PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] Paper houses always burn

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [Y] Paper houses always burn   To Toukokuu 14, 2015 12:21 pm

Yksinpelinä Theodore Morlandin yrityksiä löytää jalansijansa maailmassa, joka miehen silmissä kääntyi ylösalaisin.
-----
Keskiviikkona 1. huhtikuuta

Neljäsataa ja kolmekymmentä kaksi. Neljäsataa ja kolmekymmentä kolme. Teddy laski ikkunaa pitkin valuvia vesipisaroita tyhjä katse väsyneissä silmissään. Hän ei ollut nukkunut kolmeen yöhön silmäystäkään, eikä aikonut nukkua päivänkään aikana. Uupunut mies keskittyi sateeseen, joka lempeästi iskeytyi vasten puhdasta lasia. Valuvat vesipisarat muistuttivat kyyneleistä, jotka olivat valuneet hänen kasvoillaan päiviä, mutta enää niitä ei ollut. Hän oli itkenyt, kunnes kyyneleet olivat loppuneet. Hän oli oksentanut, kunnes hänen sisällään ei ollut enää mitään, mistä hän voisi päästä eroon. Hän oli valvonut, kunnes silmät painuivat kiinni - ja aukaissut ne uudestaan vain välttääkseen unen lempeän otteen, joka kuristaisi hänet heti, kun hänen silmänsä välttäisivät. Mies nielaisi ja seurasi katsellaan vesipisaran matkaa. Neljäsataa ja kolmekymmentä yhdeksän.

Puhelimen sointi katkaisi hänen ajatuksensa. Mies kurkotti väsyneesti kohti kapinetta, joka kehtasi häiritä häntä aivan liian pirteällä melodialla. Yksi vilkaisu soittajan nimeen sai pienen toivonmurun, joka rinnassa oli herännyt, sammumaan pois. Siitä huolimatta hän painoi vihreää näppäintä, veti värähtäen ilmaa keuhkoihinsa, jotka hädin tuskin muistivat, mitä niiden oli tarkoitus ilmalla tehdä.
”Hei äiti”, hän tervehti äänellä, jonka kylmä kolkkous ja turta tyhjyys olisi säväyttänyt, ellei hän olisi ollut niin turta, ettei edes tajunnut, miltä kuulosti. Alicen yleensä niin teräksinen ääni oli tänään täynnä huolta ja murhetta, sillä vanhan naisen rintaa repi kuulla oman lapsen toivottomuus puhelinlinjojenkin yli.
”Hei rakas”, hän tervehti vastaukseksi. Teddy saattoi kuulla, miten äiti puri huultaan miettiessään jatkoa, vaan mies ei sanonut mitään, odotti vain. Neljäsataa ja neljäkymmentä kaksi. ”Olen matkalla Bristoliin. Sopiiko, jos tulen kauttasi?”
”Toki”, mies vastasi edes ajattelematta vastaustaan. Alice huokaisi helpottuneena.
”Olen siellä parin tunnin päästä”, nainen vastasi ennen kuin sulki puhelun. Teddy ei jäänyt edes pohtimaan, mikä reitti Sheffieldistä muka kulkisi Newcastlen läheltä Bristoliin, kun Bristol oli etelässä ja Newcastle pohjoisessa. Hän antoi ajatustensa palata takaisin vesipisaroihin, joiden valumista oli lähes rentouttavaa katsella. Ei se saanut häntä onnelliseksi, hyväntuuliseksi tai edes rauhalliseksi, mutta se sai ajan kulumaan paremmin kuin pelkkä liikkumattoman seinän tuijottaminen.

Alicen soittaessa ovikelloa vajaata kolmea tuntia myöhemmin, ei mies ollut liikahtanut mihinkään suuren ikkunan äärestä. Raskaasti huokaisten kampesi mies itsensä jaloilleen ja vaelsi liian suuressa hupparissaan etuovelle. Hän aukaisi valkean puuoven ja laski äitinsä sisään kantamuksiensa kera. Alice asetti kauppakassit lattialle, kääntyi katsomaan poikaansa ja hymyili surumielisesti. Nainen kietoi kätensä mieheksi kasvaneen poikansa ympärille ja halasi tiukasti. Siinä hetkessä teräksisen maineen saanut englantilaisnainen toivoi voivansa viedä kaiken tuskan poikansa suklaanruskeista silmistä. Hänen lempeä lapsensa ei ansainnut tätä, ei hänen kiltti, kultainen ja herttainen poikansa, joka ei halunnut satuttaa kärpästäkään.
”Toin ruokaa”, nainen lausahti aavistuksen tönkösti, mutta Teddy ei tuntunut välittävän. Mikään ei saanut miehen huomiota enää puoleensa, eikä tyhjä katse tuntunut täyttyvän millään tunteella. Kuin robotti, jolta oli ryövätty kaikki tunteet, mies tarttui muovikasseihin ja vei ne keittiön puolelle, alkaen automaattisesti purkaa ostoksia jääkaappiin, joka oli täynnä osin pilaantuneita maitotuotteita. Hän ei ollut syönyt mitään päiviin, eikä aukaissut jääkaappiakaan, joten oliko se ihmekään, jos pilaantuneen maidon härski haju tervehti häntä ensimmäisenä.

Alice riisui ulkovaatteensa naulakkoon ja seurasi poikaansa keittiöön. Vanha, harmaantunut nainen jäi katsomaan poikansa luovuttanutta olemusta joutuen räpyttelemään silmiään, jottei antaisi kyynelten valua poskien puolelle. Hän toivoi, että olisi voinut ottaa edes osan miehen harteita lysyyn painavasta taakasta omille harteilleen, jotta nuorempi pystyisi edes seisomaan suorana ja hengittämään aavistuksen helpommin. Lempeästi äiti siirtyi poikansa rinnalle, painoi kätensä käsivarrelle, ja vei punaisen paprikan miehen kädestä. Hän jatkoi kassien tyhjäämistä Teddyn hakeutuessa keittiön pöydän ääreen istumaan. Mies tuijotti lakattua pöydän pintaa ja yritti parhaansa mukaan muistaa hengittää tasaiseen tahtiin. Hänen elämältään oli viety pohja kertarysäyksellä, kunnes hän oli jäänyt yksin pimeyteen, joka tuntui vain kiskovan häntä mukanaan syvemmälle. Hänen maailmansa oli yötä mustempi, vailla pienintäkään lämpöä tai valoa, vaan hän ei enää edes jaksanut välittää. Mitä varten mies enää eläisi? Hänen elämänsä rakkaus oli kävellyt ulos etuovesta katsomattakaan taakseen.

Alicen tyhjättyä ruokakassit, oli nainen taluttanut Teddyn olohuoneen puolelle ja istuttanut pitkälle, upottavalle sohvalle. Tyhjäkatseinen mies ei vastustellut, vaan istui alas ja jäi odottamaan jotakin. Hän ei enää tehnyt elämässään muuta kuin odotti. Hän odotti heräävänsä tästä painajaisesta, jossa hän oli menettänyt paitsi syntymättömän lapsensa, myös naisen, jonka mielestä hänen rinnalleen jääminen oli tuonut liikaa kipeitä muistoja mieleen. Hän vain halusi herätä oikeaan aamuun, suukottaa hyvät huomenet Gabriellen pehmeälle poskelle, pukea päälleen sinisen puvun ja astella aamuaurinkoon, jonka raikas valo herättäisi hänet uuteen päivään yliopistolla. Hän halusi palata kotiin, joka oli täynnä lämpöä ja valoa, jossa lämmin ruoka odotti pöydässä hänen palatessaan töistä, jossa kissat kiipesivät syliin ja tervehtivät häntä ilolla. Mutta hänellä ei ollut enää sitä. Hänellä ei ollut muuta kuin muistot, jotka vain tekivät kipeää ja lukuisat kuvitelmat siitä, mitä heillä olisi voinut olla. Tulevaisuudet, jotka olivat olleet hänen sormiensa edessä, mutta olivat nyt iäksi menneet. Huulilta karkaava tukahtuva äännähdys oli kaikki, mitä hänellä enää oli.

