PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Let the fire burn the ice

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Tammi 06, 2018 3:18 pm

Wren joutui pakottamaan itsensä keskittymään aiheeseen. Hän siirsi katseensa taivaalle, tähtiin, jotka loistivat niin paljon kirkkaampina ilman kaupungin valoja.
"Minäkin pidän musiikista. Luonnontieteistä. Pidän ilmeisesti myös tanssimisesta, vaikka en tiennytkään sitä ennen tätä matkaa."
Hän siemaisi mangopirtelöään, hiljentääkseen itsensä hetkeksi ennen kuin puhuisi ohi suunsa.
"Ja luulen, että minusta on tulossa nälkäinen... uusille kokemuksille. Kun olin lapsi, haaveilin aina siitä, että pääsisin pois Kealkillista. Sen jälkeen halusin pois Irlannista... Pitkään kuvittelin, että Lontoo olisi matkani pää, että sen pidemmälle en voisi päästä. Mutta nyt tuntuu siltä, että koko maailma on avoin."
Eikä vain Charlesin lupauksen vuoksi.

”Koko maailma on avoin”, Charles vastasi, luopui vastarinnasta ja kääntyi katsomaan Wreniä. Yritti olla ajattelematta rumbaa ja naisen lämpöä, joka viipyi hänen ihollaan.
”Ja siitä puheen ollen, minne sinä haluaisit mennä? Mitä haluaisit nähdä ja kokea?”

"Kaiken", Wren totesi, ja pimeydestä huolimatta hänen silmänsä loistivat. Ei kai tähtien valo voinut todella ulottua tänne saakka niin voimakkaana?
"Kaikki ne paikat, joista olen vain lukenut. Jo tämä meri on niin paljon uskomattomampi todellisuudessa kuin kuvissa. Zhangye Danxian raidalliset vuoret. Keinun maailman rajalla Ecuadorissa. Tulppaanipeltojen värit Hollannissa. Hitachin merenrantapuiston keväällä, kun se on täynnä kukkia. Malediivien tähtimeren. Haluan seistä Trolltungan kielekkeellä Norjassa. Salar De Uyunin suola-aavikon, kun se sadekautena täyttyy vedestä ja muuttuu valtavaksi peiliksi..."
Wren naurahti hämillään omasta innostuksestaan, joka sai hänet luettelemaan kaikkia niitä uskomattomia paikkoja.
"Mutta Givernystä olisi oikein hyvä aloittaa."

Wrenin into sai Charlesin unohtamaan, ettei ehkä ollut soveliasta vain katsella naista. Mies suli hymyyn, joka sulatti siristyvät, kalpeanharmaat silmät ja pehmensi hillityt kasvot lämpimiksi.
”Givernystä on hyvä aloittaa”, mies vastasi.
”Mutta sinä voit nähdä kaiken tuon – vaikka joululahjasi muodostavilla matkoilla ympäri maailman. Milloin tahansa haluat mennä, ja milloin tahansa raaskin luopua sinusta hetkeksi.”

Wren käänsi pimeässä yössä hyvin tummalta näyttävän katseensa Charlesiin.
Tietenkin mies tarkoitti vain sitä, että joutuisi luottamaan muihin työntekijöihinsä silloin, kun hän olisi poissa. Oli kenties omahyväistä ajatella, että hän teki työnsä paremmin kuin muut, mutta niin se vain oli. Tietenkin teki, hänenhän tehtävänsä oli hallita kiireisen ulkoministerin aikatauluja.
Hän oli alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, että mies saisi mahdollisuuksien mukaan lyhyen hengähdystauon aina kun mahdollista. Edes pienen hetken kahden tapaamisen välissä, niin etteivät stressin laukaisemat päänsäryt yltyisi liian koviksi.
Mutta silti. Se kuulosti niin... kauniilta.
"Saat sen kuulostamaan siltä, kuin olisin kovinkin tärkeä."

Charles naurahti ja kosketti niskaansa.
”Siinä on sellainen vaara, kun on tavattoman hyvä työssään”, mies myönsi. Käydä liian tärkeäksi työnantajalle.
Työnantajalle, Charles. Älä unohda sitä.
Mies käänsi katseensa takaisin tähtiä kohti.
”Mutta olet ansainnut lomaakin. Muistuta minua, jos unohdan.”

Työssäsi, Wren, älä unohda sitä.
Toinen suupieli kohosi hänelle ominaiseen vinoon hymyyn, ennen kuin hän seurasi Charlesin esimerkkiä ja katsoi taas taivaalle.
"Voin onneksi aina merkitä muistutuksen kalenteriisi. Ja usko pois, minä harvemmin unohdan mitään."
Paitsi tällaisina hetkinä, kun ei olisi tarvinnut siirtyä kuin vähän lähemmäs, niin että olisi voinut nojautua miehen hartiaa vasten.
"Charles, se, että voit tarjota minulle matkat lahjana... Tekeekö se sinut onnelliseksi?"

”Mitä?” mies kysyi hämmentyneenä ja katsahti Wreniä silmäkulmastaan. Mikä epätavallinen kysymys.
Charles vajosi hetkeksi mietteliääseen hiljaisuuteen.
”Minut tekee onnelliseksi se, jos pääset näkemään maailman kauneutta ja tekemään edes joistain haaveistasi totta. Jos minä voin auttaa, esimerkiksi tarjoamalla matkat, teen niin mielelläni.”

Se oli hyvin kaunis ajatus.
"Siinä tapauksessa en jää potemaan syyllisyyttä, vaan keskityn pelkästään siihen iloon, jota lahja minussa herättää", Wren totesi, jääden seurailemaan tähtikuvioita katseellaan.
"Merkillistä, kuinka hankalaa lahjojen vastaanottaminen tuntuu joskus olevan."

Charles naurahti.
”Kiitos”, hän vastasi ja tunsi helpotuksen lohdullisen ailahduksen. Hän saisi tarjota Wrenille mahdollisuuden nähdä maailmaa, kokea jotain kaunista ja rakentaa kamalien muistojen vastapainoksi jotain parempaa, johon turvautua yön pimeinä tunteina, kun painajaiset herättivät.
”Mitä luulet, että haluaisit nähdä ensimmäiseksi? Tai toiseksi, Givernyn jälkeen?” mies tiedusteli.

Wren mietti asiaa hetken.
"Islannin jäätiköt ovat varmasti upeita."
Tietenkin hänen mieleensä nousi jää. Hänen ei tarvinnut edes kääntää katsettaan kuullakseen taas sen jäisen ritinän, joka sai hänen sydämensä hakkaamaan niin villisti.
Moni piti jäätä vain kylmänä, mutta se oli myös uskomattoman kaunista.
Nainen siristi hieman silmiään.
"Joko osaat tämän taivaan tähdet ulkoa? Olet katsellut sitä monesti, eikö niin?"

”Islanti itsessään on fantastisen upea matkakohde, talvella tai kesällä”, Charles nyökkäsi ja veti jalkansa rennosti koukkuun, nojaten käsivartensa polviinsa.
”Luonto on ainutlaatuista, kulttuuri ja historia mielenkiintoista ja heillä on aivan oma, ulkopuolisilta vaikutuksilta täysin puhdas hevosrotunsa. Voisit nauttia hevosvaelluksista.”
Mies nosti katseensa ylemmäs tähtiin, ja haikea hymy häivähti hänen huulillaan.
”Niinkin voisi sanoa. Isälläni oli tapana opettaa niitä minulle, keinoksi suunnistaa näillä vesillä.”

"Varmasti nauttisin."
Ainakin, jos mukana olisi joku... Ei, ei.
Wren vilkaisi Charlesia silmäkulmastaan, huomasi taas sen haikeuden. Joka sai hänenkin sydämensä kivistämään, vaikkei hän täysin ymmärtänyt, miksi.
Viimeinenkin häivähdys kultaa oli kadonnut, nyt taivas tähtien takana oli tummaa samettia.
"Kaipaatko sinä isääsi?"
Kysymys oli typerä, kyllähän sen näki. Mutta silti, se tuntui vähemmän tunkeilevalta kuin vain todeta asia ääneen.

Charles katsahti naista silmäkulmastaan ja juoksutti sitten sormet läpi hiuksistaan. Kokoa itsesi.
”Totta kai”, mies sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Hän oli harvinaisen hyvä mies. Sellainen, jollainen minä toivoisin voivani olla.”
Wrenkin oli menettänyt isänsä, joskin eri tavalla kuin hän.
”Ikävöitkö sinä isääsi?”

Wren toivoi, että olisi ollut ihmissuhteissa viisaampi. Niin kuin Gabrielle oli sanonut, elämä ei ollut tiedettä, eikä ollut olemassa matemaattista kaavaa, jolla laskea kaipauksen määrää.
Hänen silmissään Charles oli todella hyvä mies.
Kysymys sai naisen kulmat kurtistumaan.
"Ikävöin. Vaikka uskottelinkin itselleni pitkään, etten. En ole varma, miksi isä lähti, ja joskus mietin, että haluaisin etsiä hänet... Mutta ehkä hän ei halua löytyä?"
Olisi ehkä parempi elää epätietoisuudessa sen sijaan, että saisi tietää kipeän totuuden. Silloin saattoi ainakin hetkittäin uskoa, että isäkin kaipasi lapsiaan.
"Hänellä oli tapana ottaa mukaan vain minut, kun jossakin oli bongattu harvinainen lintu. Muistan vieläkin, miltä eväsleivät maistuivat, ja miltä auton istuin tuntui selkää vasten. Isä halusi kuunnella aina Beatlesia."

”Ehkä sinun pitäisi etsiä hänet”, Charles vastasi. Wrenin muistot isästään kuulostivat kauniilta – kenties ainoa kaunis asia, joka naisen lapsuudesta nousi esiin.
”Ehkä voisitte tutustua toisiinne uudelleen, kun se on vielä mahdollista.” Mies katsahti Wreniä sivusilmällä ja kosketti mietteliäänä rannettaan, joka tuntui alastomalta ilman suvussa periytynyttä rannekelloa.
”Jos haluat, voin tiedustella hänestä tuttaviltani.”

Vino hymy löysi tiensä taas Wrenin kasvoille.
"Sinä saat kaiken kuulostamaan siltä, kuin se olisi mahdollista."
Vielä jokin aika sitten hän olisi ollut sitä mieltä, ettei vaiva kannattanut, mutta jokin tuntui muuttuneen kuluneiden kuukausien aikana.
Jokin poltteli varoittamatta silmien takana.
"Charles... Kiitos."

Charles katsahti naista uudelleen ja pohti, miksi hän kiusasi itseään pakottamalla itsensä katsomaan pois, kun Wren vangitsi hänen katseensa yhä uudelleen.
”Ei sinun tarvitse kiittää”, hän vastasi ja hieraisi mietteliäänä sormiaan.
”Melkein kaikki tässä maailmassa on mahdollista. Isäsi löytäminen hyvin todennäköistä”, mies sanoi nojaten päänsä paremmin kaiteeseen.
”Voimme laittaa asian vireille, kun palaamme Lontooseen.”

"Kiitollisuuden tunteminen ilman, että ilmaisee sitä, on kuin lahjan paketoimista ilman, että antaa sitä milloinkaan", Wren huomautti, turvautuen jonkun toisen sanoihin, kun omat eivät enää riittäneet.
"Se merkitsisi minulle todella paljon. Vaikka pelkäänkin, että ehkä isä ei haluakaan tavata minua."
Hän antoi katseensa vaeltaa taas tähdissä.
"Mitä sinä kaipaat isässäsi, Charles?"
Charles oli ilmaissut isänsä olleen hyvä mies, mutta ei kai kokonaista ihmistä voinut typistää vain yhteen lauseeseen?

Mies kohotti vaaleaa kulmaansa. Taivaalle levittyneen tähtipölyn valo antoi valkeille hiuksille ja kalpealle iholle melkein sinertävän sävyn.
”Yhtä hyvin isäsi on voinut toivoa saavansa sinut takaisin elämäänsä kaikki vuodet, jotka olette olleet erossa”, Charles totesi. Eikö olisi parempi tietää kumpaa? Yhteisiä vuosia ei olisi jäljellä loputtomasti.
”Hänen viisauttaan. Hänen sanansa ohjaavat minua edelleen”, hän sanoi pohdittuaan hetken hiljaisuudessa. Hän olisi todella kaivannut isänsä neuvoa nyt.
”Meillä oli harvoin aikaa keskustella – paitsi lähtiessämme purjehtimaan yhdessä.”

Niin, sehän oli aina mahdollista.
Eikä hän rikkoisi muuta kuin itsensä, mikäli tilanne osoittautuisi päinvastaiseksi.
Wren käänsi katseensa Charlesiin ja antoi sen levätä miehessä pidempään, kun tämän vaaleat silmät olivat kääntyneet kohti taivasta.
Melkein kuin jokin sadun olento.
"Ei ihme, että purjehtiminen tuntuu merkitsevän sinulle niin paljon. Millaisissa asioissa kaipaat hänen neuvojaan?"

Charles painoi katseensa.
Hän ei voisi kertoa Wrenille kamppailustaan sopimattomien ajatusten kanssa.
”Pääasiassa siinä, miten olla se mies, joka tahtoisin olla”, mies sanoi häivähdys ahdistusta ääneen hiipien.
”Opettelen vielä oikean herrasmiehen tapoja – todellinen herrasmies, oikea aatelisuus, ei ole ylhäisyyttä muihin, vaan entiseen itseensä. Ja kuten tiedät, minä olen usein ylimielinen paskiainen”, mies vastasi hymyillen puolittain.
”Minulla on valtaa, ja minä voin jättää sillä maailmaan positiivisen jäljen. En vain ole varma, miten.” Mitä hänen oli tarkoitus tehdä elämällään?
”Minä haluan olla hyvä mies, mutta luoja tietää, etten onnistu siinä niin kuin toivoisin.”

Wrenin kulmat painuivat alas, katse oli tumma.
"Voisit sinä olla vielä ylimielisempikin paskiainen", hän huomautti, melkein katuvana.
Charles ei ehkä antanut itsestään kovinkaan lämmintä ensivaikutelmaa, mutta yhteisten kuukausien jälkeen Wren ei voinut kieltää, etteikö tämä olisi ollut hyvä mies, joka tuntui niin kovasti haluavan olla.
Vaikka hän ei voinutkaan väittää olevansa herrasmiesten asiantuntija.
"Sinä olet kammottavan ankara itsellesi, Charles."

Charles nauroi yllättyneenä ja hieraisi kasvojaan, pyyhkäisten sormet sitten läpi hiuksistaan, jotka oppisivat aivan liian kurittomiksi tällä matkalla. Harmaat silmät siristyivät, kun hän kääntyi katsomaan Wreniä.
”Kiitos, Wren”, mies sanoi huvittuneena, tietämättä voisiko lukea sen kohteliaisuudeksi assistentiltaan – että voisi olla ylimielisempikin paskiainen.
”Välillä arvelen, etten ole lainkaan tarpeeksi ankara itselleni.”
Hänen pitäisi vaihtaa aihetta tai hän päätyisi sanomaan jotain typerää. Typerämpää kuin oli tähän mennessä jo sanonut. Ehdottaisi vaikka rumbatuntien jatkamista.
”Kenen puoleen sinä käännyt kaivatessasi neuvoa? Hampaikkaan pikkusisaresi, kenties?”

"Se oli kohteliaisuus", Wren vakuutti, kulmat yhä alas painuneina.
Vaikka olikin mukava kuulla Charlesin nauravan. Ja nähdä tämän pyyhkäisevän hiuksia, jotka jäivät hieman pystyyn, kenties suolan ja jatkuvan kastumisen villitseminä.
Niin että niitä teki mieli koskettaa.
Hän olisi halunnut jatkaa aiheesta, takoa Charlesin päähän vaikka väkisin, ettei tämän todellakaan tarvitsisi olla yhtään ankarampi, mutta mies tuntui haluavan vaihtaa aihetta.
Hampaikkaan pikkusisaren mainitseminen kirvoitti vuorostaan naurun Wrenin huulilta.
"Teal on nykyään oikein herttainen ja puree paljon vähemmän. Mutta jos rehellisiä ollaan, minä olen tainnut luottaa eniten kirjastoon. Ja nykyään on Google..."

Kuvaus Tealista sai Charlesin nauramaan uudelleen. Tai ehkä se oli vain Wrenin nauru, joka sai epätavallisen äänen karkaamaan hänestä. Wrenkään ei nauranut kovin usein – tai sitten hän vain toivoi kuulevansa naisen nauravan niin paljon useammin kuin oikeasti kuuli.
”Niinkö? Millaisissa asioissa sinä kaipaat neuvoa?” hän kysyi ja kääntyi paremmin naisen puoleen. Eiköhän hän ollut ollut jo tarpeeksi sopimaton niin, että viipyvä katse ei voisi enää pahentaa asioita.

Kysymys sai aikaan pehmeämmän naurahduksen.
"Charles, kai tiedät, että maailmassa on kaksi asiaa, joita ei koskaan tule kysyä? Naisen ikää - vaikka minulle se ei olekaan ongelma - ja tämän googlen hakuhistoriaa."
Hän hieraisi kasvojaan, joita oli taas alkanut kuumottaa.
"Minä tiedän paljon asioita, Charles. Osaan nimetä yli kolmesataa lintua. Muistan hämmästyttävän määrän nippelitietoa, vaikka itse sanonkin... Mutta ihmisiä minä en ymmärrä."

Mies hymyili ja laski katseensa hetkeksi sinertäväksi muuttuneeseen kanteen. Lintu kuulosti huutelevan saaren yössä. Tunsikohan Wren senkin pelkästä äänestä?
”Vilpittömät pahoitteluni”, Charles vastasi. Hän ei todella voinut sanoa olevansa asiantuntija naisten suhteen.
”Mikä sinua mietityttää ihmisissä? Mitään, missä minä voisin olla avuksi?”

Jotenkin Wrenistä tuntui, että he olivat päätyneet taas hyvin lähelle heikkoa jäätä.
Mutta oliko sillä väliä tässä paikassa, joka oli niin irrallaan muusta maailmasta? Paikassa, jossa taivas ja meri olivat muuttuneet yhdeksi, vaikka ne tavallisesti eivät voineet edes koskettaa toisiaan?
"Elämään ei kuulemma voi suhtautua niin kuin tieteeseen", hän aloitti hiljaa.
"Ja tottahan se on. Tiede perustuu toistettuihin kokeisiin, ja jos tulokset näyttävät kerta toisensa jälkeen samoilta, voidaan olla lähellä teoriaa. Mutta ihmissuhteissa ei vain voi tehdä niin. Ei, jos todella välittää toisesta."
Hän yritti pitää katseensa tähdissä. Jotka tänä yönä olivat pudonneet myös mereen.
"Oletko koskaan ollut rakastunut, Charles?"

Se oli varmaankin kysymys ja aihe, josta hän ei olisi missään nimessä saanut keskustella assistenttinsa kanssa. Mutta hän ei selvästi loistanut sopivuudessa.
Älä herran tähden anna lukumäärää.
”Kyllä”, mies vastasi hetken epäröityään ja kosketti niskaansa. Hän sai estettyä vastakysymyksen puremalla kieleensä. Hän ei saanut tiedustella Wrenin rakkauselämästä.
”Rakastuminenko sinua mietityttää?”

Wren epäröi.
Hän ei voisi paeta tunteitaan tai keskustelua mereen, vaikka se saisikin vatsan kiertymään solmuun.
Heikko jää alkoi ritistä jalkojen alla.
"Uskon tietäväni melko tarkkaan, mitä rakastuminen käytännössä tarkoittaa. Selvitin asian, kun olin yksitoistavuotiaana uskomattoman ihastunut rinnakkaisluokan Seamus O'Doyleen. Siihen, joka täräytti minulle tämän arven..."
Hän hieraisi kulmakarvaansa.
"Tiedän, että se vastaa stressin kaltaista tilaa, että lisämunuaiset alkavat tuottaa lisää kortisolia, että serotoniinitasot hyppäävät korkeammalle... Ja silti minun on myönnettävä, etten tiedä siitä mitään."

Charles ei ollut varma kohottaako kulmiaan vaiko hymyillä.
Millainenkohan poika Seamus O’Doyle oli ollut? Ilmeisesti ei hyvä, jos oli lyönyt pientä tyttöä. Wrenin elämään ei ollut tainnut mahtua kovin montaa hyvää miestä.
”Se on hyvin tieteellinen kuvaus tunteesta”, mies vastasi arvostaen.
”Mitä sinä haluaisit tietää siitä?”

"Tiedän. Mutta se ei auta minua nyt."
Wren paloi halusta kääntää katseensa Charlesiin, mutta ei antanut itsensä tehdä niin - tai saattaisi todella päätyä mereen, rohkeutensa pettäessä lopullisesti.
"Se vain... Oletko koskaan ollut niin rakastunut, että vaikka yrität keksiä joka ikisen loogiseen syyn sille, miksi tunteesi on täysin järjetön, ja miksi siitä ei voisi seurata muuta kuin vahinkoa, et saa henkilöä mielestäsi?"

Mies naurahti kuivasti.
”Onko muitakin tapoja rakastua?” Charles kysyi ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
”Minun ihmissuhteeni eivät kuulemma ole tavanomaisia enkä siis käy yleistettävästä esimerkistä, mutta kokemukseni mukaan rakastuminen on kauhistuttavaa. Se on kuin kaapatuksi tulemista. Joku kaappaa mielen niin perusteellisesti, että päätyy sanomaan ja tekemään mitä typerimpiä asioita, vaikka vain saadakseen pienen hetken enemmän aikaa.”

Wren erehtyi katsahtamaan Charlesiin ja tämän luonnonvalkeisiin hiuksiin, jotka olivat taas jääneet hurmaavalla tavalla pystyyn.
Ei, ei hurmaavalla. Vaan tavalla, joka assistentin tuli huomata, jotta tämä saattoi kaivaa esiin kamman ja oikoa hiukset kuosiin kuvaa varten.
Ensimmäistä kertaa työn muistaminen satutti.
Hänen sydämensä oli riehaantunut, se takoi levottomana kylkiluita vasten. Haluten tulla kuulluksi.
"Se on kammottavaa", nainen myönsi hiljaa.
"Vaikka kaikki puhuukin sitä vastaan... Pitäisikö ennemmin seurata puhdasta logiikkaa, joka varoittaa päätöksen typeryydestä, vai tunteita, jotka tuntuvat niin paljon järkeä voimakkaammilta?"
Hän käänsi katseensa Charlesiin, ahdistuneena.

Charles katsahti Wreniä ja hämmentyi ahdistusta naisen silmissä.
Voi luoja. Voi luoja. Oliko nainen nähnyt, huomannut, miten hän tätä katseli? Vaistonnut, miten sopimaton hän oli? Ja ahdistunut tajutessaan, että oli jumissa täällä – keskellä ei mitään kaksin hänen kanssaan.
Charles sukaisi hiuksiaan ja kääntyi paremmin Wrenin puoleen.
”Minä yritän aina puhua itselleni logiikan ja järjen puolesta – ja yleensä olen varsin järkevä päätöksissäni. Kokemukseni mukaan tunteet eivät vain suostu hallittaviksi eivätkä ne kuuntele järkipuhetta, syy-seuraussuhteita tai mitään muutakaan, ja ehkä se on totta, että sydäntään seuraavat ihmiset ovat yleensä onnellisempia.”

Taas ne hiukset.
Wren joutui ristimään sormensa lomittain pitääkseen kätensä kurissa. Sydän hakkasi nyt niin, että edes omien ajatusten kuuleminen tuntui mahdottomalta.
Hän nielaisi ja katsoi tähtiin.
"Onko hypoteesisi siis se, että tunteitaan kannattaisi seurata, siitä huolimatta, että ne olisivat järjettömiä? Että siihen hulluuteen sisältyy tarkemmin määrittelemätön mahdollisuus onneen?"
Eriparisten silmien katse siirtyi takaisin Charlesiin. Melkein uhmakkaana.
"Tekisitkö sinä niin, Charles Edgerly? Seuraisit tunteitasi?"

Charles tutki Wreniä hetken, kalpeat silmät epätietoisina siristyen.
”Kyllä. Se on hypoteesini – mikään ei ole tehokkaampi onnettomuuden lähde kuin miettiä, mitä jos”, mies vastasi ja pujotti sormet epätietoisina hiuksiinsa. Mikään ei nakertanut ihmissielua kuin katumus ja jossittelu: mitä jos olisin sittenkin kertonut hänelle, mitä jos olisin syöksynyt lentokentälle, mitä jos olisin vain…
”Jos minun olisi mahdollista tehdä niin, olisin onnellisempi, jos seuraisin tunteitani.”

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Tammi 06, 2018 3:18 pm

Wren pysyi hetken hiljaa, katse Charlesin vaaleissa silmissä.
Mitä jos?
Hänen sydämensä tuntui löytäneen sanoista uuden rytmin. Mitä jos. Mitä jos. Mitäjosmitäjosmitäjos.
Mitä jos oli olemassa häviävän pieni mahdollisuus siihen, että kaikki ei päättyisikään häpeään ja onnettomuuteen?
Yksi päätös oli aikanaan estänyt ydinsotaa syttymästä. Yksi tuhon uhalla tehty päätös.
Wren nielaisi ja siirsi kädet hitaasti pois jalkojensa ympäriltä.
"Asia on nimittäin niin, Charles Edgerly..."
Hän kääntyi paremmin miehen puoleen, painoi kämmenensä kantta vasten.
"... että kaikesta logiikastani ja epäilyksistäni huolimatta en usko mahtavani mitään sille..."
Polvetkin painuivat sinisenhohtoista kantta vastaan, kun hän siirtyi lähemmäs, katse Charlesin silmissä.
"... että vastoin minkäänlaista järkeä..."
Wren pysähtyi aivan Charlesin lähelle, niin että hänen tarvitsi vain kuiskata sanat:
"... olen rakastumassa sinuun."
Ja painoi huulensa miehen huulille.

Wren siirtyi lähemmäs. Charles tunsi pulssinsa kohoavan, vaikkei ollut varma miksi. Syke hakkasi päässä melkein kuurouttavana.
Sanoiko Wren..?
Voisiko se olla totta eikä hän vain hallusinoinut? Voisiko hänellä olla mahdollisuus saada rakastaa Wreniä? Mutta Charles ei ehtinyt päästä ajatuksessa pidemmälle, kun nainen oli niin kovin lähellä. Hän ehti tuntea lämpimän hengityksen huulillaan, tuntea häntä piinanneen tuoksun kietoutuvan ympärilleen, iholleen syttyvän sähkön ja räjähdysmäisesti nousevan sykkeen.
Wren suuteli häntä. Wren suuteli häntä! Hyvä luoja.
Hyvä luoja!
Tämä ei ollut sopivaa. Hänen pitäisi ehdottomasti…
Charles hengähti yllätyksestä, ennen kuin miehen sormet punoutuivat villeihin, punaisiin hiuksiin ja hän vastasi suudelmaan, vetäen Wreniä lähemmäs kuin huumaantuneena.
Ja heittäytyi sitten rajusti kauemmas, kaatuen selälleen kannelle ja painaen käden jyskyttävälle sydämelleen.
”Wren – minä – minä – minä olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt tehdä noin. Olen hyvin pahoillani”, mies takelteli työntäen ahdistuneet sormet valkeisiin hiuksiinsa.

Kahden sydämenlyönnin väliin jäävä hetki oli pitkä.
Niin pitkään Wren joutui pelkäämään, että Charles työntäisi hänet luotaan. Niin pitkään hänellä oli aikaa miettiä, mitä sanoisi.
Hän ei voisi syyttää humalaa. Hetken päähänpisto, keskustelun inspiroima?
Nauramaan hän ei kykenisi.
Ja sitten miehen sormet olivat hänen hiuksissaan, jotka meri oli muuttanut arvaamattomiksi. Meri, jonka suola viipyi vielä heidän molempien huulilla.
Ja sitten Charles oli poissa. Selällään kannella.
Kahden sydämenlyönnin väliin jäi ikuisuus.
"Miksi?" hän kysyi melkein hengästyneenä, posket kuin tulen syleileminä. Hän siirtyi lähemmäs, painoi kämmenensä kantta vasten, yksi käsi kummallakin puolella Charlesin päätä.
"Miksei olisi pitänyt?"

Charles tuijotti Wreniä epätoivoisena, yritti tasata hengitystään ja kaoottista pulssiaan, joka hakkasi päässä melkein tukahduttaen alleen kaiken järjen äänen.
Voi hyvä luoja. Hyvä jumala, anna minulle voimaa. Anna minulle voimaa olla hyvä mies. Hänen pitäisi työntää Wren kauemmas. Mutta hän ei uskaltanut koskea naiseen peläten, mitä tekisi nyt.
”Koska… Koska en voi olla yksi mies lisää, joka laittaa sinut siihen asemaan. Olisi epäeettistä ja puhtaasti julmaa laittaa sinut tilanteeseen, jossa joutuisit koskaan miettimään, voitko sanoa ei.”

Wrenin katse oli hyvin tumma.
Hän siirsi toista kättään niin, että saattoi pyyhkäistä sukimisesta villiintyneitä luonnonvalkeita hiuksia.
Etsi merkitystä miehen sanoista.
Charles ei sanonut, ettei voinut tehdä niin, koska ei tuntenut samoin. Ettei voinut tehdä niin, koska koki hänet epäviehättävänä.
"Hypoteesisi kuului, että tunteidensa seuraaminen tekee yksilön onnelliseksi", hän huomautti hiljaa.
Hän muisti hetken, jolloin Charles oli vastannut suudelmaan.
"Voitko rehellisesti väittää, ettet tunne mitään minua kohtaan?"
Hartioiden linja terävöityi, valmiina puolustautumaan.

Wren kosketti hänen hiuksiaan, ja hetken Charles pelkäsi, että hänen päässään pimenisi lopullisesti.
”Wren!” mies vetosi, tarttui naisen olkapäihin ja työnsi tämän kauemmas, ponnistaen istumaan ja suoraan jaloilleen, harppoen levottoman ympyrän keulan ympäri.
Miten nainen saattoi kysyä tuollaista? Eikö Wren ollut nähnyt? Charles katsahti naista vainottuna, raastaen hiuksiaan.
Älä sano mitään.
”En tietenkään voi!” hän vastasi turhautuneena.
”Hyvä luoja, en tietenkään voi – mutta minä en voi olla yksi mies lisää, joka käyttää väärin asemaansa sinuun. Kaiken sen piti olla ohi elämässäsi. Ja sitten minä…”, Charles vajosi kyykkyyn haudaten kasvot käsiinsä.

Ikuisuus tosiaan mahtui kahden sydämenlyönnin väliin.
Wren nousi hitaasti seisomaan ja katsoi, kuinka Charles harppoi ympäri. Kuin vainottu, häkkiin suljettu eläin.
Vajosi kyykkyyn ja piilotti kasvonsa.
Se oli melkein liikaa.
"Charles Edgerly, sitten sinä mitä?" hän kysyi hitaasti, yrittäen hallita ääntään, vaikka tunteet yrittivät saada sen värisemään.
Yksi mies lisää. Ei.

Charles hengitti syvään ja suoristautui. Pakotti itsensä kohtaamaan Wrenin katseen, vaikka pelkkä naisen näkeminen oli särkeä hänen sydämensä.
”Minun on sopimatonta tuntea sinua kohtaan, mitä tunnen. Niin kammottavan epäsopivaa”, hän sanoi ja hieraisi kasvojaan. Syke tuntui kipeältä ja terävältä.
”Minä en koskaan, koskaan uhkaisi sinua työpaikan menetyksellä, minä en pystyisi käyttämään asemaani niin kuin hirviöt menneisyydessäsi – mutta asemani sinuun olisi silti epäeettinen. Mitä sitten, kun lakkaisit tuntemasta minua kohtaan niin kuin ehkä tällä hetkellä voisit tuntea? Uskaltaisitko kertoa minulle? Uskaltaisitko sanoa ei ja olla hetkeäkään epäröimättä, voisinko silti riistää sinulta elantosi ja urasi?”

Wren ei kääntänyt katsettaan pois.
"Niinkö? En minäkään saisi tuntea näin. Sinä olet työnantajani, ulkoministeri ja siniverinen... Ja minä? Hölmö irlantilainen, joka ilmeisesti haluaa uskoa satuihin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Taivaan ja maan ei kuulu kohdata, mutta tiedätkö mitä? Juuri niin ne tekevät tällä hetkellä."
Hän huitaisi vihaisesti kättään kohti tähtien valaisemaa taivasta ja merta.
"Älä puhu tunteistani, niin kuin ne olisivat jotakin ohimenevää! Kanssasi työskentely on ollut parasta, mitä minulle on tapahtunut... kenties koskaan. Mutta tiedätkö mitä? Olisin valmis heittämään sen kaiken menemään. Koska minä haluan olla onnellinen, Charles."
Hän pyyhkäisi vihaisesti silmiään, jotka yrittivät kostua.
"Jos kyse on siitä, ettet voisi koskaan ajatella olevasi jonkun minunlaiseni kanssa, niin sano se! Mutta älä riistä minulta mahdollisuutta vain siksi, että menneisyyteni on täynnä hirviöitä! Sinä et ole yksi niistä!"

Hyvä jumala, isä, kuka tahansa – antakaa minulle voimaa olla hyvä mies, Charles vetosi ääneti katsellessaan Wreniä ja tuntiessaan vastustamattoman halun astua lähemmäs.
Wren pyyhkäisi silmiään, ja Charles astui lähemmäs. Miten hän voisi antaa naisen luulla niin? Kuvitella, ettei olisi tarpeeksi?
”Kyse ei ole siitä”, mies sanoi ja astui toisenkin askeleen lähemmäs.
Hän oli ollut jo niin sopimaton, ettei voisi mitenkään pahentaa tilannetta. Charles yritti poimia Wrenin käden varovasti omiensa väliin.
”Kyse ei ole siitä, Wren. Minä en ole koskaan tuntenut näin aikaisemmin. Tullut kaapatuksi näin”, hän vastasi painaen katseensa, ”sinä saat minut näkemään unohdetut värit tutuissa maisemissa, katsomaan maailmaa kuin minäkin voisin nähdä sen ensimmäistä kertaa kanssasi. Sinä saat minut käyttäytymään kuin olisin kadottanut kaiken järkeni, sanomaan ja tekemään mitä typerimpiä, sopimattomimpia asioita vain jotta saisin varastaa hetken enemmän.”
Hän nosti kalpean katseensa naisen kasvoihin.
”Mutta voitko sinä sanoa, että voisit sanoa minulle ei ja luottaa siihen, että elantosi ei ole vaarassa?”

Wren kieltäytyi kääntämästä katsettaan, vaikka kyyneleet nousivatkin silmiin.
Jos hän kääntäisi katseensa, hän olisi hävinnyt. Rohkeus olisi mennyttä. Sitten ei olisi enää mitään, mikä estäisi häntä syöksymästä tähtien täplittämään mereen.
Charles tuli lähemmäs ja tarttui hänen käteensä. Wren ei estellyt.
Hän ei vastannut heti.
Kysymys oli liian suuri, liian tärkeä, jotta siihen olisi voinut vastata harkitsematta.
Vaikka lopputulos olisikin ollut selvä jo alusta asti.
"Sinä pyysit minua luottamaan itseesi, Charles Edgerly. Ja minä suljin silmäni, koska saatoin tehdä niin. Minä luotan sinuun ja siihen, että voin sanoa sinulle turvallisesti ei. Sinä olet hyvä mies, vaikka et tunnu näkevän sitä itse. Minä luotan siihen, kuulitko?"

Hän oli menetetty mies, eikö ollutkin?
Charles ei voinut itselleen mitään, kun hän näki kyyneleet Wrenin silmissä. Toinen käsi nousi pyyhkäisemään poskea hellästi. Hänen ei pitänyt olla syy kyynelille naisen elämässä.
Voisiko Wren todella luottaa häneen? Naisen käsitys hyvästä miehestä taisi olla julman puutteellinen.
Charles puristi naisen kättä, koska ei voinut laskea siitä irti.
”Joten… Sanotko sinä, että minä voisin saada rakastaa sinua?” hän kysyi, poskea pyyhkäissyt käsi nyt punaisiin hiuksiin siirtyen.

Tämä saattoi olla typerää.
Mutta kun seisoi veneen kannella, eikä osannut enää kertoa meren ja taivaan eroa, oli hirvittävän helppo unohtaa, etteivät he olleet maailmassa kaksin.
Eikä sillä ollut ehkä väliä juuri nyt.
"Minä olen irlantilainen", Wren huomautti, ääni hieman liian käheänä. Hän otti askeleen lähemmäs, sulki melkein välimatkan heidän välillään.
"Me uskomme enemmän käskyihin kuin lupiin."

Charles kohotti vaaleaa kulmaansa ja tunsi sykkeensä kohoavan jälleen, kun Wren astui lähemmäs. Naisen lämpö tuntui melkein hiipivän hänen ihollaan, ja nyt se kauhistutti häntä melkein enemmän kuin aikaisemmin – sanoiko Wren..? Oliko nainen tosissaan? Voisiko Wren todella rakastaa häntä joku päivä?
Hänellä ei tainnut olla enää toivoakaan edes yrittää teeskennellä, että voisi olla kunniallinen, periaatteellinen mies ja säilyttää heidän suhteensa vain ammatillisena.
”Käsketkö sinä minua?” hän kysyi matalasti ja otti vaistomaisesti askeleen lähemmäs, Wreniä hipoen.

Wrenin toinen kulmakarva kohosi haastavasti koholle.
Hän siirsi toisen kätensä Charlesin niskalle, upotti sormensa niihin luonnonvalkeisiin hiuksiin, jotka olivat kiusanneet häntä niin pitkään.
Kaikki ne lähes kuumeiset unet. Hetket, jolloin oli ollut pakko kääntyä pois. Kuiskaukset hänen korvassaan, kylmät väreet, jotka olivat juosseet pitkin hänen selkäänsä.
Wren kurotti lähemmäs, niin että heidän huulensa melkein koskettivat toisiaan.
Ketään ei kai voinut käskeä rakastamaan.
"... Suutele minua."

Yleensä Lord Norfolk ei arvostanut käskyjä. Mutta toisaalta, yksikään käsky ei ollut saanut hänen vertaan palamaan näin, sykettä jyskyttämään päässä kuurouttavana. Miten toista ihmistä saattoi kaivata niin, että koko kehoon sattui?
Charles hengitti syvään, yritti hillitä itseään, kun nosti käteensä hitaasti Wrenin poskille, punoi sormensa villeihin punaisiin hiuksiin ja veti sitten Wrenin syvenevään suudelmaan. Uskomatta täysin, että todella teki niin.
Hetkeksi mies saattoi pakottaa itsensä vetäytymään ja kohtaamaan eriparisten, toffeenruskeiden silmien katseen tähtien kalpeassa valossa, sipaisemaan peukalollaan pisamaista poskea, ennen kuin suuteli naista uudelleen. Se, joka silmistä katsoi takaisin, oli kaapannut hänen mielensä, sielunsa ja kehonsa.
Kädet valuivat hiuksista alas selkää ja pysähtyivät vyötärölle, kun Charles painoi naisen lähemmäs itseään.

Charles oli tosiaan aivan siinä.
Wren kietoi kätensä miehen niskalle kuin olisi pelännyt tämän pakenevan luotaan, tulevan taas pyyhkäistyksi jaloiltaan.
Tällä kertaa hänen ei tarvinnut piilottaa väristystä, jonka selkää pitkin valuvat kädet saivat aikaan.
Ehkä tämä oli se hetki, jossa olisi kuulunut lähettää rukous tai kiitos jollekin ylemmälle taholle, mutta nyt taisi olla jo autuaasti liian myöhäistä.
Heidän oma maailmansa Charlesin saaren kupeessa. Kuinka olisi käynyt, jos he olisivatkin jääneet sen valkealle rannalle?
Hän juoksutti kätensä niskalta miehen hartioille ja sitten tämän rintakehälle, sormet takertuivat kauluspaidan nappeihin.

Koko kehoon tosiaan saattoi sattua kaipauksesta. Charles veti Wreniä lähemmäs, kädet vahvempina naisen vyötäröllä, sormet mekon kangasta puristaen.
Hillitse itsesi, hän vetosi itselleen. Hillitse itsesi.
Se oli vaikeaa, sillä hänen järkensä uhkasi pimetä lopullisesti. Wren tarttui hänen nappeihinsa, ja se sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä.
Charles vetäytyi suudelmasta sen verran, että saattoi kohdata naisen katseen, nostaa toisen kätensä pisamaiselle poskelle.
”Minä en pyydä tätä sinulta”, hän vetosi käheästi. Hän ei vaatisi Wreniltä mitään – ei kaiken naisen kokeman jälkeen.

Wren tunsi olonsa hengästyneeksi jo nyt.
Kaikki ne tukahdutetut tunteet tuntuivat saaneen hänet nyt kiinni.
"Minä tiedän sen", hän vakuutti ja avasi ensimmäisen napin.
"Mutta tiedän myös..."
Seuraava nappi avautui hänen näppärissä sormissaan.
"... että olet ollut ajaa minut hulluksi jo pitkään. Sinä et ehkä pyydä tätä minulta, mutta Charles, minä tarvitsen sinua juuri nyt."

Se siitä. Hän saattoi hyvästellä pienenkin järjen äänen mielestään, kun kuurouttava, nälkäinen syke hukutti sen alleen. Hyvä luoja, miten hän oli kaivannut Wreniä. Koskettaa punaisia, villejä hiuksia, pisamaista ihoa, hoikkaa vyötäröä – voi luoja, niskan siroa kaarta, joka oli saanut hänet hyppäämään vaatteet päällä mereen.
Kalpea rintakehä kohoili kiivaan hengityksen tahdissa, kun Charles punoi sormiaan naisen hiuksiin ja kumartui sitten alas, painamaan suudelman kaulansyrjän pehmeälle iholle, jonka tuoksu oli ajaa hänet lopullisesti hulluksi.

Tällä kertaa Wrenin ei tarvinnut purra huultaan estääkseen huokausta karkaamasta huuliltaan.
Kun jo pelkällä Charlesin äänellä oli voima ajaa hänet hulluksi, tämän kosketus oli melkein liikaa.
Hänen unensa olivat olleet kovin väärässä.
Eivätkä olleet edes suostuneet näyttämään hänelle kaikkea.
Tähtitaivas ei ollut koskaan ollut osana unta.
Hän sai paidan viimeisenkin napin avattua ja painoi kätensä vasten vaaleaa rintakehää.

Wrenin kosketus tuntui polttavan kalpeaa ihoa. Sai sen janoamaan lisää. Muutti sykkeen hektisestä hätäiseksi – kuin hän voisi herätä hetkenä minä hyvänsä, kuten niin monta kertaa aikaisemmin.
Nainen oli kovin pieni hänen käsissään. Charlesin oli kamppailtava vastaan halua siepata Wren syliinsä ja kantaa… Jonnekin. Hyttiin. Rannan valkealle hiekalle. Veneen perän penkeille. Mutta hän ei voisi tehdä niin – ei, hän muistutti itseään, oli kriittisen tärkeää, että Wren päätti.
Niin mies saattoi vain kumartua, jotta pystyi hamuamaan huulillaan tietä naisen korvanlehdeltä leukaperälle ja alas kaulaa tavattoman kauniille solisluille, kun kädet kulkivat ylös selkää ja uskalsivat piirtää muistiin myös lantion kaaren.

Oi hyvä luoja.
Wren oli kuvitellut voivansa välttää näin voimakkaat tuntemukset sillä, että pysyi kaukana alkoholista, mutta ilmeisesti hän oli väärässä. Sähköiset väreet kulkivat hänen ihollaan ja saivat hänen hengityksensä kiihtymään.
"Charles..." hän kuiskasi, hengästyneesti.
"Jalat lähtevät kohta alta... Mutten tahdo sisälle..."
Tähtitaivas tuntui sillä hetkellä tärkeältä, kuin kaikki tämä olisi sidottu siihen.

Charles nosti päätään ja räpäytti silmiään, ote naisen vyötäröltä vaistomaisesti voimistuen. Syke kiihtyi entisestään.
Wren ei tahtonut sisälle. Mies katsahti ympärilleen ja kumartui sitten alemmas, voimatta enää estää itseään. Hän nosti naisen mekon helmaa, kuljettaen sormenpäänsä ylös naisen jalan mitan, ennen kuin nosti Wrenin hajareisin syliinsä ja otti muutaman askeleen lähemmäs keulaa. Hän kannatteli Wreniä hetken vaivatta yhdellä kädellä rintaansa vasten, kun läväytti tuomansa huovan vaaleapuiselle kannelle, nykäisi tyynyt lähemmäs ja laski Wrenin sitten istumaan, kumartuen lähemmäs, käsi pisamaisella poskella, ainutlaatuisia silmiä tutkien.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Tammi 06, 2018 3:19 pm

Täydellistä. Näin näkisi taivaan.
Charlesin kosketus viipyi vielä hänen reitensä iholla, miehen vartalon lämmön omaansa vasten.
Kerrankin hänen mielensä pysyi hiljaa kaikista niistä tieteellisistä reaktioista, joihin oli ollut helppo uppoutua.
Nyt niitä ei tarvittu.
Wren kohtasi Charlesin katseen, uskomattomat, vaaleat silmät.
"Tule tänne..." hän pyysi hiljaa ja työnsi samalla kauluspaitaa pois hartioilta, joita oli saanut salavihkaa ihailla heidän uidessaan.

Kaapattu.
Charles nojautui lähemmäs, auttaen kuorimaan kauluspaidan hartioiltaan, ja pyysi sitten hellästi Wreniä vajoamaan huopaa vasten, kumartuen naisen ylle, painamaan suudelmia kaulansyrjälle, joka oli huumata hänet tuoksullaan. Melkein tyynen meren aallot loiskuivat pehmeästi veneen kylkiä vasten ja keinuttivat sitä tuskin tuntuvasti.
Miehen käsi liukui takaisin alas, ujutti tiensä mekon helman alle ja houkutteli sitä ylemmäs, sivellen sormenpäillään säären ja reiden ihoa – aivan uskomatta, että todella saattoi tehdä niin. Kuinka kenenkään oli tarkoitus kestää järjissään?

Tähdet näyttivät tästä kulmasta hämmästyttävän kirkkailta. Tai ehkä ne olivat olleet sitä jo aiemmin?
Wren upotti sormensa Charlesin hiuksiin, saamatta niistä tarpeekseen. Hän oli koskenut niihin siistiessään ulkoministeriä tärkeää tilaisuutta varten heidän riennettyään paikasta toiseen, mutta tämä oli eri asia.
Hän saisi juoksuttaa sormensa hiusten lomitse. Jättää ne villisti sekaisin, niin kuin sinä aamuna, kun he olivat heränneet hytistä vierekkäin, vaikka sekaisuudella ei silloin ollut ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.
Tänäyönä olisi.
Heillä oli ollut koko kulunut matka aikaa kiduttaa toisiaan. Pitkä, kiduttava leikki.
Hän antoi sormiensa vaeltaa Charlesin selällä ja tämän housujen vyötärölle.

Kiihtynyt syke, käsien malttamaton polte, ajatusten sumeus tuntui kaikki hidastuvan hänen mielessään. Jos tämä oli unta, se oli liian kallisarvoista kiirehdittäväksi.
Ehkä hän olisi voinut jättää mekon naisen päälle – yksi synti vähemmän olla riisumatta assistenttiaan – mutta hyvä luoja, miten hän kaipasi nähdä. Janosi tietää, mitä pyyhe oli kätkenyt alleen Pariisissa. Kärsimättömät sormet etsivät mekon vetoketjua ujuttaakseen sen pois Wrenin päältä ja jättääkseen hänet hetkeksi jähmettyneen hiljaisuuden valtaan, katse epäuskoisella, häkeltyneellä ihailulla paljastuneella iholla vaeltaen.
Kutsuva kosketus housuilla ei lainkaan helpottanut veressä palavaa malttamattomuutta, ylivoimaista kaipausta lähemmäs. Sisäreiden pehmeälle iholle vaeltavat sormet vain halusivat varmistaa, että Wren kaipaisi häntä yhtä paljon kuin hän naista. Todella oli epätodellista, että Wrenin sormet olivat hänen hiuksissaan, että hän sai suudella naisen ihoa ja maistaa sen tuoksun, tuntea sille jääneen merisuolan huulillaan, hengittää sisäänsä villien, punaisten hiusten tuoksua.

Wren auttoi kiemurtamalla ulos mekostaan.
Auringon villiinnyttämät pisamat piirsivät iholle omaa tähtikarttaansa, vaikka sitä olikin tässä valaistuksessa ehkä mahdoton nähdä tarkkaan. Myöhemmin, sitten kun aurinko nousisi. Silloin niiden muodostavat tähtikuviot olisi helpompi kartoittaa.
Kahden sydämenlyönnin välinen ikuisuus tuntui jälleen liian pitkältä.
Sisäreittä ylös vaeltavat sormet saivat hänet ensimmäistä kertaa ynähtämään kunnolla ääneen. Mutta ei täällä olisi muita kuulijoita, paratiisin linnut lauloivat omia laulujaan, ei niitä kiinnostaisi.
Hän vei sormiaan avaamaan housujen nappia. Reiluuden nimissä. Ja koska unet olivat itsepintaisesti sensuroineet häneltä sen, mitä hän ei ollut vielä päässyt kokemaan.

Voi hyvä luoja. Charlesin kävi vaikeaksi hengittää.
Hän halusi Wreniä. Ajatus jyskytti päässä kuurouttavalla tahdilla, sai hänen sykkeensä kiihtymään ja ympäröivän yön kieppumaan hienovaraisesti – vaikkei mies nähnytkään mitään muuta kuin pisamien kirjoman ihon, vangitsevat silmät ja villit, punaiset hiukset.
Ja Wrenin äänen, joka oli pimentää hänen tajuntansa.
Käsi liukui kaivaten naisen lantiolle, Charles veti Wrenin lähemmäs, sulki käsivarsiensa suojaan. Painoi nälkäisen suudelman naisen huulille, joiden maku kaappasi hänen mielensä vielä pahemmin kuin hänen uniinsakin tunkeutunut tuoksu.

Hyvin hitaasti Wren alkoi uskoa, että kaikki oli totta.
Että melkein liian ihana hetki ei ollutkaan unen tuomaa harhaa, eikä heidän ensimmäinen kertansa tapahtuisi humalassa tai naurettavalla kiireellä tai...
Ei Charles ollut sellainen mies.
Mutta oli hämmästyttävää, kuinka edes hänen vilkas alitajuntansa ei ollut osannut kehitellä parempaa hetkeä.
Vaikka se olikin yrittänyt parhaansa.
Wren vastasi suudelmaan vähintään yhtä palavalla kaipuulla ja työnti samalla housuja pois tieltä. Turhat.

Joskus Charles oli ajatellut, että hänen unensa olivat vaarassa viedä häneltä järjen. Nyt hän totesi, että ne kalpenivat todellisuuden rinnalla kuin varjokuvat.
Hänellä ei ollut mitään toivoa.
Wrenin lämpö kiertyi hänen iholleen, hiuksista ja kaulansyrjästä lähtevä tuoksu oli huumannut hänet. Kaulansyrjää vasten mies painoikin kasvonsa, kun vihdoin saattoi vetää Wrenin lähelle, syvä hengitys vavahtaen, melkein järkyttyneenä siitä, kuinka saattoi tuntea niin. Hän tarttui naiseen lujemmin häneenkin ohjelmoidun vaiston ottaessa vallan, jahdatessa käsittämättömän mielihyvän tunnetta.
Ja silti kuunnellen pienimpiäkin merkkejä, odottaen.
Wren oli ainoa ajatus, joka sopi hänen sumeaan mieleensä.

Wren ei purrut eikä raapinut, vaikka hänen kätensä vaelsivatkin Charlesin iholla, takertuivat vaaleisiin hiuksiin. Sekaisin, sekaisin muustakin kuin merestä ja suolasta.
Hän odotti kai yhä heräävänsä, omasta pienestä makuuhytistään, vielä silloinkin, kun hän huomasi hengityksensä hakevan samaa rytmiä Charlesin kanssa. Tai ehkä se olikin meren aaltojen rytmi, jota he molemmat matkivat?
Hän ei kuullut enää lintujen ääniä saarelta.
Mitä mies olikaan sanonut?
Kaapattu. Niin tämä oli kuvaillut rakastumisen tunnetta.
Ja se sama tuntui pätevän muuhunkin. Vieras tunne valtasi hänen kehonsa ja sai takertumaan mieheen tiukemmin.
Kai sekin vaati luottamusta.
Hengitys kulki raskaana vielä silloinkin, kun hän antoi päänsä vajota tyynyä vasten, samaan aikaan raukeana ja melkein hämillään siitä, ettei uni ollutkaan loppunut kesken.
"Charles..."

Syke hakkasi edelleen hänen päässään, kun Charles vajosi Wrenin vierelle. Hän ei ollut varma katsoako itsensä niin perinpohjaisesti sekoittanutta naista vai tähtitaivasta yrittäessään kasata itseään ja ajatuksistaan, joista oli lähtenyt vihoviimeinenkin järki hetki sitten. Mies veti alemmas työnnetyt housut säädyllisemmin jalkaansa ja kiersi sitten toisen käsivartensa Wrenin ympärille, vetäen naisen syliinsä, haluamatta luopua mahdollisuudesta, kun se vielä oli hänen.
Ihoa tuntui polttavan, ja mies tutki naisen kasvoja vaiteliaana, huoli, epäusko ja häikäistynyt ihailu katseessaan vuorotellen.
”Mitä, Wren?” Charles kysyi hiljaa, silittäen punaisia, villejä, nyt vielä villimpiä hiuksia hellästi.

Wren tunsi olonsa melkein hämmentyneeksi.
Hän kohotti ylävartaloaan, katsellakseen Charlesin kasvoja. Juoksuttaakseen sormiaan tämän hiuksilla, antaakseen niiden seurata vaaleaa kulmaa, poskipäätä, leuan linjaa.
Nyt kun ei tarvinnut enää teeskennellä, ettei nähnyt. Ainakaan täällä, missä ei ollut ketään muuta.
Pidemmälle hän ei halunnut ajatella. Ei juuri nyt.
Ajatukset tuntuivat oudolla tavalla hidastuneilta, värien pyörteet veivät niiltä tilaa.
Wren veti hiljaa henkeä.
"Kissat eivät maista makeaa, tiesitkö?"

Wrenin kosketus oli pysäyttää hänen hengityksensä. Kuin jotenkin, lumous voisi särkyä, jos hän tekisi yhden väärän liikkeen. Wren katuisi sanojaan, heittäytyisi kiljuen veneestä mustaan, tähtiä väreilevään mereen. Hänen ihonsa poltteli siitä, missä naisen sormet kävivät, ja Charles tutki Wrenin kasvoja hiljaisena, peläten näkevänsä merkkejä katumuksesta.
Vaaleat kulmat painuivat asteen. Mitä?
”En, en tiennyt”, hän vastasi, haluamatta päästää naista vyötäröllä lepäävän kätensä alta.
”Mikä toi sen mieleesi?”

Wren räpäytti silmiään melkein kuin olisi ollut itsekin yllättynyt.
"Sinun huulesi maistuvat suolalta", hän vastasi, ja kumartui painamaan suukon Charlesin huulille kuin kokeeksi. Vaikka niin taisi hän itsekin maistua, kaikki, mikä oli ollut kosketuksissa mereen, maistui.
"Ihosi myös", hän jatkoi ja hipaisi huulillaan miehen suupieltä.

Suudelma pysäytti hänen hengityksensä. Vyötäröllä lepäävä käsi siirtyi hitaasti takaisin punaisiin hiuksiin, juoksutti niiden villejä suortuvia sormiensa lomasta, kun Charles tutki Wrenin kasvoja läkähtynyt sydän rintalastaa vasten heittäytyen.
Tämä oli kuin kokonaisen shampanjapullon juominen yhdeltä istumalta. Hän oli humaltunut Wrenistä, ja niin kornilta kuin se kielikuvana kuulostikin, se oli osuvin ilmaus kuvaamaan tapaa, jolla nainen häneen vaikutti.
”Tiesitkö, miten toivottomasti olin lumoissasi?” mies kysyi hiljaa, vetäen Wreniä lähemmäs.

Tropiikin lämpimässä yössä ei ollut kiire saada vaatteita takaisin päälle, varsinkin kun Charlesin keho hohkasi lämpöä hänen omaansa vasten.
Wrenin kulmat painuivat alas, melkein ankarasti, kun hän yritti etsiä miehen kasvoilta merkkiä siitä, että tämä oli tosissaan.
"Ei, en tiennyt."
Jos olisi, olisiko hän toiminut aikaisemmin?
"Mutta kun sanoit, ettet ole enää kyllästynyt elämääsi, se sai minut... toivomaan asioita."

Lämpö häilähti kalpeanharmaissa silmissä, ja Charles antoi itsensä koskettaa pisamaista poskea. Wren oli oikeassa siinä, että oli naisen ansiota, ettei hän kokenut enää puuduttavaa, järkeä nakertavaa kyllästymistä.
”Et epäillyt edes silloin, kun loikkasin vaatteet päällä mereen?” mies kysyi, häivähdys naurua käheytyneessä äänessään. Hän oli ollut toivottoman pahassa pulassa. Eikö Wren todella ollut nähnyt?

Wrenin kulmat kurtistuivat lisää.
"Mistä minä voisin tietää, millaisia eksentrisiä harrastuksia teillä siniverisillä on", hän huomautti melkein puolustavasti, tuntien punan hiipivän kasvoilleen - kirotut olkoon hänen irlantilaiset punapäägeeninsä, jotka saivat punastelemaan niin helposti.
"Sinä olet hyvin erityislaatuinen mies, Charles Edgerly."

Charles nojautui lähemmäs, painaen otsansa Wrenin otsaa vasten puolikkaan ajatuksen mitaksi, hengähtääkseen naisen tuoksua sisäänsä, ennen kuin painoi suudelman vienosti meren suolalta maistuville huulille.
”Sinä olet ajanut minut perustavanlaatuisesti hulluksi, Wren Reynard”, hän kuiskasi naisen korvaan ja hipaisi korvanlehteä huulillaan, vetäen Wrenin lähemmäs itseään.
”En ole aivan niin eksentrinen kuin tämä matka on ehkä antanut ymmärtää.”

Olisi kuvitellut, että kun lähes tuskaiseksi kohonnut jännite oli viimein päässyt purkautumaan, edes hetkellisesti, myös Charlesin äänen vaikutus olisi lievittynyt.
Mutta ei. Eikä Wrenin tällä kertaa tarvinnut edes tukahduttaa hiljaista hengähdystä ja väristystä, jonka huulet lähellä korvaa lähettivät juoksemaan pitkin hänen selkäänsä.
"Etkö sinäkään ole vielä ymmärtänyt... miten hulluksi kuiskauksesi minut ajavat?"

”Mitä?” Charles kysyi ja nojautui kauemmas niin, että saattoi nähdä Wrenin kasvot. Kuiskaukset? Saattoiko hänkin todella vaikuttaa Wreniin, niin kuin nainen vaikutti häneen?
”En ole varma, ollako pahoillani”, mies sanoi ja sukaisi punaisia hiuksia.

Wren vastasi Charlesin katseeseen, silmät sisäistä kipinää kytien.
"Etkö muka ole huomannut?" hän haastoi takaisin, jälkikäteen nolostuneena siitä, ettei ollut tajunnut mitään siinä vaiheessa, kun Charles oli loikannut mereen.
"Miten olen joutunut ottamaan tukea pöydästä tai sulkemaan hetkeksi silmät? Vedonnut siihen, että päivä on ollut pitkä ja siksi alkoi heikottaa? Sinun sietäisi olla pahoillasi, Charles. Se on ollut kidutusta."

Charles räpäytti silmiään hämillään.
”En, en ole”, mies sanoi ja silitti mietteliäänä Wrenin kylkeä, voimatta pitää käsiään erossa nyt, kun hänellä oli edes hetken epätodellinen mahdollisuus saada koskettaa naisen ihoa ja hänet noituneita, punaisia hiuksia. Oliko Wren todella tuntenut samanlaista, järjetöntä mielipuolisuutta kuin hän?
”Vilpittömimmät pahoitteluni”, hän kuiskasi pehmeästi.

Wren alkoi katua sitä, että oli mennyt paljastamaan Charlesille heikkoutensa tämän ääneen.
Mutta se oli myöhäistä nyt. Luoja.
"Miksi en usko sinua?" hän ynähti, kun lisää kylmiä väreitä juoksi pitkin selkää, saaden hänet liikahtamaan levottomasti.
Charles olisi voinut yhtä hyvin lukea vaikka puhelinluetteloa - valmistettiinko niitä vielä? - tai kuiskailla Etelä-Afrikan bruttokansantuotteesta, ja vaikutus olisi ollut silti sama.

”Olen harvinaisen kyvytön lukemaan sinua”, Charles vastasi eikä voinut estää hymynhäivettä hiipimästä suupieliinsä ja siristämästä kalpeita silmiä.
”Minulla ei ollut aavistustakaan, että voisit… Luulin, että ne pienetkin häivähdykset, harhaluulosta käyvät toivonkipinät, kuuluivat intohimoosi hämmentää minua. Niin kuin Pariisissa.”

Se hymy.
Wrenin oli pakko hipaista hymyyn kaartunutta suupieltä peukalollaan. Charlesin pitäisi hymyillä enemmän. Mies tarvitsi enemmän syitä hymyillä.
"Minun... mikä? Intohimoni hämmentää sinua?"
Kulmat kurtistuivat taas.
"Mitä tarkoitat?"

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Tammi 06, 2018 3:20 pm

Harmaat silmät siristyivät huvittuneen asteen. Sormet punoutuivat uudelleen punaisiin hiuksiin.
”Sinä et lainkaan hae sanamuotoja ja tilanteita, jotka saavat minut perinpohjaisen hämmentyneeksi?” Charles haastoi.
”Kuten viittaa elokuvateatterissa toisiaan… Kiihkeästi suutelevaan pariskuntaan ja kysy, pitäisikö meidänkin kokeilla? Kiitos muuten siitä.”

"Charles, sinun jos kenen pitäisi tietää, että minä harvemmin ajattelen ennen kuin puhun. Luulen, että juuri siitä on osittain kiittäminen tästä työpaikasta."
Muistutus elokuvateatterista sai toisen kulman kohoamaan hieman.
"Se kuuluu olennaisena osana elokuvakokemukseen", hän puolustautui ja nojautui lähemmäs miehen huulia.
"Mutta ehkä en olisi pahastunut, jos olisitkin halunnut. Vaikka olisihan se ollut kammottavan epäsopivaa, kaikkien nähden... Onneksi täällä ei ole muita, hm?"

Sydän jätti lyönnin välistä, kun Wren nojautui lähemmäs. Käsi laskeutui naisen selälle, painui lapaluiden väliin kuin pyytäen, ettei Wren lähtisi enää kauemmas.
”Olen ollut varaamaisillani lääkärin, koska olen pelännyt mielenterveyteni puolesta”, Charles huomautti. Hän ei ollut koskaan kysellyt selitystä sanoihin niin paljon kuin Wrenin kanssa puhuessaan.
”Se olisi ollut sopimatonta minulta, kyllä”, - niin kuin tämäkin oli -, ”enkä tahtoisi altistaa sinua minun olemattomasta rakkauselämästäni riemua nyhtäville roskalehdille. Sen enempää, mitä he ovat intoutuneet tarinoimaan jo nyt.”

"Rakastuminenhan on kai teknisesti verrattavissa jonkinlaiseen hulluuteen", Wren myönsi.
Rakastuminen. Se tuntui absurdilta, jonkinlaiselta viihdeteollisuuden luomalta hattaraunelmalta, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ja täällä he silti olivat, kirkkaan tähtitaivaan alla.
Maininta lehdistöstä palautti Wrenin kuitenkin todellisuuteen, joka vaani tuolla jossakin.
Hän ei halunnut ajatella sitä, muttei voinut muutakaan.
"Kun me lähdemme täältä... välitätkö minusta yhä silloinkin?"

Charles räpäytti silmiään hämmentyneenä ja kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan, katsoen Wreniä vaaleat kulmat painuen.
”Kysytkö tuota tosissasi?” mies kysyi.
”Pidätkö minua miehenä, joka mitä, puhuisi sinulle satuja saadakseen…”, Charles sukaisi hiuksiaan haparoiden sanaston kanssa, joka ei sopinut siniverisen jaarlin suuhun, ”minä tarkoitin kaikkea, mitä sanoin.”

Oli Wrenin vuoro kurtistaa kulmiaan.
"En tietenkään pidä, älä ole hölmö. Minähän sanoin luottavani sinuun."
Hän kohottautui istumaan, niin että saattoi painaa kätensä Charlesin poskille.
"Mutta minä en ole myöskään hölmö. Ymmärrän, että muiden silmissä minä en ole sinuun verrattuna mitään."
Siniveriselle jaarlille olisi kuulunut yhtä siniverinen nainen. Ei hänenkaltaisensa, kaikilla tavoilla vääränlainen olento.

Charlesin kulmat kurtistuivat alemmas, vaikka hänen olikin vaikeaa pitää ajatuksistaan kiinni Wrenin koskettaessa hänen kasvojaan.
”Minä en tiedä, keitä nämä muut ovat”, – hyvä on, hänen äitinsä saattoi lukeutua joukkoon -, ”mutta minulle sinä olet niin paljon enemmän kuin voisin mitenkään ansaita, että arvelen herääväni jälleen hetkenä minä hyvänsä.”
Mieskin nousi istumaan ja poimi toisen käden poskeltaan käsiensä väliin.
”Totta kai minä välitän sinusta – olimme missä tahansa. Mutta mitä sinä haluat?”

Wrenin olisi tehnyt mieli tarttua Charlesin sanoihin - siihen, että tämä pelkäsi heräävänsä jälleen.
Aivan kuin tilanne olisi toistunut miehen unissa.
Hän halusi kumartua suutelemaan tätä ja antautua taas kuumeisen nälän valtaan.
Mutta ei vielä.
"Haluan olla onnellinen. Se on itsekäs halu, mutta sitä minä haluan... Ja olen onnellinen sinun kanssasi. Mutta Charles, minä en halua olla se syy, joka... En halua, että ihmiset katsovat sinua toisin siksi, että olet minun kanssani..."

Mies nauroi niin yllättäen, että näytti itsekin hämmästyneeltä äänestä. Hän tarttui Wrenin kasvoihin ja punoi sormensa punaisiin hiuksiin.
”Luuletko sinä, että minä välitän siitä, miten minua katsotaan tai mitä massat minusta ajattelevat?” Charles kysyi silmät epäuskoista huvitusta tuikahtaen. Jos hän olisi välittänyt siitä, mitä häneltä odotettiin, hän olisi mennyt parikymppisenä naimisiin jonkin herttuasuvun tyttären kanssa ja jatkanut Edgerlyjen sukulinjaa, kuten äiti häneltä aneli.
”Wren, ei ole itsekästä haluta olla onnellinen”, - ei varsinkaan Wrenin, sillä luoja tiesi naisen ansaitsevan sen -, ”ja mitä minä haluaisin, olisi mahdollisuus tehdä sinut onnelliseksi.”

Yllättäen kumpuava nauru sai Wrenin räpäyttämään hämmentyneenä silmiään.
Ehkä hän ajatteli asioita liian pitkälle. Jo ensimmäisenä yönä hänen ajatuksensa karkasivat kauas, tulevaisuuteen, uskalsivat olettaa, ettei kyse ollut ainoastaan hetken huumasta. Kemiallisesta reaktiosta, joka ajan myötä laimenisi.
Hän räpäytti silmiään uudelleen, mutta vain, koska kyyneleet olivat uhkaavan lähellä.
"Minä en tiedä mitään", hän myönsi hiljaa.
"En tosiaan tiedä mitään. Enkä... En halua, että joudut häpeämään minua."

Kalpeanharmaat silmät siristyivät, ja Charles suki sormiaan hellemmin läpi naisen hiuksista.
”Miksi, luojan tähden, minä häpeäisin sinua?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Sinä olet ainutlaatuinen ihminen. Minä tiesin olevani toivottomassa pulassa siitä hetkestä, kun sinä marssit elämääni. Työnsit käden naamaani ja vaadit tulla kohdelluksi tasapuolisena – ja sitten näin, että joku katsoi takaisin silmistäsi. Tiedätkö, kuinka harvinaista se on minulle?”

Koska Charles oli siniverinen, pitkän rodunjalostuksen täydellisyyttä hipova lopputulos, ja hän oli kuin tallin ylisille syntynyt maatiaiskissanpentu.
Hän räpytteli silmiään lisää ja kietoi sitten kätensä Charlesin hartioille, haudaten kasvonsa vasten tämän kaulansyrjää. Koska pelkäsi, ettei pystyisi enää keskittymään, jos katselisi vielä hetkenkin vaaleisiin silmiin.
"Puhut minusta niin kauniisti", hän kuiskasi hiljaa.
"Mutta äitisi tuskin ajattelee samoin. Tai muu perheesi. Tai..."

Charlesin sydän jätti jälleen lyönnin välistä. Ehkä se tulisi olemaan vakituinen reaktio siihen, kun Wren kosketti häntä. Mies veti naisen syliinsä ja kiersi käsivartensa tämän ympärille.
Hän painoi kevyen suudelman punaisiin hiuksiin, koska ei voinut itselleen mitään.
”Äitini tai muut sukulaiseni tai kukaan muukaan ei määrittele minun elämääni”, mies vastasi.
”Minä puhun sinusta vain totta. Wren, minulle vain ja ainoastaan sillä on merkitystä, mitä sinä haluat ja sinä tunnet – minä tunnen oman mieleni, eikä kukaan muu tee päätöksiä puolestani.”

Mitä siihen olisi voinut sanoa?
Että Wren ei halunnut olla se syy, jonka vuoksi Charles joutuisi riitelemään perheensä kanssa. Mies oli menettänyt jo isänsä, eikö siinä ollut aivan tarpeeksi?
Ja miehellä oli uransa poliitikkona. Ura, joka tuntui tälle niin tärkeältä. Mitä jos joku keksisi kirjoittaa heidän suhteestaan jotakin kammottavaa? Jos hänen oma menneisyytensä palaisi jollakin tavalla kummittelemaan?
Hän oli ollut itsekäs sanoessaan mitään, ja nyt taisi jo olla liian myöhäistä.
"... Sinut. Minä haluan sinut."

Sekin sai hänen sydämensä jättämään lyönnin välistä.
Tämän täytyi olla valveunta. Charles katsahti naista alas silmäkulmastaan ja halasi tämän tiukemmin rintaansa vasten. Ehkä Wren ei aikonut heittäytyä kiljuen mustaan, tähtiä heijastavaan mereen. Ehkä nainen ei ollut edes saanut auringonpistosta.
”Ja luoja minua auttakoon, mutta minä haluan sinut.” Enemmän kuin oli kuvitellut voivansa haluta mitään.
”Onko muulla merkitystä?”

Oliko?
Wren veti syvään henkeä ja suoristautui Charlesin sylissä, niin että näki tämän kasvot.
Täällä oli niin hirvittävän helppo uskoa satuihin. Ja silti hän muisti, että lehdet olivat jo kirjoitelleet Charlesista ja tämän ratsastajasta...
Mutta oliko sillä merkitystä?
Hän olisi onneton, jos peruisi nyt sanansa ja jäisi ikuisesti kysymään maailman kammottavinta kysymystä: mitä jos...
"Ei. Ei muulla ole merkitystä."

Charles kosketti Wrenin poskea ja tutki eriparisia silmiä.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen tuli tehdä seuraavaksi – mitä hän voisi tehdä seuraavaksi. Syke oli levoton, kuin se pelkäisi edelleen hänen heräävän hetkenä minä hyvänsä.
Jos tämä oli vain unta, olisi julmaa joutua heräämään. Niinpä mies teki sen, mistä oli haaveillut kuukausia – nojautui lähemmäs, hengitti hetken vasten Wrenin huulia, ennen kuin suuteli naista uudelleen.

Enempää ei tarvittu.
Vaikka Wren yritti parhaansa mukaan palauttaa ajattelunsa takaisin loogisille poluille, muistuttaa itseään siitä, ettei ratkaisu tulisi olemaan helppo - tai pikemminkin tie, joka ratkaisusta avautui olisi kivinen - jokainen vastaväite unohtui, kun Charles suuteli häntä.
Kun hän upotti sormensa luonnonvalkeisiin hiuksiin ja painoi miestä pehmeästi laskeutumaan takaisin selälleen.
Hän muisti vain sen, kuinka Charles todella näki hänet. Sai olon tuntumaan turvalliselta. Oli niin uskomattoman lempeä, halasi, kun hän itki ja vakuutti, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi.

Kun yön samettinen mustuus lähti väistymään kalpenevan sinen ja sitten loisteliaan kullan tieltä, Charles tunsi joutuneensa jonkinlaiseen virhetilaan. Todellisuus, jossa hän ei vain saanut nähdä Wrenin paljasta ihoa, vaan myös koskettaa sitä ja… Tuntui epätodelliselta. Hän ei voinut olla unohtumatta katselemaan sitä, häkeltyneenä naisen kauneudesta, lisääntyvässä valossa paljastuvista pisamien tähtikartoista. Näky pysäytti hänen mielensä, sai yli-inhimilliseksi syytetyn ajattelun nopeuden seisahtumaan kuin kaatuvan tietokoneen.
Mies makasi vaaleapuisella kannella selällään, vaaleat pellavahousut vihdoin takaisin jalkaansa vedettyinä, ja katseli, kuinka aurinko lähti hiipimään esiin horisontista – vaikka ollakseen rehellinen, hän katseli enemmän siroa kättä, jonka sormet oli punonut omiensa joukkoon. Charles oli vetänyt Wrenin kylkeensä ja kiertänyt heidän allaan olleen huovan kevyesti naisen ympärille, jos ei muusta syystä, voidakseen kasata itseään hetken.
Toisen käden sormet setvivät hajamielisesti hiusten kurittomia latvoja. Syke kieltäytyi rauhoittumasta.
Hyvä luoja.

Auringonnousu.
Se sai Wrenin kohottamaan katseensa takaisin taivaalle.
"Me tosiaan valvoimme aamuun asti", hän huomautti, ääni käheänä kenties valvomisen aiheuttamasta väsymyksestä, kenties jostain muusta.
"Pääsin näkemään auringonnousun."
Vaikka ei ehkä aivan sillä tavalla, kuin hän oli kuvitellut. Tai ehkä olikin, muttei ollut pitänyt sitä todellisena vaihtoehtona, vaan hölmönä unikuvana, jonka hänen mielensä oli kehittänyt.
Hän saattoi kuulla Charlesin sydämensykkeen rytmin.

Charles joutui kasaamaan ajatuksiaan hetken voidakseen muodostaa koherentteja lauseita. Hän oli luullut olevansa järjen olento, sivistynyt, kehittynyt lajinsa edustaja, joka ei mennyt täysin ja totaalisen sekaisin ihmisen fyysisyydestä. Hän oli fantastisen väärässä.
Tai sitten Wren vain todella lumosi hänet.
”Niin”, hän vastasi ja katsahti naista silmäkulmastaan, kalpeat silmät siristyen lisääntyvässä valossa.
”Ehkä minun olisi herrasmiesmäistä antaa sinun nukkua.”

Nukkuminen tuntui oikein hyvältä ajatukselta.
Wren kohottautui istumaan Charlesin vierelle, ja koki suunnatonta halua painaa kätensä tämän valonarkojen silmien suojaksi. Sen sijaan hän sipaisi kalpeaa otsaa.
"Niin, sitä se ehdottomasti olisi. Nukkua hetken, ennen kuin jatkamme niiden mangojen etsintää..."
Hän kumartui painamaan suukon miehen huulille.
"Tulethan sinäkin?"

Hänen sydämensä taisi olla levon tarpeessa. Suudelma sai sen jälleen kiihdyttämään ja oli saada hengityksen unohtumaan jonnekin rintakehän tienoille. Tämä oli melkein vaarallisempaa terveydelle kuin vaatteet päällä veneestä hyppiminen.
”Kyllä”, Charles vastasi ja nousi jaloilleen, poimien vaaleansinisen, unohtuneen kauluspaidan keulan laidalta ja ojensi sitten kätensä Wrenille auttaakseen naisen ylös.
”Wren, sinä olet aina tervetullut minun luokseni, mutta haluan sinun tietävän, että hyttisi täällä, huoneesi Carlton Gardensissa – ne ovat sinun. Minä en tule sinne”, mies sanoi kulmiaan painaen, kun haki oikeita sanoja ajatukselleen.
”Minä haluan, että sinulla on paikka, jossa voit kokea olevasi turvassa. Jossa tiedät olevasi rauhassa ja jossa kukaan ei vaadi sinulta mitään. Yksikään hahmo ei tule sänkysi viereen. Enkä minä vaadi selitystä, jos haluat omaan tilaasi.”

Wren keräsi loput vaatteensa ja nousi sitten seisomaan Charlesin avustuksella.
Ja jähmettyi kuuntelemaan miehen sanoja.
Hetkeen hän ei osannut sanoa mitään, katseli vain vaaleita silmiä, kunnes kyyneleet sumensivat näkökentän.
Siinä vaiheessa hän painautui lähemmäs ja painoi suukon miehen huulille.
"Charles, sinä et tiedä, mitä... miten... Voi luoja sinun kanssasi..."
Charles ajatteli häntä. Sitä, että hänellä olisi oma, turvallinen paikka.
Hän pyyhkäisi kyyneleet kämmenselkäänsä.
"... Kiitos. Nyt haluan tulla nukkumaan viereesi. Kun olen käynyt suihkussa."

Charles hämmentyi kyynelistä ja katseli naista epätietoisena – oliko hän sanonut jotain väärin? Suudelma puhui sen puolesta, ettei. Mies hillitsi halunsa kiertää kätensä Wrenin vyötärölle.
Nukkumaan. Riittää jo.
”Niinkö?” hän kysyi, kalpeat silmät sulaen ja rinnassa roihahtava lämpö hymyyn välittyen. Ajatus siitä, että Wren haluaisi hänen viereensä, sai hänet tuntemaan olonsa suorastaan ansaitsemattoman onnekkaaksi.
Charles antoi Wrenin laskeutua hytin portaita edelleen ja noudatti sitten naisen esimerkkiä suihkusta, ennen kuin valmistautui aamu-unille, lihakset raukeina kuin hurjankin urheilusuorituksen jäljiltä. Mikä ei tosin tainnut olla kovin kaukana totuudesta.

Suihku ei huuhdellut väsymystä jäsenistä, ja hyvä kai niin. Unta tuskin riittäisi kovinkaan pitkään, lämpö pakottaisi jossakin vaiheessa hereille, mutta silmien sulkeminen edes hetkeksi oli varmasti hyvä ajatus. Ennen kuin he palaisivat takaisin saarelle.
Jos niitä mangoja löytyisi. Tai kookospähkinöitä, vaikka niistä olisikin vähemmän iloa.
Vaivautumatta setvimään hurjistuneita hiuksiaan Wren kiskaisi ylleen kevyen puuvillayöpaidan ja tassutteli sitten avojaloin oleskelutilan poikki toiseen makuuhyttiin.

Nyt pienemmän hytin kapeudella ei ollut enää merkitystä, vaikka hälytyskellot Charlesin päässä eivät vielä olleet rekisteröineet todellisuutta, jossa hän sai koskettaa Wreniä, ja helähtivät soimaan, kun hän sai naisen viereensä.
Kalpea päivänvalo laskeutui sisään kapeista ikkunoista, ja aallot tuudittivat venettä hellästi. Charles kierähti lähemmäs seinää, heilautti kevyttä lakanaa Wrenin jaloille ja antoi sitten itsensä unohtua katselemaan pisamien muodostamia tähtikarttoja naisen iholla odottaessaan unta. Tämä oli… Epätodellista. Se, ettei naisen tuoksun tarvinnut enää tuottaa fyysistä tuskaa, että hän saattoi hipaista villejä hiussuortuvia tai lämmintä ihoa, kun ei voinut vastustaa kiusausta.
Toivottavasti tämä olisi edelleen totta, kun hän heräisi, mies pohti vihdoin nukahtaessaan.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Tammi 06, 2018 3:20 pm

Sunnuntai 31. joulukuuta, ilta, Fidzi, Tivi Island

Ehkä lähestyvän uuden vuoden kunniaksi he olivat viimein löytäneet sen mangopuun.
Se olisi kenties tapahtunut jo aiemmin, jos he olisivat malttaneet keskittyä saaren tutkimiseen samanlaisella päättäväisyydellä kuin aikaisemmin.
Ei Wren valittanut, vaikka hän edelleen hämmentyikin joka kerta, kun heräsi Charlesin viereltä, kuvitteli sydämenlyönnin tai pari, että uni jatkui edelleen.
Paavi jaksoi yhä vierailla hänen unissaan.
Hän kieltäytyi tuntemasta syyllisyyttä.
Nyt taivas oli jo täyttynyt tähdistä, vaikka meri olikin hieman levottomampi kuin sinä peilityynenä yönä.
Wren oli käynyt vaihtamassa vaatteet kuiviin ja palannut takaisin veneen kannelle, jääden nojailemaan sen metallista laitaa vasten kevyessä kesämekossaan. Hänen kulmansa olivat painuneet alas, ilme oli keskittynyt. Kuten aina, kun hänen ajatuksensa askartelivat jonkin kysymyksen parissa.

Charles ilmestyi naisen viereen, laivastonsinisessä kauluspaidassa ja nojasi kyynärvartensa Whimsyn kevyeen, metalliseen kaiteeseen. Mies katsahti Wreniä silmäkulmastaan ja ojensi naiselle sitten kahta shampanjalasia käsistään, jotta voisi avata huurteisen Dom Pérignonin.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi keskittyneen ilmeen houkuttelemana, vaaleat kulmat huolestuneen asteen painuen.
”Ajattelin, että ehkä voisimme juhlistaa syntymäpäivääsi ja uutta vuotta lasillisella”, mies ehdotti ja avasi sitten kalliisti poksahtavan shampanjan, joka kuohahti pullosta riemukkaasti, ennen kuin tyyntyi tarpeeksi tullakseen kaadetuiksi laseihin.

Wren havahtui ajatuksistaan, ja mietiskelyn terävöittämä olemus pehmeni. Niin kuin tätä nykyä aina Charlesin läsnäollessa.
Oli niin uskomatonta vain voida kurkottaa koskettamaan miestä, pyyhkäistä vaaleita hiuksia tai painaa suudelma kalpealle poskelle. Ei enää pelkkää haaveilua ja huonoa omaatuntoa.
"Yritin laskea, milloin minun olisi ajankohtaista alkaa kokea kriisiä uudesta kymmenluvusta", hän myönsi ottaessaan lasit vastaan.
"Kaksikymmentäkolme viisikymmentäyhdeksän. Äitini oli valtavan pettynyt, jos olisin malttanut odottaa hetken, olisin saattanut olla vuoden ensimmäinen vauva."

”Liekö kriisille tarvetta?” Charles kysyi, laski pullon syrjään ja poimi toisen laseista itselleen, painaen shampanjan kostuttamat sormet hetkeksi huulilleen.
”Hyvää syntymäpäivää, Wren”, hän sanoi, kohotti lasiaan ja heläytti sitä pehmeästi naisen lasia vasten. Mies siemaisi shampanjaa ja veti sitten selkämykseen piiloon tuupatun, kultaisen ja laivastonsinisellä nauhalla sidotun kirjekuoren esiin ojentaen sen naiselle.
”Tämä on sinulle.” Virallinen, byrokraattinen paperinivaska ei tosin ehkä näyttänyt kovin mielenkiintoiselta lahjalta, Charles pohti katsellessaan sitä ja kurtisti kulmiaan. Omistajanvaihdoksesta kertovat paperit oli täytetty hevosen tietoja lukuun ottamatta.
”Kun kerran raahaan sinua mukanani pohjoiseen katsomaan hevosiani, pohdin, että ehkä haluaisit oman hevosen, jota tulla katsomaan.”

"Ehkä ei."
Kolmekymmentä oli ikä siinä missä muutkin, minkä vuoksi siitä olisi pitänyt ahdistua sen enempää?
Vielä muutama päivä sitten ajatus oli tuntunut paljon pahemmalta. Hän olisi kolmenkymmenen, ja saavuttanut elämässään... mitä?
Ei edes yliopistotutkintoa.
Mutta enää sillä ei ollut samalla tavalla väliä.
Hänen ajatuksensa katkesivat, kun Charles ojensi kirjekuoren. Hän laski lasin kädestään jotta saattoi avata nauhan.
"Charles, sinä tarjosit minulle jo maailman, en tiedä, mitä..."
Wren hiljeni, kulmat painuivat alas kun hän veti esiin nivaskan papereita. Katse sinkoili riviltä toiselle, kulmat painuivat sitä alemmas, mitä pidemmälle hän pääsi.
Charlesin sanat vahvistivat sen, ettei hän ollut todellakaan ymmärtänyt väärin.
Hän nielaisi ja kohotti katseensa mieheen.
"Sinä... annat hevosen minun nimiini..?"

”Niin”, mies vastasi ja tutki Wrenin ilmeitä toivoen, että oppisi lukemaan naista paremmin eikä odottaisi aina levottomassa epätietoisuudessa tietääkseen, mitä tämä ajatteli.
”Kun palaamme Englantiin, voisimme käydä katselemassa äitini hevosia ja löytäisitkö niiden joukosta jonkin sinua erityisesti miellyttävän”, Charles sanoi.
”Hyvätapaisen ja järkevän, jotta voisit käydä maastoilemassa sillä, kun menemme pohjoiseen.”

Oli ehkä hyvä, että lasi oli nyt poissa hänen käsistään, ne olivat alkaneet täristä pidellessään paperinivaskaa.
Wren ei ollut varma, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa vai ehkä molempia, joten lopulta hän päätyi vain vinkaisemaan tukahtuneesti.
Hätkähti itsekin ääntä.
"Sinä olet ilmeisesti ottanut tehtäväksi toteuttaa minun jokaisen unelmani..."

Charles kohotti vaaleita kulmiaan yllättyneenä.
”Oletko haaveillut hevosesta?” hän kysyi kalpeanharmaat silmät öisessä sinessä pehmeten ja kosketti vapaalla kädellään Wrenin käsivartta kuin kertoakseen vienosti tutiseville käsille, ettei sille ollut syytä.
”Voisimme etsiä sinulle mukavan, eläköityneen opetusmestarin tai kenties innostuisit ihan omasta kilpahevosesta, jonka menestystä seurata?”

Wren kohotti toista kulmaansa ja naurahti sitten, päätään pudistaen.
"Hevoset ovat olleet yksi parhaita asioita elämässäni. En vain ole koskaan kuvitellut olevani tilanteessa, jossa..."
Hän vaikeni hetkeksi palauttaessaan paperit huolellisesti takaisin kuoreensa. Melkein peläten, että ne haihtuisivat ilmaan sillä hetkellä, kun hän taittaisi kuoren kiinni.
Paperit kuoressa turvassa hän astui lähemmäs Charlesia ja kietoi käsivartensa miehen ympärille, painaen kasvonsa vasten tämän hartiaa.
"Tämä on ihan liikaa..."

”Ei yhtään enempää kuin ansaitset”, mies vastasi ja kiersi vapaan käsivartensa Wrenin selälle, silittäen sitä hellin, hajamielisin liikkein. Hän siemaisi lasinsa tyhjäksi, laski sen hytin katolle ja kiersi sitten toisenkin kätensä Wrenin ympärille, painaen kevyen suudelman punaisiin hiuksiin.
”Voisimme käydä yhdessä ratsastamassa, kun ehdimme pohjoiseen. Kuten sinä viikonloppuna, jonka annoit minulle.”

Ehkei tämä kaikki ollut unta. Se oli yksinkertaisesti liian uskomatonta, edes hänen alitajuntansa ei olisi pystynyt kehittelemään kaikkea tätä.
Eikä missään sitä paitsi näkynyt Paavia.
"Se olisi ihanaa", Wren myönsi käheästi, ja kietoi käsiään hieman tiukemmin Charlesin ympärille.
"Se... Pitäisin siitä kovasti. Vaikka... Charles, hevonen?"

”Niin, hevonen”, Charles vastasi ymmärtämättä, miksi Wren vaikutti niin hämmentyneeltä. Hevonen.
”Kiinnostaisiko sinua seurata oman kilparatsun edistymistä ja menestymistä, hmm?” mies kysyi ja kallisti päätään niin, että saattoi yrittää nähdä Wrenin kasvot.

"Kiinnostaisi."
Wrenin ääni oli liikutuksen kähentämä. Hän ei ehtisi pohjoiseen ratsastamaan kovinkaan usein, mutta voisi seurata, kuinka hänen hevosensa - se olisi hänen vaikka vain nimenä paperilla - edistyisi. Ja voisi käydä tervehtimässä sitä. He voisivat ratsastaa yhdessä.
Hän käänsi päätään ja kohdatessaan Charlesin katseen kohotti kasvonsa ja painoi suudelman tämän huulille.
"Se... se on täysin järjetöntä... Mutta se tekisi minut uskomattoman onnelliseksi..."

Charles vastasi suudelmaan edelleen häkeltyneenä siitä, että niin tapahtui, pulssi hypähtäen. Mies kohotti kulmiaan ja suli hymyyn yrittäessään saada kiinni Wrenin ajatuksista, naisen selkää ajatuksissaan silittäen.
”Siinä tapauksessa minäkin olen onnellinen”, mies vakuutti.
”Miksi se olisi järjetöntä?”

Wren räpäytti silmiään ja kurtisti kulmiaan.
"Se on hevonen, Charles. Hevonen."
Hieno, kallis, arvokas hevonen.
Hän siirsi toisen kätensä Charlesin poskelle ja silitti sitä peukalollaan. Nyt kun saattoi tehdä niin.
"Ei ole niin hirveän kauaa siitä, kun en ollut varma, mistä saisin seuraavan päivän ruuan, tai riittäisivätkö rahat sähkölaskuun. Ja nyt voin yhtäkkiä matkustaa minne haluan, minun nimiini ollaan siirtämässä hevosta..."
Kylmät väreet juoksivat pitkin selkää, eivätkä yksin sitä silittävien sormien vuoksi.

”Kyllä, Wren, se on hevonen”, Charles naurahti ja suli hymyyn kosketuksesta poskellaan.
Silmät vakavoituvat miehen jäädessä pohtimaan maailmaa, jota hän ei ollut koskaan kokenut. Osaisiko hän ymmärtääkään, millaista Wrenin elämä oli ollut? Itsestäänselvyytenä olleen vaurauden kasvattina, joka oli saattanut hankkia mitä tahansa halusi hetken mielijohteesta – mukaan lukien heidän vierellään yöhön rauhoittuneen paratiisisaaren.
”Sinä voit pyytää minulta mitä tahansa”, mies sanoi, ”tulen hyvin onnelliseksi mahdollisuudesta vaikuttaa onnellisuuteesi.”

Wrenin oli pakko naurahtaa.
"Tämä on kenties kummallisin tähän mennessä käymämme keskustelu... Ei, ei ehkä sittenkään."
Kun sattui omistamaan niin nopean ajatuksenjuoksun kuin hän, päätyi väistämättä kummallisiin puheenaiheisiin. Miekkoihin. Makeaa maistaviin kissoihin.
Silti hän ei voinut olla lisäämättä vielä kerran:
"Hevonen."
Ilahtunut naurahdus karkasi huulten lomasta ennen kuin hän painoi ne taas Charlesin huulia vasten.
"Mutta entä äitisi..? Hän tuskin ilahtuisi..."

”Jätä sinä äiti minun huolekseni”, Charles vastasi ja halasi Wrenin lähemmäs rintaansa.
Ehkä Lady Edgerlyllä olisi jokunen vastalause sanottavanaan, kun selviäisi kenen käteen mies toivoi suvussa periytyneen kihlasormuksen päätyvän joku päivä. Mutta se ei häntä estäisi.
”Voimme ryhtyä hakemaan sopivaa hevosta, kun palaamme Lontooseen. Tasosta riippuen se voisi mennä kilpailtavaksi Lawrencelle, ystävälleni, joka kilpailee äitini huippuhevosia, ja sitten uudelle kilparatsastajalleni, kun löydän sopivan, tai kenties äidille ratsastavalleni Moorelle, joka on samalla tallilla.”

Ajatus Lontoosta palaamiseen oli nyt hitusen verran siedettävämpi.
Voisi keskittyä ajatukseen hevosesta, ei siihen, kuinka kaikki järjestyisi. Kuinka Charles väistämättäkin joutuisi... mitä? Selittelemään itseään äidilleen. Ties kenelle muulle. Vain koska hän oli...
Ei sellaisiin ajatuksiin halunnut päättää vuotta, eikä aloittaa uutta.
"Olen hirvittävän onnellinen siitä, että pyysit minut mukaan purjehtimaan."

Charles vetäytyi asteen, jotta näki Wrenin kasvot ja saattoi koskettaa pisamaista poskea.
”Minä olen hyvin onnellinen siitä, että lähdit kanssani”, mies vastasi. Nyt tuskaisat, kidutusta muistuttaneet päivät – kuukaudet – muuttuivat huvittaviksi, ja muistot saivat Charlesin suupielet kohoamaan hymyyn. Pariisin hääsviitissä vietetty, absurdi yö oli potkaissut liikkeelle eskaloituvasti toivottoman yrityksen olla järkevä.
”Kenties voin tarjota sinulle toisenkin lasin shampanjaa nyt, kun ehken voi tehdä mitään sopimattomampaa, mitä olen tehnyt jo. Muistelen, että pidät shampanjasta.”

Wren hipaisi hymyyn kohonnutta suupieltä ja oli aikeissa kysyä, mikä Charlesia hymyilytti, mutta huomautus shampanjasta sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Go dtachta an diabhal thú..." hän mutisi, melko varmana siitä, että mies pilkkasi. Ja siksi, että muisto Pariisista sai hänen poskensa punehtumaan.
Paitsi siksi, mitä oli tapahtunut, myös sen vuoksi, että kenties tulevaisuudessa he voisivat...
Älä ole naurettava.
Hän poimi kuitenkin lasinsa ja ojensi sitä miehelle.
"Sinä tiedät, millainen olen, kun juon."

”Niin, niin tiedän”, Charles vastasi silmät huvitusta tuikahtaen, hipaisi Wrenin poskea ja täytti sitten heidän lasinsa uudelleen.
”Se oli varsin ikimuistoinen yö.” Muisto hänen vatsaansa painuvasta korkokengästä ja nousevasta hameenhelmasta oli kummitellut häntä samalla tehokkuudella kuin naisen kehräävä ääni, pyyhkeen alta näkyneet jalat ja tapa, jolla Wren oli pyytänyt häntä jäämään.
Nyt hän ymmärsi miksi, ja muisto särki hänen sydäntään.
”Oliko hääsviitti vahinko?”

"Mmm, sitä se kyllä oli..."
Charles kaatuneena ruusujen keskelle. Silloin hän oli kauhistunut, mutta jälkikäteen ajateltuna näkymä ei ollut ollut yhtään hullumpi. Vaikka miesparka olikin satuttanut kätensä.
Posket yhä hehkuen Wren otti varovaisen kulauksen shampanjastaan.
"Eikä alkoholi yhtään helpota..."
Hän puraisi kieltään ja kurtisti kulmiaan miehen kysymykselle.
"Mitä oikein kuvittelet?"

Charles nauroi matalasti, päätään huvittuneena pudistaen ja silmät lämpimästi välkähtäen.
”Pilailin vain kustannuksellasi”, hän kuiskasi ja painoi anteeksipyytävän suukon naisen poskelle.
”Kai tiedät, että minun järkeni lipsui toivottomasti hallinnasta sen yön jälkeen?”

Wren tuhautti nenäänsä.
"Eikä ole ilmeisesti vieläkään löytynyt", hän huomautti samalla kun vei toisen kätensä silittämään miehen niskaa.
"Minä olen hullu irlantilainen, parempi olisi ollut, jos olisit juossut silloin, kun oli mahdollisuus."
Silti hullu irlantilainen painoi kevyen suukon miehen suupielelle.
"Etkä sinä edes kantanut minua silloin kynnyksen yli."

Suupielelle painettu suukko sai miehen hillityt kasvot sulamaan silmät siristävään hymyyn, ja Charles juoksutti sormensa läpi punaisten hiuksien, ennen kuin siemaisi lasistaan ja painoi suudelman suoraan Wrenin huulille. Hänen järkensä luultavasti oli kadonnut lopullisesti, mutta juuri nyt hänen oli mahdotonta soimata itseään epäeettisestä toiminnasta.
”Ehkä minun pitää korjata vahinko seuraavalla kerralla”, mies vastasi.

Ehdotus - vai lupaus? - sai Wrenin kurtistamaan hämmentyneesti kulmiaan.
Se kuulosti melkein siltä, kuin Charles olisi puhunut hääsviitistä. Mutta todennäköisesti tämä oli vain toinen vitsi, jota hän ei aivan onnistunut tavoittamaan.
Hän oppisi vielä.
"Morsiamen kantaminen kynnyksen yli juontaa roomalaisesta perinteestä. Ennustaa kovia aikoja tulevalle liitolle, jos morsian kompuroi kynnykseen. Ilmeisesti sulhasen kompurointi ei aiheuta samaa vaaraa..."
Hän punehtui kevyesti pisamiensa alla.
"Tuli vain mieleen."

”Niinkö?” Charles kysyi hymyillen ja painoi suudelman Wrenin hellyyttävästi punehtuvalle poskelle. Taivas, miten nainen vaikutti häneen. Hän oli arvellut, että ehkä hänen sydämensä todella oli yhtä jäinen ja kuihtunut kuin spekuloitiin, mutta nyt hän tuntui läikkyvän lämpöä. Sortuvan spontaaneihin hellyydenosoituksiin, koska ei vain voinut pitää käsiään erossa.
”Mitä muuta sinä tiedät häistä?”

"Paljonkin", Wren vakuutti, tapansa mukaan pysähtymättä miettimään, saattoiko kyseessä olla retorinen kysymys tai vitsi.
"Morsiuskimppua on alun perin kannettu karkottamaan pahoja henkiä, ja viehe rintapielessä puolestaan on peräisin tavasta, jossa ritari poimi rakastettunsa kimpusta kukan ja asetti sen rintapieleensä, kantaakseen sitä osoituksena rakkaudestaan. Kuherruskuukausi taas juontaa juurensa siihen aikaan, jolloin morsian vielä ryöstettiin, ja sulhasen tehtävänä oli pitää tämä piilossa kuukauden ajan, jotta..."
Wren vaikeni ja kurtisti kulmiaan, nolostuen.
"... Olen minäkin haaveillut häistä pienenä tyttönä."

Charlesin hymy vain syveni, ja herkästi hyisten silmien katse pehmeni helläksi. Pitkät, kalpeat sormet sukivat punaisia hiuksia Wrenin puhuessa ja laskeutuivat sitten naisen selälle.
”Oletko?” hän kysyi silmät lämpimästi tuikahtaen.
”Mitä sinä olet haaveillut häistä?”

"Onko se niin outoa?" Wren kysyi melkein puolustellen. Olkoon, ettei hän ehkä ensinäkemältä vaikuttanut kaikkein haaveiluun taipuvaisimmalta henkilöltä.
"Minulla oli lehdistä leikeltynä kuviakin, mutta Teal poltti ne kerran kuin suuttui, koko rasian. Siinä menivät paperinuket samalla, punahiuksinen morsian ja sulhanen."
Hän katsahti Charlesia, kulmat hieman kurtussa.
"Minulla oli siihen aikaan varsin tarkka suunnitelma siitä, millaisen miehen naisin."

Teal alkoi kuulostaa yhä värikkäämmältä persoonalta. Joka saattaisi hyötyä vihanhallinnan ohjauksesta. Charles kohotti vienosti kulmaansa, vieras lämpö sisällä läikkyen.
Ajatus Wrenistä suunnittelemassa häitään oli tavattoman… Miehen oli vaikeaa löytää oikeaa sanaa hämmentävälle tunteelle, joka herätti hänessä halun rutistaa nainen syliinsä.
”Todellako?” hän kysyi hymy suupieliä nykien.
”Millaisen miehen sinä olisit halunnut naida?”

Kulmat pysyivät edelleen kurtistuneina.
"Se nyt oli pikkutytön hölmöä haaveilua..." hän huomautti.
"Miehellä piti olla kaksitoista hevosta. Ja talo, jossa oli joko neljä tai viisi makuuhuonetta riippuen siitä, kuinka vihainen olin Tealille, ja olisinko ottanut hänet mukaan siinä vaiheessa, kun pääsisin muuttamaan pois kotoa."
Hän hieraisi punehtunutta poskeaan.
"Ja miehen piti luvata, että pitäisi minut turvassa, eikä antaisi mitään pahaa koskaan tapahtua. Eikä hän pitänyt parsakaalista, koska minä inhosin sitä siihen aikaan."

Käsi siirtyi hiuksista pisamaiselle, edelleen hellyyttävästi punehtuneelle poskelle ja nosti naisen leukaa niin, että Charles saisi kohdata eriparisten, toffeenruskeiden silmien katseen.
”Se on erittäin hyvä vaatimuslista”, mies vastasi hetken hiljaisuuden kuluttua, silittäen poskea peukalonsyrjällään.
”Minulla on vain kuusi hevosta tällä hetkellä, mutta Lilford Hallissa on yli sata huonetta. Liekö ne tasapainottavat toisiaan?”
Charles suli hymyyn ja nojautui painamaan suudelman toiselle, lämpimälle poskelle, ennen kuin kuiskasi.
”Enkä pidä parsakaalista.”

Wren nojasi poskeaan kosketusta vasten.
Sydän oli alkanut taas hakata kovempaa.
"Olen valmis neuvottelemaan hevosten määrästä nyt, kun yksi niistä tulee olemaan minun nimissäni", hän vakuutti hiljaa, ja antoi silmiensä painua kiinni kun Charlesin kuiskaus sai kylmät väreet taas juoksemaan iholla.
Mitä tahansa mies sanoikaan. Sisällöllä ei selvästikään ollut väliä.
"... Siinä tapauksessa uskon, että olet täydellinen..."

Charles naurahti ja tunsi kipeän, levottoman vihlaisun tajutessaan, että Wren todella oli täydellinen. Hänen täytyisi hillitä itsensä, ennen kuin hän oikeasti säikäyttäisi Wrenin luotaan, saisi naisen heittäytymään veneestä tai katoamaan juoksujalkaa takaisin Irlantiin.
Ei hän osannut selittää sitä itselleenkään. Se oli vain tunne. Kuin hän olisi odottanut Wreniä koko elämänsä.
Mies hipaisi huulillaan naisen korvanlehteä ja painoi Wrenin sitten lujasti rintaansa vasten, ennen kuin rykäisi ja saattoi hellittää otteensa.
Ja hapuilla jotain… Turvallisempaa puheenaihetta.
”Shampanjaa?” hän tarjosi huomatessaan vihreän lasipullon kannen laidalla.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1231
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   La Tammi 06, 2018 3:20 pm

Wren katsahti tyhjentynyttä lasiaan.
"Minulla on hatara muistikuva siitä, että asiat alkoivat mennä kummallisiksi kolmannen lasilliseni jälkeen..." hän huomautti, kulmat kevyesti kurtistuen.
Hääsviitti. Niin.
Katse hakeutui mustaan, tähtien täplittämään taivaaseen.
"Charles, paljonko kello on?"

Mies katsahti puhelimensa kelloa, Dom Pérignon kysyvästi kohotettuna. Ehkä hänenkään ei pitäisi juoda enempää, vaikka mitäpä vahinkoa hän enää saisi aikaan – ei voisi edes ostella mitään harkitsematonta internetistä.
”Muutamaa minuuttia vaille keskiyön”, Charles vastasi kohottaen katseensa.
”Ja sinä olit vain tavattoman mielenkiintoinen kolmannen lasillisesi jälkeen”, mies sanoi suupieli hymystä nytkähtäen, ”sait minut pelkäämään ennenaikaista sydänkohtausta muutamaan otteeseen.”

Wren kurtisti kulmiaan.
"En ole varma, onko se hyvä asia. Olisin kovin onneton, jos sinuun iskisi sydänkohtaus. Vaikka osaankin kyllä elvyttää, olen käynyt ensiapukurssin."
Muutamaa minuuttia vaille keskityön.
Wren katsahti lasiaan ja laski sen sitten hytin katolle, astui lähemmäs Charlesia ja kiersi kätensä miehen niskalle.
"Charles... sinä olet parasta, mitä minulle on tänä vuonna tapahtunut", hän totesi hiljaa.
"Ja ajattelin... Ei olisi ehkä ollenkaan huono tapa päättää mennyttä vuotta ja aloittaa uutta..."
Hän silitteli niskaa kevyesti.

Charles nauroi ja kosketti Wrenin vyötäröä laskettuaan pullon hytin katolle.
Hän ei ollut lainkaan varma säästyisikö sydänkohtaukselta nytkään, sillä Wrenin kosketus aiheutti hälyyttäviä rytmihäiriötä yhä edelleen. Nainen siirtyi lähemmäs, ja Charles kiersi käsivartensa paremmin tämän selälle.
”Niin sinäkin minulle”, hän vastasi, silmät hymyyn pehmeten. Wren saattaisi olla parasta, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut – mutta ehkä sitä ei sopinut sanoa ääneen.
Niskan silitys yhdistettynä vihjaaviin mutta kesken jääviin sanoihin muutti miehen silmät hämmentyneiksi. Tarkoittiko Wren..?
”Niin?” hän kuiskasi vetäen naista varovasti lähemmäs, hipoen huulillaan naisen korvanlehteä.

Ehkä hän tosiaan olisi tarvinnut sen kolmannen lasillisen, sydän hakkasi kovin levottomana ja poskilla viipyi lämpö.
Kuiskauksen aiheuttama väristys puolestaan kertoi, että alkoholia oli nautittu aivan tarpeeksi.
Tai sitten se johtui vain Charlesista itsestään.
Sormet hakeutuivat hitaasti availemaan kauluspaidan nappeja samalla kun Wren painoi huulensa Charlesin huulia vasten kevyeen suudelmaan.

Ei, viime päivät eivät olleet lainkaan vähentäneet Wrenin kosketuksen vaikutusta. Syke kohosi rajusti ja teki hengityksen rytmistä levottoman.
Kyllä, Wren taisi tarkoittaa. Charles tarttui paremmin hoikkaan vyötäröön ja veti naisen lähemmäs itseään, ennen kuin nosti kätensä Wrenin poskille vastatessaan kevyeen suudelmaan syvemmin, yrittäen hillitä sisällään kasvavaa nälkää. Hän oli viettänyt suurimman osan elämästään tiedottomana sen olemassaolosta, mutta Wren sai hänet reagoimaan kuin alkoholi avotulen.
”Hyvää uutta vuotta”, hän kuiskasi suudelmien lomassa.

Nappien rivistö avautui ja Wren sai painettua kätensä Charlesin paljaalle iholle, liu'uttaa ne vatsalta ylös rintakehälle ja hartioille.
"Hyvää... uutta vuotta..." hän vastasi.
Täällä raketit eivät kertoneet vuoden vaihtumisesta, ihmiset eivät hurranneet, taivasta värittivät ainoastaan tähdet.
Luonto vaikutti olevan täysin välinpitämätön siitä, että vuosiluku vaihtui toiseen.
Uusi vuosi ja uusi kymmenluku.
"Mennäänkö hyttiin..?"
Kansi oli romanttinen, samoin tähtitaivas, mutta selkä ei ollut samaa mieltä.

Charles nyökkäsi yrittäen epätoivoisesti löytää hillittyä, järkevää ihmistä mielestään, joka tuntui lipsuvan huolestuttavaa tahtia melkein sokeaan kaipaukseen. Mitä Wren teki hänelle?
Hän painoi vielä yhden suudelman naisen huulille ja koppasi tämän sitten varoituksetta hajareisin syliinsä, hamuten huulillaan hellästi pehmeää kaulansyrjää, kun lähti alas hyttiin vieviä portaita ja ujuttautui sisään kapeaan makuuhyttiinsä, missä saattoi laskea Wrenin sängylleen. Se oli saanut yhden sijasta kaksi nukkujaa useammin kuin Charles oli uskaltanut haaveilla.
Nyt Wren ei vain tainnut olla vielä väsynyt.
Luoja häntä auttakoon.

Hytti oli tuntunut kovin kapealta sinä ensimmäisenä yönä, jonka hän oli viettänyt täällä, nukkuen aivan kiinni seinässä.
Nyt se oli juuri sopiva, tilaa tuntui olevan suorastaan ruhtinaallisesti, vaikka aamuisin lämpötila saattoikin olla liian korkea ja olo nihkeä.
Silti oli nautinnollista nukkua toisen vieressä, saada herätä sydämen lyönteihin.
Wren ei ollut vieläkään aivan varma, mitä hänelle oli tapahtumassa. Jotakin, jota ei voinut selittää vain serotoniinitasoilla.
Hän katsahti Charlesia sängyn laidalta ja vetäytyi sitten taaksepäin, ojentaen käsiään miestä kohti.
"Tule tänne..."

Ja hän tuli, kuin näkymättömän magneetin vastustamattomasti puoleensa vetämänä.
Kiipesi sängylleen Wrenin avaama kauluspaita yllään roikkuen ja kumartui naisen ylle, sydän kiivasta rytmiä hakaten. Kosketti hoikkaa vyötäröä ja mekon kevyttä kangasta, punoi punaisia hiussuortuvia sormiensa lomaan ja kohtasi eriparisten silmien katseen sinisessä pimeydessä vajotessaan painamaan huulensa vasten pisamaista, lämmintä ihoa, jonka tuoksu tuntui humalluttavan hänet tehokkaammin kuin äsken nautittu shampanja.
Jos hän olikin kaivannut järjen otetta, toive oli unohtunut autuaasti sisällä jylläävän kaipauksen, nälkäisen ikävän ottaessa vallan.

Wren tunsi itsensä edelleen onnekkaaksi, kun sai upottaa sormensa luonnonvalkeisiin hiuksiin.
Juoksuttaa sormiaan pitkin selkää.
Charlesin kanssa oli turvallista, tässä pienessä hytissä, jossa sängyn laidat päättyivät seinään.
"Mh, Charles..." hän hengähti hiljaa.
"Sinä et kertonut... Mistä olet unelmoinut lapsena?"

Puhuteltu oli kumartunut hamuamaan Wrenin kaulansyrjää, korvissa melkein hidastuneena hakkaava syke ajatukset hiljentäen, käsi kevyen kesämekon helman alle siirtyneenä.
”Mitä?” Charles nosti päänsä räpäyttäen hämmentyneenä ja joutui miettimään hetken, kyynärpäänsä varaan kohottautuneena, paikalleen jähmettyneenä.
”…Varmaan lentämisestä ja vapaudesta. Paddyn kaltaisesta hevosesta. Miksi?”

Wren ynähti ja vei sormiaan paremmin vaaleisiin hiuksiin.
"Ei tarvitse lopettaa..." hän kuiskasi hiljaa, sydän villisti hakaten.
"Se vain tuntuu tärkeältä. Uuden vuoden alussa... Sait Paddyn, mutta entä muut unelmasi?"

Ei tarvitse lopettaa. Hyvä on. Charles yritti pitää ajatuksiaan kasassa, kun painoi päänsä takaisin alas ja suuteli naisen kaulataivetta ja solisluuta, myös mekon helman alle matkustanut käsi jälleen henkiin heräten.
Mistä he puhuivatkaan?
”Minä en voinut koskaan kovin realistisesti odottaa vapautta”, hän sanoi naisen ihoa vasten, ”mutta olen saanut lentää – enemmän ja vähemmän metaforisesti.” Upeilla hevosilla, yli hurjien esteiden, tuntea kilpailujen euforisen adrenaliinin, lentänyt meren aalloilla ja hiljaisilla maanteillä, pilotoinut helikopteria, rakastunut…
”Mistä sinä unelmoit lapsena?”

Wren henkäisi hiljaa ja yritti keskittyä katon varjoihin pitääkseen ajatuksensa koossa.
Hän itse oli kysynyt, joten olisi parempi myös pystyä vastaamaan.
"Eikö se ole surullista? Ettei ole vapautta..."
Ja silti hänkin oli tuntenut olevansa vanki. Eri syistä, tosin. Ajatus oli samaan aikaan aivan kammottava ja jollakin tavalla... mielenkiintoinen.
"Mmh, omasta huoneesta, enimmäkseen... Siitä, että pääsisin joskus lähtemään Kealkillista. Ponista... Varsin tavallisista asioista, luulisin."

”Tavallisista asioista?” Charles kannusti kuiskaten naisen korvaan, ”mmh, mistä muusta?”
Hän poimi Wrenin käden omaansa ja painoi nenänsä hetkeksi ranteen ihoa vasten, imien itseensä sen tuoksua, ennen kuin painoi suudelman sen herkälle, pehmeälle iholle.
”Ja mistä sinä unelmoit nyt?” hän jatkoi haparoiden, kun ujutti kätensä paremmin naisen mekon alle ja tunsi sydämensä jättävän epäuskoisen lyönnin välistä, sillä todellisuus, jossa hän saattoi koskettaa Wreniä näin, tuntea lämpimän, paljaan ihon käsiensä alla, oli yhä unenomaisen absurdi.

"Hmh."
Wren huokaisi ja vaihtoi hieman asentoa, yritti keskittyä kattoon, mutta se oli huomattavan hankalaa, kun joku kuiski korvaan.
"Siitä, että aikuisena ostaisin kokonaisen levyn Cadburyn suklaata, ja söisin... söisin sen kokonaan itse."
Lapsuudessa kaikki oli pitänyt jakaa lisääntyvän sisarusparven kanssa.
"Puumajasta, ja..."
Ajatus katkesi, ja Wrenin oli koottava itseään hetken ennen kuin pystyi taas keskittymään.
"Nyt? Kun minulla on enemmän, kuin olisin voinut koskaan kuvitella?"

”Niin, nyt”, Charles vastasi, ennen kuin nojautui lähemmäs ja painoi huulensa vasten Wrenin kaulansyrjää. Syke sai hänen verensä kuumumaan malttamattomana ja ajoi miehen ujuttamaan kesämekkoa pois naisen päältä, kaivaten nähdä öisessä sinessä vaaleana erottuvan ihon sen alla.
”Mistä sinä unelmoit nyt?” mies toisti pehmeästi hamutessaan Wrenin korvaa ja niskan siroa kaarta, joka oli ajaa hänet hulluksi.

Lämpö viipyi iholla, ja Wren kohotti selkäänsä ja ojensi käsiään yhteistyöhaluisena, jotta mekko liukui helposti pois päältä. Hän tarttui vuorostaan Charlesin kauluspaitaan ja työnsi sitä pois harteilta.
"Johan minä sanoin.... En olisi voinut kuvitellakaan..."
Hän oli keskellä paratiisia, miehen kanssa, jonka oli kuvitellut olevan kaukana saavuttamattomissaan, ja jota kohtaan tuntemistaan tunteista oli soimannut itseään...
Olisi pitänyt sanoa jotakin romanttista. Aivan varmasti olisi.
Wren nielaisi ja ynähti hiljaa.
"... yliopistotutkinnosta..."

Laivastonsininen kauluspaita leijaili sängyltä pimeälle lattialle, joka keinahteli pehmeästi aaltojen mukana. Charles räpäytti silmiään, nosti päätään ja kohottautui kyynärpäidensä varaan Wrenin yllä.
”Yliopistotutkinnosta?” hän toisti hämmentyneenä ja kosketti naisen lämmintä, pisamaista poskea, kierähtäen Wrenin vierelle.
Aivan, Wrenillä ei tainnut olla tutkintoa – naisen älyllä, muistilla ja tietomäärällä se tosin tuntui toissijaiselta.
”Millaisen tutkinnon sinä haluaisit?”

"Niin", Wren myönsi ja käänsi katsettaan hetkeksi pois.
"Se vain tuntuisi konkreettiselta merkiltä siitä, että on saavuttanut jotakin."
Hän kohotti toisen kätensä sivelemään Charlesin niskaa ja kohotti ylävartaloaan niin, että saattoi painaa suudelman miehen huulille.
"Ei sen niin väliä, kunhan tuli mieleen..."

”Totta kai sen on väliä”, Charles vastasi ja kosketti Wrenin hiuksia hellästi.
”Oletko miettinyt, mitä haluaisit opiskella?” mies kysyi ja nojasi kyynärpäähänsä pitäen katseensa naisen pisamaisissa kasvoissa eikä paljastuneessa ihossa, sillä ei ollut lainkaan varma kyvystään hallita ajatuksiaan tai käsiään, jos olisi antanut huomionsa harhailla.

Wren kurtisti hieman kulmiaan, epäröiden, oliko heidän tarkoitus keskustella tällaisesta aiheesta juuri nyt, kun molemmat olivat menettäneet puolet vaatteistaan.
Mutta ei hän lopulta malttanut olla vastaamatta, käsi Charlesin niskalla pysähtyi.
Jos hän voisi opiskella yliopistossa.
"Historiaa. Poliittista historiaa tai taloustieteitä."

”Sinun pitää siis opiskella jompaakumpaa tai molempia”, mies sanoi ja pujotti muutaman paksun, punaisen hiussuortuvan sormiensa lomasta.
”Pääset varmasti sisään mihin tahansa haluamaasi yliopistoon.” Wrenin lahjoilla se olisi lastenleikkiä.

Wren tutki Charlesin kasvoja melkein epäluuloisesti, mutta mies vaikutti olevan tosissaan.
"Sinä saat kaiken kuulostamaan mahdolliselta", hän huomautti samalla kun kietoi kätensä kunnolla miehen niskan taakse.
Maailmanympärysmatka? Onnistuu. Hevonen? Pikkujuttu. Yliopistopaikka? Ei minkäänlaista ongelmaa.
Hänkin alkoi melkein uskoa siihen.
Täynnä hämmentäviä tunteita, joita oli lähes mahdoton nimetä sen enempää kuin luokitellakaan, Wren veti Charlesin lähemmäs houkutellakseen tämän suudelmaan. Tarpeeksi puhetta.

_________________
paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian + dorian + tempest
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [P] Let the fire burn the ice   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Let the fire burn the ice
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: