ja oh, hän muuten työskentelee Norwoodin farmilla."

"Ai? Mistä sen sait tietää?" Mies oli selvästi jutellut siskon kanssa enemmänkin.

"Kysyin. Kun hän sattui mainitsemaan olevansa eläintenhoitaja, ja osti aktivointipalloa ketulle. Joka on muuten hänen pomonsa, siperialainen, ehkä."
Andromeda veti syvään henkeä ja suoristautui hitaasti, pudistellen päätään. Puhelimessa odottaisi viesti, jossa olisi Wesleyn numero. Kun hän uskaltaisi katsoa.
"Huimaa..."

"Oh." Kettu. Noilla oli asunnossa hauskoja eläimiä.
"Rooroo tapaa Näätämieeheeenn, Rooroo taapaa Näätäämieeheen." Oli ihan pakko lällätellä ja kiusata. Isoveli.

Andromeda kurtisti kiukkuisesti kulmiaan.
"Lopeta! Höntti!" hän ärähti ja syöksähti veljeään kohti.
"Ja hänen nimensä on Wesley!"

"Okei." Helia yskäisi, ottaen muutaman jättimäisen askeleen kauemmas.
"Rooroo tykkää Wesleystää~"

"Helia!" Andromeda ärisi ja yritti loikata veljensä kimppuun, kietoa kätensä tämän hartioiden ympärille (mikä oli hieman haasteellista, kun otti huomioon heidän pituuseronsa), tai vaikka vain pukata rintakehää.
"En tykkää!"
Pahaiset kakarat.
"Tykkääthän! Tykkäät sinä!" Helia kiusasi, onnistuen väistämään kaiken muun, paitsi sen pukkauksen.
"Au. Vähän hellemmin, olen luiseva."

"Söisit enemmän!" Andromeda sihisi ja yritti pukata veljeään uudelleen.
"Enkä minä nyt vielä tykkää! En edes tunne häntä!"
Eikä hän vieläkään ollut katsonut miestä silmiin.

"Minähän syön." Minkä Helia aineenvaihdunnalleen mahtoi? Lääkitys teki hänestä vielä miltein alati nälkäisen.
"Opit tuntemaan kun vietätte aikaa yhdessä."

"No et tarpeeksi", Andromeda vastusteli. Mutta kun pituutta oli yli kaksi metriä, niin täytyi ruokaa lappaa kuin hevonen, jos halusi kerätä painoa. Nainen huokaisi ja tyytyi lopulta kietomaan kätensä veljensä ympärille halaukseen.
"Mitä minä teen, Helia?"

Helia hymähti, halaten hellästi siskoaan. Noin, ei hän kiusaisi enempää.
"Minkä suhteen?"

"Minun pitäisi tavata Wesley", Andromeda mutisi Helian rintakehää vasten. Minne ihmeeseen hän joutuisi ilman veljeään?
"Mitä jos menen paniikkiin?"

Helia ei halunnut ajatella, missä sisko olisi ollut ilman edes hänen huolenpitoaan.
"Et mene. Älä ajattele sitä noin. Ette tapaa ensimmäistä kertaa."

"No mutta se on eri asia. Kun tiedän, että sinä olet lähellä."
Innostunut kuplinta, jonka ajatus valokuvien ottamisesta oli saanut aikaan, alkoi muuttua hermostuneeksi lepatukseksi.
"En minä voi lähteä hänen kanssaan minnekään!"

Helia vilkaisi takapihalle. Aidan toisella puolella näkyi hallirakennus.
"... Kuvaa hallin luentotilassa? Silloin en ole kaukana."

Andromeda alkoi olla itkun partaalla. Millainen aikuinen ei kestänyt ajatusta, että joutuisi eroon veljestään? Hän pystyi sentään nykyään liikkumaan itsekseen ulkona, mutta silti pelko paniikista teki hänestä säikyn.
Helian ehdotus kuitenkin sai hänet vetämään syvään henkeä.
"... Se voisi toimia. Saisin sinne viritettyä kankaan. Ja proppeja, riippuen siitä, millä tuulella Pavlov on..."

"Niin saisit. Käytä sitä. Ja muista etten koskaan ole puhelinsoittoa kauempana, siskorakas." Helia hymyili hieman.
"Wesleyn seura voisi tehdä sinulle hyvää. Ihminen josta eläimet pitävät, ei voi olla paha."

Andromeda huokaisi hiljaa ja vetäytyi kauemmas, nykien kiukustuneesti otsahiuksiaan.
"Niin. Ei. Ja Pavlov ja Nietzsche vaikuttavat molemmat hyvinvoivilta, joten hän kohtelee niitä hyvin..."
Nainen puraisi huultaan ja vilkaisi veljeään sivusilmällä.
"Mietitkö koskaan, millaista elämä olisi, jos meitä ei olisi unohdeltu huoltoasemille?"
"Niin vaikuttavat. Eli hän on varmasti hyvä ihminen." Helia lohdutti. Ei miehessä olisi pelättävää.
"Olen. Lapsena toivoin että jonakin aamuna heräisin painajaisesta."

Andromeda naurahti ilottomasti.
"Minä toivon sitä välillä edelleen."
Hän pyyhkäisi kämmeniään vastakkain ja väläytti veljelleen hymyn, vaikka sydän hakkasi edelleen hieman liian kovaa.
"Olisi hienoa, jos kuvat tosiaan julkaistaisiin. Vaikka sitten vain Skunkkiyhdistyksen sivuilla."

Helia oli jo oppinut ettei niin kävisi. Ja jos kävisi, hän oli joko unohtanut lääkkeensä tai muu tasapaino oli pielessä.
"On vain mentävä tällä mitä saimme. Ja sinä olet kaunis nuori nainen ja hyvä kuvaamaan. Hän pitää kuvista varmasti."

Kaunis nuori nainen pullisti poskiaan.
"Sinä olet taas imelä", hän huomautti, mutta hymy nyki suupieliä ylöspäin. Ainakin hänellä oli nykyään muuta kuvattavaa, kuin oman kodin seinät.
"Mitä muuten ajattelit tehdä tänään töiden jälkeen?"

"Hmm. Ajattelin tehdä ruokaa, siivota Pon terraarion ja katsoa netistä elokuvia. Miksi?" Eikai sisko koettanut saada häntä tapaamaan isoveljeä?

Andromeda kohautti harteitaan.
"Oletko nähnyt kavereita viime aikoina?"
Hän yritti kuulostaa rennolta, mutta aina silloin tällöin hänet valtasi hirvittävän syyllinen olo. Joskus Helia oli joutunut lähtemään kesken illanvieton, koska hän oli soittanut ahdistuneena veljelleen.

"Olen. Tänään ajattelin olla kotona. Huomenna mennään keilaamaan parin kaverin kanssa." Helialle ystävyyssuhteet olivat helppoja, mutta muut eivät.

Keilaaminen kuulosti niin ihastuttavan normaalilta, että Andromedaa hymyilytti. Ehkä hänkin päätyisi vielä joskus keilaamaan. Tai käymään ulkona kahvilla. Niin kuin normaalit ihmiset.
Mistä sen tiesi. Hänellä oli Wesleyn numero.
"Kuulostaa kivalta."
Hän nykäisi uudelleen otsatukkaansa.
"Tuletko joku päivä käymään teellä?"

"Voin tulla. Vain me kaksi?" Helian piti varmistaa. Hän ei halunnut yllätyksiä.

Andromeda nyökäytti päätään.
"Joo. Ja koira. Ilmoitan sinulle kyllä etukäteen sitten, kun Wolfiekin on tulossa."

"Kiitos." Helia ei tosiaan haluaisi tulla yllätetyksi. Hetken hän mietti, pitäisikö siskolle kertoa.
Ei. Roo ei jaksaisi hänenkin sairauttaan.

"Voisin kokeilla leipoa jotain."
Andromeda oli alkanut tehdä varovaisia kokeiluja keittiössä. Valmiista jauhoseoksesta leivotut keksit ainakin onnistuivat.
Hän jäi hetkeksi katsomaan veljeään.
"Helia? Mikä nyt?
"Kokeile vain. Ainakin ne keksit olivat viimeksi hyviä." Helia vastasi hymyillen. Hän oli vuosia salannut omaa tilaansa. Tuntui epäreilulta nyt kaataa se siskon niskaan.
"Ei mitään Rooroo."

"Jotain sinä mietit", Andromeda huomautti ja tutki veljensä kasvoja.
"Onko jotain sattunut?"

Kirottu olkoon tietäväinen pikkusisko, joka osasi lukea veljensä ilmeitä.
"Ei ole. Kaikki on hyvin."

Hieman ennen sulkemista (ja toisen työntekijän jo mentyä kotiin) Wesley miltein kaatui matkalla eläintarvikeliikkeeseen. Ovelle ehdittyään hän vilkaisi kelloa. Vartti vielä.
"Anteeksi! Otan vain nopeasti pari pussia puupellettiä."

Päivä oli melkein pulkassa. Kotimatkalla Andromeda oli käynyt hakemassa veljelleen ison pussin irtokarkkeja, jonka hän kävisi viemässä sairaalalle, kunhan tilitys olisi ensin hoidettu.
Vartti enää, sitten voisi laittaa oven lukkoon ja huokaista.
Nainen yritti keskittyä selaamaan lehteä, muttei kyennyt keskittymään edes kuviin. Kun oven kello kilahti, hänen sydämensä hypähti kurkkuun.
Kun hän näki Wesleyn, syöksyi takaisin, mahanpohjaan saakka.
Ja kuten aina joutuessaan tilanteeseen, joka oli melkein liikaa kestää, Andromeda kyyristyi tiskin taakse suojaan.

Wesley nappasi hyllystä kaksi säkkiä näätien laatikoissa käyttämäänsä puupellettiä ja asteli kassalle.
"Nämä vain." Hetken hän katsoi naista, miettien voisiko kysyä.
"Onko kaikki hyvin?"

No niin, rauhassa, ei mitään hätää.
Andromeda laski sekunteja päässään ja yritti saada itsensä ryhdistäytymään. Mutta Helia ei ollut takahuoneessa, jos hän joutuisi nyt paniikkiin, kukaan ei olisi auttamassa...
Kuullessaan Wesleyn äänen yhtäkkiä yläpuoleltaan hän tunsi punan humahtavan poskilleen.
"O-on."
Nainen veti syvään henkeä ja suoristautui, nykäisten otsatukkaansa.
"Minä vain..."
Hän huitoi avuttomasti kädellään kuin yrittäen viestittää pudottaneensa jotain.
"... akuutti puupellettitarve?"

Wesley hymyili hieman.
"Ah. Sinullakaan ei pysy tänään mikään sormissa? Ja... Tavallaan. Kannoin niitä ylös ja pussit hajosivat."

"Mmm, ei", Andromeda myönsi ja pyyhkäisi hiuksia korvan taakse alkaessaan lukea pussien viivakoodeja. Käsien tärinä teki hommasta hankalaa.
"Ni-niitä on kyllä kamala siivota. Onnistuin räjäyttämään yhden täällä kaupassa."
Muista hengittää, niin kaikki sujuu.

"Onneksi on imuri, mutta inhoan sitä silti." Wesley myönsi hymyillen.
"Onhan kaikki varmasti hyvin? Mitään ei ole sattunut?"

"O-on."
Andromeda vilkaisi vaistomaisesti kohti takahuonetta, mutta se muistutti vain entistä kipeämmin siitä, ettei Helia ollut siellä.
"Minun veljeni joutui tänään sairaalaan."
Sanat vain ryöpsähtivät hänen huuliltaan, suunnittelematta.

Wesley oli jo ottanut kassien kahvoista kiinni, mutta päästi irti. Mitä?
"Mitä? Voi ei, olen pahoillani. Voiko hän hyvin?"

Andromeda tunsi silmiensä taas kostuvan, mutta pyyhkäisi kyyneleet nopeasti pois hihallaan.
"I-ihan hyvin. Hän pääsee kyllä kotiin huomiseen mennessä. Minä vain huolestuin."
Kiukkuinen puna syveni poskilla.
"Anteeksi, eihän tämä ole sinun ongelmasi. Ja noita pellettejäkin kai jo odotetaan."
Lisää kyyneleitä puski silmiin.

Wesley meni vähän neuvottomaksi. Ei hän voisi vain hylätä itkevää ihmistä?
"Ei niillä ole kiire. Tarvitsetko apua jossakin?"

Andromeda puraisi huultaan.
"... Oletko hyvä numeroiden kanssa?"

"Uh, kohtalaisen." Wesley ei tiennyt mistä se kysymys tuli.

Andromeda pyyhkäisi hermostuneena kämmentä villapaidan helmaa vasten. Tämä oli kammottavan huono idea. Hän joutuisi paniikkiin ja kaikki menisi pieleen.
"Minun pitäisi hoitaa illan tilitys, mutten oikein luota itseeni loppusummien kanssa. Jos..."
Hän epäröi, laskien katseensa tiskiin.
"Jos sinulla ei varmasti ole kiire?"

Wesley pudisteli päätään.
"Ei ole. Voin kyllä auttaa." Miten hän tähän päätyi?

Sitä samaa Andromedakin mietti, ja muisti taas, miksi oli parempi pysytellä hiljaa.
"Voisin keittää teetä, jos tahdot?" hän ehdotti ja nyhti hermostuneena villapaitansa hihaa.
"Laitan vain kaupan ensin kiinni."

"Oi, kiitos." Miten hän oli tähän päätynyt? Hups.

Andromeda oli kiitollinen siitä, että saattoi hetkeksi kääntää selkänsä Wesleylle käydessään lukitsemassa oven ja kääntämässä surullisella koirannaamalla varustetun "closed"-kyltin esiin. Hän ei kuitenkaan voinut viivytellä loputtomiin, vaan palasi hermostuneena takaisin kassalle.
Miksei Helia voinut olla täällä?
Suljettuaan vielä kassan hän viittasi kädellään takahuonetta kohti.
"Mitä muuten näädille kuuluu?" hän kysyi, yrittäessään harhauttaa ajatuksiaan.

"Hyvää. Vaikka Nietzsche koettaa hajottaa kaiken." Wesley nauroi hymyillen.

"Kuinka sen aktivointilelut ovat toimineet?" Andromeda tiedusteli samalla, kun johdatti Wesleyn kaupan takahuoneeseen. Eihän se suuri ollut, mutta viihtyisä, hän oli puolittain omine lupineen kiinnittänyt seinälle muutaman ottamansa kuvan koirastaan ja Helian otuksista, kuten hän niitä kutsui.
"Istu vain alas", hän sanoi ujosti, pientä pöytää kohti viitaten ja kääntyi sitten laittamaan teeveden kiehumaan.

Hän istui alas ja katseli kuvia.
"Ihana käärme. Kenen koira tuo on?"

"Se on Po, isoveljeni. Tai siis, ei se ole isoveljeni, vaan kuuluu hänelle."
Andromeda punastui vähän lisää ja napsautti kiireesti vedenkeittimen päälle.
"Tuo iguaani on myös hänen, Shifu. Ja oh, se on minun. Vega."
Punaturkkinen, sinisilmäinen koira tuijotti jokaisessa kuvassa suoraan kameraan. Se ei todellakaan ollut niin kuuliainen malli, vaan Andromeda oli poiminut kaikki ne kuvat, joissa oli sattunut käymään tuuri.

"Kaunis koira." Wesley katseli kuvaa hymyillen.
"Näyttää energiseltä eläimeltä."

"Voi Luoja, sitä se kyllä on", Andromeda puhahti ja pyyhkäisi hiuksia pois silmiltään.
Vegan ajatteleminen helpotti hieman, vaikka sydän hakkasikin yhä epätahtiin.
"Tarhalla epäiltiin, että siinä olisi ainakin pomerania ja huskya, joten se on melkoinen energiapakkaus..."

"Tarhalla? Onko se rescue?" Wesleyn silmiin syttyi uteliaisuus.
"Haluaisin koiran, mutta minulla ei ole aikaa."

Andromeda uskalsi vilkaista miestä varovasti olkansa yli.
"On! Kävimme veljeni kanssa hakemassa sen, kun muutin omaan asuntoon, siitä on kyllä paljon seuraa."
Helia...
"Sinulla onkin varmaan kiireinen työ."

"Ei oikeastaan. En vain ole ennen tiennyt missä asun vuoden päästä." Wesley hymähti.
"Koira olisi ihana."

Andromeda kurkotti poimimaan kaapista kaksi kuppia ja asetti ne varovasti vierekkäin tiskille. Hän lusikoi teetä kahteen pieneen teepalloon ja tiputti yhden kumpaankin mukiin odottamaan, että keitin saisin veden kiehautettua.
"Koirat ovat. En tiedä, mitä tekisin ilman Vegaa."
Nainen kaatoi vettä kuppeihin.
"Asuit Berliinissä? Entä oletko asunut muualla?"
Oli helpompi keskustella, kun puuhasi samalla jotain muuta.

"Kööpenhaminassa." Wesley vastasi kysymykseen hymyillen.
"Missä halusitkaan apua?"

"Näitkö Pienen Merenneidon patsaan?" Andromeda kysyi kaataessaan höyryävää vettä mukeihin.
"Mmm, niin, tilityksen kanssa... Otatko maitoa tai sokeria?"

"Maitoa." Mies vastasi hymyillen.
"ja näin. Olihan siellä käytävä."

Andromeda tasapainotteli mukit toiseen käteensä ja pienen maitopurkin toiseen, onnistuen kantamaan kaiken pöydän luo ilman sen pahempia kommelluksia. Hän asetti toisen mukin Wesleyn eteen ja siirsi maitopurkkia lähemmäs miestä, liian ujona kaatamaan itse. Hän vielä pilaisi teen liialla maidolla tai jotain.
Nainen istahti alas ja veti kuittipinkkaa lähemmäs.
"Minäkin olisin aivan hirveästi halunnut nähdä sen, kun olimme perheen kanssa käymässä siellä, mutta ei se lopulta onnistunut."

Wesley kaatoi kuppiin maitoa vain hieman. Hän vilkaisi kassaa, odottaen että nainen pyytäisi apua jos kaipaisi.
"Hmh. Ehkä pääset katsomaan sitä vielä "

Ottaen huomioon, kuinka Andromeda oli pyytänyt apua nimenomaan kassan laskemiseen, työ näytti sujuvan varsin joutuisasti. Kun hän ei keskittynyt liikaa ajattelemaan sitä, että saattaisi tehdä virheen hetkenä minä hyvänsä.
"Niin, ehkä... Veljeni lähetti minulle kyllä myöhemmin postikortin, jossa on kuva Pienestä merenneidosta, kai se korvaa jotain... Onko sinulla sisaruksia?"

Wesley hymähti pehmeästi.
"Kaksi isoveljeä ja isosisko. Olen nuorin."

"Minullakin on kaksi isoveljeä", Andromeda totesi, samalla kun kävi läpi kuitteja.
"Ja olen myös nuorin."
Se alennuskorilapsi, josta vanhemmat tajusivat liian myöhään, että olisi oikeastaan ollut parempi ilman.
"Asuuko sinulla perhettä tässä lähellä?"

"Ei, kotiin on pari tuntia matkaa. Onneksi. Entä sinulla? Muita kuin veljesi."

Andromeda veti hartioita lähemmäs korvia ja keskittyi kirjaamaan numeroita ylös.
"Veljet asuvat täällä Hexhamissa, vanhemmat kauempana. Onneksi."

"Ah. Sinäkään et arvosta vanhempiasi?" Wesley kysyi asiaa ajattelematta.

Hartiat kohosivat vielä hieman lähemmäs korvia.
"Vanhempani eivät arvosta minua", Andromeda vastasi ja tunsi pulssinsa taas kiihtyvän ja punan kohoavan poskilleen.

"Sitten meitä on kaksi." Wesley vastasi hieman vaisu hymy huulillaan.

Andromeda vilkaisi Wesleytä varovasti kulmiensa alta.
"Oletko sinäkin ollut pettymys?" hän kysyi vaisusti. Sitä oli vaikea kuvitella. Wesleyllähän oli oikea työpaikka ja kaikkea. Eikä mies luikkinut pitkin seiniä kuin mikäkin... mikäkin.

"Olen." Mies vastasi vaisusti.
"Lopetin kesken opinnot huippuyliopistossa, koska halusin hoitaa eksoottisia eläimiä."

"Olen pahoillani. Ei ole kivaa, kun on tullut poimituksi alennuslaarista", Andromeda puuskahti ja sulloi korttikuitteja tilityspussiin.
"Minäkin jätin opinnot kesken."

Wesley kurtisti kevyesti kulmiaan. Nätiksi, mukavaksi naiseksi tuo puhui itsestään kovin rumasti.
"Mitä opiskelit?"

"Aloitin Film Studieseja Newcastlen yliopistolla."
Tai aloitti ja aloitti. Ovelta kääntyminen kai laskettiin aloittamiseksi? Ja olihan hän käynyt paikallakin jonkin verran. Joskus.
"Entä sinä? Mitä opiskelit ennen kuin ryhdyit eläintenhoitajaksi?"

"Eikö se ollut sinun alaasi?" Wesley ei olettanut tuon lopettaneen vain huvikseen.
"Opiskelin Cambridgessa, luonnontieteitä. Lopetin ennen kuin ehdin valita erikoistuvia kursseja."

Andromeda nousi nopeasti ja kääntyi kassakaapin puoleen, oli helpompi kun sai kääntää selkänsä. Hän ei enää edes muistanut, että oli pyytänyt miehen apua, vaan oli hoitanut tilityksen, toivottavasti oikein, kokonaan itse.
Hän ei ollut keskittynyt murehtimaan.
"Olihan se mielenkiintoista. En vain oikein... ehtinyt keskittyä opintoihin silloin", hän vastasi.
"Oletko pitänyt tästä uravalinnastasi enemmän?"

"Ah. No, opiskella ehtii." Wesley ei huomauttanut siitä ettei nainen ollut tarvinnut apua. Se ei ollut hänen asiansa.
"Olen. Tämä on huomattavasti mukavampaa."

"Niin."
Andromeda tarkasti, että kassakaappi oli varmasti kiinni ennen kuin kääntyi takaisin Wesleyn puoleen.
"... En tarvinnutkaan apua niin paljon kuin kuvittelin", hän naurahti hieman hämillään ja pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse.
"A-anteeksi, pidättelin sinua täällä ihan suotta. Toivottavasti näädät eivät ole hermostuneet odotteluun."

Wesley hymyili naiselle ystävällisesti.
"Ei se mitään. Joskua jonkun läsnäolo auttaa. Tarvitsetko kyytiä johonkin?"

Andromedaa hävetti silti, kun hän keräsi teekupit tiskialtaaseen ja muisti palauttaa maidon takaisin jääkaappiin.
"Olisi ollut edes tarjota jotain muuta, kuin pelkkää teetä", hän huomautti ja vilkaisi jälleen Wesleytä kohti.
"... Siitä olisi kamalasti vaivaa sinulle."

"Ei se haittaa." Wesley vakuutti vielä. Hän kallisti kevyesti päätään.
"Ei ollenkaan. Jos vain voi auttaa. Ei ole helppoa jos läheinen ei voi hyvin." Wesley oli aivan liian kiltti.

Ajatus matkasta samassa autossa, suljetussa tilassa, josta ei noin vain päässyt pakoon, tuntui pelottavalta.
Mutta hän pääsisi nopeasti Helian luokse.
"Lupasin käydä vielä katsomassa veljeä sairaalalla", Andromeda vastasi varovasti.
"Jos... kiertääkö se sinun kotimatkaasi kovin?"

Wesley nousi seisomaan ja veti takkia päällensä.
"Ei, pääsen sieltä hyvin kotiin." Kiersihän se, mutta ehkä nainen oli nyt avun tarpeessa ja Wesley ei ollut ihminen joka kykenisi olemaan välittämättä siitä.

Andromeda vilkaisi Wesleytä huolestuneena.
"... Voin... tarjota joku kerta kiitokseksi kahvit?" hän ehdotti hieman sanoissaan takellellen ja nappasi takkinsa naulakosta. Sen suuren hupun saattoi aina kiskoa näkösuojaksi. Huppuun ommellut kissankorvat vain jäisivät pystyyn kuulostelemaan maailmaa.
"... Kiitos."

Wesley naurahti pehmeästi.
"Se on oikein käypä kiitos." Ei hän keksinyt syytä miksei.
"Ei se mitään. Olen mielelläni avuksi." Mies otti myymälän puolelta ne pellettikassit, seuraten naista ulos liikkeestä.
"Älä välitä autostani, se on täynnä vähän kaikkea..." Nelivetoisen citymaasturin takaluukussa oli metallinen kuljetushäkki, jossa Pavlov matkusti. Vieressä oli pienempi muovinen, se oli matkustaessa Nietzschen asumus. Lisäksi siellä oli ties sun mitä työkalua, narua, hanskaa... Hups.

Tämä oli Helian syytä! Hölmö veli oli puhunut siitä kahville menemisestä! Ja nyt hän oli sitten sanonut sen ääneen.
"Kiitos. Oikeasti", Andromeda mutisi vilpittömästi ja tarkisti vielä kerran, että liikkeen ovi oli lukossa ja avaimet mukana - mikä ei ehkä ollut se kaikkein älykkäin päätös. Mutta hän ei ollut erityisen älykäs muutenkaan. Omasta mielestään.
Hän kömpi citymaasturin etupenkille ja puristi olkalaukun tiukasti syliinsä.
"... Tämähän on vain kotoisa."

Wesley hyppäsi ratin taakse, naurahtaen.
"Pitäisi kerätä kaikki ylimääräinen pois, mutta en koskaan jaksa."

"Eihän sitä tiedä, jos vaikka joskus sattuisi tarvitsemaan", Andromeda huomautti ja nyhräsi laukkunsa olkahihnaa, joka oli jo parista kohtaa alkanut hitaasti purkautua.
"O-oletko muuten ehtinyt katsoa niitä laittamiani päivämääriä?" hän kysyi, uskaltamatta aivan katsoa Wesleytä kohti. Ehkä mies oli jo tullut toisiin ajatuksiin.
"Kuvausta varten?"

"Tuskin kaikkia kahtakymmentä paritonta työhanskaa." Wesley naurahti, lähtien ajamaan kohti sairaalaa.
"Olen, anteeksi. Minulle sopii valitettavasti vasta se 20. marraskuuta. Muilla on paljon työmatkoja ja muuta, joten olen vastuusss monesta asiasta sen aikaa."

"... Niistä voi kehittää luvallista tuhottavaa fretille?" Andromeda ehdotti, pienen hymyn häivähtäessä suupielessä.
"20. marraskuuta? Se sopii minullekin oikein hyvin, meilläkin on kiirettä kaupalla."
Ei ollut. Säälittävä valehtelija. Nainen kurtisti kulmiaan ja käänsi katseensa lattiaan. Jotakin kierähti mutkassa conversea vasten, ja sen paremmin ajattelematta hän kumartui poimimaan sen käteensä.
Sydän putosi vatsanpohjalle. Niinpä tietenkin.
"... Tämä oli lattialla, onko tärkeä?"
Hän ojensi burgundinpunaista huulipunaa Wesleytä kohti.

"Olet oikeassa. Tosin en tiedä olisiko mitkään hanskat sitten enää turvassa." Wesley naurahti. Hän käänsi päätään ja vilkaisi naista.
"Ah, laita se tuohon kuppitelineeseen. Kävin kämppiksen kanssa kaupassa ja hän heittää laukkunsa aina sinne lattialle. Vaikka sanon että minä en kaiva mitään penkkien alta." Ja kyllä hän kaivaisi, mitä tahansa nainen pyytäisikään.

Kämppäkaveri. Joku, joka käytti kirkkaan väristä huulipunaa. Varmaan nättikin.
Andromeda sujautti huulipunan kuppitelineeseen ja puristi oman laukkunsa tiukemmin itseään vasten.
"Si-sinulla oli useampikin kämppis?" hän kysyi, ja yritti hakea ääneensä kepeää sävyä, vaikka sydän tuntui jähmettyneen jonnekin vatsan seudulle.
"Onko se... onko se mukavaa?"

"Neljä. Pomoni, kaksi muuta työntekijää ja firman osakas. Ja... En tiedä. Se on vähän hankalaa, mutta asuminen on kallista ja minulla ei ole kovin loistava palkka." Wesley mutristi huultaan huomaamattomasti.
"Joten, tyydyn tähän kunnes voin keksiä muuta."

"Kuulostaa melkoiselta määrältä ihmisiä saman katon alla", Andromeda hymähti myötätuntoisesti ja kaivoi samalla sormiaan laukun hihnaan. Kunhan keskittyi hengittämään, kaikki olisi hyvin. Sisään, ulos, ihan helppoa.
"Minulla on kotona vain Vega, vaikka sekin on... vaativa asuinkaveri. To-toivottavasti kämppiksesi ei ole kaivannut liikaa huulipunaansa..."
Miksi hän otti kämppiksen esiin uudelleen? Ei hän halunnut tietää.

"Se on aika paljon. Melkoinen... Sulatusuuni." Wesley koetti muotoilla sen jotenkin diplomaattisesti.
"Eivät näädätkään ole helpoimmasta päästä. Siilit ovat aika mutkattomua. Ja tuskin, Marigold on vain ostanut uuden."

Marigold. Jo pelkkä nimi kuulosti niin sokerisen aurinkoiselta, että Andromedan oli tehtävä parhaansa, ettei olisi purskahtanut itkuun. Ihmisellä, jolla oli tuollainen nimi, ei varmaan koskaan ollut huonoa päivää. Pelkkää onnea ja auringonpaistetta.
"Ja kettukin oli melkoisen villi tapaus?" nainen kysyi, vilkaisten ulos ikkunasta.
"Vo-voin muuten jäädä seuraavassa risteyksessä, sen jälkeen on hyvä pysähtyä. E-ettei sinulle tule niin kamalasti matkaa."

Wesley piti huolen siitä että naisella oli huonoja päiviä. Siltä se ainakin tuntui.
"Joo. Minerva tosin elää enimmäkseen ulkotarhassa. Pomollani ei omasta mielestään ole lemmikkejä, vaikka Minerva onkin täysin kesy ja enemmän lemmikki kuin mitään muuta. Sitä ei vain kannata hänelle mainita." Wesley hymähti, pudistaen päätään.
"Ei, voin viedä sinut perille asti. Siellä on jo pimeääkin."

Andromeda yritti olla puristamatta laukkuaan liian lujaa, muuten Helialle tarkoitetut irtokarkit muuttuisivat yhdeksi isoksi murskaantuneeksi kasaksi. Hengitä. Kuka tahansa osasi hengittää, se oli luontainen vaisto.
"Si-siitä on niin kamalasti vaivaa", hän protestoi, mutta yritti keskittää ajatuksensa muuhun kuin ahdistuneesti takovaan sydämeensä.
"Miksi pomosi sitten kettua sanoo? Onko sekin kämppäkaveri?"

"Hän sanoo eläimiään työntekijöiksi. Minerva ei kyllä ole sellaista nähnytkään, se kettu on täysi lemmikki." Wesley hymyili. Hauska eläin, mutta ah, joskus niin raivostuttava. Ihan kuten lemmikin kuuluikin. Wesley kääntyi sairaalalle johtavalle tielle.
"Ja ei ole. Miettisin että pääsithän turvallisesti perille."

"Se... on oikeastaan aika suloista. Saavatko ne palkkansa ruuassa?"
Andromeda pyyhkäisi kasvoille pyrkivän hiussuortuvan korvansa taakse ja piti katseensa tiessä. Pian he olisivat sairaalalla ja kaikki olisi hyvin.
"Voisin aina laittaa sinulle viestin. Että selvisin hengissä."
Mitä hänelle voisi tapahtua tällaisessa kyläpahasessa?

"Siinäkin. Ja parhaana mahdollisena huolenpitona." Wesley ei keksinyt montaakaan paikkaa, jossa eläimiin olisi panostettu samoin. Hän pysähtyi sairaalan parkkipaikalle, hymyillen pehmeästi.
"Noin. Ajoin jo kuitenkin tänne asti."

Elossa. Hän oli selvinnyt elossa.
Niin paljon, kuin Andromedan olisikin tehnyt mieli ampaista suoraan ulos autosta, hän käänsi kasvonsa kohti Wesleytä ja hymyili varovasti.
"Kiitos. Jä-jään sinulle velkaa sen kahvin."
Hän avasi jo oven, kylmä ilma puikahti sisään.
"Näädille terveisiä."

"Ole hyvä. Ja minä vien rapsutukset perille." Mies lupasi hymyillen. Naisen noustua autosta hän lähti vihdoin ajamaan kotiin.

Sunnuntai 5. marraskuuta - alkuilta, Hexham

Wesley oli sovitulla tapaamispaikalla ajoissa. Hän nousi autosta, raapien kevyesti niskaansa. Olisi hauskaa mennä pitkästä aikaa lenkille koiran kanssa. Pavlovin kanssa sai lenkkeiltyä, mutta laiskanpulskea, syödäkseen elävä skunkki ei ollut sitä kiitollisinta ulkoiluseuraa, etenkään näin kosteilla ja kylmillä säillä. Mies huomasi olevansa jopa innoissaan. Tutun naisen nähdessään hän heilautti kättään tuolle, lähtien astelemaan kohti.
"Hei! Sinä olet Vega? Voi miten suloinen olet. Saako sille antaa herkkuja?" Mies vilautti taskustaan herkkutikkua, jonka oli perjantaina varta vasten Vegaa varten ostanut kaupasta.

Andromeda oli kuulevinaan auton äänen. Ja joutua paniikkiin sillä samalla hetkellä.
Miten Wesley oli jo täällä?
Vaikka he olivatkin menossa vain lenkille, vaatteiden valitseminen oli tuntunut mahdottomalta operaatiolta. Nyt vaatekappaleet oli levitetty ympäri pientä makuuhuonetta, ja Vega oli käpertynyt yhden fleecepaidan päälle myöhäisille päiväunille. Andromeda oli juuri saanut kiskaistuksi jalkaansa tummat, kaikkein vähiten rikkonaiset farkkunsa, kun auton ovi paukahti pihalla kiinni.
Vega oli samassa pystyssä ja ampaisi ulos huoneesta, ilmoittaen riemustaan haukahtelulla. Koira kuvitteli kai Helian olevan tulossa.
Andromeda ryntäsi perään, kiskoi takin eteisessä niskaansa, hyppi converset jalkoihinsa ja sujautti pannan riemutanssia steppaavan koiran kaulaan ennen kuin avasi oven, huppua samalla päähänsä nykien.
"He-hei!" nainen tervehti, pysähtyessään Wesleyn eteen. Luojan kiitos Vega ei hyppinyt, mutta tärisytti takapuoltaan puhdas riemu sinisistä silmistään loistaen. Herkkutikun nähdessään se kuitenkin istahti saman tien alas, yhtäkkiä hyvin keskittyneenä.
Andromedaa hymyilytti väkisinkin.
"Tietty. Vega rakastaa noita, Heliakin lahjoo sitä aina niillä."

Wesley kumartui koiran eteen ja antoi sen haistaa pelkkää kättä. Vasta sitten hän avasi herkkutikun, hymyillen koiralle hellästi.
"Ihana. Voi kun olisi mahdollisuus pitää koiraa."

Wesleytä oli helpompi katsella, kun tämä oli kumartunut koiran tasolle. Andromeda tutkaili miestä otsatukkansa suojista, kun Vega otti varovasti herkkutikun hampaidensa väliin, laskeutui vatsalleen suoraan katukivetykselle ja alkoi mutustaa herkkuaan häntä heiluen.
"Hankit itsellesi juuri elinikäisen ystävän", nainen totesi hymähtäen, rennompana nyt, kun koira oli mukana.
"Vegaa saa aina tulla katsomaan."

Mies rapsutti koiraa pehmeästi ja antoi toiselle syöntirauhan, suoristautuen kyykystä.
"Uudet eläinystävät ovat ihania. Ja tulen mielelläni. Pavlov vihaa urheilua ja muita lenkitettävia Norwood Farmilla ei olekaan. Tai toki voisin koettaa valjastaa tiikerin, mutta epäilen vahvasti."

"Vieläkö Pavlovilla on päärynätyypin ongelma?" Andromeda kysyi ja pyyhkäisi vaivihkaa hiussuortuvaa korvan taakse, vaikka huppu meinasikin keskeyttää liikkeen.
Vega sai herkkutikun hotkaistua muutamalla puraisulla ja nousi toiveikkaasti istua napottamaan Wesleyn eteen. Andromeda hymähti.
"Ehei, possu, nyt mennään. Puistoon, siis?"

"Sillä on aina, nyt se on kyllä aika hyvässä mallissa. Olen ottanut Minervaa useammin sisään ja saattanut työntää Pavlovia sen ulkotarhaan." Wesley hymyili enkelimäisesti. Se ilo oli siinä kun Knox matkusteli. Mitä Knox ei tiennnyt, se ei miestä haitannut - ainakin tässä asiassa. Tämän isompaa asiaa Wesleystä ei sitten olisikaan pimittämään.
"Mennään minne haluatte. Missä on paras lenkkeillä?"
"Miten Pavlov on suhtautunut?"
Andromeda napsautti kieltään kahdesti ja Vega siirtyi hänen vierelleen, vaikka yrittikin selvästi hakea vielä kontaktia Wesleyyn toisen herkkupalan toivossa. Uusi, lyhyempi naksautus sai sen terästäytymään.
"Ajattelin puistoa, siellä on rauhallista tähän aikaan... Tuota katua alaspäin, ihan lyhyt kävelymatka."
Andromeda kiskaisi huppua paremmin päähänsä lähtiessään liikkeelle.
"Millaista se on? Työskennellä tiikereiden ja muiden kanssa."

"Protestoiden. Se ei myöskään pidä hieman enemmän kasvispainotteisesta ruokavaliostaan." Wesley hymähti. Hän veti hanskat sormiinsa, lähtien kävelemään kahden muu vierellä kohti puistoa.
"Mielenkiintoista. Ei koskaan tylsää. Vaikka en minä niiden kanssa ole niin paljon tekemisissä kuin kouluttajat. On se silti hienoa."

"Voi Pavlov-raukka! Ruokavaliomuutokset eivät olet helppoja."
Andromeda jos kuka tiesi sen. Hän oli kapinoinut urheasti vastaan joka kerta, kun hänen lautaselleen oli haluttu lisätä jotakin uutta ja epäilyttävää. Nirsous oli taitolaji.
Vega tepsutti kauniisti eteenpäin Andromedan vierellä, mitä nyt hidasti joskus nuuhkuttamaan lyhtypylvään tyveä.
"Kävin katsomassa Animal Kingdom UK:n sivuja. Todella upeita eläimiä."

"Oh. Kerron Knoxille terveiset." Wesley lupasi hymyillen. Joskus harmitti ettei ollut kouluttaja, mutta toisaalta... Hän ei ollut Knox. Hän ei ollut vahva, itsevarma ihminen, joka olisi voinut opettaa petoa käyttäytymään. Tai oikeastaan mitään eläintä. Paitsi omat näätänsä.

"Knox oli... pomosi?" Andromeda tarkisti ja tunsi punastuvansa huppunsa suojissa. Hän oli kahlannut sivut läpi tarkkaan. Hyvin tarkkaan. Hänellä oli ollut aikaa yöllä, kun uni ei ollut meinannut tulla. Ja siellä oli sentään hienoja kuvia.
Mutta Knox. Voi ei.
"E-ei sillä, että-"
Että mitä? Että hän olisi stalkannut kuin joku hullu?

"Mmmhm, pomoni." Wesley vastasi pehmeästi hymyillen.
"Kouluttaa eläimiä ja reissaa niiden kanssa kuvauksissa." Hän selitti vielä tarkennukseksi.

Andromeda nyhersi Vegan hihnaa. Hän ei ollut muistanut ottaa hanskojaan kiireisessä lähdössä, mutta sulloi vapaan kätensä syvälle taskuun, jonka pohjalla taisi ennestään olla muutama koirannami. Ihanaa. Puoliksi möhnäytyneinä taskun vuoreen.
"O-onko heidän eläimiään ollut monessakin tuotannossa?"

"Aika monen, muistaakseni. En voi sanoa opetelleeni sellaisia, kun minä en matkusta ja täytän pääni eläinten hoito-ohjeilla kotioloissa." Wesley selitti pehmeästi. Hän vilkaisi Andromedan käsiä.
"Eikö sinulla ole hanskoja?"

Ehkä pitäisi katsoa googlesta myöhemmin. Vaikka Andromeda olikin jättänyt opintonsa kesken, elokuva-ala kiehtoi yhä hänen mieltään. Varsinkin kaikki ne tuotannot, joissa oli mukana eläimiä, luontodokumenttien lisäksi.
Miehen kysymys sai hänet hätkähtämään hieman ja vetämään nolona hartioita lähemmäs korvia.
"O-on. Jossain. Vega kantelee niitä mielellään ympäriinsä."

Wesley veti hanskat pois kädestään, ojentaen niitä Andromedalle hymyillen.
"Ota nuo. Etteivät kätesi palele."

Andromeda käänsi päätään Wesleytä kohti ja tuijotti hanskoja hetken kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä mies tarkoitti.
Sydän hakkasi taas omiaan.
"Mu-mutta sinun omat kätesihän jäätyvät!" hän protestoi.

Wesley ojensi hanskoja Andylle, hymyillen pehmeästi.
"On minullakin taskut. Ota ne nyt. Koiraa on hankala taluttaa kädet taskussa."

Andromeda epäröi, yrittäen epätoivoisesti päättää, kumpi olisi epäkohteliaampaa, pakottaa Wesley palelluttamaan kätensä vai kieltäytyä hanskoista.
"Ki-kiitos", hän lopulta mutisi, otti hanskat ja sujautti ne käsiinsä. Ne olivat hieman isot, tuntuivat lämpimiltä miehen  käsien jäljiltä.
"... sääli, ettei tullut sieltä autostasi mukaan niitä ylimääräisiä pareja."

Wesley ei voinut olla nauramatta. Niin.
"Ne ovat kyllä parittomia, mutta olet oikeassa. Olisi auttanut."

"Ei kai sen niin väliä? Kun olisi ollut kummallekin kädelle sopiva kappale."
Puiston reunaa kiertävä kiviaita ja sen takana kasvavat puut tulivat näkyviin mutkan takaa. Vegan häntä alkoi heilua ilahtuneesti puolelta toiselle.
"Minullakin on hirveä määrä parittomia hanskoja. Sama juttu sukkien kanssa..."
Hölmö, hän höpötti taas turhuuksia.

"Se on totta." Wesley antoi hiljaisuuden laskeutua hetkeksi.
"Sinullakin? Syy miksi ostan aina samanlaisia mustia sukkia nykyään." Miehen synkkä salaisuus.

Andromeda oli varma, että hänen sydämensä syke kaikui hiljaisuudessa, joka oli langennut heidän välilleen. Suu kuivui, kun hän yritti keksiä epätoivoisesti sanottavaa. Kädet alkoivat täristä.
Sitten Wesley puhui. Luojan kiitos!
"Mustia? Nerokasta. Minulla on vain kuviollisia, kissoja ja sellaisia, joten parittomuutta on vähän hankalampi peittää..."

"Joo. Pääsen vähän helpommalla. Villasukat kyllä edelleen ovat surutta parittomia." Ja mitä riemukkaimman värisiä, mutta se taisi jo olla villasukkien idea.
"Kissasukat olisivat kyllä suloiset." Wesley ei ajatellut mitään sen sanoessaan. Olisivathan ne.

Veri kohahti suoraan poskiin. Suloiset? Mitä mies tarkoitti? Pilkkasiko tämä häntä? Ei, ei kuulostanut siltä, eihän? Helia olisi tiennyt!
"Mi-minulla on varmasn kymmenen paria, ja toinen samanlainen koiria... Tilasin netistä, voin laittaa sinulle linkin..."

"Mustat olisivat ihanat. Voisin sanoa että ne ovat pantterisukat." Wesley hymyili nerokkuudelleen toispuoleisesti.
"... Olenpas miehekäs." Ehkä tämä oli syy miksi häntä ei nähty kuin ystävänä.
"Onko sinulla muita vaatevinkkejä?"

"... Pantterit ovat aika miehekkäitä."
Andromedan sydän hypähti kurkkuun. He olivat päässeet puiston puolelle, ja yhtäkkiä olisi ollut hirveän houkuttelevss hypätä lähimpään puskaan, jota Vega oli pysähtynyt haistelemaan.
Hän onnistui naurahtamaan hiljaa.
"E-en taida olla erityisen hyvä ekspertti. Minulla on ihan liikaa kaikkea eläinkuvioista. Ostan lähinnä netistä."

"Sukkinakin?" Wesley varmisti leikkisästi. Ehkä minions pyjama riitti hänelle.
"Eläinkuviot ovat mukavia. Olkoonkin että katselen niitä jo aikalailla tarpeeksi töissä, jotta jaksaisin itse pukeutua niihin"

"... Ovat ne."
Olkoon, hänen esikuvanaan oli Wolfie, joka pukeutui vähintään oudosti, joten oliko hän erityisen hyvä arvioimaan?
"E-et siis ole vetämässä päälle skunkkipaitaa ihan vain Pavlovin mieliksi? Minulla on kissoja jopa pyjamassa. Olen virallisesti kissaton hullu kissanainen..."
Vega totesi viestin huomionsa arvoiseksi ja nosti jalkaansa pensasta vasten.

"En. Ja hei, kissa on kai ihan hyväksyttävä. Minulla on... Noh, Minions pyjama." Wesley tunnusti hymyillen. Oli mukavaa kävellä ja jutella samalla.

Andromeda vilkaisi Wesleytä ja yritti kuvitella miestä Minions-kuosiin. Sitten häntä alkoi nolottaa, se tuntui jotenkin... intiimiltä.
"O-oletko nähnyt niitä elokuvia?"

"Olen. Ja ne ovat ihania." Siinä Wesley tunnusti katselevansa piirrettyjä.
"Katson animaatioita kun kaipaan jotakin piristävää. Oletko sinä nähnyt ne?"

"Mm, niin voi. Olen vain kamalan huono katsomaan elokuvia yksin, vähintään Vega tulee häiriköimään ja istumaan ruudun eteen."
Vegan häntä heilahti viattomasti, joskin syynä taisi ennemminkin olla kauempaa kulkenut mäyräkoira kuin se, että koira olisi ymmärtänyt olla pahoillaan.
"Onko... mistä muista elokuvista pidät?"

"Minulla on vähän sama ongelma. Näädät eivät oikein tunne yksityisyyttä ja omaa rauhaa." Wesley naurahti. Hän huomasi kahvilan kauempana, vilkaisten naista.
"Pidän historiallisista sarjoista ja elokuvista. Aika monista. Hei, tuossa on kahvila. Jos haen meille vaikka kaakaot tai jotain?"

"Voin kuvitella."
Andromedaa melkein hymyilytti huppunsa suojassa. Ainakin Nietzsche oli varmaan vielä Vegaakin pahempi, se oli liikkeissään sen verran vikkelä kaveri.
Nainen käänsi katseensa kohti kahvilaa.
"Kaakao kuulostaa hyvältä. Minä lupasin tarjota, kyydistä, muistatko? ... Tosin, e-en tainnut ottaa lompakkoa mukaan..."
Hienoa, jos edes kerran elämässä olisi muistanut kaiken niin kuin aikuinen, vastuullinen ihminen?

Wesley kokeili taskussaan lojuvaa seteliä. Jep, oli se oikeasti rahaa.
"Ei se mitään. Annoin kyydin koska halusin auttaa ja sinulla oli murheita. Voin hyvin maksaa kaakaot. Odotatko Vegan kanssa kahvilan edessä?"

"Lupaus on yhä voimassa. Minä tarjoan seuraavalla kerralla."
Mikä tietenkin tarkoitti, että seuraava kerta tulisi. Mutta hehän olivat sopineet, eivätkö olleetkin? Kuvauksista. Parin viikon päästä.
"Mmm, me odotamme."
Wesley nyökkäsi, livahtaen kahvilaan. Hän otti pahvisiin kuppeihin kaksi kaakaota kermavaahdolla ja suklaakastikkeella, tullen niiden kanssa pian ulos.
"Pystytkö taluttamaan Vegaa juodessasi vai istutaanko alas johonkin?"

Andromeda käytti tilanteen hyödyksi romahtaakseen hetkeksi niin, ettei Wesley ollut näkemässä. Hän kyykistyi maahan istahtaneen Vegan viereen ja hautasi kasvonsa hetkeksi vasten sen paksua turkkia - saaden nenänsä ja suunsa täyteen vaihtumassa olevaa alusvillaa.
Jos olisikin uskaltanut pyytää Wesleyn vaikka katsomaan Minionsia. Mutta hänen kotinsa oli sotkuinen, niitä pahuksen irtosukkia oli ympäriinsä, ties mitä muuta. Ei sinne voinut ketään kutsua. Pitäisi siivota ensin...
Nainen kohotti katseensa ajoissa pyyhkiäkseen karvat kasvoiltaan. Vega riemastui Wesleyn paluusta, ponkaisi pystyyn ja meni kiehnäämään tämän jalkoihin takapuoli heiluen.
"Vega, ei."
Hän ojensi kätensä ottaakseen toisen mukin Wesleyn kädestä.
"Tuolla olisi penkki... Veggie, ihan tosi nyt, ei ole sinulle."

Wesley ojensi kupin ja rapsutti sitten pehmeästi koiran karvaa. Se oli ihanan eloisa otus, niin suloinen ja mukava.
"Koirasi on niin ihanan hyväntuulinen."

Vegan häntä huiski puolelta toiselle, ja hymy nyki väkisin Andromedan suupieliä ylöspäin.
"Vega on. Se on paras asia, joka minulle on koskaan tapahtunut."
Hän oli äärimmäisen kiitollinen veljelleen. Niin kuin kiitollisuudenvelkaa ei olisi ollut jo tarpeeksi.
"E-eihän sinun käsiäsi palele liikaa?"

Wesley kietoi sormensa kupin lämmön ympärille, katsellen koiraa hymyillen.
"En epäile. Se on todella ihana." Hän otti kulauksen silläkin riskillä että polttaisi kielensä. Suklaajuoman tuoksu oli liikaa vastustettavaksi.
"Ei ollenkaan."

"Vegakin tietää sen. Vai mitä, Veggie?"
Koira heilutti vastaukseksi takapuoltaan ja päästi kummallisen, urnuavan äänen. Andromeda pudisti päätään.
"Siinä on huskya, joten asiaa riittää..."
Hän seisahtui penkin viereen ja tutki sitä katseellaan. Illan kosteus ei kuitenkaan näyttänyt vielä liian pahalta, ja pyyhkäistyään pari lehteä pois tieltä Andromeda istahti, penkin reunalle, niin että takin helma jäi suojaksi kylmää vastaan.
Suklaa tuoksui voimakkaasti.
"Ihana tuoksu..."

"Awww! Huskyt ovat ihania. Haluaisin sellaisia, mutta ehkä Animal Kingdomin sudet ovat aika lähellä." Olkoonkin ettei niitä voinut ottaa enää pentuiän jälkeen sisälle jalkoihin pyörimään.
"Otin siihen kermavaahtoa ja suklaakastiketta. Jos ei haittaa."

"Mmm, kovia juttelemaan. Vega osaa matkia äänenkorkeutta aika hyvin. En voi soittaa musiikkia kovin kovalla, muuten se alkaa laulaa mukana."
Erityisesti Wolfien musiikki sai koiran jostain syystä ulisemaan. Oliko kyse arvostuksesta vai protestista, sitä Andromeda ei ollut vielä onnistunut selvittämään.
Hän vei mukin huulilleen ja hörppäsi, onneksi juoma ei ollut enää liian kuumaa.
"Mmm, ei, tykkään kaakaosta juuri sellaisena. Esiintyvätkö sudetkin elokuvissa ja sellaisissa?"

"Voi ei. Mutta hän haluaisi vain olla musikaalinen!" Lämmin juoma oli suorastaan loistava idea.
"Kyllä, ei Knox pidä turhaan eläimiä. Hän haaveili susistaan kauan.

Andromeda tosiaan naurahti ääneen, vaikka peittikin suunsa heti äännähdyksen jälkeen.
"Ei olisi ainoa tässä perheessä. Wolfie - minun veljeni, vanhempi - on säveltäjä."
Ja musiikillinen nero, joten anteeksi Veggie, mahdollisuudet päästä loistamaan sillä alalla oli jo käytetty.
"Sinä hoidat myös niitä susia?"

Hän huomasi vetävänsä Anndromedan käden pois tuon suun edestä. Ja kun mies tajusi sen, hän veti kätensä pois ja istui sen päälle.
"Anteeksi... Oh? Vau. Musikaaliset ihmiset ovat vaikuttavia. En ole itse ollenkaan musiikillisesti lahjakas." Wesley hymähti.
"Kyllä. Kaikkia tilan eläimiä ja niihin liittyviä juttuja."

Yhtäkkinen kosketus sai Andromedan jähmettymään täysin.
Miksi? Miksi Wesley oli tehnyt niin? Oli eri asia, kun Helia kiskoi kättä pois silloin, kun hän pureskeli kynsinauhojaan, mutta nyt hän ei ollut tehnyt niin, sormet olivat turvassa hanskan sisässä.
Sydän paukutti rintakehää epätasaisesti, tai siltä ainakin tuntui.
"... mi-mitä..?"

"Mitä? Onko jokin hätä?" pitäisiköhän saattaa tuo takaisin kotiin?

Andromedan aivot löivät tyhjää, ja mitä pidemmäksi hiljaisuus kävi, sitä tuskaisemmin hänen sydämensä hakkasi. Hän nielaisi ja haki katseellaan Vegaa, joka oli asettunut istumaan Wesleyn jalan viereen ja tuijotti miestä nyt palvova ilme kasvoillaan. Kaakaomuki hohkasi lämpöä hanskojenkin läpi, hän maistoi vielä suklaan kielellään.
Sanat takertuivat kurkkuun, nainen sai ulos vain hiljaisen pihahduksen. Olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun.

Wesley ei oikein tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän kohotti kätensä, laskeakseen sen naisen olalle, mutta päätyi uudelleen istumaan sen päälle.
"Teinkö jotain pahaa? Anteeksi."

Andromeda pudisti nopeasti päätään. Ei, ei Wesley ollut tehnyt mitään pahaa! Mies oli lähtenyt seuraksi puistoon, tuonut Vegalle herkkutikun, lainannut hanskojaan ja ostanut vielä kaakaota. Kermavaahdolla ja suklaakastikkeella.
Hän tunsi olonsa hirvittävän surkeaksi. Normaalit ihmiset, sellaiset, joita ei ollut haettu alelaarista, pystyivät käymään kävelyllä ja juomaan kaakaota ilman, että joutuivat paniikkiin.
Ensimmäiset kyyneleet vierähtivät jo poskille, mutta onneksi, toivottavasti, huppu kätki ne.

Wesley otti riskin ja siirsi huppua varovasti naisen päästä, antaen sen pudota tuon niskaan.
"Onko kaikki kunnossa?" Hän kysyi huolestuneena. Hän oli aidosti huolestunut.
"Haluatko kotiin? Tai että soitan jollekulle?"

Andromeda laski katseensa onnettomana kaakaomukiinsa. Nyt Vegakin oli havahtunut siihen, ettei kaikki ollut hyvin, ja siirtynyt emäntänsä jalan viereen, tökkien huolestuneesti tämän kättä kuononpäällään.
Andromeda ei todellakaan ollut varma, pääsisikö nousemaan, hän oli alkanut täristä, käsi puristi mukia tiukemmin, ettei se olisi kaatunut.
"He-Helia..."

Wesley otti varovasti mukin naisen kädestä, ettei tuo pudottaisi sitä vahingossa.

"Soitanko hänelle? Onko sinulla puhelin mukana?" Hän halusi huolehtia naisen turvassa kotiin.

Andromeda kiersi käsivarret heti ympärilleen ja käpertyi kasaan penkillä. Miksi helvetissä hänen piti olla tällainen idiootti? Eikö edes yksi ilta olisi voinut onnistua niin kuin normaaleilla ihmisillä? Hän ei edes halunnut mitään mahdotonta, ei olla musikaalinen nero niin kuin Wolfie.
Hän halusi vain olla normaali. Normaali ihminen, joka kävi kävelyllä puistossa ja keskusteli Minioneista.
Se Marigold olisi varmasti pystynyt juomaan mukillisen kaakaota normaalisti.
"O-on... Ta-task..."

Wesley nyökkäsi, kalastaen puhelimen taskusta. Onneksi siinä ei ollut ihmeellisempää avauskoodia. Hän etsi numeron, soitti ja selitti tilanteen.
"Kaksikymmentä minuuttia? Minä odotan. Hei." Wesley sulki puhelun ja laittoi takaisin tytön taskuun.
"Saanko halata vai pahentaako se asiaa?"

Koodi oli pitänyt poistaa käytöstä sen jälkeen, kun Andromeda oli onnistunut lukitsemaan puhelimensa paniikissa pariinkin otteeseen, yrittäessään epätoivoisesti haparoida oikeaa numeroyhdistelmää.
Hän räpytteli kyyneleitä silmistään ja olisi ollut valmis syöksymään ensimmäiseen vastaan tulevaan lampeen, olettaen, että jalat olisivat kantaneet. Hän pudisteli päätään Wesleyn kysymykselle, osaamatta selventää, oliko kyse kieltävästä vastauksesta vai siitä, ettei halaus haitannut.
Typerys!

Wesley päätti ottaa riskin ja kokeilla. Hän kietoi käden varovasti naisen ympärille ja silitti tuon selkää.
"Shhh... Veljesi lupasi tulla nopeasti."

Mitä Andromeda olikaan Helialle luvannut? Ettei aiheuttaisi enempää stressiä Ja täällä hän istui, itkemässä, kuin mikäkin säälittävä kakara.
Ensimmäistä kertaa koko aikana nainen käänsi päätään ja kohtasi hetkeksi Wesleyn katseen. Silmät olivat ruskeat, hirveän lempeät, ihan niin kuin Helia oli sanonut.
"A-anteeksi..."

Wesleyn silmät hehkuivat vain enemmän lämpöä ja lempeyttä kun Andromeda pyysi anteeksi.
"Ei se mitään. Sinulla on ollut rankkaa." Veli sairaalassa ja kaikkea. Olisi hänkin itkenyt, eikä Wesley edes suuremmin pitänyt veljestään.
"Ei minua haittaa. Olen tässä. Ei hätää."

Andromeda käänsi katseensa takaisin käsiinsä. Jos tilanne olisi ollut toinen, hän olisi saattanut olla iloinen. Iloinen siitä, että tiesi nyt, miltä Wesleyn silmät todella näyttivät.
Mitä iloa siitä olisi, kun he eivät näkisi enää koskaan?
Hän yritti pyyhkäistä kyyneleitä takkinsa hihaan. Jos se olisikin vain johtunut siitä, että oli ollut rankkaa nyt. Mutta kaikki meni aina pieleen!
"... O-olisin..."

Wesley kallisti hieman päätään. Kuin kultainen noutaja, joka yritti ymmärtää parhaansa mukaan.
"Olisit mitä? Vedä syvään henkeä. Puhu vain, ihan rauhassa."

Syvä hengenveto jäi itkuiseksi pihahdukseksi ja Andromeda käpertyi alemmas, niin että Vega pääsi nuolemaan hädissään hänen korvaansa. Koira oli alkanut vikistä hiljaa ja tampata tassujaan maata vasten.
Hän olisi halunnut viettää tavallisen illan. He olisivat voineet kävellä puiston läpi ja kiertää takaisin kotiin, Wes olisi lähtenyt tavaraa täynnä olevalla autollaan.
Mutta ei tietenkään, ei hänen elämässään.
"A-anteeksi..."

Wesley päästi naisen kumartumaan, silittäen tuon selkää.
"Shhh. Ei ole hätää. Vegakin on tässä." Hän rapsutti koiraa hellästi.
"Kaikki on hyvin. Ei mitään anteeksipyydettävää."

Oli, ehdottomasti oli. Wesley oli ollut koko illan niin uskomattoman kiltti ja mukava, ja sitten hän meni pilaamaan kaiken saamalla naurettavan kohtauksen täysin ilman minkäänlaista syytä. Sellaiset tytöt, joiden nimi oli Marigold, eivät varmaan koskaan tehneet mitään muuta kuin hymyilleen hyväntuulisesti. Suu täynnä valkoisia hampaita, eikö niin?
Andromeda pudisteli surullisesti päätään ja kurkotti käsiään upottaakseen sormensa Vegan turkkiin. Koiraraukkakin vain kärsi hänen kanssaan.
Kyyneleet putoilivat nyt koiran punertavaan turkkiin. Eläinparka.
"E-ei ole..."

Wesley alkoi hieman ahdistua naisen puheista. Ehkä tämä ei johtunut vain tuon veljestä. Mies valui polvilleen kylmään maahan, vilkaisten tuon kasvoja. Hän hipaisi hiuksia Andromedan korvan taakse, etteivät ne liimautuisi märkiin poskiin.
"Kerro mikä on huonosti?"

Andromeda räpäytti hämmentyneesti silmiään, kun Wesleyn kasvot ilmestyivät yhtäkkiä samalle tasolle hänen omiensa kanssa. Hän oli niin hölmistynyt, ettei edes tajunnut kääntää katsettaan pois.
Vega hämmentyi yhtä lailla, ja alkoi puolestaan tökkiä miehen korvaa ja poskea jääkylmällä kirsullaan, vikisten hermostuneesti.
"Pa-palellut!"

Wesley nauroi koiralle, osoittaen tuon emäntää. Andromeda kaipasi nyt läheisyyttä. Ei hän.
"En palellu. Ei huolta." Wesley katsoi hieman itkuisten silmien ohi, hymyillen lempeämmin kuin kukaam tuskin osaisi. Se vain tuli luonnostaan.

Vega törkki miestä vielä pariin kertaan, mutta lopulta se loikkasi penkille seisomaan ja painoi kuonoaan nuuhkimaan emäntänsä hiuksia.
Wesleyllä oli niin uskomattoman ihana hymy, että Andromedan olisi tehnyt mieli uikuttaa ääneen. Miten joku saattoi olla niin uskomattoman kiltti?
"E-en vieläkään ma-maksanut velkaa..."
Hengitys oli muuttunut nopeammaksi, joko itkun tai paniikin vuoksi, se kulki nopeina haukkauksina, kuin hukkuva olisi yrittänyt pysytellä veden pinnalla.

Mitään ajattelematta Wesley tarttui nyt naisen käsiin. Hän sulki ne omiensa sisään ja silitti peukaloilla omien hanskojensa peittämiä sormia.
"Shhh, hengitä. Ihan rauhassa. Ja mennään kahville toiste, voit tarjota silloin. Ei maailma tähän lopu. Hengitä."

Andromedan katse hakeutui myös heidän käsiinsä ja Wesleyn hanskoihin, jotka edelleen lämmittivät hänen sormiaan.
Hengitä, ihan rauhassa. Sitähän hänelle aina hoettiin, silloin kun tunnereaktio yltyi aivan naurettavuuksiin saakka.
He voisivat mennä kahville toisen kerran. Ajatus samaan aikaan itketti lisää ja lohdutti. Ehkä Wesley vain sanoi niin, eikä enää vastaisi viesteihin? Vaikka hän lähettäisi hölmöjä kuvia koirastaan?
"Ni-niin..."

Wesley ei noussut tai päästänyt irti. Noin. Ehkä se alkoi helpottaa.
"Niin. Ei maailma tähän kaadu. Ei sitä tarvitse itkeä tai hävetä. En tuomitse."

Andromedaa hävetti silti. Joka ikinen kerta, kun hän ryntäili julkisella paikalla tai käpertyi pelokkaaksi siilipalloksi lähimpään nurkkaan. Ehkä hänen tosiaan pitäisi palata sinne psykologille. Saada päänsä järjestykseen, niin ettei romahtelisi enää kesken koiralenkkien.
"I-inhottavaa", hän totesi ja kurtisti itkuisia kasvojaan. Todella kaunista. Kun posket alkoivat hohtaa punaisina.

Wesley pudisteli kevyesti päätään.
"Olit kaunis kun hymyilit." Ainahan kuului lohduttaa? Niinhän?

Kaunis?
Nyt punastuminen ei johtunut enää pelkästään itkusta. Andromeda tunsi hengityksensä muuttuvan taas nopeammaksi. Hän painoi päätään alemmas, niin että hiukset valahtivat kasvojen peitoksi, edes osittain, ihan sama, vaikka ne menisivät kyynelistä märiksi. Kurkusta karkasi pain pieni vingahdus, joka sai Vegan taas tökkimään häntä kuonollaan.

Jatkuu täällä.

Keskiviikko 22.11.2017, aamupäivä, General Hospital, Hexham

Andromeda oli ollut huonolla tuulella eilisestä saakka.
Oli riittävän turhauttavaa, että kolmas viikko oli vierähtänyt käyntiin ilman tietoakaan siitä, milloin tämä kidutus loppuisi, ja pääsisi takaisin kotiin. Mutta hän oli luvannut Helialle, että käyttäytyisi tällä kertaa kunnolla.
Siitä huolimatta kulman päälle oli ommeltu vasta siisti rivi tikkejä, ja sen takia hän joutui nyt kykkimään täällä sen sijaan, että olisi saanut olla syömässä kakkua Murielin luona.
Silkkaa kiukkuisuuttaan Andromeda oli kieltäytynyt vaihtamasta pois kissanpentukuvioista pyjamaansa, vaikka oikeastaan olisi ollut jo lounasaika, ja kyhjötti kapean huoneensa sängyllä Murielin tuomaa koiralehteä selaten. Onneksi oli sentään oma huone, toistaiseksi, vaikka toinen

Wesley oli empinyt, käynyt hakemassa vielä suklaata siihen lahjansa kylkeen. Korttina toimi kuva takajaloillaan seisovassta Nietzschestä, joka piti suussaan onnentoivotusta, joka oli kirjoitettu kartongille. Saisi kelvata. Hän käveli hermostuneesti huoneelle kun oli saanut hoitajalta luvan ja koputti oveen.

Andromeda ei jaksanut niinkään keskittyä tekstiin, mutta selaili lehden läpi, käänsi sivut alkuun ja aloitti uudestaan. Ihan vain silkkaa ärtymystään.
"No?" hän ynähti, kun oveen koputettiin, eikä vaivautunut nostamaan katsettaan. Helia ja muut tulisivat vasta iltapäivällä, joten hän oletti, että kyseessä oli vain hoitaja, joka tulisi kolmatta kertaa huomauttamaan, että nyt oli hyvä aika vaihtaa päivävaatteet päälle ja harjata hiukset, jotka sojottivat villisti ympäriinsä. Värikin oli päässyt haalentumaan, pitäisi värjätä ne uudelleen kun vain ehtisi.

Wesley empi hetken ennen kuin avasi oven, astuen sitten huoneeseen.
"... Hyvää syntymäpäivää." Mies toivotti varovasti, hymyillen pehmeästi.
"... Onko sinua sattunut?" Hän osoitti tikattua kohtaa.

Andromeda hämmentyi kuullessaan tutun äänen ja kohotti katseensa.
Wesley.
Ja hän oli nolossa kissapyjamassaan sen näköisenä, että oli juuri kömpinyt esiin peiton alta. Voi ei.
Nainen kiskaisi sairaana järkyttävän porsaanpunaisen aamutakin sängyn viereltä ja kietoi sen nopeasti pyjamansa päälle, niin kuin se nyt olisi jotain auttanut. Puna hiipi poskille, olisi tehnyt mieli yrittää nykiä hiuksia edes vähän parempaan järjestykseen.
"... Kompuroin", Andromeda mutisi nolona ja kömpi pystyyn sängyltään, sujauttaen kissasukkien peittämät jalkansa tohveleihin. Voi Luoja...
"En tiennyt, että olet tulossa."

Wesley ei välittänyt siitä miltä tuo näytti. Hän ei ollut itse ilmoittanut tulostaan ja suloinenhan tuo nyt oli kissapyjamassaan.
"Oh. Voi sinua." Wesley hymyili myötätuntoisesti, ojentaen Andylle paperikassia, jonne oli sujauttanut kortin, suklaalevyn ja kaksi kukalliseen lahjapaperiin paketoitua pakettia.
"Anteeksi, en tiennyt milloin pääsen vai pääsenkö niin en varoittanut."

Andromeda räpytteli silmiään ja tunsi punastuvansa vielä lisää, kun otti vastaan paperikassin.
"Ei sinun olisi tarvinnut..." hän mutisi nolona, edelleen hämmentyneenä siitä, että Wesley oli ylipäätään muistanut hänen syntymäpäivänsä.
Mutta tuntuihan se hirvittävän ihanalta. Ei ollut enää yhtään niin kamala olo.
Andromeda istahti takaisin sängyn laidalle ja vilkaisi Wesleytä, hymyillen ujosti.
"Tule vain istumaan. Tai voi tuohon toisellekin sängylle istua, siinä ei ole ketään nyt... Vai onko sinulla kiire?"

Wesley pudisteli kevyesti päätään, istuen Andyn viereen tuon sängylle.
"Ei, ehdin viipymään hetken. Sitten pitää karata takaisin töihin." Ainakin hän oli vaihtanut vaatteet ennen lähtöään. Wesleyllä oli tummanvihreä kauluspaita ja sen päällä vaaleanharmaa neuletakki. Jalkoihin mies oli vetänyt tummanharmaat chinot ja ruskeat nahkakengät. Hän oli miettinyt rusettia kaulaan, mutta jättänyt sen laittamatta.

"Mitä töihin kuuluu?" Andromeda kysyi ujostellen, kun Wesley istahti viereen sängylle. Sydän hakkasi vähän kovempaa, mutta ehkä se ei ollut paha asia. Lääkitys teki olon sen verran rauhalliseksi, jopa vähän uniseksi, ettei tarvinnut hyppiä seinille.
Sekin oli oikeastaan ihan mukavaa.
Hän löysi ensimmäiseksi Nietzschen kuvalla varustetun kortin - ja hymyili, peittämättä suutaan.
"Saihan se kuvauspalkkion?"

Wesley seuraili naista. Voi Andya. Toivottavasti tuo pian pääsisi kotiin tai ainakin käymään kotona.
"Ei mitään ihmeellistä. Olen Saskian ja Pearlin kanssa kotona. On ihanan hiljaista kun Pearl ei huuda Knoxille kaikesta kokoajan. Tai Marigoldille. He lähtivät hakemaan uutta kissaa Texasista." Wesley ei viitsinyt täällä sanoa leopardi. Olkoot nyt vain kissa.
"Sai, tietenkin. Ei se kissamato muuten noin pysyisi ensinkään." Wesley naurahti.

Andromeda meinasi synkistyä kuullessaan Marigoldin. Meinasi, mutta kieltäytyi itsepintaisesti pahoittamasta mieltään ja keskittyi sen sijaan kaivamaan esiin jännittävän muotoisen paketin, joka tuntui käteen melko painavalta. Hän laski sen varovasti syliinsä ja alkoi hellästi avata paperia.
"Millaista kissaa?" hän tiedusteli samalla.
"Ja hyvä niin. Minäkin palkitsen aina mallini."

"Leopardia." Wesley tunnusti hiljaa. Hän katseli lahjan avaamista pieni hymy huulillaan.
"Pitäähän nyt palkkio antaa."

"Ai sinne tulee uusi leopardi?"
Andromeda sai lahjapaperin avattua ja alkoi siirtää syrjään ilmeisesti kolahdussuojaksi tarkoitettua paperia. Hän kurtisti kulmiaan jollekin mustalle ja nosti sen varovasti esille.
Teepannu. Jolla oli kissan naama.
Hymy nyki suupieliä ja poskille kohosi pieni puna.
"Voi ei miten suloinen!"

"Mm, Zephyr." Wesley mutisi, keskittyen seuraamaan naisen ilmeitä.
"Varo, siinä on kupit tuolla alla...Näin." Wesley irrotti teipein kiinnitetyt kupit.
"Sitä voi säilyttää noin."

"Kaksi kuppia", Andromeda huomautti ja hymyili edelleen, painaen hieman katsettaan niin että hiukset valahtivat edes osittain kasvojen peitoksi.
"Sinun pitää tulla käymään teellä sitten kun pääsen kotiin."
Kupeilla oli vielä pienet hännätkin. Voi Luoja Helia nauraisi hänelle, mutta ne olivat ihanat!

Wesley hymyili hieman.
"Niin. Olisi ollut sellaisia missä oli vain yksi mutta ajattelin että jos joku tulee kylään,tämä on söpömpi. Ja minä tulen." Pitäisihän se pannu testata.

Ei sillä, että Andromedan luona olisi käynyt hirvittävästi vieraita. Mutta kaksi kuppia oli juuri sopiva määrä.
Hän asetti teepannun kuppeineen varovasti yöpöydälle Nietzschen kuvan viereen ja otti sitten esiin pienemmän, kevyemmän paketin.
"Sinä olet ihan hirveän kiltti, kun tulit katsomaan. Ja ostit lahjoja..."

Mies hymyili pehmeästi ja siirsi varovasti Andyn takkuisia hiuksia tuon korvan taakse.
"Halusin tulla. Ja tietenkin pitä ostaa lahja kun tulin syntymäpäivänäsi käymään." Koska esimerkiksi suklaalevy tuomisena ei olisi riittänyt...

Andromeda ei edes hätkähtänyt, vaikka Wesley koskikin hänen hiuksiinsa.
"Olisi pitänyt harjata hiukset. Odotin vieraita vasta iltapäivästä", hän myönsi vähän nolona nyhertäessään paperia naurettavan huolellisesti auki.
"Anteeksi."

"Ei se mitään. Minä en sanonut että voin tulla käymään. En ollut ihan varma milloin pääsen, niin tein yllätysvisiitin. Anteeksi." Mies naurahti pehmeästi.

Andromeda naurahti ja pudisti päätään.
"Ei se haittaa, se oli... Minusta oli kiva, että tulit yllätysvierailulle. Olen ollut ihan kamalan huonolla tuulella koko aamun", hän myönsi hieman nolona. Käyttäytynyt juuri niin lapsellisesti, kuin aiemminkin.
Hölmö.
Hän sai paperin pois tieltä ja käänsi pitkulaisen rasian varovasti ympäri, jääden tuijottamaan.
"... Sillä on korvat..."

Se ei varsinaisesti kertonyt pitikö nainen siitä vai ei.
"... Pidätkö siitä?" Wesley kysyi lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen. Miksi hän oli ostanut aikuiselle naiselle kissakrääsää? Voi luoja.

Sitä aikuista naista kuitenkin hymyilytti niin, että piti painaa taas kasvoja alaspäin, vaikka korvan taakse pyyhkäistyt hiukset eivät tällä kertaa suostuneetkaan valahtamaan niiden suojaksi.
"... Pidän."
Hän avasi rasian hellästi ja ujutti kissankorvaisen rannekellon ulos. Hän irrotti pienen muoviläpyskän ja hymyili, kun viisarit lähtivät liikkeelle.
"Paljonko kello on?"

Wesley vilkaisi omaa rannekelloaan, jossa oli kullanvärinen reunus, mustassa kellotaulussa ja musta nahkahihna. Melko saman näköinen kuin Andylle ostettu, tosin ilman kissankorvia.
"Olisiko tuo tarkalleen kahtatoista yli yksitoista."

Andromeda käänsi kellon huolellisesti oikeaan aikaan ja katsahti sitten varovasti Wesleytä.
"... Voisitko kiinnittää sen?" hän pyysi, ojentaen kelloa ja vasenta rannettaan miestä kohti.

Wesley nyökkäsi, ottaen kellon käteensä. Hän veti kellon Andyn ranteeseen hellin sormin, vilkaisten tuota ystävällisellä katseellaan.
"Eihän se ole liian tiukassa?"

Rannekello yhdistettynä pyjamaan oli kenties kummallinen asukokonaisuus, mutta Andromeda ojensi tyytyväisenä kättään katsellakseen kissankorvaista kellotaulua.
Helia saisi nauraa vähän lisää. Tai pyöritellä silmiään. Mutta sillä ei ollut väliä.
"Se on juuri hyvä. Minulla ei ole koskaan tainnut olla rannekelloa."

"En tiennyt käyttäisitkö sellaista mutta..." Wesleyn mielestä kaikilla piti aina olla rannekello. Piste.
"Se vain näytti siltä että pitäisit siitä."

"Minun täytyy joka tapauksessa oppia aikatauluttamaan asioita paremmin. Kello on mahtava alku", Andromeda totesi ja virnisti.
"Se on ihana. Minä pidän kissajutuista, kuten varmaan olet huomannut."
Ja Wesley oli ajatellut sitä. Hän tunsi, kuinka poskia alkoi taas kuumottaa. Hän puraisi huultaan ja vilkaisi miestä ujosti.
"Kiitos."

"Mm, no hyvä. Ja olen, siksi minä... Ajattelin että pitäisit niistä." Wesley tunsi olonsa vähän vaikeaksi, mutta yritti olla näyttämättä sitä ulospäin.
"Mitä sinulle muuten kuuluu?"

Andromeda sipaisi varovasti pienenpieniä kissankorvia.
"Helia tulee varmasti nauramaan. Hänen mielestään minun pitäisi hankkia muitakin kuin kuviollisia juttuja. Mutta minusta ne ovat ihania", hän hymisi ja kohautti vähän harteitaan, kun Wesley kysyi hänen kuulumisiaan.
"Täällä on tylsää, ja haluaisin pian kotiin. Mutta lupasin Helialle, etten lähde kesken, joten... Oh."
Hän kumartui nykäisemään kassin sänkynsä alta ja nosti Minion-dvd:n hellästi esiin, ojentaen sitä Wesleylle.
"Tässä. Kiitos lainasta."

"Noh, ne ovat suloisia!" Wesley myönsi, nauraen pehmeästi. Ja ne tekivät Andromedasta Andromedan. Olkoonkin ettö tuo nyt olisi suloinen vaikka jätesäkissa, mutta... Siis. Niin. Vain ystävä.
"Ymmärrän. Jos... Oh. Kiitos. Niin, jos haluat niin voin tuoda muita elokuvia tai... Jotain." Ihan kuin Andyn veli ei toisi tuolle tekemistä. Jeesus. Wesley!

"Helia on sitä mieltä, että voisin alkaa suosia vähän hillitympiä kuoseja", Andromeda naurahti ja vilkaisi taas Wesleytä varovaisesti, punastuen mielihyvästä.
"Jos siitä ei ole sinulle vaivaa. Minä tykkäsin tuosta kovasti, se oli hauska."

"Höh. Veljesi on liian tosikko. Ja voin katsoa, minulla on aika paljon animaatioita kotona." Se ei kuulostanut niin lapselliselta jos sanoi noin, eikä piirrettyjä.

Andromeda katsahti Wesleytä hymyillen.
"Se olisi mukavaa. Täällä on ihan hirveän vähän tekemistä."
Varsinkin, kun ei jaksanut keskittyä lukemiseen. Lehdetkin hän vain selasi kuvien takia.
"Onko sinulla kovin kiire töissä? Nyt kun osa on poissa?"

"Minä tuon kun käyn seuraavan kerran." Wesley lupasi hellästi, hymyillen hieman.
"On. Teemme kaiken vähän vajaalla miehityksellä, vaikka kaikki eläimet ovat kotona, mutta ei se haittaa. Pieni kiire on ihan okei."

Andromeda yllättyi aina siitä, että Wesley jaksoi käydä katsomassa. Miehellä ei ollut siihen minkäänlaista velvollisuutta, hän olisi voinut häipyä kaikessa hiljaisuudessa ja jatkaa elämäänsä rauhassa. Ilman häiriötekijöitä.
"Ja silti sinä tulit katsomaan minua", hän totesi ujosti ja hipaisi taas rannekellon pieniä kissankorvia.

Wesley meni hieman hämilleen.
"Tietenkin tulin! Lahjasi oli tuotava ja pitää synttäriä sen verran muistaa. Ainakin." Hän ei oikein enempää voisi tehdä.

"Meillä ei kotona aina muistettu", Andromeda myönsi ilottomasti naurahtaen. Jos päällekkäin sattui vaikka tärkeä konserttimatka, tai jotain muuta, joka ajoi syntymäpäiväjuhlien edelle. Vaikka Helia tekikin aina parhaansa, ihana, kultainen Helia.
"Milloin sinun syntymäpäiväsi on?"

"Se on vanhempiesi menetys." Wesley korjasi pehmeästi. Ei tosiaankaan Andyn.
"Joulukuun viimeinen päivä." Wesley vastasi hymyillen. Uudenvuoden aatto. Lapsena oli ollut mahtavaa kun kaikki ampuivat raketteja ja oli oma syntymäpäivä.

Andromeda punastui.
"Heillä oli aika kiire, kun olin lapsi", hän selitti, tuntiessaan tarvetta selitellä. Hän ei osannut olla vanhemmilleen vihainen, ei varsinaisesti, vaikka ei mielellään ollutkaan näiden kanssa tekemisissä nykyään.
Ei ollut kiva joutua aina kertomaan, ettei kuulunut mitään. Koska oli liian luuseri opiskelemaan.
Hän kaivoi puhelimensa esiin ja lisäsi merkinnän joulukuun viimeiselle päivälle.
"Mitä tykkäät tehdä synttäreinäsi?"

"Juhlin silloin ennemmin uuttavuotta." Wesley naurahti pehmeästi.
"Viime vuosina se on mennyt pubissa ja ystävien kanssa. Se on ollut mukavaa."

"Se kuulostaa mukavalta", Andromeda myönsi.
Voisikohan hänkin tehdä pitkästä aikaa jotain uutena vuotena ystävien kanssa? Niin, että Heliakin saisi viettää oman vuodenvaihteensa niin kuin haluaisi. Ilman, että joutuisi vahtimaan, missä typerä sisko viiletti.
Helia varmasti pitäisi siitä.
"Olen yleensä viettänyt syntymäpäivät Murielin luona - hän on Helian ystäviä. Hän haluaa aina leipoa kakun."

"Se oli mukavaa. Pari olutta, hyvää syötävää ja sieltä katsomaan raketit." Sitten nukkumaan, koska joillakin heistä olisi aamuvuorot.
"Aw. Minä en ole tainnut syödä kotitekoista synttärikakkua viiteen vuoteen."

"En ole käynyt katsomassa raketteja pitkään aikaan", Andromeda myönsi ja nykäisi sotkuisen hiustupsun korvansa taakse. Uusi vuosi ei kuulunut hänen lempijuhliinsa, ei ollut kuulunut enää vähään aikaan. Mutta ehkä siitä voisi oppia pitämään?
"Voisin luvata leipoa sinulle kakun seuraaviksi synttäreiksi, mutta se olisi enemmänkin rangaistus. Minä en todellakaan osaa leipoa. Kuin keksejä, valmiista jauhoseoksesta. Ja niistäkin suurin osa palaa..."

Wesley ei voinut olla hymyilemättä. Hän pudisteli kevyesti päätään. Mitä siihen sanoisi?
"Ehkä teen itse valmisseoksesta kuppikakkuja. Sehän on jo melkein kakku, eikö?"

"Jos tökkäät niihin kynttilät, niin eiköhän se ajaisi asiansa", Andromeda myönsi hymähtäen.
"Pidätkö kuppikakuista?"
Hän kaivoi paperikassista suklaalevyn, avasi sen lähes hellästi ja tarjosi riviä Wesleylle.

"Minulla taisi juuri viimevuonna olla pubissa kuppikakku ja kynttilä." Wesley myönsi nauraen muistolle. Se oli ihana muisto Saksasta.
"Pidän. Ah, kiitos." Hän otti hymyillen pari palaa.

Sairaalassa tuskin katsottiin kovin hyvällä kynttilöiden polttamista. Ainakaan osastolla, jolla joku saattaisi keksiä tuikata itsensä tuleen.
Andromeda melkein naurahti ääneen, mutta se olisi osoittanut niin huonoa makua, että hän pakotti naurun takaisin nappaamalla itselleen palan suklaata.
"Pitäisi ehkä opetella leipomaan niitä."

Wesley meni vähän hämilleen Andyn sanoista. Opetella?
"Ai, miks?" Voi pyhä yksinkertaisuus. Jos kukaan olisi nähnyt heidät kaksi, se ihminen olisi huutanut heille.

Andromeda punastui ja nyki hihoja paremmin käsiensä suojaksi.
"No, sinä sanoit, että tykkäät niistä", hän huomautti ja otti itselleen lisää suklaata, ennen kuin ajattelisi asiaa liikaa ja yrittäisi pujahtaa piiloon sängyn alle tai jotain muuta yhtä älykästä ja kypsää.
"Olen hirveän iloinen, kun tulit käymään. Joten olisi kiva tehdä vastapalvelus."

Wesley meni hämilleen sanoista, mutta hymyili silti todella suloisesti. Niinkö? Ihan vain koska hän sanoi pitävänsä. Hä nojautui varovasti antamaan pikaisen halauksen Andylle.
"Ihana ajatus. Kiitos. Ja tulin mielelläni käymään."

Tällä kertaa halaus ei saanut Andya säikähtämään puolikuoliaaksi, vaikka poskien puna syvenikin huomattavasti.
Kiitos isä, ja brittiläisen kalpea iho. Onneksi hiukset sentään peittivät korvat, ne olivat varmasti jo tulessa tähän mennessä.
"Toivottavasti voisit pian tulla käymään ihan kotona. Tämä paikka on aika ankea."

"Lupaan lähteä kanssasi lenkille kun pääset käymään kotona." Se oli helppo lupaus antaa ja olisi vielä helpompi pitää.
"Ja en epäile. Ei kukaan pidä sairaaloista." Tai osastoista, kuten tämä

Andromeda hieraisi poskeaan kätkeäkseen hymynsä hetkeksi Wesleyltä kämmenensä taakse.
"Vegakin tykkäisi siitä", hän totesi hyvillään. Vega oli pitänyt Wesleystä, vaikka toisaalta Vega piti kaikista, jotka lahjoivat sitä ruualla.
"Lupaan joku kerta tarjota sinulle ihan kunnon teetä. Ja niitä kuppikakkuja."

Mies hymyili Andylle pehmeästi. Mieli teki läpsäistä itseä. Hän vaihtoi mielipidettä ja ihastustaan nyt kuin sukkia, eikä siinä ollut järkeä. Marigold oli kaunis ja kiinnittänyt siksi huomion, mutta Andromeda aiheutti hänessä vahvaa halua painaa pehmeä suukko naisen poskelle, jos tuo vaikka hymyilisi lisää.
"En malta odottaa." Wesley naurahti pehmeästi.

"Ei malta Vegakaan", Andromeda naurahti, vaikka olisi oikeastaan halunnut sanoa 'en malta minäkään'. Mutta ainakin hän hymyili, eikä mieli ollut yhtään niin paha, kuin mitä se oli aamulla ollut.
"Tällä kertaa lupaan, ettei lenkki pääty mitenkään... oudosti."

Wesley oli iloinen siitä että Andy vaikutti piristyneen. Se riitti hänelle.
"Ei minua haittaa. Vaikka olisi mukavaa jos seurani ei aina ajaisi sinua sairaalaan."

Ainakin jotain oli tapahtunut, sillä Wesleyn huomautus sai Andyn naurahtamaan romahtamisen sijaan, vaikka puna levisikin korvilta poskille.
"Ei se ollut sinun vikasi", hän vakuutti ja pyyhkäisi hiuksia taas korvan taakse. Ehkä pitäisi vaivautua harjaamaan ne. Voi Luoja, Wesley varmasti piti häntä säälittävänä.
Paniikilta oli viety pois sen pahin terä, kiitos oikeiden lääkkeiden tuen. Joita ei voinut vain unohtaa ottaa.
"Sanoin tyhmiä asioita, ja veljeni hermostui. Mutta ei se mitään, ihan aiheesta. Ensi kerralla minä tarjoan kaakaot."

"Voi ei." Wesley halasi naista pehmeästi uudelleen.
"Sovitaan niin. Sinä tarjoat kaakaot."

Andromeda oli melkein ylpeä siitä, ettei tälläkään kertaa säpsähtänyt.
Wesley halusi vain olla kiltti, ei siitä pitänyt ajatella sen enempää. Vaikka pulssi olisikin vähän kiihtynyt. Wesleyllä oli varmasti joku kiva tyttö jossakin. Marigold.
"Sovittu."

Ei Wesleyllä tosiaan ollut. Se olisi selvinnyt ihan vain kysymällä. Hän vilkaisi kelloa, huokaisten raskaasti.
"Sovittu. Minun pitäisi varmaan mennä."

Andromedan silmissä häivähti pettymys, mutta hän pakotti kasvoilleen hymyn.
Wesley oli jo tehnyt aivan tarpeeksi viipymällä näinkin pitkään.
"Kummat pistävät paikat ensin remonttiin, näädät vai kissat, jos et mene ajoissa kotiin?" hän kysyi, pyyhkäisi hiuksia korvan taakse ja nousi seisomaan.
"Voin saattaa sinut ovelle."

Wesley naurahti pehmeästi.
"Kissat, kollegani ystävällisellä avustuksella." Mies pyöräytti kevyesti silmiään.
"Saskia on joskus vähän..." Huolimaton oli kamalan negatiivinen sana, hän ei halunnut käyttää sitä. Wesley nousi ja lähti Andyn kanssa kohti ovea.
"... Noh, huonomuistinen."

Andromeda kurtisti huolestuneesti kulmiaan.
"Voi ei. Sitten sinun on oikeasti parempi mennä, ettei niin pääse käymään."
Jos näädät saivat räjäytettyä tyynyn, hän oli mieluummin ajattelematta, mitä isot kissat pystyivät tekemään.
Ovelle päästäkseen piti kulkea sen typerän hoitaja-akvaarion ohi. Turvallisuussyistä, mutta tuntui se silti hirvittävältä kyttäämiseltä.
Andromeda seisahtui ja pyyhkäisi hiuksia korvan taakse. Olisi tehnyt mieli halata, eikö se olisi ollut ihan normaalia tässä tilanteessa?
"Laita minulle viestiä jossain vaiheessa niin tiedän, ettei kissakatastrofi ole käynyt toteen, jooko?"

Wesley kääntyi ulko-ovelle Andromedan puoleen, naurahtaen pehmeästi. Hän katsoi tuota hetken, hymyillen hieman.
"Laitan. Jos en laita, olen nukutusaseen kanssa puskassa etsimässä Thaliaa tai jotain." Wesley huokaisi, hieraisten niskaansa. Hän nojautui halaamaan lyhyempää naista, venyttäen halausta pienen mietinnän ajaksi. Lopulta hän painoi varovaisen suukon kuumottavalle poskelle, ennen kuin suoristautui, heilauttaen vielä kättään.
"Hyvää syntymäpäivää, Andy." Sitten oli hyvä liueta ovesta ulos. Reilua Wesley, reilua.

"Kuulostaa pahalta", Andromeda myönsi, ja jos hän olikin ollut aikeissa jatkaa jotenkin, sanat unohtuivat siinä vaiheessa, kun Wesley halasi häntä.
Ja sitten suukotti poskea.
Andromeda jähmettyi aloilleen ja tajusi, että oli erehtynyt kuvitellessaan, että oli punastellut aiemmin.
Nyt kasvoja poltti, ja pahasti.
Oven sulkeuduttua Wesleyn jäljestä hän kääntyi kannoillaan ja pakeni huoneensa suojaan.

Lauantai 02. joulukuuta - iltapäivä

Wesley oli tuntenut olonsa typeräksi väisteltyään koko päivän Marigoldin kyselyitä. Lopulta hän oli livahtanut laittautumaan kun kämppis oli tallilla ja karannut äkkiä autollaan kohti Hexhamia. Hän pysähtyi kukkakaupassa, hakemassa pienen kimpun violetteja ja vaaleanpunaisia gerberoita. Ehkä se olisi liikaa, mutta... Niin. No, olkoon. Hän pysähtyi sen osoitteen eteen, jonka Murielin nimi oli tuottanut hausta. Andy oli maininnut viettävänsä viikonloppuloman täällä. Wesley nousi autosta ja asteli ovelle. Hän suoristi bleiserin helmaa ja rusettia hieman, soittaen ovikelloa. Voi luoja tämä oli typerää.
Johan Pearlkin oli sanonut että hän näytti idiootilta.

Kuten aina ovikellon soittoa, tälläkin kertaa ääntä seurasi koirien riemukas haukunta, kun jokainen halusi olla se, joka ilmoitti vieraasta.
Paitsi Norma, joka vetäytyi suosiolla hieman syrjään, jääden tarkkailemaan ulko-ovea olohuoneen ovensuusta epäluuloinen ilme surullisissa silmissään.
"Astrid, ei, takaisin", kuului miehen ääni, ja hetkeä myöhemmin Teagan avasi oven. Hänen katseensa oli suunnattu punaturkkiseen koiraan, joka pyrki ulos, mutta siirrettyään jalkansa tielle mies kohotti katseensa tulijaan.
"Oho, tervehdys."

Wesley hymyili vaivaantuneesti miehelle, jota ei ollut koskaan tavannut.
"Päivää. Tuota, tulin hakemaan Andya." Hän olisi toki voinnut varoittaa, eikä vain varata Andylle tuntia aikaa, että he ehtisivät ostamaan liput ennen elokuvaa.

Teagan vilkaisi kukkakimppua Wesleyn kädessä ja hymyili.
"Andya? Kuulehan-"
Hän ei kuitenkaan ehtinyt lauseensa loppuun, kun eteisestä kuului varsin tunnistettavalla äänellä "Teags!" ja Muriel ilmestyi miehensä viereen, siirtäen Astridia jalallaan kauemmas mahtuakseen paremmin.
Wesleyn nähdessään nainen hymyili, silmät siristyen.
"Wesley, hei. Mikä sinut tänne lennätti?"
Vaikka kukat kertoivatkin kyllä varsin selvää viestiä...

Wesley työnsi ne kukat selkänsä taakse. Krhm. Hän tunsi itsensä idiootiksi. Ehkä Pearl oli ollut oikeassa.
"Minä, tuota... Andy sanoi että on viikonlopun täällä. Ajattelin jos hän kaipaisi tekemistä?"

"Kuinka huomaavaista sinulta. Odota hetki, haen hänet", Muriel lupasi, nappasi hämmentynyttä miestään käsivarresta ja raahasi tämän mukanaan eteiseen, hätistellen sekä koiria että Teagania edellään.
"Andy! Sinulle on vieras!" naisen kuuluva ääni kajahti sisemmältä talosta, eikä mennyt kauaa, kun Andromeda ilmestyi ovelle. Selvästi kotivaatteissa, isossa, tummanvihreässä neulepaidassa (joka taisi olla Murielin) ja leopardikuvioisissa collegehousuissa, kurittomat hiukset kahdelle saparolle pakotettuna.
Hän hämmentyi nähdessään tutut kasvot.
"Wesley!" hän henkäisi yllättyneenä.
Voi ei, oliko hän mennyt unohtamaan jonkin sovitun tapaamisen?

Wesley hymyili Andromedalle pehmeästi. Tuo oli kovin suloinen kotivaatteissaan.
"Hei! Anteeksi, minun pitäisi alkaa todellakin ilmoittaa tulemisistani.. Minä, tuota..." Wesley vilkaisi, näkikö Murielia oviaukosta. Ei.
Hän veti kädet selkänsä takaa, pienen kimpun jäädessä käden mukana kyljen viereen roikkumaan.
"Ajattelin jos lähtisit elokuviin?"

Andromeda tunsi punastuvansa. Kuinka Wesley aina onnistui sattumaan paikalle, kun hän oli pukeutunut mahdollisimman nolosti? Olisi tehnyt mieli nykäistä edes hiukset auki.
Mutta silti, pienet perhoset olivat alkaneet lepattaa vatsassa. Ihan vain siitä ilosta, että mies oli tullut katsomaan häntä.
Kysymys sai naisen räpäyttämään hämmentyneesti silmiään.
"Elokuviin?" hän toisti ja siirsi katsettaan Wesleyn käteen, joka näytti pitelevän jotakin. Olivatko ne..?
"O-ovatko nuo kukkia?"

"Niin. Siellä menee yksi kivalta kuulostava komedia." Wesley vastasi hymyillen. Hän havahtui, ojentaen naiselle kukkia lopulta.
"Ah, joo. Ole hyvä."

Andromeda tuijotti kukkia hetken kuin ei olisi ollut varma, mitä niille olisi kuulunut tehdä.
Wesley oli tuonut hänelle kukkia.
Puna karahti polttamaan poskia, kun hän otti kimpun vastaan.
Kukkia. Hänelle.
Sydän takoi kovempaa.
"Kiitos... Wesley, minä... Minun pitää kysyä Murielilta, jos..."
"Totta kai sinä lähdet elokuviin!"
Andromeda hätkähti, hän ei ollut huomannut, että pidempi nainen oli hiippaillut hänen taakseen. Tämä kietoi toisen käsivartensa hänen ympärilleen ja hymyili Wesleylle.
"Andy vaihtaa vain vaatteet. Tule sisään, Wesley."

Wesley hymyili hieman, heilauttaen kättä Murielille.
"Käymmä varmaan syömässä sen jälkeen, jos Andy haluaa." Hän lisäsi vielä. Ettei Muriel ihmettelisi kun kestäisi.

Muriel oli tottunut paimentamaan eläinlaumoja, joten ei ollut mikään ongelma ohjata sekä Wesleytä että Andya peremmälle taloon.
"Pitää laittaa kukat maljakkoon", Andy totesi edelleen punaisena ja hieman hölmistyneenä.
"Käy hakemassa vaasi kaapista. Ja Wesley, istu ihmeessä hetkeksi alas, olohuoneessa on kyllä tilaa. Käske vain koirat alas, jos ne ovat vallanneet sohvan."
Vaikka suurin osa laumasta näyttikin piirittäneen miesparan jo eteisessä.

Wesley nyökkäsi, hiipien istumaan olohuoneen sohvalla. Miehellä oli hämmentävän hyvä ryhti ja vaikka hän oli ujo, olemus huokui silti tietynlaista... Jotakin. Se jokin kertoi miehen taustasta huomattavan rikkaan suvun lapsena. Nyt kun katsoi miestä, sen saattoi huomata tuosta.

Wesley ei saanut istua rauhassa kauaa. Ensin paikalle rynnisti neljän koiran lauma: kaksi punaturkkista huskymixiä ( Vega ja Astrid), valkoruskealäikikäs, pystykorvainen Rigel sekä mustanpunertava borzoi Halley.
Ja kaikki halusivat tietenkin tutustua suoraryhtiseen mieheen, vaikka ainoastaan Vega oli riittävän röyhkeä loikkaamaan kutsumatta sohvalle saadakseen hieman etumatkaa muihin nähden.

Wesley rapsutteli koiria nauraen. Hän viihtyi koirien kanssa, tervehtien erityisesti Vegaa.
"No hei kaikki. Onko mukavaa saada vieraita? Niin, anteeksi, en tajunnut tuoda herkkuja. Hölmö minä. Ehkä ensi kerralla? Kuules nyt puikkonokka..." Wesley nauroi borzoin työntäessä kuonoa hänen niskaansa.

”Ja se on vakava rikos tässä taloudessa."
Innokas borzoi ei ollut suinkaan puhjennut puhumaan, vaan Muriel oli ilmestynyt olohuoneen ovensuuhun saatuaan Andromedan patistettua yläkertaan vaatteidenvaihtoon, maljakkoon huolellisesti aseteltujen kukkiensa kanssa.
Nainen harppoi lattian poikki ja vajosi istumaan hieman kuluneeseen nojatuoliin. Sivussa pysytellyt Norma tuli heti tunkemaan päätä syliin rapsutusten toivossa.
"Pääsit tapaamaan lauman."

Wesley huomasi hakevansa jälleen parempaa ryhtiä. Se tuli vaistomaisesti. Asioita joita hän ei kasvatuksessaan päässyt karkuun.
"Ihania koiria."

Murielia hymyilytti väkisinkin kun hän katsoi, kuinka Wesleyn ryhti suoristautui, vaikka Halley yhä tökki miehen niskaa sitkeästi sohvan selkänojan takaa. Ovela koira oli kiertänyt sinne välttyäkseen sohvan etupuolelle kertyneeltä ruuhkalta.
"Ne ovat. Joten, te menette siis elokuviin ja syömään? Hexhamiin, oletan."

"Mm, Hexhamiin." Ei Wes ehtisi lähtemään tänään kauemmas. Hän katseli koiria hymyillen, vältellen hieman katsekontaktia kaikkien kanssa.

Muriel nyökäytti tyytyväisenä päätään. Vaikka Wesley vaikuttikin sellaiselta kaverilta, jonka huomaan Andyn uskalsi kyllä suoda, oli silti mukavampi, että nämä pysyttelivät lähiseudulla. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Norman uteliaisuus voitti luontaisen epäluulon, ja saluki lähti lähestymään Wesleytä hitain mutta harvinaisen varmoin askelin.
"Tuot hänet tietenkin ajoissa kotiin, eikö niin?" Muriel jatkoi, nojaten kyynärpäätään nojatuolin käsinojaan.
"Kiltisti elokuvan ja syömisen jälkeen?"

Wesley vilkaisi koiraa, kiinnittämättä salukiin sen enempää huomiota.
"Mit..." Hän katsoi Murielia kuin tuo olisi ollut hullu.
"Tietenkin."

Muriel oli ristinyt toisen säären polven päälle ja pyöritteli rennosti nilkkaansa.
Tai kuin hyökkäykseen valmistautuva kissapeto häntäänsä.
"Hyvä poika. Mitä olette menossa katsomaan?"
Norma istahti Wesleyn eteen ja jäi katselemaan miestä onnettomilla silmillään.

Wesley nieleskeli hieman.
"Idän pikajunan arvoitusta." Se oli varmasti huono valinta jostain syystä. Wesley ojensi kättään Normalle haistettavaksi.

Norma kohotti toisen tassunsa ja läiskäisi Wesleyn reittä rapsutuksia kerjäten.
Murielia hymyilytti, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä elokuvavalinnan kanssa.
"Oli hyvin suloista tuoda Andylle kukkia."

Wesley hymyili pehmeästi.
"Mmm. Mietin kyllä että onko se... Noloa." Halusivatko tytöt kukkia vai oliko se jotakin mitä tehtiin vain hölmöissä elokuvissa?

Voi taivas miten Wesley oli suloinen! Normakin näytti tuleen samaan tulokseen ja läpsäisi miehen jalkaa uudelleen.
"Andy oli hyvin iloinen", Muriel vakuutti nilkkaansa pyöritellen.
"Sinä olet todella huomaavainen. Oletan, että olet myös vastuullinen, enkä siis pidä tällä kertaa kovinkaan pitkää saarnaa asiasta."

Wesley havahtui ja vei käden rapsuttelemaan salukin turkkia. Selvä, selvä. Hän rapsuttaisi.
"... Miten niin vastuullinen?" Mies räpäytti silmiään miltein hieman säikähtäneenä.
"Tuon hänet kotiin syömisen jälkeen." Ajatteliko Muriel että hän.. Niin varmaan. Ihan kuin.

Norma nojautui tyytyväisenä rapsutusta vasten, muun lauman hajaantuessa kuka minnekin. Keittiöön, todennäköisesti, mikäli Teagan oli uskaltautunut avaamaan jääkaapin oven.
Talouden heikoin lenkki.
"Vastuullinen. Kyllähän sinä tiedät, että herrasmies on aina varustautunut, etkö tiedäkin?"

Varustautunut? Mitä helvettiä Muriel horisi?
"En voi sanoa että ymmärrän mitä tarkoitat. Lupasin tuoda hänet kotiin elokuvan ja ravintolan jälkeen."

Voi Wesley.
"Hyvä niin. Mihin aikaan elokuva loppuu?"
Murielin oli pakko päivystää puhelimensa ääressä, varmuuden vuoksi. Vaikka Andy olikin vaikuttanut varsin hyväntuuliselta.
Ja hänen pitäisi sitä paitsi juoruta tästä Helialle.

"Hieman ennen viittä. Hän on kotona viimeistään puoli seitsemältä." Wesley lupasi. Mitä Muriel ikinä oli vihjannutkaan, Wesley ei ollut ymmärtänyt.

"Kunhan on kotona ennen kymmentä, nythän on kuitenkin viikonloppu", Muriel totesi armollisesti ja suoristautui tuolissaan.
"Mutta Wesley, olin tosissani, kun kysyi asiasta sinulta. Onhan sinulla ko-"
"Muriel!"
Murielin lause keskeytyi, kun Teagan ilmestyi ovensuuhun loput laumasta kannoillaan. Mies hymyili ja harppoi peremmälle, seisahtuen hetkeksi sohvan vierelle.
"Me emme ehtineet esittäytyä. Teagan", hän totesi voimakkaalla skottikorostuksellaan ja ojensi kätensä.

Ko...? Pisamainen mies lehahti punaiseksi. Herran jumala, ei sellaista ensitreffeillä! Ja nämä eivät edes olleet treffit. Hän vain vei Andyn ulos muuten vain.
"En minä sellaista." Wesley totesi haudan vakavana, nousten kättelemään Teagania. Hän kättelikin hirveän sivistyneesti.
"Olen Wesley." Muodollinen puhetapa ja paino hiipi puheeseen."

Teagania hymyilytti. Mutta toisaalta mies oli niin hyväntuulinen, että oli lähes mahdotonta sanoa, milloin jokin huvitti tätä, ja milloin kyseessä oli vain kasvojen iloinen perusilme.
"Hauska tutustua", hän totesi, ennen kuin siirtyi nojatuolin luo ja painoi kätensä Murielin hartioille.
"Ei kai Muriel ole piinannut sinua liikaa?"
"Teags!" Muriel tuhahti loukkaantuneesti ja mottasi miehensä käsivartta.

"Hauska tavata." Wesley vastasi takaisin, punan vain syventyessä kun puhe sai yhä vahvemmin sen muodollisen nuotin.
"Ei, ei suinkaan. Hän vain huolehtii." Ja nyt se paistoi läpi jo aivan liikaa.

"Niinhän hän tekee", Teagan myönsi ja pyyhkäisi hellästi Murielin hiuksia tämän hätistellessä häntä kiukkuisesti kauemmas.
"Toivottavasti teillä on mukaa ilta", mies jatkoi leppoisaan tyyliinsä.
Muriel olisi todennäköisesti jatkanut Wesleyn tenttaamista, ellei Andy olisi kiiruhtanut juuri silloin ovensuuhun. Hänellä ei ollut paljoakaan vaatteita mukanaan, mutta oli niistä löytynyt sentään jotakin. Turkoosi ruutuhame ja harmaa neule tuntuivat mustiin sukkahousuihin yhdistettynä asialliselta valinnalta - olkoonkin, että neuleen toisessa kyljessä kurkisteli mustista ja valkoisista paljeteista ommeltu kissan naama.
Hän oli yrittänyt kesyttää villit hiuksensa parilla pinnillä, mutta jo nyt ne olivat alkaneet elää omaa elämäänsä.
"Anteeksi kun kesti", Andromeda totesi ujosti.

"Varmasti on." Wesley kääntyi kun kuuli Andyn äänen, hymyillen naiselle niin ystävällisesti kuin Wesley vain suinkaan osasi.
"Ei se mitään, olisi pitänyt ilmoittaa." Hän hymyili, astellen kohti eteistä kun Andy kerran oli alhaalla.

"Minä pidän yllätyksistä", Andromeda totesi punastuen.
"Andy, kotiin kymmeneksi! Älkääkä tehkö mitään, mitä minä en tekisi!" Muriel vielä huikkasi ja sai Andromedan punastumaan vielä vähän lisää.
"Anteeksi tuosta..." hän mutisi, alkaen kiskoa kenkiä jalkaansa. Turkoosit tennarit eivät olleet ehkä tyylikkäin kenkävalinta, mutta minkäs mahtoi.

"Ei se mitään." Wesley lohdutti Andya pehmeästi. Vaikka hän oli itse ihan yhtä punainen.
"Haluatko muuten jotan herkkuja elokuviin?"

Jollain tasolla tuntui oikeastaan ihan mukavalta, kun joku huolehti. Joku muukin kuin Helia, joka oli joutunut katsomaan hänen peräänsä aivan liikaa.
Andromeda sai kengät kiskottua jalkoihinsa ja nappasi vielä takin ja huivin naulasta. Koirat tulivat tietenkin pyörimään jalkoihin, ja erityisesti Vega vaikutti olevan oikeasti hädissään.
"Höh, Veggie, minä tulen kyllä takaisin. Menes nyt siitä, älä viitsi draamata..." hän mutisi, suukotti koiran päätä ja lähetti sen ja loput laumasta pois jaloista ennen kuin kääntyi Wesleyn puoleen.
"Tykkään popcornista."

Wesley istui sotkuisen autonsa etupenkille.
"Otetaan siis sitä." Hän vastasi hymyillen, lähtien liikkeelle vasta kun Andyn turvavyö naksahti kiinni.
"Enhän häirinnyt kun ilmestyin?"

Andromeda nyki helmaa suorenpaan ja kumartui poimimaan jalkatilasta kynän ja puuterirasian (se kirpaisi vähän), jotka sujautti penkkien välissä olevaan juomatelineeseen.
"Kämppiksesi tavaroita taas?" hän totesi hiljaa ja katsahti Wesleytä sitten vähän yllättyneenä.
"Häirinnyt? Et tietenkään! Emme me olisi varmasti kuin pelanneet Monopolia tai jotain, ja Muriel olisi suuttunut, koska on huono häviäjä."

Wesley vilkaisi puuteria. Voi luoja Marigold.
"Joo. Hän heittää laukkunsa sinne vetoketju auki..." Mies huokaisi syvään. Pitäisi nalkuttaa asiasta enemmän.
"Voi ei. Se kuulostaa toisaalta hauskalta."

Andromeda puristi omaa laukkuaan, pientä kissankorvaista olkalaukkua tiukasti sylissään.
Puuterirasiasta oli turha tehdä numeroa. Keskity.
"Mm, sinä et ole nähnyt Murielia häviämässä... Mutta onhan se."
Heillä ei ollut ollut lapsuudessa pahemmin aikaa pelata lautapelejä koko perheen voimin.
"Tykkäätkö sinä peleistä?"

Wesley ei voinut olla nauramatta.
"Ai hän on niin hankala?" Mies hymyili hieman ajatellessaan näkyä.
"Mmm. Olen pelannut niitä kyllä kovin vähän. Aikuisena ei ole ehtinyt ja lapsena sain pelata vain muutamia. Esimerkiksi Monopolia ja shakkia."

"Hän on huono häviäjä", Andromeda toisti myöntävästi.
"Väittää, että se johtuu vain siitä, että hän joutui jättämään kilparatsastuksen kesken, mutta Teagan epäilee hänen olleen sellainen aina."
Nainen vilkaisi Wesleytä kulmiaan kurtistaen.
"Shakkia? Miksi vain niitä?"

"Voi ei. En voi sanoa samaistuvani, minulla ei taida edes olla kilpailuviettiä." Wesley oli se joka väisti muiden tieltä ja halasi voittajaa vilpittömien onnittelujen kera.
"Oh. Perheeni on vanhaa, todella varakasta ja arvostettua sukua. Ei aatelisia, mutta miltein sama asia. Vain ilman arvonimeä. Joten meillä oli sääntöjä oudoista asioista."

Andromeda punehtui kevyesti. Hän ei voinut kirkkain silmin väittää, että olisi itsekään ollut maailman paras häviäjä.
Helia oli varmaan ollut lapsuudessa liian kiltti ja antanut hänen voittaa liian helposti.
Wesleyn sanat suvusta saivat hänet mietteliääksi.
"... Ai sinulla on niin hieno suku."

Wesley vilkaisi Andya, hymyillen hieman.
"Mmm, suku jonka kanssa en ole tekemisissä, ellei ole ihan välttämätön pakko. He eivät oikein arvosta elämänvalintojani."

Andromeda nielaisi hiljaa ja nykäisi hameenda helmaa. Wesleyn vanhemmat toivoivat varmaan pojalleen jonkun hienon perheen tytärtä seurustelukumppaniksi.
Ei sillä, että se olisi merkannut mitään. Wesley oli vain hirveän ystävällinen, siinä kaikki.
"Minäkään en pahemmin näe vanhempia. Heliaa tietenkin, ja nyt Wolfieta."

"Oh? Outoa tavata joku sellainen joka ei tule toimeen vanhempiensa kanssa. Muut aina ihmettelevät miksi en tule toimeen vanhempieni kanssa. Ihan kuin se olisi jotenkin outoa." Wesley piti katseensa tiessä, pysäköiden nätisti keskustassa.
"Oletko läheinen isoveljiesi kanssa?"

"Vanhemmat eivät tule toimeen minun kanssani", Andromeda huomautti kuivasti. Äiti nyt oli mitä oli, mutta isäkin oli aina ollut hirveän nuiva.
"Joo. Vaikka Wolfie olikin jonkin aikaa poissa. Helia on käytännössä kasvattanut minut."
Helia oli aina ollut pitämässä huolta.
"Sinä et omien sisarustesi kanssa?"

"Ai. Se on kamalaa jos vanhemmat eivät pidä lapsistaan." Wesley johdatti heidät tiskille, josta mies osti kaksi leffalippua ja popcornia sekä juomapullot, kysyttyään minkä juoman Andy halusi.
"En. Heistä oli typerää jättää opinnot kesken ja vaihtaa eläintenhoitajan opintoihin. Kuten kaikista sukulaisistanikin."

"No, minä olin syy sille, miksi heillä meni huonosti, joten kai se on ihan oikeutettua", Andromeda totesi hartioitaan kohauttaen.
Ei se tietenkään ollut niin yksinkertaista, mutta niin isä oli joskus antanut ymmärtää.
"Sinun sukulaisesi kuulostavat inhottavilta."

"Ai minun ovat inhottavia? Sinun ovat kauheita. Ei noin saisi sanoa. Ei se ole sinun syytäsi." Wesley oli varma siitä. Se oli vanhempien omaa syytä.
"He käyttivät kouluihini paljon rahaa. Ja minä kiittämätön hylkäsin biologian opiskelun Cambridgessä."

"Minä olin kamalan hankala lapsi", Andromeda myönsi ja pyyhkäisi hiuksia korvan taakse. Hän oli ollut kamala, itkenyt ja kiukutellut ja kieltäytynyt syömästä. Ei ihme, että isältä oli mennyt hermo.
"Mutta sinä teet nyt sitä, mistä tykkäät", hän huomautti ja vilkaisi Vimto-pulloaan.
"Olisin minä muuten voinut maksaa, edes eväät."
Ei hänellä paljon ylimääräistä ollut, mutta silti.

"Ei se ole syy inhota lastaan." Wesley huomautti kun istui elokuvasalin eteen, odottaakseen että saliin pääsisi sisään.
"Niin teen. Ja ei, minä sinut ulos pyysinkin." Wesley vetosi.

Andromeda olisi inhonnut itse itseään ja häpesi näin jälkikäteen kiukkukohtauksiaan - ei niinkään vanhempiensa, vaan veljiensä vuoksi.
Hän istahti varovasti Wesleyn viereen ja katseli limsapullon kirkasväristä kylkeä.
Ulospyytäminen kuulosti ohan treffeiltä. Mutta hän oli hölmö kuvitellessaan jotain sellaista.
"Eikö kukaan kämppiksistä päässyt leffaseuraksi?"

Wesley nosti katseensa popcorneista Andromedaan, pudistellen päätään.
"Ei kyse ollut siitä. Halusin lähteä sinun kanssasi."

Andromeda piti katseensa tiukasti pullon etiketissä, jota sormet olivat alkaneet jo nyhertää irti.
"...Ai", hän vastasi ja tunsi punastuvansa.
"Minä olen harvemmin kenenkään ykkösvalinta."

Wesley kallisti hieman päätään. Mitä siihen voisi sanoa? Hän sai miettiä hetken, miten muotoilisi sanansa.
"Minä en vain uskaltanut pyytää sinua treffeille, joten ilmestyin vain ovellesi."

Andromeda räpäytti silmiään.
Oh.
"... Nä-nämä ovat treffit?"
Puna kasvoilla syveni, ja jälleen kerran hänet olisi voinut jemmata tomaattien sekaan niin, että täydestä olisi mennyt.
Treffirintamalla Andromeda oli varsin kokematon, vaikka muunlaista kokemusta löytyi liikaakin.

Wesley punastui vähän. Olikohan Muriel sittenkin huijannut?
"No... Jos haluat että ovat." Wesley! Yrittäisit edes joskus, voi hyvä jumala!

Andromedan olisi tehnyt mieli pujahtaa penkin alle piiloon, mutta tarkemmin ajateltuna popcorninmuruinen ja limdatahmainen lattia ei tuntunut kovin miellyttävältä vaihtoehdolta.
Hän nielaisi ja nyppi etikettiä vähän lisää.
"Se... Ei minua haittaisi."

Wesley hymyili Andylle pehmeästi. Varovasti hän otti kiinni kädestä joka nyppi etikettiä.
"Ihana kuulla. Pelkäsin että se haittaisi."

Sydän alkoi hakata nopeampaa, ja hetken Andromeda harkitsi pakenevansa vaikka vessan lukittujen ovien taakse, mikäli paniikki iskisi.
Pullon etiketti pelastui viime hetkellä, kun Wesley tarttui hänen käteensä.
"Miksi se olisi haitannut?"

Normaalisti Wesley olisi päästänyt irti, mutta nyt hän jäi pitämään naisen kädestä kiinni. Näin. Andromedan käsi oli lämmin.
"Jos et olisi pitänyt minusta. Tai halunnut ulos kanssani."

Andromeda oli äärettömän kiitollinen siitä, että oli onnistunut olemaan pureksimatta kynsiään, käsi näytti jopa siedettävältä. Jopa ilman parinsa viikkoja sitten kadottanutta hanskaa ( Andromeda epäili syylliseksi Vegaa ), joka oli sullottu turvaan takin taskuun.
"Tietenkin minä pidän sinusta", hän huomautti ja olisi punastunut lisää, ellei iho olisi jo ehtinyt saavuttaa äärimmäistä punaisuuden astettaan.
Andromeda melkein hätkähti, kun työntekijä ilmestyi jostakin avaamaan salin oven ja jäi seisoskelemaan sen tuntumaan tarkastaakseen liput.

Wesley naurahti pehmeästi. Hän ei yleensä ollut mies josta pidettiin.
"Olet suloinen." Wesley totesi, nousten seisomaan kun työntekijä tuli avaamaan ovet. Hän näytti tuolle liput ja etsiytyi Andyn kanssa oikealle paikalle.

Suloinen ei ollut yleensä sellainen sana, jonka Andromeda yhdisti itseensä. Hankala, mahdoton, vaikea ja kaikki eri variaatiot ja sisartermit, holtiton ehdottomasti, mutta harvemmin suloinen. EIkä sitä laskettu, jos perheenjäsen sanoin niin, koska silloin se saattoi olla vain yritys lohduttaa.
Ehkä se oli nytkin? Hän toivoi, ettei ollut.
Nainen valahti istumaan kuluneenvihreälle penkille ja katsahti ympärilleen salissa. Olisipa kehdannut potkaista kengät jalasta, niin että olisi saanut nostettua jalat penkille. Hän istui mieluiten kippurassa, vaikka se tuntuikin olevan terapeuteille ongelma.
"Tarkoitatko sitä?"

Wesley istui alas, valuen hieman rennommin penkkiin. Takkinsa hän laittoi siististi käsinojalle.
"Tarkoitanko mitä? Että pidän sinusta vai oletko suloinen? Tarkoitan molempia."

Andromeda tyytyi pujottamaan kätensä ulos hihoista, mutta jättämään takin harteilleen. Yleensä tuli aina kylmä, kun istui paikoillaan. Ja tuntui sitä paitsi turvallisemmalta niin, takki ei olisi kateissa pyörimässä ties missä, jos pitäisi yhtäkkiä päästä ulos.
Hän oli jo vaivihkaa laskenut, montako penkkiä oli hänen omansa ja uloskäynnin välissä. Vanhat tavat kuolivat hitaasti.
Sääli, ettei salissa ollut vielä hämärämpää, ehkä Wesley ei olisi huomannut punastumista.
"En ymmärrä, miten voit ajatella niin", hän myönsi hiljaa, muttei vihaisesti. Se tuntui vain niin... oudolta. Ainoastaan Vega saattoi pitää hänestä vilpittömästi, eikö niin?

Wesley kääntyi Andromedan puoleen, koettaen hakea uudelleen otetta naisen kädestä. Miten hän muka ei olisi voinut ajatella niin?
"Minä... Tietenkin ajattelen. Miksi en ajattelisi?"

Ensimmäisen reaktionsa vastaisesti Andromeda ei siirtänyt kättään pois, vaikka tilanne tuntuikin edelleen hämmentävältä.
Elokuvateatterithan olivat treffien peruskuvastoa, eikö niin? Tälläkin hetkellä paikalla näytti olevan useampia pariskuntia, nätisti kaksittain ja muutama paikka tyhjää välissä.
Hän vilkaisi Wesleytä ennen kuin valot alkoivat himmetä. Vielä yksi kaksikko näytti pujahtavan melkein heidän eteensä, melkein liian myöhään.
"Koska minä olen minä", hän vastasi kuiskaten, nojautuen lähemmäs.

Wesley kietoi kätensä Andyn niskan taakse, vetäen tuota kevyesti lähemmäs.
"Andy... Minulle sinä olet kaunis, suloinen ja kiltti ihminen. Tiedän että sinulla on ongelmasi, mutta en välitä. Haluan olla tukenasi."

Nyt se oli virallista, Wesley oli aivan liian kiltti omaksi hyväkseen. Andromeda oli autuaan tietämätön veljensä ja tämän ystävän käyttämästä asteikosta, jonka mittayksikköinä toimivat kultaisetnoutajat, mutta jos hän olisi tiennyt, hän olisi voinut olla täysin samaa mieltä siitä, ettei asteikko edes riittänyt.
Onneksi salissa oli jo hämärää ja elokuvakin alkoi pyöriä ruudulla, niin ettei Wesley ehkä huomannut, kuinka nopeasti nainen joutui räpyttelemään silmiään, ettei olisi alkanut itkeä. Silmien takana poltteli.
"Olet ihana", hän kuiskasi, mahtoiko Wesley edes kuulla.

Mies ei kuullut sitä. Hän keskittyi elokuvaan, pitäen Andyn kädestä kiinni. Ei se nyt mikään romanttinen pätkä ollut, mutta hän halusi. Nainen saisi kyllä kätensä takaisin jos haluaisi.

Oli hämmentävää jaksaa istua niin pitkään paikoillaan. Välillä Andromedan ajatukset lähtivät harhailemaan, hänen katseensa haravoi heidän edessään istuvien rivistöjä, mutta lopulta hän sai aina itsensä palaamaan takaisin elokuvan pariin.
Sen sijaan, että olisi kiskaissut kätensä jossakin vaiheessa pois, nainen alkoi silitellä Wesleyn sormia. Jossain vaiheessa hän unohtui katselemaan tämän profiilia ja keskittynyttä ilmettä.

Hänelle ei tehnyt tiukkaa keskittyä elokuvaan. Mies piti siitä todella, huomaamatta edes että Andromeda silitti hänen sormiaan.

Wesley ei tuntunut edes huomaavan, että häntä tuijotettiin. Andromeda mutristi hieman huuliaan ja vilkaisi taas valkokangasta. Hänen huomionsa kääntyi kuitenkin nopeasti takaisin punertavahiuksiseen mieheen hänen vierellään.
Sormien silittely ei vienyt huomiota. Ajattelematta asiaa sen tarkemmin nainen nojautui lähemmäs ja puhalsi lämmintä ilmaa Wesleyn korvalle.

Wesley havahtui vasta kun Andy puhalsi hänen korvaansa.
"Uh!" Hän yskäisi hiljaa.
"... Kutitti."

Andromedan kasvoilla häivähti syyllisyys.
"Anteeksi", hän kuiskasi hiljaa, ja aikoi ihan tosissaan keskittyä elokuvaan, katselikin sitä hetken (sen verran, että pääsi taas kärryille juonesta), mutta hyvin nopeasti katse hakeutui taas Wesleyyn.
Tällä kertaa hän kurkotti hamuamaan korvaa suoraan huulillaan.

Kuumotus kiipesi pisamaisille poskille Andyn aloittaessa uudelleen.
"Mnh... Andy.." Hän mutisi hiljaa. Äänensävyssä ei kyllä ollut ollenkaan auktoriteettia.

Andy siirsi päätään vain hieman kauemmas.
"Mitä?" hän kuiskasi ja vilkaisi taas valkokangasta, jolla Johnny Deppin kasvot juuri vilahtivat.

Niin, mitä? Mitä hän oli ollut sanomassa? Wesley otti kiinni naisen kädestä, silittäen kämmenselkää peukalollaan.
"Ei mitään."

Andromeda silmäili Wesleytä vielä hetken, mutta nojasi sitten päänsä tämän hartiaan ja jäi kiltisti katselemaan elokuvaa.
Mitä nyt siirsi vielä vapaana olevan kätensä piirtelemään kuvioita miehen reittä vasten.

Voisikohan hän pitää Andya toisestakin kädestä. Wes koetti ratkaista ongelmaa tarjoamalla popcorn-astiaa Andylle. Jos tuo käyttäisi kättään siihen? Kun... Ei hän ollut sellainen mies.

Andromeda pudisti päätään tiedostamatta, että popcorn-astia oli vain epätoivoinen yritys antaa hänelle jotakin muuta tekemistä kuin reiden hiplaaminen. Mutta hän oli jo syönyt aivan riittävästi, ja tämä oli sitä paitsi mukavampaa.

Wesley liikahti kevyesti. Hän tarttui Andyn käteen ja painoi suukon tuon sormille. Ehkä hän joutuisi pitämään tuota molemmista käsistä kiinni

Andromeda kurtisti kulmiaan huomatessaan, että yhtäkkiä hänen molemmat kätensä olivat joutuneet lukituiksi aloilleen.
Mutta se oli pikemminkin haaste kuin hidaste. Nainen käänsi päätään ja hamusi taas Wesleyn korvaa, puhaltaen hellästi lämmintä ilmaa huultensa lomasta.

Wesley silitteli Andyn käsiä. Voi luoja, hän olisi vielä lirissä tämän naisen kanssa! Wesley nosti kevyesti olkapäätään, värähtäen lämpimän ilman osuessa isolle.

Kohonnut olkapää pakotti Andromedan perääntymään hieman, mutta vain siksi aikaa, jonka häneltä vei miettiä uutta strategiaa. Hän ojensi jalkaansa ja hipaisi sillä Wesleyn säärtä.

Okei, jalka oli ihan okei. Se ei aiheuttanut väristyksiä tai ollut näkyvää muille.

Jonkin aikaa jalan silittely pitikin Andromedan sen verran työllistettynä, että hän keskittyi katselemaan elokuvaa. Kunnes käänsi taas päätään ja painoi tällä kertaa huulensa Wesleyn kaulalle.

Voiluoja! Wesley ynähti hiljaa, miettien miten pääsisi tästä.
"Andy, muut näkee..."

Andromeda näykkäsi miehen kaulaa kevyesti, mutta siirsi kasvojaan hieman kauemmas kun tämä esitti vastaväitteensä.
"Ei kukaan katsele", hän intti vastaan, jalka yhä Wesleyn säärtä hyväillen. Mies oli ihana, ja hän halusi vain osoittaa sen tälle.

Wesley vilkaisi Andya nopeasti, kääntäen kasvot tuota kohti.
"... Ei se ole täällä sopivaa." Miehen ääni oli jopa nyt pehmeä.

Andromeda huokaisi alistuneena ja painoi päänsä Wesleyn hartiaa vasten. Jalkansa hän jätti silti yhä silittelemään säärtä, varsinkin, kun hänen molemmat kätensä olivat edelleen kahlittuina.
Pari riviä heistä alemmas joku pariskunta kyllä nuoleskeli antaumuksella.

Wesleystä se pariskunta oli sopimaton. Hän oli vähän vanhanaikainen. Ehkä ihan pikkuisen, tässä asiassa. Vanhemmat olivat kasvattaneet hänet niin.

Andromeda jaksoi keskittyä kiltisti elokuvan loppuun, ainakin suurimmaksi osaksi. Ei ollut mitenkään uutta, että osa juonesta meni ohi, mutta hän keskittyikin usein enemmän siihen, kuinka kohtaukset oli kuvattu, millainen värimaailma ja millainen leikkaus niissä oli.
Oli se silti hyvä elokuva, ei häntä haitannut yhtään, että he olivat päätyneet katsomaan sitä. Toivottavasti Wesleyn keskittyminen ei ollut kärsinyt liikaa.

Wesley vapautti naisen kädet vasta kun lopputekstit alkoivat pyöriä.
"Oliko se liian tylsä sinulle?" Ehkä ihan aiheellinen kysymys, kun otti huomioon mitä Andy olisi halunnut touhuta.

Andromeda pudisti päätään, eikä hänen tarvinnut edes valehdella.
"Siinä oli hienot värit. Ja hienosti leikattuja kohtauksia."

Wesley hymyili hieman. Se oli aika erikoinen näkökulma, mutta Andromeda oli aika erikoinen (ja erityinen) nainen.
"En ole tainnut koskaan olla elokuvissa kenenkään kanssa, joka olisi kritisoinut värejä ja leikkauksia."

Andromeda kurtisti hieman kulmiaan.
"Ne ovat tärkeä osa kokonaisuutta", hän huomautti, heilauttaen kättään kuin olisi halunnut vahvistaa sanojaan maalaamalla visuaalisen esityksen tyhjään ilmaan.
"Ilman kunnon leikkausta tunnelma ei välity. Sama juttu värien kanssa."

"Se on totta.! Wesley nyökkäsi. Hän ei vain ollut koskaan itsekään osannut ajatella asiaa niin.
"En ole vain koskaan ajatellut asiaa niin." Hän heitti roskisten ohi kulkiessaan pahvisen poppariastian roskiin ja tarttui Andya kädestä.
"Mihin haluaisit syömään?"

Andromeda oli saanut takin ujutettua päälleen ja kiskottua eripariset hanskat käsiinsä. Olisi ehkä pitänyt tarkistaa, millainen pari taskussa oli, ennen kuin lähti ulos.
Ei sillä, ei hänellä varmaan olisi edes ollut enää yhtään kokonaista hanskaparia.
Hän puraisi huultaan ja kohautti hartioitaan.
"En ole käynyt hirveästi ulkona syömässä. Olen kamalan nirso."

Wesley vilkaisi Andya.
"Ai, sinäkin." Hän naurahti pehmeästi. Wesley oli kovin, kovin nirso. Hän mietti hetken.
"... Voimme toki mennä vaikka pizzalle tai hampurilaiselle. Tai hakea ruokaa ja syödä..." Niin, missä? Murielin luona he eivät saisi sekunninkaan rauhaa ja farmi ei ollut vaihtoehto.

Andromeda ei mielellään syönyt julkisella paikalla. Jopa sairaalan ruokala oli hänelle kauhistus, sekin riitti muistuttamaan kaikista niistä tien päällä nautituista aterioista, jotka olivat yleensä saaneet hänet poikkeuksetta voimaan pahoin, kun hän oli ollut nuorempi.
"Voisimme mennä minun luokseni", hän totesi ujosti ja puristi Wesleyn kättä.
"Ennen kuin viet minut takaisin Murielin luo."

Wesley vilkaisi Andya, nyökäten. Se olisi kai ihan sopivaa? He vain söisivät.
"Mitä siis haluaisit?"

Andromeda katsahti kenkiään. Oli noloa myöntää, että hän söi vapaaehtoisesti lähinnä paahtoleipää. Ranskanperunoita. Sosekeittoja. Suklaata. Ja nyt monia sellaisia ruoka-aineita, joita oli aina inhonnut, mutta lähinnä pakotettuna.
"Mistä sinä tykkäisit?"

Wesley mietti hetken.
"Sano mistä sinä pidät. Katsotaan kumpi meistä on nirsompi?"

Andromeda vilkaisi Wesleytä epäilevästi.
"Et voi voittaa tässä asiassa", hän intti.
"Lasketaanko, mitä syön vapaaehtoisesti, vai mitä syön kun joku pakottaa?"

"Vapaaehtoisesti. En ole pakottamassa sinua syömään." Se ei ollut nyt tämän idea!

Andromeda puraisi huultaan ja punastui. Häntä hävetti.
"Paahtoleipää. Elän paahtoleivällä, kun olen yksin, mutta se ei taida olla vaihtoehto. Eikä myöskään suklaa, tai popcornit. Sitten joitakin keittoja. Ja ranskanperunoita. Ja... no, siinä kai se oli. Kakkua, nykyään."
Hän vilkaisi Wesleytä.

"Tiedän grillin mistä saa parhaat ranskalaiset." Wesley huomautti. Pieni grillikoju olisi varmasti jo auki ja hän rakasti sen juustoranskalaisia. Andy saisi ottaa ilman juustoa, jos siltä tuntuisi.
"Ihan isoja annoksia. Pelkkiä ranskalaisia." Sellaisia kuin niiden kuului olla.

Andromeda hymyili varovasti.
"Se kuulostaisi hyvältä."
Ranskalaiset olisivat turvallista ruokaa, hän ei joutuisi nolosti jättämään syömistä kesken tai mitään muutakaan. Ei kyse ollut siitä, etteikö hän olisi halunnut syödä, mutta moni ruoka inhotti.
"Mutta sinä lupasit, että selviäisi, kumpi on nirsompi."

Wesley virnisti hieman.
"Voisitko syödä juustoranskalaisia?" Sillähän se selviäisi. Jos Andy ei voisi syödä niitä, tuo olisi virallisesti nirsompi.

Andromeda nyrpisti hieman nenäänsä.
"Minä en erityisesti tykkää juustosta."

"Sinä olet nirsompi." Wesley vastasi nauraen, painaen suukon Andyn ohimolle. Ei se ollut hänestä paha asia.

Andromeda yskähti ja hieraisi nolona käsivarttaan.
"... On kai se jonkinlainen saavutus..?"

"On. Ja usko pois, minä en tuomitse." Wesley nauroi. Hän oli saanut niin usein kuulla omasta nirsoudestaan ja se oli ärsyttävää. Ulkona hän kietaisi kaulahuivia paremmin kaulaansa.

Ulkona oli alkanut tulla todella kylmä. Onneksi oli hanskat, edes ne eripariset.
Hän ei ollut vieläkään palauttanut sitä paria, jonka Wesley oli lainannut. Oli pitänyt.
"Ei se haittaisi. Onhan se vähän noloa."

Wesley ei olettanut saavansa sitä paria takaisin. Hän oli ostanut uudet.
"Ei ole. Sille on varmasti syynsä." Wesley asteli auton sijaan katua eteenpäin, kunnes pysähtyi sen kojun eteen. Hän antoi Andylle hetken valikoida.

Syynä oli se, että hän oli vain halunnut olla inhottava ja kammottava lapsi, tai niin hänelle oli ainakin asia ilmaistu. Olkoonkin, että kaikki olivat olleet silloin väsyneitä automatkasta, eikä kiukutteleva, huonovointinen lapsi erityisesti piristänyt tunnelmaa.
Hyvin pienen hetken Andromeda harkitsi, että olisi voinut kokeilla juustoranskalaisia. Ihan vain Wesleyn mieliksi.
Lopulta hän päätyi kuitenkin tuttuun ja turvalliseen. Vain suolaa, kiitos. Ei, ei viinietikkaa, ketsuppia tai mitään muutakaan.
Hän nyki hupun päähänsä.
"Mikä sinun nirsoutesi syy sitten on?"

Wesley otti juustoranskalaiset itselleen. Kun hän sai ne pakattuna noutorasiaan, hän lähti Andyn kanssa kohti autoa.
"Minun? Minä... Meillä piti aina syödä. Kaikki. Olen usein juossu lapsena oksentamaan syötyäni, koska en halunnut tukkapöllyä pöytään oksentamisesta."

Andromeda katsahti Wesleytä järkyttyneenä ja puristi miehen kättä myötätuntoisesti.
"Voi ei... Ei sellaisesta saisi suuttua."
Hän oli melko varma, ettei pitänyt Wesleyn suvusta kovinkaan paljoa.
"Minullekin tuli paha olo melkein kaikesta. Sen takia kai jäinkin tällaiseksi hukkapätkäksi."

Wesley mutristi huultaan.
"Tiedän sen tunteen. Kun haju, maku tai koostumus vain on nii ällöttävä. Et ole hukkapätkä. Olet juuri hyvän pituinen sinuksi "

"Se on kamalaa", Andromeda myönsi, eikä ollut varma, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa siitä, että heillä oli yhteinen kokemus tällaisesta asiasta.
"Olen minä veljiini verrattuna. Äitikin on pitkä, serkutkin, luulisin. Ja enon vaimo. Kaikki."

"Mutta et minuun. Olisi masentavaa jos olisit minun mittaiseni ja jopa pidempi. Ja sitä paitsi, se tosi pitkä veljesi on geneettinen poikkeama." Helia oli. Aivan varmasti

Muutama lisäsentti olisi silti kelvannut.
Andromedaa hymyilytti silti ajatus siitä, että Wesleystä hänen kääpiömalliutensa oli vain hyvä juttu.
"Ei ole kovin nättiä sanoa toisen veljeä geneettiseksi poikkeamaksi."

"Anteeksi!" Wesley peitti suunsa kädellään.
"Se... Minä ajattelin vain tilastoja ihmisten pituudesta ja siitä että on tilastollisesti käytännössä mahdotonta että veljesi olisi niin pitkä, ilman että hänellä on geenipoikkeama jossakin, joka aiheuttaa pituuskasvua." Wesley mutisi. Biologianopiskelija.

Andromeda katsahti Wesleytä hämmentyneenä ja puristi sitten tämän kättä.
"Hei, en minä oikeasti. Helia sanoo niin itsekin, se on ihan okei."
Hän puristi kättä uudelleen.
"Olet hirveän fiksu kun tiedät tuollaisia juttuja."

"Ne ovat aika perusasioita, kai... Siis jos opiskeli samaa kuin minä." Wesley täsmensi. Ei hän olettanut kaikkien tietävän.
"Ja olit oikeassa, se ei ollut kilttiä."

"Mutta sinä et tarkoittanut sitä, joten ei se ollut loukkaus", Andromeda vakuutti ja puristi Wesleyn kättä. Mies oli niin uskomattoman kiltti, olisikohan tuo edes osannut loukata vaikka olisi halunnutkin.
Tuskin.
"Me olemme geneettisiä poikkeamia kai koko perhe. Minäkin perin jostakin maantienharmaat hiukset. Vaikka Helian hiukset ovat upean mustat, ja Wolfie on punapää. Minä olen harmaa maantie..."

"Tarkoittamattaankin voi loukata." Wesley totesi hiljaa.
"Älä nyt. Sinulla on ihanat hiukset, vaikka ne onkin värjätyt." Mies avasi autonsa ovet ja istui kuskin paikalle, ajaen ulkomuistista Andyn luo. Päästyään tuon luona sisälle hän veti takin ja kaulahuivin pois yltään.

Wesley sanoi uskomattoman kauniita asioita ja sai joka kerta Andromedan punastumaan.
"Itselläsi on. Punaiset hiukset ovat ihanat."
Tuntui hassulta tulla kotiin ilman, että Vega juoksi vastaan tai pyöri jaloissa lenkin jäljiltä.
"Voidaan syödä olohuoneessa. Keittiön ikkunasta vetää", hän totesi, riisuessaan takkiaan.

Mies naurahti pehmeästi ja nyökkäsi. Hän istui sohvalle, otti kertakäyttölusikan käteensä ja avasi rasian. Hän avasi toisen kojulta ostetuista limsapulloista. Niin hyvää.

Andromeda vajosi sohvalle Wesleyn viereen ja avasi oman rasiansa ranskalaisia ilman mausteita, niin kuin kojunpitäjä oli asian ilmaissut.
Ilmeisesti suolaa ei laskettu oikeaksi mausteeksi.
"Ainakaan ei tarvitse tiskata", hän huomautti, katsahtaen miestä silmäkulmastaan.

"Ei onneksi." Wesley ei oikein pitänyt tiskaamisesta. Ja olihan se fiksua säästää tiskiä kun Andy ei oleillut nyt kotona.
"Niin hyvää." Mies mutisi syötyään ensimmäisen haarukallisen.

Andromedaa hymyilytti, kun hän katseli, kuinka vilpittömän onnelliselta Wesley näytti syödessään annostaan.
Hän kurkotti itselleen kertakäyttöhaarukan ja alkoi näykkiä omaa annostaan. Sekin oli oikein hyvää, vaikka ranskanperunoita oli varmasti aika hankala pilata. Vaikka mistä hän olisi sen tiennyt, eihän hän kokannut.
Leipomisharjoittelukin oli jäänyt kesken. Ajatus suretti.
"Mitä näädille kuuluu?"

Wesley nielaisi suullisen ruokaansa, kääntyen Andyn puoleen.
"Oikein hyvää. Pavlov alkaa vähän laihtua. Nietzsche on muuten vain onnellinen elämästään. Se sai uuden raapimispuunkin."

"Pavlov-parka", Andromeda totesi myötätuntoisena ajatellessaan ruokaa rakastavaa pulleroa. Joka ei edes ymmärtänyt, että ruokavalion rajoittaminen oli sen omaksi parhaaksi, ei silkkaa kiusantekoa.
Nainen käänsi itsensä parempaan asentoon sohvalla, selkä käsinojaa vasten nojaten, ja ojensi taas toisen jalkansa sivelemään Wesleyn säärtä.
"Muriel on ihan ihastunut siihen."

Wesley naurahti pehmeästi. Murielko?
"Ai? Onhan Pavlov suloinen. Minun ei aluksi pitänyt pitää sitä. Sen piti asua kanssani vain sijaishoidossa kunnes sille löytyisi koti."

"Joo. Hän varmaan ottaisi itselleen lemmikkiskunkin, jos voisi", Andromeda esitti epäilyksensä. Vaikka Muriel olikin melko hyvä saamaan tahtonsa läpi Teaganin kanssa, mies oli aivan liian kiltti sanomaan ei.
"Se taisi olla alun perin tuhoontuomittu yritys. Siis että et pitäisi Pavia. Se on ihana", hän jatkoi, antaen kissasukan peittämän jalkansa vaeltaa ylemmäs miehen reidelle.

Wesley hymähti pehmeästi. Hän muisti sen kun oli saanut asuntoonsa aran ja takkuisen, tulehduksista kärsivän skunkin.
"Niin oli. Rakastuin siihen nopeasti ihan liikaa. Ja tein kamalasti töitä sen eteen."

"Pav on varmasti iloinen", Andromeda totesi ja kalasti yhden ranskalaisen haarukkansa kärkeen.
"Minä ainakin olisin. Jos olisin näätä, siis."

"Se muutos oli valtava. Se on nyt paljon onnellisempi, laihiksestaan huolimatta." Wesley naurahti pehmeästi.
"Mitä sinulle ja Vegalle kuuluu?"

"Veggie on oma hölmö itsensä", Andromeda vastasi ja katsahti ympärilleen olohuoneessa, jossa koiran läsnäolo tuntui, vaikkei se ollutkaan ollut täällä viikkoihin. Tuolla oli sen lempilelu, raato, jonka piipeistä toinen oli jo puhki, niin ettei se pitänyt enää edes surkeaa pihinää. Ja tuolla taas petinä toimiva vanha viltti, jota koira alkoi aina kuopsuttaa myttyyn siinä vaiheessa, kun sen halusi emäntänsä suuntaavan yläkertaan nukkumaan.
Yhtäkkiä oli kamalan vaikea niellä, ja hetken Andromeda pelkäsi, että joutuisi sylkäisemään pureksimansa ranskalaisen nolosti suustaan. Meni se onneksi alas, vaikkakin vähän työläästi.
"Minulla on koko ajan kamala ikävä sitä pösilöä karvanaamaa."

"Se on kyllä ihana koira." Wesley myönsi hymyillen. Vega oli vienyt persoonallisella ulkonäöllä hänen sydämensä.
"Silläkin varmasti sinua."

"Mmm, vaikka se onkin iloinen, kun saa olla lauman kanssa", Andromeda totesi, lohduttautuen ajatuksella. Ja kunhan hän pääsisi takaisin kotiin - omaan kotiin, ei kenenkään muun nurkkiin pyörimään - Vega saisi hänen jakamattoman huomionsa.
Hän katseli Wesleyn profiilia hetken.
"Kuule, oli ihan hirveän ihanaa, että veit minut elokuviin. Ja syömään, tavallaan. Kiitos."

"Mutta se on myös iloinen nähdessään sinut." Wesley muistutti. Koira tuntui aina olevan erityisen iloinen emännästään. Mies kääntyi katsomaan Andromedaa, hymyillen tuolle pehmeästi, ystävälliset silmät siristyen hieman.
"Kiitos kun lähdit. Ilman varoitusta. Taas. Lupaan varoittaa ensi kerralla."

"Niinhän se on. Hölmö koira", Andromeda hymähti ja näykki vielä muutaman ranskalaisen ennen kuin totesi, että oli syönyt aivan riittävästi. Syömisen sijaan hän keskittyi tökkimään Wesleyn jalkaa omallaan.
"Minä tykkään yllätyksistä."

Wesley naurahti, tarttuen Andya jalasta ja kutitti nopeasti tuon jalkapohjaa.
"Hyvä tietää."

Andromeda uikahti ja veti jalkansa turvaan, mulkoillen Wesleytä hetken alta kulmiensa.
"Entä sinä?" hän kysyi, lähtiessään hivuttamaan jalkaansa pikku hiljaa lähemmäs.
"Tykkäätkö yllätyksistä?"

Wesley virnisti hieman (virne näytti hyvin hauskalta miehen lempeillä, pisamaisilla kasvoilla) ja nyökkäsi.
"Yleensä."

Wesleyn virnistys oli sellainen, joka väkisinkin nosti hymyn myös Andromedan huulille.
"Millaisista yllätyksistä?" hän kysyi, samalla kun ujutti jalkansa hienovaraisesti miehen paidan Helman alle.

Wesley otti hellästi kiinni Andyn nilkasta ja työnsi kauluspaitansa helman takaisin housujen vyötärön sisään. Kuka oikeasti piti kauluspaitaa housusensa vyötärön alla arkisin?
"En sellaisista jotka vaativat olemaan ison ihmisjoukon keskellä."

Andromeda puhahti hiljaa ja valui alemmas sohvalla, niin että pää nojasi nyt siihen käsinojaan, ja jalat oli työnnetty puoliksi Wesleyn syliin. Noutorasian hän kurkotti laskemaan sohvapöydälle, jolle oli unohtunut epämääräistä tavaraa, pari koiralehteä, tyhjä filmipakkaus, laturi johonkin laitteeseen, jota Andromeda ei osannut heti nimetä.
"Kuka sellaisista yllätyksistä nyt pitäisikään."

Wesley antoi jalkojen olla sylissään. Se ei haitannut häntä.
"Sinä sanoit että oli kiva mennä elokuviin. Siellä oli muita."

Andromeda tuhautti nenäänsä.
"Se on eri asia. Ne ihmiset ovat siellä katsomassa elokuvaa, eivät minua", hän huomautti ja nyppäsi samalla Vegan karvan villapaitansa hihasta. Tai ehkä se oli Astridin, paha mennä sanomaan varmasti.
"Ja sinä olit mukana. En tahtoisi joutua ihmisjoukon keskelle yksin."

Wesley hymähti pehmeästi. Se tuhahdus oli suloinen.
"No se on totta. Tuhahdit äsken kuin siili." Ja hän sen tiesi, kun eli sellaisen kanssa.

"Enkä."
Andromeda tökkäsi miestä kevyesti vatsaan nilkallaan, jalat olivat juuri sopivassa asemassa, että hän saattoi tehdä niin.
"Vaikka sinähän tykkäät siileistä, joten ehkä se olisi vain hyvä asia."

"Kyllä vain. Minulla on siilejä, tiedän miten ne tuhisevat." Mies naurahti, laskien kätensä Andyn jalkojen päälle.
"Niin pidän. Ne ovat suloisia. Kuten sinäkin."

"Näädät minä olenkin jo tavannut, siilejä en", Andromeda huomautti. Totta kai hän oli nähnyt Wesleyn siileistä kuviakin, mutta ei se ollut sama asia kuin päästä näkemään ne ihan oikeasti.
Jos olisi ollut työpaikka ja rahaa, olisi voinut ottaa itsekin lisää eläimiä. Vaikka toisen koiran, Veggielle kaveriksi.
Hän tökkäsi Wesleyn vatsaa uudelleen, nyt hellemmin.
"Oletko syönyt? Voin laittaa teetä."
Ei olisi vielä mikään kiire kotiin.

Wesley hymyili nopeasti. Siilien tapaaminen vaatisi farmille menoa, eikä Wesley ollut innoissaan ideasta, ei tosiaan.
"Olen. Ja jos haluat."

Teen keittäminen tarkoittaisi sitä, ettei aivan vielä tarvitsisi lähteä yhtään minnekään.
Andromeda veti jalkansa koukkuun ja kampesi itsensä pystyyn.
"Joo. Odota vain tässä, käyn laittamassa."
Hän nykäisi hameensa suoraan ja tassutteli keittiöön, napsauttaen valot päälle sydän hermostuneesti pamppaillen. Oli ihan liian hiljaista ilman jaloissa pyörivää koiraa.

Wesley vilkaisi kelloa. Ihan vielä ei olisi kiire palauttaa tuota Murielin luo. Murielin sanomaan kymmeneen oli useampi tunti mutta Wes oli luvannut syömisen jälkeen.

Lupauksensa mukaisesti Andromeda palasi mukanaan kissankorvainen teepannu sekä kaksi settiin kuuluvaa mukia.
"Ei valitettavasti ole muuta kuin teetä", hän totesi hieman pahoitellen laskiessaan tuomisensa sohvapöydälle, mukit huolettomasti koiralehtien päälle.
Hän epäili, että Muriel oli käynyt siivoamassa keittiön jossakin vaiheessa, huone kiilteli puhtaampana kuin kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli muuttanut.

Wesley siirsi koiralehdet sieltä alta pois, kun kaatoi itselleen teetä.
"No mutta se on aika itsestäänselvää?" Ainakin hänelle, kun Andy ei ollut kotona.

"On se silti valitettavaa", Andromeda totesi kun valui istumaan takaisin sohvalle. Hän oli kiikuttanut noutoruuasta jääneet rasiat keittiön puolelle, pitäisi muistaa heittää ne roskiin samalla kun he lähtisivät. Ja tiskata teekupit. Olla kerrankin vastuullinen aikuinen.
"Sinulla ei ole kiire kotiin?" hän kysyi samalla kun täytti oman kuppinsa.

"Ei ole." Voi Wesley. Hän sanoi niin ettei Andy tuntisi että hän halusi tuosta eroon. Niin ei olut, mutta hän oli luvannut Murielille. Hän oli luvannut.
"Kuinka niin?"

"Mietin vaan. Että näädät eivät ala hyppiä seinille tai jotain", Andromeda hymähti, otti teekupin käsiensä väliin ja nojasi selkänsä taas käsinojaan, että saattoi laskea jalkansa takaisin Wesleyn syliin.

Wes nosti kuppiaan ja käsiään niin ettei Andy potkaissut sitä asettuessaan.
"Ne varmaan nukkuvat, saivat ulkoilla päivällä pitkään."

"Ei kai sitten pelkoa räjähtäneistä tyynyistä", Andromeda myönsi ja puhalsi höyryävän kuumaa teetä. Vaikka toisaalta, mitä kauemmin sen jäähtyminen kestäisi, sitä kauemmin heillä olisi syy istua tässä. Ei ollenkaan huono juttu.

"Ei ole. Olin kerrankin fiksu." Wesley naurahti, ottaen uhkarohkeasti jo kulauksen teestä.

"Vega täytyy kanssa aina väsyttää kunnolla, jos sen joutuu jättämään yksin pidemmäksi aikaa. Se pitkästyy hirveän helposti."
Ja pitkästyessään keksi kaikenlaista. Vähän niin kuin hän itsekin. Andromeda odotti edelleen, että löytäisi vielä jonakin päivänä ne kaikki kadonneet sukkansa jostakin. Samoin kuin hanskat, siististi jemmattuna yhteen piiloon.
Andromeda hätkähti kun valot räpsähtivät varoittamatta.

Wesley naurahti pehmeästi. Voi Vega.
"Eläimet keksivät aina kaikkea hauskaa kun on kys..." Lause katkesi valojen räpsähtäessä.

Andromeda ujutti jalkansa varovasti Wesleyn sylistä ja laski teekupin kädestään pöydälle, aikeenaan nousta seisomaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt niin pitkälle, kun valot räpsähtivät uudelleen

Wesley laski kupin pöydälle, katsellen ympärilleen. Tuntui miltein kotoisalta - farmilla syyllinen vain oli yleensä Knox joka yritti korjata jotakin asennusta itse. Kunnes soitti sen suulaan aasialaispojan käymään.
"Onko kadulla valoja?"

Peukalonpää hakeutui suuhun kun Andromeda nousi ja tassutteli ikkunaan, varoen kompastumasta lattialle unohtuneisiin Vegan leluihin.
"... Ei."

Wesley huokaisi hiljaa.
"Haluatko lähteä Murielin luo?" Siellä varmasti olisi sähköt.

Se olisi ollut järkevää, Andromeda pohti peukaloaan nakertaen. MItä he täällä pimeässä tekisivät? Varsinkin, kun pimeys ei erityisesti kuulunut hänen suosikkielementteihinsä.
Silti hän pudisti päätään.
"E-en. Miettisin vain, ovatko sähköt palanneet..."

"Hyvä on. Onko sinulla jotain patterilla toimivia valoja tai kynttilöitä siksi aikaa kun valot palaavat?" Wesley hymyili pehmeästi.

Olihan hänellä jouluvalot, mutta missä? Andromeda juoksutti sormet hermostuneesti läpi hiuksistaan ennen kuin kääntyi Wesleyn puoleen.
"Keittiössä on kynttilöitä. Luulisin."

Wesley nyökkäsi, lähtien katsomaan keittiöstä. Hän palasi useamman tuikkukipon kanssa. Hän laski niitä tasoille eri puolille huonetta ja istui sitten vasta alas.
"Noin. Nyt näemmekin jotain." Hän totesi hymyillen.
"... Tee kyllä kylmeni jo."

Pienet tuikut näyttivät oikeastaan aika mukavilta. Andromeda ei polttanut niitä juuri yksin ollessaan, ihan vain, koska oli olemassa vaara, että hän unohtaisi ne päälle. Niin kuin vaikka uunin tai lieden, tai oikeastaan minkä tahansa laitteen.
Hän istahti sohvalle Wesleyn viereen ja käänsi katseensa miehen kasvoihin.
"... Ei voi oikein katsoa Netflixiä tai mitään..."

Wesley katsoi Andya, hieman hymyillen.
"Ei oikein." Nyt oli vähän vähissä vaihtoehdot mitä tehdä.
"Mitä haluaisit tehdä?"

Andromeda katseli Wesleytä hetken, pää hieman kallellaan. Lukuisten tuikkujen valo loi huoneeseen tanssahtelevia varjoja, joiden liike olisi saattanut jossain toisessa tilanteessa olla melkein karmiva.
Nyt tunnelma oli melkein... niin.
Vastaamatta miehen kysymykseen Andy kömpi tämän syliin, hajareisin ja kietaisi kätensä niskan taakse.

Wesley ynähti pehmeästi kun Andy kiipesi hänen syliinsä.
"Uh..." Mitä? Hän oli kysynyt mitä Andy halusi tehdä ja nyt tuo oli hänen sylissään. Hän katsoi tuon kasvoja läheltä, hymyillen hieman. Andromeda oli kovin suloinen ja kaunis. Ainakin Wesleyn mielestä.

Wesley näytti niin uskomattoman kiltiltä. Andromeda katseli miehen ruskeita silmiä hetken, silitellen tämän niskaa ja ujuttaen sormiaan punaruskeiden hiusten joukkoon, ennen kuin painoi suudelman tämän huulille.
Mitä nyt pimeässä ja kynttilänvalossa yleensä tehtiin.

Mies jännittyi hieman kun Andy suuteli häntä. Hän kyllä vastasi suudelmaan, suudellem juuri niin pehmeästi, jopa alistuvasti, kuin häneltä nyt saattoikaan odottaa. Hän oli kyllä hämmentynyt.

Ainakaan Wesley ei työntänyt häntä pois. Ja Andromedan itsetunnolla varustetulle sellainen oli jo valtavan iso asia, kun pelkkä katsekin saattoi saada hänet melkein itkemään ilosta.
Hän ei ollut vain näkymätön tai huonokäytöksinen.
Suudelman jatkuessa hieman liian pehmeänä Andromeda alkoi näykkiä miehen alahuulta, painautuen tiukemmin tätä vasten.

Wesley ei olisi koskaan työntänyt Andya sylistään. Ei hän olisi kehdannut ja sen tehdäkseen hän olisi saanut olla todella typerä. Hän värähti näykkäyksiä, tietämättä mitä olisi tehnyt käsillään.

Andromeda sen sijaan tiesi tarkalleen, missä antoi käsiensä vaeltaa. Hän siirsi ne ensin Wesleyn hartioille ja sitten käsivarsia pitkin miehen housujen vyötärölle, alkaen nykiä jo kerran vapauttamaansa paidanhelmaa jälleen vapaaksi. Samalla hän kallisti päätään, vieden huulensa kauluksen alta pilkottavalle kaulalle.

Wesley ähkäisi hiljaa, laskien kädet Andyn ranteille kun tuo nyki paitaa ylemmäs.
"Andromeda, se ei... En pyytänyt sinua tämän takia ulos."

"Tiedän", Andromeda hyrisi hiljaa Wesleyn kaulaa vasten ja näykkäisi sitten ihoa kevyesti. Wesley oli niin kiltti ja kultainen, ettei tällä varmasti voisi olla taka-ajatuksia. Ranteet yhä miehen käsiin lukittuina hän keinahti tämän sylissä ja näykkäsi kaulaa uudelleen.
"Etkö tykkää..?"

Wesley huokaisi näykkäisyille, voimatta sanoa ettei pitänyt siitä. Hän piti, vaikka varsinaisesti tällainen ei ollut osa niitä harvoja kokemuksia, jota hänellä oli.
"Mnnh..."

Se ei kuulostanut kieltävältä vastaukselta. Andromeda näykkäisi kaulaa uudelleen, tällä kertaa jättäen vaalealle iholle jäljen, ja ynähti vaativasti samalla kun yritti ujuttaa kätensä takaisin miehen paidan helmalle.

Wesleyn ote oli jo heltynyt Andyn ranteista. Hän nytkähti naisen näykätessä kovempaa.
"ah!" Jestas. Ei, eieieieiei.

Wesley oli hirvittävän kiltti, ja Andromeda halusi vain osoittaa sen miehelle. Saatuaan kätensä vapaiksi hän suoristautui tämän sylissä ja siirsi näppärät sormensa availemaan kauluspaidan nappeja samalla ja keinahti sylissä uudelleen.

Wesley hengitti raskaasti, kiemurtaen hieman.
"Ha... Andy, hei, ei meidän ole pakko..."

"Mmm, ei ole", Andromeda myönsi, muttei tehnyt elettäkään lopettaakseen. Sen sijaan hän sai paidan auki ja painoi näykkivän suudelman paljastuneelle rintakehälle,  käsien siirtyessä hämmästyttävän vikkelästi availemaan Wesleyn housuja.

Wesley puri huultaan ettei olisi voihkaissut ääneen.
"... Oletko varma tästä?" Ettei tuo katuisi seuraavana aamuna.

Wesley oli ihana, mutta puhui aivan liikaa. Vastaukseksi Andromeda katsahti miestä alta kulmiensa ennen kuin suuteli tätä samalla kun sai housut avattua.

Se ei ollut vastaus, ei millään tavalla. Tai sitten oli, eikä Wesley ymmärtänyt. Hän vastasi suudelmaan jälleen, antaen käsiensä siirtyä nykimään naisen paitaa pois. Ehkä tuo tiesi mitä teki.

Villapaita räsähti sähköisesti sujahtaessaan pään yli, jättäen hiukset pörröön jo valmiiksi. Andromeda nykäisi samalla kärsimättömällä liikkeellä pois myös valkoisen alustopin, jättäen kissakuvioiset liivit yhä päälleen. Hän tarttui avoimen paidan kauluksiin nykäistäkseen Wesleyn päälleen sohvalle, muuten housuja olisi mahdoton riisua.

Hienostipoika ei tosiaan ollut tottunut tällaiseen. Sydän hakkasi pisamien peittämässä rinnassa, hän ihan varma että se hyppäisi pian ulos. Wesley tunsi olonsa hetken eksyneeksi, ennen kuin alkoi vetää hametta pois tieltä.

Andromeda oli ehkä tottunut Wesleynkin puolesta. Hän kiemursi avuliaasti ulos hameestaan ja auttoi riisumaan myös sukkahousunsa, joskin niihin taisi tulla kiireessä silmäpako. No, sama se, uudet saisi aina.

Wesley ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Andy oli niin... määräilevä! Hän painoi kevyen suukon tuon solisluulle, toisenkin. Hän yritti olla tulematta tietoiseksi kehostaan ja pisamistaan, jotka peittivät käyyännössä koko yläkehon.

Andromedan silmään pisamat olivat vain suloisia - ja olihan niitä hänenkin harteillaan, joskin vaaleampina, melkein näkymättömissä.
Onneksi hämärä kätki myös hyvin pahimmat arvet, mutta nainen piti silti huolen, että kädet pysyivät liikkeessä, alkaen nykiä viimeisiä vaatekappaleita pois Wesleyn yltä, ynisten rohkaisevasti tämän suudelmille.

Wesleyn pisamat olivat tummia ja peittivät käytännössä koko ihon. Hän ei vain päässyt niistä eroon millään. Hän tarttui Andyn käteen kun tuo oli vetämäsä boksereita pois.
".... Sinä et kadu tätä?" Hän halusi varmistaa!

Andromeda naukaisi pettyneesti, mutta käänsi katseensa Wesleyn silmiin.
"Minä pidän sinusta", hän ynähti ja hamusi miehen huulia.
"En kadu. Wesley..."

Hän kumartui suutelemaan naista pehmeästi. Hän tuskin osaisi suudella muutoin,kun oli muutenkin olemukseltaan niin kiltti ja hellä. Miehen kosketuskin oli hellä, toisen käden vaeltaessa Andyn keholla hieman levottomana. Toisen nautintoa arvossa pitävä Wesley halusi varmistaa että Andy nauttisi ensin, kun antoi kätensä valua vatsalta vielä alemmas, kokeilemaan miten Andya piti koskea että tuo nauttisi.

Andromeda melkein hämmentyi sellaisesta huomaavaisuudesta - ja silti se sai hänet vikisemään ja vetämään jalkoja koukkuun. Miten joku saattoi olla niin uskomattoman huomaavainen?
"Wesley..."
Hän pelkäsi kuollakseen, etteivät he ehtisi pidemmälle.

Hän painoi muutaman hellän suukon Andyn rinnoille. Tuolla oli edelleen liivit. Hups.
"Mitä?" Sydän loikkasi kurkkuun. Tekikö hän jotain väärin?

Andromeda hämmentyi, hän ei ollut tottunut puhumaan kesken kaiken mitään nimiä vaikeampaa - ja siinäkin piti olla tarkkana. Väärä nimi pilasi tunnelmaa kummasti.
Nainen nielaisi.
"Ei sinun... Voit jo..."
Hän yritti vetää miestä lähemmäs.

Hän ei aikonu lopettaa sitä mitä oli tekemässä. Andy ei sanonut ettei hän saanut, antoi ymmärtää ettei olisi ehkä tarvinnut. Hän jatkoi Andyn ihon suutelemista hellästi samalla.

Sellainen hellyys sai Andromedan vikisemään hieman lisää. Miten joku saattoikin olla niin kiltti? Eiväthän kaikki muutkaan mitään hirviöitä olleet, mutta silti.
Ihoa kuumotti ja oli vaikea olla kiemurtamatta.
"E-eikö sinulla..?" nainen ynisi huolissaan, peläten, ettei hän ehkä ollutkaan tarpeeksi viehättävä. Ja Wesley olisi vain kiltti, ei saisi itse mitään.

Wesley tunsi punan poskillaan. Kysymys ei jättänyt paljon tulkinnanvaraa.
"...Kyllä..." Hän mutisi Andyn kaulansyrjältä. Eikö sitä muka huomannut kun oli istunut hänen sylissään aiemmin? Hän halusi vain Andyn nauttivan ensin, eikä lopettaisi ilman oikeaa kieltoa.

Andromeda tunsi samaan aikaan helpotusta ja hämmennystä. Siitä ei siis ollut kyse, joten...
Oli vaikea ajatella selkeästi, ja kysymyksetkin katosivat yninän tieltä, jalat pyrkivät taas koukkuun tai suoraksi, ehkä molempia samaan aikaan.

"... Teenkö jotain väärin?" Eikai Andyn reaktio voinut johtua muusta? Voiluoja, hän oli niin turha.

Mitä?
Andromeda räpytteli hämillään silmiään. Wesley puhui niin paljon. Kuin olisi ollut huolissaan?
"E-et... Minä vain..."
Ei hän ollut tottunut tällaiseen kohteluun.
Huulilta karkaavan voihkauksen merkitys tuskin oli epäselvä edes Wesleyn kaltaiselle kullanmurulle. Ei se kipua ollut.

Se ei johtunut siitä. Luojan kiitos. Wesley olisi hävennyt muutoin silmät päästään. Nyt hän vaikeni suutelemaan Andya mistä vain ikinä ylsi. Kun kerran ei tehnyt mitään väärin, oli lupa jatkaa sitä mikä oli kesken.

Andromedan olisi tehnyt melkein mieli itkeä, ellei hänellä olisi ollut ollut hieman muuta tekemistä.
Ei ollut kyse siitä, etteikö Wesley olisi pystynyt, mutta ilmeisesti kultainen mies halusi, että hän...
Ääni, joka hänestä lähti, muistutti hämmästyttävästi naukumista.
Eivätkä he olleet vielä edes päässeet todella tekemään mitään.

Wesley painui lähemmäs, suudellen Andya mistä parhaiten ylsi. Hän tosiaan halusi tuon nauttivan ensin.

Oli hyvä, että Vega oli Murielin luona muun lauman kanssa, koiraparka olisi varmasti huolestunut emäntänsä puolesta, ymmärtämättä, ettei tähän suinkaan tehnyt kipeää.
Andromeda ei ehtinyt edes pyytää Wesleytä lopettamaan, kun mielihyvä pyyhkäisi yllättävänä aaltona lävitse, saaden hänet upottamaan sormensa,punaruskeiden hiusten joukkoon.
"We-Wes..!"

Jännittyi hieman kun Andy onnistui tukistamaan hänen pörröisiä hiuksiaan. Hän suukotti hellästi tuon solisluuta, hymyillen hieman.


Olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun silkasta hämmennyksestä. Andromeda räpytteli silmiään ja yritti tavoittaa Wesleyn katseen, mutta mies ei näyttänyt vihaiselta tai pettyneeltä tai miltään muultakaan... Vaan hymyili. Sitä uskomattoman lempeää hymyä.
Kyyneleet nousivat silmiin ihan oikeasti ja uhkasivat valua kuumana hehkuville poskille.

Wesley oli suutelemassa varovasti Andyn huulia, kun silmät tavoittivat tuon kostuneet silmät. Oliko hän sittenkin tehnyt jotakin väärin? Hän hieraisi kevyesti nenällään Andyn kasvoja, lohduttaakseen.
"Teinkö jotain väärin?" Hänestä hiljainen kysymys oli aiheellinen.

Kysymys oli niin miehelle ominainen, että Andromedan olisi tehnyt mieli uikuttaa ääneen. Miten kukaan saattoi olla niin kiltti ja huomaavainen?
Hän kietoi käsivartensa miehen niskalle ja pudisti päättäväisesti päätään.
"Et. Joskus itkettää", hän vastasi, hamuten huulia suudelmaan. Ei Wesleyn tarvinnut nähdä kun hän pillitti - taas - kuin joku hölmö.

Mies ei ihan saanut kiinni ajatuksesta miksi jotakuta itkettäisi sen jälkeen, mutta hän voisi kysyä myöhemmin. Hän painui Andya vasten ja suuteli tuota pitkään ja hellästi. Kun paino oli kyynerpään varassa, hän saattoi silittää tuon hiuksia suudelmien lomassa.

Sohvan kulunut kangas tuntui melkein karhealta selkää vasten. Tämä oli oikeastaan Vegan puoli sohvasta, tyyny oli kulunut juuri sopivaksi koiran käpertyä päiväunille. Vaikka huskymix harvoin pysyi kippuralla koko aikaa, vaan oikaisi itsensä aina jossain vaiheessa pitkin pituuttaan.
Andromeda ynisi hiljaa huulia vasten ja näykki niitä muutaman kerran, huolestuneena.
"Haluatko sinä vielä..?"

Halusiko hän? Andy oli juuri itkenyt! Wesley värähti näykkäisyjä, hymyillen hieman vinosti.
"Olethan kunnossa?" Niin. Jos Andylla oli paha mieli, ei tulisi kuuloonkaan.

Niin paljon puhetta ja kysymyksiä. Andromeda yritti epätoivoisesti ymmärtää, mitä Wesley tarkoitti. Yrittikö tämä vain kultaisella tavallaan yrittää vihjata, että tämä oli tässä, kiitos vain?
"Kaikki on hyvin", hän melkein kivahti, sydän hermostuneena hakaten. Minkä takia Wesley viivytteli tällä tavalla?
Hän yritti vetää miestä lähemmäs, painaa huulensa takaisin tämän huulille ja kietoa jalkojaan tämän vyötärön ympärille.

Kun Andromeda vakuutti kaiken olevan hyvin, hän uskalsi painua lähemmäs ja jatkaa siitä mihin he jäivät. Ainakin noin minuutin.
"Minulla ei ole... Niitä." Niin. Niitä mistä Muriel oli hänelle aiemmin saarnannut.

Andromeda ynähti kärsimättömästi, liikaa puhetta! Vei sitä paitsi hetken ymmärtää, mistä mies ylipäätään puhui. Se kertoi ehkä vähän liiankin raadollisesti siitä, kuinka huolehtivainen nainen oli tällaisten asioiden suhteen.
"Mitä? Kumeja?"
Hänellä olisi saattanut olla. Ehkä. Jossain. Kai?
Liian monimutkaista alkaa ajatella sitä nyt.
"... Minulla on pillerit, ei haittaa..."

Mies puraisi huultaan. Wesley oli naurettavan tunnollinen sen suhteen silloin harvoin kun jotain tapahtui. Hän suuteli Andyn kaulaa, joutuen kuitenkin luovuttamaan. Hän epäili sekoavansa jos nyt jättäisi sen tähän. Andy varmasti sekoaisi vielä joskus sen kanssa, miten miehen otteet olivat viimeiseen asti naurettavan hellät.

Wesley ei ollut ainoa, joka olisi seonnut - Andromeda tosin lähinnä siksi, että olisi tulkinnut keskeyttämisen torjunnaksi.
Hellät otteet saivat hänet melkein turhautumaan, ynisemään ja näykkimään vaativasti. Hän ei menisi rikki, ei tarvinnut olla niin varovainen.
Silti olo oli lopulta tyytyväinen ja lämmin, kun hän käpertyi siihen sohvalle unisesti. Valot eivät olleet vieläkään palanneet, eikä hänellä ollut aavistustakaan kellonajasta, vaikka kissarannekello olikin unohtunut kiireessä ranteen ympärille.
Hän voisi jäädä tähän, Wesleyn viereen nukkumaan, kiitos vain.

Wesley ei osannut olla muuta. Hän ei halunnut että toisella olisi hetkeäkään epämukavaa hänen takiaan. Hän kietoi kätensä Andyn ympärille. Heillä olisi vieläkin aikaa ennen kuin kello olisi kymmenen. Onneksi. Hän hautasi kasvot osittain Andyn kaulansyrjään, hengittäen raukeasti tuon ihoa vasten.

Lämmin hengitys kutitti ja sai Andromedan kiemurtamaan itsensä hieman parempaan asentoon. Jos olisi ehtinyt sänkyyn asti, olisi voinut käpertyä peiton alle, mutta nyt vaihtoehtona oli haalistunut fleeceviltti, joka retkotti sohvan selkänojalla.
Ei jaksanut.
Andromeda huokaisi hiljaa ja antoi silmiensä painua kiinni. Hyvin ehtisi torkkua vielä hetken, vaikka tähän aikaan vuodesta ei voinut valon määrästäkään päätellä mitään.

Wesley silitti sormin Andyn ihoa, antaen tuon nukkua pienen hetken. Kun alkoi olla aika herätä (kahdeksan) niin Wesley herätti naista suukoilla.
"Andy... Herätys."

Andromedalla oli selkeä mielipide asiaan.
"Ei."
Niin mukavalta kuin suukot tuntuivatkin, tuntui Wesleyn kehosta hohkaava lämpö vielä mukavammalta. Hän kiehnäsi itsensä lähemmäs ja kietoi käsivartensa tämän ympärille, hiukset pörhöllään.

"Lupasin että vien sinut ajoissa..." Wesley mutisi hiljaa, vaikka ei laittanutkaan vastaan kun Andy kiehnäsi lähemmäs.

Andromeda mietti hetken.
"Ei."
Miksei olisi voinut jäädä tähän? Olkoon, jos sähköt pysyisivät poissa vielä kauan, alkaisi oikeasti tulla kylmä. Ja Muriel ilmestyisi paikalle vihaisena pyörremyrskynä, jos häntä ei olisi palautettu kotiin ajoissa.
Mutta Wesley oli lämmin ja tuoksui hyvältä.

"Andy..." Hän vetosi pehmeästi. Hän ei halunnut vihaista Murielia niskaansa. Ei tosiaan. Ajatuskin karmi.

Andromeda huokaisi syvään. Sitten hän raotti silmiään ja venytteli jalkojaan, mutta vain painaakseen lopulta huulensa hamuamaan Wesleyn kaulaa.

Wesley ynähti hiljaa. Ei hän ihan tätä tarkoittanut. Hän siveli sormilla naisen paljasta selkää hellästi.
"Hmmh... Hei.."

Andromedan vikkelät sormet olivat jo vipeltäneet Wesleyn lantion seudulle, vaikka hänen liikkeissään viipyikin vielä raukeus lyhyiden unien jäljiltä.
"No hei", nainen kehräsi kaulaa vasten.

Wesley ei voinut olla naurahtamatta pehmeästi. Andy osasi kyllä jättää huomiotta hänen sanojaan, jos ei halunnut kuulla niitä.
"Meidän pitäisi pian mennä."

Andromeda osasi jättää huomiotta vaikka mitä. Ja huomata asioita, joita ei todellakaan olisi pitänyt. Ja kehitellä niitä sitten vielä vähän eteenpäin, kunnes katastrofi oli valmis.
Hän huokaisi uudelleen.
"Onko ihan pakko..?"

"Jos haluamme että minä elän, niin kyllä. Muriel murhaa minut muuten." Mies naurahti hiljaa, painaen suudelman Andyn huulille. Tuo oli ihana.

Andromeda pysähtyi miettimään.
Niin todennäköisesti murhaisi. Tai jotakin vielä ikävämpää.
Huokaisten vielä kerran hän kömpi istumaan, hiukset joka suuntaan sojottaen.

Wesley nousi istumaan, haroen Andyn pörröttäviä hiuksia. Aivan kuin hänen omansa eivät olisi olleet pörrössä joka suuntaan. Hän katseli Andyn unista profiilia hymyillen. Suloinen.

Andromeda jäi hetkeksi katselemaan vaatemyttyä, josta osa kuului hänelle, osa Wesleylle. Hän poimi joukosta alushousunsa (pantterikuviota) ja pujottautui niihin, etsien katseellaan paitaansa painaessaan käsivarsiaan kehoaan vasten.
Yksi pariton sukka taisi ainakin olla Vegan käsialaa.

Wesley etsi oman kauluspaitansa ja bokserit, nousten seisomaan. Saatuaan alushousut jalkaansa hän jäi napittamaan kauluspaitaansa, suukottaen hellästi Andyn päälakea.

Lopulta Andromeda löysi sekä topin että kissaneuleen samasta kärsimättömästä mytystä ja kiskoi molemmat päälleen yhdellä liikkeellä. Hiukset, joita Wesley oli haronut, olivat yhtä pahemmassa, elleivät pahemmassakin pörrössä kuin aikaisemmin. Kasvoivat suoraan ylöspäin, kun ei pituus tahtonut muuten riittää mihinkään.
Hän noukki rikkinäiset sukkahousut käteensä, mutta jäi katselemaan sitten Wesleytä mietteliäästi.

Wesley oli pukenut jo päällensä, kun tunsi katseen itsessään. Hän nosti katseensa vyösoljestaan Andyyn.
"... Hmm?"

Andromeda puraisi huultaan ja nyki paidanhelmaa naurettavien tikkujalkojensa peitoksi miettiessään.
"... Tykkäsitkö sinä..?"

Wesley meni hetkeksi hämilleen.
"Mit... Mistä sait päähäsi etten?" Hölmö Andy.

"Ei kun kysyin", Andromeda vastasi ja nyki neulepaitansa helmaa. Jaloissa oli mustelmiakin, nyt kun tarkemmin katsoi, mustelmaiset, valkoiset tikut.
Marigold oli varmasti ruskettunut ympäri vuoden.
"Tykkäsitkö?"

Wesley istui Andyn viereen ja kietoi käden tuon ympärille. Aina lempeään hymyyn taittuneet huulet painoivat pehmeän suukon naisen poskelle. Toinen käsi laskeutui sylistä hipaisemaan mustelmaista jalkaa.
"Tietenkin. Pidän sinusta."

Andromeda ei ollut varma, olisiko niillä kahdella asialla pitänyt olla joku yhteys.
Hän huokaisi ja oikaisi jalkansa hetkeksi suoriksi eteensä, pyöräyttäen nilkkoja.
"... Minäkin sinusta."

Olisiko pitänyt käydä hakemassa yläkerrasta uudet sukkahousut? Mutta yläkerta oli pimeä ja hiljainen, kyllä yhdestä silmäpaosta nyt aina selvisi.
Andromeda hätkähti ja käänsi katseensa Wesleyyn.
"Miten niin?"

Wesley puraisi pehmeästi huultaan.
"Haluan tietää jos jokin mietityttää tai painaa sinua. Koska pidän sinusta oikein paljon. Ja kyllä, minä nautin äskeisestä."

Valehtelikohan Wesley? Tuskin, mies tuskin edes osasi valehdella, Andromeda mietti melkein hellästi. Hän hymyili ujosti ja kurkotti painamaan suukon Wesleyn poskelle ennen kuin nousi ylös ja alkoi kiskoa sukkahousuja jalkaan.
"Ei sillä sitten ole väliä."

Wesley katseli naista silmät sirillään.
"On sillä. Kertoisit nyt, niin tiedän toimia toisin."

Andromeda jäi tarkastelemaan sukkahousujen ratkennutta silmäpakoa, mutta katsahti sitten hämmentyneenä Wesleytä.
"Sinä? Ethän sinä tehnyt mitään väärää?"
Hän kurtisti kulmiaan, ymmärtämättä, mitä mies ajoi takaa.

"Sinä jäit miettimään jotain. Haluaisin vain tietää johtuuko se jostain mitä sanoin tai tein. Kiltti?" Ja sitten hän vetosi naiseen mitä suloisimmalla katseella.

Andromeda teki sen virheen, ettei kääntänyt katsettaan pois ennen kuin Wesley vastasi siihen niillä kultaisennoutajan silmillään.
Hän juoksutti sormet läpi hiuksistaan, vailla suurtakaan hyötyä, pystyyn ne nousivat kuitenkin.
"En vain ymmärrä, miksi teit... niin."

Wesley räpäytti silmiään hämmentyneenä. Teki mitä? Siis...
"... Tarkoitat mitä?"

Ottaen huomioon, kuinka päättäväinen Andromeda oli ollut vain hetkeä aiemmin, nyt hän ujosteli aivan selvästi, nyki otsatukkaansa hermostuneella liikkeellä.
"No kun... koskit sillä tavalla. Ennen kuin..."
Hän huitaisi avuttomasti vapaalla kädellään. Eikö Wesley voinut vain ymmärtää, mitä hän tarkoitti.
"Olisit... olisit voinut jäädä itse ilman..."

Wesley tuijotti naista hetken pitkään.
"... En minä sitä ajatellut niin. Jestas. Halusin vain että sinä nautit."

Andromeda kyyristi hieman hartioitaan. Ei kai Wesley ollut vihainen, kun hän oli ottanut asian puheeksi? Hän käänsi katseensa pois, hamusi hameen lattialta ja pujottautui siihen. Noin. Ihan edustuskelpoinen, joskin sukkahousut olivat rikki ja hiukset pörröllään.
"Sanoinhan, ettei sen niin väliä."

"Andy." Mies vetosi pehmeästi ja nousi seisomaan. Hän kietoi kädet hellästi naisen ympärille ja suukotti poskea.
"Minä olen ihminen joka haluaa miellyttää muita, okei? Silloin minä voin itsekin nauttia."

Andromedan keho jännittyi hetkeksi kun Wesley tuli lähelle, mutta rentoutui yhtä nopeasti. Ehkä tämä oli taas niitä tyhmiä, turhia asioita, joihin ei kannattanut jäädä liiaksi kiinni. Wesley oli ihana, se riitti, älä ajattele liikaa.
Hän huokaisi hiljaa ja kurottautui painamaan suukon miehen huulille.
"Anteeksi."

"Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Usko minua." Mies lupasi pehmeästi. Hän oli nauttinut äskeisestä ja toivoi Andynkin nauttineen.
"Ja sinä olet oikeasti hyvin kaunis." Wesley lisäsi pehmeästi.

Andromeda tuhahti taas siilimäisesti, mutta punastui silti mielihyvästä.
Yleensä hän oli korkeintaan söpö. Sillä tavalla kuin kissanpennut ovat söpöjä, pieni ja paijattava, mutta se oli eri asia kuin olla kaunis.
Toisaalta, ehkä kissapyjama ja takkuiset hiukset eivät varsinaisesti käyneet yrityksestä näyttää edustavalta.
Nainen suukotti Wesleyn poskea uudelleen.

"Lupasin että olet kotona illalla. Vaikka myönnän, että minua ei haittaisi jäädä yöksi." Mutta ei hän Murielin luo kehtaisi jäädä. Se olisi naisen kärsivällisyyden koettelemista.

Se sai Andromeran hyrisemään tyytyväisenä ja painamaan vielä yhden suukon Wesleyn pisamaiselle poskelle.
Mutta hän oli luvannut Vegalle, että olisi kotona illalla.
"Muriel on pelottava vihaisena", nainen myönsi totisena. Ehkei olisi viisasta koetella onneaan.

"Niin. Minä en tiedä millainen mutta voisin kuvitella hänen olevan pelottavimpia tapaamiani ihmisiä vihaisia." Hän naurahti käheästi.
"Mennäänkö?"

"Mmm, hän on", Andromeda myönsi. Muriel oli joskus pelottava jopa ollessaan hyvällä tuulella.
"Mennään... Ei, odota, roskat!"
Andromeda oli melkein ylpeä muistaessaan keittiöön jääneet rasiat. Tuikut oli sammutettu, ja hän teki vielä toisen reissun keittiöön huuhdellakseen teepannun ja -kupit, kunnes viimein pujahti eteiseen kiskomaan takkia niskaansa.

Wesley odotti Andya kärsivällisesti, hymyillen kun tuo katosi keittiöön hakemaan roskat. Hän avasi oven ja kulki roskakatoksen kautta autolleen, koettaen kesyttää omia hiuksiaan hieman, ennen kuin
Paluumatkalla Andromeda kaivoi lattialta vielä yksittäisen hiuslenkin, jonka sujautti samaan juomatelineeseen kuin kaiken muunkin Wesleyn kämppikselle (oletetusti) kuuluvan tavaran, ja taputti itseään selkään siitä, ettei järjestänyt mielessään asiasta suurta numeroa.
Ehkä hän oppisi vielä olemaan ihmisiksi.
"Oli kivaa tänään", nainen mutisi suukon jälkeen ja pyyhkäisi hiuksia korvan taakse.
Huomenna pitäisi taas palata kidutuslaitokselle.
"Hyvää yötä."

Wesley hymyili naiselle pehmeästi.
"Minä lupaan tulla katsomaan sinua kun voin. Ja mennään vaikka ulos kun olet seuraavaksi vapailla." Hän lupasi pehmeästi.

Jos ei olisi ollut idiootti, olisi voinut olla vapaalla vaikka joka päivä. Tai siis, työpäivien jälkeen, mutta silti. Vapaana työpäivien jälkeen niin kuin normaalit ihmiset.
Hetken Andromeda harkitsi, olisiko vain voinut pyytää Wesleytä lähteä vain ajamaan jonnekin. Mutta miehellä oli työnsä ja lemmikkinsä, ja hänellä oli Vega.
Karkaamisen sijaan hän painoi vielä suukon miehen poskelle ennen kuin luikahti ulos autosta ja kiiruhti pihatien poikki.

Andromeda oli melko varma siitä, että oli saanut uuden annoksen rauhoittavaa sen jälkeen, kun Helia oli lähtenyt.
Hän oli luultavasti itkenyt. Sitten nukkunut. Sitten itkenyt vähän lisää, niin että lopulta oli tuntunut samalta kuin lapsena, kun hän oli kuvitellut tukehtuvansa.
Edes Helia ei ollut kestänyt häntä enää. Veli oli sairastunut hänen takiaan.
Andromeda kaivoi puhelimensa esiin siinä vaiheessa, kun Muriel lähti käymään vessassa ja hakemassa kahvia.
Piti räpytellä silmiä vimmatusti, kun valitsi Wesleyn numeron ja nosti puhelimen korvalle. Vatsaa kouristi.
Hän ei rikkoisi enää ketään rakastaan.

Wesley oli juuri tullut sisälle, pitämään ruokatauon. Talossa oli ihanan hiljaista. Hän todella nautti siitä. Hän otti puhelimen ja hymyili numerolle näytöllä.
"Andy, hei. Pääsin juuri sisälle." Miehen äänestä kuului hymy. Hän otti samalla kaapista valmislasagnea, ottaen sitä lautaselle.

Muuta ei tarvittu, kuin Wesleyn ystävällinen, hymyä täynnä oleva ääni.
Andromeda purskahti uudelleen itkuun, vaikka yrittikin peittää pahimmat nyyhkäyksensä painamalla käden suutaan vasten.
Hän ei rikkoisi Wesleytäkin.
”We-Wesley… Si-sinä et sa-saa tulla e-enää tänne...”

Meni hetki että Wesley sai änkytyksestä selvää.
"... Kielsikö lääkäri?" Ei hän tajunnut että se oli naisen oma päätös. Ei tosiaan.

Andromeda oli alkanut odottaa Wesleyn vierailuita. Vielä eilen, ennen kuin kaikki oli mennyt pieleen, mies oli tuonut Pavlovin mukanaan. Valjaissa.
”Minä en halua sinua tänne!”
Nainen käpertyi sängylle pieneksi keräksi, piilotti kasvonsa puoliksi tyynyä vasten.
”Et saa enää tulla!”

Wesley pysähtyi ja pudotti sen lasagnevuoan lattialle. Pavlov oli salamana paikalla.
"... Kultapieni?" Hän vetosi pehmeästi. Ihan sama jos joku kuulisi.
"Olenko tehnyt jotain?"

”Et!” Andromeda uikutti tukahtuneesti.
”Mutta sinä et saa tulla enää tänne! En halua nähdä sinua enää ikinä!”
Sen sanominen sattui niin paljon, että nainen pelkäsi kuolevansa. Mutta hän oli tuhonnut Helian, ja tuhoaisi seuraavaksi Wesleyn, kiltin, kultaisen Wesleyn...

Wesley pysähtyi. Hän ei edes jaksanut kieltää skunkkiaan syömästä lattialle pudonnutta ruokaa. Hän nielaisi palaa kurkustaan, mutta se ei tuntunut katoavan. Mitä hän voisi tehdä tai sanoa?
"... Kulta." Hän pyysi hiljaa.
"Anna minulle edes syy. Mitä minä tein?" Aivan varmasti hän oli tehnyt jotakin, mikä satutti Andya noin.

Andromea pysyi hiljaa.
Hänen olisi pitänyt antaa jokin syy. Jokin niin kamala, ettei Wesley haluaisi enää ikinä katsoa häneen päinkään. Edes ajatella häntä.
Mutta mitään ei tullut mieleen. Hän ei keksinyt yhtä ainutta pahaa asiaa, jonka olisi voinut sylkeä kiltin ja kultaisen miehen kasvoille.
Paitsi…
”… Sinä puhut liikaa.”
Sitten hän ei kyennyt enää hillitsemään itseään, hän huutaisi hetkenä minä hyvänsä ääneen. Siksi oli parasta sulkea puhelu. Ennen kuin Wesley ehtisi sanoa mitään. Ennen kuin hän katuisi.
Andromeda painoi punaista luuria.
Ja huusi.

Andy ei tosiaan olisi voinut osua pahemmin vyön alle, vaikka olisi yrittänyt. Muutenkin itsestään seksuaalisesti kovin epävarma englantilaismies jäätyi, tuijottaen tyhjästi eteensä. Lopulta puhelin kolahti tiskialtaaseen ja totta helvetissä siellä oli jonkun idiootin takia vettä.
Ei kai sillä olisi väliä? Wesley puri huultaan nieleskellen kiivaasti ja räpytteli niitä lempeitä silmiään sata kertaa sekunnissa. Häntä sattui. Mikään ei olisi voinut osua enempää vyön alle.
"P-Pavlov, et... Ei, lopeta... Ei see sinulle hyvää... I-isi siivoaa ne pois..." Mies nikotteli, häätäen skunkin juhlaruokansa äärestä ja hartiat täristen pyyhki lasagnea lattialta.

Marigold oli hyvällä tuulella, vaikka nenä olikin alkanut taas vuotaa.
Hän tuli vielä paremmalle tuulelle tajutessaan, että Wesley oli keittiössä. Kiintiö ei ollut vielä täyttynyt matkan jäljiltä, kuten miesparka oli saanut huomata halausten määrästä.
"Wes!" amerikkalaisnainen hihkaisi innokkaasti, mutta pysähtyi parin askeleen päähän, hämmentyneenä.
"... Mitä on tapahtunut?"
Samalla hän kumartui nostamaan Pavlovin hellästi syliinsä, ettei olisi pelästyttänyt arkaa otusta.

Kiltin miehen koko olemus tärisi. Hienoa, Marigold. Aivan saatanan sama.
"K-kiitos." Mies kiitti Pavlovin siirtämisestä tieltä, suoristautuen heittämään sen ruoan roskiin. Lautasella oli puolet, ehkä, mutta Wesleyllä ei tosiaan ollut enää nälkä. Hän vilkaisi sammunutta puhelintaan tiskialtaassa.
"Voi helvetin helvetti..." Mies ei koskaan kiroillut.

Marigold räpäytti silmiään.
”Wes..?”
Kun ruoka oli siivottu lattialta, hän laski Pavlovin takaisin maahan.
Wesleyn olemus sai kylmät väreet juoksemaan hänen selkäänsä pitkin.
”Mikä hätänä?”
Ei Wesley ollut koskaan käyttäytynyt tällä tavalla, ei edes sen jälkeen, kun hän itse oli ollut idiootti, ja heidän välinsä omituiset.

Silloinkaan Wesley ei ollut näin pahana. Hän oli ollut vain välttelevä. Nyt mies oli surullinen, selvästi. Loukattu, paljon pahemmin kuin aiemmin.
"Minä..." Mies kalasti sen vanhan älypuhelimensa altaasta. Mitähän sellainen Knoxin armeijapuhelin maksaisi? Mies tuijotti tyhjästi eteensä.
"Andy sanoi etten saa mennä enää käymään koska..." Vatsassa velloi.

Wesleyn tunnemyrsky oli niin voimakas, että se sai jopa iholle yleensä tunkevan amerikkalaisen käyttäytymään.
”Se sinun ystäväsi?” Marigold varmisti, muistellen heidän aiemmin käymäänsä keskustelua. Joka taisi olla jostain syystä sairaalassa.
”Wes, tule istumaan, minä laitan meille teetä. Et saa mennä katsomaan häntä, koska..?”

Wesley pudisteli päätään. Ei hän halunnut töitä. Neulepaitaan pukeutunut mies veti käsiä ympärilleen surkeana. Eikä hän halunnut istumaankaan.
"Me..." Mies haroi hämmentyneenä hiuksiaan. Se oli osunut niin kipeään, niin arkaan paikkaan. Niin pahasti. Hänen pahimpia pelkojaan.
"Hän kielsi. Etten saa enää koskaan tulla. Koska minä puhun liikaa."

Marigold katseli Wesleytä ahdistuneena. Jotakin kammottavan pahaa oli täytynyt tapahtua.
Hän otti askeleen lähemmäs, hipaisi miehen käsivartta.
”Andy ei halua, että menet katsomaan häntä, koska puhut liikaa?” nainen varmisti kuulleensa oikein.
”Ehkä hän on vain tällä hetkellä väsynyt? Hänhän oli jotenkin sairas, eikö?”

"Ei!" Wesley väisti kosketusta. Ei nyt.
"Me-- Olen tapaillut häntä joulukuun alusta." Wesley viittasi puhuessaan naiseen.
"Ja... Ollut vähän ihastunut jo marraskuussa. En tiedä. Kuvittelin että hän piti minusta ja meillä oli hauskaa, mutta hän sanoi että minä... Puhun liikaa sängyssä."

Marigold vetäytyi kauemmas.
Andy ei siis ollutkaan vain kaveri. Ja kaiken lisäksi tyttö, toisin kuin Wesley oli antanut ymmärtää.
Nainen räpäytti silmiään ja painoi käden suulleen.
"Voi Wes, tuohan on... Se on ihan kamalan epäreilua!"

Wesley nojasi alaselällään keittiön työtasoon, kuristava tunne kurkussaan.
"Minä ihan oikeasti luulin että hän piti minusta ja minä vain... Vittu olen idiootti, voi helvetti!" Mies parahti lopulta.
"Etkö sinäkään voinut sanoa sitä ääneen, että olen ihan toivoton typerys?"

Marigold räpäytti silmiään uudelleen, ja kun ei voinut halata Wesleytä, kietoi kädet itsensä ympärille.
"Wes, et sinä ole idiootti tai typerys!" hän intti, ja yritti olla purskahtamatta itse itkuun. Siitä ei olisi nyt mitään apua.
"Jos hän jätti sinut tuollaisen syyn takia, hän ei todellakaan ollut sinun arvoisesi! Wesley, sinä olet ihana."

Marigoldin sanat saivat Wesleyn itkemään. Hän piti katseen riemunkirjavien villasukkien peittämissä varpaissaan.
"Ei! Älä puhu hänestä noin, hän on..." Mitä? Niin.
"S-syy on minussa..."

"Wes..."
Marigold tunsi itsensä ahdistuneeksi, kun ei voinut vain kietoa käsivarsiaan miehen ympärille ja vetää tätä halaukseen.
"Ei tuo ole mikään oikea syy jättää ketään. Wes-rakas..."
Oli kamalaa nähdä Wesleyn itkevän. Kun ei mitään muutakaan keksinyt, Marigold nosti jälleen Pavlovin lattialta ja ojensi sitä miestä kohti.
"Vika ei ollut sinussa, olen aivan varma."

Wesley vilkaisi Pavlovia. Se erosi koirasta siinä mielessä, ettei skunkkia juurikaan kiinnostanut omistajansa hätä. Mies pudisteli päätään. Ei hän ottaisi sitä syliinsä.
"No mitä ilmeisimmin oli! Miten tyhmä voi aikuinen mies olla, en osaa edes... Helvetti!"

Marigold siirsi skunkin omaa olkapäätään vasten. Se ei tuntunut ahdistuvan, tai ehkä eläinparka oli vain lamaantunut siitä tiedosta, että herkkulasagne oli kipattu roskiin.
"Älä puhu itsestäsi noin!" Marigold pyysi.
"Et sinä ole tyhmä, ehkä siinä on jokin väärinkäsitys, tai... Et sinä ole tyhmä."

"Ei. Ei siinä ole. Hän ihan selvästi kielsi minua, etten tulisi enää. Kun kysyin syytä, hä-hän..." Wesley pyyhki kasvojaan. Ei helvetti. Hän peitti sen lautaselle laitetun ruoan foliolla, työntäen jääkaappiin. Hän oli astumassa lähemmäs, mutta jätti halaamatta kun tajusi Pavlovin olevan naisen sylissä.
"Minä en jaksa, miksen koskaan o-opi? Olen aina se k-kiltti ja kultainen, kukaan ei vain ennen sanonut mitä teen väärin..."

Marigold katsoi Wesleytä onnettomana ja laski skunkin sylistään lattialle. Hän astui lähemmäs ja kietoi kätensä miehen ympärille, vetäen tämän halaukseen.
"Voi Wes, minä olen niin pahoillani..."
Hän oli. Niin pahoillaan, että olisi voinut itkeä. Wesley olisi ansainnut jonkun yhtä ihanan ja kultaisen.

Se taisi olla ensimmäinen kerta kun mies halasi nikottelematta takaisin. Ystävän hallaus tuli käyttöön ja kerrankin oikealla hetkellä.
"S-se sinun syysi ole..."
"Ei olekaan. Mutta olen minä silti pahoillani", Marigold totesi hiljaa. Hän ei yrittänyt tehdä mitään muuta, ei suukottaa, ainoastaan halasi.
"Jaksatko? Tahdotko, että teen sinun työvuorosi loppuun?"

Wesley inahti. Hän ei olisi halunnut pistää Marigoldia tekemään sitä, mutta hän ei voisi olla tekemisissä eläinten kanssa.
"Kiitos... En uskaltaisi mennä nyt kissojen luo."

"Minä hoidan", Marigold lupasi ja silitti Wesleyn selkää kevyesti.
"Sanot vain, jos tarvitset mitään. Ruokaa, kaakaota, ihan mitä tahansa."

"Kiitos." Wesley vinkaisi hiljaa. Hän vetäytyi kauemmas, kuivaten poskiaan.
"Minä... Menen nukkumaan." Kumpikin heistä tiesi ettei mies nukkuisi. Hän otti Pavlovin mukaansa ja lähti ylös, vetäytyen huoneeseensa. Jossakin vaiheessa Wesley kävi syömässä, huusi Saskialle ja Pearlille, molemmille, mennen sitten takaisin huoneeseensa.

Kello oli jo lähemmäs kymmenen.
Marigold oli käynyt muutaman kerran kurkistamassa, oliko Wesleyllä varmasti kaikki hyvin, tarvitsisiko tämä jotakin. Mutta nainen ei ollut tunkeillut sen enempää, vaan jättänyt miehen rauhaan.
Nyt tämän huoneen ovelta kuului kuitenkin koputus.

Wesley veti peittoa enemmän korviin.
"Marigold, ei nyt. Kiltti." Hän halusi käydä jo nukkumaan.

"Anteeksi vain, mutta minä tulen nyt sisään."
Ääni ei ollut Marigoldin, mutta Wesleylle tuttu siitä huolimatta. Ovi avautui ja Muriel asteli sisään, yhtä rennosti, kuin olisi ollut itse osa farmin henkilökuntaa.
Nainen sulki oven perässään ja kurtisti kulmiaan.
"En kai keskeyttänyt mitään?"

Wesley ponkaisi istumaan, katsoen Murielia pitkään.
"... Sinäkin vielä." Mies ähkäisi ääni paksuna. Ei, antakaa hänen jo olla. Nietzsche vilahti Murielin jalkaa ylös saman tien.
"Keskeytit."
"No hei otus", Muriel tervehti jalkaansa pitkin kipuavaa näätää, nappasi sen kiinni ja nosti hartialleen, samalla kun harppoi lattian poikki ja istahti kursailemattomasti Wesleyn sängyn reunalle.
"Knox sanoi, että olet mököttänyt täällä koko päivän. Etkä näytä kiireiseltä, ja vaatteetkin ovat näemmä päällä."

"Knox voi painua vaikka helvettiin." Wesley sihahti. Häntä ei tosiaan kiinnostanut mitä Knox oli sanonut. Ihan kuin mies olisi ainoa joka saisi mököttää.

"Sitä minäkin hänelle joskus sanoin, mutta se johtui vain siitä, että hän päihitti minut Aliaksessa."
Muriel pyyhkäisi hiuksia pois kasvoiltaan ja vei kätensä rapsuttamaan vilkasta frettiä.
"Andy sitten pisti sinun kanssasi poikki."

"Ai kiva, tule ihmeessä sinäkin muistuttamaan!" Wesley ponkaisi ylös ja käveli ovelle.
"Murie, heihei. Mene vaikka teelle Knoxin kanssa. En edes kysy mistä tunnette." Hänellä oli epäilyksensä. Miksei hän voinut olla edes hieman enemmän kuin Knox? Sen verran että olisi osannut pitää suunsa kiinni ja olla mies.

"Oi, minä en ole lähdössä minnekään", Muriel ärähti kulmiaan kurtistaen.
"Tulin puhumaan kanssasi, koska olen viimeiset kuusi tuntia yrittänyt saada irti Andysta edes yhtä järkevää sanaa, jotta tietäisin, miksi hän itkee silmät päästään."
Nainen taputti peitettä vierellään.
"Tule istumaan. Minulla on tärkeää asiaa, joten sinun on parempi kuunnella."

Kymmeneltä kultaiseltanoutajalta näyttävä mies vilkaisi Murielia paloa katseessaan.
"Ai? Hän ei kertonut? Mitä? Voit sanoa vaikka en istuisi."

"Kyllä hän lopulta kertoi."
Muriel katseli Wesleytä hetken tummilla silmillään. Ilme pehmeni hieman.
"Wesley, en ole aivan varma, mitä Andy sinulle sanoi, mutta sen tiedän, ettei hän tarkoittanut sitä. Hän on aivan hulluna sinuun, en muista, milloin viimeksi olen nähnyt hänet yhtä onnellisena kuin silloin, kun veit hänet elokuviin."

Wesley puri huultaan. Mieli teki äyskäistä jotakin, mutta hän piti sen sisällään. Ei hyvä luoja.
"Mmm. Sehän on aivan loogista." Mies vastasi sarkastiseen sävyyn.
Muriel kurtisti kulmiaan.
"Andylla menee nyt huonommin. Hän joutui eilen toiselle osastolle sen jälkeen, kun oli onnistunut viiltämään ranteisiinsa. Minkä lisäksi hänelle päätettiin asentaa ruokintaletku, ruokailut kun eivät ole sujuneet aivan toivotulla tavalla. Se ei tehnyt erityisen hänen itsetunnolleen."
Muriel rapsutteli frettiä puhuessaan.
"Kaikki tapahtunut johti siihen, että hänen veljensä oli pakko ottaa hetkeksi etäisyyttä Andyyn, se kävi yksinkertaisesti liian raskaaksi. Ja sen vuoksi Andy syyttää nyt itseään siitä, että Helia voi huonosti."

Wesley näpersi hihaansa. Miksei Andy ollut sanonut siitä mitään? Hän ei ymmärtänyt naista enää ollenkaan.
"... Odotan edelleen että pääset siihen että miten tämä liittyy tähän."

"Andy ajoi sinut pois luotaan, koska pelkäsi satuttavansa sinua", Muriel ärähti ja hieraisi toista ohimoaan.
"Hän on saanut päähänsä, että kaikki, jotka häntä rakastavat, menevät rikki. Niin kuin hänen veljensä, joka tosiaan voi huonommin kaiken stressin vuoksi. Joten Andy piti ilmeisesti hyvänä ideana soittaa sinulle ja katkaista välit, koska ei halunnut, että sinäkin väsyisit."

Wesley tuijotti eteensä hetken.
"... Ja sen takia hän..." Se ei ollutkaan hänestä kiinni? Niinkö? Hän ei... Ollutkaan huono.

"Ihan helvetin typerästihän hän teki, mutta Andy yritti ihan varmasti toimia sinun parhaaksesi, omalla erikoisella tavallaan."
Muriel pudisti päätään. Andyn ajatukset tuntuivat liikkuvan aivan eri ulottuvuuksissa kuin monen muun.
"Hän oli jälkikäteen aivan murtunut. Kai tiedät, että hän käyttää sitä sinun antamaasi kelloa kaiken aikaa?"

Wesley hymähti vaisusti. Se kello. Hän oli metsästännyt sitä ties miten kauan, että oli löytänyt sellaisenn.
"... Pitäisikö minun nyt kuitenkin mennä käymään?"

"Totta kai sinun pitäisi", Muriel vastasi.
"Jos olet aivan varma, että haluat olla Andyn kanssa. Minä rakastan häntä kuin omaa pikkusiskoa, mutta rehellisesti sanottuna Andy osaa olla hirvittävän hankala. Hän ei hallitse itseään tai tunnetilojaan, minkä päälle tulevat kaikki muut vaikeudet. Paniikkikohtaukset, itsetuhoisuus, syömisongelmat. Wesley, haluan vain, että tiedät, mihin olet ryhtymässä."

Mies hieroi kasvojaan. Se olisi raskasta, kyllä.
Sitten hän mietti Andyn hymyä. Naisella oli niin suloinen hymy. Ehkä siksi se tuntui valaisevan huoneen, kun sitä näki harvoin.
"Niin hän on." Hän oli saanut huomata. Andy osasi myös osua kipeään paikkaan.
"Mutta hän on myös hyvin suloinen. Kiltti, ihana. Kaunis."

Muriel hymähti pehmeästi. Olikohan Wesley mennyt rakastumaan?
"Niin, sitäkin hän on. Ja rakastaa koko sydämestään, joskus vähän liikaakin. Jos päätät olla hänen kanssaan, voi olla, että tällaiset tilanteet toistuvat. Että hän suutuspäissään käskee sinua lähtemään, vaikkei todella tarkoitakaan sitä."
Ehkä olisi ollut reilumpaa vain käskeä Wesleytä lähtemään, kun se vielä oli mahdollista. Mutta vaikka Helia oli jo luovuttanut, Muriel jaksoi toivoa, että Andy alkaisi voida paremmin.

Wesley puraisi huultaan.
"... Varoitus etukäteen olisi ollut mukava." Mies huomautti. Muriel olisi voinut varoittaa tällaisesta jo aiemmin. Hän olisi suhtautunut asiaan erilailla.

"Niin varmasti olisi. Mutta Andyllakin on oikeus omaan elämäänsä. Ja rehellisesti sanottuna, minusta oli ihanaa nähdä hänet niin onnellisena. Sinulla on ollut häneen aivan uskomaton vaikutus."
Muriel siirsi paitansa alle lämpimään yrittävän Nietzschen takaisin olkapäälleen.
"Ymmärrän, jos sinusta tuntuu, että et kykene suhteeseen Andyn kaltaisen kanssa, en syytä sinua siitä."

Wesley otti Nietzschen syliinsä, antaen fretin mennä oman paitansa alle. Vaatekomeron verkko-pleksioven takaa kuului tuhinaa ja juoksupyörän kolinaa. Siilit olivat hereillä.
"En minä... Pidän hänestä." Wesley totesi.
"Jos käyn huomenna?"

Muriel käänsi katseensa äänen suuntaan.
"Kas, täällä on siilejäkin", hän totesi, ja pieni hymy käväisi suupielissä.
"Olen varma, että Andy ilahtuisi siitä. Vaikka hän onkin tällä hetkellä onneton ja häpeissään. Ajattelee, että sinua inhottaisi nähdä hänet letkussa."

Wesley hymähti ja vilkaisi kaksikon suuntaan. Capone urheili ja Freud tonki kuivikkeita piikit pystyssä.
"Mmm. Freud ja Capone." Wesley hieraisi kasvojaan.
"Voi luoja... Minä käyn huomenna."

Muriel naurahti.
"Melkoisia nimiä sinun lemmikeilläsi", hän totesi, mutta jokin tavassa, jolla nainen lausui sanat, sai sen kuulostamaan nimenomaan kehulta.
"Kunhan tiedät, mihin olet ryhtymässä. Jos sinulla on jotain, mitä haluat kysyä, minä vastaan kyllä parhaani mukaan."

Wesley hymyili. Hänestä oli hauska antaa väärältä kuulostavia, mahtipontisia nimiä lemmikeilleen.
"Seuraava fretti on Jung." Hän huomautti.
"... Miksi Andy on sellainen?"

Muriel hymyili.
"Niin, Andy onkin maininnut siitä. Hän tuntuu olevan aika innoissaan frettivauvastasi."
Nainen vakavoitui hieman.
"Heillä oli hankala lapsuus. Vanhemmat eivät oikein osanneet osoittaa kiintymystään lapsilleen, minkä lisäksi heidän isoveljensä katosi, kun Andy oli teini-iässä. Se kaikki johti siihen, että hänestä kehittyi epävakaa persoona."

Wesley nielaisi. Voi Andy-pieni. Kultapieni. Hän nakutteli sormilla hellästi sänkynsä reunaa.
"Hän sanoi joskus jotain, mutta en kysynyt enempää. Se kyllä selittää."

"Mm, Andy ei kovin mielellään puhu ongelmistaan. Hän haluaisi niin kovasti olla normaali, kuten itse asian ilmaisee."
Muriel hieraisi otsaansa ja katsahti taas kohti siilien koppia.
"Paniikkihäiriötähän sinä olet tainnut joutua todistamaankin. Sen takia Andy on alkanut arkailla esimerkiksi kauppaan menemistä."
Paitsi silloin, kun joi itsensä ensin riittävän humalaan.

Wesley nyökkäsi.
"... En tiedä olinko syy yhdelle." Mies myönsi hiljaa. Siltä ainakin tuntui. Miten hän olisi halunnut mennä sairaalaan hetinyt.

Muriel käänsi katseensa Wesleyyn.
"Miksi sinusta tuntuu siltä?"

"Olimme lenkillä Vegan kanssa ja sen jälkeen hän joutui osastolle. Pysähdyin hakemaan meille kaakaot kahvilasta." Wesley pinnisteli muistiaan.
"Hän nauroi ja peitti suunsa. Otin varovasti käden pois. Ja siitä se lähti."

Helia oli tainnut mainita tapahtumasta.
Muriel pudisti päätään.
"Ei se ollut sinun syysi. Andy saattoi joutua paniikkiin, koska jännitti ulos menemistä niin paljon, mutta hän oli ahdistunut jo ennen, kuin te tapasitte. Hänellä on ollut huonoja kausia ennenkin, eikä se ole kenenkään syytä. Hän pelkäsi, että oli pilannut mahdollisuudet kanssasi jouduttuaan paniikkiin sillä tavalla."

Wesley hymähti. Ei hän ollut edes ajatellut sitä niin.
"Onko jotain muuta mitä pitäisi tietää?" Hän haluaisi mieluusti kaiken kerralla.

Muriel katsoi Wesleytä hetken, miettien, mitä sanoisi.
Mutta Wesleyn piti saada tietää ennen kuin tämä menisi sitoutumaan, ja Andy tuskin kertoisi itse.
"Andy joutui osastolle, koska uhkasi tappaa itsensä. Hän tekee sitä ahdistuessaan, kai se on jonkinlainen epätoivoinen keino yrittää paeta epämiellyttävästä tilanteesta. Mutta valitettavasti hän on yrittänyt muutaman kerran toteuttaa uhkauksensa."

Se pysäytti. Andy oli uhannut ja yrittänytkin tappaa itsensä. Pärjäisikö hän sen kanssa?
"... Enhän minä vain pahentaisi asiaa?"

Muriel hymähti surullisesti.
"Andyn impulssit liittyvät enemmän häneen itseensä kuin muihin ihmisiin", hän totesi, katsahtaen miestä.
"Mutta onhan siinä paljon kestettävää. On reilua, että saat miettiä, kestäisitkö sellaista. Vaikka haluan uskoa, että hän on menossa parempaan suuntaan."
"En minä itseäni mieti." Wesley oli ottanut vastaan niin paljon ihmisiltä, että kestäisi tämänkin.
"En vain halua että voisin mitenkään pahentaa tilannetta."

"Sinun pitäisi", Muriel huomautti pehmeästi. Miten August aina sanoikaan? Happinaamari ensin itselle ja sitten vasta toiselle.
"Väitän, että sinä päinvastoin saat hänen olonsa paremmaksi."

Wesley kohautti olkiaan. Hänellä oli kovin omalaatuinen, joskin toimiva tapa myöntää itseensä osuneet asiat.
"Sitä minä toivon."

"Kunhan muistat olla uuvuttamatta itseäsi."
He olivat Helian kanssa saaneet varsin kipeän muistutuksen siitä, mitä sellaisesta seurasi. Montgomery-parat.
Muriel nousi seisomaan ja nykäisi neulepaitansa helman suoraan.
"Olen iloinen, että suostuit kuuntelemaan."

Wesley vilkaisi Murielia. Joku muu olisi katunut kämppikselle huutamista, mutta Pearl oli varmasti ansainnut sen. Aina.

Muriel katsahti ovelle, harkiten lähtöä.
"Joko Pavlov on nukkumassa?" hän kuitenkin kysyi, kääntäen katseensa takaisin Wesleyyn. Suostumatta myöntämään, kuinka ihastunut hän oli juovaskunkkiin.

Wesley havahtui naisen kysymykseeen. Hän naksutteli kevyesti kieltään, saaden mustavalkean otuksen mönkimään sängyn alta. Jos Pavlov nukkui, se ei tosiaan tullut kutsusta.
"Ei, näemmä." Hän naurahti, napaten otuksen syliinsä. Muriel oli vielä vieras.

Syötävän suloinen.
"No hei, pullukka", Muriel leperteli pehmeästi kun tuli lähemmäs, siirtäen kättään rauhallisesti Pavlovin lähelle.
"Mehän olemme tavanneet, muistatko? Sinähän olet hoikistunut, onko pistetty kuntokuurille?"
Kun skunkki ei vaikuttanut stressaantuvan hänen läsnäolostaan, Muriel rapsutti sitä hellästi.

Wesley seurailisi Pavin ilmeitä. Sen pysyessä rentona sylissään hän ojensi sitä kohti naista varoen. Saisi sen syliinsä ottaa.
"Laihikselle, joo. Ja kämppiksilläni on kieltoa antaa sille mitään."

Muriel otti skunkin syliinsä varsin tottuneesti, vaikka hän ei voinutkaan sanoa, että tästä nimenomaisesta lajista olisi ollut turhan paljon kokemusta.
"Ja sekös sinua varmasti harmittaa", nainen leperteli skunkille. Ei mikään ihme, että Andy oli aivan myyty.
"Mitä sinun puhelimellesi tapahtui? Yritin soittaa."

Wesley vaihtoi levottomasti painoa jalalta toiselle.
"... Se putosi vahingossa tiskialtaaseen." Pitäisi huomenna hakea uusi.

Muriel katsahti Wesleytä.
"Minä heitin omani viimeksi seinään", hän hymähti, rapsutti Pavlovia vielä niskasta ja laski kunkin sitten hellästi lattialle.
"Ei ollut kovin iskunkestävä se."

"Se oli oikeasti vahinko." Wesley huomautti. Ei hän rikkonut asioita huvikseen. Ihan oikeasti.

"Mm, niin oli se minun puhelimenikin."
Kiukkuinen vahinko.
Muriel taputti Wesleyn olkapäätä, muttei sillä Knoxin luita murskaavalla tarmolla.
"Sinulla on numeroni. Jos tulee jotain."

Wes nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Mmmmhm. Minä soitan."

Muriel katsoi Wesleytä epäluuloisesti.
"Sinullahan oli numerot tallessa muuallakin kuin puhelimessa? Jos se kuoli lopullisesti."

"... Ei kaikkia." Wesley myönsi. Varmuuskopioinnista oli hetki.

Muriel huokaisi.
"Nykynuoret. Annahan kynä ja paperia."
"Vanhukset." Wesley puuskahti, antaen naiselle kynän ja paperia pöydältä. Ihme että ne olivat saaneet olla rauhassa.

"Odotahan vain, kun pääset minun ikääni."
Muriel kirjoitti ulkomuistista sekä Andyn että oman numeronsa, piirsi viereen vihaisen kissan, joka kielsi hukkaamasta paperia ja ojensi sen sitten Wesleylle.
"Noin."

"Ehkä maltan odottaa, mitä, viisi vuotta?" Wesley iski paperin huoneessaan olevalle ilmoitustaululle. Noin. Siinä se oli tallessa.

"Röyhkeä pentu!" Muriel tuhahti, ja ainoastaan välimatka esti häntä läimäisemästä (rakastavasti) Wesleyn takaraivoa.
"En minä nyt niin vanha ole. Olethan muistanut syödä tänään?"

Wesley hymyili viattomana naisen tuhahdukseen.
"Pentu?" Hän ei ollut Murielia niin paljon nuorempi. Ehkä sielultaan, mutta ei muuten.
"Olen." Ei ollut.

"Valehtelet", Muriel totesi, pikemminkin valistuneena arvauksena kuin tietoon perustuvana faktana.
"Tulee paha olo yöllä, jos et syö. Tule alas samaa matkaa."

Wesley raapi niskaannsa, huokaisten. Hän lähti edeltä alas, kiittäen luojaansa siitä että talo ainakin kuulosti hiljaiselta. Jopa hullu amerikkalaispariskunta (olivat pariskunta, sanoivat mitä sanoivat!) osasi käyttäytyä.

Melkein haikeana Muriel hyvästeli mielessään Pavlovin, joka oli tosin tainnut kömpiä sängyn alle jatkamaan sitä, mitä sitten ikinä olikaan ollut tekemässä, kun hän oli tullut keskeyttämään.
"Neljän ihmisen yhteisasunnoksi täällä on varsin hiljaista", nainen huomautti, seuratessaan Wesleytä keittiöön.
"Otatko teetä?"
Hän oli kuin kotonaan.

"Kerran sinisen kuun aikana." Wesley mutisi naiselle, kohottaen kulmaansa.
"... Voin keittää itse. Eikö sinun pitäisi mennä kotiin?"
"Pitäisi", Muriel totesi, mutta sen sijaan, että olisi suunnannut ovelle, täytti vedenkeittimen vedellä ja napsautti sen sitten päälle. Hän kaivoi mukin kaapista valmiiksi Wesleytä varten.

Wesley seisoi keskellä keittiötä hölmönä.
"... Kiltti, Muriel." Jos Muriel ja Marigold tapaisivat, hän ei saisi koskaan rauhaa.

"Mitä? Minä vain laitan sinulle teetä kiehumaan", Muriel vakuutti.
Ja kuten pahoilla hengillä ja muilla vastaavilla olennoilla, myös Marigoldilla oli tapana ilmestyä paikalle juuri silloin, kun naista ei kaivattu.
"Wes?" kuului huolestunut ääni miehen selän takaa. Marigold oli seisahtunut aloilleen, samassa villapaidassa kuin aiemmin, mutta jälleen sääret ja puolet reisistäkin paljaana.

Wesley valui pari senttiä kasaan, kun kuuli lempinimensä tutulla nuotilla.
"... Mitä?" Hän kääntyi Marigoldin puoleen. Voi hyvä luoja. Katse kääntyi äkkiä pois.
"Marigold! Pukisit päällesi!"

Marigold räpäytti hämmentyneenä silmiään ja katsahti alas.
"... Mitä? On minulla vaatteet..."
Hän käänsi kysyvän katseensa ensin keittiössä seisovaan vieraaseen naiseen ja sitten Wesleyyn.
Ei kai tässä nyt ollut se sama nainen, joka oli aiemmin päivällä jättänyt Wesley-paran niin karulla tavalla?
Muriel oli käännähtänyt ympäri kuullessaan voimakkaan amerikkalaisen aksentin.
"Etkö aio esitellä meitä?" hän kysyi Wesleyltä.

Wesley piti toista kättä silmiensa päällä, vetäen syvään henkeä. Luoja.
"... Housut, Marigold, housut!" Hän parahti miltein epätoivoisesti.
"Marigold, Muriel. Muriel, Marigold. Kämppikseni ja Knoxi tyt- liikekumppani." Krhm.

Marigold katsoi Wesleytä hämmentyneenä.
"On minulla housut", hän vetosi, ja olisi todennäköisesti nykäissyt paitansa helmaa todistaakseen sanansa, ellei hänen huomionsa olisi kiinnittynyt takaisin Murieliksi esiteltyyn naiseen, joka ojensi kättään kätelläkseen.
"Hauska tavata. Oletko Yhdysvalloista?"
Marigold tarttui naisen käteen.
"Olen, Texasista. Muutin tänne lokakuun alussa."
”Pidemmät housut! Luoja." Wesley livahti kauemmas naisista, käsi silmiään peittämässä. Voi hyvä luoja.

"Minä olin menossa nukkumaan", Marigold vetosi.
Muriel katsahti Wesleytä ja pudisti päätään.
"Wesley, teevesi on valmis, älä anna sen jäähtyä. Ja muista syödä. Marigold, oli mukava tavata."
Nainen harppoi pitkin, päättäväisin askelim kiskomaan takkia niskaansa ja edelleen ulos.
Marigold käänsi huomionsa Wesleyyn.
"Wes? Onko kaikki hyvin? Kuka hän oli?"
Ei kai Wes ollut heittäytynyt epätoivoiseksi? Hän oli kuvitellut miehen nukkuneen kurjaa oloaan pois huoneessaan.

Wesley kaatoi vettä mukiin huokaisten ja pyöräytti silmiään. Hän teki kaapisita itselleen pari leipää sen kaveriksi.
"Muriel. Andyn ystävä ja... Vähän kuin isosisko. Halusi jutella."

Marigold kurtisti kulmiaan.
"Mitä asiaa hänellä oli?" hän kysyi, samalla kun asteli kaapin luo ja kalasti itselleen puhtaan mukin. Tee lämmittäisi mukavasti, jalkoja kieltämättä paleli vetoisassa keittiössä.

"Hän halusi vain puhua Andysta. Menen käymään huomenna sairaalalla." Wesleyn sisuksia kuristi. Kultapieni.

"Oh?"
Marigold kaatoi vettä kuppiinsa.
"Eikö tyttöystäväsi sanonut, ettei tahdo nähdä..?"
Hän yritti vain hahmottaa, mistä oli kyse. Wesley oli vaikuttanut niin murtuneelta.

Wesley värähti. Niin, oli sanonut.
"... Hän vähän hankala. Okei?"

Marigold otti mukinsa, teepussi rennosti yhä vedessä lilluen ja siirtyi pöydän ääreen.
"Niin olen ymmärtänyt. Mutta ettekö te nyt sitten olekaan eronneet?"

"En minä tiedä. Siksi menen käymään, haluan selittää ja selvittää tämän." Hän istui alas, hätistäen frettiä leivistään.

"Voi Nietzsche, muru, tule tänne", Marigold kutsui pehmeästi ja ojensi kättään näätää kohti.
"Olisiko se sinusta hyvä asia? Jos voisittekin jatkaa?"

Fretti sujahti mielellään naisen syliin. Luoja se oli rakastunut.
"Haluaisin ainakin reilun mahdollisuuden."

Marigold rapsutteli Nietzscheä niskasta ja päästi sen sitten pujahtamaan villapaitansa alle lämmittelemään.
"Toivottavasti hän kohtelee sinua hyvin, Wes. Olet ansainnut sen."
Ettei nainen menisi ja pompottelisi, ajaisi pois ja sitten taas pyytäisi takaisin.

Wesley tiesi nyt mitä odottaa, joten olisi helpompi laittaa vastaan.
"Kyllä hän."

Marigold katseli Wesleytä huolissaan.
"Sinä et edes ole kertonut, että seurustelet", hän huomautti sitten, melkein toruvasti.

Wesley puri pehmeästi huultaan.
"Olette Texasissa." Tai jossain kuitenkin.

"Ei se ole mikään syy", Marigold vakuutti huuliaan mutristaen.
"Olihan minulla siellä puhelin mukana."

"Ja se oli vasta ensimmäiset treffit. En halunnut hehkuttaa." Tai ihan vain kertoa.

Marigold silmäili Wesleytä teemukinsa yli.
"Pelkäsitkö sinä, että minä tekisin jotain typerää, jos saisin tietää?"
Hän kuulosti melkein surulliselta.

Wesley nielaisi. Pelkäsi. Hän pelkäsi ettei saisi enää rauhaa kun Marigold olisi halunnnut tavata Andyn.
"... Tavallaan. Andy on tosi ujo ja tiedän että haluaisit tavata hänet.."
Marigold räpäytti silmiään.
"Oh."
Hän laski teemukin pöydälle ja seurasi sen reunaa sormenpäällään. No, eihän hän ehkä ollut sellainen henkilö, jota haluttiin esitellä ystäville. Liian... amerikkalainen.

"Ja sinä puhut paljon. Ja kyselet paljon." Wesley pehmitti.
"Andy voisi... Säikähtää. Hän on paljon minua ujompi."

Niinhän minä teen", Marigold myönsi, ja jätti lisäämättä tyypillisen, itseironisen 'kieltä kymmenelle hammasriville'.
Totta kai hän olisi kysellyt, varmasti aivan liikaa.
"Voit kyllä sanoa minulle, jos haluat tuoda hänet joku kerta käymään. Katsomaan eläimiä. Tiedän lähteä siksi aikaa vaikka tallille."
Hän tarkoitti sanojaan vilpittömästi, ei yrittänyt olla marttyyri.

"En minä." Wesley myönsi hiljaa. Hän oli ajatellut pitää Norwood Farmin kaukana seurustelusuhteestaan.
"Täällä on myös Pearl." Hän huomautti.

Nietzschen pää ilmestyi esiin villapaidan kaula-aukosta, ja Marigold vei sormensa rapsuttelemaan näädän turkkia.
"Niin", hän myönsi vaisusti, ja loihti sitten kasvoilleen hymyn.
"Voisinhan minä viedä Pearlinkin jonnekin."

Wesley ei voinut olla nauramatta vaisusti. Miehen pehmeä ja ystävällinen ääni oli edelleen illasta itketystä itkusta paksu.
"Koska te tulette niin hyvin toimeen. Ei, minä tapaan häntä muualla. Ja en minä osaisi kuitenkaan eläimiä esitellä kuin häkin läpi." Ja sitä paitsi, hän ei vain tiennyt että Andy tunsi Knnoxin jo.

"Minä yritän työstää sitä", Marigold huomautti, eikä edes pilaillakseen. Hän todella yritti saada välit Pearliin korjattua, mutta naiseen tuntui edelleen sattuvan niin kovasti se, mitä Knoxin kanssa oli tapahtunut.
"Voisit sinä edes siilejä. Ne ovat syötävän suloisia."


Wesley hymähti. Voi Marigold. Pearl tuskin oli luovuttamassa, mistä tuo sitten mököttikään.
"... Kuka haluaa nähdä siilejä kun täällä on tiikereitä ja leopardeja?" Mies totesi vähän katkerana. Ihan pikkiriikkisen vain.

Marigold katsoi Wesleytä ja nosti teekupin takaisin käsiinsä.
"Ehkä Andy on siilityttö?"

"Hän on kissaihminen. Henkeen ja vereen." Wesley silitteli mukin reunoja käsillään. Ehkä hän puhui liikaa. Ehkä hän ei ollut miehekäs ja vaikuttava. Mitä hän sitten oikein osasi tai oli? Muuta kuin pyhä keskinkertaisuus.

Marigold nielaisi.
"Sinä aliarvioit itseäsi ihan liikaa."

"Mitä? Minä vain sanoin että hän on kissaihminen." Wesley räpäytti silmiään hämmentyneenä.

"Mutta sinä mietit jotakin", Marigold huomautti.
"Ja aiemmin epäilit, ettei kukaan haluaisi tulla katsomaan siilejä."
Wesley liikahti levottomasti.
"Niin?"

Marigold räpäytti silmiään.
"Minusta se vain kuulosti kovasti siltä, kuin aliarvioisit itseäsi."

"En minä aliarvioi." Wesley veti syvään henkeä.
"Mutta kyllähän sen nyt näkee."
Wesleyn sanat saivat Marigoldin kurtistamaan kulmiaan.
"Minkä näkee, Wes?"

"Millainen olen. Olen kiltti, suloinen, söpö. En kovin miehekäs. Puhun oikeasti liikaa sängyssä. Epävarma. En ole kuin... Kuin odotetaan."

Marigold katsoi Wesleytä huolestuneena.
"Wes, ei ole olemassa mitään yhtä tiettyä muottia, jota pitäisi noudattaa. Usko minua..."
Hän kurtisti kulmiaan.
"Menikö teillä sitten huonosti?"

"Ei, mutta ihmiset pitävät tietynlaisista. Sinä et voi sanoa että itsekään pitäisit tällaisesta miehestä." Reilua käyttää kuukauden takaista lyömäaseena itseään kohtaan.
"Ei. Kai. Mistä minä tietäisin. Marigold, minä menen sänkyyn naisen kanssa kerran sinisen kuun aikana."

"Minä lähentelin sinua varsin innokkaasti, jos olet sattunut unohtamaan", Marigold huomautti, vaikka olikin edelleen nolona asiasta. Ei siksi, että hän olisi ollut selvänä eri mieltä, vaan koska Wesley tuntui järkyttyneen niin pahasti.
"No nautitteko te molemmat?"

"Sinä olisit siinä humalassa lähennellut heinäseivästä." Wesley totesi pehmeästi.
"Kai. Ehkä."

Marigold räpäytti silmiään ja nielaisi.
Ei, nyt ei kannattanut keskittyä siihen, miltä hänestä tuntui. Tässä oli kyse Wesleystä.
"No niin. Se on tavallaan rakastelun idea, joten ihan suotta sinä itseäsi mollaat. Ja vaikka ensimmäisellä kerralla kävisikin niin, että nainen ei saa orgasmia, se on ihan normaalia, ei se ole miehen vika."

"... Hän sai. Ja vaikutti järkyttyneeltä siitä." Welsey myönsi hiljaa. Pua alkoi hohkata pisamaisilla poskilla miltein tuskaisena.

Marigold yritti todella ymmärtää, teekuppi oli unohtunut pöydälle, puolet teestä juomatta ja jäähtyneenä.
"Wes, miksi sinä sitten koet, ettet ole riittävän hyvä sängyssä?"

Wesley hieraisi kuumottavia kasvojaan. Poskilla olisi voinut paistaa kananmunan ongelmitta. Hävetti.
"En ole komea. En ole mitenkään kokeiluhaluinen. Sellainen, josta ei sanota imartelevia sanoja jälkikäteen. Peiton alla pimeässä suihkun jälkeen lauantai-iltaisin. Sellainen."

”Et saisi puhua noin itsestäsi", Marigold huomautti, ties kuinka monetta kertaa. Mutta kun sanoja toistelisi riittävän kauan, ne alkaisivat muuttua totuudeksi.
"Eikö Andy sitten vaikuttanut tyytyväiseltä jälkikäteen?" hän kysyi, yrittäen tavoittaa syyn siihen, miksi Wesley tunsi olonsa niin kurjaksi. Eihän se voinut johtua vain yhdestä vihoissaan lausutusta kommentista?
"Mitä sinä teit, että sait hänet järkyttymään?"

"Tottahan se vain on." Wesley oli kasvatettu herrasmieheksi ja siitä oli hankala päästä. Hänen ajatuksissaan seksi ylipäätään oli kovin turhaa ja tarpeetonta rietastelua, avioliitossakin melkein välttämätön paha.
"No hän... Nukahti?" Oliko se hyvä vai huono asia?
"Huolehdin että hän... Nautti ensin."

Wesley-parka näytti niin punaiselta, että Marigoldia säälitti miehen puolesta.
"Se nyt ei ole mikään ihme, monia seksi rentouttaa", hän huomautti, ja kurtisti sitten kulmiaan.
"Sinä siis olit uskomattoman huomaavainen. Mitä pahaa siinä on? Ehkei Andy vain ollut tottunut sellaiseen kohteluun. Vai jäitkö sinä sitten itse ilman?"
Ehkä Wesleyn tyttöystävä oli sen vuoksi pahoittanut mielensä?

Aina kun Wesley ajattelie ttei voinut punastua enempää, poskia alkoi kuumottaa.
".... En. Silti hän jotenkin... Järkyttyi."

Eli ei kyse tainnut olla sitten siitäkään.
"Millä tavalla?"

"... Ihan kuin se olisi ollut outoa. Että huomioin hänet." Wesley nielaisi. Hänelle se oli itsestäänselvyys.

"Ehkä hän ei ole vain tottunut sellaiseen?" Marigold ehdotti varovasti.
"Jos hän halusi vastaavasti, että sinäkin nauttisit, ja pelkäsi, ettei niin kävisi. Mutta miksi ihmeessä sinun pitäisi tuntea itsesi huonoksi?"

"En tarkoittanut vain tätä kertaa. Vaan yleisesti." Wesley huokaisi raskaasti.

Marigold katseli Wesleytä onnettomana.
"Wes, muru... Ehkä sinun kannattaisi käydä puhumassa näistä tunteista jonkun kanssa?"

Wesley kurtisti kulmiaan.
"Mistä tunteista?"

"Minusta tuntuu, että sinä puhut itsestäsi kamalan ankarasti", Marigold huomautti.
"Vähättelet itseäsi."

"En minä vähättele. Se vain on totta." Wesley mutisi.
"En ole mikään Knox. Tai Sadie. Tai... Kukaan."

Marigold katsoi Wesleytä hetken.
"Kultarakas, juuri tuota minä tarkoitan."

Wesley veti hartioita kohti korviaan. Hänen vanhempiensa opettamassa todellisuudessa ei ollut psykologeja tai terapiaa. Ei ollut ongelmia, paitsi jos nosti matonkulmaa. Silloin ne vyöryivät niskaan, kun sinne oli lakaistu kaikki.
"Sehän on vain totta."

"Mutta kun se ei ole", Marigold intti melkein epätoivoisesti.
"Sinussa on valtavasti hyviä ominaisuuksia, etkä tunnu näkevän niitä itse. Ei ole mikään häpeä käydä puhumassa ammattilaisen kanssa."

"Niin. Hyvä ominaisuuksia pudottamaan minut keskelle täydellistä keskinkertaisuutta. Jos en olisi vaihtanut uraani, voisin ehkä tehdä jotain. Eläitenhoitajana olen surkea neuroottinen arkajalka ja ihmisennä hyväuskoinen hölmö, jota pidetään typeränä. Ei kukaan edes uskoisi jos sanoisin että opiskelin genetiikkaa ja solubiologiaa Cambridgen yliopistossa. Koska olen hölmö."

"Wes, kuunteletko sinä yhtään, miten kamalan ilkeästi puhut itsestäsi?" Marigold parahti.
"Ja vaikka se olisikin totta, mitä pahaa on olla keskinkertainen? Minäkään en ole koskaan loistanut millään allalla, mutta ei se tee kenestäkään sen kelvottomampaa!"

"Sinä koulutat ja vastaat hevosista Animal Kingdomille, älä ole Marigold naurettava!" Wesley ärähti.
"Jos se on sinusta keskinkertaisuutta, niin se on sinun hahmotusongelmasi!" Wesley heitti teemukin kolinan kera tiskialtaaseen ja lähti portaat ylös.
"Pää kiinni Perl, helvetti, ihan kuin sinä et koskaan huutaisi täällä epäinhimillisiin aikoihin ja missä tahansa tilanteessa!" Ovi kolahti kiinni yläkerrassa.

Marigold kyyristi hartioitaan ja puri huultaan estääkseen itseään purskahtamasta itkuun.
Hän muisti Nietzschen vasta, kun se alkoi kiemurtaa hänen villapaitansa alla. Siinä vaiheessa nainen nousi ja huuhteli teekuppinsa, ennen kuin suuntasi yläkertaan.
Hän koputti Wesleyn oveen ja raotti sitä vain sen verran, että saattoi päästää fretin pujahtamaan sisään.

Wesley oli vetänyt peiton korviinsa ja saanut Pavlovin nukkumaan polvitaipeeseensa. Huoneeseen pujahdettuaan Nietzsche tunki itsensä tyynylle miehen pään viereen.
Näätämies. Sitä hän kyllä oli.
Weasel.

Marigold suoristautui ja jäi epäröimään ovenrakoon.
"Wes, olen kamalan pahoillani. En halunnut pahoittaa mieltäsi. Minä puhun ihan liikaa, niin kuin sanoit."

Wesley puraisi huultaan.
"... Et saisi sanoa niin. Sinähän olet ollut rohkea ja pärjännyt hyvin. Teet työtä, jossa olet hyvä."

"Olen pahoillani", Marigold totesi onnettomana.
"Se vain... Minun äitini on alan huippuja, samoin siskoni. Kai se on aina kiinni siitä, mihin vertaa."

"Niin? Sinäkin olet varmasti." Wesley mutisi. Hän ei olisi. Hän vain pesisi petejä. Ei sillä että se haittaisi, eläimet olivat aina yhtä onnellisia saadessaan hajustaa itselleen uudet nukkumapaikat ja kiitollisia uusista virikkeistä. Olisi silti ehkä pitänyt olla parempi.

Marigold olisi halunnut kömpiä halaamaan Wesleytä, mutta ehkä se olisi ollut liikaa englantilaismiesparalle.
"Wes... Voisitko harkita sitä, että kävisit puhumassa jonkun kanssa? Olen varma, että siitä olisi apua Andynkin kanssa."


Wesley ynähti hiljaa.
"Ehkä voisin." Kai perheen pahnanpohjimmaiseksi joka asiassa jääminen olisi hyvä käsitellä.

Hymy palasi Marigoldin kasvoille.
"Kiitos, Wes. Nuku hyvin, okei? Olet rakas."

"Anteeksi kun huusin. Hyvää yötä." Wesley sai aika pian unenpäästä kyllä kiinni. Onneksi. Aamulla hän heräsi, söi aamupalaa, pukeutui siististi ja lähti kaupan kautta sairaalalle.
Suklaalevy. Sitä vähän parempaa merkkiä mistä Andy piti. Se käsissään Wesley etsiytyi oikealle huoneelle ja koputti oveen.

Kuten kypsä aikuinen, Andromeda oli reagoinut tapahtuneeseen kieltäytymällä nousemasta sängystä. Hän makasi kippurassa peiton alla, ja ainoastaan suonissa virtaava rauhoittava esti häntä itkemästä silmiä päästään.
Tai ehkä hän oli jo kuluttanut kaikki jäljellä olevat kyyneleet.
"No mitä?" nainen ärähti, vaikka tukkoisuus veikin kiukulta voimaa.

Wesley oli avannut oven, seisoen oviaukossa se suklaalevy kädessään. Mies näytti kovin suloiselta armeijanvihreissä chinoissa, ruudullisessa kauluspaidassa, neuletakissa ja rusetti kaulassa. Jalassa oli ruskeat nahkakengät, takki riippui käsivarrella.
"... Hei." Hän astui huoneeseen, vetäen oven perässään kiinni.

Sydän jätti lyönnin välistä. Tai pysähtyi ehkä kokonaan.
Wesley.
Andromeda ponkaisi istumaan ja käänsi katseensa ovelle. Oli hän sentään vaihtanut pyjaman pois, tavallaan, ja käynyt aamulla suihkussa, mutta silti. Violetti huppari ja leopardikuvioiset legginsit eivät olleet asu, jota välttämättä saattoi verrata Wesleyn huoliteltuun ulkomuotoon.
Ja sitten oli se helvetin letku.
Andromeda räpäytti silmiään ja yritti, turhaan, nykiä hiuksia sen peitoksi.
"... Minä sanoin, ettet saa enää tulla tänne..."

Wesley vilkaisi ruskeiden nahkenkiensä kärkiä.
"Minä tiedän. Mutta..." Miten hän selittäisi?
"Muriel selitti mitä tapahtui. Ja halusin tulla puhumaan. Okei?" Hän asteli hitaasti sängyn viereen, ojensi Andylle suklaalevyä. Ruskeissa silmissä oli vain hellyyttä, samalla kun hän veti hiuksia naisen korvan taakse.
"Kultapieni, älä nypi hiuksiasi."

Andromeda laski villasukkien peittämät jalkansa lattialle, jääden istumaan sängyn laidalle.
Tietenkin Wesley oli ostanut hänen lempisuklaataan, vaikka sitä ei edes saanut joka kaupasta.
Ehkä kyyneleet eivät olleetkaan vielä loppuneet. Ainakin niiden polttelu tuntui silmien takana.
"Murielin ei olisi pitänyt puuttua. On minun syyni, että Helia on sairas."
Nainen käänsi nolona katseensa pois.
"... Kun en minä halua, että näet..."
Hän viittasi kohti kasvojaan. Niin. Ja ranteiden ympärillä oli edelleen siteet. Mutta myös Wesleyn antama kello. Hän oli aikonut paiskata sen seinään, mutta ei ollut pystynyt.

Wesley istui Andyn vieressä, kuunnellen.
"Ei ole. Veljesi sairaus on varmasti vanhempienne henkisen laiminlyönnin aiheuttamaa, eikä suinkaan sinun syysi." Joskus logiikassa ja faktoissa oli eniten lohtua.
"Se on siinä silti. Ja miksi kiinnittäisin huomiota siihen, kun voin katsella sinua?"

"Hän sanoi, ettei voi nähdä minua enää."
Silti hän oli odottanut, että ehkä Helia kuitenkin ilmestyisi ovelle. Tuttu, pitkä hahmo.
Wesleyn sanat saivat kyyneleet vierähtämään naisen poskille.
"Minä olen kamala, myrkyllinen ihminen. Sinuunkin sattuu, jos tulet liian lähelle. En halua, että sinuun sattuu."

Wesley hivuttautui lähemmäs, kietoen kättä varoen naisen selän ympäri.
"Hei. Tuollainen puhe on myrkyllistä. Et sinä." Hän muistutti pehmeästi.
"Ja saisinko minä kokeilla ihan itse? Andy, minä pidän sinusta todella."

Andromedan hartiat jäykistyivät, mutta hän ei vetäytynyt kauemmas.
"No kun siinä se ongelma on", hän nyyhkäisi.
"Minä pidän sinusta, enkä halua, että sinuun sattuu!"
Ja hän satuttaisi Wesleytä aivan varmasti.
"Sanoin niin kamalan rumasti..."

Wesley katseli naista miltein huolissaan.
"Andy. Olen aikuinen mies, niin voisitko kuunnella minuakin? Haluaisin reilun mahdollisuuden olla kanssasi." Sisältä vihlaisi.
"... Et kyllä olisi voinut osua enempää vyön alle. Kutakuinkin kirjaimellisesti."

Andromeda hautasi kasvot käsiinsä.
"Wesley, minä olen siitä ihan kamalan pahoillani... Minä vain..."
Niin mitä? Hän oli halunnut satuttaa. Että Wes alkaisi inhota häntä, pysyisi poissa.
"... Miten niin kirjaimellisesti..?"

Wesley veti käsiä pois naisen kasvoilta hellästi.
"Minä tiedän. Halusit varmistaa etten tule enää käymään." Hän naurahti vaisusti.
"Yritin olla vitsikäs. Ainakin oletan että tarkoitit sitä että puhun liikaa sängyssä, joten se oli kirjaimellisesti vyön alle."
[3:02:40] Lilja L: Andromeda punastui häpeissään.
"En minä sitä oikeasti tarkoittanut", hän vetosi hiljaa.
"Sanoin niin, mutta ei se oikeasti haitannut. Että puhuit."

Wesley puri huultaan.
"... Olit silloin turhautunut." Ehkä hän voisi yrittää puhua asiasta.

"Minä en vain ole tottunut siihen. Että puhutaan."
Hän oli hämmentynyt. Ja olkoon, myös hätäinen. Mutta heillä ei ollit niin hirveästi mahdollisuuksia.
"Mutta sinä olit..."
Andromeda puraisi huultaan.
"Minun on sen jälkeen tehnyt joskus ihan kamalasti mieli... Kun olet ollut käymässä..."

Wesley punastui ja meni hämilleen. Mitä Andy oikein yritti sanoa?
"Olin mitä? Mieli mitä?" Tyhmä.


Andromeda nielaisi ja katsoi Wesleytä alta kulmiensa. Pilailiko mies hänen kustannuksellaan?
Nainen epäröi hetken, hän ei todellakaan tuntenut oloaan viehättäväksi juuri nyt.
Mutta oli mukavampi olla ajattelematta ahdistavia asioita.
Andromeda kumartui lähelle Wesleyn korvaa ja kuiskasi:
"Sinua."

Puna räjähti miehen kasvoilla. Hän painoi otsansa Andyn olkaan hiljaisuudessa ja naurahti. Voi Andy, voi luoja.
"Miksi?"

Andromeda nosti varovasti kätensä silittämään Wesleyn hiuksia.
Voi Wesley, puhui vieläkin liikaa. Mutta ei se haitannut.
"Koska sinä sait minun oloni tuntumaan hyvältä."
Hän epäröi.
"Oliko sinulla sitten ikävää?"

Wesley naurahti hiljaa, kerrankin omia kasvojaan piilotellen.
"Ei, ei tosiaan. Olet ihana."

"... Sinun otsasi on ihan kuuma", Andromeda huomautti, kurtistaen kulmiaan melkein huolestuneena.

"Mmmmhn, sitä sattuu joskus." Wesley mutisi, nostamtta kasvojaan naisen hartiasta.

Andromeda nielaisi ja silitti Wesleyn hiuksia vähän lisää.
"Onko sinulla kaikki hyvin?"
Oli hänen vuoronsa olla se, joka kyseli ja puhui, ehkä liikaakin.

"On." Mies mutisi hiljaa. Oikein hyvin. Hän suoristautui ja yritti olla välittämättä punasta.
"Joten. Et enää yritä ajaa minua pois?"

Andromeda siirsi kätensä Wesleyn punehtuneelle poskelle ja silitti sitä sormenpäillään. Kuuma sekin oli.
Miehen kysymys sai hänet kääntämään katseensa poispäin.
"... Kun en tahdo, että sinuun sattuu."

Varmasti oli. Wesley tunsi paistuvansa.
"Andy. Sinä et ole paha ihminen. Voisitko vain antaa minun päättää tästä itse? Kiltti kultapieni?"

Andromeda siirsi kätensä hihalleen ja alkoi nyppiä siitä irtonaista langanpätkää. Resori oli purkautunut epäsiistin näköiseksi. Olisi ehkä pitänyt ostaa uusia vaatteita silloin, kun Helia ehdotti sitä.
Helia...
Ei, Andromeda kieltäytyi ajattelemasta asiaa nyt. Helia tulisi kyllä takaisin. Ja hän voisi pyytää kunnolla anteeksi.
Lopulta hän äännähti myöntävästi.

Wesley tarttui hellästi käteen joka nyppi resoria ja nosti sen huulilleen. Sen jälkeen hän suukotti tuon siteen peittämää rannetta. Kirpaisi.
"Koska pääset käymään kotona?"

Sidottu rannekin hävetti. Hävetti aina jälkikäteen. Että pitikin olla typerä.
"Viikonloppuna", Andromeda vastasi ja nykäisi hiuksia korvan taakse.
Jos ei tekisi mitään tyhmää.

Wesley hymyili pehmeästi, painaen suukon Andyn poskelle.
"... Jos pääset, minä lupaan että sinulla on kivaa."

Miksi se kuulosti..?
Wesley ei ollut ainoa, joka punastui, hehku karahti polttelemaan poskia.
"Kyllä minä pääsen."

Ehkä Muriel antaisi heidän vaikka olla vaikka yhden yön Andyn asunnolla. Jos Wesley lupaisi soittaa, jos tulisi ongelmia. Siinä he nyt punastelivat molemmat vierekkäin.
"Tarkoitin että.... Hyvä on, tarkoitin juuri sitä."

Andromeda punastui vähän lisää.
Hän tiesi näyttävänsä kamalalta, kalpeat kasvot ja typerä nokkis teipattuna toiseen poskeen, iho teipin ympärillä punertaen.
Silti hän kumartui lähemmäs ja painoi suukon ensin Wesleyn poskelle ja sitten aivan huulten vierelle.

Wesley hymyili pehmeästi, silitellen kädessä olevaa sidettä peukalollaan.
"Jos haen sinut Murielita perjantaina? Minulla on jopa vapaata."
Ensimmäinen viikonloppu, kun hän ei näkisi veljeään. Kun Helia ei tulisi käymään.
Andromeda nielaisi.
"Joo."
Hän painoi uuden suukon miehen suupielelle.

Wesley hymyili hellästi, rutistaen naista hieman.
"Sinun pitää vain päästä käymään kotona."

"Niin."
Ja se tarkoittaisi, että hänen olisi käyttäydyttävä moitteettomasti. Niin kuin esimerkiksi lakata kiukuttelemasta ja kieltäytymästä nousemasta sängystä.
"Minä olen pahoillani", hän kuiskasi hiljaa.

Wesley veti syvään henkeä.
"Ei se mitään. Kunhan et toista sitä enää."

Andromeda nielaisi.
Miten monta kertaa hän oli luvannut olla tekemättä jotakin? Niin kuin esimerkiksi olla satuttamatta itseään.
Silti ranteita särki taas kerran.
"En minä enää."

"Hyvä. Se on kaikki mitä minä sinulta pyydän." Wesley veti naista tiukemmin kainaloonsa.
"Miten voit?"

Andromeda nojautui Wesleytä vasten ja veti jalat kippuraan sängylle.
"Ihan hyvin. Kai", hän vastasi ja alkoi taas nyppiä langanpätkää hihastaan.
"Helia ei suostu enää näkemään minua."

Wesley piteli toista lähellään, ollen vain siinä läsnä.
"Muriel kertoi. Kyllä hän varmasti haluaa."

Andromeda huokaisi ja pudisti hieman päätään.
Olisi parempi, että Helia pysyisi poissa. Jos hän teki veljen sairaaksi. Mutta silti hänellä oli kamala ikävä.
"Muriel on juorukello."

Wesley ei voinut olla nauramatta.
"Niin on. Mutta olen iloinen että hän kertoi. Muuten en olisi tullut."

"... Niin."
Ja Andromeda olisi menettänyt myös Wesleyn. Ehkä se olisi ollut hyvä asia, mies olisi voinut löytää itselleen jonkun toisen.
Jonkun vähemmän... Vähemmän.
[18:10:52] Natsilepakko: "Sitten me molemmat olisimme olleet surullisia." Wesley huomautti hymyillen hieman.

Andromeda katsahti Wesleytä, punastuen.
"Sinä olisit ollut surullinen?"

"Minä olin." Wesley korjasi. Hän oli tosiaan ollut sitä.
"Muistatko kun aina valitan että Pearl on kamala? Huusin hänelle."

Andromeda räpäytti silmiään.
"Oh..."
Eikä Wesley tuntunut sellaiselta, joka huutaisi huvikseen.
Andromeda vei toisen kätensä silittämään miehen reittä, tällä kertaa täysin viattomasti.
"Olen pahoillani."

Wesley naurahti ja pudisteli päätään.
"Hän on ansainnut ne huudot kyllä." Jopa hän ei pitänyt Pearlista. Wesley sentään ei pitänyt ketään inhottavana.

"Hän kuulostaa kieltämättä häijyltä", Andromeda myönsi.
Nainen nojautui paremmin Wesleytä vasten ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Pääsen perjantaina lähtemään kotiin neljän jälkeen."

Wesley silitteli Andyn olkaa hellästi sormillan. Hänen vapaansa alkaisi kahden aikoihin ja loppuisi sunnuntaiaamuna. Olisihan hän toki puhelimella tavoitettavissa, mutta ei Knox häntä tarvitsisi.
"Tulen hakemaan sinut sitten Murielin luota vaikka... Kuudelta. Käykö?"
Silittely rauhoitti ja sai olon tuntumaan uneliaalta. Jossain vaiheessa Andromeda antoi periksi ja valahti kyljelleen, painaen päänsä Wesleyn syliin.
"Joo. Kyllä Muriel varmaan päästää."

"Minä puhun hänelle." Wesley lupasi. Hän oli kuitenkin vastuullinen ihminen.
Vastuullinen ihminen joka suunnitteli romanttista yllätystä. Hyi häntä.

"Mm."
Eiköhän Muriel päästäisi hänet Wesleyn kanssa. Olihan mies viimeksikin palauttanut hänet kotiin ajoissa.
Andromeda antoi silmiensä painua kiinni.

Wesley ei sanonut mitään, vaan antoi Andyn valua hitaasti kohti unta. Tuo ei välttämättä ollut aaanut unta yöllä.

Yö oli tosiaan kulunut lähinnä itkiessä, samoin kuin aamukin. Mutta Wesleyn läsnäollessa olo oli turvallinen, oli helppo nukahtaa. Hän käpertyi hieman lähemmäs ja alkoi lopulta tuhista unissaan.

Wesley antoi Andyn nukkua siinä, silitellen vain tuon hiuksia. Ei hänellä ollut onneksi kiire mihinkään. Andy voisi hyvin ottaa sylissä pienet päiväunet.

Pienet päiväunet venähtivät vähän pidemmiksi, kun huonosti nukutun yön väsymys sai Andromedan viimein kiinni. Hän ei ollut varma, mitä kello oli, kun lopulta havahtui hereille, unisesti ynähtäen.

Wesley istui kiltisti edelleen tuon sylissä, kumartuen painamaan suukon ohimolle.
"Huomenta."

Andromeda ynähti ja hieraisi kasvojaan, hieman tokkuraisena ja ajasta ja paikasta sekaisin, niin kuin päiväunien jälkeen usein kävi.
Voi Luoja, ei kai hän ollut kuolannut unissaan?
"... Nukuinko minä kauan?"

"Pari tuntia." Wesley myönsi hymyillen pehmeästi.
"en viitsinyt herättää."
Andromeda kömpi istumaan, hiukset toiselta puolelta poskea vasten painuneina. Ei, ei hän ollut tainnut kuolata, kiitos kaunis...
"Anteeksi, olisiko sinun pitänyt olla jo jossakin..?"

"Olisin herättänyt jos olisi pitänyt." Mies nojautui painamaan suukon unesta lämpimien kasvojen suunpieleen.
"Kohta kyllä pitäisi."

Andromeda käänsi päätään niin että saattoi painaa kätensä Wesleyn niskalle ja suukottaa sitten tämän huulia.
"Töihin?" hän kysyi hiljaa, silitellen miehen niskahiuksia.

"Töihin." Wesley vahvisti sanansa hymyillen hieman.
"Missä muuallakaan olisin?"

"Mm."
Olisi ollut reilua päästää Wesley jo lähtemään. Siitä huolimatta Andromeda kipusi hajareisin tämän syliin, jatkaen niskan silittelyä.

Wesley värähti kun Andy kiipesi syliin.
"Kultapieni, olemme sairaalassa."

"Niin", Andromeda myönsi, mutta ei silti tehnyt elettäkään siirtyäkseen, vaikka asetelma muistuttikin paljon sitä, joka oli viimeksi johtanut siihen, että vaatteet olivat saaneet lähteä.
"Sinä olet ihana."

Wesley naurahti, pudistellen kevyesti päätään.
"Mistä minä ansaitsin tällaisen tunnustuksen? Sinäkin olet."

Andromeda kallisti päätään ja mietti.
"Sinä puhuit minusta kauniisti", hän totesi ja painoi nopean suukon Wesleyn huulille.
"Ja tulit katsomaan minua", nainen jatkoi, suukottaen huulia uudestaan.
"Ja tulet hakemaan minua viikonloppuna."
Nyt hän suuteli Wesleytä kunnolla.
Wesley ei voinut olla hymyilemättä. Sen kunnon suudelman jälkeen hän nousi Andy sylissään ja kääntyi laskemaan tuon sängylle.
"Tietenkin tulen katsomaan tyttöystävääni."

Andromeda mutristi hieman huuliaan, mutta antoi tällä kertaa periksi. Hän nousi seisomaan ja pyyhkäisi hiuksiaan, ja kurotti sitten painamaan vielä nopean suukon Wesleyn hiuksille.
Sana 'tyttöystävä' sai hänet punastumaan, vaikka se tuntuikin hölmöltä - ihan tavallinen sana.
Tuntui silti hyvältä, hymyilytti.
"Voin saattaa sinut ovelle."

Wesley hymyili Andylle pehmeästi. Häntä ei haitannut sanoa naista tyttöystäväkseen. Ei ollenkaan. Vaikka olisihan tuo varmasti saanut parempaa.
"Jos haluat." Hän veti takkia päälleen.

Andromeda nyökäytti päätään ja otti Wesleyn käden omaansa, kun mies oli saanut takin päälleen. Ei matka ollut pitkä, mutta silti, oli mukava tuntea lämpö kättään vasten.
Oven luona hän pysähtyi ja kurkotti suukottamaan Wesleyn huulia.

Wesley puristi kättä hellästi, lähtien ovelle Andyn kanssa. Hänn kietoi kädet tuon ympärille ja suukotti tuon huulia.
"Tulen vielä ennen perjantaita käymään. Nähdään."

"Aja varovasti", Andromeda toivotti ja kietoi käsivartensa hetkeksi tiukasti Wesleyn ympärille ennen kuin perääntyi parin askeleen päähän. Teki kipeää nähdä miehen lähtevän, vaikka viikonloppuun ei ollutkaan pitkä aika.

Lauantai 13. tammikuuta 2018, ilta, Hexham, Andromedan asunto

Yö pitkästä aikaa omassa asunnossa, yksin, ilman Vegaa, oli tuntunut pelottavalta.
Andromeda oli hapuillut puhelimen käteensä monta kertaa ja valinnut automaattisesti Helian numeron. Itkenyt vähän ja jättänyt soittamatta. Hän oli tehnyt saman Wesleyn numeron kohdalla.
Aamulla hän oli viimein käpertynyt sohvannurkkaan viltin alle, ja nukkunut melkein iltapäivään.
Hän oli kertonut Murielille olevansa sairaalassa viikonlopun yli, jättävänsä kotiloman tällä kertaa väliin.
Mutta sillä ei ollut enää väliä, Wesley tulisi käymään.
Turkoosiin hameeseen ja harmaaseen huppariin pukeutunut Andromeda vaelsi kurkkimaan toiveikkaasti ulos ikkunasta ja yritti olla välittämättä vaaleanpunaisen kipsin alla kutisevasta ihosta.

Wesley oli luvannut tulla käymään ja jäädä yöksi. Hän oli sumplinut vuorot Fridan kanssa aiemmin. Hän jätti auton parkkiin, otti sen ostamansa suklaalevyn mukaan ja lähti Andyn ovelle, koputtaen siihen.

Auton moottorin ääni oli saanut Andromedan pinkaisemaan ovelle kuin innokkaan pienen lemmikin, ja hän nykäisi sen auki vain hetki sen jälkeen, kun Wesley oli koputtanut. Painuen suoraan tämän syliin.

Wesley kietoi kätensä Andyn ympärille ja halasi tuota pitkään.
"Hei rakas." Mies tervehti pehmeästi. Nyt hän oli sentään selvinnyt krapulastaan.
"Saanko ottaa takin pois?" Wesley naurahti pehmeästi.

Andromeda kietoi kätensä Wesleyn vyötärölle ja painoi kasvonsa vasten tämän takkia.
"... Oli ikävä", hän mutisi kangasta vasten, ja rutisti miestä vielä hetken ennen kuin otti askeleen taaksepäin.

"Minullakin." Mies myönsi hymyillen pehmeästi. Hän riisui parkatakin päältään ja ojensi sitten suklaalevyä Andylle.
"Haluat kuitenkin suklaata."

Andromeda vingahti ja otti suklaalevyn vastaan.
Hän ei kuitenkaan avannut sitä vielä, vaan kietoi kätensä uudelleen Wesleyn ympärille. Melkein kuin olisi kärsinyt eroahdistuksesta.
"Kamala ikävä."

Wesley kietoi kädet tiukasti naisen ympärille uudelleen.
"... Anteeksi se krapula. Ja ne viestit." Mies mutisi hiljaa tuon korvaan.

Andromeda puski päätään Wesleyn hartiaa vasten.
"Ei se haittaa", hän kehräsi onnellisena.
"Paitsi kun olin sairaalassa, niin olihan se vähän ilkeää kirjoittaa sellaista."

"En minä muistanut..." Hän mutisi hiljaa.
"En halunnut puhua.. Inhottavia." Likaisia. Hyi.

Andromeda käänsi päätään niin, että saattoi nähdä vilauksen Wesleyn kasvoista.
"... Ei se minusta ollut inhottavaa."

"... Oh?" Wesley meni vähän hämilleen. Eikö oikeasti?

"Niin."
Andromeda hautasi punehtuvia kasvojaan miehen rintakehää vasten. Tuttu tuoksu tuntui lohdulliselta pelottavan yön jälkeen.

Wesley silitti toisen selkää hellästi.
"Sinä siis... Mennäänkö sohvalle?"

"Mmm."
Andromeda vetäytyi vastentahtoisesti kauemmas ja tarttui Wesleyn käteen johdattaessaan tämän olohuoneeseen. Hän laski suklaalevyn pöydälle ja kipusi sitten sohvalle miehen syliin.

Wesley seurasi Andya olohuoneeseen ja istui alas. Mies ei voinut kuin hymyillä kun sai Andyn syliinsä.
"Miten voit? Entä käsi?"

Andromeda kiehnäsi itsensä mukavaan asentoon ja nojasi päänsä Wesleyn hartiaa vasten.
"Ihan hyvin. Kutittaa, mutta ei muuta."
Kuin vahvistukseksi hän kohotti kipsatun käden - jonka kipsiin oli ilmestynyt piirroksia ja tekstinpätkiä - silittämään miehen pisamaista poskea.

Wesley naurahti pehmeästi, silitellen naisen selkää. Siinä oli mukava olla. Miten ikävä oli voinut olla?
"Hyvä. Miten muuten voit?"

Andromeda kiehnäsi sylissä, vältellen vastaamasta.
"Ihan hyvin", hän sanoi lopulta, kohottaen kasvojaan niin että saattoi hipaista huulillaan Wesleyn kaulaa.

Wesley veti hieman henkeä.
"... Oikeasti?" Hän halusi olla varma. Mies ynähti, nostaen kevyesti olkapäätään.
"Rakas, sinulla on kipsi."

Andromeda ynähti.
"... Minä en saa vieläkään käydä katsomassa Heliaa", hän myönsi surkeana.
"Ja niin on, minä tiedän."

"Voi ei." Wesley mutristi myötätunnosta huultaan.
"Varmasti pian saat. Ja niin. Eikös sinun pidä levätä?"

"Niin."
Andromeda ei halunnut ajatella sitä nyt, hän oli itkenyt itsensä kipeäksi kaivatessaan veljeään, jonka elämän hän oli pilannut.
Hän hamusi Wesleyn kaulaa vähän lisää.
"Ei minun tarvitse käyttää kättä."

Mies naurahti pehmeästi naisen sanoille. Voi hyvä helvetti. Andromeda oli mahdoton.
"... No ei, mutta ehkä kättäsi pitäisi silti lepuuttaa ja varoa." Pieni ääni muistutti että varominen oli hänen erityisalaansa. Mistä tulikin mieleen...
"Andy-rakas." Eläintenhoitaja aloitti pehmeään sävyyn, hakien hellää otetta tyttöystävänsä leuasta, jotta saisi tuon katsomaan itseään.
"Meidän pitäisi ehkä puhua enemmän siitä mitä minä... Mnh."

"Kättä niin, mutta ei muuten..."
Andromeda antoi Wesleyn kohottaa katseensa, hämmennystä vaaleanvihreissä silmissään.
Poskille kohosi kevyt puna.
"Minähän sanoin, ettei se haittaa..."

"Niin sanoit." Wesley teki kaikkensa ollakseen punastumatta ja katsoakseen Andya silmiin itse.
"Minä vain... Se... Uh. Ei haittaisi koska ajattelet minun haluavan vai haluaisit itsekin?" Älä mies nyt änkytä. Yritä edes.

"Wes..." Andromeda vetosi ja liikahti miehen sylissä.
Nolotti.
"Sanoin niin, kun... Tavallaan tykkäisin siitä."

No nyt se punastus nousi miehen kasvoille ja sai pisamat hehkumaan. Voi helvetti.
"O-okei. Sinä siis..." Mies huokaisi hiljaa. Mihin soppaan hän oli humalassa itsensä sotkenut.
"Minun pitää myöntää etten kehdannut lukea niitä viestejöni uudestaan edes sen puhelun jälkeen. Mitä minä... Se kissajuttu..."

Andromeda räpäytti silmiään ja punastui vähän lisää.
"... Mitä siitä?"

Wesley ei olisi kestänyt humalaisen itsensä toisintaa. Hyi.
"Mitä minä... Tarkensinko yhtään mitä tarkoitin sillä?"

Andromedan olisi tehnyt mieli piilottaa kasvonsa Wesleyn hartiaan.
"Sanoit, että minä näyttäisin kivalta kaulapannassa ja kissankorvissa."

Wesley hautasi kasvonsa Andyn kaulaan.
"... Näyttäisit."

Andromeda räpäytti silmiään.
"... Tykkäisit siitä?"

Wesley puri oman huulensa sijaan hellästi Andromedan kaulaan.
"P-pitäisin." Aikuinen mies, nyt loppuu se änkytys.

Näykkäisy oli niin yllättävä, että se sai Andromeda vinkaisemaan ääneen.
"Ja siitä kun minä... nau'un?"

Wesley teki sen uudelleen.
"Kuulostat naukuvasi vaikket edes yrittäisi. Ainakin välillä."

Tällä kertaa Andromeda voihkaisi ja liikahti levottomasti Wesleyn sylissä.
"Tykkäätkö siitä?"

Kolmas kerta. Ainakin mies vaihtoi edes kohtaa välillä.
"Tykkään."

"Wes..." Andromeda vetosi tukahtuneesti.
"Minun alkaa tehdä mieli..."

Mies suoristautu ja veti kasvonsa pois Andyn kaulalta. Ohops. Hän vielä itse saarnasi lepäämisestä.
"Anteeksi..."

Andromeda ynähti ja vei kätensä Wesleyn hiuksille.
"En minä sanonut, että se on paha asia", hän huomautti, värähtäen.
"Kiltti..?"

Siitä oli aikaa kun he olivat nähneet kaksin ja Andyn pehmeä pyyntö ei ainakaan auttanut asiaa. Wesley näykkäisi pehmeästi Andyn kaulaa, painaen suukon samaan kohtaan.
"Kerran noin kauniisti pyydät."

Andromeda ynisi tyytyväisesti ja kietoi sormiaan Wesleyn paidanrintamukseen.
"Missä sinä haluat..?"

Wesley nielaisi ja punastui entisestään.
"Ehkä suihku ei käy kun sinulla on kipsi." Hän naurahti vähän hermostuneesti.
"Sänky?" Voi hemmetti.

Puna kohosi takaisin Andromedan kasvoille kun hän muisti jälleen tekstiviestit.
"Mmm, sänky on hyvä", hän vastasi ja kömpi jaloilleen, ojentaen Wesleylle kättään.

Wesley nousi ylös, kulkien Andyn perässä yläkertaan. Sydän hakkasi kurkussa, kiitos niiden humalaviestien. Hän puristi kevyesti Andyn kättä, eikä oikein saanut päästään sitä ajatusta.
Internet pitäisi kieltää.

Andromeda istahti sängyn laidalle ja veti Wesleytä hellästi seurakseen.
Siitä oli niin pitkä aika. Ennen joulua ja sitä, kun kaikki hajosi pirstaleiksi. Ennen kuin Helia...
Ei. Älä ajattele sitä.

Wesley istui hajareisin Andyn reisien päälle, hymyillen pehmeästi. Se ajatus ei jättänyt häntä rauhaan.
"... Andromeda."

Andromeda räpäytti silmiään, hämmentyneenä siitä, että Wesley käytti hänen kokonimeään.
"... Wes..?"

Miten sitä oikein kysyisi? Voi hyvä helvetti. Vähän itseluottamusta mies!
"Sinäkö pidät siitä jos... Jos..." Ja se siitä itseluottamuksesta.
"Sinua määräilee tai...?"

Andromeda karahti punaiseksi.
"En minä tiedä!" hän vinkaisi ja painoi katseensa sydän pamppaillen.
"... Mmm, mu-mutta ei rumasti..."

Wesley naurahti hellästi ja suukotti Andyn huulia pehmeästi.
"... Osaisinko minä muka rumasti?"

Andromeda pudisti päätään.
"Et, sinä olet niin ihana."

"Mikä..." Wesley nielaisi.
"Mikä olisi kivasti?"

Andromeda nielaisi ja piilotti kasvot käsiensä taakse.
"Enminätiedä."

Wesley vei käden Andyn leuan alle ja nosti sitä hellästi.
"Omin sanoin, kunnon lausein?"

Andromeda värähti ja laski kädet kasvoiltaan.
"... Niin kuin noin."

Wesleyn kasvoilla viipyi pehmeä, hellä hymy. Ai näin? No tähän hän ehkä pystyisi.
"Oh? Et silti vastannut kysymykseeni kunnolla."

Andromeda nielaisi, punastuen.
"Kun... kun kerrot minulle tuolla tavalla. Mitä tehdä."
Ei hän halunnut mitään kammottavaa komentelua ja paiskomista.

Eikä Wesley todellakaan olisi kyennytkään. Ei ikinä.
"Haluat että kerron sinulle mitä tehdä?" Hetken Wesley kaiveli kaikkea googlettamaansa.
Internet pitäisi kieltää.
"Sinulla on aika paha olla tottelematta." Mies huomautti hymyillen edelleen.

Andromeda nyökäytti päätään.
Siitä tuli turvallinen olo.
Hän räpäytti silmiään ja katsoi Wesleytä hieman epätietoisena.
"Oh..?"

Wesley nyökkäsi ja sipaisi Andyn huulia peukalollaan.
"Mmh'hmm. Sinulla. on. Ja kieltää minua tekemästä asioita. Miten luulet että se toimii jos kerron sinulle mitä tehdä?"

Andromeda tutki Wesleyn rakkaita, pisamaisia kasvoja.
"E-en tiedä..?"

Wesley sai tehdä töitä, että kykeni kohottamaan kevyesti toista kulmaansa. Tilanne ei tosiaan ollut tuttu.
"Mitä me teemme että et tekisi niin?"

Kulmankohotus sai Andromedan sydämen pamppailemaan ja posket punehtumaan vähän lisää.
"... Mitä?"

"Kuulit kyllä." Wesley ei tosiaan tiennyt mistä hän kaivoi sen itsevarmuuden puhua änkyttämättä nyt. Voimavara jota hän ei tiennyt omistavansa.
"Mitä me teemme sille? Ideoita?"

Andromedan sormet hakeutuivat nyhertämään turkoosin mekon helmaa.
Hänen sydämensä pamppaili ja poskia kuumotti. Mutta ei samalla tavalla kuin silloin, kun hän oli joutumassa paniikkiin. Tämä oli erilaista.
"Minä... Mitä sinä tahdot?"

Wesley vei hellästi toisen kätensä ottamaan käden pois helmalta.
"Keskittyisitkö, rakas?" Olikohan hän humalassa?
"Mitä sinä haluat?"

Andromeda nielaisi, jalat liikahtivat levottomasti niin, että polvet osuivat yhteen.
"Pitääkö minua... rankaista?" hän ehdotti, hyvin varovasti ja punastuen.

Wesley ei edes yrittänyt olla hymyilemättä. Hymy oli kovin lempeä, mutta silti hän katsoi Andya suoraan silmiin. Mitä Wesley vältteli miltein yhtä paljon kuin Andykin.
"Ja mikähän saisi sinut uskomaan, hmm?"

Andromedasta olisi ollut kamalaa, jos Wesley olisi jättänyt hymyilemättä. Hän rakasti sitä kilttiä ja lempeää hymyä, kultaisennoutajan silmiä.
Hän liikahti taas levottomasti, kun miehen katse oli suunnattu suoraan hänen silmiinsä. Teki melkein mieli kääntää katse pois.
"Jokin..?"

Wesley ei antaisi sen katseen kääntyä nyt. Hetki voisi mennä rikki.
"Sanoja, kultaseni, sanoja. Kunnollisia sanoja ja lauseita. Sanot neljä asiaa."

Andromeda kiemursi hieman. Mutta ei siksi, että häntä olisi ahdistanut.
"... Varoitus?"

Toinen punaruskea kulma kohosi kevyesti.
"Saat kohta sellaisen jos et puhu vähän nopeammin."

Taas se kulma.
Andromeda liikahti levottomasti ja painoi jalkojaan yhteen.
"Jäähy?"

"Jäähy? Selvä, itsellesi sinä näitä keksit. Kaksi vielä." Wesley odotti oikein kärsivällisesti. Miten hän edes laittaisi Andyn jäähylle?
Sitä voisi miettiä myöhemmin.

Andromeda kiemursi vähän lisää. Hämmentyneenä omista tuntemuksistaan.
Hän nielaisi ja epäröi, yritti taas kääntää katsettaan pois.
"Läpsäisy..?"

Wesley ei antanut katseen kääntyä. Hellä ote leuasta piti siitä huolta.
"Yksi vielä."

Pelkkä hellä ote riitti, Andromeda ei tarvinnut enempää vaikka katse olisikin halunnut kääntyä sivuun.
Sormet halusivat taas hakeutua hameen helmalle.
"Kiellät minulta jotakin hetkeksi..?"

Wesley ei myöskään päästänyt kättä hameen helmalle. Kiellä? Koska hän oli kieltänyt keneltäkään mitään (paitsi pullukalta skunkiltaan herkut)?
"Entä jos käyttäydyt hyvin, mitä sitten saat? Neljä asiaa. Nopeasti."

Andromeda vinkaisi hiljaa, käsi nykäisi levottomana.
"Wes..." hän ynähti, mutta posket punaisina.
Mitä hän saisi, kun käyttäytyisi hyvin?
"Suukkoja. Kehun. Silityksiä. Ja..."
Hän nielaisi, sydän rintalastaa vasten takoen.
"... sinut..."

Wesley mietti hetken. Ehkä ne olisivat ihan hyvät, vaikka Andy saisi niitä kyllä muutenkin. Hän puraisi huultaan, siirtyen pois tuon päältä.
"Riisutko vaatteesi?" Se oli ehkä muotoiltu kysymykseksi, mutta se ei ollut kysymys.

Andromeda räpäytti silmiään.
"Kaikki?"

"Voit jättää alusvaatteet." Mutta kaikki muu. Sydän hakkasi kurkussa. Apua. Mitä hän teki?

Andromeda nyökäytti päätään ja tunsi punan polttelevan poskillaan.
Melkein ujosti hän riisui ensin hupparin, sitten sen alla olleen pitkähihaisen t-paidan niin, että vaaleanpunaiset, valkean pitsin reunustamat liivit paljastuivat. Hän nousi polvilleen sängylle ja liu'utti hameen alas, sitten sukat ja legginssit.
Samaa settiä olevat alushousut saivat hänet punastumaan lisää. Hän oli kerrankin kiinnittänyt asiaan huomiota.
Toisessa kädessä oli kipsi, toisessa Wesleyn ostama rannekello.

Wesley tunsi vihlauksen vatsassaan. Se yhteensopiva setti oli hieman liikaa. Hän siirtyi lähemmäs sängyllä ja nosti tuon kättä hänen napeilleen.

Andromeda oli yleensä varsin nopea ja levoton, kävi kiinni lähes epätoivoisella kiireellä.
Sydän hakkasi nopeaa tahtia, kun Wesley tarttui hänen käteensä. Samaan aikaan niin lempeänä ja kuitenkin melkein vaativana, että se oli saada hänet vikisemään ääneen.
Sormet alkoivat availla nappien riviä näppärinä, kipsistä huolimatta.

Wesley jätti kommentoimatta miten näppärästi se onnistui yksikätisenäkin. Ei ehkä se kommentti mitä hänen tyttöystävänsä kaipasi itsestään. Hän hymyili hieman ja kun paita putosi päältä, hän ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Kävi milten mielenkiintoisesta kokeesta katsoa miten Andyn käytös muuttui kun hän oli olevinaan itsevarma.

Varsinainen ihmiskoe.
Andromeda jähmettyi aloilleen, epätietoisena siitä, mitä häneltä haluttiin. Tavallisesti hän olisi vain kietoutunut miehen ympärille, vetänyt tämän lähelleen melkein kuumeisella kiireellä.
Nyt hän liikahti levottomasti ja kohotti katseensa miehen kasvoihin.

Tavallaan se oli hauskaa.
Tavallaan Wesley halusi vajota paniikkiin koska pelkäsi että Andyn oli oli epämukava.
"Housut vielä."

Andromeda räpäytti silmiään ja laski katseensa. Hän vei kätensä housujen vyötärölle ja alkoi riisua niitä miehen kehotuksen mukaisesti.
Punastutti.

Wesley oli saada hepulin. Mistä hän tietäisi ettei se ollut liikaa? Andy ei osannut muutenkaan sanoa aina mielipidettään kovin selvästi - ennen kuin kiljaisi sen ääneen -, joten naisen lukeminen oli hieman työlästä. Niin, mitäs sitten kun hänen chinonsa putosivat lattialle? Voi helvetti. Hän painoi toisen kevyesti selälleen sängylle.
"Voi kultapieni." Hän suukotti kevyesti Andyn kaulaa, näykkäisten sitä perään. Ehkä hän nyt voisi kiusoitella Andya ilman että tuo kävisi kärsimättömäksi. Sormi piirteli kuvioita tuon reiteen, aina vain ylemmäs.

Andromeda ja kärsivällinen olivat kaksi sanaa, jotka harvoin esiintyivät samassa lauseessa, ellei kyse sitten nimenomaan ollut käskystä edes yrittää.
Ja sekin käsky jäi yleensä harvinaisen tehottomaksi.
Tälläkään kertaa ei vienyt pitkään, kun nainen alkoi kiemurrella ja ynistä hiljaa, kurottautuen näykkimään Wesleyn hartioita.

Wesley huokaisi raskaasti.
"Rakas." Mies miltein säikähti itse sitä varmaa ja rauhallista ääntään. Kuka se oli?
"Onkohan sinun sopivaa hoputtaa minua?"

Myös Andromeda jähmettyi hetkeksi, kuin itse teosta kiinni jäänyt kissa.
Sitten hän kiemursi vähän lisää ja näykkäsi miehen kaulaa.
"Wes..."
Oli edelleen kammottavan vaikeaa keskittyä vain omaan nautintoon, kun olisi halunnut tuottaa hyvää oloa myös toiselle.

"Se oli varoitus." Mies sai sanottua. Sitten oli pakko valua alemmas ja kiinnittää Andyn huomio aivan muuhun.

Andromeda jähmettyi uudelleen.
Poltteleva puna kohosi hänen kasvoilleen ja vikinä pakeni huulten lomasta.
Hän yritti vetää jalkojaan koukkuun, käpertyä kerälle.
"Wes, ä-älä..."

Wesley huokaisi. Mitä he olivat sopineet? Hän suoristautui hieman.
"Teen sen kahdesti."

Andromeda yritti piilottaa kasvot käsiensä taakse, vikisten nolona.
Voi Luoja. Kai se oli ollut se itsevarma ääni ja kulmakarvan kohotus.
"E-en minä sitä... A-anna kun otan itse pois..."

Wesley kohotti toista kulmaansa.
"Ota sitten."

Voi luoja, että saattoi nolottaa. Andromeda yritti kömpiä kauemmas miehestä, paeta sängyn ulkopuolelle.
Ettei Wesley huomaisi...

Wesley hämmentyi hieman.
"Rakas. Mitä sinä piilottelet?" Huoli heräsi sisällä.

Andromeda jähmettyi ja ynähti.
Wesley kuulosti niin huolestuneelta.
"Nolottaa..."

"Mikä?" Mies puri huultaan kevyesti.

Andromeda harkitsi todella puikahtavansa pakoon.
"N-no kun..."
Yleensä hän ei ehtinyt kiinnittää asiaan juuri huomiota, oli levoton, vimmainen kiire sai hänet toimimaan.
"N-ne ovat... Nnnh..."

Ja taas Andy änkytti. Wesley nousi seisomaan ja käänsi tuon katseen pehmeästi itseensä. Hän painoi molemmille poskipäille suukon.
"Kunnon sanoin että ymmärrän."

Voi kun olisi ollut helma, jota nykiä. Nyt Andromeda saattoi vain yrittää painaa polvia yhteen, säälittäviä rimppakinttujaan.
Pulssi takoi korvissa ja hänen olisi tehnyt mieli itkeä.
"Ko-kos...tunee...t..."

Wesley puri kevyesti huultan. Voi pieni. Hän istui sängylle ja ojensi kättään.
"Tule tänne." Se ei muuten ollut pyyntö.

Voi luoja.
Andromeda ynähti hiljaa, mutta kömpi kuitenkin lähemmäs, kasvot punaisina hehkuen.
Kai sen olisi pitänyt olla imartelevaa, että sai hänessä aikaan sellaisen reaktion, mutta nainen itse olisi halunnut kuolla siihen paikkaan.

Wesley veti Andyn syliinsä, antaen kätensä livahtaa kokeilemaan. Ehkä hänen pitäisi hieman kiusata tuota. Andy oli kieltänyt häntä.
"Olisi sääli heittää tämä hukkaan. Sinä todella pidät tästä?"

Taas Andromeda jähmettyi.
Sitten hän vinkaisi ja hautasi kasvonsa Wesleyn hartiaa vasten.
"No-noloa..."
Niin piti. Kyllähän sen nyt huomasi. Voi luoja. Hän kuolisi häpeään.

Liioitellun varoen Wesley kaatoi Andyn sängylle, avaten kumipaperia. Hän ei tosiaan kaipaisi vahinkoja, sitä pitäisi oikeasti muistaa käyttää. Jestas.
"Mmm. Minä huomaan. Hävytön."

Pakkauksen rapsahdus sai Andromedan kiemurtamaan, siitä oli alkanut tulla lupaus siitä, ettei hän joutuisi enää odottamaan kauaa.
Ja samaan aikaan hän vikisi yhä nolostustaan.
"Anteeksi..."

"Mitä sinä pyydät anteeksi?" Wesley kumartui suutelemaan toista pehmeästi. Hölmö, hölmö Andy.

"Mh..."
Andromedan jalat nykivät malttamattomina, kantapäät painuivat peitettä vasten.
"No kun se... yh..."

Wesley otti hellän napakalla otteella kiinni Andyn nilkasta.
"Nyt loppuu se nykiminen, onko selvä? Saat vielä lihaskrampin tuollaisesta, rakas."

Andromeda vingahti ja nykäisi jalkaansa.
"No kun..."
Oli vaikeaa vain olla paikoillaan ja odottaa.

"Et saa mitään ennen kuin asetut." Wesley kuiskasi, näykkäisten Andyn korvaa.
"Kärsivällisyyttä, kulta."

"Wes..." Andromeda protestoi ja yritti kietoa levottomia jalkojaan miehen ympärille.
"Kestää..."

"Niin kestää." Mies mutisi käheästi.
"Sitä kauemmin mitä enemmän vaadit. Sinä et voi komentaa minua?" Voi, kyllä voisi.

Andromeda ynähti tuskastuneena.
"Wes..."
Mutta hän yritti, tosiaan yritti pysyä kiltisti paikoillaan.

Wesley otti paremman asennon, tietäen että Andy kävisi varmaan uudelleen kiemurtelemaan, kun olisi niin lähellä taas.
"Viisi sekuntia paikoillasi tai et saa mitään. Jäät ilman."

"Wesley..."
Andromeda kiemursi hetken, mutta upotti sitten terveen kätensä sormet päiväpeitteeseen ja veti terävästi henkeä. Viisi sekuntia, se ei ollut pitkä aika.
Mutta se tuntui siltä. Lantio liikahti levottomasti, toinen jalka nytkähti vähän.

Wesley pääsi ääneen laskiessaan neljää. Hän huokaisi hiljaa ja naksautti kieltää. Hän nousi seisomaan ja alkoi vetää housuja jalkaansa.
"Tämä on nyt rangaistuksesi. Kiellän sinulta jotakin."

Kielen naksautus sai Andromedan jähmettymään.
"Wes?"
Hän nousi istumaan, katsoen miestä anovana. Niin. Niinhän he olivat sopineet.

Wesley ei tiennyt mistä varsinaisesti repi tahdonvoimaa pysyä lujana.
"Ei." Hän vastasi tiukasti. "
"Nyt mennään molemmat sohvalle, katsotaan elokuvaa ja tehdään ruokaa."

Andromeda ynähti epäuskoisesti.
"Wesley-kiltti..." hän yritti vedota, vaikka kömpikin jaloilleen, vaaleanpunaisissa liiveissään ja tiikerikäsivarret paljaana.

Wesley nielaisi kevyesti. Ei, nyt, ei. Se ei toiminut niin että Andy sai heti tahtonsa läpi.
"Ei. Äläkä muuten laita alushousuja." Mies säikäytti itsekin sanoillaan itsensä. Mitä?

Se sai Andromedan hiljenemään tyrmistyneenä.
Mitä?
"E-ei alushousuja? Mu-mutta..."

Wesley yskäisi kevyesti. Voi helvetti. Eikö se riittänyt että hän oli hankkinut itsensä ongelmiin jo humalassa?
"Toinen varoitus?"

Andromeda räpäytti silmiään.
Teki niin hirveästi mieli.
Melkein tärisevin käsin hän kumartui poimimaan vaatteitaan lattialta. Pitkähihaisen t-paitansa, hupparin, hameen.
Hän vilkaisi vaaleanpunaisia alushousuja punastuen ja katsoi sitten Wesleytä. Eikö tosiaan?

Wesley kohotti toista kulmaansa varoittavasti. Se vielä jäisi ylös jos hän ei lopettaisi. Jestas. Hän otti Andya kädestä ja johdatti tuon alas. Hän asettui sohvalle makaamaan ja veti tuon syliinsä.
"Mitä haluat katsoa? Voin valita, kun sinulla on vain yksi käsi." Kädet Andyn ympärillä ja ohjain käsissä. Asento sai Wesleyn harkitsemaan videopelien pelaamista, se oli aika mukava asento.

Andromedan oli hyvin vaikea keskittyä.
Hän nyki helmaansa alemmas ja yritti löytää sopivaa asentoa sohvalla.
Katsoa? Mitä?
"Uhm... Zootopia..?"

Wesley valitsi sen, nappasi Andyn kädet omiinsa ja suukotti tuon hiuksia. Mitä sitten vaikka hameen alla ei ollut alushousuja?
Voi luoja.

Se oli oikeasti ihana elokuva. Niitä, joita Andromeda jaksoi katsoa melkein loppuun saakka yhdeltä istumalta.
Nyt oli kuitenkin hyvin, hyvin vaikea keskittyä.
Hameen helma tuntui hyvin lyhyeltä, vaikka jalkoja olisi painanut yhteen.

Jossakin vaiheessa Wesley alkoi piirrellä kuvioita Andyn reiteen, nousten aina hieman ylemmäs. Ei ehkä ihan reiluinta.

Andromeda värähti ja veti jalkojaan kippuraan.
"Wes..." hän vetosi, kiemurtaen taas paikoillaan. Aina kiermutamassa.

Wesley naksautti kieltään.
"Enkö minä jo sanonut jotakin?" Tuo huomautti hellään ja silti tiukkaan sävyyn, suudellen Andyn niskaa.

Taas se kielen naksautus.
Andromeda inahti hiljaa, mutta yritti asettua aloilleen. Oli ihan hyvä olla vain näin, ei tarvinnut tehdä mitään erikoisempaa.

Eivät he tehneetkään, ainakaan ennen kuin Wesleyn sormet nousivat hameen alle. Eikä hän tyytynyt vain tuon hyväilyyn, vaan myös antoi tuolle tavallaan sen mitä tuo oli jäänyt odottamaan ylhäällä, Koska olihan se täysin reilua, samalla kun suuteli niskaa.

Andromeda uikahti hiljaa ja hautasi kasvonsa Wesleyn syliä vasten.
Suurin piirtein siinä kohdassa elokuvaa, jossa Judylle paljastui koko kammottava salajuoni, hän alkoi tosiaan vikistä.
"Wes... Kiltti... Minä..."

"Hmm?" Wesley ymähti kysyvästi.
"Mitä rakas? Sano vain." Hän kuuntelisi kyllä. Ainahan Wesley kuunteli.

Andromeda nielaisi ja yritti viedä kätensä tarttumaan Wesleyn käteen.
Ei, ei hän pystyisi olemaan siinä kovinkaan kauan, ilman, että...
"Mmh."

"Sanoilla, rakas." Hän ei tosiaan tiennyt miksi teki niin, kun olisi oikeasti voinut mennä makuuhuoneeseen ja ottaa Andyn, eikä vain käyttää sormiaan.

Andromedan selkä köyristyi ja sormet kietoutuivat voimattomina Wesleyn ranteen ympärille. Ruudulla oli käynnissä hurja takaa-ajo, mutta hän ei kuullut siitä mitään juuri nyt.
Oi ei.
"Mi-minä... s-saan... ihan kohta..."

Ei se saanut Wesleytä lopettamaan. Se oli ideakin. Hyvä on, hän oli kieltänyt tuolta aiemmin, mutta vain sen mitä Andy oli vaatinut. Teknisesti.

"Wes..!"
Ja sitten olikin jo liian myöhäistä. Andromeda tarrautui ranteeseen ja tukahdutti vaikerruksen miehen reittä vasten.
Hengitys kulki sen jälkeen nopeina haukkauksina ja poskia kuumotti.

Wesley näykkäisi hellästi Andyn kaulaa. Elokuvakin loppui sopivasti.
"Voisin mennä tekemään ruokaa."

"Mmnh..."
Ei siinä kohtaa voinut odottaa kunnon sanoja, eihän?

Wesley kömpi pois Andyn takaa ja veti peiton tuon päälle (ettei jalkoja palelisi) ja otti suklaalevyn mukanaan keittiöön. Sitä ruokaa.

Andromedalta vei hetken kerätä itsensä, pienelle kerälle käpertyneenä ja kasvot sohvan kangasta vasten painettuna.
Lopulta hän kuitenkin kömpi esiin ja meni etsimään Wesleytä.

Wesley oli keittiössä, kuorimassa porkkanoita sosekeittoon. Ehkä hän voisi syödä sitä. Andy piti siitä. Hän vilkaisi naista ja hymyili hellästi.
"Pusu?" Hän ehdotti, nojautuen naista kohti

Andromeda tassutti lähemmäs ja kurkotti painamaan suukon Wesleyn huulille.
"Mitä sinä laitat?" hän kysyi, painautuen tämän selkää vasten. Porkkanoita.

Wesley hymyili Andylle hellästi.
"Sosekeittoa." Oli mukava olla kaksin, kaikessa rauhassa. Vailla huolta siitä että joku kaipaisi kumpaakaan heistä jossakin.

Hyvä. Sosekeittoa hän söisi kyllä.
Andromeda kietoi kätensä Wesleyn vyötärölle ja nojasi poskensa tämän selkään.
"Olet söpö kun kokkaat."

"Halusin tehdä meille ruokaa. Kerrankin." Wesley naurahti. Läheisyys oli mukavaa, eikä se häirinnyt ruoanlaittoa.
"Mitä haluat tehdä kun nämä kiehuu?"

Jos Andromeda olisi ollut kissa, hänen häntänsä olisi heilahtanut.
Hän kohottautui varpailleen ja painoi suukon Wesleyn niskalle.

Wesley hymähti suukolle hymyillen. Harmi että he saattoivat nähdä vain käytännössä viikonloppuisin. Onneksi Frida ymmärsi ja vaihtoi vuoroja välillä, että hän sai enemmän aikaa Andyn kanssa.
"Olet ihana, rakas."

"Sinäkin olet."
Andromeda suukotti Wesleyn niskaa uudelleen ja antoi kätensä lähteä vaeltamaan alemmas miehen vatsalla.

Wesley ynähti uudelleen, värähtäen kun kädet valuivat alemmas.
"... Rakas."

"Mmmh?"
Kipsin ympäröimä käsi pysähtyi vatsalle, mutta terveen käden sormet pujahtivat housunvyötärön alle.

"Andromeda." Wesley vetosi tuon etunimellä ja liikahti kauemmas. Vain sen verran etteivät sormet yltäneet vyön alle.
"Ei nyt. Teen ruokaa."

Andromeda huokaisi hiljaa, lämmintä ilmaa Wesleyn niskaa vasten.
"Sitten kun kiehuu..?"
Hän kiehnäsi miehen selkää vasten.

Andromedan olisi tehnyt mieli kiepahtaa Wesleyn eteen, mutta ehkä hän olisi ollut silloin tiellä.
"No..?"

Silloin Andy olisi ollut tiellä. Wesley laski kuorimaveitsen ja porkkanan käteensä, kääntyen tosin nyt Andyn puoleen.
"Mene yläkertaan odottamaan. Tulen kun saan nämä hellalle."

Andromeda hymisi tyytyväisenä ja painoi pienen suukon Wesleyn suupielelle ja suuntasi kiltisti yläkertaan. Hän kömpi sänkyyn ja käpertyi mukavalle kerälle, jääden katselemaan seinän kulunutta maalipintaa.

Ennen kuin Wesley ehti täsmentää, Andy hävisi ylös. Voi hitto. Wesley käveli portaiden alapäähän.
"Ilman vaatteita, kiitos! "Sitten pilkkomaan se bataatti.

Alakerrasta kuuluva täsmennys sai Andromedan punastumaan. Hän hautasi kasvonsa hetkeksi päiväpeittoa vasten ( sänky oli siististi pedattu, kiitos sen, että hän oli nukkunut edellisen yön sohvalla ) ja kuoriutui sitten ulos vaatteistaan.
Paitsi liiveistä. Pienenä ja litteänä hän ujosteli edelleen ilman niitä.

Wesley laittoi ne kiehumaan ja munakellon soimaan. Siihen menisi noin tunti (hän ei jaksanut pilkkoa niitä pieniksi palasiksi). Hän asteli yläkertaan, hymähtäen. Wesley ei vaivautunut avaamaan housujaan, painuen Andyn yläpuolelle.
"Mitä haluaisit?"

Pelkästään se sai Andromedan huokaisemaan hiljaa.
"Sinut?" hän kuiskasi, kietoen käsivarsiaan miehen niskan taakse.

Wesley nojautui suutelemaan tuota pitkään. Ehkä hän antaisi olla. Nyt hän oli todistanut että pystyisi sellaiseen (edes kerran), joten hän voisi hyvin antaa periksi. Hän veti omat housunsa pois, etsi sen auki rapistellun kumin ja antoi periksi. Hän oli todistanut pointtinsa, eikö se riittänyt?

Ehkä hän tosiaan kuulosti vähän siltä kuin olisi naukunut. Joskus. Tarpeeksi kiusattuna.
Munakellon pärähtäessä soimaan alakerrassa hän vingahti vastahakoisesti ja kietoi käsivarsiaan Wesleyn ympärille. Oliko aivan pakko nousta?

Wesley havahtui sen kellon ääneen. Oliko tässä kaikessa mennyt yhteensä tunti?
"Andy, ruoka palaa.." Hän mutisi hiljaa, paljon enemmän omana itsenään.

Andromeda upotti sormiaan Wesleyn pörröisiin hiuksiin, jotka taisivat aina viikonlopun jäljiltä pysytellä itsepintaisesti pystymmässä hänen jäljiltään.
"Niin minäkin..."

Niin ne tuntuivat aina olevan, ainakin keskiviikkoon asti hieman enemmän pystyssä ja pörrössä.
"Se palaa pohjaan..."

Myös jalat kietoutuivat Wesleyn ympärille.
"Sinä olet niin lämmin..."

Wesley ynähti hiljaa.
"Olen lämmin myös jos käyn nostamassa kattilan levyltä ja tulen takaisin..."

Siinä vaiheessa Andromeda pääsi miehen luikahtamaan käsivarsiensa otteesta.
"Älä ole kauaa", hän pyysi, käpertyen odottamaan.

Päätään pudistellen Wesley kipaisi alhaalla, tullen takaisin ylös. Hän kävi naisen viereen makaamaan ja veti tuota lähemmäs.

Andromeda käpertyi tyytyväisenä Wesleyn viereen.
"Ei ollut palanut..?"

"Ei." Wesley myönsi hymyillen. Ruoka oli edelleen kunnossa. Onneksi.

"Hyvä."
Kyllä hän halusi syödä Wesleyn laittamaa ruokaa. Pian. Mutta uneton yö ja vähän muukin, mistä oli kyllä miestä syyttäminen, teki olosta raukean.
"Päiväunet..?"

"Pienet." Wesley lupasi. Hän veti peittoa molempien päälle ja Andya paremmin kainaloon. Nyt oli hyvä.

Andromeda hymisi onnellisena ja veti itseään kippuraan Wesleyn vieressä. Hän inhosi nukkua yksin, Vegakin oli edelleen Murielin luona.
Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun nainen jo tuhisi tyytyväisenä unessa.

Wesley havahtui unesta ennen Andya. Hän oli huono nukkumaan päiväunia. Hän pysyi siinä vieressä, silitellen ja paijaillen kaikessa rauhassa.

Andromeda olisi voinut nukkua tyytyväisenä iltaan saakka.
Silitteli sai hänet kuitenkin havahtumaan. Pieni ynähdys karkasi hänen huuliltaan, kun uniset silmät raottuivat.

Wesley suukotti tuon olkapäätä hellästi.
"Hei rakas. Tuhisit söpösti."

"Mmh... Itse tuhiset."
Andromeda kellahti selälleen ja venytti käsiään suoraan ylöspäin.
"Voisi nukkua vielä..?"
Ja sitten poukkoilla taas koko yön hereillä.

Wesley hymyili hellästi.
"Ei voisi. Muuten et nuku koko yönä." Ja hän haluaisi nukkua.

"Mutta kun väsyttäisi vielä", Andromeda vetosi ja kääntyi halaamaan Wesleytä.
Kyllä kai väsyttikin, kun oli valvonut koko edellisen yön.
"Ja sinä olet ihana siinä..."

"Ei, rakas... Noustaan nyt, syödään ja tehdään jotain kivaa. Että saat yölläkin unta." Wesleystä itsestään puhumattakaan.

Andromeda huokaisi syvään ja hieroi kasvojaan Wesleyn hartiaa vasten.
Hänen suostuttelunsa olisi todennäköisesti ollut huomattavasti hankalampaa, ellei oikeastaan olisi pitänyt joka tapauksessa nousta käymään vessassa.
Silti nainen viivytteli vielä hetken ennen kuin kömpi istumaan ja pyyhkäisi villiintyneitä hiuksiaan.

Andyn noustessa Wesleykin nousi. Hän petasi sängyn takaisin kuntoon ja puki kunnolla päälleen (paidankin tällä kertaa) ja lähti alas. Ruoan kanssa ei menisi kauan.

Myös Andromeda pukeutui, tällä kertaa alushousuja myöten. Hän yritti hetken sukia hiuksiaan ojennukseen vessan peilistä kuvajaistaan tiiraten, mutta kun ne kaikista yrityksistä huolimatta pysyivät itsepintaisen pystyssä, hän päätyi napsauttamaan otsahiukset turkoosilla pinnillä taakse ja tassutti sitten alakertaan.
"Tuoksuu hyvältä", nainen huomautti keittiöön astuessaan.

Wesley vilkaisi Andya, hymyili tuolle ja otti kaksi syvää lautasta kaapista.
"Hyvä. En ole ennen tehnyt tätä... Toivon että sitä voi syödä."

"Näytit hyvin asiantuntevalta kun teit sitä", Andromeda huomautti ja tuli auttamaan astioiden etsimisessä. Hän kaivoi esiin lusikat ja kaksi lasia, nostellen ne keittiön tasolle ja siitä edelleen pöytään.

"Keskityin. Etten pilaa sitä." Wesley naurahti hiljaa.
"Kun halusin tehdä sinulle itse ruokaa."

Andromeda oli asetellut lasit kahdelle puolelle pöytää ja aikeissa asettaa lusikat niiden viereen, mutta Wesleyn sanat kuullessaan hän tassutteli takaisin miehen luo ja kietoi käsivartensa tämän ympärille.
"Sinä olet ihana."

Wesley nojautui kevyesti naista vasten ja hymyili.
"Sinä olet niin rakas." Hän nosti toista kättään hieman, Andy voisi pujahtaa kainaloon jos haluaisi.
"Kai tämä olisi valmista."

Vain hyvin harvoin Andromeda kieltäytyi mahdollisuudesta pujahtaa kainaloon.
"Sinäkin", hän vastasi ja painautui tiukasti Wesleyn kylkeen, kääntäen katseensa sosekeittoon. Jonka Wesley oli tehnyt häntä varten.
"Pitäisikö sitä maistaa? Siitä sen kai tietää..?"
Muriel olisi osannut neuvoa, hän itse osasi juuri ja juuri paahtaa leipää.

"Minä maistoin jo, mutta en tiedä miltä sen pitäisi maistua." Wesley myönsi nauraen ja päästi Andyn kainalostaan.
"Nyt syödään. Mitä haluat tehdä sen jälkeen?"

Andromeda nosti avuliaasti lautaset lähemmäs liettä.
Lähteä Vegan kanssa lenkille, mutta se ei onnistunut nyt. Pian hän saisi olla kotona kokopäiväisesti, ja Vega voisi muuttaa takaisin kotiin.
"Katsoa jonkin toisen elokuvan?"

Wesley laittoi pari kauhallista lautaselle. Ei liikaa.
"En tiedä paljonko syöt. Ota lisää jos jää nälkä." Hän istui alas ja otti itselleen vetta juomaksi, laittaen Andyn lasiin mitä tuo halusi.

Aiemmin Andromeda oli juonut pääasiassa vettä, mutta oli opetellut ottamaan ruokajuomaksi mehua. Kun oli niin nirso kuin hän, piti repiä kalorit sieltä, mistä pystyi.
Hän istahti pöydän ääreen ja esti itseään nostamasta jalkoja tuolille.
"Sinä olet ihana", hän toisti, tarttuessaan lusikkaan.

Wesley naurahti pehmeästi.
"Itse olet ihana. Hyvin ihana rakas." Hän viihtyi Andyn kanssa hyvin ja piti tuosta.

Andromeda punastui mielihyvästä.
Jopa tämä oli uskomattoman mukavaa, istua saman pöydän ääressä ja syödä. Wesleyn seurassa hän ei edes jännittänyt, mies ei suuttuisi eikä hoputtaisi.
Hän maistoi keittoa varovasti lusikan kärjestä, haluamatta polttaa suutaan.

Wesley istuisi vaikka kuinka kauan seurana. Miestä ei haitannut ollenkaan ja hän söi hieman normaalia hitaammin Andyn seurassa.

Andromeda olisi varmasti itkenyt, jos olisi kiinnittänyt asiaan huomiota.
"Hyvää", hän totesi hymyillen, ja todella tarkoitti sanojaan. Hän ei lähtökohtaisesti pitänyt liian mausteisesta ruuasta, ei mistään, missä hirvittävä määrä makuja taisteli keskenään hallinnasta.

Wesley oli ehkä salaa katsonut mitä ne Andyn suosimat valmiskeitot sisälsivät ja etsinyt reseptin niiden pohjalta.
"Oikeasti? Hyvä."

Sekin tieto olisi saanut Andromedan itkemään.
Wesley oli niin uskomattoman kultainen.
"Joo."
Kotona oli niin paljon mukavampi syödä kuin sairaalassa. Wesleyn seurassa oli niin helppo olla. Kyllähän hän vielä söi naurettavan varovaisesti, pelkäsi että ruokaa menisi väärään kurkkuun, mutta söi siitä huolimatta lautasensa tyhjäksi kohtuullisessa ajassa, ja haki vähän lisääkin.

Wesley oli kovin iloinen kun Andy otti lisää. Hän istui pöydässä toisen seurana, jutteli tuolle ja heidän syötyään kaivoi sen piilottamansa suklaalevyn esiin.
"Jälkiruokasi."

Andromeda oli paljon paremmalla tuulella kuin aikaisemmin, hetkeksi hän oli onnistunut unohtamaan sen, ettei häntä vieläkään päästetty katsomaan Heliaa. Hän ei ollut saanut edes soittaa.
Suklaalevy sai hymyn kohoamaan naisen kasvoille.
"Saat sinäkin siitä syödä."

"Saanko?" Wesley kiusoitteli hellästi. Andy oli ihana. Oli kannattanut pyytää tuo lenkille.
"Rakastan sinua." Se vain piti sanoa.

"Saat", Andromeda lupasi jalosti murtaessaan ensimmäisen rivin suklaata.
Ilahtunut puna kohosi poskille, ja hän työnsi suklaalevyä pöydän yli miehelle.
"Minäkin sinua."

Wesley otti itselle pari palaa siitä, hymyillen hellästi. Jos mahdollista, tavallista lempeämpi katse silmissään.
"Rakastan niin paljon. Hassu tyttöni."

Hassu tyttöni.
Andromeda oli kuullut itsestään käytettävän kaikenlaisia nimityksiä. Monikaan niistä ei ollut kovinkaan imarteleva.
Wesleyn sanat saivat hänen olonsa kuitenkin uskomattoman lämpimäksi ja onnelliseksi, hymyn nykimään suupieliä ylös.
"Niin ihana."

Wesley ei voinut olla nauttimatta pienestäkin hymystä. Andy oli ihana ja kovin, kovin rakas. Kun vielä itse muistaisi sen aina.
"Mennäänkö katsomaan leffaa? Saat valita kun häiritsin edellisen aikana."

Andromeda nyökäytti ja nappasi suklaalevyn mukaan noustessaan seisomaan. Hän ei kuitenkaan suunnannut olohuoneeseen vaan kiersi pöydän kiertääkseen kätensä Wesleyn ympärille ja painaakseen suukon miehen huulille.

Wesleyn käsi kiertyi Andyn ympärille ja mies hymyili leveästi.
"Mmmm, mistä minä tuon ansaitsin?"

"Koska olet siinä", Andromeda totesi hiljaa ja painoi hetkeksi kasvonsa Wesleyn hartiaa vasten.
Hän tarkoitti sitä. Ilman Wesleytä hän olisi varmasti jo tullut hulluksi - hullummaksi, mitä oli nyt.

Wesley veti tuota lähemmäs ja painoi suukon villiintyneisiin hiuksiin. Andy oli niin suloinen.
"Mennäänkö? Peiton alle katsomaan leffaa ja syömään suklaata."

"Mmm."
Andromeda rutisti Wesleytä vielä tiukemmin ennen kuin punoi sormensa tämän sormien lomaan ja lähti kohti olohuonetta.

Mies seurasi Andya huoneeseen ja veti Andyn syliinsä sohvalle. Hän laittoi elokuvan pyörimään ja makasi sohvalla Andy sylissään.
"... Minä sanoin että kuulostat joskus kissalta."

Andromeda käpertyi tyytyväisenä Wesleyn syliin. Siinä oli hyvä olla.
Olisi melkein tehnyt mieli nukahtaa, siitä huolimatta, että Wesley tuntui ottaneen tehtäväkseen pitää hänet hereillä.
Miehen huomautus sai hänet kuitenkin kääntämään päätään tämän kasvoja kohti.
"Mitä? Enhän... Mistä se tuli mieleen?"

Wesley hymyili hieman vinosti.
"Mmmm... Kunhan tuli mieleen." Hän hymisi itsekseen ja vilkaisi toista.

Andromeda räpäytti silmiään.
"No mistä?" hän halusi tietää, kurtistaen epäluuloisesti kulmiaan.

"Siitä miltä kuulostit vähän aiemmin." Wesley naurahti käheästi, hieman nolona.
"Etenkin jos sinua kiusaa tarpeeksi.."

Andromeda punastui ja veti polviaan koukkuun peiton alla.
"... Enkä kuulosta..."

Wesley naurahti hiljaa, suukotellen Andyn niskaa.
"Kuulostat, rakas."

Andromeda kiehnäsi hieman, suukkojen kutittaessa niskaa.
"Ennn..."

Wesley näykkäisi niskaa hellästi. Hän todellakin pitäisi Andyn hereillä nyt.
"Kuulostat. Vähän. Näyttäisit söpöltä kissankorvissa." Puna lehahti miehen kasvoille.
"Luoja unohda mitä minä sanoin..."

Näykkäisy sai aikaan pienen vingahduksen.
"Enn..." Andromeda intti, mutta kohottautui sitten ylemmäs, niin että näki Wesleyn kasvot paremmin.
"Näyttäisinkö?"

Wesley yritti haudata kasvojaan Andyn niskaan, epäonnistuen surkeasti. Miksi hän oli edes sanonut niin?
"...Mmhhm. Näyttäisit..."

Andromeda kömpi hajareisin Wesleyn syliin, niin että saattoi kietoa käsivartensa miehen niskalle.
"Tykkäisitkö siitä..?"

"En sanonut että..." Wesley mutisi hiljaa. Hän oli lirissä.
"Ehkä..."

Andromeda kurtisti kulmiaan.
"Ei tuo ole vastaus", hän huomautti, silitellen Wesleyn niskaa sormillaan.
"Selvillä sanoilla."

"H-hei!" Wesley käänsi katseensa Andyyn.
"Ei tämä noin toimi että sinä komentelet. Mutta... ehkä pitäisin?"

Andromeda puraisi huultaan ja liikahti katuvana.
Mutta hän halusi saada tietää.
"Mitä tarkoittaa ehkä? Kyllä tai ei..?"

"Näyttäisit söpöltä, mutta en ole koskaan..." Wesley nielaisi.
"En ole koskaan kokeillut tai ajatellut asiaa."

Andromeda katseli Wesleytä kulmat mietteliäästi alas painuneina.
"En minäkään... Ennen kuin mainitsit siitä", hän myönsi, punastuen hieman.

Wesley vei sormensa Andyn leualle, nostaen sitä kevyesti.
"Oh? Entä sinä? Olisiko se... Liikaa? Vaikka nautit selvästi aiemmasta."

Muistutus aiemmasta sai Andromedan punastumaan rajusti.
Niin. Se nolotti. Vieläkin.
"Minä... kissankorvat ovat söpöt..."

Wesley nielaisi.
"Ei tarvitse punastua? Se olin vain minä." Hänestä se oli vain... Noh, se kertoi Andyn haluavan häntä!
"Ja se ei olisi... Liikaa? Jotain?"

"Se oli kamalan noloa", Andromeda mutisi ja tunsi taas halua nykiä hameensa helmaa.
"Mutta kun oli ollut ikävä."
Sormet hakeutuivat hameen helmalle.
"Minulla olisi söpö olo."

Wesley haki kevyesti kädestä otteen. Ei nypitä hameen helmaa. Se oli hieno hame. Mukavan lyhyt, vaikka Wesley ei sitä kysyttäessä myöntäisi.
"Rakas, se... Minulle tulee siitä haluttu olo." Oli ihan kiva tietää että ainakin oma tyttöystävä piti läheisyydestä.
"Olisiko?"

Andromeda ynähti hiljaa.
Ja punastui vähän lisää, niin että posket suorastaan hohkasivat.
"Minullekin, kun kerroit niistä unista, ja että sinä..."
Hän nyökäytti varovasti päätään.
"Olisi."

"Mistä unista?" Wesley ei ollut nyt parhaimmillaan.
"Jos.. Millaiset haluaisit?"

Andromeda nielaisi.
"Kun silloin puhuttiin. Kun olit nähnyt minusta sellaista unta."
Hän nykäisi otsatukkaansa purkaakseen nolostumistaan johonkin.
"Jotkin suloiset."

Wesley naurahti. Niin, se. Hän veti käden pois hiuksista.
"... Minkä väriset?"

Andromeda mietti asiaa pää hieman kallistuen.
"Valkoiset?"

"Valkoiset? Haluatko hännän? Sellaisen minkä saa vyötärölle?" Okei, nyt hän kuulosti siltä että oli selvittänyt asiaa. Kuten olikin.

Andromeda mietti hetken ja nyökäytti sitten päätään.
"Haluaisin."
Hän tutki Wesleyn kasvoja kulmat hieman kurtistuen.
"Sellaisia on?"

Wesley tajusi mitä oli sanonut ja punastui tavalla joka sai ne pisamat miehen kasvoilla palamaan.
"... O-on..."

Andromeda nyökkäsi ja punastui, niin että he varmasti tuntuivat kilpailevan poskien punaisuudesta Wesleyn kanssa.
"Kulkusella ja... En tiedä, millaisia niitä on."

Wesley yskäisi hiljaa. Hitto.
"No nahkaisia, kapeita ja sitten... Tosi koristeellisia, missä on pitsiä ja satiinia ja... Niin."

Andromeda räpäytti silmiään.
Wesley oli tainnut todella tutkia asiaa.
"... Röyhelöisen."

Wesley hieraisi kasvojaan. Voi hyvä luoja. Jep, hän tunsi sen kun chinot alkoivat hieman kiristää.
"Röyhelöisen." Selvä. Se olisi ihan liian suloinen.
"Minkä värisen?"

Hetkinen.
"Mmh, vaaleanpunaisen? Tai violetin... Tuota, Wes..?"
Hänen katseensa siirtyi alemmas, heidän väliinsä.

Mies vaihtoi kevyesti asentoa. Hevonhelvetti.
"Vaaleanpunaisen? Okei." Hän huokaisi hiljaa.
"... Mitä?"

Andromedan poskilta jo hetkeksi hieman hälvennyt puna palasi takaisin.
"Oletko sinä..?"
Hän nyökäytti päätään melkein ujosti kohti miehen sepalusta.

Wesley nielaisi.
"Mi... Ehkä..." Ei tosiaan pitäisi puhua tällaisesta. Ei.

Andromedan pulssi riehaantui, sydän alkoi hakata nopeammin. Tuli kuuma.
"Kun... ajattelet minua?"

"Niin." Hän oli kuin teinipoika! Mutta, he näkivät viikonloppuisin niin että saattoivat olla lähekkäis ja joulun jälkeen he eivä olleet juuri nähneet kuin sairaalassa. Saattoiko häntä syyttää?

"Oh."
Andromeda nielaisi ja tunsi punehtuvansa lisää. Oi ei.
Käsi sujahti taas hameen helmalle.
"Ny-nyt minäkin olet taas..."

Wesley kallisti kevyesti päätään.
"Siis... Mitä? Rakas, selvästi."

Andromeda ynähti ja liikahti levottomasti Wesleyn sylissä.
"Haluttaa."

"Ta..." Wes jätti lauseensa kesken, huokaisten hiljaa. Ei hän voisi kysyä että "taasko?" kun omat housut alkoivat kiristää. Toisaalta...
"Taas? Sinä olet mahdoton, tiesitkö?"

"Mmh", Andromeda ynähti nolona.
Varsinkin lääkityksen muuttamisen jälkeen hän oli todella alkanut tuntea olonsa mahdottomaksi. Välillä teki mieli melkein koko ajan, ja varsinkin, kun he joutuivat olemaan niin paljon erossa toisistaan. Ja sairaalassa oli vähän hankala toteuttaa itseään, vaikka suihkussa sai sentään onneksi käydä valvomatta.

Wesley oli huomannut eron. Se oli aika... Noh, kuten hän oli Knoxille sanonut.
Sille oli syynsä miksi hän oli väsynyt palatessaan Andyn luota.
Oma olo kävi vain tukalammaksi. Hitto. Silti hän halusi kiusata Andya hieman, vieden sormet tuon hameen alle.

"Minä en voi sille mitään", Andromeda vetosi,
Hän vingahti ja kohotti lantiotaan hieman, sormien sujahtaessa lyhyen hameen alle.
"Wes, ei sinun tarvitse, sinähän olet jo..."

Toinen käsi nousi Andyn suulle, kun tuo alkoi puhua tarvitsemisesta.
"Minä tiedän. Mitä jos vain antaisit minun tehdä niin?"

Andromeda räpäytti yllättyneenä silmiään, kun käsi painui hänen suulleen.
Sydän hakkasi pari kertaa kiihtyneempään tahtiin.
"Mm", hän äännähti myöntävästi.

Wesley veti käden pois tuon suulta, keräten taas äskeisen häpeän jälkeisiä itseluottamuksensa rippeitä jostakin lattianrajasta.
"Hyvä tyttö." Kuka hän oikein oli? Wesley ei tiennyt inhoaisiko itseään vai ei.

Andromeda nielaisi ja liikahti levottomasti Wesleyn sylissä.
Luoja, jossain vaiheessa hän väsähtäisi tähän vielä itsekin.
"Wes..."

Mies liikahti itsekin hieman levottomasti.
"Mitä?"

Andromeda nielaisi uudelleen ja pyyhkäisi hiuksia korvan taakse.
"Olet ihana."

Käsi ei ollut lähtenyt mihinkään hameen alta. Mies hymyili hieman, hakien parempaa asentoa.
"Pitäisikö katsoa elokuva loppuun?" Erittäin reilu kysymys käsi hameen alla.

Andromeda ynähti ja kohotti hieman lantiotaan.
"... Vaikea keskittyä."

Niin oli kyllä hänenkin. Tukala olo, niin sanotusti. Wesley puraisi kevyesti huultaan.
"... Pyydä nätisti." Koska Andyhan oli täällä se, jonka tarvitsi pyytää.

Kauniisti?
Andromeda liikahti levottomasti ja vilkaisi televisioruutua. Ei, ei toivoakaan.
"Voisimmeko me tehdä sen?"

Wesley veti käden itselleen ja vilkaisi portaita. Pitäisi mennä ylös. Aina ne olivat väärässä paikassa. Puna nousi poskille kun hän tajusi miten näkyvä oma ongelma oli. Hän ei puhuisi tuollaisia enää ikinä.
"Ylös?"

Myös Andromedan huomio oli kiinnittynyt siihen, miten... niin.
Ottaen huomioon, kuinka perinpohjaisesti he olivat toisiinsa jo tutustuneet, oli melkein huvittavaa, kuinka punaisiksi hänen poskensa karahtivat.
Oli pakko hipaista Wesleyn sepalusta. Ihan vain vähän.
"Eikö tässä voisi?"

Kai se oli vain heidän päähänsä ohjelmoitua, että piti punastua. Hän valahti sohvalle rennommaksi kevyestäkin kosketuksesta, haluten peittää sen kädellään. Hitto.
"... On ylhäällä." Ja hän saarnasi Andylle sanojen käytöstä.

"Mikä?" Andromeda kysyi hämillään, kohottaen katseensa takaisin Wesleyn punastuneisiin kasvoihin, vaikka käsi liikahtikin uudelleen.

Oma käsi hakeutui Andyn ranteelle. Ei, jos ei aikonut avata housuja.
"Ne."

"Oh..."
Andromeda oli jo aikeissa muistuttaa, että hänellä oli kyllä pillerit. Mutta hän oli luvannut itselleen olla vastuullinen, kaikin puolin, niin että Helia voisi olla ylpeä sitten, kun haluaisi taas nähdä hänet.
Hän saisi elämänsä siihen mennessä järjestykseen.
"Minä voisin..." hän sanoi, yrittäen siirtää kätensä Wesleyn housujen napille. Niin. Olihan Wesleykin pitänyt häntä hyvänä.

Wesley liikahti hyvin levottomana. Hän halusi ennemmin mennä ylös.
"... mennään ennemmin ylös?" Mies pyysi hiljaa. Niin, hän pyysi. Uskottavaa.

Pyyntö sai Andromedan pysähtymään.
"... Mennään", hän lupasi, siirsi huovan pois päältään ja kömpi ylös sohvalta ja Wesleyn sylistä.

Wesley nousi ylös kun Andy ei ollut enää hänen päällään. Luoja miten olo olikin hankala. Se ei auttanut punastumiseen ollenkaan, vaan teki miehen tietoisemmaksi poskistaan.

Andromeda katsahti Wesleyn kasvoja ja otti sitten miehen käden hellästi omaansa, muistaen jopa kumartua napsauttamaan Playstationin ja television pois päältä.
Niin kuin järkevä aikuinen.
Vasta sitten hän lähti johdattamaan miestä takaisin yläkertaan.

Hän huomasi kieltämättä kiinnittävänsä huomiota siihen kuinka Andy käyttäytyi nyt kovin... aikuisesti. Muisti tehdä asioita eri tavalla kuin ennen. Hän seurasi tuota yläkertaan ja tunsi häpeän nipistävän kun vilkaisi kipsiä. Kamala mies.

Andromeda yritti parhaansa. Ei ollut ehkä kovin aikuismaista valvoa koko yötä ja nukkua päivällä ilman mitään syytä, mutta pienin askelin.
Makuuhuoneessa hän pysähtyi sängyn viereen ja kietoi kätensä hellästi Wesleyn ympärille, painaen suukon tämän huulille.

Wesley laski kädet naisen lantiolle ja veti tuota kevyesti lähemmäs. Hän upposi siihen suukkoon, muuttaen sen hyvin pian nälkäiseksi suudelmaksi. Miten saattoikaan olla ikävä ihan vain toisen ihmisen tuoksua ja läsnäoloa?

Andromeda värähti ja vetäytyi lopulta suudelmasta, hieman hengästyneenä. Hän siirsi kätensä avaamaan Wesleyn housuja, ennen kuin perääntyi pari askelta taaksepäin ja painui istumaan sängyn reunalle.

Hieman vastahakoisesti Wesley päästi naisen kauemmas itsestään. Hän olisi vain halunnut olla lähellä, melkein kuin varastoon. Vaikka ikävä ehtisi silti löytää hänet viimeistään keskiviikkoon mennessä, kun hiuksetkin laskeutuisivat viikonlopun jäljiltä. Hän polkaisi housut jalastaan ja vilkaisi Andya, hymyillen hieman.
"Rakas.... Sinulla on edelleen vaatteet." Hän antoi omien käsiensä auttaa Andya siinä.

Haittasiko se? Hänellä oli hame.
Andromeda ei kuitenkaan inttänyt vastaan, vaan auttoi Wesleytä vaatteidensa riisumisessa, yrittäen olla olematta liian kärsimätön.
Kun turhat vaatekappaleet oli viimein saatu pois tieltä, hän ojensi käsivarsiaan kutsuvasti miestä kohti.

Wesley laskeutui polvilleen sängylle, vetäen Andya hellästi paremmin mukaansa. Hän nojautui suutelemaan naista, niin kaivaten että se sattui häntä. Paljon. Johan he olivat olleet monta tuntia samassa tilassakin!
"Et tiedä miten ikävä oli."

Andromeda kietoi käsiään Wesleyn ympärille ja räpäytti silmiään hämmentyneenä.
"Oliko..?"
Hän oli ikävöinyt Wesleytä. Valtavasti.

Wesley suukotti nopeasti tuon huulia, nyökäten.
"Mmmhm. Oli." Hän todella oli kaivannut tuota. Ei ollut sama asia nähdä sairaalassa, vaikka se pahinta helpottikin.

Andromeda tunsi onnellisen lämmön vatsassaan.
Wesleyllä oli ollut häntä ikävä.
"Minullakin sinua", hän vakuutti hiljaa. Vaikka hän ikävöikin aina, niin kipeästi, että se sai hänet helposti itkemään, kun oli aika erota.

Wesley silitti Andyn niskaa hellästi ja katseli hetken tuon silmiä. Niin nätti ja suloinen, hänen mielestään.
"Koska viimeksi muistin sanoa että olet kaunis?" Puhui liikaa.

Se sai Andromedan punastumaan ja kääntämään katseensa maahan.
"Enkä ole..."
Kaikki hänen perheessään olivat upeita. Paitsi hän, tikkujalkainen kääpiö, jonka hiukset olivat liian villit ja joka pukeutui liian värikkäästi.

Jokin siinä sai pienen palan irtoamaan Wesleyn sydämestä. Hän laski käden Andyn leualle ja nosti varoen katsetta lakanoista.
"Rakas." Hän kuiskasi hiljaa, siirtyen samalla hitaasti enemmän naisen yläpuolelle sängyllä.
"Sinä olet. Minulle - kaunein - mitä - on." Hän kumartui painamaan suudelman kaulalle, molemmille poskille ja huulille sanojensa välissä.

Se sai Andromedan ensin jähmettymään ja sitten purskahtamaan itkuun. Tai ehkä purskahtaminen oli liioiteltu ilmaus: suuret kyyneleet vain nousivat silmiin ja valuivat siitä poskille.
Mutta se oli niin kauniisti sanottu.
Että hän, rimppakinttuineen, olisi jollekulle kaunein, mitä oli. Kun oli aina tottunut olemaan se, joka ei ollut mitään, jota kukaan ei suostunut huomaamaan.

Se reaktio sai Wesleyn hieman neuvottomaksi. Ei sen pitänyt itkettää! Paitsi tietenkin hänen tyttöystävänsä itki, Andy oli herkkä sellaisista. Eikö hän koskaan oppisi? Ei ilmeisesti. Mies pyyhkäisi kevyesti kyyneliä pois poskilta, suukottaen pehmeästi huulia.
"Ei sitä kannata itkeä. Sshh."

Andromeda pudisti päätään.
"Itken, kun se oli niin kauniisti sanottu, hassu", hän totesi, niiskaisten.
Hän kietoi käsiään tiukemmin Wesleyn ympärille.
"Haluan lähemmäs..."

Wesley hymäähti pehmeästi, painaen suukot kosteille poskelle. Hän kurotteli yöpöytää kohti, rapistellen sen paperin kanssa. Hölmö Andy. Tietenkin hän puhui tuolle kauniisti, hän rakasti tuota.

Kyynelistä huolimatta paperin rapina sai Andromedan kiemurtamaan levottomasti. Kuinkakohan kauan menisi, ennen kuin sama reaktio ehdollistuisi muihin samanlaisiin ääniin? Karkkipapereihin, esimerkiksi.
"Olet hirveän rakas, Wes."

Wesley puraisi kevyesti huultaan ja kohotti kulmaansa Andyn kiemurtelulle.
"... Sinä kiemurtelet taas." Hän huomautti, mutta ei sanonut siitä mitään. Miksi? Hän pujotti hellästi melko hennot (epämiehekkäät) sormensa Andyn sormien lomaan, silitellen peukaloilla naisen kämmenselkä.
"Ja sinä olet minulle kaikki."

Hyvin taitavat, hoikat sormet, jos Andromedalta kysyttiin.
"Vähän..." hän myönsi ja veti jalkojaan koukkuun.
Wesleyn sanat saivat hänet kuitenkin jähmettymään ja itkemään vähän lisää, niin että nenä uhkasi mennä tukkoon.
"Wes..."

Ja hän teki sen taas. Wesley halusi lyödä päänsä seinään, mutta päätyi vetämään Andyn varovasti syliinsä. Hänen itsehillinnälleen olisi pitänyt antaa palkinto. Varovasti hän antoi Andyn selän nojata sängyn takana olevaa seinää. Nyt hän saattoi silitellä tuon kättä peukalollaan ja suukotella naisen huulia sekä kaulaa, ilman että he kaatuisivat.
"Voi rakas, ei minun pitänyt itkettää."

"Minä itken, kun olet niin ihana", Andromeda vastasi ja yritti pyyhkiä kyyneleitä poskiltaan ranteensa sisäpintaan. Sen, joka ei ollut kipsin peittämä.
"Sinäkin olet minulle."

Wesley vapautti Andyn käden, nielaisten.
"Ei minun silti pitänyt." Hellästi käsi pyyhkäisi kyyneliä pois.
"Olet paljon kauniimpi kun hymyilet. Sitä yritän saada aikaan."

Olkoon. Nyt Andromeda ulisi jo ääneen ja yritti käpertyä kerälle, piilottaakseen kasvonsa käsiensä taakse.
Voi luoja, Wesley oli aivan uskomattoman kultainen. Hän oli täysi sekopää, joka hyvä tuskin muisti maksaa laskunsa, ja mies oli silti niin ihana...

Wesley vain oli läsnä. Tyhmästä päästä kärsi nyt kirjaimellisesti koko kroppa.
" .. Todellakin puhun liikaa." Hän naurahti hellästi Andyn korvaan.

"Et..."
Ei todellakaan puhunut. Wesleyn sanat olivat niin uskomattoman ihania, että saivat hänet itkemään silkasta hämmennyksestä.
Ja haluamaan miestä vielä enemmän. Luoja.
Hän kääntyi selälleen ja yritti kiertää kätensä takaisin Wesleyn ympärille.

Wesley naurahti naisen reaktiolle pehmeästi.
"Sinä taasen olet aivan mahdoton." Ehkä nyt olisi ihan hyväksyttävää vain antaa mennä. Andykin pyysi, ääneti tosin.

"Minä tiedän", Andromeda myönsi, ja kietoi myös jalkojaan miehen ympärille.
Ja joutui myöntämään, että kuulosti todella siltä, kuin olisi naukunut. Tavallaan. Välillä.
Purrakin piti.

Wesley tunsi jomotuksen solisluullaan kun käpertyi lopulta naisen viereen ja veti tuota lähemmäs. Hän halusi tuon kainaloonsa ja vain pidellä. Kaulaan tulisi mustelma, mutta se ei ollut uutta.
"Rakas... Saanko kysyä yhtä asiaa?"

Andromeda ynisi hiljaa käpertyessään Wesleyn kylkeen.
Hän oli tainnut purra vähän kovempaa, kuin oli tarkoittanut. Ainahan niin kävi.
"Mmmh..?"

Wesley oli tottunut jo elämäänsä kaulahuivin ja tiukkojen poolokaulusten kanssa. Ja vähän nauttikin siitä.
"Onko sinun lääkitystäsi muutettu?"

Olisi voinut nukahtaa siihen lämpimään kylkeen. Nythän oli kai jo iltakin, eikö?
Hän hieroi kasvojaan Wesleyn hartiaa vasten.
"... Joo... Miten niin?"

Pisamaiset kasvot hautautuivat naisen niskaan. Niin hän oli arvellutkin.
"... Sen ehkä huomaa."

Andromeda ynähti, kun niskaa vasten kutittava hengitys sai hänet värisemään.
"Miten?"

Wesley tuhahti tarkoituksella naisen niskaan.
"Sinä olet..." Hän yritti hakea sille kaunista sanaa. Oliko edes sellaista?
"Aiempaakin, tuota, intohimoisempi."

Andromeda ynähti hiljaa.
"Mi-mitä sinä tarkoitat..?"
Hän ei ymmärtänyt, miten lääkitys liittyi siihen. Vaikka punastuttikin.

"Juuri sitä mitä sanoin." Wesley naurahti hellästi.
"En minä pahalla. Olet ihana, mutta sen eron vain huomaa ja ajattelin jos se liittyy siihen."

Andromedalla kesti hieman liian pitkään yhdistää asiat toisiinsa.
Ja sitten oli pakko piilottaa kasvot käsien taakse. Oi ei...
"Siis kun minun tekee koko ajan mieli..?"

"Niin." Mies naurahti pehmeästi ja haki terveen käden otteeseensa.

Oi luoja miten häntä nolotti.
"En minä tiennyt, että se liittyy siihen..."
Sivuvaikutuksia oli niin paljon, eikä hän jaksanut keskittyä, kun niistä puhuttiin.

"No en minä varma ole." Wesley silitteli peukalolla Andyn kättä.
"Tuli vain mieleen. Ja ei siinä ole hävettävää, rakas."

Kyllähän eron huomasi, nyt kun tarkemmin ajatteli.
Andromeda nielaisi.
"Nolottaa..."

"Hei, ei sitä tarvitse... Enhän minä tiedä vaikka aiemmin vain lääkkeet olisi... Vieneet sinulta haluja pois." Ja tällainen Andy oli oikeasti. Hullu miehen pitäisi olla jos valittaisi. Kai.

Andromeda ynisi vähän lisää, silkasta nolostuksesta.
"Minä inhoan lääkkeitä, ne saavat olon aina omituiseksi", hän valitti, yrittäen käpertyä pienemmälle kerälle.

Wesley painoi pehmeän suukon Andyn niskaan, vetäen naisen tuoksua sieraimiinsa. Ehkä hänen pitäisi joskus uskaltaa viedä Andy käymään farmilla.
"Auttavatko ne?"

"En minä tiedä", Andromeda tuhahti, mutta jatkoi sitten:
"... Kai. En romahtele enää jatkuvasti. Tai saa paniikkikohtauksia."

"Niin. Ne siis auttavat, helpottavat elämääsi." Wesley lohdutti.
"Ja sinä hymyilet enemmän. Se on parannus."

"Mutta saavat minut käyttäytymään kuin jokin... Tiedätkö, miten vaikea on keskittyä vaikka syömiseen, kun samalla mietin vain sinun..."
Hän punastui ja piilotti kasvot käsiensä taakse.
"Minusta on mukava hymyillä."

Wesley ei voinut olla nauramatta.
"Minun mitä? Kulta, en halua täydentää lauseita väärin päässäni." Ja taas hän haki sitä tervettä kättä hellään otteeseensa.
"Et tiedä miten onnelliseksi tulen kun hymyilet. Mistä tuli mieleen... Milloin sinun pitää palata?"

Ehkä olisi ollut parempi, jos Wesley olisi vain täydentänyt lauseen.
"... Sitä kun kosket minua..."
Niitä näppäriä sormia. Ja muutakin.
Kysymys sai hänet hämmentymään.
"Palata minne?"

Wesley hymähti pehmeästi, punastuen hieman. Voi pieni.
"Minä myönnän että ajattelen sinua usein." Ihan liian usein.
"Sairaalaan."

Se sai Andromedan kääntymään ympäri, niin että hän näki Wesleyn kasvot.
"Ajatteletko? Mitä sinä ajattelet?"
Hän puraisi kevyesti huultaan, kun puhe siirtyi sairaalaan. Olisi tehnyt mieli jo jäädä kotiin.
"Huomenna illalla."

"Miltä tuoksut, miltä tunnut kainalossa, miten nukut, miltä sinä näytät kun..." Niin. Nyt jätti itse lauseen kesken. Wesley vilkaisi rannekelloaan. Ei se oikeasti ollut vielä paljon.
"... Haluaisitko nähdä Freudin ja Caponen?"

Andromeda punastui.
"Nyt sinä jätit lauseen kesken..."
Se ei kuitenkaan haitannut, kun Wesley esitti seuraavaksi kysymyksensä. Melkein kuin...
"Tietenkin haluaisin. Mutta ei niitä kai oikein voi kuljettaa ympäriinsä."

"Näytät kun nautit." Wesley täydensi lauseensa. Hän ei voinut pyytää Andylta jotain mitä ei tehnyt itse.
"... Ne alkavat kohta heräillä."

Vielä lisää punastelua. Luoja.
Andromeda räpäytti silmiään.
"... Voisinko tulla katsomaan..?"

"Mmm. Voisimme olla siellä yötä, siivotaan vain keittiö." Eli pakkaisi rasiaan sen keiton ja tiskaisi kattilan, muun Wesley oli onneksi jo siivonnut.

Andromedan sydän jätti lyönnin välistä.
"... Oikeasti?"

Wesley nielaisi.
"Niin. Voisin ajaa sinut huomenna sairaalalle sitten." Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua?

Andromeda punastui, mutta nyt silkasta mielihyvästä.
Wesley veisi hänet katsomaan siilejä. Hän pääsisi näkemään miehen huoneen.
Nainen ponkaisi innokkaasti istumaan.
"Mennään."

Wesley ei voinut olla nauramatta kun Andy pomppasi ylös.
"Mmm. Käyn pikaisessa suihkussa." Wesley kirjaimellisesti vain pyörähti suihkussa, pakkasi sen keiton ja siisti keittiön, otti roskiksen ulos vietäväksi ja tarkisti että näytti siistiltä. Kun molemmat olivat valmiit, hän asteli autolleen (ja huolehti että se roskis meni roskiin).

Andromeda oli sillä välin pukeutunut ja pakannut vähän lisää tavaroita reppuunsa, jota kuljetti kodin ja sairaalan välillä.
Hypätessään autoon violetissa takissaan hän alkoi tuntea sydämenlyöntiensä kiihtyvän. Piti tarkistaa, että lääkkeet olivat varmasti mukana. Olivat ne.

Ei siitä mennyt farmille kovin kauan. Wesley pysäköi autonsa tuttuun paikkaan, hymyillen valoille. Jaha, Knox taisi olla kissojen kanssa. Hän otti sen Andyn repun kantoonsa.
"Ei pidetä kauheasti meteliä, joku voi jo nukkua." Hän avasi oven ja astui sisään. Minerva ei hyökännyt vastaan, eikä Pav.
"Vien tämän keittiöön." Wesley lähti keittiöön keittorasian kanssa.
"Haluatko juotavaa, rakas?"

Farmi.
Andromedaa samaan aikaan hymyilytti ja ujostutti, kun hän seurasi Wesleytä keittiöön. Olisi tehnyt mieli ottaa miehen käsi omaan, mutta ehkä se olisi ollut jo noloa. Jännittää niin paljon.
"Voisin ottaa..."

Wesley avasi jääkaapin, huokaisten. Frida oli taas hakenut olutta ja näemmä tuonut hänellekin. Wesley otti itselleen yhden Guinnessin ja vilkaisi Andya olkansa yli.
"Käykö cola? Minulla olisi sitä." Samalla hän työnsi rasian kaappiin ja otti heille lasit.

"Käy se."
Toisin kuin ruuan suhteen, Andromeda oli hämmästyttävän kaikkijuomainen. Juomat oli sentään helppo niellä, eikä niissä ollut inhottavia möykkyjä.
Paitsi appelsiinimehussa.
Hän hätkähti hieman, kun portaista (?) alkoi kuulua askeleita.

Wesley kaatoi colan sievästi lasiin ja kaatoi olutta omaan lasiinsa, kurkaten oviaukosta.
Kuka tahansa, kunhan ei Pearl. Kaikki muu kävisi.

Ei Pearl. Marigold.
Jo selvästi yöpuulle menossa, pörröisessä aamutakissa ja Knoxin pitkässä t-paidassa, sääret ja puolet reidestäkin paljaina.
Kasvoille kohosi riemastunut hymy, kun hän näki Wesleyn.
"Wes! Kotona jo!"
Hänen äänensä intoa hillitsi vain se, että joku saattoi tosiaan jo nukkua.

Wesley peitti tapansa mukaan silmänsä, ähkäisten.
"Marigold, ne housut!" Mies sihisi, katsellen lattiaa. Hyvä luoja.
"Ihan oikeasti, pitääkö minun ostaa sinulle collarit? Kiltti. Ja olen, tulin yöksi kotiin."

"On housut!" Marigold vakuutti hymyillen ja nykäisi paidanhelmaa ylöspäin. Ja tosiaan, pitkän paidan alla oli yöshortsit, kovin lyhyen vain nekin. Mutta riemukkaan keväänvihreät.
"Et sinä yleensä ole tullut", hän jatkoi ja tassutti muitta mutkitta halaamaan Wesleytä.
"Oli ikävä."

"Pidemmät. Pidemmät housut, Marigold." Wesley ähkäisi, halaten naista yksikätisesti. Hetkinen, mihin Andy oli mennyt?
"Olin poissa muutaman tunnin ja sitä paitsi, olet rapsutellut kuitenkin Pavlovia kokoajan."

Marigold mutristi huuliaan.
"Sinulla taitaa olla jonkinlainen ongelma minun housujeni kanssa", hän huomautti, mutta hymy palasi kasvoille hyvin nopeasti.
"Niin rapsutinkin! Ja Knoxia myös, nukkuu nyt, mururakas... Oh."
Hän oli huomannut jääkaappia vasten perääntyneen naisen.
"Hei!"

Wesley ei tiennyt painaisiko käden korvilleen vai silmilleen. Hyvä luoja!
"Älä kiitos kerro enempää." Hän vilkaisi Andya ja veti naisen turvaan kainaloonsa.
"Andy, hullu kämppikseni, Marigold. Marigold, tyttöystäväni Andy."

"Mitä? Pavlov piti rapsutteluista kovasti."
Marigold suuntasi hymyilevät kasvonsa Wesleyn tyttöystävään, joka painautui miehen kylkeä vasten hyvin ujon oloisena. Violetissa hupparissa ja turkoosissa röyhelöhameessa.
"Andy! Muru, ihana vihdoin tavata! Wesley on puhunut sinusta paljon!"
Niin paljon, että hän tiesi jopa sen, mistä nainen piti sängyssä. Niin.
"Hei..." Andromeda tervehti ujosti, räpytellen silmiään typertyneenä amerikkalaisuudesta.

Wesley piti Andyn tiukasti kainalossaan. Marigoldin amerikkalaisuus saisi nyt pysyä halauksen verran kurissa. Niin, hän oli tosiaan puhunut ihan liian paljon, voi luoja.
"Mm, tulimme tänne yöksi, kun pitää ruokkia Freud ja Capone." Wesley tarjosi selitykseksi.

"Awww, Wes, olisinhan minä voinut ne ruokkia", Marigold vakuutti, vaikka ei edes yrittänyt peittää sitä, miten riemastunut hän oli siitä, että Wesleyn tyttöystävä oli viimein täällä.
Vaikka Wesley oli sanonut, että hän puhui liikaa.
"Oletteko te syöneet iltapalaa? Voisin laittaa. Tai kaakaota. Frida on katsomassa, että kissat ovat yökunnossa, ja Knox nukkuu, mutta tulee varmasti mielellään tervehtimään..."

"Andy halusi tavata ne ja.." Wesleyn lause katkesi naisen huolehtimiseen.
"Eiei, anna Knoxin nukkua. Jestas. Ja olemme, tein ruokaa aiemmin. Ja meilla on juotavaa tässä, me tästä.." Wesleyn lause katkesi jälleen.
"Mein Lieb!" Saksalainen lausahdus kuului eteisestä kun ovi kolahti kiinni.
"Wesley, mein Maus, en ymmärrä miten voit olla pitämättä Tha--- Oh?" Nahkahousuihin ja kaksi kokoa liian suureen, Berliini eläintarhan logolla varustettuun t-paitaan pukeutunut nainen pysähtyi.

"Se on eri asia, kaakao on-"
Marigold vaikeni, kun Fridan ääni kuului eteisestä.
"Frida!" amerikkalaisnainen hihkaisi ja kietaisi toisen kätensä puolittaiseen halaukseen tämän ympärille.
"Wesley toi tyttöystävänsä näytille! Frida, tässä on Andy, Andy, Frida."
Marigold säteili puhdasta onnea.

Vaaleahiuksinen nainen näytti siltä että halkeaisi innosta. Hän oli tuntenut Wesleyn kauemmin ja ei ollut koskaan nähnyt ainuttakaan tuon seurustelukumppania.
"Weasel--- Herbie----" Hän yritti innostuksissaan hakea miehen nimeä, lausuen lempinimet kovin vahvasti saksalaisittain.
"... Wesley on nimeni." Mies muistutti lannistuneena.
"Oikeasti? Andy? Ihan ilmielävänä? Olin jo varma että hän keksi sinut, jotta ei joutuisi kuuntelemaan meidän saarnojamme erakoitumisesta."

"Olen niin iloinen, että Wesley toi sinut käymään! Frida, otatko kaakaota? Laitan meille", Marigold intoili, selvästikin unohtaneena sen, että Wesley oli aiemmin ilmaissut, etteivät he tarvitsisi sitä.
Andromeda oli edelleen hämmentynyt kaikesta saamastaan huomiosta ja räpytteli silmiään kuin puusta pudonnut pöllönpoikanen.
"O-olen minä ihan aito..." hän vastasi arkana. Mutta Wesley oli puhunut hänestä kämppiksilleen?

Wesley puristi Andya hieman tiukemmin kainaloonsa. Voi hyvä luoja näitä naisia.
"Marigold, me..." Hyvä luoja. Mies nojasi luovuttaneensa otsansa Andyn päätä vasten.
"Kestätkö kaakaohetken?" Hän kysyi hiljaa. Jos Andy ei kestäisi, hän katoaisi tuon kanssa törkeästi ylös.
"Otan, ulkona on kylmä." Frida istui mutkitta alas, katsellen pariskuntaa vihreät silmät tuikkien.
"Voi Wesley, et sanonut että Andy on noin söpö! Tekee hyvää sinulle saada väriä elämääsi."
"Elfrida." Mies vastasi varoittavaan sävyyn.
"Se on Frida."

Kaakao. Pelkkä kaakao. Kaakao oli helppo juoda.
Andromeda nyökäytti varovasti päätään. Hän halusi niin kovasti olla normaali. Sellainen tyttöystävä, jonka saattoi tuoda kotiin katsomaan siilejä. Ilman, että tyttöystävä päätyisi myöhemmin pyrähtämään pöydän alle turvaan.
"Andy, muru, käyhän sinulle maito?" Marigold varmisti, nostaessaan kattilaa jo valmiiksi liedelle.
Uusi nyökkäys ja kasvoille suorastaan räjähtävä puna, kun Fridaksi esitelty nainen kehui häntä söpöksi. Olisi tehnyt mieli piilottaa kasvot.
"Te molemmat olette söpöjä!" Marigold hyrisi onnellisena lieden ääreltä.

Wesley veti tuolin ja istui sille, vetäen Andya syliinsä. Suojaan siihen.
"Hei, rauhoittukaa nyt." Wesley mulkaisi kämppiksiään. Frida kohautti kevyesti olkiaan. Hän ei halunnut rauhoittua!

"Awww, Wes, me olemme vain niin iloisia sinun puolestasi!" Marigold huomautti, samalla kun kaivoi suklaalevyn kaapista. Totta kai kaakao tehtäisiin oikeasta suklaasta, nyt kun oli aihetta juhlaan.
Andromeda vaikutti hirvittävän ujolta nojatessaan Wesleytä vasten.
"Sinullahan oli koira, eikö niin, Andy?" Marigold jatkoi hyväntuuliseen tapaansa.
"Joo, Vega."
"Hirveän söpö, Wesley on näyttänyt kuvan."

Wesley kietoi kädet naisen ympärille, lepuuttaen leukaa Andyn terveen käden olkapäällä hellästi. Siinä Andy olisi ainakin turvassa halauksilta ja muulta mitä hänen kämppiksiltään saattoi odottaa. Frida mutristi kevyesti huuliaan.
"Miksei minulle ole näytetty söpöä koiraa?"
"Koska sinä et ollut täällä kun asiasta oli puhetta."
"Epäreilua rankaista minua siitä että asuin Saksassa."

Hän olisi normaali. Normaali, hieno aikuinen. Josta Helia voisi olla ylpeä.
Silti käsi tärisi hieman, kun Andromeda kaivoi esille puhelimensa ja selasi esiin Vegan kuvan. Huskymix tuijotti suoraan kuvasta vaaleansinisillä silmillään, naamallaan se hölmö virnistys.
"Tuossa on Vega", hän totesi ja ojensi puhelintaan Fridaa kohti.
"Rescuekoira, lahja veljeltä. Olet Saksasta?"
Olihan hän kiinnittänyt huomiota vieraskielisiin sanoihin.

Frida katsoi kuvaa puhelimen näytöltä, hymyillen leveästi.
"Ihana! Niin söpö." Hän ojensi puhelimen takaisin ja sukaisi vaaleita hiuksiaan harjaksi taaksepäin.
"Syyllinen. Sinä olet täältä kotoisin?"

"Minulle kanssa", Marigold pyysi, ja kurkotti lähemmäs, niin että saattoi katsoa kuva näytöltä.
"Awww, edelleen yhtä ihana... Tuo hymy!"
Ja hämmästyttävää kyllä, se sai pienen hymyn häivähtämään myös Andromedan huulilla. Hyvin pienen, mutta hymy se oli silti.
"Olen. Mutta äiti on Hollannista", hän vastasi, edelleen ujostellen, katse turvallisesti pöydän pintaa suunnattuna.

Wesley vain oli siinä, piti Andya sylissään ja lähellä. Mies tosin nyrpisti nenäänsä kun huoneeseen leijaisi sähkätupakasta tulevan vesihöyryn mukana tuli vahva suklaan ja chilin(?!) haju. Saksalaisnaisen höyrykone pörisi kevyesti kun tuo veti nikotiinipitoista höyryä henkeensä.
"Oh? Siistiä. Wesley ei vain selvästi viihdy englantilaisten kanssa."
"Hei, Andy on..."
"Puoliksi. Siinä on ero. Asut kolmen amerikkalaisen ja saksalaisen kanssa eikä edes tyttöystäväsi ole kokonaan englantilainen. Turvallista sanoa ettet pidä maanmiehistäsi."

Marigold kehräsi naurusta lisätessään ripauksen vaniljaa kaakaon joukkoon.
"Me olemme hyvin rakastettavia. Vaikka Knox taitaakin mieltää itsensä enemmän maailmankansalaiseksi, kaikesta huolimatta."
Hän oli niin hirvittävän onnellinen Wesleyn puolesta, että säteili samanlaista onnea, jonka olisi kuvitellut sopivan paremmin äidille, jonka poika toi ensimmäisen tyttöystävänsä näytille.
"Minä olen asunut Englannissa koko ikäni", Andromeda myönsi hiljaiseen tapaansa.
"Ja olen huono hollantilainen. Tällainen pätkä."
Hän punastui hieman, puhuttuaan niin paljon.

Frida kallisti kevyesti päätään.
"No et edes. Wesley, muistatko sen hollantilaisen kesätyöntekijän?" Mies naurahti Fridan kysymykselle.
"Joo... Hän oli todella pieni."
"Luulin että hän oli 12-vuotias." Frida myönsi hymyillen. Wesley halasi Andya hieman tiukemmin. Voi kultapieni. Olissi pitänyt odottaa että kaikki nukkuivat.

"Minun veljeni ovat pitkiä", Andromeda vastasi. Tämähän oli melkein keskustelu! Kahden vieraan ihmisen kanssa!
Melkein alkoi hymyilyttää. Taas.
"Meilläkin oli ranchilla töissä pikkuinen hollantilainen", Marigold puuttui puheeseen, nostellessaan mukeja lieden viereen kaataakseen niihin valmistunutta kaakaota.
"Oli kyllä pitkiäkin."

Wesley puraisi huultaan.
"Toinen on todella, todella pitkä.Näyttää vähän siltä etä voisi olla Tolkienin kirjasta." Wesley hymähti. Frida kohotti kulmaansa.
"Niin haltialta vai? Wesley, en ole katsonut niitä elokuvia tai mitään. Ja Marigold, olikohan teillä se sama... Se oli tosi, tosi pieni poik-- mies."

Nyt Andromedaa toisiaan hymyilytti. Niin, Helia näytti aivan haltialta.
Oli kamala ikävä.
Hän etsi puhelimestaan Helian kuvan, kauempaa syksyltä, sellaisen, missä veli poseerasi Vegan kanssa, ja näytti sitä Fridalle.
"Helia."
Marigold kantoi ensimmäiset kaakaomukilliset pöytään, asetti ne Fridan ja Andyn eteen.
"Voi olla! Jos muistaisin hänen nimensä..."

Frida naurahti Marigoldin sanoille.
"En minäkään muist-- hän on valtavan pitkä!" Fridan piti nousta seisomaan ja kädellään kokeilla. Järkyttävän pitkä mies.
"Helia? Hauska nimi. Melkein yhtä vitsikäs kuin Elfrida."

Andromeda nyökäytti.
"Niin on."
Olihan yli kaksi metriä melkoinen pituus. Mutta Helian oli pitänyt kasvaa, suojellakseen.
Ikävä kipristi vatsaa. Ei, hän olisi nyt normaali, hyväntuulinen aikuinen. Joka ei piiloutuisi pöydän alle.
"Ainakaan et ole Euphrosyne Andromeda..." hän mutisi.

Frida räpäytti pari kertaa silmiään.
"Olikohan vanhemmilla niihin aikoihin joku juttu omituisiin nimiin..." Saksalaisnainen jäi miettimään sitä kaakaomuki käsissään. Wesley otti omansa. Luoja. Olikohan tämä sittenkin ollut virhe?

"Meidän ainakin", Andromeda myönsi ja käpersi sormensa kaakaomukin ympärille. Tuoksui hyvältä.
"Wolfie - minun vanhin isoveljeni, Wolfgang - osoittautui musikaaliseksi neroksi niin kuin kaimansa, niin että kai äidillä sitten jotenkin naksahti nimien kanssa."
Marigold oli istahtanut pöydän toiselle puolelle Fridan viereen.
"Meidät on nimetty kukkien mukaan, samoin äiti ja isoäiti. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos perheeseen syntyisi poika."

Frida naurahti myötätuntoisesti. Voi Andya ja Marigoldia. Ehkä hänellä oli asiat hyvin, vaikka Elfrida olikin vanhan naisen nimi.
"On miehekkäitäkin kukkia." Saksalainen huomautti, saaden Wesleyn naurahtamaan.

"Mmm, Knox tuskin arvostaisi, olisi miten miehekäs kukka tahansa", Marigold totesi naurahtaen ja hörppäsi kaakaotaan.
Myös Andy otti pienen, varovaisen kulauksen. Hyvää.
"Elfrida on kaunis nimi", hän huomautti hiljaa. Erilainen.

Frida raapi kevyesti niskaansa, vilkaisten mukinsa takaa Wesleyn tyttöystävää.
"Kuka Knoxilta mitään kysyi? Miehen pään saa äkkiä käännettyä." Hän huomautti pehmeästi.
"Voi kiitos. Se vain kuulostaa vanhalta naiselta, siksi pidän Fridasta. Vaikka Wesley kuvittelee että minä tottelen Elfridaa painokkaasti lausuttuna." Wesley polkaisi naisen jalkaa pöydän alla.
"Sanot minua Weaseliksi tai Herbieksi."
"Se on vanha tapa!"

Marigold nauraa kehräsi kaakaomukinsa reunaa vasten.
Niin. Vaikka ehkä hän voisi elää sen kanssa, ettei lapsi kantaisi kukan nimeä.
Andromeda otti toisen, hieman rohkeamman kulauksen kaakaostaan. Oli yllättävän helppo olla, Wesleyn sylissä oli turvallista.
"Sinun pitäisi tavata Muriel. Hän on minun ystäväni, joka vetoaa kaikessa aina siihen, että hänellä on vanhan naisen nimi."
Murieliakin oli ikävä. Vaikka he olivat vasta nähneet.
"Helia yrittää samaa minun kanssani, käyttää koko nimeä. Se on aika saavutus yhdellä henkäyksellä."

Wesley piti mielellään Andya sylissään. Etenkin nyt kun ei olut enää vaaraa mistään kiusallisesta.
"Oh? Ehkä minunkin pitää alkaa vedota siihen." Frida virnisti leveästi, ottaen sauhut pörisevästä höyrykoneestaan.
"Varmasti. Ehkä sen pituisen miehen keuhkojen tilavuus riittää?"

"Se on hyvä tekosyy", Andromeda myönsi ja piilotti hymynsä vasten kaakaomukin reunaa.
"Ainakin Muriel tuntuu ajattelevan niin. Ja Helialla on oikein hyvät keuhkot."
Hän kaipasi jopa sitä, kuinka veli sanoi hänen nimensä kokonaan silloin, kun hän oli mennyt tekemään jotakin typerää. Miten saattoi olla niin kamala ikävä?

Wesley silitteli Andya hellästi kaakaomukista vapaalla kädellä. Olikohan tuolle kovin vaikeaa puhua veljestään?
"Hyvä. Alan siis käyttää sitä." Nainen vilkaisi kelloa.
"Minä menen tämän kanssa sänkyyn, että saan joskus unta. Oli kiva tavata ja huomata ettet olekaan Wesleyn keksimä huijaus." Frida hymyili Andylle ja lähti kaakaomukin kanssa yläkertaan, saaden portaat natisemaan.

Marigold toivotti Fridalle hyvät yöt ja hörppäsi kaakaotaan.
"Minunkin pitäisi mennä, aamulla aikainen herätys. Mutta älkää te siitä huoliko, olkaa ihan kuin kotonanne", hän totesi, herttaisesti hymyillen. Vaaleanvihreiden silmien katse kääntyi Wesleyyn.
"Wes, onhan sinulla vielä..?"
Hän oli lahjoitellut Wesleylle kondomipakkauksia innokkaan automaatin tavoin, mutta mistä sen tiesi.

Wesley näytti pian siltä että harkitsi mukin heittämistä Marigoldia päin.
"Ei, lahjoitin ne Afrikkaan ja yritän perustaa perheen. En ole idiootti."

Marigoldin kasvoilta näki, kuinka lyhyen hetken ajan häneltä kesti päättää, vitsailiko Wesley vai ei.
Sitten hän naurahti hyrähtäen.
"Halusin vain varmistaa, kun te ette yleensä ole täällä", hän selitti, ja vilkaisi Andromedaa, joka näytti kovin punastuneelta Wesleyn sylissä, hörppiessään kaakaotaan.
"Jos olisit tarvinnut."

Wesley ähkäisi epätoivoisesti.
"Kiitos, aiomme kuitenkin nyt vain olla tarvitsematta. Ja muistatko mitä lupasit sinun ja Knoxin tekevän jos Andy on kylässä?" Käyttäytyvän. Niin.

"Muistan, muistan!"
Marigold nauroi ja nosti kätensä ilmaan antautumisen merkiksi, toisessa kädessään edelleen kaakaomukia pidellen.
"Ja menen tästä kiltisti nukkumaan. Andy, oli ihana tavata, tule uudestaan käymään. Niin että Wes voi näyttää sinulle kissatkin."
Amerikkalaisnainen väläytti vielä iloisen hymynsä, ennen kuin nousi ja suuntasi yläkertaan. Ja, Wesleyn sanoista huolimatta, kävi tipauttamassa miehen sängylle koskemattoman pakkauksen. Ihan varmuuden vuoksi.
Andromedan kasvot hohkasivat punaisina.

"Ja sinä tiedät etten käsittele kissoja..." Wesley mutisi hiljaa Marigoldin perään. Tästä oli puhuttu. Hän näytti tyttöystävälleen vain tuhisevia siilejä. Hän päästi Andyn syliistään, ilmeen anellessa anteeksi.
"... anteeksi. He ovat hulluja kaikki."

Andromeda kömpi jaloilleen.
"E-ei, se oli..."
Oikeastaan aika mukavaa. Sellaista, josta olisi ollut mukava kertoa Helialle. Paitsi kumikeskustelusta, se oli jotakin sellaista, jota hän ei jakaisi edes läheisen isoveljensä kanssa.
Mutta Helia ei olisi kotona, hän ei voisi vain pistäytyä.
"... ihan mukavaa. Ja kaakao on hyvää."

Wesley ei edes halunnut myöntää miten paljon helpottui.
"Hyvä."

"... Vaikka ovat sinun kämppiksesi vähän..."
Andromeda hörppäsi kaakaotaan miettien, kuinka asian sanoisi.
"... hulluja."
Mutta hyvällä tavalla. Mukavalla tavalla.

Wesley pyöräytti silmiään ja laski tyhjän kaakaomukin pöydälle.
"Seinähulluja." Hän nousi ylös, huuhtaisten mukin altaassa ja otti ne toiset juomat käsiinsä.
"Ota se mukaan niin mennään ylös." Ennen kuin Knox tai Pearl keksisivät syystä tai toisesta kömpiä alas.

Andromedan kaakaosta oli vielä reippaasti jäljellä, ja se maistui niin hyvältä, että hän oli vain kiitollinen siitä, että saattoi ottaa kupin mukaansa.
Olisi tehnyt mieli painautua takaisin Wesleyn kainaloon, mutta ehkä se olisi ollut vähän hankalaa, kun tämän kädet oli jo varattu juotavalle.
"Joo."

Wesley kulki natisevat portaat hiljaisin askelin ylös, avaten huoneensa oven. Siellä oli pieni kirjahylly jossa oli miehen kirjoja, läppäri yöpöydällä, iso raapimispuu jossa Nietzsche otti torkkuja ja nyt iso jyrsijähäkki, jossa kanelinvärinen Jung eli silloin kun Wesley ei ollut kotona. Nuori fretti sai olla vapaana kun tuota vahdittiin. Pavlov taisi olla Marigoldin kanssa. Wesley avasi häkin oven ja pörröinen, kanelinen otus livahti sieltä ulos vauhdilla. Tuhina ja rapina vaatekomeron verkko-oven takaa kertoivat siilien olevan hereillä.

Jung.
Andromedaa hymyilytti, kun vapaudestaan innostunut fretti ampaisi liikkeelle. Niin pieni ja suloinen.
Katse hakeutui tuhinaa kohti.
"Tuollako siilit asuvat?"
Wesleyn huone oli hyvin... Wesleyn oloinen. Suurin osa tilasta eläimille varattuna.

Ei siellä ollut Wesleylle itselleen kuin sänky. Piilossa oli hiekkalaatikot, joita Nietzche käytti ja Jung yritti opetella käyttämään. Hän laski juomat käsistään ja avasi verkko-oven, viittoen Andya myös vaatekomeroon, josta oli tehty vedoton asuintila siileille.
"Mmmhm, täällä ne. Hei, on minulla teille matoja, on." Hitain liikkein Wesley kävi polvilleen lattialle, ottaen siileistä reippaamman, Freudin hyvin hellin käsin syliinsä.
"Tämä on Freud. Sillä on vähän tummemmat piikkien kärjet."

Andromeda katsahti ympärilleen, ja katsoi lopulta kaikkein turvallisimmaksi laskea kaakaomukinsa muiden juomien viereen. Ainakaan se ei kaatuisi esimerkiksi läppärin päälle, jos fretit riehaantuisivat.
Hän seurasi Wesleyn esimerkkiä ja laskeutui varovasti lattialle istumaan.
"Freud. Voi miten söpö..."

Wesley ojensi siiliä Andya kohti.
"Levitä sormet ja tee käsistäsi kuppi. Noin." Hän laski siilin tyttöystävänsä käsiin. Vieras ihminen sai sen tuhahtamaan ja vetämään itseään hieman palloksi, mutta ei kokonaan.
"Tuota ei kannata pelästyä. Se rentoutuu kohta."

Pikkuinen siili.
Andromeda tunsi syvää sielunkumppanuutta tuhisevan piikkipallon kanssa.
"Niin kuin minä", hän huomautti hiljaa, pidellen siiliä hellästi käsissään.

Wesley ei voinut olla hymyilemättä Andyn sanoille. Niin. Olihan siileissä ja Andyssa samaa. Pian pieni tuhiseva kuono tuli piikkien alta, Freudin näyttäessä kovin tuimalta. Wesley veti hyllyltä matolaatikon, kaivaen sieltä paljain käsin jättijauhomatoja.
"Kestätkö pidellä näitä paljain käsin? Saat syöttää Freudin jos haluat."

Pienen, joskin varsin tuiman kuonon ilmestyminen esiin sai hymyn kohoamaan Andromedan huulille.
Hän tosiaan hymyili nyt useammin.
"Hassu, tietenkin kestän. Minä olen töissä eläintarvikeliikkeessä."
Oli. Oli töissä. Nyt sitä hoiti joku parempi.

"Totta. Ota siitä muutama. Laitan loput kuppiin. Freudin voi laskea syliin, se tykkää syödä sylissä." Wesley kaatoi loput madot kämmeneltään ruokakuppiin ja otti sieltä pari Caponea varten.

Hyvin hellin ottein Andromeda laski tuiman Freudin syliinsä ja otti varsin kursailematta itselleen muutaman madon.
"Freud, herkkua", hän lepersi pehmeästi tarjotessaan matoa siilille.

Freud ei kursaillut syömisen kanssa. Se mässytti kovaäänisesti ja ilmeisen onnellisena eväistään. pörhistelemättä ollenkaan piikkejään. Wesley syötti Caponelle madon ja hymyili. Andy oli ihana. Tuo oikeasti piti hänen eksoottisista otuksistaan.
"Minulle tulee viikon päästä kaksi pesukarhua tänne."

Andromedan hymy leveni, niin että hampaat vilahtivat huulten lomasta. Niin ei tapahtunut usein, hän oli hyvin tietoinen vinoista kulmahampaistaan.
"Onko hyvää? Taitaa olla. Niin..."
Hän kohotti katseensa Wesleyyn.
"Oh, tuleeko? Toipumaan?"

Wesley ironisesti rakasti niitä kulmahampaita. Ei mitään tietoa miksi.
"Mmm. Yhdistys jolta Pavlov tuli, otti ne hoitoonsa. He lupasivat maksaa minulle aitausmateriaalit, jos otan ne tänne. Raukat on ilmeisesti napattu villeinä luonnosta ja myyty lemmikeiksi."

Andromedan kulmat kurtistuivat.
"Voi ei... Mutta onneksi ne saavat hyvän kodin täältä sinun luotasi."
Hän jatkoi matojen syöttämistä siilille.
"Voiko niitä päästää enää luontoon?"

Wesley kohautti olkiaan.
"Se selviää vasta myöhemmin. Ne ovat olleet kovin surkealla ruokavaliolla ja aivan väärissä olosuhteissa nyt. Voi olla ettei niistä ole enää luonnossa eläjiksi. Sitten kai pidän Curien ja Teslan itselläni. Kasvatan tätä tarhaa vielä vähän." Wesley naurahti.

"Voi pienet..."
Andromeda syötti viimeisen madon Freudille, joka tuhisteli nenäänsä kuin lisää vaatien.
"Mutta ne olisivat kyllä onnekkaita, jos pääsisivät asumaan tänne."

"No, ne pääsevät." Wesley hymähti, silittäen etusormella Caponen piikkejä. Se tuhahti ja pyllersi ruokakupille maiskuttamaan lisää matoja ja ilmeisesti Andyn sylistä liukumäkeä laskeva Freud suunnitteli samaa.

"Varovasti, Freud, varovasti."
Andromeda auttoi siilin hellästi ruokakupilleen. Vaikka se näyttikin varsin päättäväiseltä otukselta.

Freud oli kovin päättäväinen. Wesley tarkisti että siileillä oli edelleen vettä (hän oli täyttänyt pullon aamulla) ja nousi seisomaan.
"Noin, syökööt he rauhassa. Oh...Rakas, annan sinulle housut lainaan. Jungilla on opettelu vähän kesken ja se saattaa purra nilkkoja..."

"Housut?" Andromeda toisti hieman hämillään.
Niin, ehkä sukkahousut eivät olleet kovin fretinkestävät.

"Saat lahkeet tungettua sukkien sisälle ja nilkat piiloon." Wesley silitti, astellen ulos vaatekomerostaan ja sulki sen huolella. Hän veti pyjamahousut esiin kaapista, ojentaen niitä tyttöystävälleen.

Andromeda pujottautui ulos hameestaan ja kiskoi housut jalkaansa, nykien vyötärönauhan mahdollisimman kireälle. Hän kääri lahkeet ja ujutti ne sitten villasukkiinsa. Noin.

"Noin, nyt et saa vauvafrettiä nilkkoihisi." Wesley nauroi, vaihtaen itsekin collarit jalkaansa, työntäen niiden lahkeet sukkiensa sisään.
"Mitä haluaisit tehdä? Minulla on Netflix, jos haluat katsoa sieltä jotain."

Andromeda oli edelleen onnellinen siitä, että oli Wesleyn luona.
Kuin oikea tyttöystävä.
Hymyilytti.
"Netflixiä. Voitko ottaa kainaloon..?"

"Tietenkin. Ei sinun tarvitse kysyä. Kainaloni on aina sinun." Wesley lupasi, istuen sängylle ja avasi läppärinsä.
Niin, taustakuvana oli Andy Pavlovin kanssa.
Hups.
"V-valitse mitä haluat."

Andromeda kävi hakemassa kaakaomukinsa ja tuli sitten Wesleyn viereen.
Jääden katsomaan taustakuvaa. Punastuen.
"... Minä...."

Wesley punastui hieman. Niin. Siinä oli tosiaan Andy.
"... mhhmh. Se oli söpö kuva teistä ja se... helpottaa ikävää."

Andromedan olisi tehnyt mieli itkeä.
"... Minusta ei ole paljon kuvia... Helpottaako se todella..?"

Wesley nyökkäsi hieman, vetäen Andya syliinsä. He voisivat käytä makuulle kun kyllästyisivät istumaan sängyllä.
"Kyllä." Hän vastasi hymyillen.
"Valitsetko?" Vasta sitten katse osui kondomipakkaukseen. Ei helvetti.

"... Minullakin on sinun kuvasi taustana..."
Ja puhelimessa myös, Vegan kanssa.
Hän oli aikeissa kurottaa kätensä selaamaan valikkoa, mutta huomasi Wesleyn katseen. Ja seurasi sitä.
"Oh..."

Wesley hieroi kasvojaan, puhaltaen keuhkonsa tyhjäksi huultensa välistä.
"Marigoldilla on oletus etten kehtaa ostaa niitä, joten hän tuntuu ottaneen tehtäväkseen jättää niitä huoneeseeni ja reppuuni ja..."

"... Minua nolottaa ostaa", Andromeda myönsi.
Hän puraisi huultaan, katsellen pakettia.
"... Ovatko nuo mansikanmakuisia..?"

Wesley katsoi pakettia sormiensa välistä ja vinkaisi. Hän ei tiennyt toivoiko näiden olevan sellaisia joita tuo ei käyttänyt Knoxin kanssa vai sellaisia joita nainen osti kaupapreissulla vain sitä varten että saattoi jättää ne hänen sängylleen. Kummassakin vaihtoehdossa oli kamalat puolensa.
"... En tiedä."

Andromeda kurkotti nappaamaan paketin.
Olivat ne.
Hän punastui.
"... Tahtoisitko kokeilla?"

Wesley laski käsiä kasvoiltaan. Hän oli pyytänyt Knoxia ja Marigoldia käyttäytymään.
"Täällä on muitakin..."

Andromeda punastui vähän lisää.
"... ei kun minä tarkoitin, että jos tahdot, niin voisin..."
Niin. Ei sitä makua niillä kehonosilla maisteltu.

Wesley jäätyi. Niin. Aivan. Niin. Voi luoja.
"Ei ole pakko..." Kokemuksen mukaan Andy tekisi niin jos haluaisi.

Andromeda nielaisi.
"Mutta tykkäisitkö?"
Ajatus kiehtoi häntä. Ja hän halusi kovasti pitää vuorostaan Wesleytä hyvänä.

Wesley ei oikein tiennyt. Eihän se oikein eronnut tavallisesta, mutta hän jäi miettimään oliko Andy koskaan tehnyt niin.
"Ehkä?"

Andromeda pyöritteli pakkausta kädessään.
"Minun tekisi mieli kokeilla", hän myönsi hiljaa, punastuen ujosti.

Wesley vilkaisi tuota. Oikeasti?
"Jos sinä haluat..." Hitto soikoon. Mitenhän ohuet seinät täällä oli?

Andromeda nyökäytti päätään.
Halusi hän. Kun Wesleykin aina häntä.
Hän puraisi huultaan.
"Se pitää varmaan ensin saada..?"

"Mmhh'hm." Luoja. Luoja. Wesley ei voinut väittää että harrasti tätä muuta kuin ehkä.. Ei koskaan.

Andromeda punastui ja siirtyä lähemmäs.
"Tahdotko pussailla?" hän ehdotti, hipaisten miehen reittä.
"Vai että minä..?"
Käsi siirtyä reidellä ylemmäs.

Wesley liikahti hieman levottomasti.
"Odota hetki." Mies nousi ja houkutteli Jungin häkkiin täksi yöksi. Pieni fretti laukkasi sinne innolla, onneksi. Se ei selvästi pitänyt häkkiä pahana paikkana. Wesley istui takaisin sängylle.
"... tule tänne?" Hän halusi aina pussailla, jos siitä oli kiinni.

Ihana pieni vauvafretti.
Andromeda kömpi innokkaasti Wesleyn syliin, hajareisin, ja kietoi kätensä miehen niskalle.
"Sinä olet ihana..."

Wesley laski kädet Andyn lantiolle, hymyillen hieman vinosti.
"Sinä olet. Niin ihana. Kaikkeni." Sitä tuo todella oli.

Andromeda nielaisi ja painoi huulensa Wesleyn huulille, ennen kuin alkaisi taas itkeä.
Ja samaan aikaan teki mieli. Taas. Hitto....

Wesley nosti toisen kätensä naisen poskelle, silitellen sitä hellästi. Hän ynisi hiljaa tuon huulia vasten. Ahdisti ajatus melkein viikon erosta ja sairaalavierailuista.

Andromeda hamusi Wesleyn huulia nälkäisesti ja liikutteli itseään miehen sylissä.
"Tykkäisit minusta kaulapannassa..?"

Wesley näykkäisi siitä kostoksi Andyn huulta pehmeästi.
"Mm, pitäisin."

Andromeda ynähti hiljaa. Piti muistaa, etteivät he olleet nyt kotona.
"Mmh... Ja korvissa..."

Andy oli oppinut liiankin hyvin aiemmasta. Wesley tunsi kiusallisen tunteen valuvan alaspäin.
"Niin..."

Juuri sitä Andromeda ajoi takaa.
"Ja häntä myös..?" hän hymisi, hamuten Wesleyn korvaa.

Mies kallisti kevyesti päätään, hieman levottomana. Hän ei tiennyt miten olisi ollut. Hän vain ynähti myöntävästi. Se näky tulisi vielä uniin.

Andromeda naukaisi hiljaa ja antoi samalla kätensä valua alemmas, kokeilemaan Wesleyn tilannetta.
Jännitti. Melkein kuin ensimmäisellä kerralla.

Mies puraisi tiukemmin huultaan. Ei ääniä. Se ei tosiaan paljon vaatinut, että Andy sai tapahtumaan.
[7.1.2018 3.16.01] Natsilepakko: (Vaimosta on enemmän iloa jo syntyneille lapsille äitinä jos se on elossa.)
[7.1.2018 3.17.29] Lilja L: Nyt vasta alkoikin jännittää.
Hitaasti Andromeda alkoi availla Wesleyn housuja ja kun se oli tehty, perääntyi miehen sylistä laskeutuakseen lattialle.

Wesley tunsi olonsa hyvin... Se ei ollut mukava ajatus että Andy oli hänen edessään lattilla, polvillaan. Silti se vauhditti sitä pakottavaa tunnetta. Hän oli kauhea.

Andromeda ei kokenut sitä mitenkään epämiellyttävänä.
Hän rakasti Wesleytä.
Paketti rapisi.
"Tahdotko, että minä..?"

Wesley koki sen alentavaksi Andylle. Tuon olisi pitänyt tulla kohdelluksi prinsessana. Ei olla polvillaan lattialla. Se himo vei silti voiton.
"Haluan..."

Andromeda halusi vain, että Wesleyllä oli hyvä olla.
Mies oli aina niin kiltti ja huomaavainen, ja laittoi hänet edelle. Hän oli liian itsekäs kiinnittämään siihen aina huomiota, mutta hän tosiaan yritti parhaansa.
Pakkaus rapsahti pari kertaa uudelleen ja hetken oli hiljaista, kun nainen keskittyi.
Kyllä se maistui mansikalta. Esanssiselta mansikalta.

Wesley vain oli sellainen. Hän pisti aina muut edelleen, oli asia mikä hyvänsä. Nyt hän tosin jännittyi täysin, korvissa kohisi niin ettei hän kuullut mitään. Ei sen jälkeenkään, eikä miehellä ollut aavistustakaan oliko hän päästänyt liian kovia ääniä.

Andromedan posket hohtivat punaisina, kun hän kömpi takaisin sängylle painaakseen suudelman Wesleyn poskelle.
"... Tykkäsitkö..?"
Ainakin siltä oli vaikuttanut.

Epätoivoisesti Wesley haki otetta hengityksestään, ynähtäen. Hän veti Andyn halaukseen. Hitto.
"... Mmmm." Ei vielä voinut muodostaa lauseita.

Andromedan kasvoilla häivähti huoli.
"Onhan kaikki hyvin?" hän varmisti, silittäen pisamaista poskea.
"Eihän sinuun sattunut..?"

Wesley meni enemmän kuin hämilleen.
"Mit... Ei?" Miten se olisi edes voinut sattua? Helvetti soikoon. Ei mitään järkeä.

Kerrankin Andromeda oli pitänyt hampaansa kurissa.
Mutta silti, hän ei voinut sanoa tuntevansa miesten anatomiaa niin tarkkaan. Mistä sen tiesi, vaikka olisi silti voinut sattua? Sattuihan häneenkin joskus.
"Hyvä..."

Siitä oli ihan hyvä alkaa. Wesley suukotti Andyn poskea hellästi. Nyt, se leffa. Wesley veti naisen takaisin kainaloonsa kunnolla ja otti oluen käteensä.

Andromedan posket hehkuivat edelleen punaisina, kun hän käpertyi Wesleyn syliin. Siinä oli mukava olla. Siilit tuhistelivat vaatekomerossaan, ja olo oli kotoisa, kun ei ollut täysin hiljaista.
Kunhan Vega muuttaisi takaisin kotiin, hänelläkin olisi taas parempi olo.
Hän otti pienen kulauksen colastaan ja huuhteli esanssimansikan muiston pois suustaan.

Jossain vaiheessa Nietzsche kävi käpertymässä Wesleyn tyynylle nukkumaan ja elokuvan loppuessa Wesley hätisteli sen liikkeelle siitä.
"Mennään nukkumaan, täällä elämä alkaa aika aikaisin... Täällä ei saa nukkua pitkään." Mies naurahti pehmeästi, kaivaen kaapista ylimääräisen peiton ja tyynyn.

Andromeda oli jo alkanut nuokkua elokuvan loppupuolella. Wesley oli tehnyt hyvää työtä pitäessään häntä hereillä päivällä, lyhyitä päiväunia lukuun ottamatta.
Hän kohottautui istumaan ja pyyhkäisi unisesti silmiään.
"... Pitää käydä vessassa..."

"Mmm. Vessa on alakerrassa." Wesley opasti paikan nopeasti, jääden antamaan fretilleen iltapalaa yläkertaan.

Normaali, vastuullinen aikuinen.
Ja silti Andromedan olisi tehnyt mieli kääntyä kannoillaan ja puikahtaa takaisin Wesleyn huoneen suojiin.
Normaali, vastuullinen aikuinen.
Puristaen pikkuista kissakuvioista meikkipussiaan Andromeda kipitti alakertaan ja pujahti sydän pamppaillen portaiden alle sijoitettuun kylpyhuoneeseen.
Paluumatkalla hän oli pinkaista suoraan Marigoldin syliin portaissa.

Andyn tullessa takaisin huoneeseen Wesley oli jo peiton alla, houkutellen Andya viereensä. Kun hän sai tuon kainaloonsa, kaikki oli mukavampaa.
"Hyvää yötä rakas." Pieni suukko vielä niskaan ja sitten saattoi nukahtaa.

Mukana vieraileva tähti Sylvia Stirling.

Sunnuntai 25. helmikuuta 2018 - iltapäivä, Norwood Farm, Hexham

Wesley oli aikaisin aamulla (herättyään oksentamaan ensimmäisen kerran) ilmoittanut naisille ettei pääsisi mukaan. Siitä asti hän oli oksentanut ja torkkunut, Frida oli käynyt ruokkimassa näädät ja nauramassa hänelle. Tuonut vettä vitamiiniporeilla ja särkylääkettä. Hän oli aika varma että kuolisi, jälleen.
Vitun Knox.

Ovelta kuului pehmeä koputus.
Tietenkin Andromeda oli halunnut ostosreissun jälkeen mennä katsomaan, kuinka Wesley voi.
Nyt oven takana ei vain odottanut miehen tyttöystävä, vaan Sylvia, laivastonsiniseen leninkiin pukeutuneena. Hän oli yhtä lailla huolissaan ystävästään, johon vatsatauti oli päässyt iskemään.

Wesley ynähti.
"Elfrida, sanakin vielä niin minnä oksennan päällesi..." Mies mutisi sängyn pohjalta, nousten istumaan, valmiina heittämään kämppistään tyynyllä.
Se ei ollut Frida. Voi paska.

Ovesta varovasti kurkistava Sylvia räpäytti hermostuttavan suuria silmiään.
"Voi kultaseni, onko niin huono olo?" hän lopulta kysyi, kulmat huolestuneesti alas painuen.
"Oletko kutsunut lääkärin?"

Wesley peitti kasvot käsillään. Voi hyvä jumala luoja, ota jo pois täältä. Hän oli uhannut oksentaa Sylvian päälle, teknisesti ottaen.
"Sylvia, hei. En tarvitse lääkäriä, tämä menee ohi kyllä." Kunhan krapula loppuisi. Teki mieli haistaa paitaa haisiko se vanhalle viinalle. Voi jumalauta.

Sylvia seisahtui parin askeleen päähän sängystä, huoli edelleen sinisiä silmiä tummentaen.
"Se voi olla ruokamyrkytys, kun iski niin yllättäen", hän huomautti onnettomana.
"Onko kuumetta?"

"Tuskin. Sylvia, kaikki on hyvin. Olen pahoillani että hylkäsin teidät niin." Mies totesi pehmeästi. Puheessa oli kenties Andylle aivan vieras nuotti, kun hän keskusteli toisesta elämästä tutun ihmisen kanssa.
"Veitkö Andyn kotiin? Ja miten meni?"

Sylvia pudisti hieman päätään.
"Ei, et tietenkään voi lähteä sairaana minnekään. Minäkään en häiritse sinua pitkään, halusin vain tulla kysymään, kuinka voit."
Wesley-parka näytti kovin kalpealta ja huonovointiselta.
"Ei, Andy tuli kanssani. Meillä oli oikein mukavaa, löysimme jokusen sopivan leningin."

Wesley kohotti kulmiaan. Andy tuli farmille?
"Oh. Se on mukavaa, kiitos. Mihin Andy jäi?"

"Hän on alakerrassa tervehtimässä Minervaa, mutta tulee varmasti kohta", Sylvia vakuutti. Ilmeisesti naista oli ujostuttanut tulla yläkertaan samaan aikaan hänen kanssaan, vaikka he olivatkin viettäneet oikein mukavan parituntisen ostoksia tehden.
"Tarvitsisiko sinulle tuoda jotakin kaupasta?"

Wesley nyökkäsi ja pudisteli perään heti päätään.
"Ei, en tarvitse mitään. Lepään vain ja kaikki helpottaa." Wesley lupasi hymyillen kuin vain päänsäryltä onnistui.
"Kiitos Sylvia"

"On siis paras, että jätän sinut lepäämään", Sylvia totesi pehmeästi ja astui lähemmäs.
Voimakas alkoholin haju sai hänet räpäyttämään silmiään, mutta siitä huolimatta hän kumartui suukottamaan pisamaista poskea.
"Parane pian, Wesley."

Wesley ei ehtinyt sanoa mitään (muistuttaakseen vaikka tartuntavaarasta). Hienoa. Hän jäi kiinni.
"Paranen varmasti. Kiitos vielä."

"Ilo oli minun puolellani. Laitathan viestiä, kun olet taas voimissasi? Mochi tapaisi sinut hyvin mielellään teen merkeissä."
Sylvia soi Wesleylle harvinaisen, silmiin asti yltävän hymyn ja poistui sitten käytävään. Vain hetkeä myöhemmin ovi avautui, ja Andromeda pujahti ujona sisään.

"Minä laitan." Wesley lupasi. Andyn tullessa hän kurtisti kulmiaan.
"Anteeksi kulta."

Andromeda tassutti varovasti lattian poikki uusissa, raidallisissa villasukissaan ja istahti hitaasti sängyn laidalle. Violetin neuleen hihansuista oli purkautunut langanpätkiä, joita hän oli nyppinyt hermostuksissaan.
"Ei se mitään", nainen vakuutti hiljaa, vilkaisten Wesleytä huolestuneena kulmiensa alta.
"Onko kamalan paha olo?"

"Jätin sinut kaksin vieraan ihmisen kanssa." Joka oli myös Andylle vieraasta maailmasta.
"... Hirveä. Kämppiselämä tuhoaa maksani."

Andromeda nielaisi ja nyki langanpätkää hihastaan.
"Ei se... Se meni ihan hyvin."
Hän nojautui lähemmäs ja hipaisi Wesleyn poskea huulillaan, nyrpistäen hieman nenäänsä.
"... kuinka paljon sinä oikein joit?"

"Hyvä." Wesley oli jo huolestunut että miten se sujuisi. Mies yritti hymyillä viattomasti, mutta se katkesi päänsärkyyn.
"Aivan liikaa."

"Minä huomaan sen", Andromeda totesi ja kosketti Wesleyn ohimoa sormenpäillään.
"Jos kävisit takaisin pitkälleen? Näytät aika... Tuota..."
Hän räpäytti hämmentyneenä silmiään. Ei kai omalle poikaystävälle voinut sanoa, että tämä näytti pahalta?

Wesley kävi varoen takaisin maate.
"... hirveältä?"

Andromeda nielaisi ja painoi katseensa.
"... Niin."
Hän kääntyi parempaan asentoon sängyn laidalla ja sipaisi Wesleyn otsaa.
"Tahdotko jotakin? Vettä?"

Mies inahti ja haki parempaa asentoa.
"... energiajuoma." Knoxilla oli niitä kaappi täynnä.

Andromedan kulmat painuivat hieman alemmas.
"Minä käyn hakemassa sinulle", hän lupasi hiljaa, nousi ylös ja nykäisi peittoa Wesleyn päälle.
"Tahdotko jotain muuta?"

Wesley pudisteli päätään. Ei hän halunnut muuta. Ehkä kofeiini elvyttäisi

Andromeda nyökäytti päätään ja tassutteli pehmein askelin huoneen poikki. Hän kurkisti varovasti käytävään ennen kuin pujahti ulos ja kipitti kovaa vauhtia alakertaan.
Hetkeä myöhemmin hän palasi takaisin energiajuomatölkin kanssa.
"Tässä..."

Wesley ynähti kiitoksen ja nousi istumaan, avaten tölkin.
"Anteeksi, minä haisenkin viinalle..."

"Niin sinä haiset", Andromeda myönsi istahtaessaan sängyn laidalla.
"Mutta ei se haittaa."

"Mmnh. Olet ihana kun tulit käymään. Mitä kuuluu? Pyytäisin viereen jos en haisisi." Olisi ollut ihanaa saada Andy kainaloon.

"Tietenkin tulin", Andromeda vakuutti ja siirtyi hieman lähemmäs Wesleytä, niin että saattoi silittää miehen hiuksia. Kultaparka, ansaitsi tämä vähän hellyyttä vaikka haisikin.
"Ihan hyvää. Olen käynyt taas töissä..."
Vaikka ilman Heliaa se ei tuntunut lainkaan samalta. Koko ajan odotti, että veli ilmestyisi takahuoneesta. Hänellä oli hirvittävä ikävä.

Ehkä kohta Wesley menisi suihkuun. Mies kohottautui ottamaan kulauksen energiajuomaa.
"Miten töissä menee?"

"Ihan hyvin", Andromeda vastasi. Se tuntui olevan hänen vakiovastauksensa kaikkeen. Kaikki oli ihan hyvin.
"Rocket on ollut mukana."
Rocket, hänen musta sutensa ja henkinen tukensa kaikkialla.

"Miten sen kanssa sujuu?" Wesley oli ainakin kiinnostunut tyttöystävänsä elämästä

"Oikein hyvin", Andy vastasi, hymyillen pienesti.
"Se on ollut upea. En ole saanut yhtään paniikkikohtausta edes kauppareissulla."

Wesley hymyili pehmeästi.
"Olen ylpeä teistä."

Andromeda vilkaisi Wesleytä ja pyyhkäisi hiuksia korvansa taakse.
"Minäkin olen ylpeä Rocketista. Se on tullut sitä paitsi hirveän hyvin toimeen Vegan kanssa..."
Hän vilkaisi Wesleytä uudelleen.
"... Laitoit muuten viestiä..."

"Hyvä niin." Mies hymyili pehmeästi. Olisi olut sääli jos Rocket ei tulisi Vegan kanssa toimeen.
"... Ai?"

"Niin on. Olisin kuollut, jos olisin joutunut luopumaan Vegasta."
Rakkaasta, hölmöstä Veggiestä.
Andromedan posket punehtuivat hieman.
"Olit kuulemma tilannut jotakin netistä. Et vain suostunut kertomaan, mitä..."

Wesley kurtisti kulmiaan.
"En minä ole..." ei kai hän humalassa?
"Katso sähköpostini..." Andy tiesi miten avata miehen puhelin.

Andromeda kurkotti puhelimen yöpöydältä ja avasi sähköpostikansion.
Poskia alkoi kuumottaa.
"... Olet sinä tainnut jotain..."

Wesley veti tyynyä kasvoilleen.
"Mitäminänyttein?"

Andromeda selasi tilausvahvistusta.
"Täällä on... korvat... ja häntä, pari kaulapantaa..."
Puna syveni hänen poskillaan.
"... Talutushihna..."

Wesley vinkaisi.
"Eihyväjumala." Hän ei joisi enää koskaan. Ei koskaan!

"... Minä luulen, että nämä ovat jotkin valjaat..."
Vaaleanpunainen hihnojen ja sydänsolkien viritelmä ainakin näytti sellaiselta.

"Mitä!?" Mies ulahti ja painoi tyynyä kasvoilleen. Paljonko hän oli oikein...

"... Minä ainakin luulen niin."
Andromeda oli siirtänyt toisen käden kasvoilleen, varmuuden vuoksi.
"Pörröiset käsiraudat... Ja... tiikerikuvioinen... tuota..."

"..... Tuota?" Hyvä jumala eikö se loppuisi ikinä?

"... No, tuota... uhm..."
Andromeda laski kasvojaan, niin että hiukset valahtivat niiden suojaksi.
"... värisevä..."

"... Ei hyvä jumala. Jos vaim jätän ne hakematta postista?" Eikö se olisi okei?

Andromeda puraisi huultaan.
"... Ne korvat olivat aika söpöt... Oh."
Hän räpäytti silmiään.
"... Wes... täällä on... keinu..?"

".... Sinä pilailet." Mies nousi istumaan.
"Pilailet."

"Wes, en ole varma, kannattaako sinun..."
Andromeda nielaisi ja käänsi näytön miestä kohti. Keinu.

Wesley katsoi. Ei hyvä luoja.
".... Minä en hae noita. En juo enää ikinä."

Andromeda käänsi puhelimen takaisin itseään kohti.
"Minä luulen, että sanoit noin viimeksikin", hän totesi hellästi.

"Nyt en oikeasti. Hyvä jumala. Hyvä helvetin jumala - olenko minä muka perustamassa jotain bordellia tai välinekauppaa noilla?"

"Olen melko varma, että helvetissä ei ole jumalaa..."
Andromeda hieraisi otsaansa.
"Jokin... jokin ajatus sinulla on kai ollut..."

"Kreikkalaisessa mytologiassa Hades on jumala." Wesley huomautti näsäviisaana.
"Mikähän ajatus?"

"Oh."
Andromeda katsahti käsiään. Hän ei voinut väittää tietävänsä kovinkaan paljoa kreikkalaisesta mytologiasta. Tai monestakaan muusta asiasta.
"Humalainen ajatus?"

Mikä oli ironista kun otti huomioon Andyn nimen. Äärimmäisen ironista.
"Voi hyvä luoja. Mikä ihme minuun tulee kun juon?"

Andromeda kipristi varpaitaan villasukkiensa sisässä. Hän olisi voinut kertoa paljonkin siitä, mikä häneen iski aina, kun alkoholia kului liikaa, mutta se ei ehkä ollut kovinkaan hyvä ajatus.
"... Estot katoavat?"

"Jos olen tällaien ilman estoja, minä haluan pitää estoni." Wesley vinkaisi ja hieroi kasvojaan.
"Kamala perverssi mies..."

Andromeda katsahti Wesleytä kulmiensa alta.
"Ne korvat olivat söpöt", hän muistutti uudelleen ja painoi katseensa.
"Sinun pitäisi yrittää levätä."

"...Ne korvat voit saada." Ne olivat kai olleet söpöt. Ja sellaiset heillä oli jo. Ei hyvä jumala.
"Mmm... Jäätkö vai haluatko kyydin kotiin? Frida voi varmaan heittää."

Andromeda hymyili hieman.
"Se panta oli kanssa", hän totesi, nykien langanpätkää hihastaan.
"Voin jäädä vähäksi aikaa, ennen kuin täytyy viedä koirat ulos. Eikö... Eikö Marigold ole vielä kotona?"

Wesley hymyili pehmeästi.
"Kiitos." Ilme vakavoitui hieman ja hän pudisteli päätään.
"Ei. Tila on vakaa. Mutta sairaalassa. Knox syyttää kaikesta itseään."

"Oh."
Langanpätkä katkesi napsahtaen, ja Andromeda alkoi nyhtää seuraavaa irti.
"Ei kai se hänen syytään ollut? Ei kai tuollainen voi olla kenenkään syytä?"

"Ei. Mutta hän syyttää itseään silti. Samoin minä syyttäisin jos..." Jos Andylle kävisi jotain sellaista. Mies nousi istumaan ja halasi naista. Hän haisi.
"Menen käymään suihkussa. Sitten voit tulla kainaloon." Hitain, hyvin pahoinvoivin askelin Wesley lähti huoneesta.

Andromeda seurasi huolestuneena Wesleyn askeleita.
Mutta se oli vain krapula. Mies selviäisi kyllä.
Hän valui lattialle istumaan kokeillakseen, olisiko Pavlov sylittelytuulella.

Pavlov oli aina sylituulella. Näätä juoksi (ei lyllertänyt vaan juoksi) Andyn syliin hakemaann huomiota. Wesley palasi suihkusta pian puhtaissa vaatteissa, hymyillen Andylle ja haisunnäädälleen.
"Pavlov sitten rakastaa sinua."

Andromeda oli kieltämättä varsin vaikuttunut.
"Ja minä rakastan Pavia", hän vakuutti Wesleyn palattua, rapsutellen mustavalkoista turkkia.
"Siitä on tullut melkoinen atleetti."
Hän kohotti katseensa mieheen.
"Tuliko yhtään parempi olo..?"

"On. Olen tyytyväinen sen laihtumisesta." Näätä oli kovin rakas ja Wesley halusi sen elävän pitkän ja onnellisen elämän. Mies istui sängylle ja joi energiajuomaa.
"... Vähän. Kainalo?"

"Olen varma, että Pavlovkin on. Vaikkei ehkä tiedostakaan sitä itse."
Andromeda kumartui suukottamaan näädän päätä ennen kuin päästi sen takaisin sängyn alle. Hän kömpi pystyyn ja pyyhkäisi karvat pois paidaltaan ennen kuin istahti Wesleyn viereen sängylle.

Wesley kävi makaamaan ja houkutteli Andya hellästi kainaloonsa. Oli hieman parempi.
"Olet rakas"

Andromeda käpertyi Wesleyn kylkeen.
"Sinäkin", hän vakuutti ja silitti miehen poskea sormenpäillään.
"Etkä enää haise."

"Se oli tarkoitukseni." Wesley naurahti pehmeästi. Hän suukotti Andyn huulia, kun oli pessyt hampaansakin.

Minttuinen maku viipyi huulilla.
"Kyllä minä olisin sinua muutenkin kestänyt", Andromeda vakuutti hiljaa, painaen päätään miehen hartiaa vasten.
"Särkeekö vielä pää?"

"Minä en." Olo oli parempi kun viinan ja oksennuksen haju ei ympäröinyt.
"Vähän."

Andromeda kohotti päätään ja suukotti Wesleyn ohimoa.
"Voisit yrittää nukkua vähän. Otitko särkylääkettä?"

"Otin. Ja voit katsoa Netflixiä tai jotain. Anteeksi kun tulit ja vai nukun..." Wesley mumisi, jo puoliunessa. Pian mies kyllä nukahtikin.

"Nuku vain", Andromeda kannusti ja suukotti Wesleyn poskea.
Hän oli jännittänyt edellisenä yönä niin, ettei ollut saanut pahoinvoinniltaan nukuttua silmäystäkään. Joten ei ollut mikään ihme, että uni vei varsin nopeasti mukanaan.

Torstai 19. huhtikuuta 2018 - 17.05, Sledmere House, Driffield

Wesley pysäytti punaisen Skoda Yetin mahtipontisen kivikartanon pääsisäänkäynnin edessä olev an aidatun terassin eteen. Ovi aukesi ja ovesta asteli siististi pukuun pukeutunut mies, joka tervehti pisamaista miestä hyvin kohteliaasti. Wesley tunsi miten kaulusåaita ja jakkutakko hiostivat aivan äärettömästi.
Hyvä jos hän oli ollut tunnistaa Andyn mennessään hakemaan tuota. Oli ollut hyvin lähellä ettei hän ollut soittanut tyttöystävälleen, että missä tuo oikein oli. Wesley kiersi avaamaan oven Andylle ja vilkaisi talon pääsisäänkäynnin edessä aukeavaa, keväisen kukkaloiston valtaamaa puutarhaan.
"... Tältä tämä näyttää." Ei hän osannut sanoa paikkaa kodiksi, edes lapsuudenkodiksi. Ovesta tullut palvelija otti laukut autosta, lupasi hoitaa ne sisälle ja ajaa auton talliin.
"Voithan hyvin? Voimme vielä lähteä takaisin."

Lähdetään takaisin. Kiltti.
Andromeda nielaisi ja räpäytti silmiään, ja oli melko varma, että jalat pettäisivät sillä hetkellä, kun hän nousisi autosta.
Niin ei sentään käynyt, mutta uuden turkoosin takin hihansuusta pilkistävä neulepaidan hiha oli jo alkanut venyä muodottomaksi naisen nyittyä sitä koko automatkan ajan. Turkoosi hohti kirkkaana myös hiuksissa, jotka olivat ehdottoman epäsopivat kartanoympäristöön siitä huolimatta, että ne oli vedetty soljella poninhännälle niskaan.
Seuraavaksi hän alkoi pelätä, että oksentaisi.
"Pä-pärjään."

Wesley huokaisi hiljaa. Voi Andy-parkaa. Hän painoi suukon naisen suunpieleen ja laski käden tuon alaselälle, silittäen sitä hellästi.
"Ei ole rakas hätää." Hän kuiskasi pehmeästi. Se tosin menetti voimaansa kun mies jännittyi ovien auetessa uudelleen. Elric ja Ashleigh Dalton astelivat portaiden yläpäähän ja Wesley kääntyi vanhempiensa puoleen. Isä oli jo reilusti harmaantunut, kesyttänyt oman kiharapehkonsa kammalla ja hiustuotteilla siistimmäksi. Äidin hiukset olivat siistillä, yksinkertaisella kampauksella. Melko vastentahtoisesti Wesley johdatti Andyn portaat ylös ja pysähtyi halaamaan molempia vanhempiaan.
"Hei Wesley. Menihän matka hyvin?"
"Meni. Krhm. Isä, äiti, Andromeda Montgomery. Andy, Elric ja Asleigh Dalton, vanhempani. Eivätkö muut tulleet?" Vanhemmat kättelivät Andyn, Asleigh nyrpisti nenäänsä kun Wesley viittasi nuoreen naiseen lempinimeltä ja huitaisi näkymättömän haisunäädänkarvan poikansa olkapäältä pois.
"Tulevat illasta, syömme illallista yhdessä. Teille on teetä huoneesi pienessä oleskelutilassa." Asleigh ohjeisti poikansa.
"Oh, kiitos."

Hyvä luoja, ota minut jo pois täältä.
Vakaista aikomuksistaan huolimatta Andromeda ei kyennyt kohottamaan katsettaan maasta kätellessään Wesleyn vanhempia. Hän oli jo viivästyttänyt matkaa pyytämällä jatkuvasti taukoja, mutta siitä huolimatta pahoinvointi velloi vatsassa.
Onnistui hän sentään mutisemaan hiljaisen, kohteliaan 'hauska tavata' -tervehdyksen.
Tämä ei ollut hänen maailmansa, hänen maailmassaan huoneissa ei ollut pieniä oleskelutiloja. Se ei muuttuisi siitä huolimatta, että hänen yllään oli uusi mintunvihreä, muhkeahelmainen mekko.

Wesleyn maailmassa niitä oli, jos mies palasi edelliseen elämäänsä. Wesley johdatti Andyn nopeasti sisälle, pitäen naisen tiukasti käsipuolessaan. Vaaleanvihreän ja valkoisen värittämästä suuresta aulasta portaat ylös, käytävä vasemmalla ja perälle. Wesley avasi oven joka vei tilavaan makuuhuoneeseen, joka oli yhtä persoonattoman koristeellinen kuin muutkin huoneet.
"Lupaan että tämän jälkeen en enää ikinä tuo sinua tänne."

Andromeda oli varma, että eksyisi sillä hetkellä, jos joutuisi eroon Wesleystä. Katoaisi ikuisiksi ajoiksi kivisen kartanon huoneisiin, eikä löytäisi enää koskaan ulos.
Makuuhuone ei näyttänyt lainkaan siltä, kuin pieni koppero farmilla. Ei yhtään niin kodikkaalta. Täällä siilitkään eivät tuhisseet yöllisissä puuhissaan.
Nainen nielaisi, tavoitellen ääntään.
"Pärjään kyllä."
Wesleyn vuoksi hänen olisi pärjättävä.

Täällä ei tosiaan ollut sitä samaa Wesleymäistä olemusta kuin farmin pienessä huoneessa. Vähän rähjäisessä, tuoksahti kevyesti fretille ja siileille.
"Voi kulta." Mies mutisi pehmeästi ja johdatti Andyn huoneen ovesta pieneen oleskelutilaan. Siellä paloi takka - kivikartano oli pitkään viileä - ja tee sekä pientäs yötävää oli katettu pöydälle.
"Pyysin tekemään voileipiä ja jotain makeaa mitä syöt."

ieni oleskelutila ei näyttänyt niin kovin pieneltä Andromedan silmissä.
Hän kääntyi Wesleyn puoleen ja halasi itsensä hetkeksi tiukasti tämän rintakehää vasten, hengittäen tuttua, turvallista tuoksua.
"En tiedä, pystynkö syömään yhtään mitään", hän myönsi hiljaa.
"Jännittää."

Wesley silitti Andyn yläselkää hellästi ja painoi suukon naisen poskelle.
"Minulla on vihje. Syö nyt tai ainakin piilotetaan noita leipiä huoneeseen. Minä epäilen ettei äiti ole ollut kovin huomaavainen meitä kumpaakaan kohtaan illallisen suhteen." Ei hän halunnut että Andy nääntyisi.

Ajatus voileipien piilottamisesta sai pienen hymynhäivän käymään Andromedan huulilla.
Hän veti syvään henkeä ja siirtyi hieman kauemmas, katsellen ympärilleen huoneessa.
"Missä kaikki sinun tavarasi ovat?"
Olisi kuvitellut, että vanha huone olisi ollut... edes vähän enemmän Wesleyn näköinen. Jopa hänen huoneessaan vanhempien luona oli ollut seinille kiinnitettyjä kuvia ja julisteita.

Wesley vilkaisi ympärilleen.
"Tavarat?" Ei täällä oikein mitään enää ollut. Muutamia vanhoja kirjoja, siinä se aika pitkälti oli.

"Tavarat", Andromeda toisti, ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Minulla oli vanhassa kodissa kaikenlaista, mutta en ole ihan varma, missä se kaikki on nyt, kun sitä kotia ei enää ole... Ehkä äiti heitti ne pois."

Wesley kurtisti kulmiaan.
"No lelut tietty siivottiin pois vuosia, vuosia sitten... Tuolla makuuhuoneen puolella on muutamia kirjojani mutta ei täällä oikein muuta ole koskaan ollutkaan."

Andromedan kulmat pysyivät kurtistuneina.
"Ei oikein tunnut kodilta", hän huomautti, ja punastui heti perään rajusti.
"Anteeksi. Ei niin saisi sanoa."
Mutta ei tuntunut kodilta samalla tavalla kuin huone farmilla.

Wesley vilkaisi ympärilleen.
"Ei niin." Mies asteli pöydän luo, kasasi lautaselle leipiä ja peitti sen servetillä.
"Tässä on iltapalaa, kun illallinen ei kuitenkaan ole syömäkelpoinen."

Andromeda seurasi Wesleytä pienen koiran tavoin ja hapuili otetta tämän kädestä.
"Ne illalliset, joista olet kertonut, eivät ole kuulostaneet ollenkaan mukavilta", hän myönsi hiljaa.
"Wes, mitä jos he inhoavat minua?"

Wesley hipaisi Andyn poskea hellästi hymyillen.
"Ei se haittaa. Minä rakastan sinua. Ja he inhoavat minuakin."

Kai se oli jollakin tavalla lohduttavaa. Kai.
Andromeda kietoi käsivartensa Wesleyn ympärille ja hipaisi tämän huulia omillaan, silläkin uhalla, että huulikiilto leviäisi.
"Sinä olet ihana."

Andy ehtisi lisätä sitä kyllä, ennen kuin pitäisi olla edustava.
"Itse olet. Niin ihana. Makoillaanko hetki? Pitää kuitenkin vaihtaa illalliselle vaatteet."

Andromeda punastui mielihyvästä.
"Mmm", hän myönsi, silittäen Wesleyn takinkaulusta samalla kun hämmästeli mielessään syytä vaatteiden vaihtamiselle.
"Väsyttää vähän."

Ei saanut tulla päivävaatteissa, kotivaatteissa, hienommalle perheillalliselle. Typeriä sääntöjä.
"Mmm." Wesley siirtyi makuuhuoneeseen ja piilotti leivät piirongin kaappiin. Noin.
"Autanko sen kanssa?" Tuossa on muuten kylpyhuone, vois käydä suihkussa jos haluat."

"Suihku kuulostaa hyvältä", Andromeda myönsi samalla kun riisui valkoisen neuletakkinsa. Hän kurotti kättään mekon vetoketjua kohti, mutta nyökäytti sitten päätään ja kääntyi Wesleyn puoleen.

Wesley veti vetoketjun auki ja painoi suukon Andyn niskaan.
"On siellä ammekin jos haluat kylpeä."

Suukko lähetti kylmiä väreitä alas selkään.
"Tahdotko sinä käydä suihkussa?" Andromeda kysyi, pujottautuessaan ulos mekostaan.
"Tai kylvyssä?"

"Voin käydä jälkeesi." Wesley lupasi hellästi hymyillen kun istui sängylle.

Andromeda puri huultaan ja painoi katseensa lattiaan ennen kuin astui varovasti lähemmäs ja kumartui suukottamaan Wesleyn huulia.
"En viivy kauaa."

Suukko sai Wesleyn hymyilemään.
"Ihan rauhassa. Ei ole kiire." Onneksi. Se olisi puuttunutkin.

"Mmm."
Andromeda hipelsi hetken Wesleyn hiuksia ennen kuin luikki kylpyhuoneeseen.
Siellä oli hyvä valua hetkeksi lattialle istumaan ja painaa pää polviin.
Voi luoja...

Wesley mietti miten iso virhe tämä oli. Olisi pitänyt noudattaa Knoxin neuvoja ja kasvattaa selkäranka. Voi Andy.

Hyperventiloituaan hetken poenellä kerällä Andromeda tunsi itsensä riittävän vahvaksi pikaista suihkua varten. Hän pärjäisi, Wesleyn vuoksi. Ja niin, että Helia voisi olla hänestä ylpeä.
Hän palasi huoneeseen pehmeään pyyhkeeseen kietoituneena.

Wesley hymyili Andylle tuon tullessa takaisin.
"Yksi yö. Sitten voit tulla yöksi farmille tai mennään sinun luo." Hän lupasi pehmeästi ja nousi ylös, riisuen omia vaatteitaan.

Yksi yö.
Hän selviäisi kyllä yhdestä yöstä.
Andromeda tassutti lattian poikki ja seisahtui Wesleyn eteen, jääden katselemaan miestä alta kulmiensa.

Wesley kohotti kevyesti kulmiaan.
"... mitä?"

Andromeda ei sanonut mitään, mutta nojautui lähemmäs suukottamaan Wesleyn huulia.

Wesley ynähti suukolle pehmeästi, venyttäen sen rauhalliseksi suudelmaksi. Tuntui niin hyvältä.
"Mmmhm."

Andromeda valui hitaasti istumaan Wesleyn syliin ja irrottautui suudelmasta haudatakseen kasvonsa miehen hartiaa vasten.
Mennään kotiin, jooko?
Mutta hän halusi selviytyä tästä illasta. Yksi yö, se ei ollut paha.
Huulet hipaisivat Wesleyn kaulaa.

Wesley halusi kotiin kutakuinkin yhtä paljon. Ehkä tämä olisi vanhemmille viimeinen tikki ja hän saisi olla lopultakin rauhassa. Ilman hiostavia velvollisuuksia. Hän ynähti pehmeästi hipaisulle

Andromeda kietoi vapaan kätensä Wesleyn niskan taakse, sen, joka ei kannatellut pyyhettä.
"Aivan varmasti he inhoavat minua", hän huomautti hiljaa, silittäen miehen niskaa hellästi sormenpäillään.

Wesley tuhahti.
"Toivo sitä. Sillä sitten me saisimme olla rauhassa, unohdettuina, vailla velvollisuuksia käydä täällä enää ikinä."

Andromeda nielaisi.
"Luulen, ettei minun tarvitse tehdä kovinkaan paljon töitä sen eteen", hän huomautti, nojautuen kevyesti Wesleyn hartiaa vasten.

"Muista ettei se johdu sinusta vaan siitä, että he ovat kamalia." Wesley huokaisi.

Andromeda ei ollut siitä aivan varma.
Mutta ehkä sillä ei olisi väliä, kun kyseessä oli vain yksi yö. Eihän Wesleykään tuntunut olevan kovinkaan kiintynyt perheeseensä.
"Niin."

Wesley ei tosiaan ollut sitä.
"He ovat inhottavia snobeja."

Andromeda hipaisi huulillaan Wesleyn poskea.
"Onneksi sinä et ole."

"Siksi olen musta lammas." Wesley muistutti huvittuneena ja näytti hyvin tyytyväiseltä suukosta poskellaan.

Andromeda antoi kätensä nousta silittelemään villejä, punaruskeita hiuksia.
"Oikein hyvä lammas", hän vakuutti, kevyesti punastuen.

"Ja lampaalla on oikein nätti tyttöystävä." Wesley muistutti hymyillen.

Puna Andromedan poskilla syveni ja sai hänet hautaamaan kasvonsa vasten Wesleyn hartiaa.
"Millaiset vaatteet pitää laittaa päivälliselle?"

"Antoiko Sylvia mitän ohjetta?" Että hän vihasi tätä.

Andromeda kiehnäsi nenänpäätään Wesleyn hartiaa vasten.
"En minä muista", hän myönsi hiljaa.

"Mitä sinulla on?" Se oli seuraava suunnitelma.

Andromeda halasi itsensä hetkeksi tiukemmin Wesleytä vasten ennen kuin nousi ja tassutteli avaamaan matkalaukkuaan.
"Kävisiköhän tämä?" hän kysyi epävarmana, kumartuen poimimaan vieraalta näyttävän matkalaukkunsa sisällön joukosta ruusukuvioidun, kellohelmaisen mekon.

Wesley huokaisi hiljaa. Pitäisi hyvittää tämä.
"Se käy. Onko sinulla jotain neuletta siihen?lupaan että hyvitän tämän... mukavalla tavalla."

Andromeda punehtui ja kumartui tutkimaan matkalaukkuaan vähän lisää.
"Luulen, että valitsimme tämän", hän totesi, kurtistaen kevyesti kulmiaan. Helmenapeilla varustettu neule oli ainakin samaa violetinpunaista sävyä kuin mekon kukat.
"Luulen."

"Se ainakin näyttää siltä. Ne ovat hyvä. Ja sukkahousut. Ja siistit kengät." Hän nousi ylös ja haroi hiuksiaan.

Andromedan kulmat painuivat hieman alemmas.
"Hirveä vaiva vain illallista varten", hän huomautti, alkaen etsiä itselleen puhtaita alusvaatteita. Ne sentään olivat tuttuja kissakuvioisia.

"Niin on." Wesley otti pyyhkeem ja katosi hetkeksi kylpyhuoneeseen. Hän ei jaksanut edes yrittää hiustensa kesyttämistä, joten palasi hiukset kuivattuina mutta edelleen kiharaisina ja pörröisinä.

Andromeda oli sillä välin vaihtanut päälleen uuden mekkonsa ja villapaitansa ja sukkahousut, joita koirat eivät olleet repineet silmäpaoille.
Kukkien väri oli melko lailla tarkalleen samaa sävyä, kuin hänen hiustensa violetinpunaiset raidat.
Hän oli istahtanut sängyn laidalle ja jäänyt odottamaan Wesleyn paluuta.

Wesley veti matkalaukusta suorat housut, siistin kauluspaidan, neuleliivin ja housuihin kuuluvan takin. Sitten mies solmi vielä näppärin sormin rusetin kaulaansa ja nyrpisti nenää peilikuvalleen. Hän olisi pukenut mieluummin ruskeaa, vihreää ja maanläheistä, kuin tummanharmaata.
"... olet nätimpi omissa vaatteissasi." Wesley tuhahti. hiljaa.
"Söpö noinkin, mutta kissapaita pukee sinua paremmin."

Andromeda oli unohtunut katselemaan Wesleytä, huulet kevyesti mutrullaan.
"... Näytät vieraalta", hän lopulta huomautti, kulmiaan kurtistaen.
Tummanharmaa sai Wesleyn näyttämään jollakin tavalla... vanhemmalta. Ei omalta itseltään.

Wesley naurahti pehmeästi.
"Minä tiedän." Hän huokaisi syvään ja haroi hiuksiaan. Miksi hän oli täällä?
"Inhoan tätä."

Andromeda nousi seisomaan ja tassutti varovasti lattian poikki. Hän seisahtui Wesleyn selän taakse ja kietoi kätensä miehen vyötärön ympärille, painaen nenänsä tämän pikkutakkia vasten.
"Minäkin", hän myönsi hiljaa.
"Voidaan inhota sitä yhdessä."

Se sai miehen hymyilemään.
"Hyvässä lykyssä ei ikinä tarvitse tulla tänne. Enää tämän jälkeen." Wesley huomautti hymyillen pehmeästi. Koputus ovella sai hänet suoriutumaan.
"Anteeksi häiriö, herra Wesley, minua pyydettiin kertomaan että sisaruksenne saapuivat."
"Preston,käymme tämän aina läpi, Wesley riittää. Kiitos, kerro että me tulemme alas." Hrh. Herra. Hyi.
"Mennäänkö?"

Oli ehkä väärin toivoa, että Wesleyn perhe ei todella haluaisi nähdä häntä enää. Mutta kun otti huomioon, miten nämä olivat poikaansa kohdelleet, ehkä se oli aivan sallittu reaktio?
Koputus sai Andromedan hätkähtämään.
Ei. Ei mennä.
Mutta hän nyökäytti päätään ja hapuili miehen kättä omaansa.

Se oli ihan sallittua. Wesley tarjosi kätensä Andylle kuten kuului - eikä kuten teinit kävelivät käsitysten kaupungilla, kuulemma - ja johdatti tuon perässään alas. Tummatukkainen Oscar vaimoineen oli suuressa aulassa ja kääntyi portaiden puoleen kun kuuli askelia.
"Herbie, sinuakin näkee!" Miltein jo nelikymppisen isoveljen kulmat painuivat kevyesti alemmas Andyn nähdessään.
"Mitä lintu onkaan tuonut kotiin?"
"Oscar." Wesley lausui yllättävän kireästi ja kumartui ottamaan veljen nuoremman lapsen syliinsä. Kolmevuotias Lizzie rakasti setäänsä, jolla oli hauskoja eläimiä kotona. Setää vain näki kovin harvoin.
"Oscar, Grace, tässä on Andromeda. Andy, vanhin isoveljeni Ocar ja hänen vaimonsa Grace. Tässä on heidän nuorimmaisensa Lisbeth ja- missä Harry on?"
"Lähti leikkimään pikkuhuoneeseen Leroyn kanssa. Mukava tavata, Herbietä näkyy nykyään aniharvoin ja en voi koskaan sanoa nähneeni ketään hänen seurassaan."
"Wesley."
"Kyllä minä nimesi muistan." Oscar ojensi samalla kättään, kätelläkseen naista.

Andromeda piti katseensa visusti lattiassa seuratessaan Wesleytä alakertaan. Hän piti katseensa lattiassa myös silloin, kun mies esitteli veljensä hänelle.
Hän nielaisi, sydän kipeänä rinnassa hakaten. Vaikkei sillä kai ollutkaan mitään väliä, hän toivoi kuollakseen, ettei olisi antanut täysin toivotonta kuvaa itsestään.
Se taisi tosin olla melko turha toivomus.
Hän tarttui ujosti ojennettuun käteen.
"Ha-hauska tutustua..."

Oscar kohotti kulmaansa naisen ujoudelle ja änkytykselle. Wesley vaimensi veljeensä katseella. Vaaleanpunertavat hiukset omaava nainen asteli pieni vauva toisella käsivarrellaan hänen luokseen.
"Wesley! Sinä olet täällä, äiti ei kertonut. Et sitten tullut ristiäisiin?"
"Oli töitä, paljon." Wesley puolustautui. Minkä sille voi että suvun uusi jäsen oli päättänyt tulla samaan aikaan kun Marigold oli sairaalassa? Wesley laski veljentyttönsä alas ja otti siskonsa ojentamaa vauvaa syliinsä.
"Etkö esittele meitä?" Ethel totesi huuli mutrulla.
"Ah, Ethel, Andromeda. Andy, siskoni Ethel. Ja tässä on...?"
"Brigitte." Wesley nyökkäsi ja hymyili pienelle lapselle. Suloinen.
"Wesley, ei naista saa kutsua miehen nimellä."

Valtava määrä nimiä.
Andromedasta tuntui, että sydän alkoi hakata epätahtiin, hän ei ikinä muistaisi, kuka oli kuka. Hän muisti kyllä kasvot - silloin kun näki ne linssin läpi - mutta ei nimiä, ei koskaan nimiä. Paitsi jos nimet kuuluivat koirille. Tai muille eläimille.
Hän olisi halunnut puristaa Wesleyn kättä, mutta tämän kädet oli nyt varattu vauvalle.
Huomio miehen nimestä sai naisen räpäyttämään silmiään.
"S-se on lempinimi."

Ethel vilkaisi Andya ja hymyili kovin muodollisesti.
"Niin, kyllä minä sen tajusin." Se ei silti ollut sopivaa. Wesley mulkaisi siskoaan, kääntäen huomion sitten Brigitteksi ristittyyn tyttöön. Lapset pelmahtivat pian joukolla - sana Wesley-sedän lsänäolosta oli kiirinyt.
"Wes-eno!" Ethelin vanhempi lapsi, Leroy, rutistautui enonsa jalkaa vasten ja sai miehen nauramaan.
"Mennäänkö etsimään perhosia illallisen jälkeen? mennäänhän? Onko se haisunäätä mukana?"
"Ei ole, Pavlov jäi kotiin. Andy, haittaisiko sinua käydä ruuan jälkeen ulkona?"

Andromeda tunsi poskiensa punehtuvan.
Oliko hän sanonut jotakin typerää? Ehkä koko lempinimi oli typerä, vaikka hän olikin niin tottunut siihen, että olisi ollut outoa luopua siitä nyt.
Sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun möykyksi, jota hän yritti nieleskellä alas.
Lapset näyttivät olevan innoissaan siitä, että eno oli tullut käymään.
Nainen räpäytti silmiään ja pudisti sitten päätään.
"E-ei. Kä-käydään vain."

Wesley nyökkäsi.
"Mennään illallisen jälkeen ulos. Vain jos kaikki syövät kiltisti ja menette sen jälkeen kiltisti nukkumaan." Wesley vannotti, saaden riemuisan vastaanoton, jonka vanhemmat pian vaiensivat. Ei ollut sopivaa huutaa. Pian heidät kutsuttiin syömään. Ilmeisesti toinen isoveli ei joutanut Lontoosta paikalle.

Ehkä ulkona olisi helpompi hengittää. Lapset olivat vaikuttaneet... normaaleilta, siitä huolimatta, että näiden vanhemmat vaikuttivat varsin... kireiltä.
Andromeda ujutti kätensä miehen käsivarren alle ja nojautui lähelle, kun he suuntasivat varmastikin loisteliasta ruokasalia kohti.

Wesley suunnisti Andy käsipuolessaan ruokasaliin ja istui tyhjiksi jääneille paikoille. Hän oli hieman pelännytkin, ettei ruoka ollut heitä varten ajateltu ja rukoili että Andy saisi jotain alas. Kun tuolle oltiin kaatamassa viiniä, Wesley vei käden lasin päälle.
"Vettä vain. Andromeda ei voi juoda." Ei lääkityksen kanssa. Se sai kaikkien kulmat kurtistumaan.
"Joten, Andromeda, mistä olet kotoisin?" Äiti ei sitten säästellyt.

Andromeda oli jo ehtinyt katsahtaa pulloa pelästyneenä. Joskus aikaisemmin se ei ehkä olisi haitannut, mutta nyt hän todella yritti käyttäytä kunnolla.
Jotta Helia voisi olla ylpeä sitten, kun pääsisi kotiin.
Kysymys sai hänet hätkähtämään ja räpäyttämään silmiään.
"Newcastlen läheltä, alunperin..."

Wesley tunsi perheen katseen niskassaan ja punastui kevyesti. Mieli teki sanoa että Andylla oli lääkitys jonka kanssa ei voinut käyttää alkoholia, mutta tämä maailma ei tuntenut mielenterveysongelmia. Paitsi jos raotti sitä matonreunaa. Sieltä ne vyöryivät piilotettuina ja unohdettuina niskaan. Wesleyn äiti ynähti melko mitäänsanomattomasti ja mietti hetken.
"Kauanko olittekaan seurustelleet, Andromeda?"

Andromeda olisi kuollut, ellei olisi tuijotellut lautastaan niin tiiviisti, ettei huomannut katseita.
Hyvä luoja, hän ei saisi alas palaakaan.
Andromeda. Kuulosti siltä, kuin hän olisi tehnyt jotakin pahaa.
"Mu-muutaman kuukauden..."

"Vai niin." Wesley vilkaisi äitiään ja painoi katseensa lautaseen, jolle otti ruokaa.
"Asutteko yhdessä vai vieläkö Wesley asuu siinä.. läävässä?" Asleigh ei arvostanut farmia kovinkaan korkealle. Ei ollenkaan, itseasiassa.
"Asun farmilla vielä." Wesley totesi hiljaa, ottaen kulauksen punaviinistä. Luoja, ota hänet pois täältä.
"Joten, milloin olette menossa kihloihin?" Ja sitten ne punaviinit turskahtivat suusta syliin.

Andromedan kulmat painuivat alemmas. Oli väärin puhua farmista sillä tavalla. Vaikka nurkissa veti ja katto tihkui vettä sateella.
Vei hetken, ennen kuin kysymys upposi hänen tajuntaansa.
Puna karahti kasvoille.
"E-emme me ole..."

Asleigh siristi silmiään ja Wes hipaisi rauhoittavasti Andyn kättä. Voi hyvä jumala.
"Eihän se sovi että te ette mene naimisiin."
"Äiti." Wesley totesi hiljaa.
"Ei ole kyse siitä mistä luulet."

Andromeda nielaisi ja pudisti päätään. Hän ei ynmärtänyt, mistä oli kyse. Ehkei hienostopiireissä ollut sopivaa seurustella ilman, että päätyi mahdollisimman pian avioliittoon.
Voi luoja...
"Va-vastahan o-olemme ihan alussa..."
Seurustelun alussa. Mutta ehkä sen saattoi ymmärtää väärin nykyisessä tilanteessa.

Asleigh kurtisti tiukemmin kulmiaan ja Elric päätti liittyä keskusteluun.
"Wesley, et ole poika enää. Et voi tehdä sellaista ajattelematonta virhettä." Poika punastui tiukemmin ja tunsi miten hankalaa tärisevin käsin oli leikata sitä paistia.

Wesley ei ollut ainoa, jonka kädet tärisivät.
Andromeda tuijotti lautastaan ja tunsi kalpenevansa hieman. Ei, hän ei todellakaan saisi syötyä.
"E-ei Wes ole ajattelematon..."

"Se on hyvin ajattelematonta ja kunniatonta jos ett--" Wesley ponkaisi seisomaan kesken isänsä lauseen.
"Andy ei ole raskaana, hyvä jumala! Hän ei vain muusta syystä voi juoda lasillistakaan. Hyvä nyt?"

Andromeda säikähti yhtäkkistä liikettä ja jähmettyi sitten liikkumattomaksi.
Raskaana? Wesleyn perhe kuvittelu, että hän oli raskaana..?
Häntä alkoi melkein itkettää.
"E-en tosiaan ole..."

Wesley istui takaisin alas isänsä katseen voimasta.
"Olisi se mennyt perille vähemmästäkin, Herbie." Oscar naurahti huvittuneena.
"Oscar, älä kiusaa veljeäsi." Elric huomautti terävästi, kuin pikkulapsille. Wesley hipaisi pöydän alla Andyn reittä. Ei hyvä jumala.

"Mitä muuta meidän olisi pitänyt olettaa?" Ethel huomautti, mennen Oscarin puolelle. Niin kuin aina.
Andromeda tunsi poskiensa polttelevan melkein kipeästi.
"Joten, Wesley, oletko jo hakenut takaisin opiskelemaan?" Grace vaihtoi puhernaihetta herttaisesti hymyillen.

Wesley hieraisi niskaansa. Miksi hän oli täällä? Kuolema korjaa jo.
"Ei, en aio opiskella enempää." Hän tiesi minä reaktion se aiheuttaisi.
"Aiotko paijata pupuja lopun ikääsi?" Elric kohotti toista kulmaansa.
"En, vaan hoitaa luonnonvaraisia petoeläimiä..."

Andromeda pohti aivan samaa asiaa, mutta muistutti itselleen, että hän teki tämän Wesleyn vuoksi. Ja ehkä he sen jälkeen saisivat olla rauhassa. Ilman, että mies joutuisi piilottaman puhelinta jääkaappiin toivoakseen, että sen akku loppuisi nopeammin.
Ethel huokaisi teatraalisesti.
"Herbie, innostuksesi on herttaista, mutta eikö olisi jo aika hankkia kunnon ammatti?"

Wesley veti syvään henkeä. Mieluummin nuo sitten rääkkäisivät häntä kuin Andya.
"Se on kunnon ammatti." Mies huomautti hiljaa ja otti nyt paremmalla otteella kulauksen viiniä.
"Ja iha oikeaa työtä." Mies täydensi vielä.

Ethel otti kasvoilleen harkitun 'voi kultapieni' -ilmeensä, joka saattoi näyttää myötätuntoiselta, mutta oli todellisuudessa täynnä huvittuneisuutta.
"Jollekulle, ehkä", sisko totesi hymähtäen ja käänsi sitten katseensa Andromedaan.
"Mitä sinä olitkaan opiskellut, kultaseni?"
Se sai Andromedan hartiat jännittymään ja sanat juuttumaan taas nieluun.

Wesley nyrpisti nenäänsä. Perheen mielestä olisk pitänyt tehdä suuria, vähintään olla syövän parantaja ja löytää ratkaisu biologisen sekä geneettisen maailman ongelmiin.
"Andyn piti keskeyttää koulu perhesyistä ja hän on palaamassa opiskelemaan. Ei siitä sen enempää." Hän yritti, yritti nyt suojella tuota edes hieman.
"Niin mutta mitä? Lakia, lääketiedettä...?" Oscar esitti,tietäen että ei tosiaankaan ollut kumpaakaan niistä.

Yhtäkkiä Andromeda tunsi elävästi, miltä tuntui hiirestä kun joukko kissoja katseli sitä, tietäen, ettei pakokeinoa ollut.
Hän nielaisi kerran, toisen, yritti saada äänensä kuuluviin.
"Elokuva-alaa."
Se ei todellakaan ollut lakia tai lääketiedettä.
Ethelin silmät siristyivät hieman.
"Onko se oikea tiede?"

Wesley veti syvään henkeä. Vitun sisko.
"Sitä voi opiskella yliopistossa, joten saa kelvata sinullekin." Mies ärähti siskolleen.
"Wesley Herbert." Asleigh puhahti nuorimmaiselleen.
"Ethel ja Oscar ovat vain huolissaan että hukkaat lahjasi ja älysi. Kuten myös me."

Andromeda yritti käpertyä tuolissaan pienemmäksi. Ehkä jos häntä ei huomattaisi, perhe jättäisi hänet rauhaan.
Ethel räpäytti silmiään täydellisen loukkaantuneelta näyttäen.
"Herbie, sinun parastasi minä vain", sisko vetosi ja katsahti Oscaria, hakien veljeltä tukea sanoilleen samalla tavalla kuin aina ennenkin.
Andromeda nielaisi, käsi puristui nyrkkiin pöydän alla.
"Wes on oikein hyvä työssään ja nauttii siitä", hän muuttui puheeseen sydän takoen.

"... Wesley." Perheen nuorin korjasi miltein lannistuneena. Hänen nimensä oli Wesley.
"Emme me ilkeyttämme." Oscar komppasi siskoaan. Mies tosin hämmentyi Andyn sanoista. Ai tuo osasi puhua?
" Herbie vain tarvitsisi työn joka haastaa älyä." Mies painotti pikkuveljen inhoamaa lempinimeä.

Andromeda tunsi poskiensa punehtuvan kiukkuisesti.
Hän oli niin vihainen Wesleyn puolesta, että unohti jopa ujostella kohottaessaan hetkeksi katseensa.
"Wesley on oikein onnellinen nykyisessä työssään! Ei hänen tarvitse todistella älyään turhilla titteleillä!" hän puuskahti.

Ainakin salissa oli hetken hiljaista. Wesley vilkaisi kelloa. Eri tilassa syövät lapset olivat varmasti jo valmiita. Hän nousi ylös ja kumarsi hieman.
"Lähdemme puutarhaan lasten kanssa." Mies totesi tyynesti.

Andromeda puhisi edelleen kiukkuisesti noustessaan seisomaan. Hänenkään vanhempansa eivät olleet olleet parhaat mahdolliset, mutta ainakaan hänen sisaruksensa olivat aina välittäneet hänestä. Jopa Wolfie, jonka vanhemmat olivat parhaansa mukaan yrittäneet eristää heistä.

Wesley ojensi kätensä Andylle ja ohjasi tuon ruokasalista pois.
"Anteeksi. Ei olisi pitänyt tulla. Haluatko käydä ylhäällä haukkaamassa niitä leipiä ja mennä sitten vai jaksatko?"

Andromeda pudisti päätään. Hän oli liian vihainen syödäkseen nyt.
"He ovat ihan kamalia!" hän puhahti vihaisesti ja painautui Wesleyn kylkeen.
"Mennään ulos."

Wesley suukotti Andyn ohimoa hellästi.
"He ovat. siksi en ymmärrä miksi tulimme tänne." Hän lähti kohti alakerran oleskelutilaa jossa lapset söivät hoitajan valvonnassa.
"Mutta lapset ovat ihania." Mies totesi avatessaan oven ja kolme vanhempaa pelmahtivat kärsimättöminä jalkoihin. Wesley vain nauroi.
"Takit mukaan, illalla on viileää. No niin, mennään.
"Leroy ja Harry, käsistä kiinni. Noin." Lizzie otti setäänsä kädestä.
"Mihin mennään?"

"Jotta saisit olla rauhassa", Andromeda muistutti ja puristi Wesleyn kättä.
Rauhassa kammottavalta perheeltä. Tuli ikävä Heliaa ja Wolfieta.
Ainakin lapset olivat herttaisia, vaikkakin hieman vierasta seuraa hänelle.
"Lammelle! Lammelle!" Leroy hihkui ja hyppi innostuneena tasajalkaa.

"Selvä, mennään lammelle. Ei sitten liian lähelle, ettette puljaa. Ja ei juosta eikä tönitä. Okei?" Wesley seurasi Andyn ja Lizzien kanssa isompia lapsia ulos ja kohti sokkeloisen edustapuutarhan takana olevaa lampea.

"Lammelle!" Harry liittyi serkkunsa riemuun ja rymisteli tämän kanssa puutarhaan niin vauhdilla, kuin juoksematta saattoi.
Talo ei ehkä tuntunut kodikkaalta, mutta puutarhasta Andromeda piti. Hän olisi seikkaillut siellä mielellään lapsena.
Lizzie puristi setänsä kättä.
"Äätä?" pieni tyttö vetosi. Pavlov oli tosiaan melkoinen tyttömagneetti.

Wesley hymyili veljentytölle ja vilkaisi poikien perään.
"Pavlov on kotona. Näytän kuvia? Andy otti hienoja kuviam"

"Äätä", Lizzie totesi tyytyväisenä ja jatkoi taaperrustaan veljensä ja serkkunsa perään.
"Voin näyttää, kun päästään lammelle", Andromeda totesi kevyesti punastuen.
Wesley voisi katsoa poikien perään, etteivät nämä päätyisi kellahtamaan veteen.

"Lizzie rakastaa Pavlovia, siitä huolimatta että Ethel on aina saada hepulin." Wesley naurahti ja lammella vilkaisi Andya, sitten poikia.
"Otatko Lizzien hetkeksi? Näytä puhelimesta Pav-videoita ja tyttö on tyytyväinen. Katson etteivät pojat huku lampeen katsellessaan sammakonkudun perään."

Andromeda oli onnellinen siitä, että edes lapset osasivat arvostaa Wesleyn rakkautta eläimiin.
Hän nyökäytti päätään ja ojensi kätensä pienelle tytölle, joka tarttui siihen hämmästyttävän reippaasti.
"Katso, Lizzie, täällä on video Pavista ulkoilemassa..."
Hän kyykistyi Lizzien vierelle ja etsi oikean videon.

Wesley istui poikien kanssa lammen reunalla (hyvä on, makasi nurmikolla vatsallaan se siisti puku päällään) ja selitti pojille ties mitä biologiasta, eliöstöstä, eläimistä ja mistä ikinä pojat nyt serkultaan oivalsivatkaan kysyä. Lizzie sen sijaan tuntui haluavan nähdä kaikki videot näädistä.

Andromeda esitteli kaikki videonsa Pavlovista ja freteistä, ja näytti tytölle myös pesukarhut ja siilit, joista tuli tämän uusin rakkaus.
Lopulta hän nosti Lizzien syliinsä ja asteli Wesleyn ja poikien luo.
"Mitä siellä näkyy?"

Wesley vilkaisi Andya olkansa yli ja hymyili hieman. Näin hän viihtyi.
"Kutua. Pojat olisivat halunneet sitä akvaarioon mutta käskin ennemmin seurailla sitä näin aina kun ovat Sledmeressä."

"Mmm, sammakot eivät kyllä tykkäisi asua akvaariossa", Andromeda myönsi kyykistyessään Lizzie sylissään lammen töyräälle. Vesi oli tummaa, pohjaa ei nähnyt enää tähän aikaan illasta kuin aivan reunoilla.
"Parempi niillä on täällä."

"Wes-setä, täällä on sitä pilliruohoa! Miten se tehtiin?" Leroy pyysi aina sitä, jos suinkaan löysi sitä hauskaa ruohoa josta sai pillin. Wesley taittoi korren siististi molemmille ja opasti. Ei mennyt kauaa kun pojat juoksivat ja vislasivat niillä kilpaa. Lizzie jäi mieluummin syliin ihmettelemään omaansa.
"Onko yhtään parempi olo?"

Sledmere Hallissa oltiin varmasti hyvin kiitollisia siitä, että pojat olivat taas saaneet itselleen pilliruohot. Mutta ainakin lapsilla tuntui olevan hauskaa.
Olisikohan heidän elämänsä ollut toisenlaista, jos siinä olisi ollut läsnä joku, joka olisi ehtinyt opettaa pilliruoholla soittamista?
"Kiukuttaa, kun sinua kohdellaan niin", Andromeda vastasi.

Wesleyn elämä olisi ollut, varmasti. Andynkin epäilemättä. Hän vilkaisi Andya ja hymyili vaisusti.
"He eivät vain ymmärrä. Minulle oli odotukset ja en lunastanut niitä, joten he purkavat sen noin. En kyllä... Jos ei olisi sisarusten lapsia, en kävisi täällä ikinä. He ovat ihania."

Eivät hänenkään vanhempansa olleet tainneet ymmärtää. Andromeda ei ollut aivan varma, olisiko hänen pitänyt esitellä Wesley näille.
Hän nielaisi ja tutki lammen mustaa pintaa.
"Haluatko joskus tavata Wolfien?"

Wesley katseli Andya ja veti tuon kainaloonsa.
"Tietty. Jos kehtaat näyttää minut veljellesi."

Andromeda räpäytti silmiään.
"Minä en ikinä häpeäisi sinua."

"Siinä tapauksessa." Wesley hymyili hellästi.
"Tapaan veljesi mielelläni. Ja tiedäthän etten häpeä sinua?"

Andromeda punehtui hieman.
Hän oli sanomaisillaan, että häntä oli helppo hävetä. Mutta hän ei viitsinyt sanoa niin lasten läheisyydessä. Eikö sellainen olisi harmillista?
"... Tiedän."

Se olisi. Ei sellaista saanut puhua lasten kuullen.
Sen lisäksi vastaus sai miehen hymyilemään ylpeänä ja suutelemaan naisen huulia hellästi. Leroy ja Harry yökkäsivät kauempana.
Tyttöbakteereja. Hyi!
"Hyvä."

Tyttöbakteereja tosiaan.
Andromeda punastui vähän lisää saadessaan suudelman.
"Wesley-sedällä on tyttöystävä!" Leroy rallatti ja hihitti serkkunsa kanssa.

Wesley pudisteli päätään nauraen poikien rallatukselle.
"Kuulkaa, sellaista sattuu kun vanhenee!"hän nousi ylös ja yllytti pojat hippaan kanssaan. Kun ei muutakaan keksinyt. Lizziekin halusi leikkiin, taapertaen mukanan.

"Hyyyi, minä en koskaan tahdo tyttöystävää!" Harry ilmoitti päättäväisesti ja pinkaisi karkuun.
"Hyi eeei!" Leroy vahvisti serkkunsa mielipiteen.
Andromeda seurasi Lizzien perässä, peläten, että taapero kaatuisi mennessään. Mutta hyvin tämä näytti pysyvän pystyssä.

Wesley kaatui maahan nauraen kun pojat taklasivat hänet yhteistuumin nurmikolle.
"Aa, hyvä on, hyvä on, voititte! Luovutan!" Puvussa oli nyt multaa, ruohoa ja punaviinitahroja. Miestä ei haitannut.

Sukulaisia todennäköisesti haittaisi.
Mutta ehkä heidän mielipiteellään ei ollut mitään merkitystä.
Myös Lizzie halusi liittyä seuraan, taapersi päättäväisesti viimeiset metrit ja kellahti joukon jatkoksi nurmikolle.
"Alkaa tulla kylmä", Andromeda huomautti huolestuneesti.

"Hieman." Miehen kasvot punoittivat naurusta.
"No niin riiviöt, sisälle."

"Ääää", Harry protestoi kömpiessään pystyyn.
"Wesley-setä tahtoo pussailemaan tyttöystävän kanssa!" Leroy julisti ja pyyhkäisi kuraisiksi menneitä housunpolviaan.
Andromeda punastui ojentaessaan kätensä pienelle Lizzielle.

Mies naurahti kun Harry yökkäsi Leroyn julistuksen säestykseksi.
"Sovitaan niin." Mies virnisti ja pyyhkäisi housujaan. Ohups. Lizzie katseli hypnotisoituneena Andromedan hiuksia.

"Ewwwww!" pojat ilmoittivat yhteen ääneen ja pinkaisivat sitten kohti ovea.
Andromeda ojensi vapaan kätensä Wesleytä kohti.

Wesley otti Andya kädestä ja koppasi Lizzien syliinsä. Aulassa odotti nyrtyneet vanhemmat.
"Herbie, missä kuraojassa rymysitte?" Oscar nurisi kun nyppi ruohoa Leroyn hiuksista.

Andromeda oli melko varma, että hänen olisi kuulunut olla pahoillaan. Mutta oikeastaan koko tilanne alkoi pikemminkin naurattaa, aivan kuin lapset olisivat jollakin kammottavalla tavalla saastuneet.
Aulaan astellut Ethel tuijotti poikaansa silmät järkytyksestä laajenneina.
"Katso nyt vaatteitakin..."

Wesley nauroi ihan ääneen. Ethelin kauhistuneisuus oli niin huvittavaa.
"Painimme vain vähän, ei mitään vakavaa." Mies kohautti olkiaan.
"Wes-setä haluaa pussailla tyttöystäväänsä!" Harry kiekaisi Leroyn esimerkkien kannustamana, saaden miehen nauramaan.
"Varo harry ettei jouk tyttö halua pussata sinuakin."

Ethel näytti siltä, kuin olisi voinut pyörtyä siihen paikkaan.
"Painitte? Herbie, se ei... Harry!"
Hän kääntyi katsomaan poikaansa ja räpäytti pöyristyneenä silmiään.
"Mitä sinä olet mennyt heille sanomaan?"

"Wesley." Mies korjasi punastuen, mutta edelleen huvittuneena. Sisko oli niin järkyttynyt.
"En minä sanonut mitään. he keksivät sen itse kun annoin Andylle pusun."

"Ewwwww!" pojat ulvaisivat kuin yhdestä suusta ja ampaisivat yläkertaan vieviin portaisiin. Kuraisten jalanjälkien sarja seurasi heidän askeleitaan, ja oli saada Ethelin pyörtymään uudelleen.
Hän kääntyi tuijottamaan veljeään epäuskoisena.
"Pusun?"

Wesley raapi niskaansa ja veti Andyn kainaloonsa. Lizzie taapersi isänsä luo, suloinen mekko nurmesta vihertävänä. Oscar pudisteli päätään, lähtien lapsensa kanssa ylös.
"Pusun. Sinulla on lapsia, et voi järkyttyä tästä."

Ethel tuijotti epäuskoisesti pikkuveljeään, joka ei koskaan sanonut vastaan. Tai jos yritti sanoa, änkytti niin pahasti, että viestin saattoi vain jättää huomiotta. Poskille kohosi kiukkuinen puna, kun hän katsahti ympärilleen, vain huomatakseen veljensä suunnanneen jo ylös.
Vielä yksi järkyttynyt katse pikkuveljeen, ja Ethel käännähti kannoillaan.
"Harry!"

Wesley ei uskaltanuty edes hengittää, ennen kuin isosisko katosi portaita ylös.
"... mennäänkö?" Hän kysyi Andylta epäuskoista naurua pidätellen.

Andromeda räpäytti silmiään ja painoi sitten ujon suukon Wesleyn poskelle.
"Mennään."

Wesley lähti ohjaamaan Andya ylös, yllättyneenä itsekin miten uskalsi sanoa vastaan. Hän pyysi matkalla teetä eräältä talon väkeen kuuluvalta ja veti helpottuneena oven kiinni.
"Aamiaisen jälkeen huomenna heti kotiin?"

Andromeda oli vähintään yhtä helpottunut, kun ovi sulkeutui heidän takanaan. Hän käännähti ympäri ja kietoi käsivartensa Wesleyn ympärille, halaten itsensä tämän rintaa vasten.
"Joo."

Wesley halasi Andya tiukasti. Hän painoi suukon naisen kaulalle.
"Miten jos vaihtaisit mukavammat vaatteet?"

Huulten kosketus kaulalla sai Andromedan värähtämään.
"Mmmh, voisin", hän myönsi, muttei silti vetäytynyt kauemmas.

"Teessä tosin menee aikaa." Ja se tuotaisiin taas siihen pikkuhuoneeseen.
"Ehtisimme järkyttää tämän kartanon henkisiä normeja."

"Mmmh."
Andromeda kohotti katseensa ja kurotti hipaisemaan Wesleyn huulia omillaan.

"Tuo ei oikein ole vastaus." Wesley huomautti vinosti hymyillen Andyn huulia vasten.
"Omin sanoin ja selkein lausein, rakas." Oliko tämä paikka määräillä?

Andromeda nielaisi ja painoi otsansa hetkeksi Wesleyn hartiaa vasten.
Hän oli uskomattoman helpottunut siitä, että he olivat selvinneet illallisesta.
"... Minun tekisi mieli."

Mies hymyili pehmeästi. Hän vei sormensa mekon vetoketjulle ja veti sen auki, hamuten naisen kaula huulillaan.
"Minunkin."

Se sai Andromedan punastumaan. Hän laski hetkeksi kätensä alas, niin että mekko valahti alas, ja vei sitten sormensa availemaan Wesleyn paitaa hamuten samalla miehen huulia omillaan.

Hän tunsi miten tätä paheksuttiin kaikkien kartanossa yöpyvien toimesta. Jos nuo olisivat tienneet. Hän suuteli Andya kiihkeämmin ja työnsi tota kohti sänkyä hellästi.

Andromeda tarttui Wesleyn paidankauluksiin ja veti tämän mukaansa peruttaessaan sänkyä kohti. Hänen oli onneksi helppo unohtaa, mitä ympärillä tapahtui silloin, kun teki mieli.

Wesley halusi unohtaa. Hän painui Andyn ylle sängylle, huokaisten tyytyväisesti. Andy vei ajatukset muualle, sai uskomaan ettei hän ollut täällä vaan jossain muualla. Jossain missä halusi olla.
"Näytät taas itseltäsi." Ilman sitä karmeaa kukkamekkoa.

Andromeda veti jalkojaan koukkuun ja ynähti hiljaa.
Mekossa itsessään ei ollut mitään vikaa, ehkä. Mutta hän olisi mieluummin yhdistänyt sen johonkin muuhun, värikkäisiin sukkahousuihin ja rakkaaseen, kissakuvioiseen neuleeseensa.
"Sinun vaatteissasi on heinää", hän totesi, hamuten suudelmaa miehen huulilta.
"Pois..."

Wesley naurahti.
"Sellaista sattuu kun painii nurmikolla." Hän mutisi hiöjaa, heittäen kauluspaidan pois ja suoristautui sitten riisumaan housunsa.

"Mmm."
Andromeda kohotti lantiotaan ja alkoi kiemurtaa ulos sukkahousuistaan. Jotka oli näemmä onnistunut rei'ittämään johonkin.
No, ei voinut mitään.

Se oli kovin ikävää se. Wesley ei oikein jaksanut välittää. Hän nojautui avaamaan Andyn rintaliivejä, vetäen tuota samalla lähemmäs. Hän halusi tuon lähelle, nyt. Välittämättä mistään. Edes siitä että tosiaan ei ollut kumeja mukana. Andyhan söi pillereitä, hän tiesi sen.

Andromedalla olisi ollut, mutta ei hän ajatellut sitä juuri nyt. Vaikka olikin vakuuttanut itselleen, ettei tekisi enää mitään hölmöä. Että Helia voisi olla hänestä ylpeä.
Laskujen maksamisen unohtamista ei laskettu.
Huokaus pakeni naisen huulilta, hän ei välittänyt edes siitä, että liivit lähtivät.
"Wes..."

Wesley hamusi Andyn kaulaa ja alempaakin, hymyillen vinosti.
"Mitä...?"

"Mmh..."
Andromeda antoi sormiensa upota miehen punaisten hiusten joukkoon. Hän ei ollut varma, kauanko teen saapumiseen menisi, mutta tuskin loputtomiin.
"Haluaisin sinut..."

Ei, siihen ei valitettavasti menisi loputtomiin. Hän nojautui suutelemaan Andya ja valutti alusvaatteet pois tieltä, painuen lähemmäs.

Olisi varmasti pitänyt yrittää olla hiljaa.
Andromeda ei vain ollut siinä kovinkaan hyvä, varsinkin, kun koko päivän kerääntynyt jännitys purkautui siinä samalla.
Hän taisi vahingossa raapia Wesley-paran selkääkin.

Mitä turhaan. Täällä ei kuulunut juuri mikään mihinkään. Wesley tunsi kyllä poltteen selässään, kun kierähti Andyn viereen ja halasi tuon kainaloonsa.
"Olet rakas."

Ehkä olisi ollut vain hyvä, jos olisi kuulunut. Siinäpähän siveyden sipulit olisivat tutisseet.
Andromeda ynisi hiljaa käpertyessään Wesleyn kainaloon.
"... sinäkin..."

Tutisivat jo siitä pususta. Hän hymyili leveästi ja suukotti Andyn huulia hellästi. Ei mennyt kauaa kun hän kuuli kolahduksen viereisestä huoneesta.
"Taisimme saada teetä. Nyt sinun pitää kyllä syödä."

"Mmmh..."
Andromeda käpersi itseään paremmin Wesleyn kylkeen. Ei olisi huvittanut nousta, ei lainkaan.

Wesley huomasi sen.
"Jos haen tänne?"

Andromeda mietti hetken.
"Mmmmh."
Se olisi parempi suunnitelma kuin nouseminen juuri sillä hetkellä.

"Sinä se olet puhelias." Wesley naurahti hellästi ja suukotti Andyn otsaa, nousten sitten. Hän haki teetarjottimen ja leivät heille. Andyn pitäisi syödä, sitten voisi käydä nukkumaan.

Leivissä ei onneksi ollut mitään epäilyttävää, ne olivat hyvin pieniä ja sieviä kurkkuvoileipiä.
Andromeda joutui pakottamaan itsensä vielä ylös sen verran, että kävi pesemässä hampaansa, mutta palasi hyvin nopeasti takaisin sänkyyn ja käpertyi Wesleyn kylkeen.
Aamu tuli aivan liian nopeasti, ja hän teki sen selväksi kiskomalla peitonreunaa silmiensä suojaksi.

Wesley herätteli Andya aamulla parilla suukolla.
"Hei, rakas... Herätys. Pian on aamupala ja sitten päästään kotiin."

"Nnnnh..."
Andromeda nykäisi peitonkulmaa sen verran alemmas, että Wesley saisi paremmin suukotettua.
"Aikaista..."

"Minä tiedän." Wesley suukotti uudelleen.
"Otetaan kotona päiväunet."

"Nnnnh..."
Andromeda taisteli vielä hetken elämän realiteetteja vastaan, mutta kohottautui lopulta istumaan, hiukset auttamattomasti pörrössä.

Wesley hymyili naisen pörröisille hiuksille.
"Pitäisi pukeutua, kulta."

"Nnnnh..."
Andromeda käänsi katseensa Wesleyyn, mietti hetken ja painautui takaisin makuulle, yrittäen kietoa käsivartensa miehen ympärille.

Wesley kaatui Andyn mukana takaisin sängylle.
"Aaandyyyy, rakas..." Hän vei kasvot tuon korvaan.
"Kulta, minä voin kotona vaikka huolehtia että saat kolmesti ennen ja jälkeen päiväunien."

"... Nnnh."
Andromeda rutisi Wesleytä vielä hetken, ennen kuin vapautti miehen otteestaan.
"Aikaista", hän vetosi uudelleen, mutta kömpi takaisin istumaan.

"minä tiedän ja olen pahoillani siitä. Mutta ajattele, pois täältä." Wesley kannusti hymyillen. Ovenkahva kävi. Onneksi ovi oli lukossa, sillä he olivat alasti.
"Wes-setä, Wes-setä! Ulkona on nättiä!" Harry ja Leroy kiekuivat oven takana. Se tarkoitti aamiaista ulkona.

Andromeda hätkähti hetkessä hereille ja nykäisi peittoa vartalonsa suojaksi siitä huolimatta, että ovi oli lukossa.
"Wes-setä, lopeta se pussailu!" kuului Harryn korkealla lapsenäänellä oven läpi.
"On jo kamalan myöhä!" Leroy liittyi vakuutteluun.

Miestä alkoi naurattaa.
"Odottakaa parikymmentä vuotta ja te toivotte että tyttö pussailee teitä!" Wesley pelotteli oven läpi, nousten seisomaan ja alkoi pukea. Hän kuuli kun pojat juokisvat pussauskoppi-laulua (mistä sen olivat oppineet?) rallatellen kauemmas, ilmeisesti ulos.

Ethel syyttäisi myöhemmin ehdottomasti Wes-setää rallatuksen opettamisesta. Koska eihän sellaista nyt vain voinut oppia kalliissa yksityiskoulussa, ei missään tapauksessa.
Andromeda mönki unisesti ylös ja tassutteli ensimmäiseksi kylpyhuoneeseen, jääden tuijottamaan peilikuvaansa ja painovoimaa uhmaavia hiuksiaan.

Ja kokemuksesta Wesley tiesi, että siellä nimenomaan opittiin. Hän puki päälleen omat vaatteensa. Khakinvihreät chinot, keltasiniruudillinen kauluspaita, harmaa neuleliivi ja vaaleanruskea jakkutakki. Sininen rusetti kaulaaan. Kaikki oli taas normaalisti, kun hän polkaisi ruskeat nahkakengät jalkaansa.

Hiukset eivät tarkalleen ottaen olleet sileät Andromedan palatessa makuuhuoneen puolelle, mutta hän tunsi olonsa oikein kotoisaksi hieman pörröisenä. Eilisen mintunvihreän mekon seuraksi löytyi rakas harmaa, kissakuvioitu neule.
Olo oli heti paljon kotoisampi, varsinkin, kun mintunvihreään yhdisti pilkulliset sukkahousut.

Wesley hymyili pehmeästi ja ojensi kättään Andylle.
"Mennään. Nopeasti teetä ja kotiin."

Andromeda napsautti vielä pilkullisen pinnin paikoilleen pitämään hiukset pois silmiltä ja tarttui sitten Wesleyn käteen. Niin kuin hölmöt teinit.
"Kotiin."

"Näytät ihanalta." Wesley totesi hymyillen hellästi ja lähti kohti terassia, joka aukesi takapihan puutarhaan. Sinne oli katettu aikuisille aamiaista, lapset olivat syöneet ja leikkivät kauempana.
"Otitko vain yhden vaatekerran mukaan, herbie?" Oscar naurahti pöydästä.

Andromeda ei jännittänyt enää yhtään niin paljon tietäessään, että he olisivat lähdössä kotiin. Ei hän silti uskaltanut kohottaa katsettaan lattiasta, kun he liittyivät muiden seuraan.
Ethel katsoi pikkuveljeään ja tämän seuralaista nenänvarttaan pitkin.
"Tapahtuiko matkatavaroillenne jokin onnettomuus?"

Wesley vilkaisi sisaruksiaan.
"Pukeuduin kotimatkaa varten normaalisti." Mies totesi tyynesi, mikä sai Elricin vilkaisemaan poikaansa lehden takaa. Milloin kuopus oli alkanut sanoa vastaan?

Andromeda puristi Wesleyn kättä. Voisivatko he vain jättää aamupalan välistä?
"Etteivät muut vaatteet olisi likaisina?" Ethel tuhahti ja otti siron kulauksen teekupistaan.
"Herbie innosti eilen lapset riehumaan illallisen jälkeen. Harrya oli mahdotonta saada nukkumaan."
Melkein kuin hän olisi kannellut vanhemmilleen.

Eivät, matkan alkupäässä ei oikein ollut paikkaa mistä ostaa aamiaista.
"Wesley, miksi sinä niin teit? Aiheutit siskollesi ylimääräistä työtä." Asleigh nyrpisti nenäänsä kevyesti.
"Koska se oli hauskaa."

Kanteleminen kannatti selvästi edelleen. Ethel huokaisi mahdollisimman uupuneesti.
"Harry on ollut aivan mahdoton saapumisestasi asti", hän huomautti.
Kotiin, Andromeda muistutti itseään.

"Eikö ole siis hyvä että lähdemme aamiaisen jälkeen?" Wesley totesi siskolleen tyynesti takaisin ja kaatoi teetä heille molemmille.

Ethel ei ollut vieläkään varma, kuinka käsitellä veljeä, joka ei pyydellyt anteeksi silkkaa olemassaoloaan, joten hän päätti vain tuhauttaa nenäänsä ja kääntyä Andromedan puoleen.
"Kultaseni, eilen taisi jäädä selventämättä, mutta oletko sinä vakavastikin sairas?"

Wesley puraisi huultaan. Voi hyvä jumala.
"Ei niim vakavasti että se vaikuttaisi sinuun millään tavalla, Ethel, joten se ei ole sinun asiasi." Elric laski lehden pöydälle ja tuijotti kuopustaan silmälasien alta. Oscar yskäisi.
"Oletko syönyt rohkeuspillereitä, Herbie?"

Ethel räpäytti silmiään.
"Olen vain huolissani! Jos me voisimme jotenkin auttaa..."
Andromedan sydän takoi kipeästi ja tuntui pyrkivän nousemaan kurkkuun.
Ethel siristi silmiään.
"Hetbie, et kai sinä oikeasti käytä mitään..?"
Hän jätti lauseen lopun ilmaan.

"Ei kiitos." Wesley totesi tyynesti siskolleen. Vanhemmatkin tuntuivat menneen hämilleen.
"Käytä mitä mitään? Puhu kokonaisilla lauseilla, Ethel."

Ethel vilkaisi teatraalisesti kohti kauempana leikkiviä lapsia.
"Aineita", hän selvensi, madaltaen ääntään.
"Olet niin kovin erilainen..."

Pikkuveli rykäisi ja laski käden pöydälle.
"Ei,minä en käytä mitään satunnaisia särkylääkkeitä kummempia." Hän murahti siskolleen, saaden äidiltä huomautuksen äänensävystään.

Ethel siristi silmiään.
"Olen vain huolissani sinusta, ei ole mitään syytä olla epäkohtelias", hän huomautti kuin olisi ollut sydänjuuriaan myöten loukkaantunut.
Andromeda tuijotteli teekuppiaan. Ilkeitä, niin ilkeitä.

Wesley vain ymähti vastaukseksi ja otti puraisun paahtoleivästä. Niin tosiaan varmastti oli... Tai ei.

Andromeda hörppäsi varovasti teetään ja silmäili paahtoleivänpalastaan melkein huolestuneena.
Hän voisi syödä sitten, kun he pääsisivät kotiin. Yh.
Ethel oli hetken hiljaa.
"Joten, Herbie, oletko aivan varma, ettet ole jo saanut tarpeeksesi pupujen paijaamisesta? Olen varma, että sinulle järjestyisi paikka yliopistolta jonkin oikean tieteen parista."

Wesley mulkaisi siskoaan ja nousi seisomaan. Jotenkin tämä käynti oli erilainen kuin muut. Hän tajusi miten huonosti häntä kohdeltiin, miten hänelle puhuttiin. Nyt kun oli varpaillaan sen takia etteivät nuo sanoisi Andylle pahasti.
"En ole paijannut pupuja koskaan. Sen sijaan ruokin kyllä tiikereitä, leopardeja ja muita kissaeläimiä. Ah, on farmilla lauma susiakin." Hän hieraisi niskaansa.
"Tämä on ihan oikea työ, oikeiden eläinten ja oikeiden ihmisten parissa. Minä viihdyn siinä. Ai niin, parisuhteenikin on ihan oikea. Ja nämä ovat todella omat vaatteeni, joita käytän kun te snobit ette ole näkemässä." Asleigh henkäisi terävästi ja perheen kaksi muuta paikalla olevaa miestä nousivat seisomaan. Grace tosin laski kätensä Oscarin kädelle, saaden esikoisen istumaan alas.
"Enkä aio altistaa Andya tälle. Teille. Ei siis tarvitse soitella tai lähetellä kutsuja. Minä sanon itseni irti tästä paskasta."
"Wesley, kielenkäyttö!"
"Jumalauta puhun miten haluan."

Ethelin suu oli unohtunut auki hyvin rahvaanomaisesti. Vei hetken, ennen kuin hän toipui järkytyksestään ja katsahti sitten kauhistuneena ympärilleen.
"Herbie, lapset!" hän torui, vaikka serkukset leikkivätkin sen verran kaukana, että tuskin onnistuisivat imemään itseensä vaikutteita.
Andromeda oli nyhertänyt paitansa hihaa, mutta vilkaisi nyt Wesleyn sukua kulmiensa alta ennen kuin kosketti miehen kättä.
Kotiin?

Wesley vilkaisi lapsia.
"Eivät he kuulleet mitään. Harmi toki etten voi tavata heitäkään, koetaen ehkä sitten selittää heille että syy ei ole heidän, kun ovat isompia." Mies tuhahti ja pyöräytti silmiään, ottaen Andya kädestä.
"Meidän laukut ovatkin varmaan jo autossa, niin me tästä menemme. Ai niin, en pedannut sänkyä ja päiväpeittokin kannattaa varmaan pestä."

Ethel räpäytti silmiään ja nousi seisomaan.
"Herbie, älä viitsi ylireagoida", hän vetosi, ja vilkaisi melkein pelästyneenä ympärilleen. Ei pikkuveli voinut noin vain marssia ulos heidän elämästään, miltä sekin olisi näyttänyt?
Andromeda puristi miehen kättä hellästi ja ylpeänä.

"En minä ylireagoi." Wesley totesi tyynesti.
"Te olette nyt tehokkaasti osoittaneet, että ette arvosta mitään mitä teen, joten minä vapautan teidät siitä taakasta ja lakkaan olemasta osa tätä perhettä. Lapsien synttäri- ja joululahjat lähetän tänne."Elric nousi seisomaan.
"Älä ole naurettava. Poika, istu alas ja lakkaa olemasta dramaattinen."
"Ei, en. Hyvästi!" Wesley puristi Andyn kättä, kääntyi ja lähti kohti pääovea. Heihei.

"Wesley!" Ethel parahti järkyttyneenä.
Andromeda painautui lähemmäs Wesleyn kylkeä ja kiiruhti askeleitaan hieman.
Kotiin. Pois tästä kamalasta paikasta. Vaikka lapset eivät kyllä olleet olleet kamalia.
Totta kai pojat huomasivat Wesleyn lähdön ja pinkaisivat perään, vanhempiensa vastalauseista huolimatta.
"Wes-setä!"

Wesley pysähtyi lapsien huutaessa ja pinkoessa perään. Hän kumartui halaamaan poikia hymyillen vaisusti.
"Nähdään myöhemmin nappulat. Pitää mennä kotiin. Harry ja Leroy, rallatelkaa sitä laulua mahdollisimman paljon kaikissa juhlissa."

Andromedan vatsaa väänsi kipeästi.
"Tuleeko Pavlov seuraavalla kerralla käymään?" Leroy halusi tietää.
"Ei teidän vielä tarvitse mennä", Harry vetosi.

"Katsotaan jaksaako Pav matkustaa." Hän lupasi hellästi.
"Meillä on pitkä matka, nappula." Ei edes oikeasti niin pitkä.

"Sano terveisiä?" Leroy pyysi.
Andromeda puristi Wesleyn kättä. Tuntui epäreilulta, ettei tämä välttämättä saisi olla tekemisissä sisarustensa lasten kanssa vain, koska sisarukset olivat idiootteja.

Ei Wesley voisi olla ja se oli typerää. Hän piti lapsista, vaikka ei olisi sitä itsestään koskaan uskonut. Hän nousi ja pörrötti poikien siististi laitettuja hiuksia kunnolla.
"Minä sanon. Annant pusut, herkut ja rapsut. Menkääs nyt."

"Tahdot taas pussailemaan tyttöystävän kanssa", Leroy huomautti, mikä sai Harryn puolestaan rallattamaan 'pussauskoppia'. Se tuntui villitsevän poikia, ja nämä ampaisivatkin kovaäänisesti laulaen vanhempiaan kohti.
Jotka olisivat varmasti hyvin kiitollisia.
Andromeda painautui hieman paremmin Wesleyn kylkeen.
"Kotiin."

Wesley katseli haikeasti poikien perään. Tulisi ikävä.
"Kotiin." Hän lupasi hymyillen ja johdatti Andyn autolle. Andylle avattiin ovi valmiiksi kun Wesley istui kuskin paikalle.

Ehkä kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Ehkä?
Andromeda piti katseensa tiukasti mintunvihreässä helmassaan istahtaessaan auton kyytiin.
"Vierailu tuntui kamalan pitkältä..." hän huomautti, kun ovi paukahti kiinni.

Wesley lähti hieman liian lujaa pihasta. Äkkiä pois.
"Mieti miltä nämä tuntuvat yksin..."

Ei tarpeeksi lujaa, jos Andromedalta kysyttiin. Hän katsahti Wesleytä kulmat kurtistuneina ja kurotti sitten painamaan suukon miehen poskelle.
"Kamalaa."

Wesley ei halunnut kaahata. Olisi kamalaa jos sattuisi kolari ja Andylle kävisi jotain. Niin että se oli hänen syytään.
"Ei ikinä enää." Wesley lupasi, enemmän ehkä itselleen.

Andromeda kurkotti painamaan radion päälle.
"Se on hyvä. Luulisin. Sinun perheesi oli aivan kamala."
Hän kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Lapset olivat okei, mutta muuten."

"Minä tiedän että he ovat." Wesley myönsi.
"En ole vain... En ole ennen välittänyt. Koska se on kohdistunut vain minuun."

Andromeda katsahti Wesleytä kulmat kurtussa.
"Sinun pitäisi välittää", hän huomautti.

"Nyt välitin." Wesley totesi pehmeästi.
"Koska se kohdistui myös sinuun."

Andromeda räpäytti silmiään ja punehtui.
"Ei sinun olisi minun takiani tarvinnut..."

"ei, tajusin miten kamalaa se on. Että he eivät tosiaan arvosta minua, mitenkään. Vihaan lempinimeä herbie ja silti minua kutsutaan sillä. Olen aina vihannut." Hän huokaisi syvään.

Andromeda hipaisi Wesleyn poskea sormenpäillään.
"Ihan hyvä, ettei tarvitse enää kuunnella sitä."

"Niin. Olisi pitänyt tehdä se vuosia sitten. Mutta, nyt olen vap--" Lauseen katkaisi Andyn soiva puhelin.
Helia.

Doctor Whon tunnusmusiikki alkoi soida. Andromeda kaivoi puhelimensa esiin, mutta nähdessään nimen näytöllä hän jähmettyi liikkumattomaksi.
Helia.
Helia.
Kädet tärisivät niin, ettei hän ollut saada vastattua, ja kun hän viimein sai pyyhkäistyä vihreää luuria, kurkkuun oli noussut pala.
"H-haloo..."

Puhelimen toisessa päässä helia vinkaisi kun Rooroo vastasi.
"Hei. Minä..." Hän mietti hetken mitä voisi sanoa. Wesley vilkaisi Andya kysyvänä.
"Soitinko huonolla hetkellä? Minä olen kotona ja... halusin soittaa. Olet kuulemma reissussa."

Andromedan sormet kietoutuivat mintunvihreän helman ympärille.
Helia. Helia-rakas. Kotona.
Hän yritti keskittyä hengittämään.
"E-et. O-olen autossa. Mi-minä..."
Sen pidemmälle hän ei päässyt ennen kuin purskahti itkuun. Oli ollut niin ikävä.

Helia nieleskeli ja nypersi sohvan vilttiä sormillaan. Hän odotti hetken kaikessa rauhassa, nieleskellen kyyneliä.
"Muriel sanoi että olet tapaamassa Näätämiehen vanhempia?"

Andromeda uikutti hetken ääneen.
"O-olin. N-nyt me o-olemme ma-matkalla ko-kotiin..."
Hän hautasi kasvonsa vapaaseen käteensä, käpertyen pieneksi penkillä.
"Minulla on ollut niin ikävä!"

"Ai? Miten meni? Olivatko he niin snobeja kuin kerroit Wesleyn joskus sanoneen?" Joskus, ennen joulua. Siitä oli yksi elinikä aikaa. Sitten häntäkin alkoi itkettää.
"Niin minullakin, Rooroo, niin minullakin. Siksi halusin soittaa."

Andromeda teki parhaansa muodostaakseen selkeitä lauseita, vaikka samaan aikaan hänen olisikin tehnyt mieli ulvoa ääneen.
"Kamalia! Ihan kamalia!" hän vakuutti nyyhkyttäen.
"Miten sinä voit..?"

Se sai molemmat miehet nauramaan. Helian hieman tukkoisesti.
"Minä voin... ihan... Kohtalaisen hyvin. Katsotaan jos voisit tulla ensi viikolla käymään, Muriel ja August puhuvat lääkärien kanssa." Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa.

Se sai Andromedan ulvahtamaan ääneen.
"Minä olen ihan kamalan pahoillani, ihan kamalan, kamalan pahoillani..." hän nyyhkytti hiljaa.
"Ha-haluan vain nähdä sinut..."

"Shhh, ei hätää. Minä sitä pyysin, on niin... ikävä." Helia niiskaisi hiljaa, rapsutellen nyt vuorotellen Normaa ja Dessiä.
"Mitä muuta kuuluu? Muriel sanoi että olet meittinyt koulua.."

Andromeda veti jalkoja koukkuun käpertyäkseen vieläkin pienemmäksi.
"J-joo", hän vastasi, nieleskellen kyyneleitään.
"J-jos voisin palata kouluun sy-syksyllä... Ro-rocketin kanssa on mennyt niin hy-hyvin..."

Helia puraisi huultaan.
"Varmasti voit. Ja saat tulla kesäksi töihin, jos haluat tulla."

Takaisin töihin.
Andromedan nenä oli jo lyönyt niin pahasti tukkoon, että hengittäminen oli käydä vaikeaksi.
"H-haluan..!"

Heliaa hymyilytti.
"Voit tehdä siten kun jaksat, voit aloittaa kun haluat. Tytöt ovat siellä vähän ongelmissa kun kumpikaan ei aina tiedä mitä tehdä ja... Minä en voi oikein neuvoa. Niin... Sinä osaat hoitaa kauppaa."

Andromeda niiskutti.
Ei hän voisi palata kauppaan ilman Heliaa. Eihän?
Mutta veli tarvitsi hänen apuaan.
"V-voiko R-Rocket o-olla mukana?"

Veli tosiaan tarvitsi apua ja Andy oli katsellut sekä kuunnellut kaupan pyöritystä hyvän aikaa.
"Tietenkin. Se voi aivan hyvin olla töissä mukana. Niinhän Mauikin tulee minun mukaani sitten kun... joskus pääsen töihin."

Andromeda alkoi uudelleen itkeä.
"S-se on m-mahtava..." hän nyyhkytti.
"M-minä o-olen k-käynyt kaupassa ja... N-niin kuin e-ennen..."

Helia hymyili ylpeänä, vaikka sisko ei nähnytkään.
"Olisi pitänyt hankkia sinulle sellainen koira paljon aikaisemmin." Helia myönsi hiljaa. Olisi pitänyt.
"Se on mahtavaa. Olen ylpeä sinusta. Todella olen."

”R-Rocket o-on ihana..."
Andromedan oli hiljennyttävä vetämään muutaman kerran henkeä, nenän kautta se ei enää onnistunut.
"Ikävä... O-olen ottanut s-sinulle v-valokuvia..."

"Olet? Lähetä niitä? Minulla on nyt puhelin käytössä kun olen lomalla." Hän voisi katsoa kuvia Rocketista.
"Voin lähettää pari kuvaa Mauista. Vai näitkö sen Murielin luona?"

"J-joo..."
Hänen puhelimensa oli täynnä kuvia, jotka hän olisi halunnut lähettää veljelleen. Muttei ollut uskaltanut.
"N-näin. Mutta h-haluaisin silti ne k-kuvat..."

"Minä lähetän." Helia lupasi hellästi hymyillen. Sitäkään Roo ei nähnyt.
"Olet rakas. Tiedäthän sen? Vaikka en ole voinut olla läsnä, olet silti minulle hyvin rakas ja tärkeä."

Itku sai koko kehon tärisemään.
Hänen syytään, että Helia oli niin sairas.
"S-sinäkin olet..." Andromeda vikisi.

Miten hän halusikaan halata siskoaan.
"Eikä tämä ole sinun syytäsi. Olen ollut sairas pitkään enkä halunnut myöntää miten huonosti voin. Muista se."

"Mmmmh..."
Andromeda ikävöi veljeään niin että sattui.
"Kamala ikävä..."

"Niin on. Minä... minä yritän saada sinulle luvan käydä ensi viikolla. Ja vaikka nähdä kun tulen kotiin." Hän lupasi pehmeästi.
"Ensi viikonloppuna en ole täällä mutta sitä seuraavana. Jos vaikka... jotain. Haluaisin nähdä. Norma! Kuono pois suusta!"

Andromeda hikkasi itkuisesti.
"Ikävä", hän toisti hiljaa, kun ei millään muulla tavalla osannut ilmaista, mitä kaikkea tunsi.
"N-Normie on siellä?"

"Se on täällä. Muriel kävi eilen ja Normie jäi yökylään." Mies suukotti salukin kuonoa hellästi.

Andromeda nielaisi.
"R-Rapsuta t-terveisiksi..." hän pyysi.

"Minä rapsutan." Helia tunsi syyllisyyttä siitä että näki kaikkia muita,mutta ei siskoaan.
"Kerrothan Näätämiehelle terveisiä? Ja pidäthän itsestäsi huolta? Olen ylpeä sinusta."

"K-kerron... Mmmh..." Andromeda lupasi.
"O-olet hirveän rakas..."

"Niin sinäkin. Ihan mielettömän tärkeä ja rakas. Laita niitä kuvia. Nähdään ensi viikolla." Pakko. Hän halusi tai halkeaisi.
"Pitää mennä syömään. Laita viestiä kun olette turvallisesti kotona?"

Ensi viikolla. Ensi viikkoon ei olisi loputtoman pitkä aika.
"L-Laitan", Andromeda vakuutti. Hän muistaisi kuvat ja muistaisi laittaa viestiä.
Älä vielä lopeta, Heliakilttirakas. Ei vielä.
"S-syö tarpeeksi..."

Siskon huomautus sai miehen naurahtamaan.
"Minä syön. Vaikka varoitan että olen laihtunut jonkin verran." Ettei sisko säikähtäisi nähdessä.
"Syö sinäkin. Ettet kuihdu, hassu."

Niin oli hänkin, taas. Yksin ei tehnyt mieli syödä.
"J-joo..."
Älä lopeta vielä. Kiltti, haluan nähdä nyt heti.
"H-heippa..."

Helia ei halunnut lopettaa. Yhtä vähän kuin Andykin.
"... Soitan vielä illalla, käykö?" Varmasti soittaisi.

Andromeda nielaisi.
"J-joo..."
Pakkohan veli oli päästää syömään.

"Vaikka kuudelta? Jos... Puhutaan silloin pidempään." Miten hän kaipasikaan pikkusiskoaan.
"Olet rakas. Muista se. Nähdään ja soitan myöhemmin. Heippa." Oli pakko sulkea tai hän ei tekisi sitä ikinä.

Kuudelta. Siihen ei ollut montaa tuntia. Hän jaksaisi odottaa siihen.
"J-joo", Andromeda vastasi. Kun linja hiljeni, puhelin valahti kädestä syliin.

Wesley oli ennakoinut ja pysäyttänyt hetki sitten levähdyspaikalle. Hän kurottautui vaihteen yli halaamaan Andya.
"Veljesi?"

"Mmnh..."
Rakas, rakas Helia. Oli niin ikävä, että sattui.
Andromeda hikkasi ja nielaisi.
"Täytyy..."
Hän pujahti vapaaksi, avasi turvavyönsä ja hypähti ulos autosta.

Wesley katsoi vähän neuvottomana perään, nousten itse autosta.
"Onko kaikki hyvin?"

Andromeda otti muutaman huteran askeleen ennen kuin taipui kaksinkerroin. Vatsassa ei varsinaisesti ollut mitään happoja enempää, mutta se ei estänyt yökkäysrefleksiä.
"Nnnh..."

Wesley pysähtyi vierelle ja silitteli selkää. Ei olisi pitänyt viedä Andya kauas Rocketista. Ei olisi.

Silmiin nousi lisää kyyneleitä, kun kurkkua poltti, mutta lopulta Andromeda saattoi suoristautua ja ottaa askeleen taaksepäin.
"O-on ollut niin ikävä..."

Weslwy tarjosi varovasti halausta.
"Mutta hän soitti nyt. Ainakin."

Andromeda painautui vasten Wesleytä.
"Joo... Ja pääsen ehkä katsomaan häntä ensi viikolla..."

Wesley silitti Andyn selkää.
"Sehän on... Se on hyvä. Saatte nähdä. Ehkä se helpottaa ikävää?"

Andromeda nojasi otsaansa Wesleytä vasten.
"Niin. Ja hän soittaa vielä tänään illalla. Voin kertoa, mitää kuuluu..."

"Se on hyvä." Wesley suukotti Andyn ohimoa.
"Oikein hyvä."

Andromeda niiskaisi.
"Niin on. On ollut kamala ikävä."
Itkun herättämä päänsärky kaihersi ohimoilla.
"Mennään vain takaisin autoon."

Wesley hymyili hieman.
"Mennään." Hän asteli autoon ja otti hanskalokerosta suklaapatukan, ojentaen sitä Andylle. Jos se piristäisi vähän matkalla Hexhamiin.

Andromeda käpertyi takaisin etupenkille ja otti niiskaisten suklaapatukan vastaan. Hän alkoi nakertaa siitä pieniä paloja katsellessaan tietä.
"Mitä jos Helia sairastuu taas minun takiani?"

Kun auto rullasi tasaisesti, Wesley uskalsi viedä kätensä Andromedan reidelle.
"Ei. Nyt muut tietävät milloin stressi on liikaa. Ei se ollut syytäsi."

Kaikesta vakuuttelusta huolimatta Andromeda ei voinut karistaa tunnetta siitä, että syy oli hänen. Hän oli ollut kamala, kamala sisko.
"Hän on niin rakas."

"Ja sinä hänelle. Siksi hän soitti." Wesley silitteli Andyn reittä.

"Mmh."
Ehkä hän pääsisi esittelemään vihdoin Rocketin veljelleen.
Andromeda hikkasi ja kurotti puhelimensa lattialta. Hän valikoi lempikuvansa ja lähetti ne veljelleen.

Wesley villaisi Andya hymyillen.
"Pitää varmaan käydä kaupassa Hexhamissa. Suklaata ja... jotain ruokaa?"

Helia soittaisi illalla.
Andromeda pyyhkäisi kyyneleisiä poskiaan uuden takkinsa hihaan.
"Joo."

"Grillattuja juustoleipiä?" Wesley kysyi hellästi, painaen kaasua isolla tiellä.

"Joo."
Hihansuu oli auttamatta kostunut siinä vaiheessa, kun Andromeda laski kätensä kasvoiltaan.
"Täytyy käydä hakemassa koirat Murielin luota."

Wesley nyökkäsi.
"Pitää hakea koirat. Käydään kaupassa, haetaan koirat ja mennään sinun luo? Jooko?"

"Mmm."
Andromeda nyhersi mintunvihreää helmaansa.
"Voisit jäädä yöksi?"

"Voin jäädä." Wesley lupasi hellästi ja puristi Andyn kättä.
"Vapaa viikonloppu." Pitkästä aikaa.

Se sai Andromedan hymyilemään hieman.
"Olet rakas", hän muistutti ja kurkotti painamaan suudelman miehen poskelle.
Niin uskomattoman rakas. Hän ei ollut varma, oliko muistanut sanoa sitä tarpeeksi. Mutta nyt hänellä olisi viikonloppu aikaa näyttää se. Ja Helia soittaisi illalla.
Ehkä kaikki voisi olla hyvin.

Lauantai 23. kesäkuuta 2018 - iltapäivä, Sledmere House, Driffield

Wesley oli käynyt sen viimekertaisen jälkeen. Pahoittelut ja lupaukset muuttua hän kuuli ensimmäistä kertaa, joten Wesley halusi uskoa siihen. Siksi hän suostui tulemaan yhden veljenlapsen syntymäpäiville Andyn kanssa. Hän pysäytti auton ja otti lahjaksi ostetun leikkikemisti-setin takaluukusta, viitaten Andya ottamaan mukaan päässeen Pavlovin.
He kun juhlivat vain perheen kesken synttäreitä täällä. Joten pavlov oli saanut tulla mukaan lasten iloksi. Sillä oli rusettikin kaulassa.

Andromeda oli melko varma, että oli väärin toivoa Pavlovin tuhnauttavan Wesleyn sukulaisten päälle. Ei lasten tietenkään, tämän pienet serkut olivat mahtavia, mutta sisarusten ja vanhempien. Olisi pitänyt antaa mahdollisuus ja uskoa, että nämä todella halusivat Wesleyn parasta, mutta hänellä ei ollut kovinkaan vahvaa uskoa siihen asiaan.
"Oliko vähän pitkä matka, oliko", hän lepersi Pavloville.
Tällä kertaa hän ei ollut pukeutunut miellyttääkseen Wesleyn perhettä, vaan turkoosin mekon helmaa kansoittivat venyttelevät kissahahmot.

Wesley ei ollut edes ehdottanut asiaa. Miehellä oli itselläänkin päällä kelta-siniruudullinen kauluspaita, harmaa liivi ja vaaleanruskea takki, jossa oli vihreät nahapaikat kyynerpäissä. Keltaiset chinot oli vedetty jalkaan ja askelien tahdissa narskuivat ruskeat nahkakengät. Riitelevän eriparista. Niin, hänellä ja Pavlovilla oli vihreä rusetti, eikä se rusetti aätsännyt edes Pavlovin punaisiin valjaisiin. Synttärisankarina toimiva veljenpoika Harry juoksi setäänsä vastaan, hidastaen kun huomasi Pavlovin.
"Wes-setä!"
"No hei muksu. Tässä sinun."
"Pavlov tuli mukaan!" Poika oli haljeta ilosta.
"Niin tuli."

Jos Andromedalta kysyttiin - mitä tuskin tehtäisiin - sekä Wesley että Pavlov olivat tyylikkäitä. Hän oli kesyttänyt villiintyneet hiuksensa samaa sävyä olevalla vihreällä rusetilla. Joka ei sopinut yhteen hänenkään vaatteidensa kanssa.
Kiusa se oli pienikin kiusa.
"Hei", hän tervehti ujosti poikaa - Harrya? - ja kyykistyi niin, että poika pääsisi tervehtimään Pavlovia.
"Varovasti. Sitä ujostuttaa helposti."

Harry oli selvästi innoissaan, mutta odotti silti rauhassa. Wesley oli opettanut lapset tervehtimään skunkkia. Ehkä pelotellut turhankin paljon hajusta.
"Juuri noin, rauhassa." Mies kehui kun poika oli laskenut paketin käsistään ja silitti skunkkia todella hellin sormin.
"Se on niin suloinen."

Andromeda oli hyvin ylpeä Wesleyn pienestä serkusta. Hän piteli hoikistunutta skunkkia hellästi sylissään, niin että se tuntisi olonsa mahdollisimman turvalliseksi pienen pojan silitellessä sitä hellästi.
"Pavlov on", hän myönsi edelleen hieman ujosti.
"Ja se tietää sen itsekin."

Harry ei kokeillut liianksi skunkin kärsivällisyyttä, vaan otti lahjansa ja lähti edeltä suureen saliin, jossa muut olivat tarjoilujen äärellä.
"Wesley, olet myöhässä." Mies nojautui halaamaan muodollisesti äitiään, joka huomautti sanoista. Nainen vilkaisi Andya ja kätteli naisen, nyrpistäen nenäänsä Pavloville.

Andromeda piteli Pavlovia sylissään. Hän oli valmis viemään skunkin yläkertaan heidän huoneeseensa siinä tapauksessa, että tilanne alkaisi stressaamaan sitä liikaa.
Ehkä hän voisi jäädä yläkertaan itsekin. Ryömiä vaikka sängyn alle.
"Wesley", myös Ethel tervehti astellessaan äitinsä vierelle halatakseen veljeään.
"Ihana, että tulit. Ja toit mukanasi... eläimenkin."
Hän katsahti Andromedan ja Pavlovin suuntaan, ja joku olisi voinut kyseenalaistaa, kumpaa sisar katsoi.

Wesley halasi siskoaan ja vilkaisi Pavlovia.
"Juovaskunkki." Hän muistutti siskoaan. Lapset tulivat kiltisti ja rauhallisesti luo, pyytäen Andylta lupaa silitellä Pavia.

"Niin, aivan", Ethel vastasi tavalla, joka kertoi, ettei sisar edes yrittänyt painaa lajin nimeä mieleensä. Eläin kuin eläin, ne kaikki olivat sotkuisia ja aiheuttivat vain vaivaa.
Andromeda oli kiitollinen siitä, että sai keskittyä ohjeistamaan lapsia siihen, että nämä tulisivat silittämään Pavlovia rauhallisesti yksi kerrallaan.
Ethel nyrpisti hieman nenäänsä.
"Eihän sillä ole mitään tautia?"

Wesley pyöräytti silmiään.
"Tietenkin. Kirppuja, kapi ja rabies, mistä arvasit? Ei. Se on loishäädetty ja asianmukaisesti rokotettu lemmikkieläin."

Ethelin kasvoilla häivähti ilme joka kertoi, että hän ehti jos uskoa veljensä sanoja.
"Eläin", hän toisti ja yritti estää itseään väsähtämästä.
"Lapset, tulkaahan. Etteköhän te ole tervehtineet sitä jo tarpeeksi."

"Juovaskunkki on eläin, nisäkäs, kyllä. Tarkemmin sanottuna vielä petoeläin, lähinnä Amerikassa levinnyt." Hän kiusasi siskojaan niillä faktoilla. Wesley piikitteli!
"Anna lasten paijata. Andy, minä voin kyllä ottaa Pavia jos haluat kakkua."

Ethelin kasvoilla kävi irvistys, jonka hän naamioi hymyksi.
"Kuinka kiehtovaa. Oletko varma, ettei nisäkkääsi viihtyisi mieluummin häkissä?"
Andromeda ojensi Pavlovin hellästi Wesleylle, joskaan hän ei aikonut mennä hakemaan kakkua. Oikeastaan siirtyä yhtään minnekään Wesleyn luota.

"Pavlov on verrattavissa koiraan." Wesley totesi tyynesti siskolleen ja hymyili viattomana.
"Häkissä se voisi ahdistua ja tuhnauttaa. Se on tottunut elämään vapaana asunnossa. pesukarhuja en valitettavasti saanut mukaan ne eivät osaa kulkea valjaissa."

Koira ei tainnut olla Wesleyn sisarelle yhtään sen parempi.
"Peskää ainakin kätenne hyvin", Ethel totesi lapsille, nyrpistellen nenäänsä.
Andromeda puristi kätensä kevyesti nyrkkiin. Eivätkö he olisi voineet vain lähteä?

Wesley veti syvään henkeä. Hän laski Pavlovin lattialle ja otus taapersi omaan vakionurkkaansa. Lapset olivat laittaneet sinne tyynyn valmiiksi. Kypsästi hän hieraisi Pavlovia rapsuttaneella kädellään siskonsa poskea.
"Ole hyvä." Sitten hän lähti Andyn kanssa koht kahvipöytää.

Ethel jähmettyi paikoilleen, selvästikin kauhusta. Andromeda melkein odotti, että nainen olisi juossut kirkuen ulos huoneesta upottaakseen itsensä lähimpään vesialtaaseen. Tai ehkä kaatamaan päälleen desinfiointiainetta.
Ajatus sai Andromedan suupielen nykimään, kun hän seurasi Wesleytä.

Wesley otti itselleen tyynesti teetä ja kakkua sekä palan suolaista piirakkaan.
"Mitä muuten kuuluu?" Wesley kysyi muina miehinä. Keskustelun sai onneksi siirrettyä muualle. Luojan kiitos tämän jälkeen heillä olisi loppupäivä omaa aikaa. Tai no, aikuisten illalliseen asti.

Andromeda arpoi hetken kahvipöydän ääressä, mutta otti itselleen kuitenkin teen seuraksi pienen palan kakkua.
Ethel tointui järkytyksestään, ainakin osittain.
"Harry, kultapieni, älä mene lähemmäs eläintä", hän kehotti ja katsahti sitten veljeensä.
"Loistavaa vain. En ole varma, kuulitko, mutta John sai vasta ylennyksen. Kuinka sinun, tuota, harrastuksesi sujuu?"
Koska eihän eläinten paijaus ollut oikeaa työtä.

”Harry, muista jos silität Pavlovia, rauhassa ja nätisti. Jos se värisyttää häntää, jätä se rauhaan.” Wesley opasti ja vei lusikallisen kakkua suuhunsa.
”Hienosti. Kissat nauttivat kesästä kunhan ei ole liian kuuma. Susista ei voi sanoa samaa.”

Andromeda haki paikkansa Wesleyn vierestä ja katseli sivusilmällä, kuinka Harry silitti kauniisti Pavlovia. Hieno lapsi, osasi olla eläinten kanssa siitä huolimatta, että äiti oli selvästikin hysteerinen.
"Harry, se voi purra", Ethel totesi hermostuneena, katsellen myös poikaansa.

”Ei Pavlov pure. Se on leppoisa näätä. Ethel, älä ole niin hysteerinen, anna lapsen olla lapsi.” Mies nauroi päätään pudistellen.

Ethel vilkaisi veljeään.
"Ei ole normaalia, että lapsi leikkii tuollaisen... eläimen kanssa", hän vetosi ja katsoi poikaansa huolestuneena.

”Täysin normaalia. Pavlov on oikein hieno skunkki.” Wesley hymyili. Ilmeisesti isoveli oli puhumassa jotakin työasiaa ja isä piti seuraa tuon vaimolle.

John puolestaan oli nukuttamassa Brigitteä, joka kieltäytyi rauhoittumasta ruokailunsa jälkeen.
Jäi Ethelin vastuulle paheksua veljen käytöstä. Vaikka perhe oli tainnut luvata, että ei toimisi tällä kertaa niin.
"En ymmärrä, miksi sinun oli otettava se mukaan", tämä huomautti.
Andromeda hipaisi miehen kättä.

”Koska halusin ottaa, lapset pitävät siitä oikein kovasti.” Hän huomautti hymyillen ja laski tyhjän lautasen käsistään.
”Ja puhtaasti sinun kiusaksesi.”

Ethelin silmät räpsähtivät.
"Anteeksi kuinka?" nainen toisti, epäillen kuulleensa väärin.
Andromeda haki Wesleyn käden omaansa ja puristi sitä.

”Tiedän että et pidä Pavlovista.” Wesley totesi miltein iloisena.
”Mutta lapset pitävät ja neuroottisuutesi seuraaminen on hauskaa.”

Ethel avasi suunsa ja sulki sen sitten uudelleen. Hän toisti liikkeen pari kertaa ja katsahti sitten ympärilleen tukea etsien.
"Wesley!" sisko älähti, kun ei muutakaan keksinyt.

Wesley virnisti ja kohotti toist kulmaansa.
”On nimeni kaunis ja sointuva. Me menemme lepäämään, nähdään illallisella. Pavlov tarvitsee lepoa.” Mies kävi hakemassa haisunäädän syliinsä ja lähti kohti vanhaa huonettaan.

Ethel ei tiennyt, mitä olisi sanonut.
"Wesley!" hän toisti uudelleen järkyttyneenä.
Andromeda hipaisi hellästi miehen käsivartta heidän suunnatessaan ylös.
"Olen ylpeä sinusta."

Wesley poistui tilasta reagoimatta siskoonsa.
”He lupasivat. Olen vihainen mutta en Harryn takia halua kohtausta.”

Andromeda olisi mielellään hakenut Wesleyn toisen käden omaansa, mutta niitä tarvittiin nyt Pavlovin kannatteluun.
"Lapset tykkäsivät Pavista", hän huomautti.

”Niin pitävät. Ja minusta. He ovatkin lisäksesi ainoita tässä kartanossa.” Mies huokaisi silmiään pyöräyttäen.

Andromeda mutristi hieman huuliaan.
"Milloin seuraavat syntymäpäivät on? Ei tarvitse tulla käymään ennen sitä, eihän?"

”jos tarvitsee tulla ollenkaan. He lupasivat olla erilaisia.” Wesley puhahti ja laski Pavin huoneessa alas.
”Onko kaikki hyvin?”

Huoneen turvassa Andromeda saattoi painautua vuorostaan Wesleyn syliin, kun Pavlov tassutteli tutkimaan huonetta. Urheilullinen skunkki ei enää taapertanut tai vaappunut.
"Mmm. Inhoan, kun he ovat sinulle ilkeitä."

”Sitten meitä on kaksi. Mutta olet ollut vaisu pari päivää. Mistä se johtuu?” Utelias Wesley.

Andromeda kietoi kätensä paremmin Wesleyn ympärille ja halasi itsensä miehen rintakehää vasten.
"Olenko?" hän kysyi hiljaa.

"Olet." Wesley oli pannut sen merkille.
"Olet ollut vaisu ja aika väsynyt."

"Ai."
Andromeda hieraisi poskeaan Wesleyn hartiaa vasten ja puraisi huultaan.

"..Andy-rakas?" Mies vetosi pehmesti.

Andromeda hieraisi päätään uudelleen Wesleyn hartiaa vasten.
"Mitä?"

"Tuo kuulosti siltä että sen perään kuuluisi kertomus siitä miksi olet ollut omituinen." Wesley silitteli naisen selkää hellästi.

Andromeda mietti asiaa hetken ennen kuin kohotti katseensa ja hamusi suudelmaa Wesleyn huulilta.

Wesley hymähti ja vstasi suudelmaan pehmeästi. Hän kuitenkin nojautui kauemmas.
"Rakas?"

Andromeda mutristi hieman suutaan ja kurottautui varpailleen hipaistakseen Wesleyn huulia uudelleen.
"Mitä?"

"Se miksi olet ollut kovin vaisu?" Wesley valui istumaan sängylle ja veti tuota syliinsä.
"Voithan hyvin?"

Andromeda istahti hajareisin Wesleyn syliin ja silitti miehen poskea.
"Totta kai", hän vakuutti, hipaisten tämän huulia omillaan.

Wesley mieti hetken.
”Andy, oletko varma?”

Andromeda hieraisi päätään Wesleyn hartiaa vasten.
"On vain ollut vähän huono olo."

Wesley kurtisti kulmiaan.
”Millä tavalla kulta? Tarvitsetko jotain?”

Andromeda puraisi huultaan.
"Huono vain", hän vastasi, kohauttaen toista hartiaansa.
"Oksettanut."

"..Oksettanut?" Wesley kurtisti kulmiaan.
"Muuta? Kulta?"

"Mmm", Andromeda vastasi.
Ei se nyt niin ihmeellistä ollut, joskus hänellä oli paha olo muuten vain. Ei mitään, mistä olisi pitänyt huolestua, vai mitä? Ei ainakaan, kun sitä ei ajatellut sen pidemmälle.
"En minä tiedä."

Wesley jäi miettimään. Ei se nyt mahdollista ollut?
"Oletko ottanut... ne.. pillerit tai tehnyt... t-testiä? Vaikka eihän sen pitäisi..."

Andromeda kurtisti kulmiaan ja hautasi kasvonsa Wesleyn hartiaan.
"No olen ottanut."
Ainakin hän uskoi ottaneensa. Melkein aina. Suurimman osan ajasta.
Joskus oli saattanut unohtua.

"En minä sillä että tahallasi..." Wesley mutisi Andyn hiusten sekaan. Nyt oli levoton olo.
"Jos käyn apteekissa?"

Andromedan hartiat jännittyivät.
"Miksi?"

"Haen sinulle närästyslääkettä? Ja... sellaisen. Ihan tiedätkö... mielenrauhan vuoksi? Et sinä ynt voi olla." Ei voinut? Eihän? Ei. Sitä Wesleykin.

Andromeda pudisti päätään, kasvot yhä Wesleyn hartiaa vasten haudattuina.
"En tahdo."

Wesley nielaisi.
"Kumpaa?"

"No sitä."
Närästyslääkettä hän voisi ottaa. Mutta ei mitään muuta.

Wesley laski Andyn sängylle ja suukotti tuon huulia.
"Kiltti?"

Andromeda veti hartioita korviinsa.
"En tahdo", hän toisi, mutta alistuneena.

Wesley kävi polvilleen Andyn eteen.
"No eihän se oli mahdollista, mutta mielenrauhan takia? Kiltti?"

Andromeda nielaisi.
"No jos on pakko. Ja sitä lääkettä kanssa?"

"Joo. Minä tuon. Vahdi sinä Pavia." Wesley kipitti vikkelästi hoitamaan asian ja palasi. Myös Andyn lempilimsan ja suklaan kanssa. Jos oli paha olo, piti hemmotella, eikö?
"Tässä kulta."

Ei se oikeasti ollut mitään.
Yksin jäätyään Andromeda valui istumaan sängyn vierelle ja veti jalat vartaloaan vasten koukkuun. Hän ei ollut mennyt mokaamaan niin pahasti, eikö niin?
Wesleyn palatessa hän kohotti katseensa ja nielaisi.
"Ostitko... sen?"

Wesley nyökkäsi pehmeästi.
"Mm. Toin limsaa ja suklaatakin." Hän totesi hymyillen pehmeästi.
"Ja jos äiti katsoo sinua oudosti, se johtuu siitä että kerroin ostaneena kondomeja kun hän uteli missä kävin."

Andromeda olisi voinut nauraa sille, jos ei olisi ollut niin hermostunut.
Hän kipristi varpaitaan ja nielaisi.
"Milloin... se pitää tehdä?"

Wesley puri kevyesti huultaan.
"... Nyt?"

Andromeda kipristi varpaitaan vähän lisää.
"No en kai minä sitä nyt voi..."

"Voit. Tässä on oma kylpyhuonekin." Sitten olisi ihan varmaa ettei se johtuisi siitä ja kaikki voisivat vetää henkeä."

Andromeda pudisti päätään.
"En minä pysty."

Wesley puri hieman huultaan.
"... minua pelottaa. Kiltti?"

Andromeda nielaisi.
"O-onko siinä o-ohje..?"

Wesley nyökkäsi. Hän oli tarkistanut, tomaatinpunaisena.
"On siinä."

Andromeda nielaisi uudelleen ja oli melko varma, että oksentaisi taas. Tällä kertaa tosin silkasta hermostuneisuudesta.
Hän nousi hitaasti seisomaan ja ojensi kätensä ottaakseen testin.

Wesley ojensi koko pussin. Hän oli kamala kun pyysi sitä oman mielenreuhansa takia.

Jos vain jättäisi tekemättä.
Lähtisi karkuun.
Se olisi hyvä ratkaisu, eikö olisikin?
Andromeda poimi alistuneesti pakkauksen pussista ja suuntasi kylpyhuoneeseen.

Wesley haroi hiuksiaan kun jäi odottamaan. Ohan varmasti Andya oksetti muuten vain. Ihan vain... niin.

Andromeda viipyi kylpyhuoneessa hyvän tovin. Hän ei halunnut tehdä testiä, koska pelkäsi tulosta. Ja kun hän viimein päätti rohkaista mielensä, keho kieltäytyi yhteistyöstä.
Siinä vaiheessa oli hyvä vuodattaa muutama epätoivoinen kyynel.

Wesley pysytteli hyvän tovin poissa. Sitten alkoi epäilyttää.
”Andy kulta? Kaikki hyvin?”

Andromeda nyyhkäisi hiljaa.
"En minä pysty!"

”Ei sinun tarvitse. Eihän se sitä edes voi olla. Minä ylireagoin.” Ei hän halunnut pahaa mieltä kellekään.

Jos Wesley olisikin ylireagoinut.
Mutta Andromeda tiesi, ettei ollut aina kaikkein... johdonmukaisin, mitä tuli pillereiden syömiseen. Minkään pillereiden. Hän muisti ne suurimman osan ajasta, kiitos dosetin, mutta jo kuitenkin...
Meni vielä hyvä tovi, ennen kuin hän pujahti ulos kylpyhuoneesta.
"... Sen pitää odottaa hetki..."

Wesley oli istunut sängylle rapsuttelemaan Pavlovia. Siinä oli hyvä, edes hieman parempi. Mies vilkaisi Andya, hymyillen vähän.
”Ei se varmasti mitään ole.”

Andromeda halusi uskoa siihen.
Silti hän ei osannut rauhoittua, vaan vaelsi hermostuneesti ympäri huonetta, pureskellen peukalonsa syrjää.
Ei hän ollut voinut pilata elämäänsä taas. Juuri, kun kaikki oli hyvin.

Wesley hymyili rauhoittavasti.
"Kulta, kaikki on hyvin."

Ei ollut. Ei todellakaan ollut.
Kirpaisi kun hampaat rikkoivat ihon.
"Sen pitää olla viisi minuuttia, mutta ei saa olla enemmän kuin kymmenen..."

Wesley nyökkäsi.
"Pari minuuttia vielä." Mies otti Andya kädestä ja silitteli.

Pari minuuttia.
Andromedasta se olisi voinut yhtä hyvin olla pieni ikuisuus. Korvissa kohisi, ja hän painui kyykkyyn sängyn viereen, yrittäen hengittää syvään.
Hän kaipasi Rocketia.
"Kauanko vielä?"

Wesley siveli Andyn käsiä ja vilkaisi kelloa.
"... nyt mennyt seitsemän." Ehkä sen voisi nyt katsoa ja sitten uskaltaa hengittää.

Andromeda vilkaisi kylpyhuonetta kohti.
"... En minä pysty..."

Wesley puri kevyesti huultaan.
"Minä.. miten sitä pitää lukea?"

Andromeda painoi pään polviaan vasten.
"J-jos on kaksi, niin..."

Wesley nyökkäsi ja nousi ylös. Hän katosi kylpyhuoneeseen ja unohtuikin sinne. Hän unohti miten kävellä, puhua. Aika varmasti myös hengittää.

Andromeda odotti. Sydän hakkasi kuurouttavana korvissa.
Ehkä mies ei vain saanut selvää. Niin.
"Wes..?"

Wesley seisoi keskellä kylpyhuonetta ja veri kohisi korvissa. Siinä oli toinenkin, mutta hän oli ostanut kaksi niitä kalliita, herkkiä. Ei tästä pihistetty.
"A-andy..." Heillä olisi mietittävää.

Andromeda painoi pään takaisin polviinsa.
"M-mitä?"

Wesley tuli takaisin, käsi suunsa edessä.
"...pieni... p-pieni ongelma."

Andromeda kohotti katseensa Wesleyyn.
"S-se ei toiminut? V-voi olla, että tein s-sen väärin, m-minua jännitti..."

Wesley pudisteli päätään. Mies vain nosti kaksi sormea pystyyn. Heillä oli kahden viivan ongelma.

Kaksi.
Kaksi.
Andromeda tunsi maailman romahtavan ympäriltään. Hän oli yrittänyt. Hän todella oli yrittänyt.
Hakenut opiskelemaankin.
"... Siinä on virhe..."

Wesley puri huultaan.
"Siinä on toinenkin jos..." Jos vaikka se olisi väärä.

Toinen.
Totta kai. Totta kai hän oli tehnyt typerän virheen. Hän oli typerys itsekin. Totta kai se johtui vain siitä.
Andromeda nousi jäykästi jaloilleen ja vaelsi takaisin kylpyhuoneeseen.

Wesley ei oikein tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän ei tiennyt mitä tekisi.
Siis tietenkin Andy tekisi mitä haluaisi ja hän eläisi sen mukaan. Hyvä on, he eivät olleet yhdessä kauan. Silti hän mietti sisarustensa lapsia. Ei se voisi kamalaa olla. Hän piti lapsista. Mutta Andyn koulu ja kaikki muu.

Andromeda palasi pian takaisin aivan yhtä jäykin jaloin.
"P-pitää j-juoda, e-en..."
Se oli virhe. Pelkkä typerä virhe. Kiltti, anna sen olla typerä virhe. Hän tekisi toisen testin, ja kaikki olisi hyvin.

Wesley ojensi limsapulloa Andylle.
Mitä tahansa tuo päättäisikään. Mutta ei se kamala ajatus olisi. Ei ainakaan olisi pelkoa että hän karkaisi.

Andromeda istui hiljaa koko sen ajan, kun siemaili juotavaansa. Se sai hänet voimaan pahoin, mutta oliko sen niin väliä? Millään ei olisi väliä, kunhan kaikki olisi hyvin.
Hän pääsisi kouluun ja voisi jatkaa opiskeluja.
Sanaakaan sanomatta hän nousi vähän ajan kuluttua uudelleen ja vaelsi kylpyhuoneeseen. Tällä

Niin se menisi. Andy voisi mennä kouluun, opiskella ja elää elämäänsä. Wesley odotti jonkin aikaa ja kävi sitten kokeilemassa ovea.
"Andy?"

Ovi ei ollut lukossa.
Andromeda istui kylpyhuoneen lattialla, valmis raskaustesti oli tipahtanut hänen vierelleen.
Maailman romahtaminen tapahtui yllättävän äänettömästi.

Wesley istui Andyn viereen, houkutellen tuota hellästi syliinsä.
"Muru?" Hän vain vilkaisi pikaisesti tuloksen. Ei se siitä parantunut.

Andromeda nojautui mekaanisesti Wesleytä vasten.
Pilalla.
Kaikki oli pilalla....
Hän käpertyi kerälle ja raapaisi ahdistuneena kättään.

Wesley haki käden omaansa ja painoi suukon sormille.
"Mitä haluat tehdä?" Ei se muusta olisi kiinni. Mitä Andy halusikaan, hän olisi mukana.

Hän halusi, että kaikki olisi hyvin.
Ettei hän olisi tehnyt taas yhtä kamalaa virhettä elämässään.
"E-en t-tiedä..."

Wesley hyssytti hiljaa silitteli Andya.
"Minä olen tässä. Mitä tahansa teetkin tai haluat, olen tässä. Ja tulen mukaan mihin ikinä haluat, muistathan sen?"

Andromeda käpersi itseään pienelle kerälle. Ahdistunut siili.
"E-en v-voi k-kertoa H-Helialle…"

Wesley silitti pehmeästi Andyn selkää.
"Eikä sinun ole pakko. Shhh. Älä mieti Heliaa. Mieti itseäsi."

Totta kai hänen pitäisi kertoa Helialle.
Ja Wolfielle.
Mitä, jos Wolfie lähtisi? Päättäisi, ettei enää siedä typerää sisartaan?
Hän oli halunnut, että veli voisi olla hänestä ylpeä.
Andromeda purskahti itkuun.

Wesley lohdutti tuota hiljaisena. Ei hyvä jumala.
"Andy... se... kaikki järjestyy."

Ehkä siinä oli jokin virhe? Ehkä testit valehtelivat?
Andromeda nielaisi kipeästi.
"M-minä hain jo yliopistoonkin..."

”Sinä voit mennä.” Wesley lupasi hellästi. Aivan varmasti Andy voisi mennä, oli tilanne mikä tahansa.

Andromeda pudisti päätään.
Hän oli vannonut, että toimisi järkevästi. Ettei tekisi enää virheitä.
"J-jos testit o-olivat väärässä..?"

”Sen saisi selville verikokeella.” Wesley lohdutti.

Verikokeella.
Andromeda nielaisi ja tunsi kyynelten valuvan poskille.
"M-minä en tahdo..."

Wesley veti Andromedaa syliin.
”Sshh... rakas. Ne olivat väärässä, kaikki on hyvin.”

Totta kai siinä oli virhe.
Hän menisi verikokeeseen, joka paljastaisi, että tulos johtui vain typerästä, typerästä virheestä. Tai ehkä jostain, mikä sai hänet voimaan pahoin. Jostain, joka ei ollut raskaus...
Andromeda hieraisi päätään Wesleyn hartiaa vasten.
"En minä voi olla..."

Wesley pysyi yllättävän rauhallisena. Ehkä siksi että ajatus ei ollut hirveä. Hän piti lapsista.
”... jos olet?”

Andromeda pudisti päätään.
"En ole."
Ei voinut olla, ja sillä selvä. Kun hän hokisi sitä itselleen riittävän kauan, siitä tulisi totta, eikö niin?

”Kulta.” Mies huokaisi.
”Sinun on silti käytävä kokeessa. Varmuuden vuoksi,”

"Minä tiedän."
Andromeda hautasi kasvonsa Wesleyn hartiaa vasten.
"Menen kokeisiin varmuuden vuoksi, jotta lääkäri voi kertoa, ettei mitään hätää ole."

”Niin.” Wesley vahvisti hellästi.
”Juuri niin.”

Niin. Kaikki järjestyisi.
Andromeda pakotti itsensä uskomaan siihen, niin epätodennäköistä kuin se olikin, Vaikka hän jo jollakin tasolla tiedosti, että kyse ei ollut vain epäonnisista testeistä.
"Tuletko mukaan?" hän pyysi hiljaa. Hän ei pitänyt lääkäreistä.

”Tietenkin.” Wesley tulisi ihan mihin vain.
”’mitä ikinä haluat.”

Andromeda räpäytti silmiään. Ei ollut mitään syytä itkeä. Kaikki olisi hyvin.
Hänen ei tarvitsisi kertoa Helialle ja Wolfielle, että hän oli epäonnistunut.
"V-varmaan mahdollisimman pian..."

”Mahdollisimman pian.” Wesley vakuutti ja sipaisi Andyn hiuksia korvan taakse.

Andromeda niiskaisi ja hikkasi.
"Koska me voimme lähteä kotiin?"

Wesley nielaisi.
”... No... huomenna. Anteeksi. Mutta syödään nyt illalla täällä ylhäällä?”

Andromeda huokaisi hiljaa.
"Joo. Ehkä voitaisiin käydä lasten kanssa katsomassa lampea?"
Jotakin muuta ajateltavaa. Ja Wesleyn sisarustenlapset olivat mukavia.

"Käydään vain." Wesley lupasi hymyillen, hipaisten hiuksia uudelleen Andyn korvan taakse.
"... Mitä jos se ei... ollut virhe?" Kai häntä sai kiinnostaa?

Andromeda veti hartioita lähemmäs korvia.
Totta kai se oli virhe.
"En minä tiedä."

Wesley hymyili rauhoittavasti.
"Eiköhän se ole." Hän yritti olla ajattelematta että Andy luultavasti ei haluaisi. Se oli ihan ymmärrettävää. Tuo halusi opiskella ja sellaista.
"Ja olen tässä, vaikka päättäisit mitä vain."

Andromeda nielaisi.
Hän ei voisi koskaan kertoa Helialle, veli oli vasta alkanut voida paremmin. Ja Wolfie… Jos Wolfie lähtisi taas pois.
"E-ei sitä voisi... T-tappaa..."

Wesley vilkaisi Andya.
”Aina on adoptiokin.” Piti muisuttaa.

Andromeda niiskaisi uudelleen.
"Niin."
Aina oli adoptio. Mutta jos lapsi joutuisi johonkin kamalaan kotiin? Vaikka ei mitään lasta ollutkaan. Pelkkä väärä hälytys.

Wesley silitteli Andyn niskaa. Kaikki oli hyvin, ei hätää.
”Kaikki hyvin rakas.”

Andromeda ei ollut lainkaan niin varma.
Mutta hänen oli pakko takertua ajatukseen, että kyseessä voisi olla virhe.
Toinen käsi hakeutui raapimaan käsivartta.
"M-minä olen syönyt pillerit... L-luulen..."

Wesley veti kättä sormiinsa ja suukotti Andyn sormia. Ei raavita rakas.
”Minä tiedän että olet.”

Andromedan sormet liikahtivat levottomina.
Ei ollut mahdollista, että hänen sisällään kasvoi jokin... loinen.
"Väsyttää."

"Käydään nukkumaan?" Kyllähän sitä jo voisi. He olivat viettäneet alhaalla hyvän tovin.
"Voimme käydä lasten kanssa lammella aamulla."

Ei tainnut olla vielä kunnolla edes ilta, päivällisaikakaan ei ollut vielä mennyt.
Mutta oliko sillä väliä? Nukkumalla huominen tulisi nopeammin, ja pian hän pääsisi lääkäriin toteamaan, että kaikki olisi hyvin.
Niin.
Andromeda nyökäytti päätään ja pyyhkäisi silmiään.

Wesley pyysi heille jotakin syötävää, patisteli Andyn suihkuun. Teetä, hieman leipiä ja sitten hyvin ajoissa petiin. Aamulla Wesley heräsi siihen että Leroy ja Harry nitkuttivat ovenkahvaa.
"Wes-setä ylös! Wes-setä!"
"Me noustaan!" Mies huikkasi peiton alta. Lasten askeleet kaikkosivat kauemmas.

Andromeda ynähti hiljaa.
Eivätkö he olisi voineet nukkua vielä ihan pienen hetken? Kello ei varmastikaan ollut vielä kovinkaan paljon.
Oli vienyt hyvän tovin, ennen kuin hän oli saanut unta.

Wesley nousi ja suukotti Andyn poskea.
"Noustaanko? Käydään aamiaisella, touhutaan muksujen kanssa ja häviytään."

Andromeda ynähti uudelleen.
Olo tuntui hieman kehnolta, mutta ehkä se menisi ohi. Aivan varmasti menisi. Koska hänellä ei ollut mitään syytä voida pahoin aamulla. Yksinkertaista.
Hän kömpi tokkuraisena istumaan ja hieroi silmiään.

Wesley sipaisi pörröisiä hiuksia.
"Minä käyn kylppärissä ensin niin saat sitten sen käyttöösi." Hän kipaisi ajamassa sänkensä ja pesi hampaat, palaten sitten etsimään vaatteita.

"Mmmh."
Andromeda käytti tilaisuuden hyväkseen ja lyyhistyi takaisin sänkyyn. Vain, koska oli väsynyt. Ei siksi, että olisi voinut huonosti. Koska hän ei todellakaan voinut.
Silti hän luikki varsin reippaasti kylpyhuoneeseen sen jälkeen, kun Wesley oli siirtynyt etsimään vaatteita.

Wesley pukeutui suoriin houpsuihin ja kauluspaitaan. Se sai luvan riittää tänään. Hön haroi kevyesti hiuksiaan ja veti syvään henkeä. kyllä he pärjäisivät.

Andromeda huuhteli kasvonsa ja vilkaisi kuvajaistaan peilistä. Näyttikö hän kesän räjäyttämien pisamiensa alla kalpealta?
Ei, ei tietenkään näyttänyt. Hölmö ajatus.
Aamiainen ja sitten kotiin.
Hän palasi huoneen puolelle pestyään hampaansa ja valikoi itselleen pitkähihaisen t-paidan ja kissakuvioidun hameen.
"Mennäänkö?"

Wesley nyökkäsi.
"Mennään vain." Hän lähti Andyn kädestä pitäen alas. Tänään aamiainen oli näemmä ruokasalissa. Hän toivotti huomenet kaikille ja istui Andyn viereen.

Andromeda ei uskaltanut kohottaa katsettaan istahtaessaan Wesleyn vierelle.
Ethel oli jo paikalla, voitelemassa paahtoleivänpalaa pojalleen, joka ei olisi malttanut pysyä istumassa.
"Huomenta. Nukuitteko hyvin?"

Wesley vilkaisi siskoaan.
"Niin hyvin kuin täällä voi." Hänen äitinsä vilkaisi häntä silmät siristyneinä ja Oscar pyötäytti vaimoineen silmiään.
"Oletpa sinä nenäkäs nykyään."

Ethel räpäytti järkyttyneenä silmiään ja ojensi paahtoleivänpalan Harryn eteen.
"Minä vain kysyin", hän vetosi muka järkyttyneenä.
Andromeda nielaisi. Ehkä hän oli vain nälissään. Siitä vellova tunne vatsassa johtui. Tai jännitti.

Wesley kaatoi itselleen teetä ja Andylle myös. Nainen saisi itse kasata aamiaista lautaselleen.
"Niinhän sinä aina."

”Sinä olet hirvittävän huonolla tuulella tänään", Ethel huomautti kurtistaen kulmiaan juuri sen verran, että ilme oli paheksuva, muttei vielä sivistymätön.
"Onko kaikki hyvin, velirakas?"
Andromeda vilkaisi lautastaan ja nielaisi.

Wesley kohotti toista kulmaansa.
"Kaikki on paremmin kun sinä keskityt hetken omiin asioihisi."
"Wesley! Käyttäydy." Tuon äiti ojensi kauempaa.

Ethel räpäytti silmiään täydellisen pöyristyneenä.
"Wesley..!"
Hän vaikeni, kun Andromeda yhtäkkiä ponkaisi seisomaan ja kiiruhti ulos salista.
Ethel räpäytti silmiään uudelleen.
"Hyvänen aika, jos en tietäisi paremmin, väittäisin, että tunnistan tuon käytöksen..."

Wesley vilkaisi Andyn perään. Vatsaa kouraisi. Hän otti paahtoleipää ja mulkaisi siskoaan.
"Ai mistä?"

Ethel pyöräytti silmiään.
"Minäkin ryntäilin aamiaispöydästä, kun odotin Harrya ja Brigitteä... Mutta tuskin siitä on nyt kyse, vai mitä?"
Totta kai se oli vain tarkoitettu ilkeäksi piikiksi.

Mies kallisti päätään ja katsoi hetken siskoaan.
"Ai, sinä olet siis joskus saanut etkä vain adoptoinut?"
"Wesley herbert!" Nimi piteni torujen myötä.

Ethel nosti toisen kätensä sydämelleen.
"Minä olen vain huolissani", hän vetosi, tavoitellen ääneensä täydellisen haurasta, lähellä itkua olevaa sävyä, joka kuitenkin samaan aikaan kertoi, että hän taisteli sitä vastaan.

Wesley pyöräytti silmiään.
"Niin todella olet." Perheen kuopus haukkasi paahtileivästään.
"Sinun pitäisi keksiä parempaa seuraa, Herbie. tuo tyttö tekee sinusta vihaisen." Oscar huomautti.

"Hirvittävän vihaisen", Ethelkin myönsi ja vilkaisi huolestuneesti Harrya, aivan kuin olisi miettinyt, pitäisikö tämä lähettää pois pöydästä siltä varalta, että eno näyttäisi huonoa esimerkkiä.

Perheen kuopus vet syvään henkeä.
"Johtuisiko se siitä että te arvostelette tyttöystävääni?" Hän puuskahti.
"Vaikka hän onkin raskaana, se ei tarkoita ett---" Nyt lipsahti.

Pöytään laskeutui syvä hiljaisuus.
Ethelin käsi oli jähmettynyt puoliväliin kohti Harrya.
"... Mitä sinä juuri sanoit?"

Wesley oli jäätynyt niille sijoilleen.
"E-en m-mi-mitään..."

"Wesley!" Ethel parahti.
"Sanoitko juuri, että tyttöystäväsi on raskaana?"

Wesley tunsi miten puna kiiri pitkin kasvoja. Hän tunsi äidin ja isän katseen itsessään.
"E-e-en sano-n-nut mi-mitään..."

Ethel räpytteli silmiään.
"Sanoit! Hyvä luoja, Wesley, et kai sinä..."
Hän kurkotti painamaan kätensä poikansa korvien suojaksi.
"... ole tehnyt aviotonta lasta?"

Kasvoja poltti. Silmiä poltti. Äiti taisi pyörtyä istualleen omalla paikallaan ja Oscar passitti lapsensa ulos huoneesta.
”Mi... mitä sitten jos tein?”

Ethel henkäisi kauhuissaan ja lähetti Harryn serkkujen matkassa ulos.
"Wesley!"

”Wesley! Ei sellaista... mitä muut sanovat?” Etenkin kun täti oli tehnyt mitä oli tehnyt. Skandaali.
”M-mitä väliä sillä on mitä m-muut sanovat?”

"Wesley! Hyvä luoja..."
Ethel pudisti päätään ja painoi käden takaisin rinnalleen kuin peläten sydämensä pettävän.
"Etkö ymmärrä, miten hirvittävä häpeä tämä on?"

Wesley käpertyi hieman kasaan ja räpytteli silmiään.
”... t-te l-l-lupasitte.”

Ethel pudisti päätään.
"Se oli ennen kuin... kuin tämä skandaali... Olisit ajatellut perhettäsi, hyvä luoja!"

”M-milloin te ajattelette minua?” Oli niin loukattu olo.
”Juuri nyt! Miten saatoit?” Wesley nousi täristen seisomaan.
”Te ette käyttäytyneet eilenkään! E-ette vain k-kunnioita minua ihmisenä ja n-nyt lapseni o-olisi häpeä kuten minäkin!” Se sai miehen äidin havahtumaan.
”Wesley, jos vain tekisit kuten me pyydämme...”

Ethel oli kietonut toisen kätensä puhtaanvalkean lautasliinan ympärille.
"Wesley, rakas, kyllähän sinä tiedät, että perhe on tärkein", hän vetosi, yrittäen kuulostaa huolestuneelta isosiskolta niin hyvin kuin osasi.
"Moniko tästä tietää?"

”Jos v-vain tekisin kuten pyydätte niin en olisi häpeä?” Wesley mutisi äidilleen. Hän mulkaisi siskoaan.
”Mitä väliä?”

Ethel katseli veljeään harjoitellun huolestuneesti.
"Ongelmasta voidaan vielä hankkiutua eroon. Wesley, sinun ei tarvitse pilata elämääsi tällä."

”Ongelmasta!?” Mies karjaisi niin ettei ollut ikinä huutanut. Oscar nousi ylös, samoin miehen äiti.
”Wesley, onhan se ongelma, et sinä voi ilman kunnon ammattia, Ethel on oikeassa.”
”Minulla on kunnon työ, jota te vain ette ota vakavissanne!”

Ethel räpäytti järkyttyneesti silmiään.
"Me ajattelemme vain sinun parastasi!" isosisko huomautti, ääni hallitusti värähtäen kuin olisi ollut purskahtaa itkuun.
"Ajattele, mitä ihmiset sanoisivat! Avioton lapsi, jonka äiti on vielä..."

Wesley kohotti kulmaansa. Vanhemmat olivat selvästi vetätytyneet sivuhuoneeseen pitämään kriisipalaveria.
"Äiti on vielä mitä? Hurmaava ja mukava nainen?"

Ethel oli epäröivinään.
"Hän ei ole meidän tasoamme", hän huomautti, yrittäen esittää asettelevansa sanansa huolellisesti.
"Ja eikö hän... hänhän käyttää jotakin aineita..?"

Wesley pudisteli päätään.
"Lääkkeitä. Andromeda syö lääkärin määräämiä lääkkeitä, hyvä helvetti!" Wesleyi heitti lautasen seinään. Hänelle riitti. Miestä alkoi jopa itkettää.
"Hän on parempi kuin yksikään teistä!"
"Wesley!" Sivuhuoneesta tullut isä ärähti ja asteli poikansa luo.
"Sinä tiedät ettei tuollainen käy."

Lääkkeitä, aineita, eikö se ollut käytännössä täysin sama asia.
"Wesley, rakas, sehän vain todistaa, ettei hän ole aivan..."
Ethel oli etsivinään oikeaa sanaa.
"Täysipäinen."
Seinään iskeytyvä lautanen sai hänet hätkähtämään.

Uusi lautanen lensi seinään.
"Hän on aivan helvetin täydellinen juuri näin! Minä..." Wesley heilautti kättään kun isän käsi laskeutui hartialle.
"Minä sanon itseni nyt irti tästä. En käy enää, en vastaa teille enää. Minä en aio enää olla osa tätä farssia!" Se sai miehen äidin karkaamaan huoneesta. Draamailija.
"Wesley, et voi tehdä niin."
"Voi, kyllä minä voin. Tämä on viimeinen kerta kun näemme." Niiden sanojen saattelemana hän lähti hakemaan tavaroita ylhäältä.
"Ethel, etkö saisi häneen järkeä.."

Ethel nousi silmiään räpytellen, käsi rintakehälle nostettuna.
"Wesley!" hän vetosi veljeensä, ja katsahdettuaan isäänsä lähti harppomaan tämän perään.
"Et voi lähteä tällä tavalla!"

Wesley harppoi yläkertaan ja pakkasi pyörremyrskynä tavarat. Pavlov koppaan ja kantoon.
"Älä huuda ettei Pavlov säikähdä." Mies vastasi kylmästi.
"Minä menen nyt. Enkä enää ikinä häiritse teitä. Andy!" Mies huikkasi. Vielä tuo mukaan ja he voisivat mennä.

Se sai Ethelin seisahtumaan ovensuuhun sen sijaan, että hän olisi harpponut sisälle huoneeseen. Hän ei todellakaan halunnut joutua vihaisen haisunäädän hyökkäyksen kohteeksi.
"Wesley, ole nyt järkevä. Näithän, miten tolaltaan äitikin meni", hän vetosi.
Andromeda pujahti ulos kylpyhuoneesta, näyttäen kalpealta ja huonovointiselta.

Wesley pudisteli päätään. Ei, hän oli saanut tarpeekseen.
"Äiti meni tolaltaan siskonsa takia." Wesley näpäytti takaisin.
"Ja siksi ettei halua sen toistuvan. Andy-rakas, otatko Pavlovin? Lähdetään kotiin." Mies hymyili hellästi naiselle.
"Ethel, tee tilaa."

Andromeda otti Pavlovin kopan kantoon, hän oli enemmän kuin innokas lähtemään kotiin. Ehkä kotona olisi helpompi teeskennellä, ettei mitään ollut tapahtunut.
Ethel ei ollut siirtymässä, vaikka Pavlovin läheisyys saikin hänet epäröimään.
"Entä lapset?" hän vetosi.
"Harry tulee olemaan murtunut, jos ei enää näe enoaan..."

Wesley kohautti olkiaan. Teki tiukkaa olla näyttämättä surua.
"Olisitte miettineet sitä aiemmin. Sinä selität pojallesi miksi eno ei enää halua käydä. Siirrytkö vai tönäisenkö?"

Ethel otti askeleen taaksepäin, huulet kireänä viivana.
"Et voisi tehdä sitä heille", hän vetosi, ja ensimmäistä kertaa oikea tunne pääsi paistamaan läpi.

Wesley kohautti olkiaan.
"Minä teen nyt. Minä en ole enää kynnesmattonne." Hän asteli siskonsa ohi, portaat alas Andyn perässä ja opasti tuon ulos rakennuksesta. Kaikki äkkiä autoon ja pois. Kauas pois. Wesley saattoi ajaa pientä ylinopeutta.

Andromeda tunsi surullisen vihlaisun siitä, ettei Wesley enää näkisi sisarustensa lapsia, jotka olivat selvästi olleet kovin kiintyneitä mieheen.
Mutta ehkä sille ei voinut mitään.
Eikä hän voinut väittää, etteikö olisi ollut hirvittävän helpottunut käpertyessään etupenkille kotimatkaa varten.

Lauantai 22. syyskuuta 2018 - alkuilta, Norwood farm, Hexham

Wesley laittoi viimeisen laatikon teipillä kiinni ja veti syvään henkeä. Elämä oli pakattu eläimiä lukuunottamatta pois farmilta. Frida ja Goldie olivat luvanneet huolehtia niistä siihen asti että hän saisi talon asuttavaksi. Mies asteli alas, pyöritellen avaimia sormissaan. Hän ei tiennyt pitäisikö farmin avaimet luovuttaa vai ei. Olisi hän silti töissä täällä.

Alakerrassa Wesleytä tervehti ensimmäiseksi päättäväinen niistäminen. Marigold oli keittämässä teetä, silmä kyynelistä kiiltävinä. Kuullessaan askeleet portaista hän pyyhkäisi nopeasti silmiään Knoxilta pihistetyn neulepaidan hihaan.
"Oh, hei, muru. Joko kaikki on pakattu? Otatko teetä?"

”Kaikki on pakattu. Huomenna vain autoon ja on valmista.” Mies istui alas ja nyökkäsi.
”Voisin ottaa.” Hän katseli Marigoldia hetken.
”... voisin nyt kertoa miksi muutan.” Hän ei ollut kertonut raskaudesta vielä.

Marigold poimi toisen mukin kaapista ja kaatoi siihen vastahaudutettua, kunnon teelehdistä keitettyä teetä.
Kyyneleet uhkasivat taas nousta silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois ennen kuin kääntyi nostamaan mukin Wesleyn eteen.
"Ole hyvä, muru. Minä jotenkin ajattelin, että olet saanut tarpeeksesi meistä."

Wesley katseli mukia hiljaisena. Hän oli ajatellut että olisi iloisempi kun pääsisi farmilta. Ei, siitä oli tullut koti ja asukkaista ystäviä.
”Ei, ei mitään sellaista. Me... ostimme Andyn kanssa talon.”

Marigold istahti Wesleytä vastapäätä, samalle paikalle, jolla hän tuntui aina istuvan, ja kietoi sormensa oman teemukinsa ympärille. Kesä oli tarjonnut hetken lämpöään, mutta nyt syksy teki taas jo tuloaan.
"Oh, niinkö?" hän kysyi, vihreiden silmien katse kyynelistä huolimatta kirkastuen.
"Sehän on hienoa!"

Wesley koki helpommaksi aloittaa siitä. Se oli vielä normaalia, vaikka ei alle vuoden seurustelun jälkeen.
”Koska saamme lapsen. Niin... siksi.”

Marigold oli ollut viemässä teekuppiaan huulilleen, mutta se jähmettyi puoliväliin. Hetken amerikkalaisnainen vain tuijotti ystäväänsä.
Ja sitten hän vinkaisi.
Se ei ollut pieni, sievä vingahdus, vaan muistutti enemmän kiljahdusta, eikä asiaa auttanut lainkaan se, että tuoli kolahti lattiaan kun hän ponkaisi pystyyn mennäkseen halaamaan ystäväänsä.
"Wes! Sehän on ihanaa!"

Wesley painui kevyesti kasaan sen äänen myötä. Jestas Marigoldista lähti kova ääni. Hän halasi naista takaisin, nauraen huvittuneena.
”Niin, niinhän se on.” Hänestä se ei ollut kamala asia. Ei suunniteltu, mutta ei kamala.
”Joten siksi hylkään teidät.”

Marigold rutisti Wesleytä tiukasti itseään vasten.
"Muru, se on aivan mielettömän upea uutinen!" hän vakuutti, vailla suunnitelmaa päästää Wesley-raukkaa vapaaksi, vaikka saattaisikin vahingossa tukehduttaa tämän rintamustaan vasten.
"Milloin vauva syntyy? Tiedättekö jo, onko se tyttö vai poika?"

Wesley ähkäisi halaukselle ja tapussi naisen selkää.
"Alkuvuodesta." Mies puuskahti pehmeästi.
"Goldie, tukehdun."

"Sinusta tulee isä!" Marigold julisti riemukkaasti, niin kuin se olisi voinut jotenkin jäädä Wesleyltä itseltään huomaamatta.
"Oh, muru, anteeksi..."
Hän hellitti otettaan, muttei irrottanut otettaan täysin.

Wesley naurahti ja taputti edelleen kämppiksensä selkää.
"Ja me saamme luultavasti tytön."

Se sai Marigoldin vinkaisemaan uudelleen.
"Pienen tytön. Voi muru, se on..."
Kyyneleet alkoivat valua vuolaina hänen poskilleen.

Wesley vain silitteli naisen selkää.
”.. ja olisin otettu jos olisit kummitäti.”

Marigold oli kuvitellut, että jo pelkkä uutinen lapsesta oli hänelle liikaa. Mutta se, että Wesley halusi hänen olevan kummitäti, avasi kyynelten vuot lopullisesti.
"V-voi muru..."
Hän halasi miestä uudelleen tiukemmin.

Wesley nauroi pehmeästi ystävälleen.
"Noh. Olet ystäväni ja... olisit hyvä kummitäti. Frida ei."

Marigold oli haudannut kasvonsa Wesleyn hartiaa vasten, ja hänen itkuisesta vastauksestaan oli melko lailla mahdoton saada mitään selvää.

"Jotenkin oletan että tuo oli kyllä?" Wesley vetäytyi kauemmas.
"Olihan?"

Uusi, itkunsekainen vastaus, ennen kuin Marigold suoristautui silmiään pyyhkien.
"Muru, totta kai se on kyllä!"

Wesley hymyili helpottuneena ja taputti ystävän olkavartta.
"Hyvä, ei olisi oikein ollut muita pyydettäväksi."

Marigold niiskahti ja pyyhkäisi silmiään hihaansa.
"Minä olen ihan hirveän otettu", hän vetosi, ja oli hyvin lähellä, ettei hän alkanut itkeä uudelleen.
"Vaikka on silti hirveän surullista, että muutat pois. Minun tulee sinua ikävä."

"Tietenkin saat tulla käymään." Wesley lohdutti hymyillen.
"En muuta kuuhun."

"Mutta ei se ole sama asia", Marigold protestoi huulet mutristuen.
"En törmää sinuun enää keittiössä noin vain."

"Tiedän. Mutta voit tulla käymään. En katoa mihinkään ja käyn minä täällä töissä. Ja varmasti lämmittämässä ruokaa täällä sisällä."

"Niin", Marigold myönsi. Hänen tulisi silti valtava ikävä niitä hetkiä, joina he olivat törmänneet keittiössä ennen nukkumaanmenoa.
Vaikka hän puhuikin Wesleyn mielestä liikaa.
"Joko teidän uusi kotinne on valmis?"

"Muuttovalmis, joo. Lastenhuone nyt on kesken mutta sinne ei ole juuri mitään." Wesley myönsi huvittuneena.

Marigold mutristi mietteliäänä huuliaan.
"Tarvitsetteko te apua jonkin kanssa? Minä ja varmasti Knoxiekin autamme mielellämme."

Wesley hymyili pehmeästi.
"Emme nyt ainakaan. Pyydän kyllä jos tarvitsemme."

Marigold nyökytteli päättäväisesti päätään.
"Ihan mitä tahansa. Ja tietenkin, jos tarvitsette apua vauvan kanssakin, sitten kun se on syntynyt. Pieni tyttö..."
Hänen silmänsä kostuivat jälleen.

Wesley hymyili hellästi.

"Totta kai otat isyyslomaa niin paljon kuin tarvitset", Marigold vetosi ja pyyhki silmiään.
"Oh, muru, minulla on sinulle jotakin, odota tässä!"
Hän kääntyi kannoillaan ja pinkaisi yläkertaan.

Wesley hämmentyi ja istui alas. Tuntui hieman paremmalta kun muutosta eniten murtunut kämppis tiesi miksi hän muutti pois.

Ei mennyt pitkään, kun Marigold kiiruhti takaisin alakertaan puristaen jotain kädessään.
"Kädet alle", hän pyysi, seisahtuessaan Wesleyn eteen.

Hämmentyi ja nosti kätensä kupiksi eteensä. Mitä ihmettä kämppis oli keksinyt?

Marigold ojensi toisen kätensä ja laski Wesleyn kämmenelle pienen, sileäpintaisen kiven, jonka sävy näytti pyörteilevän useissa eri punaisissa hyvin tummasta melkein tulenoranssiin.
"Karneoli. Antaa itseluottamusta. Nyt, kun sinulla on ollut vaikeampaa vanhempien kanssa, ja kaikkea."
Sitten hän ojensi toista kättään.
"Ja tämä on Andylle."

Wesley kurtisti kevyesti kulmiaan. Kiviä. Tietenkin, Marigold oli juuri sellainen. Luki tarotejakin.
"Minä annan sen hänelle."

Marigold laski Wesleyn kädelle kirkkaan turkoosin kiven, jonka pinnassa kulki mustia, kapeita viiruja.
"Turkoosi. Sen pitäisi auttaa, kun on tunteiden kanssa hankalaa. Tasapainottaa."
Hänen kulmansa kurtistuivat melkein samanlaiseen ilmeeseen kuin Wesleyllä.
"Minulla ei ole vauvalle mitään. Kun en tiennyt..."

Wesley vilkaisi Marigoldia hymyillen ja laski kivet pöydälle.
"Voi sinua. Voit ostaa sitten kun vauva syntyy."

Marigoldin ilme kirkastui hieman.
"Niin. Niin voin. Ja totta kai voin nytkin... Onko Andylla kaikki hyvin? Onko kipuja tai pahoinvointia tai mitään?"
Vaaleat kulmat kurtistuivat hieman.

”On. Vähän mielialat heittelevät mutta ei mitään muuta.” Ja siihenkin oli tavallaan Andyn kanssa jo tottunut.
”Hän voi hyvin.”

Ehkä turkoosista olisi sittenkin apua.
Marigold tunsi tunnemyrskyn pyyhkäisevän ylitseen ja rutisti Wesleyn vielä kerran halaukseen ennen kuin istahti kiltisti omalle tuolilleen kyyneleitä silmistään pyyhkien.
"Se on hyvä. Milloin vauvalle saa alkaa ostaa lahjoja?"

Wesley ähkäisi halaukselle ja nauroi ystävän tohinalle.
”Sovitaan että jouluna. Laskettu on tammikuun lopussa niin silloin meillä on aika hyvin kaikenlaista jo hankittuna ja pian oikeaste tarve tavaroille.”

Marigold nyökkäsi. Jouluna. Ehkä hän malttaisi odottaa siihen saakka. Ehkä.
Ehkä hän voisi vaivihkaa ostaa jotakin varastoon.
"Tietävätkö muut vielä?" hän tajusi yhtäkkiä kysyä.
"Knox, Frida..?"

Wesley pudisteli päätään.
”Ei, en ole sanonut mitään. Knoxin kanssa pitää puhua isyyslomasta ja muusta.”

Marigold veti syvään henkeä.
"Sitten minunkin täytyy pysyä asiasta vielä hiljaa."
Hyvänen aika, se ei tulisi olemaan helppoa. Kaikkea muuta.

Mies hymyili anteeksipyytävästi.
”Puhun siitä pian Knoxin kanssa.” Hän lupasi naiselle. Olisi epäreilua vaatia pitämään salaisuutta.
”Saatte vähän lisää tilaakin tänne. Varastohuoneen tai jotain.”

Marigold nyökäytti päätään kiitollisena siitä, ettei joutuisi pitämään salaisuutta pitkään. Se, mitä Wesley seuraavaksi sanoi, sai hänet kuitenkin kurtistamaan kulmiaan.
"Älä puhu noin, Wes."

”Noh, kunhan kiusaan.” Mies naurahti pehmeästi.
”Katsotaan mitä naapurit sanovat pesukarhuista takapihalla.”

Marigoldin silmiin oli noussut uhkaavasti kyyneleitä.
"Emme me voi muuttaa sinun huonettasi varastotilaksi", hän vetosi, ja pyyhkäisi silmiään hihaansa.
"Miten minä pärjään ilman Pavia?"

”ehkä saat Pavia hoitoon.” Hän totesi hymyillen pehmeästi.

Ajatus sai Marigoldin hymyilemään itkun läpi.
"Ehkä se pysyy nyt helpommin hoikempana. Mutta en ole varma, miten Knox pärjää, kun Nietzsche ei ole enää kantamassa hänelle uhrilahjoja."

Wesley yskäisi hiljaa.
”Ehkä sinä voit nyt kantaa niitä? Tai Frida, hän nyt tuo kotiin vähän kaikenlaista...”

Marigold mutristi huuliaan.
"Muru, ei se ole sama asia", hän vetosi päätään pudistaen.
"Meidän tulee ikävä sinua."

”Ja minun tulee ikävä teitä.” Hän totesi hymyillen pehmeästi.
”Tästä on tullut koti.”

"Wes…"
Hetkeksi tyrehtyneet kyyneleet alkoivat virrata uudelleen poskille.
"Voi luoja, minä en saa itkua sitten millään loppumaan..."

Mies hymähti pehmeästi.
”Noh, ei tämä maailmanloppu ole.”

Oli se, yhden maailman. Sen maailman, jossa he asuivat saman katon alla.
Yrityksistään huolimatta Marigold ei ollut onnistunut löytämään montaakaan ystävää, ja tuntui surulliselta, että yksi niistä harvoista oli muuttamassa pois. Vaikka sitten vain muutaman kilometrin päähän.
Hän luovutti ja kävi hakemassa palan talouspaperia niistääkseen nenänsä.
"Teidän täytyy pitää tupaantuliaiset."

Wesley kohautti kevyesti olkiaan.
”En tiedä. Emme ole kovin sosiaalisia ja emme pidä ihmisjoukoista.”

"Mutta pienet", Marigold ehdotti.
"Tai voisin tulla muuten vain käymään. Leipoa kakun."

”Se käy.” Wesley totesi hymyillen.
”Ei vain mitään kuorrutemassoja. Andy ei syö niitä.”

"Ei kuorrutemassoja", Marigold vakuutti.
"Ehkä voisit jossain vaiheessa antaa minulle listan siitä, mitä kakkuun voisi laittaa? Että hänkin voisi syödä sitä."

”Minä... minä teen sen nyt.” Wes lupasi hymyillen, nakutellen listaa tekstiviestinä.
”Voit tulla käymään kun tavarat on paikoillaan.”

Marigold hymyili jo aiempaa hyväntuulisempana, sillä saattoi keskittää huomiotaan kakun suunnittelemiseen sen sijaan, että olisi miettinyt kaikkea sitä, mikä ei tulisi enää toistumaan, kun Wesley olisi muuttanut pois.
Sentään Frida asuisi vielä heidän kanssaan.
"Onko siileille siellä omaa huonetta?"

”Tein niille komeroon oman pienen sopen.” Wesley totesi hymyillen.
”Fretit saavat häkkinsä yläkerran aulaan.”

Marigold oli iloinen siitä, että siileillä oli oma paikkansa. Vaikka totta kai niillä olisi oma huoneensa, kun kyseessä oli Wesley.
Oli hölmöä edes ajatella muuta.
"Oletko varma, ettet tarvitse apua remontoinnissa?"

Wesley kohotti katsettaan.
”Lastenhuoneen kanssa. Andyn veli maalaa yhdelle seinälle lintuja ja muuta mutta.”

Marigoldin ilme kirkastui.
"Minä voin auttaa! Ja Knoxie myös."

”Aloitan sen vasta kun kaikki muu on paikoillaan.” Wesley totesi hymyillen.

"Voit pyytää apua ihan minkä tahansa kanssa", Marigold vakuutti ja hörppäsi teemukinsa tyhjäksi.
"Olen niin mielettömän onnellinen teidän puolestanne. Oletteko jo miettineet nimiä?"

”Minä pyydän. Ja en, emme vielä ehtineet.” Wesley ei edes tiennyt mistä alka.

”Onhan tässä vielä aikaa", Marigold hymisi, ja tunsi, kuinka hymy nyki suupieliä ylös. Hän painoi kädet hetkeksi poskilleen, muttei mahtanut hymylle mitään.
"Minä en tiedä, pitäisikö itkeä sitä, että olet lähdössä, vai hymyillä, kun kerroit niin ihania uutisia..."

”On, onneksi. Kamalaa keksiä nimeä jota toinen kantaa koko ikänsä.” Wesley naurahti hymyillen.

"Kyllä te varmasti valitsette hyvän nimen", Marigold vakuutti hymyillen.
"Ja aina on lempinimet. Niin kuin Andylla."

”No se.” Hän naurahti pehmeästi.
”Mutta mieluiten antaisi mukavam nimen.”

"Kyllä te varmasti löydätte täydellisen nimen", Marigold vakuutti ja katsahti tyhjää teemukiaan.
Hän tunsi olonsa haikeaksi.
"Pitäisi varmaan käydä pian nukkumaan."

Wesley hymyili hieman.
”Oh.” Pian hänen pitäisi lastata tavaransa. Tai siis, huomenna aamusta.
”En halua valvottaa.”

Marigoldin hymy ei ollut aivan yhtä leveä kuin aikaisemmin.
"En haluaisi mennä nukkumaan. Tämä on viimeinen ilta, kun asut täällä. Paljonko tavaraa sinun pitää vielä viedä?"

”Laatikot huoneestani, eipä muuta. Haen eläinten häkit ja eläimet myöhemmin.” Hän totesi hymyillen.
”Ei muuta.”

"Me kyllä huolehdimme niistä niin kauan, kuin tarvitsee", Marigold vakuutti.
Ei olisi mitään syytä kiirehtiä sen kanssa, eläimet muuttaisivat sitten, kun kaikki olisi valmista.
"Voin auttaa laatikoiden kanssa."

”kiitos.” Wesley laski tyhjän teemukin kädestään.
”Mitä luulet, mahtaisiko Knox kummeksua pyyntöä olla kummisetä?”

Tyhjän teemukin laskemisesta kuuluvassa äänessä oli jotakin valtavan lopullisen tuntuista.
Silti Marigoldin kasvoille kohosi silmät siristävä hymy.
"Ei varmasti!"

”Pitää kysyä kun otan asian puheeksi.” Wesley naurahti kämppiksensä innolle.
”Nukkumaan?”

"En tahdo", Marigold huokaisi hiljaa, mutta nousi siitä huolimatta seisomaan ja poimi molempien mukit huuhdellakseen ne tiskialtaassa.

”Nähdään vielä aamulla.” Wesley lupasi hymyillen pehmeästi.

Sentään.
Silti Marigold veti Wesleyn vielä yläkerrassa tiukkaan halaukseen.
"Voi muru, tulee ikävä."

Wesley vastasi halaukseen hymyillen.
”Minullekin sinua. Mutta kummityttöhän on hyvä syy käydä kylässä?”

Se, että Wesley myönsi ikävöivänsä häntä, merkitsi Marigoldille valtavan paljon. Heidän yhteinen alkunsa ei ollut ehkä ollut paras mahdollinen, mutta hän oli uskomattoman iloinen siitä, että sai kutsua miestä ystäväkseen.
Ajatus sai hänet painamaan suukon pisamaiselle poskelle. Viattoman, ystävällisen, ei mitään sen enempää.
"Niin on."

Mies ei värähtänyt sitä karkuun, mutta astui halauksesta kauemmas.
”Niin. Hyvää yötä, nähdään aamulla.” Hän livahti huoneeseensa. Viimeinen yö farmilla oli outo ajatus.

"Hyvää yötä, Wes", Marigold toivotti, ja pyyhki silmiään jatkaessaan matkaa käytävän päähän Knoxin huoneeseen. Ehkä mies tarjoaisi lohtua yöksi.

Aamulla Wesley nousi tekemään itselleen aamupalaa, Pavlov jaloissa kolistellen. Onnen päivä, se oli saanut matoja!

Marigold laskeutui alakertaan pian Wesleyn jälkeen, aamutakkiin kietoutuneena ja sääret paljaina viilentyvästä ilmasta huolimatta.
"Huomenta muru!"

Mies hymyili Marigoldille, jaksamatta huomauttaa muruttelusta.
"Huomenta." Mies lappasi munakokkelia kahden paahtoleivän päälle. Niin se oli parasta, parempaa kuin haarukala syötynä.

Ehkä viimeisenä aamuna oli sallittua murutella.
"Kuinka viimeinen yö täällä sujui?" Marigold kysyi, samalla kun kurotti nostamaan itselleen teekupin.

"Hyvin. Siileillä oli kova meno kun kävin vessassa yöllä." Wesley oli katsellut hetken niiden touhuja, ihan huvikseen.

Siilit eivät aavistaneet, että niiden elämä tulisi mullistumaan.
"Niitäkin tulee ikävä", hän myönsi, kun kyykistyi houkuttelemaan Pavlovia luokseen.
"Sinua myös, Pavpav."

Haisunäätä tepasteli reippaasti naisen luo kerjäämään rapsutuksia ja Wesley istui pöydän ääreen syömään.
"Voi olla että Pav kaipaa hoitopaikkaa kun tyttö syntyy."

Marigold tarjosi Pavloville rapsutuksia enemmän kuin mielellään. Ainakin se asuisi heidän luonaan vielä vähän aikaa.
"Me hoidamme Pavia enemmän kuin mielellämme, eikö niin, muru?" hän vastasi, lepertäen samalla haisunäädälle.

Pavlov ähisi onnellisena saadessaan rapsutuksia.
"Kiitos. Se voi olla tarpeen kun pitää opetella kaikki uudelleen."

Pavlovin onnellinen ähinä sai Marigoldin hymyilemään.
"Joko Andyn tavarat on siirretty uuteen kotiin?"

Wesley nyökkäsi.
”Pari päivää sitten. Hän on ollut veljellään pari yötä. Seuraava yö on ensimmäinen yhteisessä kodissa.”

Marigold kohotti katseensa Wesleyyn.
"Onhan teillä siellä kaikkea, mitä tarvitsette? Ruokaa? Petivaatteita?"
Ikään kuin hän olisi ollut huolestunut äiti, ei kämppäkaveri.

Mies naurahti, kunnes punastui hieman.
”... en ole kyllä käynyt kaupassa.”

"Sitten meidän täytyy käydä kaupassa ennen, kuin viemme laatikot uuteen kotiinne", Marigold huomautti.
Vaikka aiemmin oli ollut puhetta vain siitä, että hän auttaisi kantamaan laatikot autoon.

”Käydään.” Ei hän jaksanut sitä Marigoldilta kieltää. Nainen saisi auttaa jos halusi.

Marigold tuntui saavan siitä uutta pontta. Hän rapsutti Pavlovia vielä hetken, ennen kuin suoristautui ja paahtoi itselleen nopeasti pari palaa leipää.
"Entä ne petivaatteet?"

”Niitä on. Haimme kaikkea sellaista lisää pari viikkoa sitten.” Wesleyllä oli ollut hieno muistilista.

"Hyvä. Haetaan sitten vain ruokaa."
Marigold voiteli leipänsä melkein huolimattomasti, innostuksissaan.
"Muistithan pakata kivet?"

Wesley nyökkäsi pureskellessaan ruokaa.
”Mm, muistin!”

Se teki Marigoldin hyvin onnelliseksi.
Hän söi paahtoleipänsä nopeasti, hörppäsi huolimattomasti teetään ja alkoi letittää hiuksiaan.
"Joko olet kohta valmis?"

”Olet valmis.” Wesley lupasi hymyillen ja lähti hakemaan laatikoita ylhäältä

Marigold tajusi vasta puolivälissä portaita, että voisi kenties pukea jotain päälleen.
"Tulen ihan heti auttamaan!" hän huikkasi, kiiruhti huoneeseensa, ja palasi lupauksensa mukaan viittä minuuttia myöhemmin pukeutuneena.

Se sai miehen nauramaam. Laatikoita ei tosiaan ollut montaa, kaikki mahtuivat Wesleyn autoon ja sen perässä olevaan kärryym hyvin.

Oli melkein surullista nähdä, kuinka vähän tavaraa oli. Toisaalta, Marigoldilla itsellään oli ollut vain muutama laatikollinen, eikä tavaramäärä ollut merkittävästi kasvanut.
"Tuoko Andyn veli hänet?"

Wesley nyökkäsi hymyillen.
”Tai veljen mies, jompikumpi.” Hän hyppäsi kuskin paikalle, suunnistaen ensin kohti kauppaa.

Tuntui nostalgiselta istua Wesleyn vieressä. Vaikka nostalginen taisi olla väärä sana nyt, kun he eivät olleet vielä varsinaisesti asuneet erossa.
"Mihin aikaan?"

”Parin tunnin päästä? Kun Andy heräilee, sanoin että antaa hänen nukkua. Tarvitsee unta.” Ei kukaan voittaisi mitään jos raskaana olevaa herätettäisiin purkamaan pahvilaatikoita.

Sitten heillä olisi enemmän kuin hyvin aikaa käydä kaupassa.
Marigold oli jo alkanut kirjoittaa kauppalistaa mielessään, kun hänen huomionsa kiinnittyi johonkin lattialla pyörivään. Näytti ripsiväriltä.
"Oh, tämä taitaa olla minun..."

Wesley vilkaisi naista ja naurahti.
”Luultavasti. Palauttelen niitä kun tavaraa kierii esiin.”

Marigold tunsi kyynelten puskevan taas esiin.
"Ehkä minun pitäisi jemmata jotakin penkin alle", hän vetosi, sujauttaessaan ripsivärin laukkuunsa.
"Niin sinulla olisi syy tulla katsomaan minua."

Wesley vilkaisi ystäväänsä hymyillen.
"Tulen muuten. Käyn farmilla töissä edelleen ihan normaalisti."

Mutta ei se ole sama asia, Marigold olisi halunnut vedota, mutta ehkä sanat alkaisivat jossakin vaiheessa menettää merkitystään.
Ehkä eri osoitteet eivät olisi maailmanloppu.
"Onko teillä kaapeissa mitään? Edes kuivatuotteita?"

"On jotain Andyn asunnosta mutta aika vähän. Hän ei juurikaan tee ruokaa. Nyt vähän enemmän mutta." Asiat unohtuivat helposti kaapin perälle.

"Ostetaan sitten niitäkin", Marigold totesi päättäväisesti.
"Ja pakasteita. Onhan teillä pakastin?"

"On, se tuli eilen. Hieman isompi, mahtuu sitten soseita tai jotain." Wesley kohautti olkiaan.

Eli pakasteita.
"Ja jäätelöä. Jäätelöä pitää olla aina."
Vaikka Wesley olikin huolehtinut omista ruuistaan, Marigold tunsi silti huolta siitä, ettei olisi nyt täyttämässä kaappeja.
Kondomeista ei tosin tarvitsisi hetkeen huolehtia.

Ei tosiaan. Vahinkoa ei voisi sattua mutta sen jälkeen pitäisi olla huolellinen.
"Jäätelöä. Asun raskaana olevan naisen kanssa."

"Sitä minäkin", Marigold huomautti.
"Ja suklaata myös."

"Sekin on listalla. Andyn kanssa ei voi asua ilman suklaata." Wesley totesi hymyillyn ja pysäytti kaupan pihaan, hakien heille kärryt.

Marigold tarkisti, että lompakko oli mukana (eikä pyörinyt penkin alle niin kuin joskus), ja seurasi sitten Wesleytä kauppaan.
"Oliko sinulla listaa?"

Wesley etsi sen puhelimestaan.
"Tässä." Hän totesi hymyillen ja alkoi seikkailla hyllyjen välissä, valiten juttuja joita hän tiesi hänen ja Andyn kaipaavan. Ehkä enimmäkseen ruokia oita lapset söivät, koska he eivät olleet kovin aikuisia ruokavalionsa suhteen, mutta...

Marigold kurkisteli listaa ja poimi hyllystä siinä mainittuja ruokia. Ja vähän ylimääräistä, niitä juttuja, joista muisti Wesleyn pitävän, ja joiden muisti myös kelvanneen Andylle.
Kaakaota. Ehdottomasti kaakaota.
"Onhan teillä hammasharjat?"

"On, sellaisia hain edellispäivänä jo. Vessapaperia, talouspaperia, hammasharjat ja se sellaista." Hän totesi hymyillen.

Ehkä Wesley pärjäisi, vaikka Marigoldin äidinvaistot hyrräsivätkin. Olihan leivinpaperia? Astioita? Hammastikkuja?
Kärryt alkoivat täyttyä melko uhkaavasti.
"Torkkupeitto! Onko teillä torkkupeittoa?"

"On, useampi. Haimme yhdessä kaikkea suloista sisustustarviketta." Heillä molemmilla kun oli vähän tavaraa omakotitalon täyttämiseksi.

"Pyyhkeitä! Onhan teillä pyyhkeitä?"
Marigoldin kasvoilla häivähti vilpittömän huolestunut ilme, niin kuin pyyhkeet olisivat todella olleet elämän ja kuoleman kysymys.
"Ja ruokailuvälineitä?"

"On, ostimme molempia lisää." Wesley ymmärsi kyllä. Hänellä ei ollut mitään sellaisia ja Andylla yhden ihmisen tarpeisiin.

Ehkä Wesley ja Andy pärjäisivät. Ehkä.
"Entä tiskiainetta? Ja laastareita, puhdistusainetta..."

”On, on, on. Marigold, olen aika neuroottinen.” Mies oli halunnut huolehtia kaiken olevan kunnossa.

Marigold vilkaisi Wesleytä ja hymyili pahoitellen.
Niin mies taisi olla.
"Hyvä on. Lupaan uskoa, että teillä on kaikki tarvittava... Särkylääkettä?"

"Raskaana olevallekin sopivaa." Wesley totesi itsestään miltein ylpeänä.

Marigold taputti Wesleyn selkää.
"Hyvä poika. Eiköhän teillä sitten ole kaikkea..."

"Pitäisi olla." Wesley vilkaisi ostoskärryä.
"Ruokaakin on nyt aika hyvin. Pitäisi olla kaikki."

Marigold vilkaisi ostoskärryä, joka näytti varsin täydeltä.
"Näyttäisi siltä. Ja onhan kauppa ihan lähellä, jos jotain unohtuisikin."

"Niin on. Onneksi." Wesley suunnisti kohti kassoja ja alkoi asetella tavaroita hihnalle.
"Pakkaatko?"

"Totta kai!" Marigold ilmoitti innokkaaseen tapaansa, ja harppoi ostoksia vastaan sillä välin kun Wesley nosteli niitä hihnalle.

Wesley nosteli kaiken hihnalle ja maksoi kiltisti, lastaten sitten muovikasseja kärryihin.
"Kiitos kun autat."

Muovikasseja oli kerääntynyt hämmentävän paljon.
"Totta kai autan!" Marigold vakuutti, samalla kun nosti viimeisen muovikassin kärryyn.
"Kyllä tämän luulisi riittävän hetkeksi."

"Riittää se. Muistin varmaan kaikki kuiva-aineetkin ja muuta." Wesley totesi hymyilen ja asteli autolleen, lastaten ne punaisen Skoda Yetinsä takaluukkuun.

"Hyvä, että sinulla on niin tilava auto!"
Marigold oli tainnut kehua autoa ennenkin. Paljon enemmän tilaa kuin hänen murussaan, joka ei jättänyt tielle enää läheskään niin usein kuin ennen.

”Se on ihana.” Eläinten kanssa loistava.
”Sitten kohti kotia.” Hän lähti ajamaan ja pysähtyi punatiilisen, suloisen kaksikerroksisen talon pihatielle ja astui autosta.
”... tämän ostimme.”

Marigold vingahti ääneen.
"Voi ei, miten suloinen!" hän hengähti noustessaan ulos autosta.
"Ja pihalla on hyvin tilaa!"

Mies hymyili leveästi.
”Perälle mahtuu Curien ja Teslan häkki kevyesti.”

"Täydellistä", Marigold intoili, samalla kun kiersi hakemaan ensimmäisiä ruokakasseja.
"Toivottavasti teillä on hyvin kaappitilaa."

”On, sitä riittää.” Mies totesi hymyillen. Kassit sisälle ja sitten pahvilaatikoita.

Jo kauppakassien raahaaminen sisälle oli... operaatio, eikä laatikoiden kantaminen varmasti olisi ainakaan yhtään kevyempää.
"Wes, muista juoda välillä!" Marigold huolehti.

”Muista itse!” Wesley huusi naiselle ja lysähti sohvalle kun kaikki oli sisällä, katsellen asuntoa.
”Nyt kaikki pitäisi vain... laittaa paiklleen.”

Marigold ravisti kantamisesta väsähtäneitä käsiään.
"Tarvitsetko apua sen kanssa?"

"Marigold, lepää hetki!" Hän naurahti huvittuneena ja haki heille jääteetä jääkaapista.

Marigoldin oli vaikea asettua aloilleen. Sormet syyhysivät päästä purkamaan laatikoita, vaikka ehkä pitäisi odottaa siihen, että Andy ehtisi paikalle.
Ehkä hänen pitäisi poistua ennen sitä.
"Kiitos, Wes."

"Pitää sinulle ainakin juotavaa antaa. Onko nälkä?" Hän kysyi hymyillen huvittuneena.

Marigold otti siemauksen jääteestään ja pudisti päätään.
"Ei, minulla on kaikki hyvin. Pitäisikö minun lähteä pois jaloista, jos tahdotte Andyn kanssa ihan rauhassa purkaa tavaroita?"

"Ei sinun ole mikään pakko. Voimme istua alas hetkeksi ja purkaa sitten tavaroita." Wesley hymyili ja katseli asuntoa.

Marigold oli siitä onnellinen. Hän oli ottanut päivän vapaaksi, eikä hänen oikeastaan olisi tehnyt mieli palata farmille aivan vielä.
"Voisit esitellä minulle paikkoja?"

"Ah." Wesley laski lasin käsistään ja nousi ylös.
"Tässä on olohuone, tuossa keittiö. Täältä pääsee tähän... patiolle, mikä tämä on? Ja sieltä takapihalle." Wesley viittasi aurinkokuistin suuntaan.

Marigold seurasi Wesleytä ympäri alakertaa.
"Tämä on todella kiva", hän huomautti vilpittömästi.
"Mihin lastenhuone tulee?"

"Se tulee yläkertaan. Siellä on kaksi makuuhuonetta." Wesley lähti ylös ja avasi toisen, pienemmän makuuhuoneen oven. Se oli selvästi vielä maalamaton ja muuten koskematon.
"Tähän."

"Oi miten kauniisti tänne tulee valoa!" Marigold ihastui kurkistaessaan sisään pienempään huoneeseen.
"Tuonne reunalle saisi nätisti sängyn."

"Sinne ajattelin sitä. Siksi halusin tämän vauvalle, valoisampi kuin toinen makuuhuone." Wesley katseli ympärilleen ja hymyili pehmeästi.

Marigold tutki Wesleytä silmäkulmastaan.
"Sinä taidat olla aika onnellinen lapsesta?"

Mies hymyili pehmeästi.
”... olen. Vaikka se olikin vahinko mutta olen silti.”

Marigoldin silmät siristyivät hymystä, eikä hän malttanut vastustaa mahdollisuutta kaapata Wesley halaukseen.
"Sen näkee sinusta selvästi."

Mies ei voinut olla hymyilemättä.
”Pieni tyttö on ylpeyteni.”

Marigold muisti aivan viime hetkellä hillitä itseään, niin ettei painanut suukko Wesleyn poskelle ennen kuin vapautti miehen halauksesta.
"Olen hirveän iloinen, että pyysit minua kummiksi", hän totesi, ja kallisti sitten päätään.
"Auton ovi taisi käydä."

Wesley hymyili ja oli sanomassa jotain, mutta lähti sen sijaan alas. Mies oli myös innolla muuttamassa yhteen. Andya olisi helpompi nähdä.

Marigold vilkaisi vielä keskeneräistä lastenhuonetta ja seurasi sitten Wesleytä alakertaan. Heitä tervehti innokas Vega, jonka karvainen naama näytti olevan yhtä hymyä kun se loikkasi rakastavasti Wesleytä vasten.

Mies ähkäisi ja yritti työntää Vegaa alas.
”Veggie, alas, et saisi hyppiä... juu olet rakas.”

Vega laskeutui alas ja heilutti villisti häntäänsä, ennen kuin laukkasi vuorostaan Marigoldin luo.
"Veggie on ihan mahdoton", koiraa sisälle seurannut Andromeda huokaisi. Hän tassutteli ujosti lattian poikki ja seisahtui vuorostaan Wesleyn eteen.

Wesley kietoi kätensä Andyn ympärille ja suukotti naisen huulia hellästi.
”Vain kovin täynnä rakkautta.” Mies naurahti ja katseli naista hymyillen.
”Kävin kaupassa, kaapit ovat täynnä kunhan puran kaiken.”

Tuntui mukavalta olla halauksessa. Vielä kun mahtui. Andromeda tunsi jo nyt olonsa valtavansa suureksi, vaikka raskauden vasta juuri ja juuri erotti. Hän oli aina ollut pienikokoinen, joten pyöristyvä vatsa tuntui.
"Minä olisin voinut tulla auttamaan", hän vetosi, vaikka oli vieläkin hieman uninen herättyään vain hetkeä ennen lähtöä.

”Tuli käytyä samalla niin saamme purkaa tavaroita loppupäivän.” Wesley toi julki suunnitelmansa.

Andromeda nyökäytti päätään hyväksyen selityksen - ja havahtui vasta sitten siihen, että myös Wesleyn kämppis, entinen kämppis, oli paikalla.
Puna kohosi nopeasti pisamaisille kasvoille.
"A-ai hei..."

”Marigold auttoi tavaroiden kanssa. Onko nälkä?” Wes varmisti naiselta hymyillen.

Andromeda laski ujosti katseensa ja pudisti hieman päätään.
"Älä minusta välitä", Marigold huomautti ja heilautti toista kättään.
"Kunhan tulin auttamaan. Et edes huomaa, että olen täällä!"
Andromeda epäili, ettei se varsinaisesti pitäisi paikkansa. Wesleyn entinen kämppis oli... äänekäs.

Wesley tukahdutti pärskähdyksen huvittuneena. Eipä tosiaan huomaisi...
"Andy, onko nälkä?" Mies toisti kysymyksensä hellästi.

Marigold mutristi hieman suutaan pärskähdykselle.
"Ihan totta! Osaan olla hiljaakin."
Ainakin hetken. Hetki se oli lyhytkin hetki.
Andromeda oli hetken vaiti ja kohautti sitten toista hartiaansa. Mikä hänen elekielellään oli käytännössä kyllä.

Wesley nyökkäsi ja vilkaisi naisia.
"Jos teen jotain syötävää?" Jos Marigold osaisi olla säikyttämättä Andya sen aikaa.

Andromeda alkoi nakertaa peukalonsyrjäänsä ja nyökäytti sitten päätään.
"Tarvitsetko apua?" Marigold tarjoutui, ja katsahti sitten ympärilleen.
"Tai voisin alkaa jo purkaa jotakin laatikkoa. Jotakin, jonka tavaroille on selvä paikka, niin en sotke mitään."

"Kirjat ovat siinä.. no missä lukee kirjat. Niitä voi laittaa hyllyyn." Wesley myönsi hymyillen ja alkoi tehdä lämpimiä voileipiä.

"Selvä, minä aloitan niistä!" Marigold vakuutti, ja suuntasi päättäväisesti kirjalaatikoiden luo.
Andromeda oli siitä kiitollinen. Hän ei jännittänyt Wesleyn kämppistä aivan niin paljon kuin monia muita, mutta raskaaksi tulemisen jälkeen hän oli ottanut hieman takapakkia, mitä sosiaalisiin tilanteisiin tuli.
Hän pelkäsi ihmisten arvostelevan.
Hän tassutteli Wesleyn perässä keittiöön.

Wesley hymyili Andylle tuon tullessa keittiöön.
"Haittaako hän sinua?" Mies kysyi hiljaa. Marigoldin ei tarvitsisi kuulla.

Andromeda puraisi huultaan, mutta pudisti lopulta päätään.
"Ei. Ei pahasti."

Wesley puraisi huultaan.
"Voin kyllä sanoa että haluamme olla kaksin".

Andromeda harkitsi asiaa hetken, mutta pudisti sitten uudelleen päätään.
"Kyllä minä pärjään. Hän on ihan kiva. Vähän äänekäs."

”Tiedän.” Wesley naurahti ja työnsi juustoiset leivät uuniin. Reunat oli leikttu pois, sillä kukaan ei kaivannut elämäänsä sellaista negatiivisuutta kuin paahtoleivän reunat.
”Onko muuten hyvä olo?”

Andromeda oli alkanut taas nakertaa peukalonsyrjäänsä.
"Joo. Tosin... Minulla oli tänään aamulla pieni paniikkikohtaus", hän myönsi melkein pahoitellen.

Wesley otti hellästi kädestä kiinni. Ei syödä sitä, jooko? Mies sipaisi Andyn hiuksia ja suukotti huulia.
”Mistä?”

Andromeda räpäytti silmiään ja kaivoi villapaitansa taskusta pienen kuution, jonka oli saanut terapeutiltaan. Sen nappulat antoivat hänen käsilleen muuta tekemistä kuin kynsinauhojen nyppiminen.
"Paita ei mennyt päälle."

Wesley hymyili ymmärtäväisesti. Voi rakas
”Voi pieni. Jäitkö hihaan jumiin? Se on kamalaa.”

Andromeda pudisti päätään.
"Se ei vain mahtunut enää. Olen paksu."
Ja se, ettei hän ollutkaan mahtunut valitsemaansa paitaan, oli tuntunut maailmanlopulta. Hänen oli pitänyt valita uusi paita.

Wesley suukotti naisen huulia uudelleen.
”Käydään ostamassa raskausvaatteita sinulle.”

Andromedan käsi nytkähti, kuin hän olisi ollut aikeissa jatkaa peukalonsa pureskelua, mutta hän pakotti itsensä keskittymään kuutioon.
"En tykkää ostaa vaatteita", hän myönsi surullisesti.
Hän oli ostanut vaatteita viimeksi, kun he olivat käyneet Helian kanssa ostamassa hänelle treffeille sopivia vaatteita. Siitä oli kauan. Se oli ollut ennen... kaikkea.

Wesley vilkaisi ympärilleen.
”Netistä? Saa sovittaa kotona.”

Andromeda mietti asiaa hetken ja nyökäytti sitten päätään. Netistä ostaminen sopisi, hän ei joutuisi ahtautumaan sovituskoppiin tai säikähtämään, kun myyjät tulisivat puhuttelemaan.
Jos hän olisi saanut päättää, hän olisi tehnyt kaikki ostoksensa suosiolla netistä.
"T-Tarvitsetko sinä jotain?"

”Uuden takin ainakin.” Wesley totesi mietittyään hetken.
”Hei, ei hätää. Kaikki on hyvin.”

Jos Andromeda olisi ollut vastuullinen aikuinen, hän olisi voinut käydä töissä. Mutta ei, hänen piti olla hermostunut olento, joka pelkäsi omaa varjoaankin.
Ja Wesley joutui huolehtimaan hänestä.
Hän pyöritteli kuution laakeria peukalonsa alla.
"En minä paljoa tarvitse."

"Kyllä me nyt sen verran ostamme että sinä saat vaatteita kunnolla." Wesley lohdutti pehmeästi.

Andromeda katsahti varpaitaan.
"Minulla ei ole kamalasti rahaa", hän myönsi hiljaa. Tällä kertaa hän oli sentään muistanut maksaa vuokransa ajoissa. Viimeisen vuokran ennen muuttoa.

"Hei, niitä säästöjä, muistatko? Jotka nimenomaan piti käyttää raskauteen ja lapseen. Ja kotiin. Hölmö." Wesley muistutti hellästi hymyillen.

Andromeda piti katseensa varpaissaan.
"No lapseen, niin. Mutta..."
Hän kohautti hiukan toista hartiaansa.

"Niin ja kultapieni, sinä odotat sitä lasta. Eikä se käy ettet pidä vaatteista joissa kuljet tai että sopivia ei ole." Wesley muistutti, suukottaen Andyn otsaa. Hän kääntyi ottamaan leivät uunista.
"Noissa kolmessa ei ole muuta kuin ketsuppia ja juustoa. Ei reunoja."

Andromeda nykäisi neuletakkinsa olevan paidan helmaa, jonka sisään hänen vatsansa mahtui juuri ja juuri. Se oli niitä harvoja paitoja, jotka enää sopivat.
Hän pyyhkäisi pitkäksi venähtäneen suortuvan korvansa taakse.
"P-Pitäisikö Marigold hakea syömään?"

"Mitä haluat juoda? On limsaa ja mehua. Marigold, syömään!" Wesley huikkasi asunnon puolelle.

"Mehua", Andromeda vastasi ja räpäytti silmiään hieman hermostuneena, kun Wesleyn entinen kämppis asteli huoneeseen varsin reippain askelin.
"Hei, murut! Sain jo yhden laatikon tyhjennettyä kokonaan."

Wesley otti Andylle mehua ja vilkaisi Marigoldia.
”Vasemmassa ylärivissä kolme on Andylle mutta muuten ota vapaasti.”

"Selvä", Marigold vastasi ja poimi lautaselleen kursailematta pari leipää.
"Teillä on täällä jo ruokapöytäkin!"

”Joo, kaikki isompi on jo paikallaan.” Wesley totesu hymyillen ja antoi Andylle ruokaa, viitaten tuon istumaan.

Andromeda vaelsi hiljaa pöydän ääreen ja piti katseensa ujosti sen pinnassa. Marigold istahti huomaavaisesti pöydän toiselle puolelle, ja jätti vastapäätä vielä tilaa.
"Koska ajattelitte käydä katsomassa vauvantarvikkeita?"

”Kunhan täällä voi kävellä ja lastenhuone alkaa olla valmis.” Sitten saisi tavarat heti paikoilleen.

Andromeda nakersi leipäänsä pieninä, varovaisina haukkauksina, melkein kuin olisi pelännyt voivansa tukehtua pieneenkin leivänmuruun.
Vauvantarvikkeista ja huoneesta puhuminen teki kaikesta paljon todellisempaa.
"H-Helia ehkä maalaa seinälle jotakin nättiä", hän totesi, ja tunsi vatsansa kouraisevan kipeästi. Jos ehtisi. Nyt, kun heillä olisi omakin vauva kasvatettavana.

Wesley vilkaisi Andya ja hymyili.
”Siitä tuli mieleen-” hän ojensi naisen eteen muutamia värikarttalaattoja.
”Helia antoi nämä kun kävin kaupalla. Kuulemma mietti tällaisia väriyhdistelmiä maaleihin.”

Ehkä Helia ei haluaisikaan maalata heidän vauvansa seinälle yhtään mitään. Nyt, kun veljellä olisi perheessään oma lapsi.
Lopeta.
Andromeda yritti keskittyä värikarttalaattoihin.
Lopeta.
Marigoldin kasvoille kohosi hymy.
"Ihania värejä, pidän niiden tunnelmasta."

”Ne olivat oikein mukavan sävyisiä. Mistä sinä pitäisit? Helia sanoi että maksaa maalit lahjana vauvalle ja meille.” Eli veli kyllö halusi maalata.

Lahjana. Jotta voisi sitten hyvällä omallatunnolla lähteä omaan elämäänsä.
Ei.
Andromeda pudisti hieman päätään ja painoi sitten kädet ohimoilleen.
Marigoldin kulmat painuivat hieman alemmas.
"Onko kaikki hyvin?"

Wesley vihelsi kevyesti. Rocket, olisi töitä.
”Andya vain väsyttää.” Mies selitti hellästi.

Rocket lönkytti asiantuntevasti keittiöön, ja Andy vajosi lattialle kietoakseen käsivartensa koiran ympärille. Se asettui puoliksi hänen syliinsä, heiluttaen rauhoitellen häntäänsä.
Marigoldin kasvoilla häivähti huoli.
"Pitäisikö minun lähteä?"

Wesley kohautti olkiaan. Se olisi parempi, mutta Andylla olisi paha mieli jos kokisi naisen lähteneen tuon takia.
”Auta minua siirtämään sohva oikealle seinälle ensin?”

Marigold katsahti Andya uudelleen, mutta haki sitten kasvoilleen hymyn. Jos Wesley kerran oli varma.
"Selvä! Siirretään sohva."

"Sitten olet vapaa kanniskelemasta tavaroitamme." Wesley lupasi hymyillen ja asteli olohuoneeseen. Ei sohvaa tarvinnut kovasti siirtää, mutta se oli hyvä tekosyy.

"Ei minua haittaa ollenkaan", Marigold vakuutti, ja todella tarkoitti sanojaan.
"Autan enemmän kuin mielelläni!"
Hän madalsi hieman ääntään.
"Annoithan turkoosin Andylle..?"

Wesley pudisteli päätään.
"Annan sitten kun olemme kaksin., en ehtinyt vielä. Mihin se olikaan?" Ei miesparka muistanut enää.

Marigold hymyili kärsivällisesti.
"Tasapainottaa tunteita", hän vastasi. Juuri sen vuoksi se oli tullut mieleen nyt.
"Onhan kaikki varmasti hyvin?"

Wesley nyökkäsi ja taputti paikoilleen siirrettyä sohvaa.
"On, Andylla on vain vähän huono päivä. Ei mitään mitä minä ja Rocket emme korjaa."

"Jos olet varma", Marigold vastasi, ja tunsi pienen syyllisyyden vihlaisevan. Ehkä hänen ei olisi pitänyt tunkea väkisin mukaan avuksi. Mutta ei kai Wesley olisi kyennyt tekemään kaikkea yksinkään?
"Joten, sohva on uudella paikallaan."

"Jep ja tuohon se saa jäädäkin. Marigold, olen varma. Soitan jos asia muuttuu." Mies vastasi hymyillen.

Wesley vaikutti varmalta.
"Joten, minun täytyy varmaankin alkaa lähteä", Marigold totesi, ja tunsi kyynelten olevan taas lähellä. Hän ojensi käsivarsiaan, pyytäen Wesleytä halaukseen.

Wesley halasi naista kunnolla ja saattoi tuon ovelle, tullen sitten Andyn luo.
"Kulta..?"

Andy istui edelleen lattialla, mutta nyt hän oli painanut kasvonsa polviaan vasten. Rocket istui hänen vieressään ja tökki häntä kuonollaan.
Hän itki hiljaa, hartiat täristen.

Wesley kävi polvilleen naisen viereen ja kietoi kädet tuon ympärille.
"Kulta, puhu minulle?"

Andromeda ynisi hiljaa.
"A-anteeksi... anteeksi..."

”En ymmärrä. Mitä pyydät anteeksi?” Wesley silitteli naisen selkää pehmeästi. Ei hätää.

Andromeda uikahti hiljaa ja keinutti itseään.
"Hän lähti minun takiani", hän itki onnettomana.

Wesley huokaisi. Niin, juuri tätä hän oli koettanut välttää.
"Shh. Kulta, ei se ole syysi. Hän halusi antaa meille aikaa kaksin."

Andromeda pudisti päätään ja uikutti itkusta.
"Minä pilaan aina kaiken..."
Vaikka todella hän itki sitä, että Helia ja August saisivat lapsen. Se tuntui epäreilulta. Niin hirvittävän epäreilulta! Ja sitten hän alkoi vihata itseään, koska ajatteli niin.

"Kulta, et pilaa. Mikä sinun on? Kiltti, puhu minulle." Hän oli aivan pihalla.

Andromeda ulvahti.
"Helia ja August saavat lapsen!"

Wesley kurtisti kulmiaan.
"... ja se on... Selitä vähän rakas."

Andromeda pudisteli päätään. Hän oli alkanut raapia toista käsivarttaan, huomaamattaan, ja Rocket tökki häntä päättäväisemmin kuonollaan.
"Helia unohtaa minut kokonaan!"

Wesley otti käden hellästi otteeseensa.
"Hei, ei unohda."

Käsivartta pitkin juoksivat jo kipeät, punaiset viirut.
"Hän ei tarvitse minua mihinkään! Minua ja vauvaa..." Andromeda jatkoi.
Hän oli itsekäs. Kammottavan itsekäs. Ja sen takia Helia oli sairastunut. Sairastuisi ehkä uudelleen.

"No mutta tarvitseehan. Olet hänen siskonsa ja pieni on hänen siskontyttönsä." Wesley suukotti Andyn päätä hellästi.

"Ei!" Andromeda vinkaisi itkuisesti. Hän alkoi olla lähellä hyperventilaatiota, nenä oli jo lyönyt itsensä tukkoon.
"Hän ei halua minua enää elämäänsä, minä olen kauhea..."

"Sanoiko hän niin? Hän kuulosti olevansa kunnossa kun jutteli kaupalla ja halusi tulla käymään..." Wesley ei ihan uskonut.

Andromeda pudisteli päätään.
"Hän sairastuu uudestaan minun takiani!"
Hänen ajatuksensa juoksivat jo polkuja, joiden jäljittäminen olisi varmasti vaikeaa, ellei jopa täysin mahdotonta kellekään muulle kuin hänelle itselleen.
"Ja lapsi on tyttö, siitä tule s-samanlainen kuin minä..."

Wesley alkoi saada kiinni.
"Veljesihän voi hyvin? ei hän ole menossa mihinkään. Ja Andy, ei se tarkoita sitä. Ei... ei sinun tilasi ole perinnöllinen:"

Andromeda uikutti hiljaa.
"Jos se olisi ollut poika, se olisi ollut enemmän kuin s-sinä..."

Wesley pudisteli päätään.
"Ei, kulta. Meidän tytöstämme kasvaa hieno, itsevarma ihminen. Tiedätkö miksi? Koska me rakastamme ja tuemme häntä. Emme toista omien vanhempiemme virheitä. Hän voi vain näyttää sinulta ja olla siis äärimmäisen kaunis."

Andromeda niiskaisi.
"H-Helia ja August saavat pojan..."

Wesley kurtisti kulmiaan.
"Niin? Leikkikaveri vauvalle."

Andromeda heijasi itseään hieman hitaammin.
"Anteeksi, että minä pilaan kaiken", hän pyysi hiljaa.
"S-sinun pitää saada kutsua ystäviäsi tänne..."

"Shhh, en varsinaisesti eds kutsunut Marigoldia tänne ja en halua ketään kylään ennen kuin täällä on siistiä." Mies mutisi hymyillen.

Andromeda nyyhkäisi ja hikkasi ja veti syvään henkeä.
Hän ei kyennyt karistamaan tunnetta siitä, että pilasi jollakin perustavanlaatuisella tavalla kaiken, mihin koski.
"... Polttaa..." hän valitti, hieraisten rintakehäänsä.

"Shh, kulta..." Mies vilkaisi tuota huolestuneena.
"Onko tuo normaalia?"

Andromeda nielaisi ja nyökäytti päätään.
"J-joo, närästää vain..."

"Haluatko lääkkeen?" Wesley oli ostanut närästyslääkettä. Raskaana kuulemma niin kävi usein.

Andromeda nyökäytti uudelleen päätään.
"J-joo..."
Hän häpesi sitä, kuinka oli taas kerran huolestuttanut Wesleyn. Hän olisi halunnut olla normaali, edes yhden päivän ajan.

Wesley nousi ottamaan vettä ja yhden Rennien paketistaa, ojentaen ne Andylle lattialle.
"Siinä. Mennäänkö sitten hetkeksi sohvalle makaamaan?"

Andromeda kiitti vaisusti ottaessaan vastaan lääkkeen.
Hölmö, hölmö ja typerä, pilaat aina kaiken. Idiootti.
"Joo", hän vastasi hiljaa kun nousi seisomaan. Laskiessaan tyhjän vesilasin pöydälle hän poimi samalla maalinäytteet mukaansa.

Wesley johdatti Andyn olohuoneeseen ja lysähdettyään siihen itse makaamaan, houkutteli tuota syliinsä.

Andromeda käpertyi Wesleyn syliin, nyt kun vielä saattoi tehdä niin. Hän pelkäsi kasvavansa valtavan suureksi, niin että hänen olisi lopulta mahdoton liikkua.
Hän selasi värivaihtoehtoja sormissaan.
"Mistä sinä tykkäät?"

Wesley katseli väripaletteja.
”Pidän tästä missä on vanha roosa ja laventeli.”

Andromeda otti väripaletin käsiinsä.
"... Minäkin pidän siitä", hän myönsi, hetken asiaa ajateltuaan.

”se olisi tyttövauvalle söpö.” Wesley myönsi hymyillen.

Muriel oli halunnut Pikkuloisen huoneeseen vihreää, koska ei ollut halunnut, että tyttö kuvittelisi vaaleanpunaisen olevan ainoa tytöille sopiva väri. Mutta Andromedan mielestä laventeli ja roosa olivat kaunis yhdistelmä.
Hän etsi hieman paremman asennon Wesleyn sylissä.
"Eihän oikeasti haittaa, että Marigold joutui lähtemään? E-en tarkoittanut m-mennä paniikkiin..."

”Ei haittaa. Minäkin kaipaan oikeasti rauhaa nyt. Hän on vähän äänekäs.” Ja kävi kovin tunteikkaaksi miehen muutosta.

":.. Niin on."
Sellainen ihminen, joka tuntui imevän Andromedan energian. Sellaisia ihmisiä oli paljon. Ehkä hänellä ei sen vuoksi ollut ystäviä.

Eikä Wesleykään jaksanut Marigoldia loputtomiin.
”Niin. Nautin tästä. Sylvian viisin pyytää kylään joku päivä. Kunhan kaikki olisi paikallaan.”

Andromeda niiskaisi hiljaa, nenä tuntui vuotavan omia aikojaan.
"Sen sinun lapsuudenystäväsi?" hän varmisti.
Sen, jolla oli hemmoteltu koira, ja joka tykkäsi käydä ostoksilla Helian liikkeessä.

”niin.” Sylvialla oli aivan erilainen olemus kuin Marigoldilla. Rauhallisempi.
”Mochi voisi tulla sanomaan Veggielle ja Rocketille hei.”

Andromeda alkoi nakertaa mietteliäänä peukalonsyrjäänsä.
"Täytyy laittaa tavarat paikoilleen. Niin että voit kutsua hänet käymään."

Wesley hapusi käden hellästi otteeseensa.
”Sitten vasta kun tavarat on paikallaan. Ei meillä ole kiire.”

Tuntui kotoisalta makoilla sohvalla. Rocket ja Vega liittyivät pian heidän seuraansa, niin, että sohva alkoi käydä melkein ahtaaksi.
"Toivon, että siilit ja muut pääsisivät pian kotiin."

”Laitan äkkiä niille paikat kuntoon.” Wesley totesi hymyillen.
”Sitten on perhe koossa.”

Perhe. Perhe, joka kasvaisi seuraavan vuoden puolella yhdellä uudella jäsenellä.
Andromeda ei osannut vielä puhua vatsalleen, tai silitellä sitä, tai tehdä mitään muutakaan sellaista. Ehkä myöhemmin. Hän ainakin toivoi.
"Väsyttää."

”Päiväunille?” Häntä ei haittaisi nukkua hyviä päiväunia.
”Sitten voisi purkaa juttuja.”

Andromeda mietti hetken, mutta ei lopulta jaksanut vastustaa väsymystä.
"Joo..."
Hän antoi silmiensä painua kiinni.

”Mennään sänkyyn, se on pedattuna. Pääset kainaloon.” Wesley lupasi hymyillen.

Andromedan kulmat kurtistuivat hieman.
"Onko ihan pakko nousta..?"

”Sängyssä on enemmän tilaa koirienkin kanssa.” Wesley houkutteli sillä.

Se oli kyllä totta.
Siitä huolimatta Andromeda huokaisi, ennen kuin kömpi ylös sohvalta.

Mies nousi ylös ja asteli yläkertaan. Siellä oli hyvä pujahtaa peittojen alle sänkyyn. Hän taputti paikkaa kainalossaan.

Heidän yhteinen kotinsa.
Oli hassua ajatella, ettei Andromeda palaisi enää vanhaan kotiinsa. Että se oli tyhjä, tai ehkä jonkun toisen tavarat oli jo kannettu sisään.
Hän kömpi Wesleyn viereen ja koirat loikkasivat häpeilemättä heidän seurakseen.

Wesley veti tuon viereensä ja hymyili tyytyväisenä.
”... ihana asua yhdessä.”

Andromeda käpersi itsensä mukavaan asentoon.
"Joo", hän myönsi hiljaa, mutta tarkoitti sitä todella. Vaikka se tarkoittaisikin sitä, että Wesley-paran unet saattaisivat kärsiä. Hän ei ollut edelleenkään kovinkaan hyvä nukkumaan öitään.

Wesley voisi koettaa opettaa Andynkin nukkumaan.
”Näen sinua enemmän.”

Andromeda mietti hetken ja kiehnäsi itsensä sitten parempaan asentoon.
"Koko ajan. Ehkä kyllästyt minuun."
Huoli vihlaisi hänen vatsaansa, tai ehkä se oli vauva tai närästys, oli vaikea olla varma enää nykyisin.

”En kyllästy.” Wesley lupasi hymyillen.
”Rakastan sinua.”

Andromeda todella halusi uskoa siihen, ettei Wesley kyllästyisi. Vaikka mies joutuisi lähettämään ystävänsä pois, siksi että hänellä oli taas kerran huono päivä.
Hän oli rikkonut oman veljensä.
Vega urisi hiljaa unissaan ja potki jaloillaan.
"Minäkin rakastan sinua."

Wesley suukotti Andyn niskaa pehmeästi ja vaikeni sitten. Andyn pitäisi saada nukkua.

Päivisin nukkuminen ei tuottanut Andromedalle ongelmaa, yöt olivat hänen heikkoutensa. Nytkin riitti, että hän sulki silmänsä, ja kuunteli Wesleyn hengitystä, ja uni tempaisi hänet mukaansa.