Vanha nainen nosti viltin miehen harteille, kävi keittämässä kuumaa teetä ja toi sitä tarjolle, mutta mies ei edes kurkottanut kuppiaan kohti. Kun Alice antoi lämpimän, höyryävän kupin Teddyn käsiin, mies käänsi hetkeksi katseensa naiseen ja yritti loihtia kasvoilleen jonkinlaista pienenpientä hymyä, mutta ilme oli tuhoon tuomittu alusta asti. Niinpä mies vain kohotti kupin hitaasti huulilleen, välittämättä siitä, miten lähes kiehuva neste poltti huulia ja herkkää kieltä, kun hän hörppäsi kupista. Hän tunsi edes jotakin juodessaan polttavan kuumaa nestettä, olkoonkin, ettei kipu ollut tunne, mitä hän enää elämäänsä kaipasi. Mies jatkoi siitä huolimatta teen hörppimistä, kunnes suu ja nielu turtuivat kuumaan juomaan, eikä polte enää tuonut samaa edes hetken helpotusta kipuun, jota särkynyt sydän rinnassa aiheutti.
”Lähtisitkö kanssani huomenna Rosings Parkiin?” Alice kysyi varovaisesti puhallellen edelleen omaa teetään. Teddy ei kääntynyt edes katsomaan häntä. Rosings Park. Hänen hevosensa, joita hän ei ollut käynyt katsomassa sen jälkeen kun Gabrielle oli lähtenyt. Dime, hänen rakas, kaunis papurikkonsa, joka odotti karsinassaan ketä tahansa, jolla olisi edes kaksi sekuntia aikaa tammalle. Minx, upea, lahjakas kiukkupussi, joka purkaisi energiaansa tarhausryhmänsä hätyyttelyyn, kun ei päässyt liikkumaan muutoin. Hän oli hylännyt hevoset, joista oli vannonut pitävänsä huolta, vaan toisaalta, eläimet olivat parhaassa mahdollisessa huomassa Rosings Parkin osaavan ja pätevän henkilökunnan käsissä. Niistä olisi pidetty huolta, vaikka hän ei ollut käynytkään paikalla.
”Voin lähteä”, mies vastasi tyhjällä äänellä. Hän ei halunnut nähdä ketään tuttua tallilta, ei edes puolivahingossa. Varsinkaan herra Chiltonia, jonka kirjava lännenratsu oli ollut Gabriellen vuokrahevonen. Hän ei voisi nähdä miestä, ei nyt. Hän ei voisi selittää, miten Gabrielle ei enää koskaan saapuisi ratsastamaan kirjavaa lännenratsua, eikä kestäisi muiden sääliä, kun viesti leviäisi tulipalon lailla tallin asiakkaan huulilta seuraavalle.

Alice ja Teddy istuivat sohvalla pitkälle yöhön sanomatta sanaakaan, kunnes nainen helpotuksekseen tajusi, että istuvan miehen hengitys oli käynyt raskaammaksi. Päivien uupumus sai vihdoin kiinni ja vaivutti miehen uneen, joka oli täynnä levottomuutta ja tuskaa, mikäli kasvoille syöpyvistä juovista saattoi mitään päätellä. Alice nukkui tuskin silmäystäkään murehtiessaan poikaansa, jonka pehmeä sydän oli ottanut liikaa osumaa. Hän ei tiennyt, miten Teddy koskaan toipuisi tästä ja kun mies vihdoin saisi jalkansa jälleen tukevalle maalle, millainen mies tuskan meren syvyyksistä kahlaisi elämän rantaan. Alice tiesi, ettei hän enää koskaan voisi nähdä samaa herttaista, pehmeää katsetta surumielisissä ruskeissa silmissä, joka niissä oli tähän asti ollut. Vaikka tämä ei ollut ensimmäinen ero miehen elämässä, tiesi äiti, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun yksikään nainen todella särki hennon sydämen, jota mies oli kantanut niin kauan mukanaan. Elämä kovetti pehmeimmänkin, tai sitten talloi kovan kantapäänsä alle.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [Y] Paper houses always burn   To Toukokuu 14, 2015 12:23 pm

Torstaina 2. huhtikuuta

Levoton uni ei ollut pyyhkinyt mustia silmänalusia tai saanut kalpeaa ihoa näyttämään elinvoimaiselta, mutta se oli tehnyt sen verran, ettei Teddy enää liikkunut aivan niin poissaolevana asuntonsa halki. Alice seurasi, miten mies kävi pesemässä kasvonsa, raahautui suihkuun ja viipyi siellä niin pitkään, että nainen oli jo valmis soittamaan hätäkeskukseen. Lopulta mies palasi ratsastusvaatteissa olohuoneen puolelle, kuivaten hitain liikkein ruskeita hiuksiaan, joista valui yhä vettä. Alice huokaisi hiljaa, nousi jaloilleen ja viittoi Teddyä seuraamaan perässään. Mies heitti pyyhkeen huolettomasti tuolin selkänojalle, nappasi urheilulaukun olalleen ja asteli äitinsä perässä tummanpunaiselle autolle, jota Alice ajoi. He lähtivät kohti Rosings Parkia sanomatta sanaakaan, sillä Teddy ei tiennyt, miten sanoja ylipäätään muodostettiin, eikä Alice keksinyt mitään niin tärkeää sanottavaa, että sillä olisi kannattanut rikkoa hiljaisuus, joka painosti auton ilmaa.

Puolen tunnin ajomatka tuntui taittuvan vaivattomasti, suorastaan kepeästi, mutta Alice huomasi, miten Teddyn kasvojen piirteet kiristyivät, kun he kääntyivät Slaleyn halkaisevalta tieltä tallille vievälle reitille. Mies näytti purevan leukojaan yhteen niin suurella voimalla, että olisi ihme, jos hampaiden paikat eivät halkeilisi miehen käsittelyssä. Suklaanruskeiden silmien katse tuijotti suoraan etulasista ulos, mutta Alice ei ollut aivan varma siitä, näkikö Teddy saman tyhjän hiekkatien, minkä hän näki, vai näkikö mies kenties edessään muistojen täyttämän reitin, jota he olivat usein ajaneet Gabriellen kanssa yhdessä.
”Theodore”, nainen sanoi pehmeästi, kun auto oli parkkiruudussa. Mies käänsi tuskaisen katseensa hitaasti naisen puoleen. ”Mene tervehtimään Dimeä”, hän rohkaisi lempeästi ja viittasi tallirakennusta kohti. Teddy nyökkäsi ilme tyhjänä, aukaisi oven ja asteli ulos autosta unohtaen urheilukassinsa auton takakonttiin. Alice odotti, että mies ehti kadota tallin ovista sisään, ennen kuin nousi itse autosta, nappasi molempien ratsastusvarusteet takakontista ja suuntasi miehen perässä tallikäytävälle. Hän ei ollut yllättynyt, kun ei nähnyt ketään käytävällä. Hän kuuli hiljaista hörinää Dimen karsinasta, kun mies kiersi hevosen ympärillä tarkastaen jalkoja ja rapsutellen säkää. Nainen laski kantamuksensa varustehuoneeseen, nappasi Minxin riimunnarun mukaansa ja lähti noutamaan tammaa tarhasta. Hän tunnisti punaruunikon jo kaukaa, joten oli helppo etsiytyä oikean laitumen laidalle. Tamma ravasi häntä korkealla lennokkain askelin portille ja kajautti kuuluvan tervehdyksen. Hän jäi hetkeksi hieromaan tähden peittämää otsaa jutellen matalalla äänellä hevoselle. Hän toivoi, että tamma käyttäytyisi tänään esimerkillisesti. Ehkä hevoset pystyisivät auttamaan Teddyä siinä, missä kukaan heistä kaksijalkaisista ei pystynyt.

Teddy ei kiinnittänyt huomiota viereiseen karsinaan ilmestyneeseen ruunikkoon, vaan jatkoi Dimen hellää hieromista. Tamma hörisi ja hamusi häntä pehmeillä huulillaan, puhallellen lämmintä ilmaa huolissaan kalpeille kasvoille. Viisas hevonen aisti sen, ettei omistaja ollut kunnossa, joten tuntui huolestuvan miehen seurassa. Dimen pehmeät huomionosoitukset eivät saaneet hymyä Teddyn kasvoille, mutta ainakin mies keskittyi hetken siihen mitä teki, kun rapsutteli lihaksikasta kaulaa.
”Theodore”, Alice kutsui kalterien lomasta. Mies käänsi väsyneesti huomionsa äidin puoleen, jonka kasvoilta heijastui sama huoli, jota tamma hänelle oli näyttänyt. ”Jos varustan Minxin, ratsastatko sen?”
”Toki, äiti”, mies vastasi miettien, miten ei pysyisi tamman selässä kolmea sekuntiakaan. Alice nyökkäsi, nouti harjat ja kävi punaruunikon kimppuun tahdonvoimalla, joka pian muistutti Minxiä siitä, miksi Alicen kanssa ei pelleilty. Tamma alistui seisomaan lähes hyvätapaisesti aloillaan, kun nainen kävi läpi lihaksikkaan kropan sentti kerrallaan antaakseen Teddylle mahdollisimman paljon aikaa loukkaantuneen hevosensa parissa viereisessä karsinassa.

Kun Teddy lopulta kiipesi Minxin selkään, ei mies tiennyt, miten päin olisi ollut. Tamma seisoi kuuliaisesti paikoillaan, kun Alice piteli kiinni ohjista, mutta ratsastajalla ei ollut pienintäkään käsitystä, mitä hänen oli tarkoitus tehdä. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli viimeksi ratsastanut, vaikka totuuden nimissä hän oli hypännyt Minxillä vain kuutta päivää aiemmin. Kuusiko päivää siitä oli? Mies kurtisti kulmiaan. Se tuntui olevan vähintäänkin eliniän päässä menneisyydessä, sillä sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon, ettei hän enää tiennyt, kuka itsekään oli.
Mies kannusti tamman käyntiin ja ohjasi kiertämään maneesin seinänviertä ympäri, ympäri, ympäri. Hänen elämänsäkin pyöri ympyrää, tai ehkä enemmänkin maailma pyöri ja hän seisoi aloillaan. Hänen elämänsä oli pysähtynyt täysin, kun Gabrielle oli lähtenyt. Hän ei tiennyt, miten saisi elämänsä uudestaan liikkeelle, mutta juuri nyt ratsastaminen tuntui hyvältä. Minx teki, mitä hän tahtoi, eli käveli oikeaan suuntaan. Hän myötäili liikkeitä vuosien tottumuksella, edes ajattelematta. Vaikka hänen keskittymisensä rakoili, ei tamma käyttänyt sitä tänään hyödykseen. Hevonen tuntui vaistoavan sen tuskan, mitä hän hohkasi ympärilleen, eikä lähtenyt tänään tappelemaan siitä, oliko maneesin kulma pelottava vai ei. Jossakin välissä puolihuolimatonta alkulämmittelyä Alice katosi tallin puolelle, etsi työntekijän käsiinsä ja pyysi ohjaamaan Meykenhoek Z -esteruunan luokse. Nainen kävi noutamassa säikyn läsipään, varusti sen reippaasti ja suuntasi maneesiin, jossa Teddy oli siirtynyt ravailemaan soikeilla ympyröillä.

Mies ei kiinnittänyt mitään huomiota toiseen ratsukkoon, ennen kuin Hook säikähti ulkoa kantautuvaa kolahdusta ja karkasi laukalle pää korkealla. Alice istui syvälle koulusatulaan, jonka oli ruunan selkään laittanut ja pysäytti hevosen. Teddy katsoi hetken kiinnostuneena ratsua. Hän oli nähnyt hevosen aiemmin, aivan varmasti oli, ja hetken muistilokeroitaan kaiveltuaan, keksi mies, ketä hänen äitinsä ratsasti. Meykenhoek Z, Artemis Cavanaughin esteratsu, taipui parhaillaan hänen äitinsä tahdosta kauniille, tasaiselle voltille. Mies kurtisti kulmiaan pidättäessään Minxin käyntiin. Mitä äiti teki Cavanaughin hevosen selässä, varsinkin kun kyseessä oli estehevonen?
”Äiti”, Teddy kysäisi kääntäessään kävelevän Minxin lähemmäs toista ratsukkoa. ”Mitä teet Cavanauhgin hevosen kanssa?”
”Se ei ole enää Cavanaughin”, Alice vastasi siirtäessään ruunan raviin. Naisen teräksinen olemus ei hevosenkaan selässä tuntunut pehmentyvän, mutta ehkä juuri se teräksisyys sai Hookin ravaamaan uraa pitkin ilman epämääräisiä loikkia ja tanssiaskelia. ”Ostin sen”, Alice selitti vilkaisten poikaansa, jotta näkisi, millaisen vastaanoton uutiset saivat. Ei ehkä olisi pitänyt edes yllättyä, kun Teddy ei näyttänyt reagoivan muutoin kuin kohottamalla kevyesti toista kulmaansa. Miehestä ei enää tainnut saada suuria tunteita irti yrittämälläkään, sillä mies oli liian kiireinen kerätessään särkyneen sydämensä paloja kasaan.

He jatkoivat ratsastustaan kaikessa hiljaisuudessa. Teddy yritti parhaansa mukaan keskittyä tammaansa, joka toimi tänään hyvin, kenties siksi, ettei hän vaatinut siltä paljoa. Hänen mittapuullaan Minx käyttäytyi mainiosti, kun se ei sekoillut omiaan, eikä tänään tamma ollut potkimassa seiniä, joten hevonen ansaitsisi muutaman namin tallin puolella. Mies huomasi hetkittäin unohtavansa kokonaan elämäntilanteensa, josta oli hetkessä tullut yksi suuri sotku, kun äitinsä kannustamana keskittyi työstämään laukkaa punaruunikon hevosen kanssa. Vaikka se oli vain muutaman minuutin kerrallaan, se oli kuitenkin pisin aika, minkä hän oli ollut ajattelematta Gabriellea ja heidän yhteistä elämäänsä moneen päivään. Alice työsti Hookia vaatien ruunalta kerta kerralta enemmän, ollen selkeästi tyytyväinen ostokseensa. Eihän ruuna kouluhevonen ollut, ei sen liikkeet kilpakentille sillä saralla riittäisi, mutta se toimi myös sileällä. Se ei ollut estehevonen, joka unohti takaosansa jonnekin kilometrin päähän taakseen, vaan kantoi itseään ryhdikkäänä ja teki töitä tunnollisesti tasaisella pohjallakin. Jos kaikki estehevoset olisivat tällaisia, ei hän ehkä pitäisi esteratsastusta niin turhana urheilulajina, kuin mitä tähän asti.

Alice jätti Hookin tallityöntekijän purettavaksi ja suuntasi takaisin tammakäytävälle katsomaan, mitä Teddylle ja Minxille kuului. Punaruunikko seisoi karsinassaan tyytyväisesti puhisten ja antoi ratsastajansa riisua varusteita ilman luimivia korvia ja napsivia hampaita. Alice livahti karsinaan rapsuttelemaan tamman otsaa ja hymyili Teddylle, joka näytti olevan omissa ajatuksissaan - joskin katseesta päätellen jossakin aivan muualla kuin synkässä pimeydessä, jossa oli viime päivät uiskennellut.
”Onko Hookin tarkoitus jäädä tänne?” Mies kysäisi kääntäen katseensa Alicen puoleen. Nainen nyökkäsi yrittäen lukea ilmeetöntä miestä. Oliko Teddy tyytyväinen, vihainen, pettynyt vai välinpitämätön? Hän ei tiennyt, vaikka yleensä luki poikaansa kuin avointa kirjaa. ”Minulle?” Mies tarkensi kysyvästi.
”Kyllä, mikäli haluat sen”, Alice vastasi nyökäten jälleen kerran. Tosiasiassa hän oli laskenut sen varaan, että Teddy haluaisi Hookin, sillä hänellä ei ollut muita ratsastajia ruunalle, eikä hän haluaisi hevosta heti laittaa uudestaan myyntiinkään.
”Mielelläni”, mies vastasi kolkolla äänellä, joka tuntui olevan nykyään Teddyn tavallinen äänensävy. Uusi hevonen, varsinkin niin lahjakas mutta vaativa kuin Hook, varmasti tarjoaisi hänelle tekemistä ja muuta ajateltavaa. Hän kaipasi sitä tunnetta, kun edes muutaman hetken ajan saisi keskittyä vain siihen, mitä juuri silloin teki, ilman että ajatukset harhailivat Gabrielleen ja kaikkeen siihen, mikä oli ollut hänen sormenpäidensä ulottuvissa.
”Siinä tapauksessa se jää tänne”, Alice vastasi taputtaen tyytyväisenä Minxin kaulaa. Hänen poikansa saisi ratsastaa ruunaa esteillä ja punaista tammaa kenttäkilpailuissa, mikä toivon mukaan riittäisi ravistelemaan Teddyyn edes hieman enemmän eloa, vaikka maailma olikin kääntänyt selkänsä lempeälle miehelle.

He palasivat hiljaisuuden vallitessa autolla takaisin suurelle omakotitalolle, jonka Teddy oli yhdessä Gabriellen kanssa ostanut vain viikkoja aiemmin. Hänen pitäisi myydä talo, sillä se oli aivan liian suuri hänelle, maksoi tuhottomasti ja oli kerta kaikkiaan turha - hän ei tarvinnut neljää makuuhuonetta, ei sitten mitenkään, tai kahta kylpyhuonetta. Hänelle riittäisi yksinkertainen kerrostaloasunto, jokin mukava kaksio. Ei hän tarvinnut näin suurta taloa itselleen. Ajatuksissaan mies asteli etuovelle, aukaisi sen ja päästi äitinsä edellä sisään. Hän aukaisi jo suunsa huutaakseen, että oli kotona, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Hetken mikään ei liikkunut, eikä hän saanut henkeä, kun musertava totuus iski jälleen vasten kasvoja. Hän oli yksin. Hänen elämänsä rakkaus ei enää ollut täällä, hänen seuranaan, vaan hän oli yksin. Mies nielaisi, riisui takkinsa ja kenkänsä ja asteli raskain askelin keittiöön. Hänen olisi totuttava elämään yksin nyt kun hän oli juuri tottunut elämään Gabriellen kanssa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [Y] Paper houses always burn   To Toukokuu 14, 2015 12:26 pm

Keskiviikkona 22. huhtikuuta

Hän oli saanut jonkinlaisen otteen elämästään, tai niin mies ainakin uskotteli itselleen katsoessaan, miten muuttomiehet kantoivat pahvilaatikoita täynnä astioita, vaatteita ja kirjoja pakettiautoon, joka kuljettaisi ne joidenkin huonekalujen kera hänen uudelle asunnolleen Newcastlen keskustaan. Hän ei ollut aikaillut muuton kanssa ja saatuaan äidistä apua hoitamaan paperisotaa, oli hän saattanut keskittyä etsimään uutta asuntoa. Kauniin omakotitalon jokainen huone muistutti liikaa Gabriellesta, heidän yhteisistä suunnitelmistaan ja tulevaisuuden unelmistaan, joten hänen oli päästävä sieltä pois. Keskustasta vapautunut kerrostalohuoneisto oli ollut täydellinen ratkaisu, johon hän oli tarttunut hetkessä. Hän sulki oven muuttomiehien perässä, istui audinsa ratin taakse ja lähti liikkeelle vilkaisten vain viimeisen kerran taustapeilistä, miten kaunis, suuren loven pankkitilille tehnyt omakotitalo jäi taakse. Nyt sen myynti olisi ammattilaisten vastuulla, mutta hänelle oli vakuuteltu, miten tämän tasoinen talo menisi kaupaksi hetkessä. Hän toivoi niin, sillä olisi ikävää, jos hän maksaisi kahden talon lainoja samaan aikaan.

Mies ehti kauan ennen muuttomiehiä kerrostalon pihaan. He olivat ajaneet tänne jo kerran aiemmin päivän aikana ja tuoneet suurimmat huonekalut. Hän tilasi hissin, nousi kymmenenteen kerrokseen ja aukaisi uuden kotinsa oven avaimilla, jotka tuntuivat vierailta kädessä. Täältä olisi helppo ajaa yliopistolle - tai tarpeen vaatiessa kävellä, sillä parin kilometrin matka taittuisi kyllä jalankin. Mies istahti sohvalle, joka oli aseteltu paikalleen keskelle olohuonetta. Kolmen huoneen asunto sopi hänelle täydellisesti. Se ei ollut liian suuri, jotta hän tuntisi olonsa tyhjiön keskellä eläväksi, mutta ei myöskään liian pieni, joten seinät eivät kaatuisi hänen niskaansa. Mies katseli ympärilleen odottaen, että muuttomiehet saapuisivat viimeisen kuorman kanssa. Tästä alkaisi hänen uusi elämänsä sinkkuna. Hän ei ollut ollut yksinään vuosiin, sillä hän oli lähes lennosta vaihtanut Violetista Gabrielleen. Nyt hän oli yksin, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, mutta ajatus ei enää ahdistanut.

Hän suri edelleen menettämäänsä lasta, joka ei ollut koskaan nähnyt päivänvaloa ja tiesi, että tulisi suremaan lasta vielä pitkään. Hän ei uskonut, että voisi kulkea yhdenkään syksyn halki uhraamatta yhtä pientä ajatusta ja rukousta lapselle, jonka luonto oli vaatinut omakseen ennen aikojaan. Kun syksyn punaiset lehdet sataisivat maahan, hän muistelisi lasta, jota hänen oli ollut tarkoitus pitää sylissään, jos elämä olisi noudattanut ennalta sovittuja suunnitelmia.
Hän suri edelleen sydäntään, joka oli särkynyt miljooniin pienen pieniin palasiin, joista osan oli vienyt mukanaan maailman meno. Hän epäili, ettei särkynyt sydän enää koskaan toipuisi täysin ennalleen, mutta hän ei antanut periksi. Jonakin päivänä laastarit, joilla hän nyt paikkasi sydäntään, olisivat turhat, sillä sydän pitäisi itse itsensä yhtenä kappaleena, vaikka välistä puuttuisikin pienempiä paloja. Hän jäisi henkiin, hän selviäisi, hän jatkaisi eteenpäin. Ehkä jonakin päivänä hän saattaisi jälleen rakastaa, saattaisi elää ja ottaa riskejä, heittäytyä pää edellä tuntemattomaan ja toivoa, että joku tunteiden sekamelskan keskeltä ottaisi hänet lennosta kiinni ennen kuin hän törmäisi karuun louhikkoon.
Hän suri edelleen unelmiaan, jotka särkyneen sydämen ja kuolleen sikiön mukana oli riistetty häneltä. Hän ei olisi isä, ei pienelle pojalle tai tytölle, jonka tummat kihartuvat hiukset muistuttaisivat häntä Gabriellesta ja jonka valovoimainen hymy saisi hänetkin hymyilemään suurimmankin murheen keskellä. Hän ei saisi kysyä maailman tärkeintä ja samaan aikaan toissijaisinta kysymystä Gabriellelta, ojentaa sormusta ja polvistua naisen jalkojen juureen toivoen, että saisi nousta jaloilleen tietäen, että oli juuri kihlannut elämänsä naisen. Hän ei rakentaisi pihakeinua lapsille, matkustaisi katsomaan maailman ihmeitä Gabriellen kanssa tai vanhentuisi rakastamansa naisen rinnalla.

Mutta hän löytäisi uusia unelmia. Hän lähtisi tavoittelemaan jotakin uutta, jotakin, mikä vielä oli saavuttamatta. Jotakin, mikä auttaisi häntä selviämään tästä päivästä huomiseen, viikosta toiseen ja vuodesta seuraavaan. Hän palaisi kilparadoille aktiivisempana kuin ennen, hankkiutuisi jälleen sponsorien hyvälle puolelle ja saisi toivon mukaan muutaman hevosen lisää nykyisen katraansa jatkoksi. Hän osallistuisi Olympialaisiin vuoden päästä, ei ehkä Dimellä, mutta Hookilla, hyppäisi koko maailman silmien edessä ja toisi kunniaa maalleen, joka oli kohdellut häntä niin hyvin vuosikaudet. Hän kilpailisi menestyksekkäästi kolmea tähteä kentässä Minxillä, kohoaisi neljään tähteen ja pärjäisi kilpailuissa, jotka vaativat hevoselta kaiken ja vähän enemmän. Hän kohoaisi takaisin hevosmaailman huipulle rakastaen jokaista sekuntia.
Hän luopuisi opettamisesta, ainakin muutamaksi vuodeksi, ja keskittyisi etsimään itseään ilman opiskelijoiden paimentamista. Hän palaisi yliopistolle, kun aika olisi kypsä, mutta juuri nyt hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään annettavaa laitokselle, jolla oli maailman tärkein tehtävä nuorison kasvattamisessa. Hän hoitaisi lukuvuoden loppuun, eihän sitä olisi enää kuin vajaa kuukausi jäljellä, mutta sen jälkeen hyvästelisi toimiston, suuren halinalle-pehmolelun ja elämän, jota oli kantanut mukanaan yliopiston käytävillä.

Mies käänsi katseensa ovelle, kun muuttomiehet saapuivat ja viittoi miehiä kantamaan laatikoita oikeille paikoille. Hän ei purkaisi niitä tänään tai huomenna, sillä seuraavaksi hän lentäisi Atlantin toiselle puolen katsomaan, kuinka hänen ystävänsä eläisi unelmaansa komean papurikonkimon ruunansa kanssa Rolex Kentuckyn maastoesteradalla. Jonakin päivänä hänkin muistelisi tätä aikaa elämässään vain hetken pimeytenä, sillä elämällä olisi vielä muuta tarjottavaa hänelle. Hänen täytyisi vain olla riittävän rohkea ottamaan se vastaan katkeroitumatta kaikesta, mitä oli tapahtunut. Hän ei tiennyt, kauanko menisi, ennen kuin hän pystyisi ajattelemaan Gabriellea ilman henkeäsalpaavaa kipua, joka säteili jostakin rintakehän tienoilta, mutta jonakin päivänä aika olisi korjannut särkyneen sydämen ja antaisi hänelle sen verran armoa, ettei pelkkä nimi repisi häntä tuhansiksi sirpaleiksi.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [Y] Paper houses always burn   To Elo 20, 2015 8:09 pm

Keskiviikko 27. toukokuuta 2015, aamupäivä - Rosings Park

Teddy harjasi hopeaista, papurikkotäplien sävyttämää karvaa hymy huulillaan. Dime roikotti alahuultaan rentona ja sulki silmiään pärskyen silloin tällöin tyytyväisenä oloonsa. He seisoivat tallin pihamaalla, hoitopuomin ääressä, ja hän pyöritti kumisukaa kiiltävällä karvalla voimakkain ottein. Auringon lämpimät säteet valaisivat kauniisti siistinä pidettyä pihaa ja saivat puhtaan tamman karvan kiiltämään. Teddy juoksutti kättään hevosen selällä, jolla saattoi edelleen tuntea osan siitä lihaksistosta, joka oli kantanut heitä voitosta voittoon esteradoilla. Hevonen oli menettänyt paljon lihasmassaansa, mutta tamman silmissä säkenöi edelleen sama tuli kuin silloinkin. Puolen vuoden karsinalepo ja tuskaisen hitaasti pidentyvät tarhausajat eivät olleet vieneet hevoselta elämäniloa. Dime ei vielä tiennyt sitä, mutta tänään tamma pääsisi ulkoilemaan laitumelle hevosporukkaan, muiden mukaan. Tähän asti tamma oli ollut yksinään ulkona sekä satunnaisesti Minxin kanssa, mutta nyt hevonen pääsisi kunnon laumaan laiduntamaan avaralle laitumelle. Eläinlääkärit olivat olleet yksimielisiä siitä, ettei tamma vaaraa ollut sen enempää kuin yksinään ollessaankaan, ei enää, kun jänne oli jo vahvistunut näin paljon.
He olivat kulkeneet pitkää ja kivistä tietä, mutta sen tummatukkainen mies oli tiennyt jo jouluna. Kuntoutus jännevammasta ei koskaan ollut helppo, mutta Dime oli jaksanut päivästä toiseen kiukuttelematta liikoja. Toki kiltti tamma oli silloin tällöin ilmaissut tyytymättömyytensä sisälläoloon, mutta ne olivat jääneet hetken kiukutteluiksi. Puhahtaen tamma oli alistunut hoitajiensa tahtoon ja jatkanut elämäänsä karsinassa, kunnes koitti jälleen seuraavan ulkoilun aika. He olivat käyneet pitkillä talutetuilla käyntilenkeillä, sen jälkeen selästä käsin kävelemässä ja hitaasti lisänneet paitsi lenkkien pituutta, myös vauhtia, jolla he liikkuivat ja maastoa, jota hyödynsivät. He olivat ottaneet ravia minuutin pätkissä, sitten kahden ja lopulta kymmenen, eikä hän ollut tuntenut pienintäkään epäpuhtautta selkään. Ultraäänet olivat kertoneet jänteen paranevan tasaista tahtia, eikä ongelmia ollut ilmaantunut. Niinpä oli aika päästää tamma laitumelle.

Hän oli valmistellut itseään pahimpaan, sillä mikään ei ollut varmaa hevosten kanssa. Hän oli vakuuttanut vakuuttelemasta päästyään, ettei antaisi tammansa kitua karsinan kätköissä, mikäli hevonen ei enää kestäisi normaalia hevosen elämää. Ei hän kilparatsua tammastaan enää odottanut, ei missään nimessä (hän oli käyttänyt tamman oriasemallakin siinä toivossa, että ensi vuonna näihin aikoihin tammalla olisi oma pieni varsansa, jota hoitaa), mutta jos Dime ei kestäisi normaalia laidunelämää, ei hän voisi hyvällä omatunnolla tammaansa hengissäkään pitää. Hän oli tehnyt päätöksensä ja tänään nähtäisiin, mihin se johtaisi. Teddy tarjosi kämmeneltään omenaa tammalleen ja hymyili, kun hevonen hamusi hänen kämmentään pehmein huulin.
”Lähdetään katsomaan, miltä laidun näyttää”, mies naurahti pehmeästi ja painoi hetkeksi otsansa vasten tamman otsapyörrettä. Hän hengitti syvään Dimen tuttuakin tutumpaa tuoksua ja sulki silmänsä nauttiessaan hevosen läheisyydestä. Hän oli maailman onnekkain mies, kun oli löytänyt sielunkumppaninsa, jonka kanssa oli saanut jakaa näin monta vuotta esteratoja kiertäen. Kenties kymmenen vuoden päästä hän kilpailisi Dimen varsalla kansainvälisillä kentillä matkalla kohti Grand Prix -ratoja ja maailman mainetta. Mies aukaisi riimunnarun solmun ja lähti taluttamaan hevostaan, joka seurasi rauhallisesti rinnalla. Aluksi nämä kävelylenkit olivat saaneet tamman tanssahtelemaan ja riuhtomaan narusta niin kovin, että hän oli pelännyt hevosen kolhivan itsensä, vaan toisin oli käynyt: Dime oli rauhoittunut aistiessaan hänen huolensa ja saatuaan muutaman tiukemman nykäisyn ja komennon, ja tamma oli malttanut astella koko kevään hänen rinnallaan ilman ylimääräisiä riekkumisia.

Kun he ottivat suunnan kohti laitumia, Dimen korvat kääntyivät sojottamaan eteen, kun tamma seurasi ympäristöä pää korkealla ja sieraimet suurina. Vehreän heinän raikas tuoksu sai hevosen painamaan päätään alas kävelyn lomassa ja napsimaan vehreitä korsia suuhun, eikä Teddy hoputtanut tammaansa. Mies pysähtyi ja antoi hevosen hamuta nurmea sielunsa kyllyydestä. Hän katseli omaa hevostaan täynnä ylpeyttä ja rakkautta. Hänen upea tammansa. Dime oli hevonen, jollaiseen oli kunnia tutustua kerran elämässä. Hän ei olisi voinut toivoa hevoselta yhtään sen enempää kuin mitä tamma oli antanut. Toki, hevonen olisi voinut olla nopeampi, se olisi voinut hypätä paremmalla tekniikalla, olla varovaisempi ja ketterämpi, mutta ne olivat toissijaisia asioita. Dime oli kuitenkin loppujen lopuksi se hevonen, joka oli sopinut hänen käteensä täydellisesti.
He vaelsivat kaikessa rauhassa kohti suurta laidunta, jolla Minx poikkeuksellisesti laidunsi. Hän hakisi tamman iltapäivällä treeniin, mutta hän oli halunnut punaruunikon aamusta laitumelle, jotta tammat voisivat pitää toisilleen seuraa. Niin kiukkuista naamaa kuin Minx aina välillä näyttikin, tiesi hän punaruunikon pitävän harmaasta pikkukaveristaan huolta. Niin kävi tälläkin kertaa: kun he lähestyivät sähkölangan viertä, nosti punaruunikko päänsä vihreästä nurmesta ja hirnahti tervehdykseksi ennenkö lähti ravaamaan lennokkain askelin aidan luokse. Dime pysähtyi kurkottelemaan kaula pitkänä aidan yli tuttua tammaa, joka pärskähti ja kurkotti takaisin tönien innoissaan pienemmän hevosen tummaa turpaa. Minx näytti kerrassaan hyväntuuliselta seuratessaan heitä aidan toisella puolen aina portille asti.

”Menes kauemmas”, mies hymähti kun Minx heilui aivan laitumen sähköpaimenen tuntumassa. Hän ei ikipäivänä saisi porttia auki, jos tamma ei nyt väistäisi - vaan onneksi Minx teki kuten omistaja oli pyytänyt ja siirtyi sivummalle. Dime tanssahteli kärsimättömänä narun päässä, sillä tamma aavisti pääsevänsä laitumelle ja näki muut hevoset, jotka alueella laidunsivat. He kulkivat portista reippaasti ja Teddy joutui hyssyttelemään hevostaan, jotta saattoi sulkea edes ylemmän langan heidän perässään. Hän käänsi Dimen pään itsensä puoleen.
”Ole varovainen, ole kiltti. Haluan nauttia seurastasi vielä vuosia”, mies kertoi hevoselleen pehmeästi ennenkö aukaisi riimunnarun lukon ja vapautti otteensa violetista riimusta. Dime seisoi hetken sieraimet suurina ja pää korkealla kuin hengittäen syvään kesän raikastamaa ilmaa. Yksikään lihas ei värähtänyt hopeaisessa kropassa, kun tuuli hulmutti tummanharmaita jouhia. Hevonen vain seisoi ja odotti, mitä, sitä hän ei tiennyt, mutta peruutti varmuuden vuoksi kauemmaksi. Dime sulki silmänsä, viskoi päätään etujalkojaan heitellen ja hirnui päänsä taivaisiin heittäen.

Ja sitten tamma lähti. Hevonen lähti kuin ammus, joka lähetettiin liikkeelle kapeasta piipusta voimalla, jonka suuruutta ei yksikään elävä kyennyt käsittämään. Lihakset, jotka liikunnanpuute oli surkastuttanut kevään kuluessa, tekivät yhteistyötä kun tamma ponnisti takaosallaan täyteen vauhtiin. Minx ampaisi vaalean ystävänsä perään neljä kaviota pehmeää maata tasaisesti takoen, vaan tänään punaruunikko ei intensiivisestä treenistään huolimatta tuntunut saavuttavan Dimeä - tai kenties ei halunnut saavuttaa, sillä edellä laukkaavan tamman korvien kärjet tuntuivat lähes koskettavan toisiaan, kun tamma höristi niitä kiitäessään kauas laitumen toista laitaa kohti. Teddyn kasvoille levisi suuri, auringon kanssa kilpaileva säteilevä hymy, jonka aitous näkyi kauas. Hänen tammansa, hänen ihana, upea, rakas tammansa, oli laitumella ja nautti elämästään niin koskettavan suurella intohimolla, että häntä itketti. Mies pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. Dime oli kunnossa. Hänen hevosensa oli kunnossa.

Hän jäi seisoskelemaan portin lähettyville useaksi minuutiksi ja katsoi, kuinka harmaa tamma kirmasi sielunsa kyllyydestä pehmeällä pohjalla. Yksikään askel ei haparoinut, kertaakaan tamma ei horjunut, vaan nelisti aidan viertä sydän täynnä varsamaista riemua. Yksi kerrallaan muut hevoset liittyivät ilakointiin, kunnes koko laiduntava lauma laukkasi kimon tamman jalanjäljissä. Teddy nauroi ääneen, kun hevoset kaartoivat jylisevänä massana läheltä porttia ja lähtivät uudestaan kumpuilevaan maastoon täydessä nelissä. Hevosten riemua seuratessa jokainen omista murheista unohtui; mitäpä yhdestä särkyneestä sydämestä, kun saattoi seurata, miten elämänsä esteille omistanut tamma sai omansa takaisin laitumella nelistäessään. Hän ei voinut ymmärtää ihmisiä, jotka saattoivat katsoa tämänkaltaista näkyä tuntematta lämpöä sisällään. Hevoslauman riemu oli käsinkosketeltavaa, se oli täynnä voimaa ja vapautta ja ennen kaikkea elämäniloa puhtaimmillaan. Hevoset eivät tarvinneet tämän enempää onneensa. Miksi he, ihmiset, sitten tarvitsivat?

Mies havahtui ajatuksistaan vasta kun hänen puhelimensa soi yli puolta tuntia myöhemmin. Muistutusääni palautti mieleen kaiken, mitä hänen piti tänään tallilla hoitaa. Hän vilkaisi viimeisen kerran hevoslaumaa, joka oli jo aikaa sitten rauhoittunut laiduntamaan ja hymyili nähdessään kimon tammansa piehtaroimassa antaumuksella laitumen kahden polveilevan kummun välisellä märemmällä alueella. Hevonen saisi hänen puolestaan sotkea itsensä mustaksi, eikä hän pyytäisi ketään pesemään tammaa. Dime saisi ottaa kaiken ilon irti vapaudestaan ja elämästään, jota oli saanut pala palalta takaisin, vaan nyt hänen olisi poistuttava laitumelta ja otettava suunta kohti tallin sisätiloja, jotta hän voisi neuvotella tarkemmista yksityiskohdista kesän estevalmennusleiriä varten. Hän oli suostunut ottamaan vastaan junioreiden leirin valmennuspuolen, ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksiaan, oli innoissaan mahdollisuudesta päästä koettamaan valmentamista. Kenties se olisi hänelle sopivaa puuhaa, tai sitten ei, mutta hän ei tietäisi ennenkö koettaisi. Leveä hymy yhä huulillaan mies lähti kohti tallin sisätiloja.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [Y] Paper houses always burn   To Elo 20, 2015 8:10 pm

Tiistai 23. kesäkuuta 2015, iltapäivä - Rosings Park

Oli tuntunut suorastaan julmalta käydä hakemassa tamma sisään maastolenkkiä varten, sillä Dime oli nauttinut viime viikoista laitumella täysin rinnoin. Hän oli yleensä vain kulkenut suitsien kanssa laitumelle, noussut tamman paljaaseen (ja usein mutaiseen) selkään ja käynyt lyhyellä maastolenkillä varmistamassa, että hevonen käytti jalkaansa hyvin eikä askeltanut epäpuhtaasti, mutta tänään hän halusi ratsastaa tammaansa kunnolla. Eläinlääkäri oli edellisenä päivänä tarkistanut jalan ja juoksuttanut tammaa, kunnes oli todennut, ettei vammasta ollut enää tietoakaan. Jänne oli parantunut, joten nyt täytyisi vain edetä askel kerrallaan, kunnes tamma olisi jälleen täydessä kunnossaan. Hän oli riidellyt äitinsä kanssa edellisenä päivänä, heti eläinlääkärin visiitin jälkeen, raikuvasti Dimen tulevaisuudesta. Äiti toivoi edelleen, että he palaisivat kilparadoille, mutta hän ei nähnyt siinä mitään järkeä. Hän pääsisi hyppäämään hevosella aikaisintaan jouluna, eikä mikään mahti maailmassa nostaisi vuoden levossa ollutta tammaa GP-tasolle riittävän nopeasti. Hän saisi kilpailla suurissa luokissa Hookilla, valmiissa kilpakunnossa olevalla ruunallaan, ja Dime saisi jäädä eläkkeelle nyt kun täydellinen sauma moiseen siirtymään oli. Lopulta Alice Morland oli antanut periksi poikansa edessä ja suostunut suunnitelmaan, vaikka eläinlääkärin uutiset tamman tiineydestä olivatkin lohduttomat. Astutus ei ollut onnistunut, joten nyt pitäisi odottaa seuraavaa kiimaa, mikäli hän astuttaisi hevosensa uudestaan.

Hän unohti pohdintansa siitä, miten tökerösti oli ryöstänyt laitumen ilot papurikonkimolta tammaltaan viimeistään siinä vaiheessa, kun nousi pyörivän ja hyörivän hevosen selkään tallipihalla. Dime oli täynnä vallatonta energiaa eikä millään malttanut seistä aloillaan, kun hän ponnisti selkään. Hetken jalka jalustimessa loikittuaan ja tammaansa komennettuaan, oli mies vain päätynyt ponnistamaan voimalla ja kiskomaan itsensä käsien tuella kunnolla satulaan. He olivat lähteneet saman tien hiekkapolulle, joka mutkitteli pitkin puiden varjostamia metsäkaistaleita ja tuulen vilvoittamia, aukeita peltomaisemia. Tamman energinen, joustava käyntiaskel vaati hetken mukailua selästä, mutta raskainkaan istunta ei saanut hevosta hidastamaan. Dime halusi liikkua ja kertoi siitä jokaisella eleellään - vaan hän ei aikonut antaa tammansa riehua aivan päättömästi. Oli eri asia, että eläinlääkäri sanoi tamman olevan täysin valmis laidunelämään, kuin että hevonen oli valmis säälimättömään treeniin. Tamma jaksaisi laukata ja nelistää, eikä jalan pitäisi ainakaan teorian tasolla siitä hullummaksi muuttua, mutta hän ei aikonut testata sitä ratsastajan kanssa. Hevonen jaksoi toki itsekseen riekkua laitumella, mutta siinä puuttui nimenomaan se ylimääräinen paino selästä, mitä hän oli. Hän ei aikonut ottaa riskiä, että rikkoisi hevosensa pyytämällä siltä liikaa; ei nyt, ei uudestaan. Hän oli ratsastanut hevosta silloin kun se oli loukkaantunut, joten hän oli velkaa tammalle sen, että saisi hevosen uudestaan kuntoon.

Dime viskoi päätään pidätteitä vastustaessaan ja painoi raskaana kädelle, kun metsikön varjostama tie muuttui aurinkoiseksi peltoaukeaa ylittäessä. Hevonen yritti kiihdyttää raville, mutta ratsastajan painava istunta ja vaativat pidätteet pitelivät ratsua käynnissä, vaan tyytyväinen ei tamma tilanteeseen ollut, sillä tumma häntä huiski puolelta toiselle terävin, ilmaa piiskaavin liikkein. Dime, joka harvoin roikkui ohjalla, tuntui nyt enemmän Minxiltä painaessaan raskaasti kättä vastaan. Teddy joutui useamman kerran nyppäisemään ohjalla ylöspäin, jotta tamma kannattelisi omaa päätään edes hetken, ja tunsi siitä huolimatta maitohapot lihaksissaan. Hän siirsi hevosen raville, kun sopiva kohta tarjoutui ja nautti siitä tunteesta, kun ei hetkeen joutunut kannattelemaan tamman päätä käsivarsillaan. Hevonen liikkui reippaasti mutta rennosti, eikä unohtanut takaosaansa, mistä ratsastaja oli kiitollinen. He kääntyivät nummille vievälle polulle letkeässä ravissa, jonka tahti tosin kiihtyi mitä pehmeämmäksi ja nummimaisemmaksi pohja muuttui. Dimen ottaessa muutaman laukka-askeleen, istui Teddy voimakkaasti alas satulaan ja pidätti ohjalla ronskisti. Ei laukkaa. Ei vielä tänään.

Hevonen pärskähti ja viskoi hetken päätään, mutta malttoi pudottaa takaisin kaksitahtiselle raville. Mies huokaisi hiljaa selässä ja tuntiessaan, miten tamma rauhoittui liikkumaan halutussa askellajissa, antoi ohjan valua aavistuksen pidemmäksi. Dime venytti kaulaansa onnellisesti pärskyen ja jatkoi matkaansa ravissa, jonka tahti oli puhdas ja rytmikäs. Jalka ei tuntunut haittaavan hevosta lainkaan, mistä mies oli onnellinen. Hän saattoi nauttia kesäisestä maisemasta, puhtaasta ilmasta ja auringon lämmöstä, kun aurinko aina silloin tällöin kurkisteli pilvien lomasta. He vuorottelivat käynnissä ja ravissa, kunnes saapuivat lenkin kierrettyään maastoesteradan avoimeen laaksoon. Hän ohjasi hevosen käynnissä joelle ja salli tamman pysähtyä seisomaan parinkymmenen sentin syvyiseen veteen. Hevonen loiski onnessaan ja loikki sinne tänne vedessä peuhatessaan, mikä piti ratsastajan kiireisenä, sillä Teddy ei kaivannut kylmää kylpyä, vaikka tamman kuopivat etujalat saivatkin vettä roiskumaan selkään asti. Hän nauroi hevosensa innolle, mutta piti tamman jaloillaan. Vaikka yleissatula olikin kokenut kovia viimeisten kuukausien aikana, ei se silti tarkoittanut, että olisi lupa piehtaroida vedessä se selässä.
Tamma jaksoi peuhata vilpoisassa vedessä pitkän tovin, mikä oli ollut Teddyn toiveenakin, sillä tässä samalla tuli myös kylmättyä jalat. Nyt hänen ei tarvitsisi seisottaa hevosta tuntia tallin puolella kylmäyksen tähden, vaan moinen puuha hoituisi nopeasti, kun kunnon kylmäys olisi hoidettu jo tässä kohden. Kimo tamma ei ollut suostua nousemaan joesta, vaikka oli kahlannut jo edes takaisin maastoesteradan vesielementtiä likemmäs puoli tuntia, sillä Dime keksi aina uutta viihdykettä itselleen. Lopulta mies kannusti hevosen päättäväisesti kuivalle maalle, vaikka se vaatikin paljon tahdonvoimaa ja vielä enemmän suostuttelun lahjoja. Tamma ravisteli antaumuksella ennenkö he lähtivät rennossa käynnissä takaisin tallia kohti.

Teddyn hymy ei hyytynyt, kun hän hoiti hevosen pesukarsinassa, riisui varusteista ja harjasi oikein perusteellisesti puhtaaksi, sillä ajatuskin vedessä leikkivästä elämäniloisesta tammasta oli riittämiin tuomaan saman onnellisen hymyn huulille. Hänen hevosensa oli maailman paras ja nyt, vihdoin, saattoi hän todella uskoa siihen, ettei tämä typerä onnettomuus ollut riistänyt hevosta häneltä. Dime olisi hänen nyt ja ikuisesti, kunnes tamma lopulta lähellä kolmeakymmentä ikävuotta alkaisi väsyä sen verran, että hän laskisi kimon laukkaamaan ikivihreille laitumille. Hän oli valmistellut itseään siihen koko kevään, mutta pelko oli osoittautunut turhaksi. Hänen hevosensa oli elämänsä kunnossa. Tamma oli täynnä elämäniloa ja tulista tahtoa, eikä mikään lannistaisi hevosta. Hän tarjosi kämmeneltään herkkuja hevoselleen (vaikka tiesikin, ettei siitä seuraisi mitään hyvää jatkoa ajatellen) ennenkö lähti kävelemään kohti laidunta, jolle kimo tamma pääsi elämästään nauttimaan. Hänen pitäisi vielä treenata Hookin kanssa sileällä, jotta ruuna olisi todellakin täydessä terässä, kun he lähtisivät seuraaviin kilpailuihinsa.

Dime oli jälleen kerran täynnä vaivoin hillittyä intoa, kun hän laski tammansa laitumelle muiden hevosten sekaan. Iloinen papurikonkimo pukitteli riemuissaan ja nelisti koko laitumen ympäri ennen kuin malttoi rauhoittua laiduntamaan muun lauman seurassa. Teddy pudisteli päätään. Hänen tammansa oli aivan mahdoton. Hän olisi voinut vannoa, että Dime oli nuorentunut viidellä vuodella karsinaleponsa aikana - tai ehkä jopa kymmenellä. Hän taputti lähemmäs rapsutusten toivossa vaeltavan ruunikon kaulaa ennenkö pujahti lankojen lomasta palatakseen tallille. Hook odottaisi, eikä hän aikonut antaa ruunan ihmetellä enää enempää.
Takaisin alkuun Siirry alas
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2457
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: Vs: [Y] Paper houses always burn   To Elo 20, 2015 8:12 pm

Tiistai 21. heinäkuuta 2015, ilta - Rosings Park

Kaukana taivaanrannassa saattoi nähdä pilkahduksen punaista, sillä kello alkoi jo hiipiä lähemmäs kahdeksaa. Hook oli jäänyt treenistä talliin odottamaan iltaruokiaan. Hän oli tavattoman ylpeä ruunasta, joka oli tehnyt hienoa työtä tänään matalilla, haastavilla sarjoilla. Hän ei ollut odottanut Hookin selviytyvän niistä moitteetta, mutta oli ilokseen joutunut toteamaan olleensa väärässä. Ruuna oli loistanut teknisillä sarjoilla, venynyt kuin kuminauha ja lyhentänyt askeltaan ajatuksen voimalla, eikä yksikään suhteutettu linja ollut aiheuttanut hankaluuksia. Ehkä korkeammilla esteillä niin olisi voinut käydä, mutta alle metrin esteillä heillä ei ollut ollut pienintäkään ongelmaa. Hänellä oli käsissään uskomattomia hevosia: hänellä oli Dime, koko Englannin rakastama tulinen pikkutamma; Minx, arvaamaton mutta sitäkin voimakastahtoisempi tamma, jonka kanssa he olivat kevään mittaan lähteneet kauan odotettuun nousuun; ja Hook, upea, taitava kilparatsu, joka ei ehkä rakastanut työtään samalla palavalla intohimolla kuin kaksi aiempaa, mutta suoritti sen siitä huolimatta ilman virheitä. Hänen hevosensa olivat maailman huippuluokkaa. Parempia ratsuja saisi jo toden teolla etsiä.

Teddy asteli kiireettä kohti laidunmaata, jolla hänen molemmat tammansa olivat viettäneet aikaa. Tänään olisi jälleen Minxin vuoro palata treeniohjelmaan muutaman päivän loman jäljiltä, joten tamma saisi tulla jo nyt sisään. Hän oli huomannut jo aiemmin, ettei tamma yksinkertaisesti antanut parasta suoritustaan ulkona vietetyn yön jälkeen, vaan koko aamupäivä menisi siihen, kun hevonen irrottautuisi lomamoodistaan ja etsisi motivaatiotaan työntekoon. Oli parempi viedä ratsu tänään sisään, niin hän pääsisi huomenna heti aamusta testaamaan hevostaan hiekkakentille ja myöhemmin illalla maastoon. Kolmen viikon päästä olisi jälleen kisat, joihin osallistuminen vaatisi heiltä molemmilta paljon, ja hän halusi tammansa ehdottomasti huippukuntoon.
Lähestyessään laidunta, laittoi mies puolihuolimattomasti merkille, ettei yksikään hevosista ollut saapunut portin pieleen notkumaan ja odottamaan sisäänpääsyä. Taisivat kaikki nauttia elämästään laitumella niin kovin, ettei sisäinen kello huutanut kaurojen perään. Teddy pujottautui laitumen sähkölankojen lomasta ajatuksissaan jo seuraavan päivän harjoitukset, joita hän tekisi Minxin ja Hookin kanssa. Minx saisi lähinnä verryttelevän treenin, jolla hän kartottaisi tamman tämänhetkistä kuntoa ja palautumista edellisistä kenttäkilpailuista ja Hook puolestaan pääsisi loistamaan sileätyöskentelyn merkeissä. Hän keskittyisi taivutuksiin, jotta ruuna olisi kaikin tavoin vetreä ja tasapainoinen viikonloppua varten. Onneksi ei tarvinnut matkustaa sen kauemmas kisoihin, kun Rosings Park järjesti kansainväliset, suuret kilpailut juuri heidän aikatauluihinsa sopivalla kohdalla. Sääli, kun Minxin kohdalla edellisen viikonlopun juuri ja juuri päätökseen saadut kilpailut olivat menneet heiltä ohitse. Ehkä he olisivat menestyneet vielä paremmin kotikentällään.

Teddyn kasvoille levisi aurinkoinen hymy, kun hän näki molemmat tammansa yhdessä laitumen takaosassa. Dime makoili maassa ja Minx laidunsi vieressä. Hän katseli hetken, kuinka tammat nauttivat olostaan, ennenkö hymy alkoi hitaasti hyytymään ja askeleen tahti kiihtyi kuin huomaamatta. Ivoryn vaeltaessa lähemmäs makoilevaa hevosta, sai Teddy vahvistuksen pelolleen, joka nakutti takaraivossa. Minx hyökkäsi korvat luimussa ja raivokkaasti kiljaisten lempeän ruunan niskaan, joka pakeni pois alta jalkoihinsa kompuroiden. Teddy lähti juoksemaan liukkaassa nurmirinteessä, eikä pysynyt jaloillaan vauhdin yhä kiihtyessä. Hän liukui lopun matkaa laitumen matalimpaan kohtaan ja pinkaisi uudestaan juoksuun, kun sai jalat alleen. Minx tanssi kuin raivotar kyljellään makoilevan Dimen ympärillä ja hätyytteli ärhäkästi potkien ja hampaitaan louskutellen muita hevosia kauemmas. Hevoset eivät uskaltaneet lähelle punaista puoliveristä, jonka silmissä salamoi kun tamma puolusti ystäväänsä. Aina aika ajoin Minx laski päätään korvat hörössä ja puhalteli Dimen jalon pään ylle hamuten huulillaan tummaa harjaa, vaan heti kun joku muista nelijalkaisista rohkaistui liikahtamaan lähemmäs, kävi Minx jälleen kiljahtaen hyökkäykseen.
Teddy luisui pysähdyksiin muutaman metrin päässä makoilevasta tammasta. Hän saattoi nähdä rajusti kohoilevat kyljet ja säpsyvät jalat, sekä aina aika ajoin nurmesta nousevan pään. Mies lähestyi rauhallisesti kyyneleitä silmissään ja joutui tyynnyttelemään Minxiä, joka saapui selvästi tukea kaivaten tönimään häntä päällään. Hän ohjasi punaruunikon sivummalle supisten muutaman lohduttoman sanan rauhallisella äänellä ennenkö polvistui kimon tammansa pään viereen. Dime kohotti päätään tuskaisesti urahtaen nurmesta ja katsoi hetken tummilla silmillään miestä, joka hivuttautui pään alle risti-istuntaan. Dime sulki silmänsä painaessaan päänsä raskaasti tummien ratsastushousujen peittämille reisille. Teddy silitteli tamman poskea katsellessaan kyynelverhon läpi hevosen kohoilevia kylkiä. Hän ei pystynyt katsomaan etujalkaa, josta irvokkaasti törröttävä luunsäpäle sai miehen sisälmykset kääntymään nurinpäin. Hän etsi tärisevin käsin puhelimen taskustaan ja soitti luottoeläinlääkärilleen vain kuullakseen lohduttoman vastaajan, joka kieli pahasta kiireestä. Hän soitti uudestaan ja uudestaan, kunnes puhelu meni viimein läpi linjojen, vaan vastaus oli silti yhtä lohduton; eläinlääkäri oli yli sadan kilometrin päässä hoitamassa varsin vaikeaa varsomista, eikä mitenkään ehtisi tänne ajoissa.

Teddy soitti Rosings Parkin numeroon, vaan kun linjoille vastattiin, ei mies enää tiennytkään, mitä sanoa. Hetken hän veti syvään henkeä, ennenkö löysi kadonneen äänensä.
”Tarvitsen työntekijöitä viemään hevosia pois laitumelta. Dime on loukannut jalkansa, eikä sitä voida siirtää mihinkään”, mies puhui tunteettomalla, kylmän etäisellä äänellä, joka ei tuntunut kuuluvan samalle miehelle, jonka kasvoilla kyyneleet virtasivat valtoimenaan. Saatuaan lupauksen hevosten poistamisesta, pyysi hän tallia soittamaan eläinlääkäreille. Kuka tahansa, joka saataisiin nopeasti paikalle. Millään muulla ei ollut merkitystä kuin ajalla. Seuraava puhelu oli raskain kaikista. Hän valitsi äitinsä numeron, kuunteli hiljaista hälytysääntä ja veti vavahtaen henkeä, kun kuuli tutun, terävän tervehdyksen.
”Dime on loukkaantunut”, mies sanoi samaa tunteettomuutta äänessään kuin aiemminkin. Linjan toinen pää meni useaksi sekunniksi aivan hiljaiseksi. ”Se ei enää nouse tästä, äiti”, mies jatkoi puristaen puhelinta korvan ja hartian väliin. Hän silitteli molemmin käsin tammansa kaunista päätä, pehmeää poskea ja jaloa nenäpiitä ja tunsi värähtävät henkäykset, jotka saivat sieraimet laajenemaan ponnistuksesta. Miten hän toivoikaan, että siinä hetkessä olisi omistanut aseen, jota kantaisi mukanaan. Hän ei kestänyt katsoa tammansa kitumista, mutta ei voinut noustakaan. Ei, kun Dime jäisi aivan yksin.

Niinpä hän istui, kunnes viimeinenkin hevonen Minxiä lukuunottamatta oli lähtenyt kohti tallia. Hän silitteli tamman poskea, kunnes musta auto kaartoi tallin pihaan ja lyhyt eläinlääkärinainen, jonka hevosetkin taisivat asua tällä tallilla, asteli kiireisin askelin laitumelle tallityöntekijän johdattamana. Nathan saapui Hillsin rinnalla riimunnaru kourassaan ja kyselemättä mitään, nappasi Minxin kiinni. Mies yritti lähteä taluttamaan tammaa jälleen kerran kohti tallia, mutta punaruunikko laittoi vastaan kaikella tahdonvoimallaan ja karkasi takasilleen. Teddy pudisti hiljaa päätään.
”Jää tänne sen kanssa”, Teddy sanoi vilkaistuaan punaruunikkoa tammaansa. Minx oli lojaali niin hänelle kuin vanhemmalle ystävälleen, jonka kanssa oli elänyt lähes koko elämänsä. Minx ei suostuisi jättämään Dimeä, ei nyt kun aisti kimon tuskan ja hädän. Nathan jäi seisomaan tamman rinnalle rapsutellen mustan harjan juuresta, kun Minx katseli Dimeä silmät täynnä surua ja hätää.
Tummatukkainen eläinlääkäri vilkaisi hevosta vain pikaisesti, mutta tuomio oli sama, minkä Teddy oli tammalle antanut jo puolta tuntia aiemmin. Dime ei nousisi enää jaloilleen, eikä säpäleiksi mennyttä luuta korjattaisi ilman pitkiä leikkauksia ja vielä pidempiä kuntoutuksia. Teddy nyökkäsi saamatta sanaa suustaan, mutta äänetön suostumus riitti. Evelyn kaivoi laukustaan suuria ruiskuja yhden toisensa jälkeen, asetellen niistä jokaisen vuorollaan salkun kannelle. Hän vilkaisi vielä kerran paikallaolijoita, ennenkö ruiskutti ensimmäisen aineen makoilevan hevosen verenkiertoon.
”Se ei tunne enää mitään”, eläinlääkäri lausahti pehmeästi ja tavoitteli omistajan katsetta, mutta turhaan. Teddy oli liimannut tummien silmiensä katseen Dimen silmiin, jotka pysyivät avoimina enää vain vaivoin. ”Teidän täytyy siirtyä kauemmas, herra Morland, jotta ette loukkaannu.”
”Ei. Minä pysyn tässä”, mies vastasi jyrkästi ja vilkaisi nopeasti eläinlääkäriä silmät täynnä periksiantamattomuutta. Hän joustaisi monessa asiassa, mutta tämä ei ollut yksi niistä. ”Olkaa hyvä ja jatkakaa”, hän lisäsi katse jälleen Dimeen kääntyen. Vastentahtoisesti Evelyn tarttui seuraavaan ruiskuun ja toivoi koko sydämestään, ettei kaunis hevostamma satuttaisi omistajaansa, joka itsepintaisesti kieltäytyi nousemasta ylös.

Teddy katseli hevosensa tummia, älykkäitä silmiä kyynelehtimättä. Hän oli jo itkenyt sen mitä saattoi, mutta seurassa, näiden tuntemattomien edessä, hän ei voinut murtua. Ei, vaikka hänen elämänsä hevonen veti viimeisiä henkäyksiään valoisassa kesäyössä, pää hänen sylissään. Mies katseli suljettuja silmiä ja odotti. Hän tunsi edelleen hengityksen kämmenellään, värähtävän, häilyväisen, mutta se oli edelleen hengitys, se oli edelleen tässä.
”Anna anteeksi, rakas”, mies kumartui kuiskaamaan tammansa korviin ja hieroi niitä pehmeästi, kuten oli tehnyt jokaisena päivänä heti ensitapaamisesta lähtien. Dime aukaisi vaivalloisesti toisen silmänsä ja hörähti lämpimästi. Hän tunsi, miten tamma puhalsi lämmintä ilmaa viimeisen kerran hänen kämmenelleen, ennenkö kiiltävä, tumma silmä sulkeutui ja suuri sydän löi viimeisen kerran. Evelyn nyökkäsi hetkeä myöhemmin kuunneltuaan sydänääniä stetoskoopilla.
”Olen pahoillani, herra Morland”, nainen pahoitteli pakatessaan tavaroitaan. Mies pudisteli päätään ja viittoi muita lähtemään. Hän ei kaivannut yleisöä, eikä missään nimessä suruvalitteluja. Hän kaipasi vain hetken aikaa sanoa hyvästit kauniille tammalleen, jonka elämä oli päättynyt aivan liian pian. Hän istui yli tunnin tamman pää sylissään ja Minxin turpa selkäänsä vasten, ennenkö laitumen suuntaan kääntyvät maasturin ajovalot saivat hänet nousemaan kankeille jaloilleen. Mies laski velton pään varovaisesti nurmelle, tarttui Minxin riimuun ja lähti taluttamaan tammaa mukanaan kohti tallia. Hän suoristi selkänsä ennenkö he pääsivät auton luokse.
”Tuhkaus. Tulen noutamaan tuhkat ylihuomenna”, hän ohjeisti yksinkertaisesti. ”Lisäkysymyksissä ottakaa yhteyttä tähän numeroon”, hän jatkoi ojentaen äitinsä käyntikorttia lompakostaan. Mies jatkoi matkaansa silmät tyhjinä talliin, joka oli ollut suljettuna jo useamman hetken, mutta huomasi tutun hevosenhoitajan pihamaalla odottamassa.

Nathan päästi miehen talliin sisälle, sammutti hälytyksen ennenkö se herätti kartanon väen ja sytytti valot siksi hetkeksi, että Teddy sai vietyä Minxin karsinaan. Tamman iltaruuat odottivat sen edessä, mutta hevonen ei koskenutkaan kauroihinsa, katseli vain omistajaansa älykkäät silmät tuikkien. Siinä hetkessä Teddy oli varma, että tamma ymmärsi vähintään yhtä hyvin kuin hänkin, mitä juuri oli tapahtunut. Mies rapsutti hetken valkean tähden peittämää otsaa ennenkö nyökkäsi Nathanille, sulki karsinan oven ja lähti kävelemään pois tallilta. Hän vältteli visusti vilkaisemastakaan laitumen suuntaan, jossa hänen hevosensa ruhoa hilattiin auton lavalle. Teddy käynnisti audinsa moottorin, joka hurahti poikkeuksellisen kovaa lähes äänettömässä kesäillassa ja lähti ajamaan. Hän ei tiennyt, minne oli menossa, mutta missä tahansa olisi parempi kuin täällä.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: [Y] Paper houses always burn   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] Paper houses always burn
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: