Avointen ovien päivä

Kaylan katse muuttui epäuskoiseksi Jamien tiedotettua olevansa myytävänä gaalassa hyvän tarkoituksen vuoksi. Jaahas. Nainen ei ollut liiemmin tehnyt taustatutkimuksia gaalan tulevasta sisällöstä, sillä ei ollut aiemmin varma osallistumisestaan, mutta olisihan se pitänyt arvata, että jotain hyvin hämmentävää tulisi tapahtumaan.
"Kuulostaa... mielenkiintoiselta", Kayla sanoi sitten herttaisesti hymyillen.
Hän nyökkäili Jamien kysymykselle osallistumisestaan 'miksipä ei' -ilme kasvoillaan. Vaikka Kayla harvoin aiheutti närkästystä kenessäkään tai joutui kenenkään silmätikuksi, ei hän tuntenut oloaan kovin kotoisaksi tällaisissa tilaisuuksissa. Lisäksi hän toivoi, että juhlaväki oli muistanut kiinnittää nutturansa pari pykälää tavallista löysemmälle, sillä no... kaikki eivät aina muistaneet. No niin, ajattele positiivisesti, muuten juhlissa olisi neiti Williams turhan tiukan nutturansa kanssa.
"Joo, kyllä minä tulen. Näemme siis siellä, kunhan saan nämä hevosenkarvaiset vaatteet vaihdettua", Kayla vastasi.

Pian he olivat saapuneet takaisin tallille, ja Kayla laskeutui ympäristön äänille pörhistelevän ja hirnuvan orinsa selästä ja vei sen talliin. Hän nouti mukaan ottamansa vaihtovaatteet ja kipaisi pukuhuoneeseen vaihtamaan ylleen siistin, mutta rennon oloisen tummansinisen mekon, joka oli varustettu mustalla olkaimettomalla yläosalla. Nopeasti hän huuhteli kasvonsa ja heitti pölyn ja lian tilalle kevyen pohjameikin, ripauksen poskipunaa, huuliin lievästi punertavaa huulirasvaa ja pitkät vaaleahkot ripsensä hän taikoi näkyviin mustalla ripsivärillä. Kayla oli jo aikoja sitten päättänyt, että ei häpäisisi itseään kompuroimalla korkokengillä kuin kameli, joten hän veti jalkaansa mustat päältä avonaiset matalat kengät. Hetken nainen katsoi itseään peilistä, yritti mallailla alaspäin hieman levenevää lähes polviin asti ulottuvaa helmaa ja lisäsi hetken pohdinnan jälkeen vielä kevyen tummanruskean rajauksen ja hitusen rusehtavaa luomiväriä. Jestas sentään, hän ei ollut tottunut näkemään näin paljon vaivaa ulkonäkönsä eteen. Operaation jälkeen ja saatuaan vaaleanruskeat hiuksensa harjattua järkevään kuosiin hän nappasi pienen mustan laukkunsa, varalle pitkähihaisen neuleen ja lähti vihdoin kohti gaala-aluetta.

[Pahoittelut ystäväiset, skipatkaa minut tällä kierroksella. Vastaus viivästyisi kiireiden vuoksi, ja sisältää tämän infon: Jamie saapuu mukaan gaalaan, ja Charles on oma hurmaavan viileä itsensä.]

[Anteeksi, että minullakin on kestänyt vastata. En ole työkiireiden takia ehtinyt keskittymään kirjoittamiseen yhtään, joten jätän minäkin vuoroni välistä. Sophie myötäilee kohteliaasti Noran ja Charlesin puheita.]

Ilmeisesti illan emännän lisäksi ainoa, jonka silmät Cecilin hymy sai hehkumaan, oli muuan neiti Ashbridge, jonka silmät suorastaan säkenöivät lavan suuntaan. Hänen oli tavallistakin vaikeampi pysyä paikoillaan ja hänen oli käännyttävä hetkeksi hieman poispäin muusta seurueesta saadakseen kasvolihaksensa asettumaan. Tämä oli parempaa kuin hän oli edes osannut kuvitella! Voi, kun hän pääsisi pian kirjoittamaan tästä sisarelleen.
”Kerrassaan hurmaava mies”, Nora kommentoi tarkoittaen hurmaavalla siis naurettavaa, minkä ymmärsi hyvin hänen äänenpainostaan, ja oli vähällä hutkaista ohi menevää tarjoilijaa. Hän oli liian ilahtunut häikäisevän hirvittävästä esityksestä, ettei pystynyt edes nyrpistämään nenäänsä sen mauttomuudelle. Ilta ei voisi olla yhtään kamalampi, kiitos kimaltelevan Cecilin. Kuinka piristävää! Hih! Rouva Darlington-Whitiltä saattoi tosiaan odottaa todellista laatuviihdettä kaikessa laadun puutteessaan.

”Charles, hih ottaisitko minulle… tuollaisen?” Nora pyysi viitaten tyynesti hyvin todennäköisesti samppanjaa sisältäviin juomiin, joita hänen kättään nippanappa väistänyt tarjoilija kanniskeli. Hän ei tiennyt, miksi juomaa kutsua, mutta halusi elää vaarallisesti. Niin hurja hän ei kuitenkaan ollut, että yrittäisi ottaa itse juoman kiikkerältä tarjottimelta. Se yritys olisi saattanut päättyä ikävästi hänen senhetkisessä mielentilassaan. Taustalla orkesteri aloitteli jälleen soittoaan ja puheensorina teki paluuta juontajan palatessa peilailemaan itseään Cicin hampaista.
”Tämä iltahan vaikuttaa hih lupaavalta”, Nora totesi kaikille niille, joita kiinnosti kuunnella – häntä ei juuri kiinnostanut, keitä. Se ei ollut kehu, vaikka lausuttiinkin vienon hymyn kera. Hän otti itseltään väkivaltaisia taputuksia olalle ja silmäili muuta seuruetta, erityisen suurella mielenkiinnolla kaksikkoa, joka ei pystynyt pitämään silmiään kurissa. ”Aiotteko hih viihtyä täällä akh-m pitkäänkin?”

"Ei", Klaus koki parhaakseen kommentoida, kun Evelyn epäili Cecilin keksineen sanan itse. Sellaiset sanat kuuluivat eittämättä vain rouva Darlington-Whitin ja Cecilin kaltaisten homppeleiden sanavarastoon. Räiskyvä lavapersoona oli yliampuva ja aivan liian innoissaan. Klaus pyöritteli sille lähinnä silmiään. Hänen huomionsa kiinnittyi hetkeksi muihin. Neiti Ashbridge näytti samaan aikaan olevan innoissaan ja toisaalta taas äänestä kuulsi, ettei tuo tosissaan odottanut illalta ainakaan enää mitään pahempaa. Mies saattoi vain hymähtää. Niin, he olivat vasta juhlien alussa ja hän tiesi varsin hyvin, ettei se ollut vielä siinä. Hän muisti kiusallisen hyvin puheena olleen sulhashuutokaupan, vaan oli vältellyt Ciciä viimeiseen saakka välttyäkseen siltä. Ei hän halunnut pelleillä omalla kustannuksellaan kuten Cecil.

Naisen sanat näyttivät kohdituneen vahvasti heihin. Oliko se pyyntö häipyä? Klaus ei tiennyt, vaan aisti ehkä jonkin sortin epäilevän huomion hänessä ja Evelynissä. Eivät kai he niin läpinäkyviä olleet? Olihan hän saattanut huomata naisen katseet, vaan ei ollut kuvitellutkaan, että muut huomaisivat. Omien ajatusten tuoma kevyt virne nousi huulille. Hän pyrki peittämään sen lasillaan.
"Emmehän ole nähneet vielä mitään", Klaus vastasi viitaten ehkä näyttävän Cecilin alkupuheeseen ja sitä seuraaviin ohjelmanumeroihin, joita hän odotti kauhulla. Hän loi merkitsevän katseen Evelyniin.
"Lähdetkö kiertelemään?" Hän kysyi Evelyniltä yrittäen verukkeella millä hyvänsä jättäytyä rikkaiden ja ylimielisten ihmisten seurasta. Sanojaan painottaen katse kiersi teltassa. Eihän se nyt niin suuri ollut, mutta Cicin maun tuntien sitäkin mielenkiintoisempi.
"Mikäli ette pahastu", hän nyökkäsi viimeiset sanansa siniverisille turhankin lämpimän hymyn kera. Vaikka hän kuinka olisi halunnut, se ei ollut aito.

Ilmeisesti Evelyn ei ollut ainoa, jonka mielestä Cecilin veto meni monesta kohtaa yli. Noran äänensävy kertoi tarkalleen, kuinka hurmaavana Nora piti illan kimaltelevaa juontajaa. Evelyn siemaisi lasistaan. Mitäköhän tästä illasta tulisi? Cecilin esitys taisi vedota moneen muuhun, joten ehkä tämän nurkkauksen väki vain oli kyynisempää kuin muu juhlaväki. Se tosin ei yllättänyt, nainen ajatteli vilkaistessaan siniverisiä. He olivat varmasti tottuneet hienoihin, juhlaviin illallisiin, joilla oli herttuaa ja jaarlia ja ties mitä, sekä tietenkin jousikvartetti soittamassa klassista musiikkia. Siihen verrattuna tällainen varainkeruutapahtuma vaikutti varmasti naurettavalta.

Lupaavalta? Ei ehkä sana, jonka Evelyn olisi valinnut kuvailemaan iltaa, mutta hän ei puuttunut siihen. Nainen nyökkäsi Noralle ja siemaisi jälleen lasistaan. Hän olisi sanonut iltaa ehkä mielenkiintoiseksi odottaessaan, mitä tuleman pitäisi. Ehkä tunnelmakin lämpenisi, kun ilta pääsisi kunnolla käyntiin, mutta Cicin tuntien yllätysohjelmaa kyllä löytyisi.
"Mielelläni", Evelyn vastasi Klausille. Nora vaikutti ihan mukavalta, mutta Charlesin katse oli heti alusta asti kertonut, ettei Evelyn ollut kaivattu seuralainen, joten nainen näki parhaimmaksi kadota heti tilaisuuden saatuaan. Nyt, kun sellainen tarjoiltiin suoraan eteen Noran ja Klausin toimesta, tarttui hän siihen epäröimättä. Siniveriset pärjäisivät varmasti keskenään. Evelyn hymyili lämpimästi Sophielle ja Noralle, mutta ilme tuntui hivenen väkinäiseltä Charlesin kohdalla. No, aina ei voinut onnistaa.
"Mitäköhän kaikkea tähän iltaan vielä mahtuu?" Evelyn naurahti pujotellessaan kaikessa rauhassa juhlaväen keskellä kauemmas nurkkauksesta, johon siniveriset olivat kerääntyneet. Hän oli pysytellyt kaukana Cicistä, joten oli autuaan tietämätön ohjelmanumeroista, joita illan emäntä oli keksinyt juhlaväen riemuksi.
"Näytät luvattoman komealta", Evelyn sanoi Klausille hymy huulillaan. Ei hänen ollut tarkoitus olla niin takertuvainen ja käyttäytyä kuin ihastunut teinityttö, mutta nainen ei voinut lämpimälle hymylleen mitään. Miehet. Maailmassa olisi niin paljon helpompi elää, jos miehiä ei olisi. Evelyn huomasi jälleen kerran, että siroilla käsillä tuntui olevan oma tahto, joten piteli lasistaan kaksin käsin kiinni vastustaakseen kiusausta koskettaa miehen sileää poskea. Hemmetin sydän, joka tuntui lyövän aivan liian nopeasti, ja kädet, jotka pettivät omistajansa kaipaamalla miehen ihon tuntua. Ei tämän näin pitänyt mennä. Hemmetin Klaus.

Ihmismäärä nurmialueelle pystytetyn teltan läheisyydessä hieman hirvitti Kaylaa, mutta siitä huolimatta hän saapui paikalle hymyillen ystävällisesti kaikille, jotka hänelle uhrasivat katseen. Gaala oli ilmeisesti jo alkanut. Vaikka Kayla ei uskonutkaan jääneensä mistään paitsi, ei hän suuresti nauttinut myöhässä paikalle pamahtamisesta. Ohi lipuva tarjoilija työnsi juomalasien täyttämää tarjotinta häntä kohti, eikä nainen viitsinyt kieltäytyä, vaan noukki yhden laseista ja kiitti tarjoilijaa kohteliaasti. Saipahan jotain tekemistä käsilleen, ettei tuntisi oloaan niin orvoksi.

Nuori nainen katseli vaivihkaa ympärilleen yrittäen epätoivoisesti löytää seuraa. Olo oli kuin peuralla ajovaloissa. Nurkassa hän huomasi Charlesin ja kumppanit, muttei osannut päättää liittyisikö seuraan. Jos joku joukkiosta häneen kiinnitti huomiota, tervehti Kayla noita vieno kestohymy huulillaan. Joku tuntematon kuohuviiniä nautiskellut naishenkilö kuitenkin ratkaisi hänen pulmansa tulemalla rupattelemaan äskeisestä Grand Prix -kilpailusta ja sitä edeltäneestä Match Racesta. Kayla nyökkäili hämmentyneenä hymyillen ja yritti saada ahdettua sanan sinne ja toisen tänne. Niin hienoa ratsastamista ja niin upea talli ja niin upeat hevoset ja niin ihanat juhlat, anonyymi hahmo paasasi. Kyllä vain. Muuten hyvä, mutta kuka hemmetti olet? Kayla hipaisi vaivihkaa sileitä hiuksiaan, jotka meinasivat leppoisan tuulenhenkäyksen myötä sukeltaa lasiin. Pian naisen ilme kirkastui hieman.
"Evelyn", Kayla lausui ilahtuneena, havaittuaan tutun naisen kuljeskelevan vähän matkan päässä. "Ja Klaus, hei."
Hän ei totta puhuen sillä hetkellä jaksanut välittää, häiritsikö hän noiden kahden hyvin toistensa seurassa viihtyvän herkkää hetkeä tai muuta vastaavaa, sillä hän tahtoi vain pelastautua innokkaan seuradaaminsa kynsistä. Siitä puheen ollen Kayla ei ollut varma, mitä tuo oli viimeisimmäksi sanonut, joten hän tyytyi vain hymyilemään ja nyökkäämään vastaukseksi. Ilmeisesti se kelpasi, sillä tunkeilija jätti hänet rauhaan. Kayla huokaisi helpottuneena. Hän oli olettanut Cicin olevan ainoa, jota täällä piti varoa, mutta oli nähtävästi ollut väärässä.
"Onko teillä ollut mukava päivä?" hän uteli antaen kiinnostuneen katseensa lipua Klausin ja Evelynin välillä.

[Anteeksi aivan älyttömästä tästä naurettavasta viiveestä. Mitä olette mieltä, pitäisikö yrittää löytää aika, jona voisimme pelata tätä nopeatempoisesti eteenpäin? Alkuperäisen suunnitelman mukaan.]

Charlesista ilta oli kamala, mutta toisin kuin Nora, hän ei ollut faktasta ihastuksissaan. Hän yritti viestittää tuskastuneella katseella ystävälleen, että hän oli jo suorittanut velvollisuutensa ja heidän oli korkea aika lähteä. Jos hän jotakin vihasi, se oli pakotettua, kuivaa seurustelua vieraiden ja puolituttujen  turhuuksien kanssa - vielä yhdistettynä illan emännän järkyttävään hyvän maun puutteeseen. Kiimaisen kaksikon poistuminen toi asteen helpotusta, mutta mies tunsi silti olevansa pakkopaidassa. Jos hänen oli pakko kestää puuduttavan tylsää small talkia, hän odotti edes arvolleen sopivaa kompensaatiota. Nora voisi edes antaa Tourettensa näkyä, sillä se oli yksi miestä suurimmin viihdyttävistä huveista. Hänen kiintymyksensä naiseen oli aina ollut varsin itsekästä, mutta tämän tuskin tarvitsi tietää sitä.

Hän kurottui poimimaan Noralle tämän toivoman lasin ja katsoi sitä viileästi alas nenäänsä - mautonta - mutta ojensi sen seuralaiselleen. Hän katsahti lordi Harlandin sukulaistyttöä kohteliaalla neutraaliudella. Hän voisi tiedustella lordin kuulumisia; ne eivät kuitenkaan kiinnostaneet häntä sen enempää kuin kuollut keskustelu säätilasta tai päivän ratsastusnäytöksistä, joita he olivat kaikki olleet katsomassa. Niiden onnistunut toteutus - rodeopellen tasoa laskevaa amerikkalaisshow'ta lukuun ottamatta - oli varmasti jokaiselle itsestäänselvää ilman sanallista vaivautumistakin. Small talk kävi raskaaksi ihmiselle, jota harva asia jaksoi kiinnostaa puhumiseen tarvittavan vaivan verran.
"Onko Flaithrí osoittautunut tyydyttäväksi?" hän päätyi kysymään jokseenkin laiskaan sävyyn, sillä hevoset valikoituivat yhdeksi niistä aiheista, joista hän jaksoi jopa keskustella.

[Sovitaan vaan, viikolla käyvät yleensä aamupäivät, viikonloppuisin olen töistä vapaana sunnuntaisin.]


Kun Evelyn ja Bogaert lähtivät omille teilleen, Sophie tunsi olonsa hieman vaivautuneeksi. Hän hallitsi kyllä small talkin, mutta sekä Neiti Ashbridge että herra Edgerly olivat häntä selvästi vanhempia ja sitä paitsi juhlissa selvästi yhdessä. Sekunnin ajan Sophie mietti, olisiko sittenkin ollut parempi jäädä itsekseen tutkimaan huutokauppakohteita, mutta sitten hänen mielessään välähti kuva illan emännästä. Ei, hänelle sopi sittenkin vallan mainiosti seistä tapittaa uusien tuttavuuksiensa vieressä.

Neiti Ashbridge vaikutti nauttivan illasta täysin siemauksin. Sophie pani merkille, kuinka epätavallisen tiukasti tämä puristi herra Edgerlyn käsivartta. Kyseisen herrasmiehen ilme oli kireä. Sophielta ei ollut jäänyt huomaamatta tämän Evelyniä kohtaan lähettämät paheksuvat katseet. Mies vaikutti kyllästyneeltä ja katseli ympärilleen niin nyrpeän näköisenä, että hän toi Sophie mieleen hänen äitinsä, joka olisi varmasti herra Edgerlyn kauan kadoksissa ollut sukulaissielu. Paremp, etteivät he koskaan tapaisi, muuten heidän nyrpistelynsä voisi aiheuttaa uuden jääkauden.

Sophie puri poskeaan pakottaakseen naamansa pysymään peruslukemilla ja päätti siltä seisomalta, ettei pitänyt miehestä. Pieni ääni hänen päässään vakuutti hänelle, että herra Edgerlyllä oli syy näyttää niin kärsivältä: illan juontaja oli vain astetta vähemmän järkyttävä kuin rouva Darlington-Whit.

”Flaithrí on hyvä hevonen.” hän töksäytti vastaukseksi. Välttääkseen pitkää hiljaisuutta hän kysyi seuralaisiltaan:
”Oletteko olleet Rosingsissa jo kauan?”

Nora keskittyi ottamaan pyytämänsä juoman vastaan ja yritti olla katumatta pyyntöään. Sokerihunnulla varustettu lasi oli makeudessaan niin kertakaikkisen järkyttävä, että jopa hän olisi voinut näpätä siitä kuvan kännykällään, kuten nykyään oli tapana. Hän ei kuitenkaan ollut yhtä tympeä ja tyylitön kuin tavan ihmiset, vaan kuvailisi näkemänsä sanallisesti siskolleen, joka riemastuisi kuulemastaan varmasti. Nora katsoi toisiinsa selvästi kiintyneen kaksikon menoa ja esti vain vaivoin kättään nakkaamasta lasia näiden perään. Hän katsoi näiden menoa siemaisten kevyesti kuplivaa juomaa ja laski sitten katseensa lasiin maiskauttaen arvostelevasti huuliaan, jotka tuntuivat ikävän tahmeilta.

”Vuoden verran”, nainen vastasi nuoremman kysymykseen eikä tällä kertaa estellyt lasinsa lentoonlähtöä. Sen lentorata kaarsi komeasti takavasemmalle, ”Aikaisempi hih talli ei täyttänyt vaatim-hgnh hah vaatimuksiani. Sen taso oli hih surkea.” Noran ääni sai halveksivan kylmän sävyn, kun hän muisteli aikaisemman tallinsa keskinkertaisuutta (ja naureskelevaa henkilökuntaa), ja kohautteli olkiaan vain kolmasti.
”Rosings on hih yllättänyt minut kh-h positiivisesti. Minun täytyi houkutella myös hih Charles sinne”, Nora naurahti heilauttaen keveästi kättään, ja tourette syyti perään leppeän kirosanarykelmän. Hän vilkaisi kiintyneesti seuralaistaan ennen kuin palasi takaisin Sophien puoleen. ”Th-h. Kai tekin olette hih viihtynyt?”

Muuan kiimainen kaksikko – nyttemmin kolmikko – oli muuttumassa pian kvartetiksi, kun tekotimantein koristellut ripset räpsyivät viekoittelevasti näiden suuntaan. Vieraat olivat hyvin pian ymmärtäneet liittyä tiiviiksi kuppikunnikseen ja yksinäiset vaeltajatkin olivat lyöttäytyneet yhteen välttyäkseen illan emännän seurasta, mutta tämä oli valmis laajentamaan repertuaariaan myös ryhmäkeskusteluille. Mikäs olikaan sen parempi kohde hänelle kuin kuuluisan neiti Hillsin, hurrrrrrmaavan herra Bogaertin ja loistokkaasti kisanneen neiti Williamsin muodostama rykelmä? Cici hivuttautui lähemmäs kissapedon ketteryydellä ja virtahevon huomaamattomuudella odottamaan hollille sopivan sopimatonta hetkeä liittyä seuraan.
”Tervehdys, hunajaiset! Kuinka olette viihtyneet? Onhan ilta ollut tähän asti mieleinen?” nainen kysyi lyöttäytyen neljänneksi pyöräksi valuttamaan siirappiaan jokaisen rattaan väliin, räpsytellen ripsiään erityisen paljon viiksekkäälle herrasmiehelle.

[Sopii nopeatempoisempana, arkena ennen klo 10 ja klo 16 jälkeen, vkl lähes aina.]

"En ehkä halua edes tietää", Klaus naurahti matalasti, kun Evelyn mietti illan tulevaa ohjelmaa. Hän oli valmis liukenemaan paikalta, mutta pysyi siellä Evelynin tähden. Olisi vain julmaa jättää tuo muiden armoille, vaikka nainen taatusti pärjäisikin. Tuolla oli amerikkalaisille ominainen taipumus toimia hyvin sosiaalisissa kanssakäymisissä ja pärjätä kaikkien kanssa. Samaa ei voinut sanoa hänestä itsestään. Ainakin hän yritti.

Evelynin kehut tuntuivat hyviltä. Klausin huulille nousi poikamainen, toispuoleinen hymy. Hän nyökkäsi kai kiitokseksi mutta jäi kiusallisen pitkäksi aikaa tuppisuuksi. Niin pitkäksi aikaa, että Kayla Williams liittyi heidän seuraansa. Helvetti, olisi nyt sanonut edes jotakin. Hän hslusi ylistää Evelynin kauneutta, vaan ei mielestään löytänyt mitään tarpeeksi runollista. Tuskin nainen sellaista olisi kaivannutkaan. Nyt mies tyytyi vain katsomaan tuota hieman pahoitellen, eikä kehdannut enää seurassa sanoa mitään.
"Iltaa, Kayla", Klaus sitten tervehti kerättyään itsensä. Varovaisesti hän vilkaisi Evelyniin ja hymähti tuolle lämpimästi. Ehkä hän vielä ehtisi kertoa, miten naisen näkeminen sai sykkeen kiihtymään ja perhoset villiintymään vatsassa. Mies kumosi kuohuvansa ja otti saman tien ohi kulkevalta tarjoilijalta toisen. Se ilta kaipasi alkoholia.
"Pakko myöntää, että olen viihtynyt ajateltua paremmin", Klaus hymähti tavoitellen kevyttä sävyä. Suurin syy hänen viihtymiselleen toki seisoi hänen vieressään. Hän joi kerralla puolet lasillisesta vaaleanpunaista juomaa välittämättä siitä, jos se olisi juhliin sopimatonta. Ainakin hän viihtyisi vielä paremmin.
"Tällainen gaala ei ole yhtään tyyliäni", hän sanoi vaikka tiesi, että juuri se gaala oli vain Cicin tyyliä. No, kai muut näkivät jo kaukaa, ettei Klausia ollut paljon hienoihin juhliin kutsuttu.

Siinä paha missä mainitaan. Rouva Darlington-Whit oli onnistunut luovimaan tiensä heidän luokseen ja se sai Klausin huokaamaan, jos nyt ei mainittavan näkyvästi niin ainakin henkisesti. Hän olisi pärjännyt vallan mainiosti ilmankin, siirappisuutta oli tarpeeksi jo kun katseli vain ympärilleen. Piti vain toivoa, ettei nainen ollut kuullut hänen mielipidettään gaaloista. No, väliäkö sillä nyt edes oli. Miehen teki mieli vetää Evelyn lähemmäs, sen verran ahdistavaksi hän koki juhlien emännän. Tuon ulkoasu puhumattakaan eleistä ja puheesta olivat vastenmielisiä ja hän olisi missä tahansa muussa tilanteessa karttanut naista kuin ruttoa. Nyt se oli enää mahdotonta.
"Varsin erityiset juhlat", hän sanoi yrittämättä edes etsiä piiloutunutta hymyään. Mikäli hän koskaan yleisestikään viihtyi isossa seurassa, nyt hän varsinkin tunsi halua poistua ja pian.

[Nopeatempoinen sopii hyvin, minulle käy melkeinpä koska tahansa]

Klausin matala naurahdus sai Evelynin vatsan heittämään kuperkeikkaa. Hän siemaisi kuohuvaa lasistaan keksiäkseen itselleen jotakin muuta tekemistä kuin miehen tuijottamista pehmein, suorastaan ihastunein silmin. Piirretyssä elokuvassa hänen silmänsä olisivat varmaankin vaaleanpunaiset suuret sydämet tällä hetkellä, kun hän katsoi Klausia. Onneksi oikea elämä ei ollut piirretty, joten hän sai pitää vihreät, säihkyvät silmänsä.

"Kayla, hei", Evelyn tervehti iloisesti ja ehkä hieman helpottuneestikin kun oli saanut muuta ajateltavaa kuin Klausin komeat kasvot ja valloittavat silmät, hymystä puhumattakaan. "On ollut, kiitos kysymästä. En edes muistanut, miten mukavaa leikkimielinen kilpailu saattoi olla - yleisön edessä ratsastamisesta puhumattakaan", nainen naurahti hyväntuulisesti. Hän oli todella nauttinut olostaan niin match racen radalla kuin Lionheartin kanssa pelleillessäänkin. Gaala ei ollut oikeastaan hänen makuunsa, mutta kyllä hän täälläkin viihtyisi. Siitä taisi kyllä kuulua kunnia enemmän Klausille kuin gaalan järjestäjälle. Hän oli jo komppaamassa Klausin mielipidettä gaalasta, kun näki silmäkulmastaan Cicin. Naisesta ei yksinkertaisesti voinut erehtyä, ei edes ympäristössä, joka oli täynnä kimallusta, vaaleanpunaista ja siirappia.

"Iltaa", Evelyn vastasi Cicille. "On, minulla on ollut oikein mukavaa", nainen jatkoi ja hymyili lämpimästi Cicille. Hymy ei aivan yltänyt silmiin asti, mutta vuosia kameralle ilmeillyt nainen oli oppinut hymyilemään vakuuttavasti silloinkin, kun halusi tehdä kaikkea muuta kuin hymyillä. Hän vilkaisi Kaylaa ja Klausia. Mitenkäs he pääsisivät siirappisesta neljännestä seuralaisesta eroon? Kaylaa vastaan Evelynillä ei ollut mitään, mutta Ciciltä hän kyllä karkaisi heti tilaisuuden saadessaan.
"Me juuri puhuimmekin siitä, kuinka tällaiset juhlat tuovat mukavaa vaihtelua tallin arkeen", Evelyn sanoi keskustelua viritelläkseen. Cici tuskin katoaisi paikalta, vaikka he kolme tuijottaisivat siirappista rouvaa kylmästi ja kaikessa hiljaisuudessa, vaan Cicihän voisi ottaa sen haasteena ja asettaa tavoitteekseen piristää heitä. Näin ollen Evelyn päätti koettaa toista lähestymistapaa. Ehkä jos he onnistuisivat vakuuttamaan Cicin siitä, että heillä oli todella mukavaa, rouva vaahtokarkki etsisi jonkun toisen ryhmän, joka vaikuttaisi happamalta.

Kayla hymyili ymmärtäväisesti Klausin sanoille ja nyökkäsi. Kenenpä tyyliä tämä hössötys olisi ollut, paitsi illan emännän. Nainen siemaili juomaansa ja vahingosta viisastuneena yritti pitää huomionsa ainoastaan näissä kahdessa turvaa tuovassa ihmisessä. Liian ystävällinen katse ympärillä oleviin juhlijoihin saattaisi houkutella paikalle vaikka kenet, samoin kuin sokerinen juoma tuntui ihanasti houkuttelevan pieniä pökkyräisiä kärpäsiä.
"Mukava kuulla. Suoriuduitte hienosti", Kayla vastasi Evelynille hymyillen niin vilpittömänä kuin pystyi - eihän hän ollut keskittynyt muiden suorituksiin juuri lainkaan. Hän vilkaisi myös Klausia osoittaen samalla sanansa myös tuolle. Nox ja Klaus yhdessä eivät voineet saada aikaiseksi muuta kuin loistavan esityksen.

Evelynin ja Klausin elekielestä Kayla tuli ikävän tietoiseksi jonkun lähestymisestä - ja se joku tuskin oli kukaan odotettu henkilö. Nainen katsahti tulijan suuntaan juuri sopivasti ottaakseen hämmentyneenä vastaan sokeriset tervehdykset keneltä muultakaan kuin Ciciltä. Kayla ei enää voinut saada häkellystään peruutettua, mutta hän sai loihdittua jonkinlaisen hymyä muistuttavan kevyesti ehostetuille kasvoilleen.
"Minä vasta tulin, mutta vaikuttaa erittäin mukavalta juhlalta", Kayla liittyi ystävälliseen sävyyn Evelynin valheelliseen näyttelemiseen, mutta onnistui pysymään sopivan neutraalina olemaan paljastamatta asian todellista laitaa.
Tosin hänen silmänsä, jotka aina huokuivat pelästyneen bambin uskottavuutta, eivät muutenkaan sallineet kantajansa näyttää tympeältä tai epäystävälliseltä, vaikka nainen olisi parhaansa yrittänytkin. Kätevää, mutta kovin turhauttavaa toisinaan. Kayla nyökkäsi kestohymyä esittäen, kun Evelyn ilmoitti heidän juuri keskustelleenkin juhlien mielekkyydestä. Niinhän he totta vie olivat.

[Jos ihmisiä on paikalla samaan aikaan, olette vapaita pelaamaan nopeatempoisesti eteenpäin.]

Darlington-Whit lähti liikkeelle kuin ylensyönyt anakonda eikä selvästi pahastunut ryhmän keskustelun rikkomista, Charles pisti sivusilmällä merkille. Kolmikon seuraan liittyminen saattoi tosin olla armollinen siirto, sillä Bogaert ja… - mies ei ollut kiinnittänyt huomiota kääpiömittaisen amerikkalaisen nimeen, joten tyytyi viittaamaan tähän rodeopellenä - kyttäsivät toisiaan niin häpeilemättömästi, että illan emännällä saattoi olla jopa muita paremmat käytöstavat hänen pelastaessaan neiti Williams kiusallisen, kolmannen pyörän roolista. Charlesilla ei ollut empatiaa jaettavaksi vieraille juhlijoille eikä hänellä ollut tarvetta leikkiä pelastavaa ritaria kenellekään: illan tekosyy gaalaksi sai riittää. Hän tunsi piston huonoa omaatuntoa, mikäli varastaisi Noran ja hylkäisi Sophien, joka oli ainakin geneettisesti yksi heistä.

Valo osui illan emännän silmäripsien tekotimantteihin, ja mies oli varma, että Noran uhkarohkeasti testaaman ja oikeutetusti hylkäämän juoman imelyys haiskahti edelleen hänen nenäänsä: pelastakoon Sophie oman nahkansa. Hän tarjosi tytölle kohteliaasti aikaa vastata Noran kysymykseen, mutta pyrki sitten laskemaan painavan käden ystävänsä käsivarrelle. Hän oli tullut naisen seuraksi, hän oli katsonut päivän näytökset, hän oli viettänyt aikaa tässä järkyttävässä spektaakkelissa; häneltä eikä yhdeltäkään ihmiseltä voisi vaatia enempää.
"Toivottavasti iltanne on miellyttävä", hän toivotti ontosti Sophielle ja kohdisti sitten huomionsa Noraan, "oletko nähnyt tarpeeksi? Lähtekäämme." Muille painokas käsky oli Noralle vetoava pyyntö: ole kiltti, ja lopeta kärsimykseni. He voisivat tehdä jotakin huomattavasti miellyttävämpää, hän suostuisi jopa leikkimään mukana naisen nettideittailubingossa, jos tämä vain vapauttaisi hänet tästä velvollisuudesta. Mikäli Nora edes epäröisi, Charles paimentaisi tämän mukanaan ulos teltasta.

”Eikö?” Sophie hämmästyi, vaikka toisaalta, eihän hän ollut kuullut enoltaan sanaakaan koko tallista ennen kuin oli ilmoittanut muuttavansa tämän luokse keväällä. Kartanosta Sophie oli tietysti tiennyt, sillä se oli ainut vastaava tällä alueella, jos hänen kotiaan ei laskettu. Koska Rosings ei kuitenkaan kuulunut heidän tutuilleen, ei hän ollut vaivannut sillä päätään koskaan aikaisemmin. Sen verran hän tiesi, että eno oli antanut Rosings Parkin ratsastajille luvan kuljeskella maillaan, mutta mistään muusta eno ei ollut maininnut.
”Olen viihtynyt oikein hyvin. Olen iloinen, että lähistöllä on näinkin tasokas talli”, hän vastasi.
Sophie pani merkille herra Edgerlyn nuivan ilmeen. Tämä ei selvästikään nauttinut olostaan.

”Ai, no, hei sitten.” Hän sanoi häkeltyneenä. Hän ymmärsi, miksi herra Edgerly halusi lähteä, mutta hän ei ollut odottanut heidän lähtevän aivan vielä.
”Oli hienoa tavata. Toivottavasti näemme taas pian”, hän hyvästeli uudet tuttavuutensa kohteliaasti.
Hän voisi oikeastaan lähteä pian itsekin. Hänellä ei ollut enää keskustelukumppaneita, eikä hän tuntenut ketään. Kelle hän voisi mennä juttelemaan? Jos hän aikoi jäädä, olisi parempi löytää joku ja pian ennen kuin illan emäntä huomaisi hänet. Vaikka rouva Darlington-Whit oli tällä hetkellä vaivaamassa Evelynin pientä ryhmää, Sophie oli huomannut hänen vilkuilevan sivusilmällä ympäriinsä, uusia uhreja etsien.

Ennen kuin Sophie ehti ottaa askeltakaan suuntaan tai toiseen, säpsähti hän kuullessaan illan juontajan äänen puheensorinan yli.

”Hyvä herrasväki!” Cecil kailotti painottaen jokaista vokaalia niin, että hänen äänensä kulki pitkin vuoristorataa juhlateltan takimmaisissa nurkissakin piilottelevien juhlavieraiden korviin.
”Illan pääohjelmanumeroon on vielä jonkin verran aikaa, mutta halusin valmistella sitä jo nyt. Varsinkin kaikki tämän teltan ihastuttavat sinkut ovat varmasti innoissaan.” Cecil ilmoitti aurinkoisesti ja iski liioitellusti silmää yleisölle. Hän näytti sädehtivän intoa, joskaan se ei vaikuttanut olevan kovin tarttuvaa laatua. Sophie odotti jatkoa varuillaan.

”Järjestämme sulhashuutokaupan!”

Yleisö kohahti, muutama nainen kikatti ja Sophie tuijotti Ceciliä suu auki. Sitten hän vilkaisi teltan oviaukolle päin, yrittäen nähdä vilauksen neiti Ashbridgen ja herra Edgerlyn ilmeistä, elleivät he olisi vielä ehtineet ulos teltasta.
”Ei hätää, vielä on noin tunti aikaa, ennen kuin aloitamme varsinaisen huutokauppa osuuden. Kaikki tuotot menevät tietysti Rosings Parkin hyväksi.”

Charlesin kärsimys ei jäänyt suinkaan huomaamatta Noralta, joka arvioi seuralaisensa tilaa tottunein silmin. Valitettavasti tälläkin oli rajansa, joka ylittyi niin kovin harmillisella hetkellä. Tämä kun oli kestänyt jo niin nätisti iltaan asti, että kai nyt he olisivat voineet viipyä edes vähän pidempään. Sokerisen juoman lähtemätön jälkimaku oli kuitenkin liikaa Norallekin ja hän kaipasi jo kipeästi jotain muuta suuhunpantavaa, muttei halunnut missään nimessä lähestyä gaalan muita tarjoomuksia.
”Voi, Charles”, Nora sanoi aavistuksen nuhdellen, kun mies hoputteli häntä lähtemään, mutta vilkaisu kärsivään seuralaiseen sai hänet heltymään oitis. Hän livautti suustaan vikkelästi kourallisen verran verbaalista törkyä ja kääntyi sitten hymyilemään pahoittelevaan sävyyn Sophielle, vaikkakin silmät hallitsemattomasti räpsyen, ”Oli hih oikein ilo tutustua, neiti Harland. Phiuu! Toivottavasti hk-ah tapaamme taas pian. Hih!”
Noran käsivarsi osui tällä kertaa kohteeseensa, eli ohikulkevaan tarjoilijaan, kun he lähtivät käyskentelemään Charlesin kanssa teltan oviaukkoa kohti. Kuullessaan Cecilin ilmoittavan huutokaupasta hän yritti vielä vedota seuralaiseensa, mutta luultavasti turhaan. Olisivat pitäneet mieluummin morsianhuutokaupan, niin paikalle jääminen olisi ollut mielenkiintoisempaa.

”Eikö totta? Juuri tuota minä sanoin Conniellekin, hän kun oli niin kovin epäluuloinen näitä juhlia kohtaan”, Cynthia säteili koko valkean hammasrivistönsä voimalla ja viittasi leikkisästi Corinnen kanssa käymiinsä kädenvääntöihin gaalan tärkeydestä. Hän räpsytteli yhä säihkyviä ripsiään Klausin suuntaan aivan kuin lähes epileptistä tasoa tavoitteleva liike olisi jollain tavoin vastustamattoman viettelevä. Toki illan emäntä jakoi tasaväkisesti säihkyviä silmäyksiä myös muuhun seurueeseen, äärimmäisen tyytyväisenä siitä, että vieraat olivat viihtyneet. Hän vaikeni antaen lavalla säteilevälle Cecilille suunvuoron ja kääntyi sitten siirappisen hymynsä kera kolmikon puoleen.
”Toivottavasti jäätte seuraamaan huutokauppaa. Siellä on tarjolla oikeita herkkupaloja”, Cici hymyili leveästi ja vinkkasi kahdelle muulle naiselle silmää kuin salaliittolaisille konsanaan, ja Klausille nyt vain muuten vain. ”Voi, miten hauskaa meillä onkaan ollut, mutta nyt minun on riennettävä. Mieheni Arthur odottaa minua jo kärsimättömänä, voi sitä hupsua. Ei kestä olla hetkeäkään ilman minua!” Hän naurahti heleästi ja pyöräytti veikeästi silmiään antaen ymmärtää, että monen muunkin oli vaikea olla ilman hänen ihastuttavaa seuraansa. ”Jutellaan taas pian. Heissulivei!”
Kolmikko saisi tosiaan henkäistä helpotuksesta, kun emäntä liihotti takaisin harmaantuvan pankkiirin rinnalle jättäen jälkeensä kimallehitusia ja taatusti myös makeanähkyä.

[ Minun pelini taisi olla tässä. Kiitos kaikille! Pitäkäähän hauskaa : )
Nykikää hihasta, jos kaipaatte jotakuta ohjaamaan Ciciä, mutta siellähän se glitteröi menemään omalla painollaan. Ja sitä riittää. Painoa ja glitteriä, molempia. ]

Klaus vältteli katsomasta rouva Darlington-Whitiin päin. Tuon ajoittain ahdistavan intensiivinen räpsyttely sai hänen olonsa levottomaksi. Hän ei todellakaan ollut tottunut sellaiseen eikä voinut sanoa nauttivansa varsin suurikokoisen, glitterillä koristellun naisen huomiosta. Hän pidätteli raskasta huokausta kuullessaan Cecilin sanat sulhashuutokaupasta, sillä arveli Cicin pistäneen hänet vastoin tahtoaan huutokaupattavien listaan. Onneksi hänellä oli vielä aikaa poistua ennen varsinaista showta. Hän ei tekisi itsestään pelleä gaalavieraiden edessä.
”Hei”, hän pyöräytti silmiään ja soi naiselle kohteliaisuuttaan lyhyet hyvästit.
”Arthur-parka”, hän hymähti jäljelle jääneille seuralaisilleen.
”Kuinka kukaan kestää tuollaista päivästä toiseen?” hän kysyi hiljaa antaen huvittuneen hymyn kohota kasvoilleen. Olo oli jokseenkin helpottunut, kun hän oli jäänyt kahden mukavien naisten seuraan.

Evelyn joutui käyttämään suuren osan keskittymisestään siihen, ettei olisi revennyt nauramaan Cicin räpytellessä silmiään Klausille. Nainen nielaisi naurunsa ja nyökkäsi hymy huulillaan Cicille. Connie... Ah, Corinne. Cici ja tuon ihmeelliset lempinimet. Hän ei edes halunnut tietää, mitä muita nimiä Cici oli keksinyt tallin työntekijöille. Coco, Bambi ja Kamkam olivat traumatisoineet hänet iäksi.
Cecilin juonto tarjosi hyvän syyn kääntää katse hetkeksi pois Cicistä. Evelyn puri huultaan pitääkseen kasvonsa peruslukemilla kuultuaan illan pääohjelmanumeron. Sulhashuutokauppa? Ei ihme, että Corinne oli vastustanut näitä juhlia niin kiivaasti. Häntä huvitti jo pelkkä ajatus tallin miehistä huutokaupattavina. Paulus vielä mulkoilisi telttaan reikiä synkällä katseellaan.

Cicin poistuttua Evelyn tirskahti kohottaen vapaan kätensä peittämään suutaan.
"Anteeksi", hän pahoitteli saatuaan jälleen ilmeensä kuriin. "En taida ikinä tottua rouva Darlington-Whitiin", nainen totesi huvittuneena. Cici oli omanlaisensa persoona, joka todella vaati totuttelua.
"Sitä minä en todellakaan tiedä", Evelyn naurahti vastaukseksi Klausin kysymykseen. Oli vaikea kuvitella, että Cici olisi yhtään vähemmän vaaleanpunainen tai siirappinen kotonaan, joten oli todella ihme, miten Arthur ei sairastanut henkistä diabetesta, kun pelkkä hetki Cicin seurassa sai aikaan makeanähkyä.
"Jos minä olen kymmenen vuoden päästä tuollainen, teillä on lupa ja velvollisuus lähettää minut takaisin Yhdysvaltoihin", nainen totesi huvittunut hymy huulillaan Klausille ja Kaylalle. Yksi Cici oli aivan riittävästi Rosings Parkissa.

Kohteliaasti Kayla kuunteli, mitä Cicillä oli sanottavanaan ja seurasi glitteröidyn ilmestyksen räpsyttelyä ja lirkuttelua yhteen puristetuilla huulillaan vaivautunut hymy, joka ei millään tahtonut yltää silmiin asti. Kädessä pitelemästään juomalasista hän sai onneksi sen verran tukea ja turvaa, että kykeni taikomaan kasvoilleen jo aidomman hymyn, joka paljasti valkoisen hammasrivistön, kun näytti siltä, että Cici alkoi tehdä lähtöä.

Heidän jäätyään taas kolmisin Kayla loi paljonpuhuvan, epäröivän katseen Evelyniin ja Klausiin, jotka näyttivät olevan vähintäänkin yhtä hämillään rouva Darlington-Whitin vierailun jäljiltä. Nainen pudisti päätään Klausin kysymykselle. Hän ei myöskään ymmärtänyt, kuinka Cicin mies kesti elämäänsä.
"Täytyy pitää mielessä", Kayla totesi naurahtaen Evelynin kehotukselle lähettää tuo takaisin Yhdysvaltoihin, jos hänen menonsa yltyisi Cicin tasolle jonain päivänä.
Nainen sipaisi kevyesti punertavia hiuksiaan, nosti leukaansa aavistuksen verran ylemmäs ja yritti pitää olemuksensa mahdollisimman vähän apua anovana tai kärsivänä. Itsehän hän oli tänne hulinaan saapunut ja aikoisi kyllä myös kestää seuraamukset, vaikka olo olikin hieman kuin voikukalla ruusupenkissä.
"Sulhashuutokauppa? No on kyllä melkoiset karnevaalit, pakko myöntää", Kayla päivitteli epäuskoa äänessään.

[Charlesin myötä minäkin poistun ainakin toistaiseksi, kiitoksia peliseurasta. :)]

Sophie seisoi edelleen paikoillaan epävarmana seuraavasta siirrostaan. Paras vaihtoehto olisi luultavasti ollut vain hipsiä hiljaa pois teltasta ja soittaa Jones hakemaan hänet tallilta turvallisen välimatkan päässä juhlateltasta. Toisaalta, vaikka se kuulostikin aivan järkyttävältä, erittäin pieni ääni hänen sisällään vikisi, että sulhashuutokauppaa olisi voinut jäädä seuraamaan. Häntä ei kyllä ikimaailmassa saisi käyttämään rahojaan moiseen. Ympärilleen vilkaisten Sophie yritti arvata, keitä sulhasehdokkaat mahtoivat olla. Varmasti tallityöntekijöitä. Hän ei uskonut, että yksikään vieras... Vaikka mistä sitä tiesi; jos tämä ilta oli jotain tähän mennessä osoittanut, niin sen, että illan emäntä oli valmis kaikkeen.

Ajatus rouva Darlington-Whitistä – Sophien mieleen nousi kuva pulleasta vaaleanpunaisesta hämähäkistä sokeriverkon keskellä – sai hänet liikkeelle. Hän etsi katseellaan ulospääsytietä, joka soisi hänelle turvallisen reitin pois tästä ansasta. Kun hän pääsisi kotiin, hänen täytyisi soittaa entiselle koulukaverilleen Annalle. Aivan sama, vaikka tämä nauttikin tällä hetkellä Nizzan lämmöstä ja maisemista. Tämä saisi luvan kuunnella hänen kertomustaan tästä illasta vaikka aamuun asti.

Cynthia Darlinton-Whit hykerteli tyytyväisenä teltan seinustalla. Juhlat olivat menestys! Corinnenkin täytyisi myöntää se, kun hän kertoisi kuinka hyvin vieraat olivat viihtyneet.  Mutta mitä hänen silmänsä näkivätkään! Yksinäinen vieras! Ennenkuulumatonta.
Röyhistäen rintaansa kuin kanaemo, hän lähti vaappumaan pahaa aavistamatonta tyttöä kohti.


[Sophieta saa tulla kiusaamaan.]

”Hän yritti saada minut siihen mukaan”, Klaus myönsi huutokauppaan liittyen ja nyökkäsi jonnekin jättimäisen glitterin perään. Tuo näytti kulkevan kohti pahaa aavistamatonta neiti Harlandia. Voi ei, tyttöparka ei pääsisi koskaan eroon juhlien emännästä ollessaan yksin.
”En ole menossa.” Olipa hän negatiivinen.
”Sophie-parka”, hän hymähti, kun rouva Darlington-Whit kuului lirkuttelevan aateliselle jo monen askelen päästä.
”Edgerly ja neiti Ashbridge näyttävät saaneen tarpeekseen”, Klaus huomioi ympäristöä haravoiden. Olivatko nuo tienneet paeta juuri ennen sulhashuutokauppaa. Hän ei tiennyt yhtään, mitä odottaa, eikä edes halunnut jäädä katsomaan.

Evelyn kohotti kulmaansa yllättyneenä, kun Klaus myönsi melkein joutuneensa myytäväksi. Ciciltä ei yritystä puuttunut, se hänen oli myönnettävä. Nähtävästi kaikki keinot olivat sallittuja, kun järjesti varainkeruuta. Pitäisiköhän hänen hyvää hyvyyttään osallistua jollakin tavalla? Ostaa jotakin hiljaisesta huutokaupasta tai? Äh, ehkä hän vain alkaisi käydä enemmän valmennuksissa ja tukisi tallia sillä tavalla.
"Älähän nyt. Jokuhan olisi voinut tarjota sinusta kovia summia, varsinkin tämän päiväisen koulunäytöksen jäljiltä", Evelyn kiusoitteli pilkettä silmäkulmassa. Hän olisi todennäköisesti nostanut kätensä viimeisellä hetkellä ja tarjonnut reippaasti yli aiempien huutojen. Mutta vasta ihan lopussa, jotta hän olisi voinut nähdä, miten Klaus kiemurtelisi kun Cici huutaisi miehestä.
"Pitäisikö meidän mennä pelastamaan Sophie?" Hän pohti ääneen. Kukaan ei ansainnut joutua Cicin hampaisiin. Ehkä Sophie tajuaisi tulla heidän luokseen? Hän vilkaisi Sophien suuntaan toivoen kovin, että Sophie osaisi luikerrella karkuun rouva vaahtokarkilta, sillä tungoksen halki pujotteleminen oli yhdelle ihmiselle helpompaa kuin heidän pienelle ryhmälleen.
"En yhtään ihmettele", Evelyn vastasi. Ei ollut ihme, että siniveriset olivat Sophieta lukuunottamatta haihtuneet paikalta. Hänkin olisi, jos seura ei olisi ollut niin loistavaa. Ja no, jos totta puhuttiin, hän halusi nähdä, mitä tästä illasta tulisi.

Kayla sai aikaiseksi vaivautuneen naurahduksen ajatukselle Klausista huutokaupassa. Vaikka hän kuinka halusi olla positiivinen, oli se kovin vaikeaa. Nainen ei lainkaan pitänyt tällaisesta teennäisestä tunnelmasta. Juhlat, joissa olisi ollut vaikka musiikkia, juomaa, ruokaa ja rentoa yhdessäoloa olisivat toimineet paremmin kuin sellaiset, joiden ylellisyyttä tekopyhästi hehkutettiin ja kaikkien oli esitettävä viihtyvänsä. Se oli Kaylan mielipide, jota hän ei kohteliaisuuttaan sanonut ääneen. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuisi. Alkuhan oli aina hankalaa, eikö?

Nainen sipaisi sileitä hiuksiaan, jotka olivat jälleen menossa lasiin ja vilkaisi yksin jääneen Sophien suuntaan. Tai eihän tuo yksin enää ollut, kun sai mitä parhainta seuraa. Evelyn kyseli, pitäisikö heidän käydä pelastamassa tyttö. Kayla oli ehkä pari kertaa jutellut Sophien kanssa, mutta koki silti syvää myötätuntoa tuon jäätyä Cicin hampaisiin. Nainen toivoi välttyvänsä ylimääräisiltä askelilta ja siksi hän katsoi Sophien suuntaan hymyillen, kehotuksena siirtyä heidän seuraansa. Mikäli tuo ei huomaisi katsetta, myöntyisi hän Evelynin ehdotukseen ja lähtisi pelastamaan uhria.

Sophie oli umpikujassa. Vieraat olivat pakkautuneet isoiksi ryhmiksi, jotka hipoivat toisiaan, eikä niiden välistä päässyt mihinkään kuin tunkemalla.. Pyörähtäessään vielä kerran paikoillaan ympäri, hän näki vasemmasta silmäkulmastaan vieraiden yhtäkkiä siirtyvän yhtä aikaa muodostaen väliinsä käytävän. Ilahtuneena ja onneaan uskomatta Sophie kääntyi kierroksen loppuun, otti päättäväisen askeleen eteenpäin ja melkein törmäsi illan emäntään, joka ei hukannut hetkeäkään lirkuttaakseen:

”No, mutta hei!”

Muutama lähinnä ollut vieras kääntyi katsomaan, loi Sophieen pari säälivää katsetta ja kääntyi sitten poispäin välttääkseen katsekontaktia Cicin kanssa. Sophie itse seisoi kivettyneenä paikoillaan, täysin sanattomana ja toivoi, että olisi tunkeutunut suman läpi ja vaikka kaatanut kaikki muut. Läheltä katsottuna rouva Darlington-Whit oli epäonnistunut asuvalinnassaan vielä pahemmin kuin Sophie oli aluksi luullut. Hänen sisäinen taiteilijansa sai päänsäryn kaameasta tekeleestä, joka ei voinut mitenkään olla koskaan ollut muuta kuin mauton.

Rouva Marsipaania Sophien järkyttynyt olemus ei vaikuttanut haittaavan, vaan tämä jatkoi samalla lirkutuksella, joka sai Sophien tuntemaan olonsa viisivuotiaaksi:

”Miten teidät nyt näin on hylätty? Eihän niin saa tehdä, ei suinkaan. Minä kuulkaas pidänkin teille seuraa. Miten olette viihtynyt?”

”Täällä on -” Sophie aloitti ja vilkaisi sitten nopeasti ympärilleen keksiäkseen jotain muuta sanottavaa kuin hirveää, ”En ole koskaan ollut vastaavissa juhlissa.”

No se ainakin oli totta.

Cici säkenöi kilpaa paljettiensa kanssa ja röyhisti rintaansa. Sophie toivoi, ettei hän olisi tehnyt niin.

”Minä olin itse asiassa juuri… tuota...” hän yritti keksiä tekosyytä kadota paikalta ja huomasi Cicin pään yli Evelynin. Tämä ja Kayla näyttivät vilkuilevan häneen päin kutsuvasti. Cicin lörpöttäessä Sophie kohotti varovasti kulmiaan naisille ja muodosti huulillaan sanan: auttakaa.