PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Let the fire burn the ice

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:11 am

Charles ravistautui malttamattomana irti kauluspaidan hihoista ja sysäsi sen taakseen, alas sängyltä. Koko huone tuntui sykkivän hänen silmissään. Koko kehoon sattui.
Hän kuolisi, jos ei saisi Wreniä nyt.
Mies kamppaili itsensä kanssa sivellessään naisen reittä ylöspäin. Kiivas hengitys kävi epätasaiseksi. Hän kuolisi.
Charles soi Wreniin anteeksipyytävän, melkein anovan katseen, kun hapuili housunsa auki, jotta voisi hakea paremman asennon naisen lantiolle ja painautua lähemmäs.

Wren auttoi kauluspaidan sängynreunalta lattialle potkaisemalla sitä kevyesti jalallaan. Siististi silitetty kauluspaitaparka rypistyisi ennen kuin se oli ehtinyt palvella Charlesia edes yhtä kokonaista päivää.
Hän kohtasi hetkeksi Charlesin katseen, häkeltyi siitä, kuinka... anteeksipyytävältä se näytti. Hän olisi halunnut vakuuttaa, ettei miehen tarvinnut pahoitella, eikö tämä huomannut, kuinka kipeästi hänkin halusi, aivan sama, vaikka lounastarvikkeet olivat unohtuneet ja hänen oli ollut tarkoitus mennä uimaan. Yhdentekevää, sellaiset pienet asiat.
Tällä kertaa mies ei paennut viime hetkellä hänen luotaan.
Ja se teki Wrenin niin onnelliseksi, että hän olisi voinut itkeä.
Voihkaisut tukahtuivat näykkäykseksi Charlesin hartiaan.

Mitä humalluttavaa, addiktoivaa hulluutta tämä oli. Ylivoimainen mielihyvän tunne oli sumentaa hänen järkensä lopullisesti, mutta Charles taisteli itsensä kanssa voidakseen hillitä itsensä tarpeeksi kauan.
Pyhä Jumala.
Miehen kädet halusivat samalla vaeltaa Wrenin iholla, halata naisen hänen syliinsä, ja samalla kannatella hänen painoaan. Hänen ajatuksensa sumenivat tunteiksi, ääniksi, väreiksi ja vapauttivat hänet hetkeksi mielensä kahleista seuraamaan vain vaistojaan.
Ja kun hänen kehonsa syöksyi mielihyvänsä huipulle, Charles oli varma maailman pimenevän hetkeksi silmissään ja nojasi otsansa Wrenin olkapäähän hengitys takellellen.

Oli yhä vaikea sanoa varmasti, keinuiko Whimsy hiljalleen aaltojen tahdissa, vai oliko kyse Wrenistä itsestään.
Hän antoi sormiensa kietoutua valkeiden hiusten joukkoon, jotka hän oli jo haronut täyteen kurittomuuteen, ja hieraisi nenänpäätään kevyesti Charlesin ohimoa vasten tämän lämpimän hengityksen kutittaessa hänen paljasta ihoaan.
"Tá mo chroí istigh ionat…" hän kuiskasi tuskin kuuluvasti, silitellen valkeita suortuvia sormiensa lomitse.
Charles ei ollut paennut hänen luotaan.

Sydämen syke tuntui kuurouttavalta. Charles veti muutaman kerran syvään henkeä ja vetäytyi sitten kauemmas, vetäen housunsa asiallisesti kiinni.
"Minä rakastan sinua", hän kuiskasi takaisin, ääni käheänä, ja vajosi kyljelleen Wrenin viereen, vetäen naisen tiukasti syliinsä ja kiertäen käsivartensa tämän ympärille. Aallot loiskivat keinahtelevan veneen kylkiä vasten, ja palauttivat miehen muistoissaan jouluun.
Charles hautasi nenänsä naisen kaulataipeeseen ja hengitti syvään lämpimän ihon tuoksua.

Kun Charles nousi kuin lähteäkseen, Wren tunsi hätääntynyttä halua kietoa käsivartensa miehen ympärille vetääkseen tämän takaisin.
Mutta mies ei lähtenyt, vaan veti hänet takaisin syliinsä, ja hän saattoi käpertyä tämän vartaloa vasten. Niin kuin he olisivat palanneet ajassa taaksepäin, siihen hetkeen, jossa vain heillä oli ollut väliä.
Paitsi että sen jälkeen oli tapahtunut paljon. Hyvää ja pahaa.
Ja muutaman viikon kuluttua he menisivät naimisiin.
Hän hengitti syvään Charlesin tuoksua.
"Minulla ei ole vielä hääpukua."

Charles kurtisti kulmiaan hienoisesti. Hetken hänen oli vaikeaa hahmottaa, missä heidän oma, pieni todellisuutensa loppui ja missä muu maailma alkoi.
"Tarvitsetko apua sen hankkimisessa?" hän kysyi hamuten huulillaan naisen kaulaa. Hänen äitinsä oli ilmeisesti enemmän kuin innokas auttamaan myös puvun valitsemisessa – Lady Edgerly oli suunnitellut suurimman osan heidän häistään, eikä Charles ollut raaskinut kieltää naista, joille ne tuntuivat olevan unelmien täyttymys. Vaikka sitten unelmaa oli täytynyt säätää hieman.

Wren haki itselleen paremman asennon Charlesin vierellä ja antoi sormiensa upota paremmin tämän valkeiden hiusten joukkoon. Että jonkun hiukset saattoivatkin olla niin vaaleat.
"Luulet, että valkoinen ei ole minun värini", hän myönsi, kulmat mietteliääseen kurtistukseen painuen.
Hän oli enemmän värien kaaos kuin hento valkoinen.
"Toivoin, että Tempest voisi lähteä seurakseni, hänellä oli hyvin kaunis puku. Mutta he ovat vielä häämatkallaan."

"Ehkä he palaavat takaisin niin, että hän ehtii seuraksesi", Charles pohti ja hillitsi halunsa tarjoutua itse avuksi. Vaikka he elivät 2010-lukua, sulhasen ei kuulunut nähdä morsiamen hääpukua ennen kuin morsian saapui alas alttaria.
"Voimme myös palkata toisen suunnittelijan, jos hänellä olisi parempia ajatuksia pukusi suhteen. Voitte pohtia ajatuksia yhdessä?" mies ehdotti. Valkoinen oli perinteinen väri morsiamelle, mutta varmastikin joku murrettu sävykin sopisi.
Ehkä Wren halusi jotain riemunkirjavaa – ja kuinka hän voisi kieltää naista olemasta kuka oli? Hänhän rakasti Wreniä juuri sellaisena kuin nainen oli.

Wren ujutti jalkansa vaivihkaa Charlesin säärten lomaan, niin että saattoi halata itsensä tiukemmin miestä vasten. Hän oli melko varma, että olisi pian kuumissaan - hän taisi olla sitä jo nyt - mutta hän halusi olla lähellä. Nyt kun saattoi tehdä niin.
Hän hipaisi valkeaa kaulaa kevyesti huulillaan ja kurtisti kulmiaan uudelleen nähdessään mustelman, joka oli jo muodostumassa miehen hartialle.
"Suunnittelija on oikein hyvä."
Hän oli kiitollinen siitä, että kaikkein mahtipontisimmat kermakakku-unelmat oli jo hylätty. Hänen ruumiinrakenteelleen sopi jokin yksinkertaisempi, ainakin, jos suunnittelijaan oli uskominen.
"Luuletko, että ehtisit tavata isäni ennen häitä?"

"Totta kai", Charles lupasi ja silitti Wrenin selkää, rutistaen naista syliinsä. Hän tasapainotteli helpotuksen ja häpeän välimaastossa, kuten aina menetettyään itsehillintänsä niin. Mutta voi taivas, miten hän rakasti naista ja miten läheisyys saattoi sumentaa hänen mielensä.
"Tapaisin hänet mielelläni", hän jatkoi nenä kaulataivetta vasten. Hän saattoi tuntea hampaiden muiston hartiallaan, ja se täytti hänet hellyydellä.

Wren melkein kehräsi mielihyvästä, kun sormet liikkuivat hänen selällään. Hän tiesi, että nyt oli vielä päivä, tai ainakin hänellä oli siitä vahva oletus, mutta olisi silti ollut taivaallista sulkea silmät hetkeksi ja nukahtaa.
Vaikka oikeastaan hänen olisi kai pitänyt nousta ja käydä pikkuisessa suihkussa, jossa hän oli jouluna huuhtonut meren suolaa iholtaan.
"Hän lentää Englantiin hieman ennen häitä. Luulen, että hän on matkustamassa seuraavaksi Madagaskarille… Hän odottaa kovasti, että pääsee tapaamaan äitisi."

"Oh", Charles vastasi kulmat kurtistuen. Millaisenkohan vaikutelman Lady Edgerly tekisi Wrenin isään? Ehkä hänen pitäisi pyytää äitiään olemaan ystävällinen, varmuuden vuoksi. Hän ei halunnut Wrenin joutuvan valitsemaan perheensä ja hänen väliltään. Jakamaan juhlapyhiä vuoroihin, koska hän ei voisi olla samassa huoneessa irlantilaisen suvun kanssa. Wrenin ei pitäisi joutua luopumaan mistään hänen takiaan. Hän halusi kuulua naisen maailmaan.
"Millainen teidän suhteenne on nyt?"

Isästä puhuminen täytti Wrenin aina häkellyttävän lämpimällä onnentunteella. Isä oli palannut hänen elämäänsä kaikkien näiden vuosien jälkeen, eikä hän osannut olla harmissaan siitä, että tämä oli lähtenyt - vaikka se olikin ollut väärin, isä oli kuvitellut toimineensa heidän parhaakseen.
"Hyvä", hän vastasi, ja hieraisi nenänpäätään Charlesin hiusten joukkoon.
"Lark ja Tealkin tahtovat tavata hänet. Jo ennen häitä, luulisin, heilläkin on paljon puhuttavaa."
Vaikka Teal ei edes muistanut isää. Ajatus teki Wrenin hetkeksi surulliseksi, hänellä oli ollut sentään onnelliset muistot, joihin takertua.
"Charles, onko sinulla lempikukkaa?"

"Ei, en usko", mies vastasi hämmentyneenä.
"Pidän kyllä ruusuista." Sekä punaisista että valkoisista, joita Lilford Hallin puutarhoissa kasvoi. Ehkä hänenkin pitäisi joskus yrittää muodostaa parempi suhde maahan, auttaa jotakin kasvamaan. Moni tuntui nauttivan siitä suunnattomasti.
"Millaisia kukkia sinä haluaisit häihimme?"

Wren ujutti jalkansa paremmin Charlesin säärten lomaan. Hänen ei tarvinnut tehdä niin öisin taistellakseen kylmyyttä vastaan, sekä hänen kätensä että jalkansa olivat yleensä lämpimät.
Silti oli mukava käpertyä aivan lähelle.
"Minäkin pidän ruusuista. Erityisesti keltaisista", hän vastasi, antaen silmiensä painua hetkeksi kiinni, kun miellyttävä lämpö viipyi yhä kehossa.
"Samettikukat eivät varmasti olisi sopiva valinta, tai neilikat... Luulen, että äidilläsi on jo kukkatilaus hallussa."

"Äidilläni on luultavasti kaikki hallussa, mutta ne ovat meidän häämme", Charles vastasi.
"Haluan, että ne ovat sellaiset, joista sinä nautit ja joissa tunnet olevasi mukavuusalueellasi. Haluan, että ne saavat näyttää sinulta", hän sanoi hieroen sormenpäillään naisen paljasta selkää niskalta alas saakka ja takaisin ylös.
"Haluan toteuttaa, mitä ikinä toivot."

Hieronta sai Wrenin huokaisemaan Charlesin kaulaa ihoa vasten ja köyristämään hieman selkäänsä. Edellisten viikkojen aikana kerääntynyt jännitys oli saanut selän lihakset kiristymään kipeiksi.
"Minä olen onnellinen, kun sinä olet siellä", hän vetosi, ja kurtisti kevyesti kulmiaan sanoilleen.
"Vaikka taitaisi olla mahdoton pitää häitä ilman sulhasta. Paitsi Alankomaissa, mutta me emme ole menossa naimisiin siellä."

"Mitä haluaisit syödä häissä?" Charles kysyi ja kurtisti kulmiaan muistaessaan keittiötasolle hylätyt, epämuodostuneet leipämöhkäleet. Ehkä hänen pitäisi laittaa heille lounasta, vaikka se näytti surkuhupaisalta.
Hän ei vaan löytänyt voimaa nousta Wrenin vierestä. Sen sijaan hän jatkoi selän hierontaa.
"Useampi menuehdotelma on taidettu lähettää meille."

Selän hierominen sai Wrenin ynisemään ja huokailemaan, kun sormet löysivät juuri oikean kohdan.
Ehkä hän voisi hieroa myöhemmin Charlesin niskaa ja hartioita. Ehkä miehen kipeät päänsäryt loppuisivat viimein, kun politiikan tuoma stressi helpottaisivat.
Ei enää Yhdysvaltojen ulkoministeriä.
"En nähnyt listalla brúitínia", hän huomautti, ja tunsi miellyttävän lämmön kehossaan muistellessaan, kuinka Charles oli tilannut sitä hänelle Vancouverissa, kun hänen olonsa oli ollut kurja ja kipeä.
"Oletko katsonut menut läpi?"

"Silmäillyt", Charles vastasi kulmat asteen painuen ja muisteli, mikä oli ruoka, mistä Wren puhui. Ajatus hänen äidistään syömässä sitä hienoilla hääpäivällisillä sai hänen suupielensä nykimään.
"Mitä haluaisit tarjolle? Ja onko sinulla suosikkikakkumakua?" hän kysyi hieraisten nenänpäällään Wrenin ohimoa. Ynähtely ja huokaukset olivat kuumentaa hänen vertaan uudelleen, mutta Charles torui itseään.

"Luulen, että mitä tahansa valitsemmekaan, sukulaiseni tulevat olemaan hämillään aterimien määrän kanssa", Wren totesi, ja tunsi kulmiensa painuvan uudelleen alemmas. Pitäisikö hänen yrittää kouluttaa värikäs sukunsa siihen, että ateriointi aloitettiin uloimmilla ruokailuvälineillä?
Hänen suvussaan apertiivi tarkoitti huikkaa suoraan pullon suusta.
"Pidän sitruunakakusta. Äitisi on varannut meille maistelutilaisuuden kondiittorin luona syyskuun alussa, Burghleyn jälkeen."

"Se on siis järjestyksessä", Charles sanoi yllättymättä ja suki hellästi Wrenin hiuksia toisen käden hieroessa selkää. Hänkin piti sitruunan mausta, sekä pehmeistä, pähkinäisistä mauista. Hänen suosikkinsa taisi olla mustikka, vaikka mies piti myös karpalon kypsästä, hillitystä mausta.
"Kuinka nälkä sinulla on nyt? Taisin varastaa sinut kesken lounaan."

"Niin on."
Wren ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Lady Edgerly olisi kyennyt järjestämään häitä jopa täysin ilman heidän panostaan. Charles ei ollut liioitellut todetessaan, että tätä hetkeä oli odotettu jo siitä lähtien, kun miesparka oli ollut teini-ikäinen.
Lady Edgerlyn oli täytynyt olla pettynyt tajutessaan, millaisen miniän lopulta saisi.
Wrenin kulmat painuivat hieman alemmas, ja pienen hetken harkittuaan hän tönäisi Charlesin kevyesti selälleen vuoteelle, kivuten itse tämän syliin. Siitä ei olisi niin helppo paeta.
"En ole nälkäinen", hän vakuutti, sipaisten miehen poskipäätä peukalollaan.

Kerta kerran jälkeen Charles huomasi lumoutuvansa Wrenistä. Yhtäkkiä hän huomasi katsovansa hytin kattoa, ja Wren oli hänen yllään. Voi taivas miten kaunis nainen oli.
Mies ei voinut vastustaa kiusausta, vaan siveli sormillaan naisen paljasta vatsaa, lantion kaarta, reisiä. Miten hän janosi koskettaa.
"Niinkö?" hän kysyi nostaen kovalla itsekurilla katseensa Wrenin silmiin. Älä heittäydy hävyttömäksi, lordi Norfolk.

Wren totesi, ettei ollut ajatellut siirtoaan loppuun saakka. Hän oli vain halunnut varmistaa, ettei Charles lähtisi tekosyyn varjolla hänen luotaan, livahtaisi oleskelutilan puolelle jatkamaan leipäpalojen pilkkomista.
Jälleen muisto muhkuraisista leivistä täytti hänet selittämättömällä hellyydellä.
"Niin", hän myönsi, ja tutki hetken Charlesin kasvoja ennen kuin kumartui painamaan suudelman tämän huulille.
"Tempestin ja Tiarnanin häissä oli hyvin kaunista musiikkia."

Charles vastasi suudelmaan, sormenpäät naisen paljaalla iholla vaeltaen. Hänen oli hyvin vaikeaa estää katsettaankin seuraamasta niitä. Wrenin alastomuus oli luultavasti lumoavin asia, minkä hän oli nähnyt. Se riitti sekoittamaan hänen ajatuksensa varsin perinpohjaisesti.
Taivas, sinä aikuinen mies.
"Niin oli", hän vastasi hajamielisesti ja piirsi sormellaan alas Wrenin vatsaa, tehden pienen ringin navan ympärillä.

Wrenin kulmilla viipyi mietteliäs kurtistus.
"Luulen, että tahtoisin meidänkin häissämme olevan kaunista musiikkia", hän totesi.
"Ja että kukat tuoksuvat oikeanlaisilta."
Niin, että kukkien tuoksu voisi palauttaa heidät, hänet, takaisin päivään vielä vuosienkin jälkeen. Jokin tietty lajike.
Hän oli siitä yhtäkkiä hyvin varma.
Niin kuin toisestakin seikasta.
"Charles..."

Charles havahtui ja nykäisi kätensä takaisin kuin rikkeestä kiinni jäänyt koulupoika.
"Mitä?" hän kysyi nostaen katseensa Wrenin kasvoihin nolostuneena ja tunsi korviensa kuumottavan. Sinä sopimaton, hävytön mies.
Hän rykäisi.
"Saat totta kai sellaisia kukkia kuin haluat."

Wren tutki Charlesin teräksisen hopeisia silmiä, yhtäkkiä hyvin vakavana. Hän silitti miehen poskipäätä peukalonsa päällä ja kumartui painamaan uuden suudelman tämän huulille.
Kukkia. Sellaisia kukkia, kuin hän haluaisi.
Hän kumartui lähelle miehen korvaa ja hipaisi sen lämpimältä tuntuvaa lehteä huulillaan.
"Haluaisin sinua vielä", hän kuiskasi käheästi.

Hetken mies pohti, kuuliko hän oikein vai kehittelikö hänen mielensä omiaan. Hän ei ollut varma, oliko kyse Wrenin sanoista vai jumalaisesta käheydestä naisen äänessä, mutta voi taivas hänen verensä tuntui polttelevan.
Kadotukseen vain.
Charlesin kädet vaelsivat Wrenin lantiolle, ja mies tutki naisen eriparisia silmiä, ennen kuin nousi kyynärpäänsä varaan voidakseen hamuta suudelmaa tämän huulilta.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:12 am

Ainakin tällä kertaa Charles saattoi olla varma siitä, ettei kyse todellakaan ollut väärinkäsityksestä tai Wrenin erikoisesta tavasta asetella sanojaan.
Hän todella tarkoitti juuri sitä, miltä hänen sanansa kuulostivat.
Ehkä se johtui siitä, että he olivat Whimsyllä, veneellä, joka tuntui maailman turvallisimmalta paikalta. Tai ehkä hänen kehonsa reagoi näin stressin vähenemiseen.
Joka tapauksessa kosketus lantiolla oli melkein riittävästi saadakseen hänet voihkaisemaan, ennen kuin Charlesin huulet painuivat hänen omilleen.

Charles ei ollut saavuttanut itsehillintäänsä takaisin edellisestäkään kerrasta. Nyt hän tuntui lipsahtavan suoraan hulluuteen, jossa rationaalinen ajattelu oli mahdotonta ja hän janosi vain naisen kosketusta.
Mies punoi toisen kätensä Wrenin villeihin hiuksiin painaessaan nälkäisiä suudelmia naisen huulille ja siveli toisella lantion kaarta. Sormet jatkoivat matkaansa reidelle ja alavatsalle, liikkuen kevyesti lämpimällä iholla, valuen hellästi alas, heidän väliinsä.

Ehkä Whimsyllä todella oli heihin taianomainen vaikutus, niin että se pyyhki kaikki murheet tiehensä eristäessään heidät omaan kuplaansa. Meren keskellä - tai saaren läheisyyteen ankkuroituneena - ei tarvinnut huolehtia siitä, kuka oli kuulemassa.
Tai että kukaan ryntäisi varoittamatta sisään.
Tarkemmin ajateltuna sellainen taisi olla muutenkin historiaa, nyt kun he asuisivat omassa kodissaan, eikö?
Wren ynähti Charlesin huulia vasten tuntiessaan kosketuksen, ja antoi omien huultensa vaeltaa miehen suupielen kautta tämän leualle ja kaulalle.

Huulten kosketus kaulalla sai väreet kulkemaan Charlesin iholla, se tuntui melkein sähköistyvän ja voimistavan jokaisen kosketuksen moninkertaiseksi.
Mies sulki hetkeksi silmänsä ja antoi sitten kätensä jatkaa vaellusta, tuntien edelleen hienoista ihmetystä saadessaan tutustua Wrenin kehoon.
"Olet niin kaunis", hän kuiskasi melkein häkeltyneenä ja hautasi nenänsä punaisiin hiuksiin halaten Wreniä tiukemmin syliinsä, yrittäen jättää huomiotta kasvavan tukaluuden halutessaan keskittyä naiseen.

Wren ynähti ja hautasi kasvonsa Charlesin kaulataivetta vasten. Hänen kätensä tärisivät kevyesti, yrittäessään kannatella hänen kehonsa painoa, ja kun mies veti häntä lähemmäs itseään, hän joutui antamaan periksi ja nojaamaan itsensä tämän rintakehään.
Kaunis.
Hän hieraisi nenänpäätään Charlesin kaulaa vasten ja veti syvään henkeä.
"Haluan sinua."

Hänellä ei ollut mitään toivoa pysyä järjissään. Charles yritti turhaan tasata kiihtyvää hengitystään ja siveli Wrenin lantiota hetken, yrittäen turhaan olla haluamatta naista takaisin niin, että sattui.
Toivotonta.
Mies kohottautui uudelleen kyynärpäänsä varaan hamuten Wrenin leukaperää ja kaulaa, samalla kun hapuili toisella kädellä housunsa uudelleen auki.

Wren ei ollut varma, oliko hänen suonissaan virtaama kiihtymys hänen omaansa, vai heijastuiko se Charlesista takaisin häneen.
Oli kyse kummasta hyvänsä, hän tunsi olonsa... yhtä halutuksi. Se oli samaan aikaan hämmentävä ja ihastuttava tunne. Niin kuin menneisyys, rikkinä, osittain kamala menneisyys ei enää määrittelisi häntä.
Hän kohottautui hetkeksi pystympään asentoon, veti syvään, värisevästi henkeä ja tutki Charlesin kasvoja.
"Charles..."

Hengitä, mies käskytti itseään, tuntiessaan sykkeensä kiihtyvän epäterveellisiin lukemiin. Hän ei voinut irrottaa katsettaan Wrenistä ja naisen paljaasta, lämpimästä ihosta.
Sormet sivelivät kaivaten vatsan ihoa ja hiipivät alaspäin.
"Mitä, Wren?" hän kysyi kohottaen katseensa Wrenin silmiin, yrittäen olla tiedostamatta, kuinka selvästi halusi naista.

Wren ynähti hiljaa ja melkein pelkäsi liikkua, pelkäsi, että kehoon kerääntynyt jännite purkautuisi liian nopeasti, liian arvaamattomasti, ja jättäisi hänet heikoksi ja voimattomaksi.
Hän vei kätensä silittämään valkeaa poskea, ohimoa, jonka valkeuden läpi sinertävät suonet kuulsivat. Hän kosketti niitä sormenpäillään, ennen kuin antoi sormiensa sipaista miehen huulia.
Whimsy keinahteli pehmeästi aalloilla, jotka loiskahtelivat veneen kylkiin.
Lähemmäs.
"Haluan sinut..."

Hänkin halusi Wrenin. Halusi niin, että tunsi järkensä lähtevän.
Wren oli niin kaunis. Charles ei voinut irrottaa katsettaan naisesta, ei vain paljaasta ihosta, kehon jumalaisista kaarista, vaan silmistä – läsnäolosta, jolle hän oli tainnut menettää sielunsa ensimmäisestä hetkestä, jona oli kohdannut sen katseen. Sormet sivelivät ihoa kaivaten, huulet koskettivat naisen sormia.
Kaipaus sykki hänen lävitseen kipeänä. Odotin sinua koko elämäni, ja sinä olet kaiken sen arvoinen.

Wren muisti elävästi hetken, jona oli kohdannut hopeisen katseen. Jona oli kuullut ensimmäisen kerran jään rasahduksen ja nähnyt talvisen taivaan.
Silloin, työntäessään röyhkeästi kätensä Lord Norfolkin kasvojen eteen, hän ei ollut tiennyt elämänsä muuttuvan.
Ei, ei muuttuvan, alkavan.
Hän kumartui painamaan suudelman Charlesin huulille, pitkitti sitä samalla kun haki lantiolleen parempaa asentoa, työnsi miehen housuja pois tieltä.
Voihkaisu tukahtui suudelmaa vasten, kun hän painautui lähemmäs.
Whimsyn keinunta auttoi löytämään rytmin.

Charles hapuili kevyen otteen Wrenin reisistä, kuin se olisi voinut auttaa häntä suistumasta suoraan peruuttamattomaan hulluuteen.
Nainen oli niin kaunis, niin valtavan kaunis – ja mies tunsi olonsa epätodelliseksi saadessaan seurata Wreniä näin. Toinen käsi punoutui punaisten hiusten joukkoon, kun huulet koskettivat hänen omiaan, ja hän tunsi juopuvansa naisen mausta.
Miten hän toipuisi koskaan tolkkuihinsa, hänellä ei ollut aavistustakaan.

Wren näki värejä.
Kauniita, uskomattomia värejä, joille ei ollut olemassa sanaa, tai ei ainakaan sellaista sanaa, jonka hän olisi tiennyt.
Värien kaleidoskooppi, joka liikkui liikkeiden mukana. Pehmeinä, kiihtyvinä aaltoina. Kunnes lopulta räjähti tavalla, joka sai hänet haukkomaan henkeään.
Hän haukkoi henkeään vielä siinäkin vaiheessa, kun vaipui Charlesin syliin ja hautasi kasvonsa miehen kaulataivetta vasten.
Hän maistoi huulillaan suolan.

Hetken Charles oli melko varma, että saattoi nähdä värit, joiden olemassaolosta nainen usein puhui. Hänen silmissään oli pimetä ja etäisesti mies tiedosti, että Wren oli hänen sylissään, lämpimänä, kauniina ja niin tavattoman lumoavana. Charles kiersi käsivartensa paljaan kehon ympärille ja halasi tämän syliinsä, välittämättä siitä, että oli varsin säädytön housut jonnekin puolitiehen jalkoja jääneenä.
Mies hautasi nenänsä punaisiin hiuksiin ja silitti naisen selkää.
"Rakastan sinua, Wren Reynard", hän kuiskasi pehmeästi.

Kaleidoskoopin muisto värjyi vielä Wrenin näkökentän laidoilla, samalla kun raukeus viipyi kehossa. Pienen hytin ilma tuntui lämpimältä, hyvin lämpimältä.
Hän painautui hieman tiukemmin Charlesin syliin ja maisteli suolaa tämän iholta, huulet kevyesti tämän kaulaa hipoen.
Wren Reynard.
"Wren Edgerly", hän kuiskasi käheästi, kokeillen.
Hänestä tulisi Wren Edgerly.

Charles ei ollut täysin varautunut siihen, millaisen onnen, melkein puhtaan euforian tunteen sanat nostattivat.
"Wren Edgerly", hän toisti jäänharmaat silmät epäuskoiseen, lämpimään hymyyn sulaen ja painoi suudelman naisen ohimolle.
"Sinä teet minut onnellisemmaksi kuin koskaan kuvittelin voivani olla", mies muistutti ja halasi Wrenin tiukemmin syliinsä. Ei enää montaa viikkoa, ja hänen sylissään todella olisi Wren Edgerly.

Charlesin toistamana uusi nimi sai kylmät väreet juoksemaan pitkin Wrenin selkää.
Wren Edgerlyn ei tarvitsisi olla kiinni menneisyydessään, Wren Edgerly voisi rakentaa tulevaisuuden, jollaisesta Wren Reynard ei olisi koskaan voinut unelmoidakaan.
Hän hengitti syvään Charlesin tuoksua ja kasasi ajatuksiaan kaleidoskoopin palasista.
"Haluan perheen kanssasi."
Oikean perheen, ei vain kahta koiraa.

Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä ja sai sitten toiveikkaan lämmön humahtamaan miehen sisään. Ehkä hänen äitinsä oli aivopessyt hänet. Charles ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut jälkikasvusta – mutta nyt ajatus heidän lapsestaan, hänen ja Wrenin, oli tehdä hänet sietämättömän onnelliseksi.
"Todellako?" hän kysyi pehmeästi ja silitti hellästi pisamaista poskea, painaen ohimolle suudelman.

Wrenin oli myönnettävä, ettei hän ollut koskaan kuvitellut tulevansa äidiksi. Ehkä se johtui hänen omista kokemuksistaan, hän oli olettanut, tai ehkä häntä ei ollut vain tarkoitettu äidiksi, jokin äärimmäisen tärkeä ja olennainen vaisto puuttui.
Mutta se oli ollut aiemmin.
Eikä hän halunnut olla kenen tahansa äiti. Hän halusi olla äiti Charlesin lapselle, heidän yhteiselle lapselleen.
Se oli hyvin hämmentävä ja hyvin voimakas tunne, joka sai hänen kulmansa painumaan alemmas.
"Niin."

Kulmien painuminen täytti Charlesin hellyydellä, ja mies tarttui kihlattunsa kasvoihin, painaen huulille varsin intohimoisen suudelman.
"Sinä teet minut niin valtavan onnelliseksi", mies vastasi silittäen hiuksia pois pisamaisilta kasvoilta ja rutisti Wrenin tiukasti syliinsä. Oli vaikeaa uskoa, että hän oli vihdoin löytänyt kaiken sen, mistä oli tuskin uskaltanut haaveilla. Äiti luultavasti muuttaisi käsityksensä täysin ja palvoisi maata Wrenin jalkojen alla, jos nainen tulisi raskaaksi.

Wren vastasi suudelmaan melkein häkeltyneenä.
Jonakin päivänä hän haluaisi pienen pojan, jonka Charles voisi tuoda purjehtimaan, ja jolla olisi ehkä isänsä vaaleat hiukset ja hänen silmänsä. Pojan, joka ei lukisi yksin vuoteessa sairastaessaan, vaan joka saisi käpertyä sohvalle ja jolle hän voisi lukea silittäessään vaaleita suortuvia pois otsalta.
Ajatus tuntui hyvin todelta Whimsyn pienessä, lämpimässä hytissä.
Niin todelta, että se sai Wrenin melkein häkeltymään.
"Keltaisia ruusuja."

Charles saattoi kuvitella äitinsä ilmeen.
"Keltaisia ruusuja", hän toisti suupielet huvittuneeseen hymyyn nykien ja kuljetti sormiaan punaisten suortuvien lomassa. Hän potkaisi sääriin takertuneet housut irti, sillä oliko säädyllisyydellä todella väliä täällä?
"Mitä muuta?"

Wren kurotti toista jalkaansa ja työnsi housut lopullisesti alas vuoteelta, lattialle hänen vaatteidensa seuraksi. Täällä ei ollut vaaraa siitä, että Winston pihistäisi lattialle joutuneita vaatekappaleita. Vaikka ehkä corgi alkoi jo kasvaa ohi siitä vaiheesta.
Tai sitten ei.
Hänellä oli jo nyt ikävä kynsien rapinaa lattiaa vasten.
"Morsiuskimpussa pitäisi olla myrttiä", hän huomautti, hieraistessaan nenänpäätään Charlesin kaulaa vasten.

"Niinkö?" Charles kysyi ja pyöritti sormenpäitään hierovissa ympyröissä naisen paljaalla selällä. Myrttiin varmaankin liittyi jokin taikausko, toivon mukaan onnellisesta liitosta. Liekö sekin oli irlantilaisuudella selitettävissä?
"Keltaisia ruusuja ja myrttiä, siis."

Pehmeä, hierova liike sai Wrenin silmät painumaan uudelleen kiinni. Hän ynähti hiljaa ja hautasi kasvonsa paremmin Charlesin kaulaa vasten, hengittäen rauhoittavaa tuoksua.
"Myrttiä pitäisi olla myös kaasolla, mutta..."
Hän ei ollut tarkalleen ottaen varma siitä, oliko hänellä kaasoa.
"Pitääkö äitisi keltaisesta väristä?"

"Ei varsinaisesti", Charles vastasi. Lady Edgerly oli tainnut luonnehtia sitä vulgaariksi. Ei, Edgerlyn suku käytti arvokasta sinistä, hopeaa ja siistejä mustan ja valkoisen sävyjä. Mies oli melko varma, ettei ollut koskaan nähnyt äitiään muissa väreissä.
"Mutta nämä ovat meidän häämme. Haluan, että ne näyttävät sinulta."

Wren kurtisti kulmiaan miettiessään, miltä hänen häänsä näyttäisivät. Värejä olisi niin paljon, että joku toinen olisi varmasti kutsunut sitä sekasotkuksi.
Lady Edgerly - tai tämän suunnittelija - oli tainnut lähettää heille joitakin ehdotuksia häiden värimaailmasta, mutta viime viikot olivat olleet niin täynnä kaikkea, ettei Wren voinut väittää perehtyneensä asiaan kovinkaan tarkasti.
Hän taisi olla kammottavan huono morsian.
"Minun isoäitini hääkimpussa oli luonnonkukkia."

"Se kuulostaa kauniilta", Charles sanoi ja painoi nenänsä naisen hiusten joukkoon. Isoäiti oli tainnut mennä naimisiin alkukesästä, jolloin tienposket pursuivat kukkia. Syksyn päätteeksi luonnonkukkien valikoima taitaisi olla köyhänpuoleinen.
Jos Wren haluaisi, he siirtäisivät häitä.
Vaikka hänen oli vaikeaa odottaa, että nainen olisi virallisesti hänen vaimonsa.
"Onko koko sukusi tulossa?"

Hymy häivähti Wrenin suupielissä.
"Isoäiti oli hyvin kaunis", hän totesi, piirrellen ajatuksissaan kiemuroita Charlesin hartiaa vasten sormenpäällään.
"Voisin näyttää sinulle kuvan... Luulen, että se on Tealin luona."
Hänen äänessään häivähti ymmärrettävä huoli. Hänen sisarellaan oli ollut vakavia taipumuksia purkaa kiukkuaan viattomiin esineisiin. Repimällä ja polttamalla niitä.
"En usko. Isän puolelta tuskin kukaan, ja äidin... Kaikki eivät ole vastanneet. He eivät oikein hyväksyneet isää."

"Niin olet sinäkin", Charles muistutti ja hipaisi toisen kätensä peukalonsyrjällä naisen pisamaista poskipäätä toisen jatkaessa pyörivää, hierovaa liikettä selällä.
"Niinkö?" hän kysyi valkeat kulmat kurtistuen ja katsahti naisen kasvoja alas silmäkulmastaan.
"Miltä se sinusta tuntuu?"

Charlesin sanat saivat häkeltyneen, vinon hymyn kohoamaan Wrenin huulille. Hän oli aina pitänyt itseään pikemminkin persoonallisena kuin varsinaisesti kauniina, joskaan hän ei ollut myöskään uhrannut ajatukselle montaakaan hetkeä elämässään, ellei mukaan laskettu niitä kertoja, joina hän oli pohtinut kultaista leikkausta.
"Hm?"
Hän raotti silmiään ja kallisti päätään katsahtaakseen Charlesiin.
"No, isä on protestantti, joten kai se on ihan ymmärrettävää."

Charles naurahti hiljaa.
"Ei, tarkoitin sitä, että ehkä kovin moni perheestäsi ei tule häihimme", hän selvensi ja jäljitteli sormenpäillään selkärangan kaarta. Häntä se ei olisi suuremmin haitannut oman sukunsa kohdalla, sillä mies ei ollut erityisen lämpimissä tai syvällisissä väleissä kovin monen serkkunsa tai pikkuserkkunsa tai pikkuserkun serkun kanssa, mutta äidille se suotakoon, että nainen sai kutsua kaikki tarpeellisiksi kokemansa ylhäistön edustajat patsastelemaan heidän hääpäiväänsä.

"Oh."
Wren kurtisti kevyesti kulmiaan ja kohautti toista hartiaansa - hänen hartioidensa linja oli nykyään suurimman osan ajasta pehmeämpi, kuin se oli ollut aiemmin. Ei enää tarvetta pitää suojausta jatkuvasti yllä, niin hänen terapeuttinsa oli ainakin epäillyt.
"Ne, joilla on väliä, tulevat", hän huomautti ja paransi hieman asentoaan Charlesin sylissä.
"Toivoisin tosin... Charles, tavallaan toivoisin, että äitikin voisi tulla."

"Onko jokin syy, miksi hän ei voisi tulla?" Charles kysyi silittäen naisen ihoa kiireettömin vedoin. Hän halusi Wrenin saavan häät, jotka eivät jättäisi naiselle katumusta. Mies hartaasti toivoi, että nämä olisivat ainoat häät heidän molempien elämässä.
"Tiedäthän, että kuka tahansa, kenet toivoisit paikalle, on enemmän kuin tervetullut?"

Wren kohautti uudelleen toista hartiaansa.
"Me emme ole olleet juurikaan tekemisissä sen jälkeen, kun lähdin", hän myönsi, kulmat syvempään kurtistukseen painuen.
"Minä olin hyvin pitkään hänelle hyvin vihainen. Mutta Lark sanoo, että äidillä menee tällä hetkellä paremmin, joten... Mutta en tiedä, tahtoisiko hän edes tulla."
Lark oli tainnut aina olla heistä hyväsydämisin. Teal inhosi äitiä avoimesti.

"Et menetä mitään, jos kysyt", mies huomautti ja antoi sormiensa valua kuin vaivihkaa piirtämään naisen pakaran kaaren. Hän ei uskonut, että voisi saada tarpeekseen Wrenin alastomuudesta tai koskaan lakata hämmästelemästä naisen kehon kauneutta.
"Kuka tietää, vaikka hän ikävöisi sinua syvästi ja toivoisi mahdollisuutta nähdä jälleen." Charles toivoi kipeästi, että Wrenin perhe tunsi niin. Nainen ansaitsi rakkautta, valtavasti, valtavasti rakkautta.

Charles oli totta kai oikeassa.
Wren ei vain ollut täysin varma, pelkäsikö enemmän sitä, että äiti suostuisi, vai sitä, että tämä kieltäytyisi. Tai ehkä sitä, ettei mikään olisikaan muuttunut, vaikka Lark olikin vakuuttanut muuta.
Hän hieraisi nenänpäätään vasten Charlesin kaulaa miettiessään.
"Sinun äitisi tuskin ilahtuisi siitä, että vieraslista muuttuisi taas. Olen melko varma, että hän mainitsi suunnittelevansa istumajärjestystä ilmoittaessaan kakkujen maistelutilaisuudesta."

"Nämä ovat meidän häämme", Charles huomautti ja kuljetti sormenpäitään takaisin ylös naisen kylkeä.
"Me menemme naimisiin, ja häihimme tulevat ne ihmiset, joita me haluamme, niitä kukkia, joita me haluamme ja mitä tahansa muuta, mikä tuntuu meistä hyvältä." Hänen äitinsä oli voimakastahtoinen nainen, mutta tässä naisella ei olisi sananvaltaa.
"Sinun pitäisi kutsua äitisi. Luulen, että kadut, ellet tee niin."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:12 am

Niinhän ne olivat. Heidän häänsä. Heistä tulisi mies ja vaimo. Hänestä tulisi Wren Edgerly.
Hän tunsi värähtävänsä kosketuksen vaeltaessa ylös kyljellään.
"Ehkä minä kutsun hänet."
Miellyttävä raukeus tuntui painavan häntä vasten Charlesin syliä ja vuodetta. Hän oli halunnut uimaan, mutta juuri nyt ajatus siitä, että hän nousisi ylös, tuntui yksinkertaisesti mahdottomalta.
"Ketkä sinä tahdot häihin? Todella tahdot."

Sama raukeus painoi Charlesia kuin ylitsepääsemätön painovoima. Sai hänet jopa jättämään huomiotta sen, kuinka sopimattoman alasti oli. Täällä he tuntuivat saavan mahdollisuuden sulkea kaikki muu ulkopuolelle, kuin maailman säännöillä, normeilla ja odotuksilla ei olisi merkitystä.
"Sinut. Vain sinut", mies vastasi ja siirtyi hieromaan pyörivin liikkein naisen ristiselkää.

Ristiselän hierominen sai Wrenin huokaisemaan ja köyristämään selkäänsä kosketusta vasten.
"Luulen, että se on hyvin helposti järjestettävissä", hän vakuutti ääni raukeana, melkein unisena.
"Jos olisimme Alankomaissa, voisimme mennä naimisiin, vaikka emme olisi molemmat samassa paikassa..."
Hän paransi hieman asentoaan Charlesin sylissä, hieronta rentoutti lihaksia.
"Charles..."

"Olen harannut äitini toiveita ja tahtoa vastaan niin kauan, etten raaski kieltää häntä kutsumasta haluamiaan vieraita", Charles sanoi kulmat asteen painuen. Ehkä hänen olisi pitänyt vaatia, ettei häihin tulisi muita kuin ne ihmiset, joita he halusivat Wrenin kanssa – mutta hän rakasti äitiään. Ja Catherine Edgerly oli ensimmäistä kertaa todella onnellinen isän kuoleman jälkeen saadessaan suunnitella poikansa häitä.
"Wren...?" mies vastasi jatkaen selän hellää hierontaa.

Wren ymmärsi sen kyllä.
Vaikka hän ei ollutkaan täysin varma, oliko tuleva anoppi häneen pettynyt - tai pikemminkin, oliko tämä pahasti pettynyt - vai suhtautuiko tämä häneen vain siniverisen välinpitämättömästi, nainen tuntui olevan vilpittömän innoissaan häiden suunnittelusta. Hillityllä, siniverisellä tavallaan.
Hän huokaisi hiljaa ja kohotti hetkeksi päänsä niin, että saattoi hipaista Charlesin poskea nenänpäällään.
"Olen onnellinen, että olemme täällä."

Charles tutki Wrenin kasvoja jäänharmaat silmät harvinaisen pehmeinä ja lämpiminä. Hän silitti naisen poskea peukalonsyrjällään ja siveli sormenpäänsä alas selkärankaa.
"Niin minäkin", hän myönsi ja tunsi epätodellisen riemun kosketuksen vatsassaan. He olivat vapaita – hän oli vapaa. He voisivat jäädä tänne, he voisivat tehdä mitä tahansa, viipyä niin kauan kuin halusivat. Kukaan ei ollut vaatimassa häntä takaisin. Hänen ei enää koskaan, luoja suo, tarvitsisi työskennellä Yhdysvaltojen ulkoministerin kanssa.
"Valtavan onnellinen."

Hymy sai Wrenin suupielet nykäisemään ylemmäs, toisen hieman enemmän kuin toisen, ja hän hipaisi Charlesin huulia omillaan ennen kuin painoi päänsä takaisin miehen hartialle.
Hän oli pitänyt työstään, rakastanut sitä, mutta hän ei ollut pitänyt siitä, kuinka Charles oli joutunut olemaan kireä ja stressaantunut. Kuinka tilanne tuntui muuttuvan aina vain toivottomammaksi ja toivottomammaksi.
Sitä hän ei jäisi kaipaamaan.
Luomet tuntuivat raskailta, painuivat väkisin kiinni. Ehkä hän menisi suihkuun hieman myöhemmin.
"Voisin nukkua hetken."

Kalpeat silmät siristyivät hymystä, ja Charles kohotti katseensa hytin puiseen, vaaleaan kattoon. Ikkunoista siivilöityvä päivänvalo oli saanut pilvien myötä uneliaan, harmaamman sävyn ja se leikki ja aaltoili katolla valon heijastuessa vedestä.
"Nuku vain, Wren", Charles lupasi pehmeästi ja palautti kätensä hieromaan kevyenä ja kiireettömänä naisen selkää, haluten tuudittaa naisen uneen. Heillä ei ollut kiirettä minnekään.

Wren huokaisi hiljaa ja antoi periksi väsymykselle, joka pitkän lentomatkan jäljiltä teki hänen olostaan yhä raskaan - eikä nautinnosta seurannut raukeus ollut ainakaan vähentänyt uneliaisuutta.
Hän siirsi hieman päätään niin, että saattoi kuunnella Charlesin sydämensykettä, samalla kun Whimsy keinahteli lempeässä aallokossa. Veden loiske tuuditti hänet nopeasti hämmästyttävän rauhalliseen uneen - juuri nyt Charles ei olisi vaarassa saada kipeästi kyynärpäästä tai polvesta.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:14 am

Torstai 23. elokuuta 2018, aamuyö, Fidzin saaristo, Tyynimeri

Sää oli hellinyt heitä kuluneiden päivien ajan, aurinkoisia hetkiä oli ollut enemmän kuin sateisia, ja vaikka lämpötila olikin kohonnut hipomaan melkein kolmeakymmentä, mahdollisuus pulahtaa Whimsyn kannelta suoraan jos ei nyt suorastaan viileään, niin ainakin hieman vähemmän tukalaan veteen helpotti oloa kummasti.
Tällä kertaa Wren ei ollut tallonut merisiilin tai minkään muun piikikkään olennon yli, vaikka hän olikin kahlannut läheisen saaren kristallinkirkkaassa vedessä.
Täydellinen, tähtikirkas yö oli vielä antanut odottaa itseään. Mutta sellainen olisi vielä luvassa.
Kunhan yön aikana heidän ylleen hiipinyt myrsky olisi ohi.
Wren heräsi hätkähtäen, kun ukkonen jyrähti kauempana. Hän ponkaisi istumaan, iho nihkeänä hytin kosteassa ilmassa.
Jopa laguuniin suojaan ankkuroituna Whimsy keinahteli aaltojen tahtiin.

Charles muisti elävästi edellisen joulun. Kuinka myrskyinen sää oli pakottanut heidät viipymään ankkurissa samojen saarten suojassa ja piiloutumaan sadetta hyttiin.
Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, kuinka pieni tila oli. Wrenin tuoksu oli tuntunut täyttävän sen, ja mies oli tuntenut fyysistä tuskaa yrittäessään käyttäytyä, niin kuin työnantajan kuului. Hän ei ollut koskaan tuntenut samanlaista vetovoimaa, kuin hän tunsi Wreniin.
Mies makasi selällään ja katseli pimeää kattoa kuunnellen sadetta, joka rummutti veneen kantta vasten. Wrenin raju havahtuminen oli saada hänetkin hätkähtämään, ja Charles ojensi kätensä koskettamaan rauhoittavasti naisen selkää.
"Kaikki hyvin?" hän kuiskasi kulmat asteen painuen.

Vei hetken, ennen kuin Wren muisti, missä oli. Hän oli hätkähtänyt hereille kesken unen, sydän säikähdyksestä kylkiluita vasten tempoen. Mutta se oli vain myrsky, joka ärjyi veneen ulkopuolella, paiskoi aaltoja ja sadetta sen kylkiä vasten.
Charlesin kosketus sai jännityksen purkautumaan kehosta ja hartiat rentoutumaan.
Turvassa.
Wren kohotti toisen käden hieraisemaan kasvojaan ennen kuin käänsi katseensa vieressään makaavaan mieheen. Hänen yöpaitana käyttämänsä t-paita tuntui hiestä nihkeältä, niin että oli hyvin vaikea vastustaa halua riisua se kokonaan.
"Myrskyää."

"Niin", Charles vastasi tutkien Wrenin kasvoja, mitä niistä saattoi nähdä lähes täydellisessä pimeydessä. Häilyvät ääriviivat, silmien hehkun salaman valaistessa taivaan hetkeksi.
"Pelottaako sinua?" hän kysyi hieroen kevyesti naisen selkää. Vene keinahteli varsin voimakkaasti, ja sateen voima pakotti hänetkin korottamaan ääntään hieman tullakseen kuulluksi. Hän oli aina nauttinut siitä, kun kohtasi luonnon voiman ja saattoi ihailla sitä koko komeudessaan.

Wren muisti heidät talvella yllättäneen myrskyn, joka oli saanut hänet pakenemaan oleskelutilan poikki Charlesin hyttiin. Vaikka ei hän ollut silloinkaan pelännyt itse myrskyä, vaan unia, jotka se oli tuonut mukanaan.
Ukkosen pauhu sai olon silti tuntumaan hyvin pieneltä, ja sateen ropina muistutti häntä tavasta, jolla pisarat olivat iskeytyneet kattoa vasten hänen lapsuutensa kodissa.
Hän pudisti päätään ja kävi takaisin makuulle, käpertyen Charlesin kylkeen siitä huolimatta, että hytissä oli hyvin lämmintä.
"Tekee vähän pahaa. Keinunta."

Charles kietoi käsivartensa paremmin Wrenin ympärille ja halasi naisen kainaloonsa, jatkaen selän kevyttä silitystä. Hän ei ollut tainnut liikahtaa asennosta, johon oli asettunut heidän mennessään nukkumaan.
Ehkä jaarlien ei sopinutkaan heittelehtiä unissaan miten sattui.
"Ensiapupakkauksessa on matkapahoinvointilääkkeitä, haluatko?" hän kuiskasi ja painoi suudelman punaisten hiusten joukkoon. Jos ulkona ei olisi satanut niin rankasti, hän olisi voinut ehdottaa yön viettämistä saaren rannalla.

Wren liikkui yleensä Charlesinkin edestä nukkuessaan. Hän vaihtoi asentoa, tuhisi ja puhui, nousi toisinaan istumaan saakka, ja pahimman stressin hetkellä saattoi jopa nousta kokonaan sängystä ja lähteä kävelemään. Winston-ressukka oli säikähtänyt muutamaan otteeseen pahemman kerran herätessään kesken unen.
Missähän Winston nukkuisi heidän uudessa kodissaan?
Hän äännähti myöntävästi, mutta ei silti siirtynyt kauemmas.

Charles painoi toisenkin suudelman naisen hiuksiin ja irrottautui sitten varovasti, jotta saattoi nousta ja vaeltaa oleskelutilan puolelle hakemaan Wrenille vesipullon ja pahoinvointia ehkäiseviä lääkkeitä. Nykyään hän saattoi liikkua Whimsyllä äänettömästi täydellisessä pimeydessäkin kolhimatta varpaitaan enää kynnyksiin ja kaappien oviin.
"Ole hyvä", hän kuiskasi palatessaan ja istui sängyn laidalle t-paidassa ja boksereissa ojentaen tuomisensa naiselle.
"Kaipaisitko jotain muuta?"

Oli suorastaan hämmästyttävää, että Wren oli onnistunut syöksymään edellisenä jouluna oleskelutilan poikki kolhimatta itseään mihinkään. Tai ehkä hän ei ollut vain huomannut, jos olikin saanut polveensa mustelman tai pari.
Siitä tuntui olevan hyvin kauan aikaa.
Charlesin ollessa poissa hän oli noussut istumaan vuoteen laidalle, jalkapohjat lattiaa vasten painettuina.
"Kiitos."
Hän huuhteli tabletin alas kulauksella vettä ja pudisti päätään, nojaten sen sitten Charlesin hartiaa vasten.
"Olen pahoillani, että herätin."
Kulmat painuivat hieman alemmas.
"Nukuithan sinä?"

"Riittävästi", Charles vakuutti. Täällä oli helppo unohtua valveille vailla stressiä, kuunnella meren pauhua ja luonnon rauhaa, tietäen, että seuraavana päivänä voisi unohtua vaikka päiväunille. Ei sillä, että hän olisi harrastanut päiväunia sen jälkeen, kun oli aloittanut esikoulun.
Ajatus oli silti rentouttava.
"Luuletko, että saisit vielä nukuttua?" hän kysyi istuen naisen viereen.

Oli öitä, jolloin Wren harkitsi, olisiko ollut viisainta siirtyä toiseen huoneeseen tai edes sohvalle ihan vain siksi, että Charles-parka saisi nukutuksi hetken. Ehkä heillä olisi pitänyt olla erilliset sängyt, niin kuin aviopareilla oli kai joskus menneisyydessä ollut.
Hän nyökäytti päätään, mutta ei silti käynyt takaisin makuulle, vaan etsi Charlesin käden omaansa, silittääkseen sen kämmenselkää toisen kätensä sormenpäillä.
"Pelkäätkö sinä mitään, Charles?"

Charles pohti hetken.
"Pelkään sitä, että joku päivä herään huomatakseni olevani joku, joksi en koskaan halunnut tulla, ja että seuraan väärää periaatetta, noudatan vääriä arvoja, ymmärtäen sen aivan liian myöhään. Pelkään joutuvani katsomaan maailman tuhoa kykenemättä tekemään mitään. Pelkään avuttomuutta", hän sanoi harkiten.
"Eniten pelkään, että menetän sinut ja elän loppuelämäni tietäen, miltä tuntui nähdä värejä", hän jatkoi ja sipaisi punaisen suortuvan naisen korvan taakse.

Charlesin pelot olivat hyvin... aikuisia.
Wren nosti jalkansa sängyn reunalle ja veti ne koukkuun vartaloaan vasten.
Hän pelkäsi pimeitä nurkkia, pimeyttä ylipäätään. Pelkäsi liikkua yksin Lontoossa. Pelkäsi toisinaan nukahtamista, tai pikemminkin painajaisia, jotka yö toi mukanaan.
Ja hänkin pelkäsi menettävänsä Charlesin. Pelkkä ajatus tuntui kipuna kropassa, yllättävänä vihlaisuna joka sai hänet ähkäisemään ja käpertymään tiukemmin jalkojensa päälle.
Tilastollisesti oli todennäköisempää, että hän olisi heistä se, joka jäisi yksin.

Charles katseli Wreniä tutkien, mitä saattoi erottaa naisesta Tyynenmeren myrskyisessä yössä. Hän laski kätensä naisen hartialle ja valui silittämään selkää.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi nostaen jalkansa sängylle ja nojaten selkänsä tyynyyn, houkutellen Wreniä kainaloonsa.
"Mitä sinä pelkäät?"

Wren ynähti myöntävästi, sillä varoittamatta vihlaissut kipu oli kadonnut yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin. Se oli jättänyt tosin jälkeensä merkillisen jomotuksen, joka sekoittui vatsassa vellovaan, aaltojen liikkeen aiheuttamaan kuvotukseen.
Oli hyvin todennäköistä, että Charles menisi heistä ensin.
Niin olisi voinut jo käydä, kun pommi oli räjähtänyt.
Hän asettui miehen kainaloon, mutta hartiat yhtäkkiä tuskallisen kireinä.
"En tahdo menettää sinua."

Charles kurtisti valkeita kulmiaan ja kosketti kiristynyttä hartiaa.
"Et ole menettämässä minua." Vanhuus ei koittaisi vielä kymmeniin vuosiin, ja vanha ikä voisi saada heidät tervehtimään ihmiselämän seuraavaa, tuntematonta taivalta kuin vanhaa ystävää.
"Oletko kunnossa?"

Päivän kirkkaassa valossa oli helppo uskoa ja tuudittautua tilastollisiin todennäköisyyksiin ja siihen, että heillä olisi, todennäköisesti, vielä enemmän vuosia edessä kuin takanaan.
Mutta pimeys vahvisti pelkoja, tiivisti niitä ja kietoi tiukasti rintakehän ympärille, kunnes pelkkä hengittäminenkin olo vaikeaa.
Kunnes alkoi uskoa, että menetys voisi koittaa jo huomenna.
Hänen vartalonsa oli alkanut täristä.
"Olisit voinut kuolla silloin."

Charles kiersi käsivartensa lujemmin Wrenin ympärille ja veti naisen syliinsä. Hän ei ollut varma, mikä oli aiheuttanut ilmiselvän, huolestuttavan pelkotilan, mutta tekisi parhaansa lievittääkseen sitä.
"Niin", hän vastasi ymmärtäessään, mihin 'silloin' viittasi.
"Ja sinä olisit voinut kuolla, kun se auto törmäsi sinuun." Wren olisi voinut myös saada vakavia, neurologisia vaurioita ja menettää itsensä, mikä olisi saattanut olla vielä sydäntäsärkevämpää.

Wren saattoi kuulla oman pulssinsa jyskyttävän korvissaan, kun hautasi kasvonsa vasten Charlesin kaulataivetta, siitä huolimatta, että hengittäminen tuntui raskaalta. Hän halusi haistaa tutun, rauhoittavan tuoksun, joka oli ympäröinyt hänet jo Pariisissa.
Samassa Pariisissa, jossa Charles olisi voinut menettää henkensä.
"Se oli omaa syytäni", hän mutisi hiljaa, keskittyen miehen sydämensykkeeseen.
"Kadulle ei pidä rynnätä sillä tavalla."

"Vahinkoja sattuu", Charles vastasi rauhoittavasti, vaikka olikin tuntenut syvää verenhimoa kuljettajaa kohtaan, joka oli törmännyt Wreniin. Siitäkin huolimatta, että ehkä olisi ollut mahdotonta reagoida tarpeeksi nopeasti.
Wren oli hänen elämänsä.
"Voimme vain keskittyä tähän hetkeen", hän muistutti veneen keinahdellessa aallokossa. Ukkonen jyrisi lähempänä ja vesi loiskui laitoja vasten.

Wrenin toinen käsi hipaisi hentoa, otsalle jäänyttä arpea, joka jäi suurimman osan ajasta hiusten alle piiloon. Kai se sointui toisen kulman yli kulkevaan arpeen.
Seamus oli edelleen pahoillaan siitä.
Hitaasti hänen sykkeensä alkoi rauhoittua, vaikka levottomuus viipyikin vielä kehossa. Juuri tällä hetkellä kaikki oli hyvin.
"Pelkäsitkö mitään lapsena?"

Charles kurtisti kulmiaan yrittäessään muistella takaisin lapsuuteensa. Suurin osa hänen nuoruusmuistoistaan oli yhteensulautunutta, harmaata massaa, joka oli täyttänyt hänet kipeällä turhaumuksella. Hän ei ollut koskaan pelännyt pimeää, korkeita paikkoja, rokotuksia tai hyönteisiä, joita suurin osa väestöstä tuntui listaavan.
"Pelkäsin hevosteni puolesta. Kaaduimme pahasti ponini kanssa, ja se joutui pitkälle lepojaksolle sen jälkeen. Flylla oli kerran leikkausta vaativa ähky, enkä ole unohtanut kuinka pitkältä aika tuntui odottaa uutisia sen mahdollisuuksista", hän pohti mietteliäänä.

Charlesin lapsuuden maailma tuntui hyvin erilaiselta. Se ei ollut täynnä mörköjä, jotka vaanivat pimeydessä, kasvotonta pelkoa, joka takertui kaikkeen ja teki maailmasta vaarallisen niin, että pienen lapsen oli jännitettävä terävät hartiansa suojakseen.
Liikutus pyyhkäisi Wrenin ylitse, kun hän ajatteli Charlesia pelkäämässä hevostensa puolesta, ja sai hänet kietomaan käsivartensa miehen vyötärölle.
"Sattuiko sinuun? Silloin kun kaaduitte."

"Ei merkittävästi", Charles vastasi, "aivotärähdys, mustelmia ja ruhjeita. Olin enemmän huolissani ponista, joka kaatui minun arviointivirheeni takia." Ylimielinen, vankkumattoman itsevarma nuori poika oli luottanut turhankin sokeasti omiin taitoihinsa, ja sen seurauksena hänen poninsa olisi voinut katkaista niskansa tai jalkansa. Sen jälkeen Charles ei ollut koskaan suhtautunut ratsastukseen samanlaisella ylenkatsomuksella.
"Poni toipui kyllä lopulta. Kielsin vanhempiani myymästä sitä pois, vaikka siitä ei olisi ollut enää kilpailuun."

Wren hieraisi nenänpäätään mietteliäänä Charlesin kaulaa vasten.
"Ja vanhempasi suostuivat siihen?"
Matkapahoinvointilääke alkoi tehdä olosta unisen ja raukean, ja samalla myös hartioiden kipeä kireys alkoi helpottaa. Hänen mielensä ei tosin ollut vielä antamassa periksi, vaan piti tiukasti kiinni aiemmasta levottomuudestaan, pyöritti ajatuksia liian nopeaan tahtiin.
Ukkonen jyrähti hyvin lähellä, ja hän oli melko varma siitä, että salama oli valaissut taivaan vain hetkeä aiemmin.
"Mikä sen nimi oli? Ponin."

"Olen hyvin vakuuttava sille päälle sattuessani", Charles vastasi kuivaa ironiaa äänessään. Poni oli lopulta toipunut, mutta hän ei ollut voinut hyväksyä ajatusta siitä, että hänen virheensä tähden lahjakas, rehellinen poni sysättäisiin syrjään.
"Se poni oli Ever So Clever. Hyvin viehättävä tummanruunikko. Voitimme kahdet ponimestaruudet sen kanssa."

Charlesin elämässä oli ollut hienoja kilpaponeja, siinä missä hänen elämässään oli ollut... Samson. Valtava olento, jonka selkään hän ei ollut aluksi ollut päästä edes jakkaran avulla. Samson-parka ei ollut tiennyt mitään kantakirjoista tai muustakaan, ja oli jatkanut kasvamista aivan liian korkeaksi.
Se oli silti ollut lempein olento, jonka Wren muisti koskaan kohdanneensa.
Kipeä haikeus vihlaisi hänen vatsaansa.
"Olisimmepa tavanneet edes hieman aiemmin."

"Se olisi ollut mukavaa", Charles vastasi silitellen Wrenin selkää ja punoen sormiaan villeihin, punaisiin hiuksiin. Miten hän toivoi, että olisi voinut muuttaa Wrenin menneisyyttä – poistaa kauhut naisen vuosista, antaa viattomalle lapselle ansaitun turvallisuuden tunteen.
Vaikka hän ei haluaisi muuttaa mitenkään sitä, kuka Wren oli nyt.
"Miksi?" hän kysyi.

Wren veti syvään henkeä ja etsi itselleen parempaa asentoa Charlesin kyljessä.
"Olisin halunnut tavata isäsi."
Ehkä se oli itsekäs toive. Hän saattoi vain kuvitella, kuinka kipeää isän menettäminen oli Charlesille tehnyt. Ja silti hänkin tunsi tässä hetkessä surua siinä, etteivät he olleet ehtineet tavata.
Kuinka vanhempi Lord Norfolk olisi suhtautunut poikansa päätökseen puolison suhteen?

Charles painoi hetkeksi katseensa hänen isänsä tullessa puheeksi, ja nosti sen jälleen, kun saattoi työntää kipeän, tuskaisen palan pois mielestään.
"Uskon, että hän olisi pitänyt sinusta", mies vastasi. Vähemmän siitä, että hän oli päättänyt jättää politiikan. Mutta seurattuaan koko elämänsä vanhempiensa toiveita, oli aika tehdä vihdoin, mitä hän itse halusi elämältään.

Wren halusi uskoa, että hänkin olisi pitänyt Charlesin isästä. Mikäli tämä oli ollut lainkaan sellainen kuin poikansa... Vai pitäisikö ehkä sanoa, että mikäli poika oli yhtään niin kuin isänsä.
Hän alkoi ymmärtää sitä kipeää menetystä, jonka Lady Edgerly oli kokenut.
Ujutettuaan jalkansa paremmin Charlesin jalkojen lomaan hän alkoi tuntea olonsa miellyttävän uniseksi.
"Ethän anna minun nukkua huomenna koko päivää? Haluan uida."

"Voin yrittää", Charles lupasi häivähdys hymyä kalpeissa silmissään.
"Mutta näytät hyvin ihastuttavalta nukkuessasi, enkä tiedä hennonko herättää sinua." Se oli totta. Hän lumoutui suorastaan hävettävän helposti Wrenin läsnäolosta, unohtui vain katselemaan naista.
"Nukutaan kuitenkin edes hetki."

Wren nyrpisti hieman nenäänsä.
"Minä puhun unissani", hän muistutti, ääni jo unesta hieman painuneena.
"Ja kierin. Potkin sinua..."
Oli vaikea kuvitella olevansa kovinkaan viehättävä, upottaessaan kyynärpäätään Charles-paran kylkiluiden väliin, tai läimäistessään tätä kämmenellä vatsaan.

"Olet hyvin viihdyttävä", Charles vastasi ja haki mukavamman asennon hytin kotoisalla vuoteella, vetäen Wreniä paremmin kainaloonsa. He voisivat nukkua vielä jokusen tunnin. Aurinko ei nousisi hetkeen, ja myrskyssä keinahteleva vene tuntui melkein tuudittavan häntä uneen.
Mies painoi suudelman Wrenin otsalle ja antoi sitten silmiensä painua kiinni, kuunnellen sateen ropinaa kantta vasten.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:14 am

* * *

Wren ei ollut toteuttanut uhkaustaan nukkua levottomasti. Itse asiassa hän oli nukkunut harvinaisen, jopa pelottavan rauhallisesti, kääntämättä edes kylkeään, pää Charlesin hartiaa vasten nojaten.
Vielä herätessäänkin hän tunsi olonsa hieman tokkuraiseksi, eikä edes suihku onnistunut täysin virkistämään häntä ennalleen.
Vasta herätessään torkuilta lounaan jälkeen hän alkoi tuntea olonsa taas todella ihmiseksi. Hän pyyhkäisi täysin hallinnasta karanneet hiukset löyhälle nutturalle niskaan ja suuntasi kannelle etsimään Charlesia.

"Huomenta", merivettä valuva mies tervehti sukien valkeita hiuksia pois kasvoiltaan. Hän kiipesi viimeiset askelmat tikkaita vielä sateesta kostealle kannelle, laskien hedelmillä täytetyn pussukan jalkojensa juureen. Paratiisin etuja oli mahdollisuus löytää kypsiä, trooppisia hedelmiä kävelyllä käydessä.
Taivas oli edelleen harmaa ja uhkaava, mutta pilvipeite oli alkanut rakoilla. Taivaanrannassa saattoi nähdä jo auringon kultaa ja kaistaleen sinistä taivasta. Jossain kaukana jyrisi edelleen ukkonen, ja kostea kuumuus makasi veneen päällä laiskana ja painostavana.
"Kaikki hyvin?"

Wren kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Nyt taitaa olla jo iltapäivä", hän huomautti melkein pettyneenä. Hän siristeli hetken silmiään jopa pilvien läpi siilautuvassa valossa, ennen kuin muisti viimein laskea aurinkolasit pisamaiselle nenänvarrelleen.
Kevyt tuulenpuuska yritti tarttua riemunkirjavaan, kimonomaiseen tunikaan, jonka hän oli kietaissut uimapukunsa päälle siinä toivossa, että sää suosisi uintia.
"Kaikki hyvin. Kävitkö saarella?"

"Kyllä", Charles vastasi ja kuivasi itseään kannen penkille valmiiksi laskemallaan pyyhkeellä, ennen kuin poimi hedelmät jalkojensa juuresta.
"Haluaisitko appelsiinin tai ehkä papayan?" mies tarjosi kohottaen pussukkaa houkutellen. Hän ei suuremmin välittänyt hedelmistä kotona, mutta täällä ne maistuivat aivan erilaiselta eivätkä saastuttaneet ympäristöä tullessaan rahdatuiksi toiselle puolelle maailmaa.

Wren tunsi harmin nipistävän vatsaansa. Jos hän ei olisi tuhlannut hyvää aamupäivää nukkumalla, he olisivat voineet tutustua saareen yhdessä.
"Näitkö lintuja? Tai kovakuoriaisia?" hän kysyi toiveikkaana, samalla kun ojensi käsiään kohti uskomattoman oranssia appelsiinia. Sen kuoren kirkas väri oli saada hänet miltei häkeltymään.

Charles ojensi hedelmän naisen käsiin ja pudisti päätään värähtäen.
"Joitakin lintuja kyllä, mutta en voi väittää edes yrittäneeni löytää jättiläismäisiä hyönteisiä." Mies laski pyyhkeen kuivumaan veneen kaiteelle ja veti kevyen kauluspaidan ylleen, napittaen sen huolellisesti ylös saakka. Paratiisin ilmasto salli myönnytykseksi pitää kaksi ylintä nappia auki.
"Haluatko uimaan? Vesi on varsin miellyttävää."

Wren istahti veneen reunustaa kiertävälle penkille ja silitti appelsiinin kylkeä hellästi.
"Sääli. Olisi upeaa nähdä sellainen uudelleen", hän totesi, katse hetken haaveesta kirkkaana, sormet appelsiinin hieman rosoista kylkeä seuraten.
Hän unohtui katselemaan Charlesin selkää, joka kuitenkin peittyi pian kauluspaitaan.
"Haluan. Näitkö merisiilejä?"

"Muutamia", Charles vastasi nostaen aurinkolasit silmilleen auringon murtaessa enemmän rakoja harmaaseen pilvimassaan. Hän istahti perän penkille ja sukaisi sormet läpi kosteista hiuksistaan.
"Varo jalkapohjiasi." Wren tosin luultavasti muisti paremmin kuin hyvin, miltä tuntui astua merisiilin päälle. Nainen oli myös tainnut luvata olla koskematta mihinkään vaaralliseen.
"Tarvitsetko apua sen kuorimisessa?"

Wren hymyili vinoa hymyään.
"Katselin sitä, kun nousit vedestä", hän selitti, samalla kun kamppaili kauluspaidan nappeja auki.
"Ehkä se johtuu siitä, että olet ratsastanut..."
Hän ynähti ja taivutti vaistomaisesti kaulaansa, niin että se oli paremmin tarjolla suudeltavaksi.
"Mutta se on silti... Charles, minä en saa viimeistä nappia auki..."

Miehen suupielissä häivähti hymyä. Hän oli saanut elämänsä erikoisimmat kohteliaisuudet Wreniltä.
Charles hamusi kaulan pehmeää ihoa hengittäen syvään hiusten tuoksua, ja auttoi sitten paitansa kanssa nykäisten kangasta niin, että viimeinen nappi risahti irti.
"Parempi?" hän kysyi eikä voinut estää itseään, kun toinen käsi valui alas naisen vatsaa.

Kun nappi oli viimein auki, Wren saattoi työntää kauluspaidan pois Charlesin hartioilta. Joista hän myös piti suuresti. Oikeastaan hänen oli vaikea valita, mistä kohdasta Charlesia piti kaikkein eniten, jos mukaan ei laskettu silmiä. Mutta se ei ollut pelkästään fyysistä viehätystä. Silmät olivat sielun peili, niinhän sanottiin, ja Wren uskoi siihen täydestä sydämestään.
Alas vatsaa valuva käsi sai hänet henkäisemään hiljaa.
"Sinulla oli silloin samanlainen paita... Mutta sen napit avautuivat."

"Niin", Charles vastasi poissaolevasti keskittyessään niin täysin Wreniin. Yö tuntui miellyttävältä paljaalla iholla, tähtien hennosti valaisema pimeys oli yksityistä ja suojaisaa.
Mies nosti päätään niin, että saattoi painaa suudelman suoraan naisen huulille ja hipoi toisella kädellään shortsien reunaa. Hän halusi riisua ne – mutta kiirehtisikö hän Wreniä?
Hitot. Charles avasi napin ja vetokejtun varovasti, ja hivutti niitä sitten alaspäin.

Wrenin kulmat kurtistuivat kevyesti.
Hänellä oli vahva tunne siitä, että Charles ei aivan kuunnellut häntä. Mutta oliko sillä toisaalta väliä? Kyse oli vain paidasta. Sitä paitsi, Charlesin paljas ylävartalo varasti hänen huomionsa niin, että koko paita tuntui yhtäkkiä hyvin yhdentekevältä.
Kaunis.
Hän vastasi suudelmaan sydän kiihtyneessä tahdissa jyskyttäen samalla kun kohotti avuliaasti lantiotaan, niin että mies saisi shortsit liu'utettua hänen yltään.

Charlesin piti keskittyä hetki hengittämään, kun saattoi sysätä shortsit kauemmas kannelle ja koskettaa naisen paljasta ihoa. Sormet vaelsivat lantion kaarta pitkin ja valuivat alas reiden pehmeälle iholle, kun mies hamusi toisenkin suudelman naisen huulille.
Hän valui suutelemaan kaulansyrjää samalla, kun sormet vaelsivat ylös lämmintä sisäreittä. Pelkkä ajatus oli saada hänen verensä polttelemaan vaarallisen kuumana.

Ilma oli melkein hämmästyttävän lämmin vielä auringon laskettuakin, tai ehkä Wrenin veri vain kuohui niin lämpimänä, että se sai hänen poskensa hehkumaan punaisina. Vaikka sitä olikin mahdoton nähdä pelkkien tähtien hohteessa.
Hiljainen huokaus pakeni hänen huuliltaan, kun käsi vaelsi hänen kehollaan. Hän antoi omien sormiensa upota valkeiden hiusten joukkoon.
"Tá mo chroí istigh ionat…"

Charles arveli tunnistavansa naisen sanat jopa puutteellisella iirin taidollaan. Hän vastasi painamalla hellän suudelman Wrenin solisluulle ja antoi kevyen, ihoa sivelevän kosketuksen vaeltaa ylös.
Hän tunsi poikkeuksetta humaltuvansa Wrenistä, naisen äänestä, tuoksusta ja ihon mausta. Hitaasti mies vaelsi suudelmineen alemmas.

Jopa tapa, jolla kansi painoi selkää vasten jopa viltin läpi, oli tuttu, ja täytti Wrenin hämmästyttävällä turvallisuudentunteella. Sellaisella, joka vakuutti, ettei mikään voisi mennä pieleen. He eivät olleet ehkä viettäneet ensimmäistä yhteistä yötä yhdessä uudessa kodissaan, mutta millään sellaisella ei olisi väliä täällä.
Yhä alemmas valuvat suudelmat saivat hänen hengityksensä kulkemaan nopeammin ja varpaat kipristymään kantta vasten.
"Mmh…"

Charles hamusi naisen vatsaa huulillaan ja tunsi järkensä lipsuvan jo siitä hyvästä. Hiljainenkin äännähdys sai hänen järkensä lipsumaan kauemmas.
Mies silitti reiden pehmeää ihoa ja valui hiljalleen alas saakka. Siitä oli hetki, kun hän oli todella saanut juopua Wrenistä, ja tähtikirkas yö Whimsyn kannella, Tyynenmeren autiossa yksityisyydessä, oli täydellinen paikka.

Olivatko tähdet olleet edellisellä kerralla niin valtavan kirkkaita?
Wren ei ollut varma. Hän ei ollut varma myöskään siitä, olivatko ne liikkuneet, ikään kuin tanssineet taivaankannen poikki. Kyse ei voinut olla meteoriparvesta, mitään sellaista ei ollut luvattu täksi yöksi.
Tähdenlennot taisivatkin tanssia vain hänen silmissään.
Jossain vaiheessa hänen sanansa vaihtuivat iiriin, ja sen jälkeen jäljelle ei jäänyt enää muuta kuin Charlesin nimi.
Onneksi kukaan muu ei ollut kuulemassa.

Charlesin piti pidellä Wrenin lantiota lujemmin kuin se olisi voinut auttaa häntä pitämään järkensä. Tapa, jolla nainen sanoi hänen nimensä, ei saanut häntä lopettamaan nyt – ei, se oli tehdä hänen olonsa sietämättömän tukalaksi.
Hän oli perinpohjaisen juovuksissa naisesta ja tunsi pulssin korvissaan saakka.
Ja hän tunsi olevansa huono mies, kun ei lopulta pystynyt enää muuta kuin avaamaan housujaan ja vetämään Wreniä lähemmäs itseään.

Se, mikä sai Charlesin tuntemaan itsensä huonoksi mieheksi, teki Wrenistä hyvin onnellisen. Se ikään kuin pyyhki pois sen, etteivät he olleet jakaneet vuodetta ensimmäisenä yönään uudessa kodissaan. Ja kaiken muun, mikä oli tehnyt hänen olonsa epävarmaksi.
Ainakin hetkeksi.
Ehkä heidän hääyönsäkin voisi olla erityinen.
Charlesin valkealle iholle ilmestyi uusi, hampaiden jättämä mustelma, kun veri alkoi polttaa liian kuumina Wrenin suonissa.

Charles pohti ehdollistuisiko vielä ajattelemaan ja tuntemaan hyvin sopimattomia asioita hampaita muistuttavasta kivusta.
Hän nojasi päänsä Wrenin olkapäähän tasatessaan hengitystään ja asettui sitten varovasti selälleen naisen viereen, vetäen housut paremmin jalkaansa ja sulkien ne siivosti.
Hetken hän tunsi olonsa sanattomaksi katsellessaan tähtiä heidän yläpuolellaan eikä voinut kuin punoa sormensa Wrenin käteen ja puristaa sitä hellästi.

Wren kääntyi kyljelleen ja veti jalkojaan koukkuun, käpertyen Charlesin kylkeen. Juuri nyt hän ei kyennyt välittämään siitä, että oli alasti, että hänen vaatteensa olivat levinneet kannelle. Täällä kukaan ei ollut näkemässä, ei kukaan muu kuin Charles.
Ja Charles saisi katsoa niin paljon kuin halusi.
Hän oli liian raukea sanoakseen mitään, mutta silitti miehen kämmenselkää peukalollaan.

Charles kiersi käsivartensa Wrenin ympärille ja painoi suudelman punaisiin, villeihin hiuksiin.
He voisivat viettää yön kannelle levitetyllä huovalla – kuten edelliselläkin matkallaan, katsellen tähtiä ja auringonnousua. Hän toivoi, että aamusta tulisi yhtä kaunis kuin yöstä.
"Nuku hyvin, Wren", hän kuiskasi koskettaen huulillaan naisen korvaa ja veti huopaa kevyesti tämän ympärille.

Wren haki parempaa asentoa Charlesin vierellä, kietoi toisen käsivartensa miehen vatsan yli ja ujutti lopulta toisen jalkansakin tämän säärten lomaan.
"Aisling milis, mo ghrá", hän kuiskasi, ääni hieman käheänä.
Hän ei olisi malttanut sulkea silmiään, sillä tähtitaivas oli hyvin kaunis. Hän ei kuitenkaan voinut mitään voimalle, joka painoi hänen luomiaan.
Ainakin hän voisi herätä auringon ensimmäisiin säteisiin.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:15 am

Keskiviikko 5. syyskuuta 2018, alkuilta, Vicarage Gate, Lontoo

Wren oli ehtinyt juuri laskea itselleen kylvyn, kun ovisummeri soi. Se sai kylpyhuoneen matolla toiveikkaana päivystäneen Winstonin ampaisemaan töppöjaloilleen ja syöksymään makuuhuoneen poikki kohti portaikkoa, jossa se liikkui hämmästyttävän ketterästi niin lyhytjalkaiseksi koiraksi.
Wren vilkaisi kylpytakkiaan ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Charles? Voisitko avata?"
Tällaisia tilanteita varten he olisivat kai tarvinneet taloudenhoitajan, joka huolehtisi oven auki niin, etteivät he joutuisi juoksemaan loputtomalta tuntuvia portaita alakertaan.
Hämmentävä, hämmentävä elämä.

"Totta kai", Charles vastasi ja laski kirjansa moitteettomasti pedatun vuoteen laidalle. Mies suoristi tummaa puvuntakkiaan ja lähti töppöjaloillaan portaita alas tömisevän corgin perään vain todetakseen, että Andersson oli ehtinyt ensin.
Edgerlyjen kaupunkitaloon muuttanut turvamies oli harvinaisen kotonaan ja vietti iltaa enemmän kuin mielellään heidän olohuoneessaan tai liittyi seuraan päivälliselle. Charles ei ollut varma, pitäisikö hänen käydä taas painokas keskustelu rajoista, niin kuin silloin, kun virkaintoinen turvamies alkoi seurata häntä miestenhuoneeseen. Hartiahieronnan tarjoaminen kyseisessä fasiliteetissa oli ylittänyt hänen rajansa kriittisesti.
"Kiitos, Andersson", Charles sanoi miehelle kulmat hienoisessa kurtussa, ennen kuin otti paikan ovensuussa Anderssonin sijasta.

"Charles! Siinähän sinä olet! Damnú air, hetken ehdin jo kuvitella, että olimme taas väärän talon edessä!"
Oven takana seisoi Teal, aksentti ylpeän corkilaisena ja punaiset hiukset tuulen röyhkeiksi pöyhiminä, kevyt neuletakki ruutukuvioidun mekon päälle puettuna. Hänen vierellään seisoi toinen, punaiset hiuksensa pitkälle letille niskaan kietonut nainen, jonka kasvot olivat vielä kahta sisarustakin pisamaisemmat. Voimakkaiden kulmien kaari vietti hieman alaspäin, mikä loi teräväpiirteisille kasvoille haikean, melkein surumielisen ilmeen.
"Missä Wren on? Me tulimme ryöstämään hänet!" sisartaan hieman lyhyempi Teal jatkoi puhenaisena toimimista.

Valkeat kulmat kohosivat asteen. Ryöstämään Wrenin?
"Ahaa", Charles vastasi epätietoisena ja väisti sitten ovensuusta, viitaten kohteliaasti peremmälle käytävään, joka antoi eleganttiin ruokasaliin. He todella tarvitsivat taloudenhoitajan.
"Tulkaa toki sisään. Saanen tiedustella, minne olette ryöstämässä morsiantani?" mies tiedusteli ja pohti, osaisiko Andersson kattaa vieraille teetä. Kuka tiesi, vaikka mammuttikourainen turvamies leipoisi höyhenkeveitä tuulihattuja.

Teal nykäisi hieman kuluneen lentolaukkunsa liikkeelle ja marssi päättäväisesti sisälle asuntoon.
"Saat. Mutta me emme kerro", nainen ilmoitti päättäväisesti, ja kumartui tervehtimään corgia, joka vispasi ahteriaan niin, että saattaisi hetkenä minä hyvänsä lentää kopterina katonrajaan.
Lark seurasi sisartaan, hieman vähemmän kolhiintuneen laukun kanssa.
"Budapestiin. Lark Fitzpatrick, meitä ei ole vielä esitellyt", hän totesi, ja ojensi kätensä Charlesille.

"Charles Edgerly", Charles tarttui vielä tuntemattoman sisaren ojennettuun käteen puristaen sitä kohteliaasti ja tarjoutui auttamaan naista laukun kanssa.
"Niinkö? Hän varmasti ilahtuu mahdollisuudesta päästä matkalle kanssanne", Charles arveli ja vilkaisi yläkerran suuntaan. Hän muisti Wrenin haaveilleen heidän matkansa aikana mahdollisuudesta matkustaa myös sisaren tai sisarten kanssa.
"Luulen, että Wren meni juuri kylpyyn. Haluaisitteko odottaa häntä?"

"Tämä ei ole mikään matka, tämä on ryöstö", Teal muistutti Winstonin karvaisia poskia venyttäen, samalla kun Lark otti hieman hämmentyneenä tarjotun avun vastaan.
"Toivottavasti tämä ei ole huono hetki, häiden kannalta", hän pahoitteli, vilkaisten sisartaan, joka ponkaisi pystyyn ja pudisti päätään.
"Juuri sen vuoksi me ryöstämmekin Wrenin. Emmekä me ehdi odottaa, lento lähtee reilun parin tunnin kuluttua. Joten, missä hän on?"

Charles katsahti sivusilmällä corgia, joka näytti olevan onnensa kukkuloilla. Se olisi luultavasti rakastanut lapsia. Ajatus sai lämmön leviämään hänen vatsaansa.
Heillä voisi olla lapsi joku päivä.
Hänen äitinsä pakahtuisi riemuunsa.
"Hyvä on", Charles sanoi epäröiden, mikä oikea etiketti oli ryöstössä – pitäisikö hänen saattaa sisaret kylpyhuoneeseen vai kenties varoittaa Wreniä?
"Näytän tietä", mies lupasi suupielet nykäisten ja viittasi naisia seuraamaan ylös portaita kahta kerrosta ylemmäs.

Sen minkä Winston järjessä menetti, se voitti tarjoamansa rakkauden määrässä. Ehkä se oli seissyt aikanaan väärässä jonossa, kun älykkyyttä oli jaettu, tai jonottanut hieman liian pitkään siinä jonossa, jossa tarjoiltiin suuria sydämiä.
Oli syy mikä hyvänsä, töppöjalkainen koira vilisti puhdasta rakkautta uhkuen edeltä portaisiin ja lähti tömisemään niitä ylös. Se tunsi jo talon läpikotaisin, tiesi keittiön sijainnin ja sängyn, jossa isäntäpari nukkui.
Teal suuntasi portaisiin vähintään yhtä päättäväisenä, sisar kannoillaan.
"Teillä riittää portaita... Miten olet voinut, Charles? Jännittävätkö häät?" hän halusi tietää, corkilainen korostus vahvana.

Charles katsahti purevaa sisarta olkansa yli.
"Hyvin, kiitos", mies vastasi hillitysti. Hän ei ollut koskaan ollut lahjakas avautumaan henkilökohtaisista asioistaan. Winston pyyhälsi edeltä pariskunnan makuuhuoneeseen.
"Hääjärjestelyt ovat hallinnassa." Hänen äitinsä yritti tehokkaasti dominoida niitä.
"Kuinka te voitte?" hän kysyi takaisin viitatessaan kaksikon sisään heidän makuuhuoneeseensa, vaikka se tuntui rikkovan useampaakin etikettiä. Mutta etiketit eivät päteneet irlantilaisiin.

"Loistavasti", Teal ilmoitti ja harppoi röyhkeän päättäväisesti makuuhuoneeseen - Charles oli ollut aivan oikeassa siinä, että etiketit eivät päteneet irlantilaisiin. Ainakaan näihin irlantilaisiin. Lark seurasi sisartaan, mutta loi ovella Charlesiin pahoittelevan katseen, tavalla, joka vain varmisti sen, että samanlaisia katseita ja hymyjä oli jouduttu väläyttelemään ennenkin.
Makuuhuoneen yhteydessä olevasta kylpyhuoneesta alkoi pian kuulua kiihtynyttä, iirinkielistä puhetta, samaan aikaan kun Winston pinkoi takaisin pesusieni hampaissa aarteenaan.

Charles taklasi corgin tottuneesti jalallaan pysäyttäen sen karkumatkan ja poimi pesusienen lattialta, kun koira riemastui isäntänsä huomiosta ja kävi hyppimään vasten tumman puvun siistejä, silitettyjä lahkeita. Se jätti jälkeensä punavalkeaa karvaa, joka takertui laadukkaaseen kankaaseen.
Mies jäi odottamaan makuuhuoneen puolelle vaihtaen vienosti vaivaantuneena painoa jalalta toiselle. Mutta ainakin Wren pääsisi siis kuitenkin matkalle sisartensa kanssa, ja hän voisi kustantaa matkan, jotta siltä ei jäisi puuttumaan mitään.

Iirinkielinen puhe jatkui, oli oikeastaan vaikea sanoa, kuka tarkalleen ottaen oli äänessä, sillä sisarusten äänet olivat hämmästyttävän samanlaiset - ainakin siinä vaiheessa, kun keskustelu alkoi kiihtyä. Se huipentui lopulta loiskahdukseen ja kiljahdukseen, joka sai Winstonin kiepahtamaan ympäri ja ryntäämään toiveikkaana kohti kylpyhuonetta, siltä varalta, että se oli kutsuttu mukaan kylpyammebileisiin. Niin pitkälle corgi ei kuitenkaan ehtinyt, sillä pian Wrenin sisarukset ilmestyivät kylpyhuoneesta, Teal hiukset vettä tipahdellen ja paidanrintamus märkänä, isosiskonsa hätistelemänä.
"Menkää, Cliff laittaa teille teetä, minun pitää puhua Charlesin kanssa!"

Valkeat kulmat kohosivat hienovaraisen asteen, kun sisaret ilmestyivät, Teal osin märkänä. Olikohan Wren päättänyt uittaa sisartaan?
Charles viittasi kohteliaasti kohti alakertaa. He todella tarvitsivat taloudenhoitajan. Onneksi hän oli sopinut useamman haastattelun tälle viikolle.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi Wreniltä, yrittäen kätkeä suupieliensä paljastavat nykäykset.

Wrenin kulmat olivat painuneet kevyeen kurtistukseen. Hän sulki oven sisartensa perässä ja kääntyi sitten Charlesin puoleen.
"Minun sisareni ovat täällä", hän vastasi, vaikka olikin mahdotonta päätellä äänensävyn perusteella, oliko kyseessä hyvä vai huono asia.
"He haluavat lähteä kanssani matkalle."

"Niin kuulin", Charles vastasi lempeää huvitusta jäänharmaissa silmissään ja hipaisi Wrenin käsivartta.
"Olen varma, että siitä tulee erinomaisen mukava matka. Etkös toivonut, että pääsisit ulkomaille sisartesi kanssa?" hän kysyi ja astui heidän valtavan vaatekomeronsa puolelle, nostaen Wrenin matkalaukun esiin.
"Kokekaa kaikki, mitä haluatte, ja osta niin paljon matkamuistoja kuin haluat."

"Halusin", Wren myönsi, ja seurasi Charlesia vaatekomeroon. Totta kai hän oli halunnut, hänhän oli ollut pettynyt, kun Teal oli ilmoittanut, että ei pääsisi sittenkään lähtemään. Totta kai sisko oli valehdellut, jotta pääsisi pamahtamaan paikalle täysin odottamattomalla, ja toivottavasti mahdollisimman sopimattomalla hetkellä.
Winston oli jäänyt vikisemään suljetun oven taakse päästäkseen seuraamaan vieraita, mutta laukkasi nyt heidän seurakseen komeroon, nuuhkimaan touhukkaasti avattua matkalaukkua.
"Haittaisiko se sinua? Jos lähtisin."

"Ei tietenkään", mies vakuutti vilpittömästi ja avasi Wrenin vaatekaapin oven.
"Haluan, että teillä on ikimuistoinen matka." Charles katsahti naisen vaatteita epätietoisena. Ehkä hänen pitäisi antaa Wrenin pakata itse omat vaatteensa. Värien kirjo särki hänen silmiään, mutta varmaankin niiden yhdistelyyn oli jonkinlainen logiikka.
"Lentonne taitaa lähteä pian. Tarvitsetko apua pakkaamisessa?"

Wrenin kulmat painuivat hieman alemmas, aivan kuin hän ei olisi ollut täysin tyytyväinen vastaukseen. Hän kumartui sipaisemaan Winstonin selkää ja astui sitten lähemmäs vaatekaappiaan. Hän tutki vaatteiden värikästä riviä ja siveli mekkojen helmoja kiireettömästi.
"Meidän häämme ovat aivan pian", hän muistutti hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Ehkä meidän pitäisi matkustaa joskus myöhemmin."

"Ei tietenkään", Charles protestoi kulmat painuen. Totta kai Wren ansaitsisi toivomansa matkan sisartensa kanssa – eikö häätraditioihin kuulunut oman sukupuolen kesken vietetty aika ennen häitä joka tapauksessa? Ehkä, toivottavasti, baarien kiertäminen ja setelien työntäminen eksoottisten tanssijoiden aluspöksyihin ei olisi Wrenille mieluisa aktiviteetti kyseisessä traditiossa.
"Meidän häävalmistelumme etenevät täysin aikataulussa."

Wren valikoi hitaasti keltaisilla ruusuilla koristellun mekon vaatetangolta ja antoi kulmiensa painua hieman alemmas.
"Oletko aivan varma? Voisin jäädä kotiin, jos nyt on huono aika."
Totta kai hän halusi matkustaa. Nähdä Budapestia. Vierailla linnalla ja ehkä osallistua risteilylle Tonavalla, mieluusti illalla, kun kaupungin valot loistaisivat.
Mutta hän oli myös selittämättömän huolissaan.
"Jäisit yksin."

"Wren", Charles vastasi painokkaasti ja hieraisi käsiä yhteen, kun ei tiennyt, mitä muuta olisi tehnyt niillä. Oli kenties erikoista, kuinka tottumaton hän oli tekemättömyyteen, kun otti huomioon, paljonko palvelusväkeä hänellä oli ollut eläessään ja miten absurdeja suuri osa normaaleista arkipäivän askareista oli hänelle.
"Olen aikuinen mies, ja olin yksin yli 30 vuotta, ennen kuin tapasin sinut. Luulen, että selviän hetken."

Wren tutkaili mekkoaan ja ripusti sen lopulta takaisin. Hän poimi sen tilalle smaragdinvihreän, kellohelmaisen leningin ja tutki sitä samanlaisella hartaudella.
"Mutta jos jotakin tapahtuu, kun olen poissa", hän vetosi, epäröi hetken ja laskosti lopulta vihreän leningin matkalaukkuunsa. Ennen hänellä oli ollut aina laukku pakattuna.
"Ja jos minua ei saadakaan kiinni."

"Wren, lähde matkalle", mies kannusti ja viittasi pakkaamaan mekon. Hän ei halunnut hoputtaa, mutta sisaret odottivat. Lento ei odottaisi. Toki Budapestiin pääsisi toisellakin lennolla eikä uusien lippujen hankkiminen varmaankaan olisi ongelma, mutta Charles ei pitänyt myöhästelystä.
"Minä selviän kyllä. Aikuinen mies, muistatko?"

Wren katsahti Charlesiin ahdistuneena, mutta kääntyi takaisin riemunkirjavan vaatekokoelmansa puoleen. Sormet juoksivat kankaita pitkin, kietoutuivat hetkeksi helmojen ympärille ja päästivät sitten taas irti. Hidastelu ei ollut hänen tapaistaan, tässä vaiheessa pakkaaminen sujui yleensä rutiinilla.
"En halua lähteä", hän myönsi hetken kuluttua, hartiat kiristyen.
"Minua pelottaa."

Charles astui lähemmäs emmittyään hetken, hidastaisiko naisen pakkaamista entisestään, jos sekaantuisi tai astuisi liikeradalle. Hän kosketti Wrenin selkää ja siirtyi naisen taakse, hipaisten niskan kaarta ja sukaisten suortuvan korvan taakse.
"Mikä sinua pelottaa, Wren?" hän kysyi laskien toisen käden naisen vyötärön kaarelle.
"Etkö vielä hetki sitten halunnut matkalle sisartesi kanssa?"

Wren irrotti otteensa mekon helmasta, antaen sen valahtaa takaisin vielä varsin ilmavaan mekkojen rivistöön.
"Halusin. Ja haluan edelleen."
Kulmien kurtistuksessa häivähti lähes ärtynyt sävy. Hän tiesi käyttäytyvänsä epäloogisesti, mutta ei mahtanut mitään ahdistavalle tunteelle, joka kietoutui hitaasti hänen rintakehänsä ympärille.
"En vain ymmärtänyt ajatella, että se tarkoittaisi myös sitä, että me olisimme erossa."

"Mutta eihän matka ole kovin montaa päivää", Charles huomautti. Jos olisi, hänen pitäisi vaihtaa painokas sana Tealin kanssa. Hän tarvitsi morsiamensa takaisin häihin mennessä.
"Älä huoli – pian saamme olla yhdessä loppuelämämme", hän lisäsi ja silitti naisen selkää, jäljitellen selkärangan kaarta sormenpäillään.

Charlesin matka Pariisiin ei ollut ollut kuin viikonlopun mittainen, ja silti oli ehtinyt tapahtua katastrofi. Vaikka Wren ei pelännytkään nyt sitä, mitä voisi tapahtua Budapestissa, vaan mitä Lontoossa voisi käydä sillä välin, kun hän olisi poissa.
Tavallisesti selän silitys olisi saanut hänet rentoutumaan, mutta nyt kireys viipyi hartioilla.
"Jos jotakin tapahtuu täällä sillä välin, kun olen poissa? Jos sinä sairastut, enkä pääse lentämään takaisin?"

"Wren", Charles vetosi painokkaasti.
"Kotonamme asuu turvamieheni. En voisi olla paremmassa turvassa", hän muistutti ja kiersi käsivarren kevyesti Wrenin vyötärölle.
"Lukemattomat ihmiset matkustavat päivittäin eikä mitään pahaa tapahdu."

Wren huokaisi ja hieraisi terävän nenänsä vartta.
"Minä tiedän sen", hän vakuutti. Hän olisi voinut kaivaa mielestään tilaston onnettomuuksien todennäköisyyksistä maakohtaisesti, mutta ei halunnut tehdä niin juuri nyt.
"Mutta en välitä lukemattomista ihmisistä. Välitän sinusta."

"Minäkin välitän sinusta", mies vastasi kulmat hämillisen asteen painuneina.
"Miksi sinua pelottaa lähteä näin?" hän kysyi ja kosketti nenänpäällään Wrenin hiuksia. Todennäköisyys, että kummallekaan heistä tapahtuisi mitään, oli häviävän pieni. Wren olisi todennäköisempi onnettomuuden tai väkivallan uhri, eikä Charles pitänyt ajatuksesta.

Wren ei ollut itsekään siitä täysin varma. Tavallisesti hän sai valtavasti turvaa siitä, että tukeutui faktoihin, etsi tilastoja ja todennäköisyyksiä.
Nyt ne saivat vain hänen vatsansa nipistämään.
"Minä en ollut mukana Pariisissa", hän vetosi. Eri Pariisissa kuin se, jossa he olivat jakaneet hääsviitin.

"Ja minä en ollut paikalla, kun jäit auton alle", Charles protestoi takaisin. Sitä enemmän häntä ahdisti, ettei hän ollut ollut paikalla, kun kaikki menneisyyden kauhut tapahtuivat. Olisipa Wren voinut säästyä edes yhdeltä.
"Mutta se ei ole syy olla matkustamatta sisartesi kanssa, vai onko?"

Wren oli hiljaa, sillä hän ei ollut varma vastauksesta.
"Mitä, jos jotakin tapahtuu?" hän vetosi, ja poimi epävarmasti raidallisen paidan hyllystä, arpoen, laskisiko sen matkalaukkuunsa vai nostaisiko sittenkin takaisin hyllyyn.
"Ja kukaan ei kerro minulle mitään? Jos joudut sairaalaan, enkä saa tietää, kuinka voit..."

"Me menemme naimisiin muutaman viikon kuluttua", Charles huomautti silittäen naisen hiuksia.
"Olet kihlattuni. Totta kai sinulle kerrottaisiin. Mutta mitään ei tapahdu, Wren." Mitä tahansa voisi toki tapahtua – mutta milloin tahansa, aivan siitä huolimatta, olivatko he yhdessä vai eivät. Eikä se ollut mikään syy, miksi nainen ei lähtisi matkalle sisartensa kanssa.

Wren ei tuntenut oloaan täysin vakuuttuneeksi. Ehkä irlantilainen taikausko eli hänen verenperinnössään, antoi merkityksiä sellaisille asioille, joilla todellisuudessa ei ollut merkitystä lainkaan. Se, mitä Pariisissa tapahtui, ei ollut johtunut siitä, että hän oli ollut kotona. Itse asiassa tilanteessa olisi voinut käydä paljon pahemminkin, jos hän olisi ollut mukana.
Silti hermostuneisuus nipisti vatsaa.
"Viivymme vain muutaman päivän", hän lupasi, kun alkoi nostella vaatteitaan reippaammin laukkuunsa.

Charles astui kauemmas, jotta ei häiritsisi pakkausta. Ehkä hän voisi tilata naisille taksin valmiiksi, jotta nämä pääsisivät Heathrow Expressin luo pian eivätkä myöhästyisi lennoltaan.
"Voitte viipyä niin kauan kuin haluatte", mies kannusti. Kunhan Wren palaisi häihin mennessä.

Wren pysähtyi tarkastelemaan laukkunsa sisältöä ja kumartui sitten nostamaan vaatteiden sekaan vauhdissa loikanneen Winstonin pois.
"Pärjäättekö te kolme täällä varmasti?" hän kysyi, kulmat kurtistuen, kun kiiruhti kylpyhuoneeseen hakemaan toalettilaukkuaan, Winston kantapäillään tassuttaen.

Charles huokasi hiljaa ja suoristi kalvosinnappejaan. Hän katsahti kelloaan huolissaan. Mutta varmasti Wren ehtisi Budapestiin myöhemmälläkin lennolla.
"Olen aikuinen mies, Wren", hän muistutti. Ehkä hän löytäisi sopivan taloudenhoitajankin pian. Ja Andersson oli tottunut huolehtimaan itsestään.

"Juuri siitä minä olenkin huolissani", Wren vetosi palatessaan. Hän asetteli kylpyhuoneesta tuomansa tavarat pieneen matkalaukkuunsa ja tutki hetken sen sisältöä kulmat kurtussa.
Riittävän valmis.
Nostettuaan Winstonin uudelleen pois matkalaukustaan hän nykäisi vetoketjun kiinni ja tajusi sitten, ettei voisi lähteä matkaan kylpytakissaan.
Tällä kertaa hän ei käyttänyt aikaa helman hypistelyyn, vaan valikoi ensimmäisen käteensä osuvan vaatekappaleen.

Charles kohotti kulmaansa. Hän ei voinut väittää täysin ymmärtävänsä Wrenin huolta, mutta hän tuskin voisi ansaita sellaista vaikka viettäisi viikon yksin. Hän ei polttaisi kotia alas toimimalla epäpätevästi keittiössä.
"Viettäkää ikimuistoinen matka", mies kannusti ja tarjoutui kantamaan Wrenin laukun alakertaan, kun se oli pakattu, ja nainen oli saanut jotain kylpytakkia sopivampaa ylleen.
"Sisaresi varmaankin odottavat jo."

Wren ei tuntenut oloaan yhtään varmemmaksi laskeutuessaan alas portaita tömisevä corgi airuenaan, tai siinä vaiheessa, kun löysi sisarensa alakerrasta keskustelemassa Anderssonin kanssa - Tealin kantava ääni erottui jo kerrosta ylempänä.
Vielä siinä vaiheessa, kun heidän tavaroitaan nostettiin taksiin, hän harkitsi, että voisi peruuttaa matkan.
Mutta ehkä Charles oli oikeassa. Mitä tahansa saattoi tapahtua, aivan milloin tahansa.
Silti huoli sai hänen vatsansa nipistelemään, kun hän painoi suukon miehen poskelle, vilkutti Anderssonille ja Winstonille (joka roikkui tällä hetkellä turvamiehen kainalossa, sätkien lyhyitä jalkojaan) ja kipusi sitten taksin takapenkille.
Vain muutama päivä. Talo ei olisi palanut maan tasalle, kun hän palaisi takaisin.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:15 am

Sunnuntai 16. syyskuuta 2018, myöhäinen ilta, Vicarage Gate, Lontoo

Wren tajusi torkahtaneensa vasta siinä vaiheessa, kun auto liukui pysähdyksiin Vicarage Gaten talon eteen.
Kodin eteen.
Hän tunsi miellyttävän, kotoisan lämmön leviävän rintakehäänsä katsellessaan ikkunoista loistavia valoja. Oven takana odottivat Charles ja Winston. Lämpöön sekoittui tuttu talvisen taivaan sinisen kosketus, johon yhdistyi Winstonin syksyisten lehtien rapina.
Koti.
Tunne oli Wrenille niin uusi ja hämmentävä, että hän melkein hätkähti, kun Andersson ilmestyi avaamaan hänelle oven ja ojensi kätensä auttaakseen hänet ulos. Wren suoristi hieman kanariankeltaisen takkinsa helmaa ja oli edelleen vanhasta tottumuksesta menossa nostamaan laukkujaan takakontista ennen kuin huomasi Anderssonin ehtineen jo edelle.
Niin rotevaksi mieheksi tämä oli hämmästyttävän nopea liikkeissään.
Koska laukuista huolehdittiin jo, Wren saattoi suunnata malttamattomat askeleensa kohti ovelle johtavia portaita.
Kotiin.

Edgerlyille vuosikymmenten ajan kuulunut, aikojen saatossa modernisoitu kaupunkitalo oli valaistu. Charles oli käynyt sytyttämässä lämpimät, kutsuvat valot ruokasaliin, olohuoneeseen ja heidän makuuhuoneeseensa, jotta talo, heidän uusi kotinsa, ottaisi Wrenin vastaan avosylin.
Winston oli laukannut hänen kannoillaan ja nukahtanut lopulta isäntänsä jalkojen juureen olohuoneen takkaan sytetyn tulen eteen, pää tummaan pukuun pukeutuneen miehen nilkalla leväten. Koira näytti edelleen uneliaalta ja haukotteli vaaleanpunainen kieli pitkällä, kun Charles laskeutui portaat ulko-ovelle ja seisahtui sen suuhun katselemaan autoa ja takapenkiltä nousevaa morsiantaan.
"Tervetuloa kotiin, Wren."

Koti.
Ja Charles.
Ne olivat alkaneet tuntua Wrenin elämässä melkein synonyymeiltä toisilleen.
Toffeenkultaiset silmät siristyivät hymystä, joka levisi epäsymmetrisenä Wrenin kasvoille. Hän tunsi aiottua pidemmäksi venähtäneen matkan väsymyksenä kehossaan, mutta siitä huolimatta hän nopeutti askeleitaan noustessaan portaita ovensuussa odottavan tutun hahmon luo.
"Charles", hän tervehti, eikä ehtinyt sanoa muuta ennen kuin kietoi käsivartensa miehen niskan taakse ja veti tämän suudelmaan.

Charles punoi sormensa tulevan vaimonsa punaisiin hiuksiin vastatessaan kaivaten suudelmaan. Pari viikkoa erossa tuntui yllättävän... Kipeältä. Kuin hän olisi hiljalleen menettämässä järkensä nostaessaan jatkuvasti katseensa sanoakseen jotain Wrenille tai vain nähdäkseen, miltä nainen näytti lukiessaan tai torkkuessaan.
Hän oli jopa sortunut opettamaan Anderssonille shakkia.
Mies kumartui suudelmasta, kiersi kädet Wrenin reisien taakse ja nosti naisen syliinsä, kantaen tämän sisään, uutta suudelmaa hamuten.

Tarkalleen kahden viikon kuluttua Wren heräisi ensimmäisenä aamunaan Charlesin vaimona. Lady Norfolkina.
Silti hän ei uhrannut ajatustakaan sille, oliko Lady Norfolkin sopivaa kietoa jalkojaan ovella aviomiehensä ympärille, niin että safiirinsinisen mekon helma kipusi paljastavan ylös.
Mutta tämä oli heidän kotinsa.
"Minulla oli ikävä", hän myönsi suudelman lomasta.
Matkan aikana hän oli alkanut hämmästyksekseen huomata, miksi rakkautta verrattiin joskus sairauteen. Se todella muutti aivotoimintaa, sillä vaikka hän oli täydellisen hyvin tiennyt olevansa liikkeellä sisartensa kanssa, hän oli välillä huomannut kääntyvänsä automaattisesti Charlesin puoleen sanoakseen jotakin, ennen kuin oli tajunnut, ettei tämä ollutkaan heidän mukanaan.

Charles lähti kantamaan Wreniä ylös portaita, ensin kerros olohuoneeseen, sitten toinen heidän makuuhuoneeseensa.
"Minullakin sinua", hän vastasi käheästi ja ähkäisi ollessaan kompastua jalkoihinsa tunkevaan corgiin. Se hypähteli miehen jalkojen vierellä nappisilmät hehkuen ja touhukkaasti läähättäen.
Kauhistuttava, koko miehen polttelevaan kaipaukseen keikauttava ikävä.
Kaksi viikkoa, ja Wren olisi vihdoin hänen vaimonsa.

Wren oli ehtinyt jo unohtaa, kuinka monet portaat heidän kodissaan oli. Vai tuntuiko niiden määrä juuri tänä kyseisenä iltana aivan erityisen runsaalta?
Lämpö tuntui hiipineen hitaasti alemmas ja muuttuneen melkein tuliseksi kaipaukseksi, joka teki hänen koko kehostaan levottoman.
"Oliko teillä... Winnie, varovasti!"
Wren katsahti corgiin ennen kuin painoi uuden suudelman Charlesin huulille.
Toivottavasti Andersson pärjäsi laukkujen kanssa.

Hänen oli tarkoitus kysyä, mitä Wren tarkoitti. Mutta se unohtui samantien, kun naisen huulet koskettivat hänen omiaan. Charles tuuppasi makuuhuoneen oven auki jalallaan ja kaatoi Wrenin varovasti sängylle, kumartuen kihlattunsa ylle.
"Minä todella ikävöin sinua", hän huokasi upottaessaan sormensa punaisiin hiuksiin ja hamutessaan naisen leukaperää, korvaa ja kaulaa kevyesti huulillaan.
Hän tuuppasi Winstonin tottuneesti kauemmas jalallaan, kun corgi suunnitteli liittyvänsä heidän seuraansa. Se asettui kohtaloonsa lannistuneena upottavalle villamatolle katselemaan heitä herkeämättä.

Koti.
Whimsyllä vietetyt päivät ja viimeistään sisarten kanssa vietetty aika tuntuivat pyyhkineen pois ensimmäisen yön muiston aiheuttaman kipeyden. Nyt makuuhuoneeseen yhdistyi sama, lämmin tunne, joka valtasi hänet aina, kun hän ajatteli kotia.
Wren yllättyi itsekin siitä, kuinka voihkaus pakeni hänen huuliltaan jo siinä vaiheessa, kun Charlesin huulet vasta koskettivat hänen korvaansa.
Hän toivoi, että Winston keksisi pian sängyn alle unohtamansa narulelun.
"Menikö kaikki täällä... hyvin?"

Charles ei ollut varautunut siihen, kuinka kipeän kuumaksi ja tukalaksi Wrenin voihkaus saattoi tehdä hänen olonsa. Hyvänen aika. Ehkä hänen pitäisi huolestua siitä, kuinka vahvasti nainen vaikutti häneen.
"Kyllä", mies vastasi suudelmien lomassa valuessaan alas Wrenin kaulaa. Kädet sivelivät tiensä hiuksista hartioille ja alas kylkiä.
"Olin suurimman osan ajasta konsultoimassa vanhoja tuttuja työasioissa", hän jatkoi, kun toinen käsi valui reidelle ja hivutti mekon helmaa ylemmäs.

Wren huomasi olevansa merkillisen dilemman edessä, sillä hän janosi tietää lisää siitä, kuinka Charlesin työtehtävät ja viikot olivat sujuneet, mutta samaan aikaan hänen kehonsa vaati kosketusta niin valtavalla janolla, että hänen oli vaikea jättää sitä huomiotta.
"Oliko se... hedelmällistä?" hän kysyi, joutuen hakemaan sanojaan kun sormet vaelsivat hänen reittään pitkin.
Winston oli alkanut heiluttaa töpöhäntäänsä heitä katsellessaan.

Herrasmies olisi riisunut naisen mekon huolellisesti, ehkä viikannut sen siististi sängyn vierellä olevalle nojatuolille. Charles taisteli eläimellistä halua vastaan, joka aneli häntä pääsemään lähemmäs, vaatteista viis.
Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että kaksi viikkoa voisi tuntua niin pitkältä.
"Melko", hän vastasi hajamielisesti, antaen sormiensa vaeltaa ylös naisen sisäreiden pehmeää ihoa, kun hamusi huulillaan tämän kaulaa.
"Häämatkan jälkeen alan työskennellä yhteistyössä heidän kanssaan."

Häämatkan jälkeen.
Kaksi viikkoa.
Wrenin ajatukset kimpoilivat levottomina ja vailla selkeää päämäärää samalla kun hänen sormensa vaelsivat Charlesin niskalla ja punoutuivat valkeisiin hiuksiin. Hän taivutti päätään, niin että hiukset valahtivat pois kaulan tieltä, ja antoi silmiensä painua kiinni.
"Budapest oli hy...vin mielenkiintoinen kaupunki", hän vastasi, takeltaen hieman sanoissaan.
Ohuiden sukkien reuna loppui puoliväliin reittä, Wren vihasi suurimman osan aikaa sukkahousuja pyhästi siitä syystä, että ne oli vaikea saada olemaan kiertämättä.

Hänet oli kasvatettu herrasmieheksi. Mutta Charles ei muistanut niistä opeista yhtäkään tuntiessaan paljasta ihoa. Voi pyhä luoja.
"Olen varma", hän vastasi. Hän haluaisi tietää matkan jokaisen yksityiskohdan, mutta oli melko varma, että päätyisi kysymään ne uudelleen.
Mies painoi suudelman Wrenin huulille ja nosti käsiään ylemmäs, ujuttaakseen alushousuja pois naisen jalasta.
"Olen onnellinen, että olet kotona."

"Vierailimme linnavuorella..."
Wren vaikeni, vaikka kaikki ne sanat, jotka olivat kahden kuluneen viikon aikana jääneet lausumatta, yrittivät pyrkiä ulos kerralla. Hän oli aina kuvitellut, että pärjäsi hyvin yksin, tai pikemminkin, ettei kaivannut ketään karkottamaan yksinäisyyttään,
Hän oli varmastikin ollut väärässä.
Hän kohotti lantiotaan, jotta Charles saattoi riisua alushousut. Ne olivat uudet, hän oli ostanut muutaman parin lisää siinä vaiheessa, kun he olivat todenneet jatkavansa matkaansa vielä jokusella päivällä. Liikkeessä hän oli silmäillyt harsonohuita, pitsisiä luomuksia, mutta oli lopulta kuitenkin päätynyt ostamaan tuttua, turvallista ja hillittyä mallia, jonka saumat eivät painaneet. Ajatus pitsistä oli kutittanut.
"Minäkin olen onnellinen, että olen kotona", hän vastasi hiljaa.

Alushousut putosivat sängyltä. Winston tuijotti heitä edelleen töpöhäntä heiluen, tummat nappisilmät hehkuen.
Charles painoi suudelmia Wrenin kaulalle ja hapuili mekon vetoketjua harjoittaen suurta itsehillintää. Hän ei ollut tietoinen, kuinka fyysistä kaipaus saattoi olla. Miltä tuntui maistaa naisen iho, hengittää tuttua tuoksua, erossaolon jälkeen.
Sormet vaelsivat hellinä ylös naisen reittä, kun Charles halasi Wrenin lähemmäs itseään ja upotti toisen käden sormet punaisiin hiuksiin.

Jos Wren olisi pysähtynyt havainnoimaan ympäristöään, hän olisi saattanut huomata Winstonin melkein kiusaannuttavan tuijotuksen. Hänet olisi saattanut vallata huono omatunto siitä, ettei hän ollut tervehtinyt hölmöä, mutta rakasta corgia edes sen verran, että olisi kumartunut rapsuttamaan sitä suhteettoman suureksi jääneen korvan takaa.
Hän hyvittäisi sen myöhemmin.
Nyt hänen kehonsa ja samalla mielensä olivat liian täynnä aistimuksista, jotta hän olisi todella pystynyt keskittymään mihinkään muuhun.
Kaksi viikkoa ei näyttänyt kalenterissa pitkältä ajalta. Kaksi siististi seitsemään laatikkoon jaettua riviä.
Hänen kehonsa ei ollut asiasta samaa mieltä.
Hän kiemursi kärsimättömänä ulos mekostaan, jonka sivusauma oli alkanut jossain vaiheessa hiertää, ja vei sormensa hapuilemaan otetta Charlesin puvuntakista työntääkseen sen pois.

Charles sysäsi puvuntakin kärsimättömänä hartioiltaan ja oli tarttua vyöhönsä, mutta pysäytti itsensä. Ole herrasmies.
Hän heitti mekon kauemmas ja hipaisi hampaillaan tuskin tuntuen siroa solisluuta, kun käsi piirteli keveitä kuvioita reiden ja alavatsan iholle, ennen kuin siirtyi hyväilemään naista.
"En tiennyt, että voisin ikävöidä näin", hän huokasi matalasti hamutessaan pisamaista ihoa. Ennen kuin Wren tuli hänen elämäänsä, hän ei ollut tiennyt edes, että voisi todella kaivata fyysistä kosketusta niin kuin kaipasi Wreniä lähelleen.

Puvuntakki valahti sängynreunan yli lattialle. Winstonin töpöhäntä pysähtyi hetkeksi, ja nappisilmien katse muuttui tarkkaavaiseksi. Se lähti ryömimään maha maata viistäen lähemmäs, ja kun isäntä sen enempää kuin emäntäkään ei kiinnittänyt siihen huomiota, se alkoi kuopsuttaa takista itselleen mukavaa petiä, tuhisten hiljaa kun tökki sitä kuonollaan paremmaksi mytyksi.
Charles saattoi olla herrasmies, mutta Wrenin sormet laskeutuivat kärsimättöminä avaamaan tämän vyötä samalla, kun kosketus sai hänet huokaisemaan.
"En ole keksinyt sille selitystä", hän myönsi.

Charlesin keksimät selitykset olivat niin... Tunteellisia ja täysin vailla järkevää tai perusteltavaa pohjaa, ettei hän tohtinut esittää hypoteesejään ääneen.
Hänen hatara herrasmiesmäisyytensä mureni, kun Wren avasi hänen housujaan ja muistutti siitä, miten tukalaksi hän tunsi olonsa. Hän hengitti syvään Wrenin tuoksua, kun myönsi itselleen luvan työntää housujaan pois tieltä ja hakea parempaa otetta naisen lantiosta.
Haluan sinua niin, että saatan kuolla, hän vetosi ajatuksissaan anteeksipyyntönä, kun painautui malttamattomana lähemmäs, veri ihon alla polttaen.

Oli kenties onni, ettei Wrenin kärsimättömyys ollut riittänyt Charlesin paidan riisumiseen. Muussa tapauksessa miesparka olisi todennäköisesti saanut hartioihinsa joukon mustelmia, joiden alkuperän olisi voitu kiistatta osoittaa olevan hampaissa.
Mutta ehkei sen ollut todella väliäkään, vaikkei Wren tällä kertaa kyennytkään tukahduttamaan ääntään niin kuin oli tottunut tekemään silloin, kun tunteet alkoivat muuttua hallitsemattoman voimakkaiksi. He olivat kotona, eikä Winstonkaan tuntunut välittävän, käperryttyään turvalliseksi keräksi isäntänsä takista kuopsuttamaansa pesään.
Anderssonkin oli varmasti mennyt jo nukkumaan omaan huoneistoonsa siinä vaiheessa, kun Wren kietoi kätensä hengästyneenä Charlesin niskan taakse, haluamatta päästää tätä pois luotaan, vaikka miellyttävä raukeus alkoikin jo korvata aiemman poltteen.

Vaatteet tuntuivat olevan tiellä. Paita liimautui kiinni selkään, tummansiniset puvunhousut olivat valahtaneet puoliväliin reisiä. Solmio riippui edelleen kaulassa, joskin vinoon vääntyneenä.
Charles nojasi päänsä Wrenin rintakehään haluttomana siirtymään kauemmas, vaikka hänen olisi varmaan pitänyt tehdä itsestään vähemmän siivottoman näköinen. Sydän hakkasi edelleen rajuna, lämmin, melkein epätodellinen mielihyvä tuntui varpaissa saakka.
"Rakastan sinua, Wren Reynard", hän sanoi käheästi, kiertäen kätensä lujemmin naisen ympärille ja haudaten kasvonsa pisamaiseen ihoon.

Hän olisi Wren Reynard enää kaksi viikkoa. Alle kaksi viikkoa, sillä he taisivat olla jo seuraavan vuorokauden puolella.
Ehkä nimen myötä myös jotkin muistot saisivat jäädä historiaan. Mustat, kipeät muistot, jotka olivat vielä vähän aikaa sitten olleet saada yliotteen Wrenistä.
Eivät enää.
"Tá mo chroí istigh ionat, Charles", hän vastasi ja siveli sormenpäillään miehen niskaa.
Jos he olisivat vain voineet unohtua tähän.
"Tuletko suihkuun..?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:16 am

"Se on luultavasti parasta", Charles vastasi rykäisten ja ponnisti itsensä ylös, nykäisten housujaan ylös, ennen kuin ne valahtaisivat nilkkoihin. Oli siinäkin sopivaa käytöstä Norfolkin jaarlille.
Hän avasi solmionsa ja ryhtyi sitten napittamaan auki paitaansa.
"Kerro minulle matkastanne", hän pyysi nakatessaan paidan pyykkikoriin ja poimiessaan puvuntakin lattialta, nykäisten sen Winstonin alta. Valkeat kulmat kurtistuivat, kun hän näki punavalkeat karvat, jotka kirjoivat sen selkää.

Wren kohottautui istumaan vuoteelle, ja pyyhkäisi villiintyneitä hiuksia pois kasvoiltaan. Hän ei ollut varma, olivatko ne innostuneet kosteudesta, vai oliko Charlesin käsien syytä, että ne ryöppysivät hänen selkäänsä erityisen kurittomina.
Hän unohtui katselemaan miestä, jonka valkeat hiukset näyttivät olevan yhtä röyhkeästi villiintyneet hänen käsiensä kosketuksesta.
"Mmm, en ole varma, mistä aloittaisin", hän myönsi, kun laski jalkansa pehmeälle matolle ja nousi seisomaan. Hänen ylleen oli jäänyt paljon vähemmän riisuttavaa.
Winston kiepahti ympäri ja räpytteli häkeltyneenä tummia silmiään, ennen kuin äkkäsi isäntänsä ja alkoi heiluttaa rakastavasti töpöhäntäänsä.

Charles kumartui poissaolevasti rapsuttamaan corgin korvantaustaa, kun kokosi itsensä ja riisui myös housunsa. He menisivät naimisiin kahden viikon päästä. Hänen oli sopivaa olla alasti Wrenin seurassa.
"Aloita alusta. Mitä tapahtui, kun sisaresi hakivat sinut ja lähditte lentokentälle", mies kannusti kävellessään kylpyhuoneeseen ja vääntäessään suihkun hanan auki. Oikean lämpötilan hakeminen vei hetken.

Alusta.
Wren kumartui riisumaan pitkät sukat jaloistaan ja kurtisti kulmiaan silmäpaolle, joka näytti alkavan jostakin polven tienoilta ja laskeutuvan alas säärtä pitkin.
Pitäisi tarkistaa, oliko kaapissa kynsilakkaa. Hän ei ollut aivan varma.
Hän kumartui poimimaan muutaman vaatekappaleen ja pudotti ne pyykkikoriin ennen kuin seurasi Charlesia kylpyhuoneeseen.
"Lento sujui oikein hyvin. Samoin matka hotellille. Teal ei raivonnut kellekään", hän totesi hyvillään, samalla kun astui miehensä seuraksi suihkun alle.

Charles laski kätensä Wrenin vyötärölle ja antoi lämpimän veden ryöpytä naisen selkään. Hän suosi kylmiä suihkuja, mutta arveli yhteiseen hetkeen sopivan miellyttävän, lämpimän veden, joka voisi helliä hänen kihlattunsa lihaksia.
"Mitkä ovat mieleenpainuvimmat asiat, mitä opit ensimmäisestä kapungista?" hän kysyi siirtäen hiuksia toisen olan yli, että saattoi suudella naisen niskaa.

Lämmin vesi tuntui hyvältä, ja sai Wrenin silmät painumaan nopeasti kiinni. Paluulento ei ollut ollut pitkä, ei hänen mittapuullaan, sen jälkeen kun he olivat Charlesin kanssa saattaneet joutua istumaan puoli vuorokautta koneessa vain päivän tähden, mutta silti hän tunsi istumisen lihaksissaan.
Tuntui hyvältä olla kotona.
Kynsien rapinasta päätellen Winston oli seurannut hänen perässään kylpyhuoneeseen.
"Budapestissa on aivan valtavasti historiaa", hän totesi, samalla kun taivutti päätään niin, että niska paljastui paremmin.
"Ja siellä oli aivan uskomattomia art noveau-tyylisiä rakennuksia. Ja pääsin näkemään joitakin Monetin maalauksia..."

"Mitä teitte Budapestissä?" Charles kysyi hamuten huulillaan niskan kaarta ja kiertäen kätensä kevyesti naisen vyötärölle, halaten tämän rintaansa vasten. Hetkeksi hän painoi nenänsä märkiin hiuksiin.
Hän oli onnellinen, että hullut irlantilaiset siskot olivat kidnapanneet Wrenin, vaikka erossa oleminen olikin häkellyttävän kipeää.
"Puriko Teal ketään?" hän kuiskasi hipoen huulillaan naisen korvaa.

Wren huomasi hämmennyksekseen, että hänen oli vaikea keskittyä muistelemaan matkaansa, kun Charlesin huulet vaelsivat hänen niskallaan. Oli kuin jokin osa hänen aivoistaan olisi sulkeutunut, tai kenties keskittynyt täysin aistimaan, miten miellyttävältä kosketus tuntui.
"Kävimme tutustumassa Linnavuoreen ja kävimme risteilemässä Tonavalla. Teal ja Lark olivat myös varanneet meille liput kylpylään... Charles, oletko koskaan kylpenyt kuumassa lähteessä?"
Kosketus korvalla sai hänet huokaisemaan hiljaa.
"Ei, ei purrut, luojalle kiitos. Hän kyllä läimäisi yhtä miestä sormille."

"En voi väittää kylpeneeni", Charles vastasi ja painoi vielä yhden haikean suudelman naisen niskalle, ennen kuin suoristautui, kaatoi käsiinsä hedelmäistä shampoota ja ryhtyi vaahdottamaan sitä Wrenin hiuksiin samalla päänahkaa hieroen.
"Kylvyt ovat kasvatukseni mukaan hyvin yksityinen tapahtuma. Kävitkö sinä kuumassa lähteessä?"

Hedelmäisen shampoon tuoksu kiidätti Wrenin hetkeksi takaisin Carlton Gardensiin. Hän oli ostanut pullon sinne, hieman ennen, kuin oli käynyt selväksi, että se lakkaisi olemasta heidän kotinsa.
Mutta sillä ei ollut enää väliä. Nyt heillä oli uusi koti. Uusi, yhteinen koti.
Villit irlantilaiskiharat eivät tahtoneet asettua edes kostuneina, vaan kietoutuivat Charlesin sormien ympärille melkein kuin olisivat yrittäneet pitää miehen aloillaan.
Hieronta lähetti miellyttäviä väristyksiä alas Wrenin selkään.
"Mmm, kävin. Se oli hyvin mielenkiintoinen kokemus. Toivoisin, että voisin vielä joskus vierailla Japanissa kylpylässä."

"Voimme mennä kylpylään Japanissa", Charles lupasi. Ainakin Wren voisi. Charles ei voinut väittää tuntevansa oloaan erityisen mukavaksi ajatellessaan lähes tai täysin alastomana olemista vieraiden ihmisten seurassa. Hän saattoi tehdä niin juuri ja juuri tulevan vaimonsa kanssa.
Hyvä luoja, aikuinen mies.
"Ja minne tahansa muualle haluat."

Ajatus sai Wrenin suupielen kohoamaan vinoon hymyyn.
"Pitäisin siitä", hän myönsi, ja kallisti hieman päätään Charlesin kosketusta vasten.
"Olen melko vakuuttunut, että yukata sopisi sinulle."
Sininen. Ehdottomasti sininen. Hän saattoi sielunsa silmin nähdä Charlesin istumassa avoimen oven ääressä, taustallaan utuinen vuoristomaisema.
"Tiesitkö, että Japanissa on kettukylä?"

"Olen kuullut siitä", Charles vastasi. Hänen olisi pitänyt tutustua paremmin Japaniin aikana, jonka vietti siellä. Töihin hukuttautuminen oli tuntunut järkevältä toimintasuunnitelmalta. Hän oli tuntenut olonsa suurimman osan ajasta unissakävelijäksi, irrallaan yhteiskunnasta, irrallaan maailmasta.
Ja erittäin kiusaantuneeksi huomiosta, jota hänen ulkonäkönsä oli herättänyt.
"Mitä muuta teitte matkallanne?"

"Vierailisin mielelläni sielläkin jonakin päivänä. Olen aina tuntenut jonkinlaista selittämätöntä yhteyttä kettuihin", Wren myönsi.
"Budapestin jälkeen suuntasimme Wieniin, sillä Teal oli sitä mieltä, että voisimme venyttää matkaamme, kun kerran olimme kerrankin päässeet lähtemään yhdessä."
Ja kun Charles oli kerran luvannut kustantaa matkat, kuten pikkusiskon vakaa mielipide oli kuulunut. Lark oli tönäissyt tätä kyynärpäällään.
Wrenin kulmakarvat painuivat hieman alemmas.
"Charles, toivoisitko, että jätän ehkäisyn pois heti häiden jälkeen?"

Hetkeksi hoitoaineeseen siirtyneet kädet pysähtyivät tyrmistyksestä.
He voisivat yrittää lasta. He voisivat saada todellisen lapsen. Se tuntui rekisteröityvän vasta nyt oikeasti, ja Charles tunsi polvensa huteriksi. Heistä voisi tulla vanhempia.
"Haluan, että teet, mikä sinusta tuntuu hyvältä", hän vastasi haparoiden sanoja, "se on sinun kehosi."

Wren oli täysin tiedoton siitä, millainen vaikutus hänen sanoillaan oli Charlesiin.
"Teal kysyi asiasta", hän selitti.
Jos tarkkoja oltiin, Teal oli halunnut tietää, oliko hän jo ymmärtävänsä, että häiden jälkeen hänestä tulisi hautomo siniveriselle jälkeläiselle. Lark oli iskenyt kyynärpäänsä uudelleen sisarensa kylkeen.
"Silloin Teal itse asiassa oli lähellä purra Larkia. Mutta tajusin, että emme ole keskustelleet asiasta."

"Niin", Charles rykäisi. Unenomaiset viittaukset lapseen kalpenivat sen rinnalla, että puhuttiin ehkäisystä.
"Minä, tuota...", mies empi. Hän oli harvoin sanaton tai joutui turvautumaan kuvottaviin täytesanoihin, mutta nyt hän tunsi olevansa varsin hukassa. Mitä hänellä oli oikeutta sanoa asiaan? Mitä hän voisi sanoa, jotta Wren ei kokisi olevansa painostettu suuntaan tai toiseen?
"Minä olen valmis, milloin tahansa sinä olet. Mutta sillä ei ole... Sinun ei tarvitse olla koskaan valmis."

Wrenin kulmat painuivat hieman syvempään kurtistukseen, mutta hän ei avannut silmiään, sillä ei halunnut saada niihin kirvelevää hoitoainetta.
"Charles, onhan kaikki hyvin?" hän kysyi huolissaan, sillä tapa, jolla mies takelteli, huolestutti häntä.
Kurtistus jäi viipymään hänen kulmillaan.
"Olen ajatellut asiaa. Ja mikäli se sopii sinulle, voisimme mielestäni alkaa yrittää häämatkan jälkeen."

"On, totta kai", Charles vastasi, poissaolevana häkellyksestä. Hänen äitinsä voisi saada sydänkohtauksen puhtaasta riemusta, jos kuulisi uutisista.
Lapsi. Seuraavan sukupolven Edgerly. Hyvä luoja.
"Sopii. Tietenkin", hän ähkäisi ravistautuen nykyhetkeen ja kiersi kätensä tiukkaan halaukseen Wrenin ympärille. He yrittäisivät lasta. Hyvä luoja.
"...Minun pitää ehkä istua alas."

Nyt Wren tunsi huolen todella vihlaisevan. Hän oli ollut aikeissa jatkaa perustelujaan, sillä hän oli todella ajatellut asiaa, punninnut sen hyviä ja huonoja puolia. Sitä, kuinka ei uskonut, että tulisi raskaaksi heti, vaikka he jättäisivätkin ehkäisyn pois, mutta toivoi myös, että saisi nauttia häämatkasta ilman huolta naisten kirouksenomaisista vaivoista, jotka saattoivat yltyä tuskaisiksi.
Nyt hän kuitenkin käännähti Charlesin halauksessa ympäri, niin että saattoi nähdä miehen kasvot.
"Alkoiko sinua huimata? Voi olla, että suihku on sinulle liian kuuma, olet tottunut viileämpään."

Charles pudisti päätään ja nojasi selkänsä suihkun laatoitettua seinää vasten. Hän sukaisi märkiä, pestyjä hiuksia pois kasvoiltaan ja hieraisi suutaan.
"Kaikki hyvin", hän vakuutti.
"Olen vain... En odottanut... Se on uskomatonta", hän sai lopulta muodostettua koherentin lauseen ja kohotti häkeltyneen, epäuskoisen onnellisen katseen Wreniin.

Charles ei todellakaan tuntunut olevan kunnossa, ja Wren tunsi todella huolestuvansa. Hän huuhtoi hiuksensa hätäisesti lopusta hoitoaineesta ja sammutti sitten suihkun, laskien toisen kätensä Charlesin käsivarrelle.
"Charles, luulen, että sinun pitäisi todella päästä istumaan", hän aloitti, ja jäi sitten katsomaan miestä hieman häkeltyneenä.
"Mikä on?"
Charles ei näyttänyt sairaalta. Charles näytti... onnelliselta.

Mikä on? Charles loi epäuskoisen katseen Wreniin ja suoristautui seinältä.
He voisivat saada lapsen. Pienen pojan tai tyttären, joka perisi Lilford Hallin ja Edgerlyjen suvun historian. Hyvä luoja. Hopeiset silmät hehkuen Charles harppasi lähemmäs, tarttui Wrenin leukaperiin ja painoi intohimoisen, melkein euforisen suudelman naisen huulille.
He voisivat saada lapsen. Hyvä luoja.
Hyvä luoja.

Pienen hetken ajan Wrenin mielessä kävi hirvittävä pelko siitä, että Charles saattaisi olla saamassa jonkinlaisen kohtauksen. Ehkä aivojen verenkierrossa olisi jotakin vikaa, ja pian mies saattaisi kaatua ja...
Ihmiset, jotka olivat saamassa kohtauksen, eivät varmastikaan suudelleet sillä tavalla.
Wren ei voinut muuta kuin vastata suudelmaan häkeltyneenä.
Winston, joka oli ollut riepottamassa lattialta löytämäänsä pesusientä, huomasi isäntäparinsa ilon ja loikki heidän jalkoihinsa takapuoli töpöhännän asemesta vispaten.

Hillitse itsesi, iso mies. Charles vetäytyi suudelmasta vetämään henkeä ja suki hiuksiaan taakse, häikäistynyt hehku edelleen jäisissä silmissään. Hän poimi naulasta kylpytakit, tummansinisen itselleen ja sateenkaaren väreissä hehkuvan, pienten kalojen kirjoman version Wrenille, tarjoutuen auttamaan sen naisen ylle.
Mies rykäisi.
"Se olisi mukavaa. Hyvä uutinen, ehdottomasti", hän vastasi arvokkaasti siirtyessään etsimään alushousuja kookkaasta vaatehuoneesta.

Wren oli yhä niin häkeltynyt tilanteesta, että ojensi kätensä hihoihin pujottamista varten edes ajattelematta asiaa sen tarkemmin. Kylpytakki oli pehmeä ja lämmin.
Winston loikki edeltä makuuhuoneen puolelle ja alkoi etsiä touhukkaasti narulelua. Corgin mielestä nyt oli ehdottomasti juhlien paikka, vaikka se ei varsinaisesti syytä ymmärtänytkään.
Wren solmi kylpytakkinsa vyön ja pyyhkäisi sormet mietteliäästi läpi hiuksistaan ennen kuin seurasi Charlesia vaatehuoneeseen.
"Voithan varmasti hyvin?"

"Kyllä", Charles vastasi pujottautuen seuraavaksi pyjaman siniruudullisiin housuihin ja tummansiniseen t-paitaan. Hän voi harvinaisen hyvin. Euforia oli vieras tunne miehelle, jonka maailma oli ollut harmaa siihen saakka, että Wren astui hänen elämäänsä.
"Mitä teitte Wienissä?" hän kysyi sukaisten valkeita hiuksia pois kasvoiltaan ja astui takaisin kylpyhuoneen puolelle pesemään hampaitaan.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:16 am

Charles vaikutti suorastaan... energiseltä. Ehkä kaikki oli tosiaan hyvin.
Wren valikoi itselleen pehmeäksi kuluneen t-paidan ja puhtaat alushousut ja palasi takaisin kylpyhuoneen puolelle kuivatakseen hiuksensa, jota muutoin kehittäisivät yön aikana oman tahtonsa.
Vaikka niin ne tekisivät joka tapauksessa. Siitä ei pääsisi mihinkään.
"Wienissä oli aivan valtavasti nähtävää", hän vastasi, ilme kirkastuen.
"Kävimme päivällisellä ja konsertissa Schönbrunnin linnalla, ja vierailimme kaupungin ulkopuolella tähystystornissa, joka rakennettiin aikanaan juhlistamaan keisarin viittäkymmentä hallintovuotta", hän vastasi, samalla kun käynnisti hiustenkuivaajan.
"Ehdimme käydä myös Hundertwasserissa, perhospuistossa sekä kellomuseossa... Siellä oli kello, jonka olisi tarkoitus käydä vuoteen 9999 saakka."

Charles kuunteli keskittyneenä harjatessaan hampaitaan ja katseli Wreniä peilin kautta. Olisi varmasti paras kertoa äidille vasta sitten, jos Wren tulisi raskaaksi.
Ellei äiti alkaisi huokailla lapsenlapsista jo häissä.
"Niinkö?" hän kysyi lämpöä silmissään.
"Missä kävitte sen jälkeen?"

"Oh, Schönbrunnin konsertissa soitettiin muuten Mozartia. Olen aina pitänyt hänen musiikistaan, se on hyvin värikästä. Beethovenin musiikin sävyt ovat tosin voimakkaampia."
Wrenin silmät loistivat, kun hän palasi muistoissaan takaisin Wienin historialliseen kaupunkiin.
"Näemmä myös keskiaikaisen muraalin, jossa susi ja lehmä pelaavat backgammonia. Olimme ajatelleet, että palaisimme Wienin jälkeen kotiin, mutta tulimme siihen tulokseen, että haluaisimme nähdä vielä Prahan."
Hän kurtisti hieman kulmiaan.
"Tai oikeastaan Teal tuli. Mutta olen siitä iloinen, sillä kävimme katsomassa astronomista kelloa."

"Minäkin olen iloinen, että teillä oli onnistunut matka", Charles vastasi ja kosketti Wrenin selkää huuhdottuaan suunsa.
Hän oli onnellinen siitä, jos voisi jotenkin auttaa sisaruksia rakentamaan ihania muistoja yhdessä. Haluamatta väheksyä lainkaan lapsuuden muodostamia siteitä, mutta suurin osa Wrenin lapsuudesta ei kuulostanut varsinaisesti... Ihanteelliselta. Raha ei korvannut rakkautta, ihmissuhteita tai mitään, mikä oli elämässä oikeasti merkityksellistä, mutta se voisi auttaa antamaan hyviä muistoja.
"Mitä muuta teitte Prahassa?"

Kosketus selällä sai miellyttävän lämmön leviämään Wrenin kehoon, niin kuin aina. Jollei hän olisi jo tuntenut oloaan niin miellyttävän rennoksi, se olisi saattanut jopa pyyhkäistä hänen polvensa heikoiksi.
Ainakin yhdistettynä kuiskaukseen.
"Tutustuimme Prahan historiaan. Vierailimme useammassa museossa ja Prahan suurimmalla hautausmaalla..."
Wrenin kulmat kurtistuivat hieman.
"Teal vieraili kidutusvälinemuseossa, mutta me kävimme Larkin kanssa sillä välin kahvilassa."

Ehkä hänen ei pitäisi yllättyä siitä.
"Sisaresi on... Ainutlaatuinen persoona", Charles totesi varsin vilpittömänä sanoissaan. Hän ei ollut koskaan tavannut Tealin kaltaista olentoa. Kidutusvälineet tuntuivat sopivan kuvaan.
"Palasitteko Prahasta Lontooseen vai mahtuiko matkallenne vielä neljäs pysäkki?" hän kysyi ja nojasi selkänsä kevyesti kylpyhuoneen tason laitaan antaakseen Wrenille tilaa kuivata hiuksiaan.

"Niin Teal on", Wren myönsi, varsin ylpeänä. Siitä huolimatta, että hänen sisarensa ainutlaatuisuuteen kuuluivat myös spontaanit, yleensä puremisena purkautuvat vihanpuuskat. Tai olivat kuuluneet, nykyään Teal osasi jo hillitä itseään paremmin.
Suurimman osan ajasta.
Kun hiukset olivat edes suurimmaksi osaksi kuivat, Wren sammutti hiustenkuivaajan ja siirtyi vuorostaan pesemään hampaitaan.
"Lensimme Prahasta vielä Kööpenhaminaan, joskin vietimme siellä vain yhden yön. Sen verran, että ehdimme nähdä Pienen merenneidon."
Winston oli havahtunut siihen, että isäntäväki oli poissa, ja tassutellut kurkistelemaan kylpyhuoneen ovensuuhun, mihin nämä olivat unohtuneet.

Ehkä hän tutustuisi Tealiin paremmin heidän mentyään naimisiin. Ehkä Teal perheineen saapuisi joskus vieraaksi Lilford Halliin, tarkastamaan oloja, joihin hänen sisarensa oli päätynyt. Charles oli varma, että tarkastus olisi ankara ja perinpohjainen.
Ehkä Teal purisi joskus häntäkin.
"Se kuulostaa hyvältä matkalta", mies vastasi katsellen Wrenin kasvoja peilin kautta.
"Mikä oli sen mieleenpainuvin hetki?"

Wren huuhteli suunsa ja pyyhkäisi hiuksensa taakse, jotta saattoi alkaa levittää miedosti persikkaiselta tuoksuvaa voidetta pisamaisille kasvoilleen.
"Se, kun istuimme kaikki lentokoneessa kun se oli lähdössä Heathrowilta", hän vastasi hetkeäkään epäröimättä, vaikka Charles ei ollutkaan ehkä tarkoittanut aivan sitä.
"Me emme ole koskaan matkustaneet yhdessä, emme sillä tavalla. Se oli hyvin onnellinen ja jännittävä hetki."
Se oli tehnyt kaikesta todellisempaa.
Winston istahti ovensuuhun ja piipitti hiljaa nenänsä kautta. Sitä väsytti, ja se halusi ihmisensäkin nukkumaan.

Charles katseli Wreniä ja kosketti naisen selkää.
"Ehkä voitte tehdä nyt useammin matkoja yhdessä", hän ehdotti ja lähti sitten makuuhuonetta kohti kuin vaistomaisesti koiran piipityksen kutsumana.
"Lahjasikin on hyvin käyttämätön vielä", mies muistutti lupaamastaan maailmanympärysmatkasta. Wren voisi valikoida eri maita kuin joita he kiertäisivät maailman ympäri kiertävällä häämatkallaan, ja kuka tiesi, vaikka joku päivä nainen olisi päässyt käymään jokaisessa maailman maassa.

Winstonin töpöhäntä heilui, ja se loikki hyväntuulisesti laivastonsiniseen, liioitellun tilavaan petiinsä, jonka Wren oli ostanut ja osoittanut tuotavaksi heidän makuuhuoneeseensa.
"Meillä oli itse asiassa puhetta, että voisimme vierailla seuraavaksi Norjassa", Wren vastasi.
Hän huuhteli kätensä, riisui kylpytakin ja nykäisi Charlesin vanhan t-paidan, yhden niistä, joita mies aiemmin oli käyttänyt nukkuessaan päänsä yli.
Hän kohtasi peilikuvansa ja kurtisti kulmiaan.
"Ja Charles, lupasin, että he voisivat tulla käymään perheineen Lilfordissa joulun alla."

Ajatus täytti miehen erikoisella, hämmentävällä tunteella. Joulu Lilfordissa viilsi hänen sydäntään isän kuoleman jälkeen ja ajatus Wrenin värikkäästä, hullusta, irlantilaisesta suvusta historiallisessa kartanossa oli vähintäänkin erikoinen, mutta hän tunsi lämmön tulvahtavan sisälleen. Lilford Hall voisi olla täynnä elämää tyhjän hiljaisuuden sijasta.
Vaikka hän jumaloi hiljaisuutta, ajatus oli kaunis.
"He ovat luonnollisesti tervetulleita", hän vastasi kuorien sängyn päiväpeitosta ja koristetyynyistä, jotka hän nosti nojatuoliin, ennen kuin asettui peiton alle.
"Palkkasin meille muuten taloudenhoitajan poissaollessasi." Talonpito oli käynyt ylivoimaiseksi tehtäväksi siinä vaiheessa, kun sekä ruokailu, pyykinpesu ja vaatehuolto että talon siivous ja huolto oli kaikki ulkoistettava ja organisoitava eri toimijoille.

"Niin hieman arvelinkin", Wren myönsi, kun sammutti kylpyhuoneen valon ja vaelsi Charlesin ja Winstonin perässä makuuhuoneeseen. Pehmeä matto tuntui hyvin miellyttävältä paljaiden jalkojen alla, ennen kuin hän kipusi muhkeaan sänkyyn.
Winston oli jo käpertynyt tyytyväiseksi, tuhisevaksi keräksi sänkyynsä. Yön aikana se päätyisi jossakin vaiheessa kellahtamaan selälleen, niin että töppöjalat voisivat potkia vapaina.
Wren kiemursi itsensä lähemmäs Charlesia.
"Niinkö? Onko hän jo aloittanut työssään?"

"Kyllä", Charles vastasi ja kiersi käsivarren Wrenin ympärille, silittäen naisen selkää.
"Selvisimme Anderssonin kanssa kolme päivää lähtösi jälkeen, kunnes totesin, että tarvitsemme apua." Palvelusväkeen tottuneelle miehelle talo alkoi tuntua siivottomalta ja mahdottomalta käyttää toimivasti.
"Hän on melko... Erikoinen persoona, mutta hyvin innokas ja on ollut tehokas tähän saakka. Jos et pidä hänestä, etsimme toisen taloudenhoitajan."

Wren painoi päänsä Charlesin olkapäälle ja etsi itselleen hyvän asennon tämän kyljestä. Ajatus siitä, että joku muu tulisi hoitamaan heidän kotiaan, oli vieras. Ei välttämättä huonolla tavalla, mutta veisi varmasti aikaa tottua siihen.
Toisaalta, hän oli tottunut siihen myös Carlton Gardensissa, joten ehkä hän huolehti suotta.
"Millä tavalla erikoinen?" hän kysyi, kulmat kevyesti kurtistuen.
"Milloin tapaan hänet?"

"Aamulla", Charles vastasi. Neiti "kutsu minua vain Indiaksi" Farraday nukkui parhaillaan palvelusväelle omistetussa kerroksessa, jonka jakoi Anderssonin kanssa. Andersson ja erikoinen Farraday eivät aivan vielä näyttäneet löytävän yhteistä säveltä.
"Hän on... En ole varma, kuinka kuvata häntä. Energinen. Hyvin... Puhelias", mies haki sanoja, jotka eivät olisi turhan arvottavia tai julmia.
"Hyvin innokas kertomaan asioita kysymättä."

Ehkä heidän taloudenhoitajansa osoittautuisi vielä yhtä hyväksi työntekijäksi kuin Andersson.
Wren tunsi väsymyksen painavan luomiaan, ja antoi sille periksi hipaistuaan ensin Charlesin poskea huulillaan.
"Kuinka päädyit palkkaamaan hänet?" hän kysyi, kun nykäisi peittoa paremmin heidän päälleen. Sanat 'energinen' ja 'puhelias' eivät taitaneet olla sellaisia, jotka Charles yleensä yhdisti pätevyyteen.
Toisaalta, mies oli palkannut myös hänet. Oliko siitä melkein vuosi?
Ajatus sai Wrenin halaamaan Charlesia hiukan tiukemmin.
"Pitääkö Winston hänestä?"

"Se tuntui olevan ainoa keino päästä hänestä eroon ja saada hänet lakkaamaan puhumasta", Charles vastasi hieraisten tuskastuneena kasvojaan. Hän ei ollut varma, miten hän oli päätynyt antamaan sopimuksen naiselle. Yhtäkkiä hän vain huomasi myöntyvänsä tämän tahtoon ja kirjoittavansa nimensä paperiin.
"Winston on ylimpiä ystäviä hänen kanssaan". Mies oli varma, että Farraday lahjoi koiraa herkuilla ruoka-aikojen ulkopuolella.
"Mutta tarkoitan sitä, jos et pidä hänestä, palkkaamme sellaisen, johon olet tyytyväinen."

Vastaus sai hymyn nykäisemään Wrenin suupielessä.
"Senkö vuoksi sinä palkkasit minutkin, Charles?" hän kysyi, ja hipaisi miehen kaulaa huulillaan.
"Olen joka tapauksessa hyvin iloinen siitä, että teit niin."
Hänen elämänsä olisi voinut olla hyvin toisenlaista juuri nyt, jos hän ei olisi uskaltautunut tarttumaan työpaikkailmoitukseen, siitäkin huolimatta, että oli epäillyt suositustensa riittävyyttä.
Hän lähetti hiljaisen kiitoksen jonnekin ylemmäs.
"Olen varma, että olen tyytyväinen häneen. Winstonilla on erittäin hyvä maku ihmisten suhteen."

"En", Charles vastasi halaten Wrenin tiukemmin kylkeensä ja painaen nenänpäänsä punaisiin hiuksiin. Hän veti peittoa paremmin naisen ylle ja silitti tämän selkää.
"Palkkasin sinut, koska tiesin katuvani loppuelämäni, jos en tekisi niin." Hän oli tiennyt sillä hetkellä, kun Wren oli työntänyt käden hänen kasvojensa eteen, että oli kohdannut veroisensa. Kun hän näki ihmisen, joka katsoi takaisin toffeenruskeista, eriparisista silmistä, hän oli tiennyt olevansa tuomittu.

Paavi ei ollut vieraillut hänen unissaan hetkeen, Wren tajusi yhtäkkiä. Ehkä se tarkoitti, että heidän avioliittonsa oli hyväksyttävä. Siitäkin huolimatta, ettei Charles ollut katolilainen.
Hän toivoi, ettei Paavi palaisi, vaikka he eivät alkaisikaan heti toteuttaa avioliiton pyhää tehtävää.
Hänen huulensa hipaisivat uudelleen Charlesin kaulaa.
"Minulla oli sinua hyvin ikävä, Charles."

"Niin minullakin sinua", Charles vastasi hakien mukavan asennon selällään, missä voisi pitää Wreniä kainalossaan. Hän todennäköisesti heräisi täsmälleen samasta asennosta aamulla. Mies kurottui naksauttamaan yöpöydällään olevan lukuvalon kiinni. Pimeys laskeutui tuttuna ja turvallisena. Lontoo humisi ikkunoiden takana.
"Nuku hyvin, Wren."

Toisin kuin Charles, Wren havahtuisi aamulla aivan toisesta asennosta, kuin missä oli mennyt nukkumaan. Carlton Gardensista muuttamisen jälkeen hän ei ollut herännyt kertaakaan lattialta saakka, mitä saattoi varmastikin pitää jonkinlaisena edistyksenä.
"Nuku hyvin, Charles", hänkin toivotti, halasi itsensä paremmin miehen kylkeen ja tunsi vajoavansa uneen hämmästyttävän nopeasti, nyt kun oli viimein päässyt takaisin tuttuun sänkyyn.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:16 am

* * *

Charles havahtui unesta varhain aamulla, kun yö viipyi vielä kaduilla sinertävänä, uneliaana hämäränä. Lontoo oli jo hereillä. Hänellä ei ollut kiirettä ylös.
Jossain alakerrassa kilahti. Vaimea räsähdys kertoi astian särkyneen. Farraday särki yllättävän paljon astioita kokeneeksi taloudenhoitajaksi.
Mies hipaisi huulillaan Wrenin ohimoa ja nousi sitten ääneti sängystä pukeutumaan ja pesemään hampaansa. Winston heräsi, venytteli töppöjalkojaan haukotellen vaaleanpunainen kieli pitkällä ja laahasi sitten muutaman askeleen verran takajalkoja perässään, ennen kuin sai ne alleen ja töpötti isäntänsä perään.

Niin kuin lento oli ollut lyhyt verrattuna siihen, mihin Wren oli jo ehtinyt tottua, ei tunnin aikaeroa Lontooseen nähden voinut sitäkään pitää erityisen mullistavana. Siitä huolimatta hän nukkui sikeästi, kyljelleen käpertyneenä ja toinen käsi tyynyn alle kiilattuna vielä siinä vaiheessa, kun Charles jo nousi vuoteesta.
Havahtuessaan lopulta, kun sinertävä hämärä oli alkanut jo hieman väistyä, hän ei ensin muistanut tarkkaan, missä oli.
Käsivarsi kurottui koskettamaan vuoteen toista puolta.
"Charles..?"

"Huomenta", Charles tervehti kookkaan päämakuuhuoneen nojatuolista, missä luki lehteä iPadiltään siistiin, tummansiniseen, poolokaulukselliseen neuleeseen ja harmaisiin, suoriin housuihin pukeutuneena. Valkeat hiukset oli kammattu huolellisesti pois kasvoilta. Toinen jalka oli nostettu kevyesti toisen päälle. Winstonin pää lepäsi lattiaa vasten olevan päällä.
"Nukuitko hyvin?"

Wren räpytteli silmänsä auki, ja vino hymy kohosi pisamaisille kasvoille, kun toffeenkultainen katse kohtasi tutun hahmon nojatuolissa.
"Huomenta", hän vastasi ääni käheänä, ja kohottautui istumaan. Se oli merkki Winstonille, joka ponkaisi töppöjaloilleen, ja nousi sängyn laitaa vasten seisomaan takapuoli vispaten.
Wren ojensi kätensä rapsuttamaan corgin poskea.
"Nukuin, kiitos. Paljonko kello on?"

"Kohta kahdeksan", Charles vastasi ja suoristautui nojatuolista, laskien iPadin käsistään yöpöydälle.
"Haluaisitko aamiaista sänkyyn?" mies kysyi pyyhkien corgin karvoja lahkeestaan. Hän voisi käydä pyytämässä Farradaytä valmistamaan sellaisen. Taloudenhoitaja ei toivottavasti särkisi enempää astioita sitä tehdessään. Eikä siihen menisi kahta tuntia tai pitopalvelun auto ei pysähtyisi epäilyttävästi heidän talonsa edustalle.

Kahdeksan.
Wren hieraisi hieman kasvojaan eikä voinut taas kerran muuta kuin hämmästellä muuttunutta elämänrytmiään. Vielä joitakin viikkoja sitten aamut, joina hän sai nukkua rauhassa näinkin pitkään, olivat olleet harvassa.
"Joko sinä olet syönyt?" hän kysyi vielä hieman unisesti, ja ojensi käsiään kutsuen Charlesia lähemmäs. Hänenkin olisi varmastikin vaihdettava vaatteensa johonkin t-paitaa sopivampaan.

"Kyllä", Charles sanoi istuutuen sängyn laidalle. Hän oli juonut aamuteensä ja syönyt kaksi palaa täysjyväpaahtoleipää käydessään alakerrassa. Paahtoleipä oli valikoitunut turvalliseksi aamupalaksi.
Hän oli myös päätynyt hemmottelemaan itseään tuoreilla mustikoilla.
"Joten, aamiaista?" mies tarjosi uudelleen.

Wren ojensi toisen kätensä ja painoi sen Charlesin poskea vasten.
"Kyllä, kiitos", hän vastasi hetken harkittuaan, sillä peitto tuntu taivaallisen lämpimältä paljaiden jalkojen päällä, ja olo oli muutenkin kaikin tavoin mukava.
Ehkä hän voisi antaa itsensä nauttia olostaan vielä tämän aamun.
Winston oli laukannut pienen ympyrän pehmeällä matolla ja nousi uudelleen seisomaan sängyn laitaa vasten.
"Onko Winston ehtinyt vielä käydä aamulenkillä?"

"Käytin sen pikaisesti", Charles vastasi suoristautuessaan.
"Farraday käyttää sen aamulenkillä myöhemmin." Kunhan aamiaisesta olisi huolehdittu, taloudenhoitaja voisi huolehtia koirasta ja sitten talon siivouksesta.
"Palaan pian", hän lupasi lähtien portaita alakertaan tilaamaan morsiamelleen aamaisen sänkyyn. Sellaisen, jonka valmistukseen ei menisi kahta tuntia.

Wren seurasi, kuinka Winstonin korvat nousivat pystyyn. Se laskeutui alas sängyn laidalta ja tömisi touhukkaasti isäntänsä perään, ehkä toivoen saavansa keittiöstä herkkupalan tai kaksi. Hän itse nautti vielä hetken peiton lämmöstä ja sysäsi sen syrjään, jotta saattoi käydä kylpyhuoneessa ja etsiä itselleen aamutakin.
Huoneeseen palatessaan hän jäi hetkeksi katselemaan ulos ikkunasta heidän uutta kotikatuaan ennen kuin palasi vuoteeseen.
Ehkä pelko yksin ulkona liikkumisesta alkaisi hiljalleen helpottaa.

Charles palasi mukanaan valkopuinen, jalallinen tarjotin, jolle Farraday oli kattanut aamiaisen. Hän oli käyttänyt vedenkeitintä aivan itse ja valmistanut teen. Eriskummallinen taloudenhoitaja oli kattanut varsin kauniin tarjottimen, vaikka muuten olikin metodeiltaan varsin... Ainutlaatuinen.
Tarjottimelle oli katettu teen ohella kulho maustamatonta jogurttia mustikoilla, viipaloitu, vihreä omena, kaksi lämmintä siivua appelsiinimarmeladilla voideltua paahtoleipää ja laventelinvärinen, viehättävältä tuoksuva smoothie korkeassa lasissa.
Mies istahti sängyn laidalle ja sortui hetken kuluttua vetämään tyynyn selkänsä taakse ja vajoamaan rennosti puoliksi makuulle.

Hymy kohosi Wrenin kasvoille, kun Charles palasi takaisin makuuhuoneeseen.
Ilman Winstonia.
Wrenin kulmilla häivähti kevyt kurtistus, joka kuitenkin hävisi, kun hän näki tarjottimen sisällön.
"Jäikö Winston alakertaan?" hän kysyi, kun poimi varovasti kullanoranssilla marmeladilla sivellyn paahtoleivänpalan käteensä.
Tavallisesti corgi seurasi tiiviisti isäntänsä jalanjäljissä.

"Varmaankin", Charles vastasi. Hän harvoin kiinnitti huomiota corgiin, sen tepsutuksen käytyä niin itsestäänselväksi. Koira halusi hyvin usein pyöriä hänen jaloissaan, kun hän käveli.
"Onko jotain, mitä haluaisit tehdä tänään? Äiti on laittanut pitkiä sähköposteja häihin liittyen. Melkein kaikki on valmiina." Häistä tulisi kohtuuttoman suuri spektaakkeli, mutta niin kauan kuin hän saisi Wrenin vaimokseen, hän sietäisi sen.

Ehkä Winston oli todella mieltynyt heidän uuteen taloudenhoitajaansa. Wren ainakin toivoi, että kyse oli siitä, eikä siitä, että corgiparka olisi vahingossa jäänyt sulkeutuvan oven taakse tai juuttunut portaisiin. Hän oli jo muutamaan kertaan onnistunut hukkaamaan sen varsin monihuoneiseen taloon.
"Niinkö?" hän kysyi, kulmat kurtistuen, ja tarjosi vihreää omenanpalaa Charlesille.
"Pitäisikö meidän katsoa niitä läpi?"

Charles pudisti kohteliaasti päätäään tarjotulle omenalle. Hän oli syönyt oman aamiaisensa.
"Luultavasti pitäisi", hän vastasi ja veti puhelimen housujensa taskusta, hakien oikean sähköpostiketjun. Äiti päätti sähköpostinsa hänelle 'best regards, Lady Catherine Edgerly'.
"Haluan, että häät ovat sellaiset kuin haluat. Onko sinulla toiveita kukkien, juhlapaikan kattauksen ja sisustuksen tai musiikin suhteen?"

Wren vei omenanpalan omaan suuhunsa ja katseli, kuinka Charles selasi puhelintaan. Eleessä oli samaan aikaan jotakin hyvin nostalgista ja melkein haikeaa. Joka tapauksessa oli parempi, että mies oli päässyt eroon hedelmättömäksi oravanpyöräksi muuttuneesta politiikasta.
Ehkä Charles nyt voisi löytää oman tapansa yrittää tehdä maailmasta siedettävämmän paikan.
Hän pudisti hieman päätään kysymykselle.
"En usko, että sillä on minulle todella merkitystä. Paljonko vieraita on tulossa?"

"Tällä hetkellä vajaa kolmesataa", Charles vastasi selaten äitinsä lähettämää informaatiota. Osa ei pääsisi paikalle, jotkut saapuisivat vailla kutsua ja suuri osa ilmaisen ruoan perässä. Moni kurkkiakseen ja taivastellakseen hääparia.
"Onko sinulla jo puku?" hän kysyi todeten, ettei siitä kysyminen voisi tuoda huonoa onnea. Hän arvosti perinteitä kuitenkin niin paljon, ettei suostuisi näkemään pukua ennen kuin Wren kävelisi alttarille.

Kolmesataa oli valtava määrä ihmisiä. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä, suurin osa oli sellaisia, joita Wren ei edes tuntenut - eikä ehkä Charleskaan. Hänen isänsä ja sisarensa olisivat paikalla, ja toivottavasti joitakin Charlesin ystäviä, muutamat ystävälliset kasvot.
Wren etsi automaattisesti Winstonia katseellaan ennen kuin muisti, että se oli oletettavasti jäänyt alakertaan. Jos hän olisi uskaltanut liikkua ulkona, hän olisi voinut käyttää vapaa-aikansa hyödyksi ja käydä corgin kanssa kävelyllä vaikka puistossa.
"On. Uskoakseni viimeinen sovitus on hieman ennen häitä."

"Hyvä", Charles vastasi pöyhien tyynyä parempaan asentoon selkänsä takana, valuen rennosti melkein selälleen sängylle. Lordi Norfolk, lipsutte.
"Millaisia toiveita sinulla on häiden menua kohtaan? Pitopalvelu odottaa viimeisiä kommentteja viiden ruokalajin päivällistä varten. Luonnollisesti voin tilata sinulle mitä tahansa ruokaa, mitä haluaisit. Myös sitä... Viehättävää perunaruokalajia, jota nautit Vancouverissa."

Se, että Charles saattoi loikoilla hänen vierellään vuoteessa, teki Wrenin olosta hyvin kotoisan.
"Toivon, että se on sopiva. Siinä vaiheessa olisi myöhäistä hankkia enää uutta", hän totesi, kulma kevyesti kurtistuen.
"En ole varma, ovatko hääpuvut oikeastaan minun tyyliäni."
Hän poimi yhden vihreän omenanpalan varovasti sormiinsa ja haukkasi sitä.
Muisto Vancouverista täytti hänet lämmöllä, huolimatta siitä, että muistoihin liittyi myös kalvavaa tuskaa. Kirjaimellista, kalvavaa ja naisellista tuskaa.
"Äiti on varmasti jo suunnitellut ruokailun?"

"Onneksi sinun tarvitsee siis pitää sitä vain yksi päivä elämässäsi", Charles vastasi ja kosketti Wrenin selkää, jääden silittämään sitä kevyesti. Sormet uhkasivat ujuttautua t-paidan helman alle, ja mies löi itseään henkisesti sormille.
Hän toivoi, että he saisivat viettää loppuelämänsä yhdessä. Hän pelkäsi pahoin, ettei olisi enää kokonainen ilman Wreniä.
"Äidillä on ajatuksia sen suhteen, kyllä. Mutta nämä ovat meidän häämme. Mitä sinä haluaisit syödä?"

Kurtistus viipyi Wrenin kulmilla.
"Mutta jos me saamme tyttären, ja hän toivoisi voivansa käyttää pukuani omissa häissään?" hän huomautti, hieman huolestuneena. Vaikka mistä sen tiesi, ehkä maailma olisi siihen mennessä hyvin erilainen paikka. Ehkä morsiamet eivät enää pukeutuisi valkoiseen, tai hääpukuun, eikä muutenkaan voinut olettaa, että tytär edes haluaisi pitää äitinsä pukua, tai muokata siitä omansa.
Hänen äidillään ei ollut ollut hääpukua. Koko tilaisuus oli ollut hyvin pienimuotoinen.
"Se on hyvin tärkeä päätös."
Wren otti varovaisen kulauksen teestään ja nojautui paremmin tyynyjään vasten.
"En usko, että sillä on todella väliä. Kunhan vain... Charles, et kai usko, että joku voisi keskeyttää häät?"
Joku, joka kokisi, ettei voisi vaieta iäksi.

"Sitten hän saa käyttää pukuasi omissa häissään", Charles lupasi ja antoi kätensä liukua ylös Wrenin selkää, hieroa kevyesti naisen niskaa. Hän viittoili aamiaiseen, kannustaen morsiantaan syömään enemmän.
"Miksi kukaan keskeyttäisi häämme?" hän kysyi antaen kätensä valua jälleen alas, jäljitellen selkärangan linjaa ja antaen lopulta periksi mieliteolleen. Hän ujutti sormensa t-paidan helman alle, silittäen selän paljasta, lämmintä ihoa.

"Ei hänen tietenkään olisi pakko. Mutta tavallaan toivon, että minulla olisi ollut jokin suvussa kulkenut hääesine. Jotain uutta, jotain vanhaa."
Oli oikeastaan hassua ajatella, kuinka epätoivoisesti Wren oli pyristellyt irti menneisyydestään, ja nyt yhtäkkiä alkanut kaivata edes pieniä palasia siitä. Ehkä se johtui siitä, että hän oli tavannut isänsä uudelleen.
Selälle vaeltava kosketus sai hänet värähtämään hieman.
"Minä en ole siniverinen. Ja sinä et ole... katolilainen."

"Voin ohjeistaa Anderssonin hoitamaan tilanteen, jos joku aikoo keskeyttää seremonian uskontokunnan tai sukunimen takia", Charles lupasi häivähdys hymyä jäänharmaissa silmissä. Hän silitti naisen selkää, antaen sormiensa vaeltaa paljaalla iholla ja piirtää selkärankaa, vaikka yrittikin vannoa pyhästi antavansa Wrenin keskittyä aamiaiseen.
Mutta hänen oli ollut ikävä.
"Kaikki on hyvin, kunhan et ole salaa jo naimisissa."

Wrenin kulmat painuivat hieman syvempään kurtistukseen.
"En tietenkään ole", hän vakuutti.
"Katolilaisuus ei hyväksy moniavioisuutta."
Hän oli ollut aikeissa tarttua teekuppiinsa, mutta sormien vaellus selällä teki siitä hyvin vaikeaa. Toffeenkultaisissa silmissä erottui lämmin hehku.
"Charles..."

"Wren...", Charles vastasi hillitysti malttamatta vetää kättään pois. Paha, paha Lordi Norfolk. Morsiamesi tarvitsee ruokarauhaa. Sentään hän esti toista kättään hiipimästä naisen reidelle. Parin viikon päästä he pääsisivät häämatkalleen. Sitten hän saisi seurata mielitekojaan häpeilemättä.
Kaksi viikkoa. Käyttäydy, aikuinen, iso mies.

Lordi Norfolkin oli kuitenkin jo onnistunut saada kihlattunsa huomio, oli tämä suunnitellut sitä tai ei. Sormenpäät olivat onnistuneet hipaisemaan juuri oikeaa kohtaa, sitä, joka sai mielihyvän värähtelemään Wrenin kehossa. Katse edelleen hehkuen hän siirsi jalkansa varovasti pois aamiaistarjottimen alta ja kipusi hajareisin miehensä syliin. Hän antoi sormiensa upota valkeiden hiusten joukkoon.
"Milloin matkustamme pohjoiseen?"

Charles nielaisi, kun Wren nousi hänen syliinsä, ja yritti turhaan ajatella järkeviä, rauhallisia asioita eikä antaa verensä käydä kuumumaan. Kädet nousivat naisen vyötärölle, hiipivät paidan alle ja silittivät paljasta ihoa.
"Maanantaina 24. päivä", hän vastasi.
"Kartano on jo suurimmaksi osaksi valmisteltu häitä varten. Samoin kirkko on valmiuksissa seremoniaan."

Ei enää edes kahta viikkoa siihen, että hänestä tulisi Lady Norfolk. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Merkitystä oli vain sillä, että hänestä tulisi Charlesin vaimo.
Wren ei ollut koskaan kuvitellut, että sellaiset perinteet olisivat voineet merkitä hänelle niin paljon. Totta kai hän oli haaveillut häistä, joskus, ennen kuin oli haudannut haaveensa paperinukkejensa mukana.
Mutta tämä oli erilaista.
Hän silitti Charlesin hiuksia ja hipaisi tämän huulia omillaan, kulmat mietteliäässä kurtistuksessa.
"Puvun sovitus on varattu sitä seuraavaksi päiväksi."

Charles kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja hamusi suudelmaa Wrenin huulilta. Eikö tulevalle avioparille sallittu nälkä olla lähellä toisiaan, vaikka sitten keskellä arkista aamupäivää?
Mies ehti juuri vetäytyä suudelmasta, kun kuuli askeleet käytävässä. Malttamaton koputus ehti tuskin loppua, kun ovi jo tuupattiin auki. Märkä ja onnellinen Winston laukkasi sisään kieli suusta riippuen ja silmät päässä pyörien. Sen perässä seurasi heidän taloudenhoitajansa, teepannu kädessään ja vaaleat, vallattomat hiukset tuulentuivertamina.
"Hei Charles... Oh", varsin värikkäästi pukeutunut neiti "kutsu minua vain Indiaksi" Farraday pysähtyi nähdessään, ettei Charles suinkaan ollut yksin. Tummuudessaan melkein mustien silmien katse vaelsi kasvoista toiseen, uteliaana ja häpeilemättömänä. Terhakan nenän varrella oli muutama auringon inspiroima pisama ja leveä, estoton hymy paljasti pitkät etuhampaat, jotka olivat taatusti ansainneet lempinimen jos toisenkin kouluaikoina.
"Sinun täytyy ol-", India aloitti harpaten lähemmäs, mutta pysähtyi nähdessään Charlesin hyisen katseen.
"Hmm... Minun pitää odottaa kutsua sisään?" hän ehdotti nöyrästi, mutta selvästi vailla merkittävää katumusta, kun kiepahti takaisin ulos nykäisten oven kiinni perässään. Sitten hän koputti uudelleen.
Charles antoi päänsä vajota tyynyyn ja nipisti tuskastuneena nenänvarttaan.

Wrenin korvat eivät tavoittaneet askeleita aivan yhtä nopeasti, ja vasta koputus sai hänet kääntämään katseensa ovelle.
Paidanhelma oli noussut ylös paljastaen reidet. hiukset olivat yhä yön villitsemät, ja tietenkin hän istui yhä hajareisin miehensä sylissä tavalla, joka ei varmastikaan jättänyt arvailun varaa.
Ehkä hänen olisi pitänyt häkeltyä.
Mutta hän oli irlantilainen. Ja tämä oli heidän kotinsa. Charles hänen kihlattunsa.
Hänen olonsa tuntui hämmästyttävän levolliselta, kun hän kipusi pois miehen sylistä ja istahti sängyn laidalle, nykäisten paitansa helmaa vaivihkaa.
Hän vilkaisi Charlesiin, ennen kuin kutsui, hieman kokeillen:
"Sisään?"
Winston ravasi kunniakierroksen maton ympäri ennen kuin heittäytyi piehtaroimaan sitä vasten.

Neiti "kutsu minua vain Indiaksi" Farraday pelmahti sisään samanlaisella, estottomalla energialla kuin ensimmäiselläkin kerralla. Parinkymmenen puolivälissä oleva nainen puhalsi paksua otsatukkaa pois kasvoiltaan ja kohotti hillittyä, arvokasta teekannua kutsuvasti. Se ei aivan käynyt yhteen vireeltään aasialaisen, silkkikirjaillun puseron kanssa, joka oli valahtanut alas toiselta olkapäältä tai sen alla olevien, lohenpunaisten jegginssien.
"Teetä?" India kysyi ja ojensi epäröimättä kätensä Wrenille vispatakseen naisen kättä tarmokkaasti.
"Sinun täytyy olla Wren. Olen odottanut tapaamistasi! Charles on hyvin salaperäinen ja vähäsanainen, eikö olekin? Tuota... Teetä?" hän toisti muistaessaan pitelemänsä teekannun ja rapsutti paljailla varpaillaan Winstonin vatsaa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:17 am

Ainakin Winston oli haltioissaan. Toinen sen töpöistä takajaloista alkoi vispata rapsutuksen tahtiin, ja se kiemursi röhisten mattoa vasten.
Wrenin katse oli kiinnittynyt heidän uuteen taloudenhoitajaansa, ja hetken ajan hänen oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin värin kirjoon, jota tämä tuntui hohkaavan ympärilleen. Lämmintä, mausteista okraa yhdistettynä jonkinlaisten tiukujen helinään.
"Hauska tavata. En tainnut vielä kuulla nimeäsi?"
Hän kohotti vaistomaisesti teekuppiaan.

"Kutsu minua vain Indiaksi", India esitteli itsensä ja soi Wrenille säteilevän hymyn, purren alahuultaan selvästi erottuvilla etuhampaillaan, kuten teki ollessaan mietteliäs. Charles huokasi merkitsevästi Wrenin takana.
Taloudenhoitaja havahtui täyttämään teekuppia, toinen jalka edelleen notkeasti Winstonia rapsuttaen.
"Teillä on hurjan kaunis talo! Nykyinen huoneeni on entisen asuntoni kokoinen. Ja teillä on oma uima-allas sisällä, huikean hauskaa! En tiennyt, että sellaisia oikeasti on Lontoossa. Tuletko joskus uimaan kanssani? Charles ei halua, jostain syystä."
Mies huokasi uudelleen ja hieraisi kivistävää ohimoaan.
India puraisi huultaan uudelleen.
"Aivan, tuota... Minä tästä... Palaan alakertaan."

"India", Wren toisti, ja häkeltyi hetkeksi siitä, kuinka täydellisesti nimi sopi heidän värikkäälle taloudenhoitajalleen. Häkeltyi siitä niin, ettei huomannut Charlesin huokausta.
"Uimaan? Totta kai. Charles ei pidä uimisesta."
Hän kietoi sormensa teekupin ympärille ja tuki sen syliään vasten, edelleen heidän taloudenhoitajaansa katsellen.
Ei ihme, että Winston piti naisesta.
Wren räpäytti silmiään.
"Oh. Totta kai. Onko... olethan jo tutustunut taloon kunnolla? Ettet eksy?"

"Voi kyllä! Olen eksynyt tarpeeksi monta kertaa löytääkseni mitä mielenkiintoisimpia sopukoita. Hyvin jännittävää, melkein muistuttaa minua palatsista, jossa kävin Intiassa. Se oli aivan-", India aloitti tummat silmät hehkuen ja istahti surutta Wrenin viereen sängylle.
Charles rykäisi painokkaasti.
"Ai niin. Tuota. Kutsukaa, jos tarvitsette jotakin?" India sanoi pyrähtäen takaisin jaloilleen ja hiipien ulos ovesta miehen terävän katseen ajamana. Charles hieroi silmiään, kun ovi sulkeutui.

Wren olisi halunnut tietää lisää palatsista Intiassa.
Rykäisy kuitenkin havahdutti hänet, ja sai kääntämään katseensa Charlesiin. Kulmilla häivähti huoli, ja oven sulkeuduttua hän kysyi:
"Charles, ei kai päätäsi särje?"
Hän oli toivonut, että pahimmat päänsäryt, jotka saivat Charlesin syömään paheksuttavia annoksia lääkkeitä, olisivat jo jääneet menneisyyteen.

Charles oli melko varma, että saisi pysyvän päänsäryn uuden taloudenhoitajan myötä. Luojan kiitos Lilford Hallissa oli oma henkilökunta ja Farraday saisi jäädä tänne.
"Jos et pidä hänestä, olen enemmän kuin valmis palkkaamaan jonkun... Sopivamman", mies totesi ja avasi silmänsä, katsellen Wrenin pisamaisia kasvoja. Hän silitti kevyesti naisen selkää.
"Aamiaisesi jäi kesken."

"Minusta hänen värinsä ovat hyvin hurmaavat", Wren vastasi vilpittömästi, samalla kun kääntyi kömpiäkseen takaisin tarjottimensa luo. Puolivälissä hän tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin, ja palasi sen sijaan takaisin Charlesin syliin.
"Olen hyvin iloinen siitä, että palkkasit hänet. Sanoiko hän, missä oli työskennellyt aiemmin?"
Palatsi Intiassa kuulosti hyvin hohdokkaalta.
Puhuessaan Wren kohotti kätensä Charlesin poskille.

Charles katseli Wreniä ja silitti kevyesti paljasta reittä naisen palatessa hänen syliinsä.
Hän ei tiennyt, ollako helpottunut siitä, ettei heidän tarvinnut aloittaa hakuprosessia heti uudelleen ja selviytyä ilman taloudenhoitajaa, vai kauhistunut siitä, että India voisi jäädä heidän talouteensa.
"Hän on sanonut hyvin paljon asioita", mies vastasi värähtäen ja houkutteli Wreniä kumartumaan suudelmaan.
"Minulla on hänen ansioluettelonsa toimistossa."

"Haluaisin nähdä sen. Tai ehkä minun pitäisi kysyä häneltä itseltään..."
Wren kumartui painamaan suudelman Charlestin huulille ja hylkäsi samalla teemukinsa yöpöydälle, ennen kuin sen sisältö päätyisi kaatumaan sänkyyn.
"Pitäisikö meidän kutsua hänet häihin?"
Hän painoi uuden suudelman Charlesin huulille.

"Jos kysyt, et luultavasti saa häntä hiljenemään", Charles vastasi värähtäen. Hän ei muistanut koskaan tavanneensa yhtä tiedotonta... Katastrofia. Hänen oli pitänyt pyytää naista lähtemään heidän kylpyhuoneestaan halutessaan käyttää sitä, koska India ei ollut muistanut sitä itse unohtuessaan tarinoimaan.
"Eiköhän häissämme oli tarpeeksi vieraita", hän jatkoi hamutessaan kevyesti Wrenin huulia.

"Minä pidän hänestä", Wren huomautti, samalla kun silitti Charlesin hiuksia taaksepäin.
"Mutta Anderssonkin on tulossa häihin. Eikö olisi epäkohteliasta, jos emme kutsuisi taloudenhoitajaa?"
Ilmeikkäät kulmakarvat painuivat pohtivaan kurtistukseen. Lattialla Winston urnutti onnellisena ja hieroi selkäänsä paksuun mattoon.
"Charles, haluaisin rakastella, mutta tarjotin on tiellä."

"Olisi kai", Charles huokasi. Wren oli oikeassa, tietenkin. Hän ei vain voinut väittää lämmenneensä erityisesti hyvin... Äänekkäälle olennolle heidän kodissaan. He olivat jopa löytäneet yhteistä maata Anderssonin kanssa hiljaisten katseiden kautta.
Hyvä on, hän lisäisi Farradayn kutsuvieraiden listalle.
Mies yskäisi Wrenin sanojen yllättäessä hänet niin, että korvat punehtuivat rajusti.
"...Ehkä minä voin siirtää sen kauemmas", hän sanoi ja kohottautui istumaan niin, että saattoi poimia tarjottimen sängyltä ja kumartua laskemaan sen varovasti alas. Vaikka se taiskin pudota osan matkaan ja kolista pitkin lattiaa.

Wren painoi mieleensä, että voisi esittää kutsun henkilökohtaisesti samalla, kun kysyisi tarkemmin intialaisesta palatsista ja siitä, kuinka India oli sinne päätynyt.
Juur nyt hänen ajatuksensa olivat kuitenkin muualla, ja heti, kun Charles oli saanut tarjottimen siirretyksi lattialle, hän tarttui miehen kaulukseen vetääkseen tämän suudelman.
Tarjottimen kolina oli saanut Winstonin ensin ponkaisemaan pelästyneesti ilmaan ja sitten kiiruhtamaan nuuskimaan touhukkaasti sen sisältöä.

Oli yhdentekevää, levisikö maustamatonta jogurttia tummalle puulattialle tai nakertaisiko Winston omenalohkoa. Ainakin Farraday saisi ansaita palkkansa.
Charles ei kuitenkaan halunnut ajatella omalaatuista taloudenhoitajaa, vaan kohottautui kyynärpäänsä varaan vastatessaan kaivaten suudelmaan ja punoi toisen kätensä naisen punaisiin hiuksiin. Tuntui epätodelliselta, että hän saattoi olla tässä, keskellä maanantaiaamupäivää, morsian sylissään.
Käsi valui hiuksista vetämään t-paitaa Wrenin yltä.

Lipovasta, hieman kosteasta äänestä päätellen Winston oli hyökännyt ensimmäisenä joko luonnonjogurtin tai smoothien kimppuun, vaikka Wrenillä olikin epäilyksensä siitä, että seuraavaksi se iskisi hampaansa paahtoleipään ja kiikuttaisi aarteensa nojatuolin taakse piiloon.
Pitäisi muistaa mainita siitä Indialle. Että Winston jemmasi ruokaa.
Sitten myöhemmin.
Hän ojensi avuliaasti käsiään, niin että Charles saattoi riisua t-paidan, ja kumartui sitten hiukset entistäkin villimpinä hamuamaan suudelmaa miehen huulilta.

Charles tunsi verensä kuohahtavan vaarallisen kuumana. Ehkä joku päivä hän jättäisi tämän maailman sydämen pysähtyessä, koska kaipasi Wreniä liikaa. Mies punoi sormiaan villeihin hiuksiin vastatessaan suudelmiin ja veti Wreniä lähemmäs itseään, tuskastuneena, koska ei voinut koskettaa kaikkea samaan aikaan: hiuksia, kasvoja, paljastunutta ihoa, vyötärön kaunista kaarta, reisiä, sääriä, kaikkea.
Jos Farraday pelmahtaisi uudelleen sisään, hän erottaisi naisen sillä seisomalla.

Rouskutuksesta päätellen Winston oli päättänyt maistaa omenanpalaa. Tänään taisi olla koiran onnenpäivä, ensin hemmotteluhetki Indian kanssa ja sitten aamiainen vuoteeseen. Winston oli varmasti sitä mieltä, että taloudenhoitajan palkkaaminen oli isännän paras päätös.
Wren irrottautui suudelmasta ja jäi katselemaan Charlesia hieman hengästyneenä, kulmat miettiväisessä kurtistuksessa. Sitten hän tarttui tummansinisen neulepaidan helmaan ja alkoi nykiä sitä päättäväisesti pois.

Charles yritti turhaan pitää itseään rauhallisena. Koko keho reagoi naisen kosketukseen, huusi kaipauksesta, siitäkin huolimatta, että valoisa maanantaiaamupäivä olisi jonkun mielestä voinut olla sopimaton ajankohta moiselle kiihkolle.
Hän auttoi paidan päänsä yli ja palautti kätensä Wrenin vyötärölle, kohottautuen kyynärpäänsä varaan voidakseen paremmin kurottua suutelemaan morsiantaan. Vyötäröllä ollut käsi valui riisumaan naisen alushousuja.

Wrenin mielessä häivähti muistikuva eilen riisutuista alushousuista, joita hän ei ollut tainnut nostaa pyykkikoriin muiden vaatteidensa mukana. Ehkä Winston oli antanut periksi vanhalle, pentuaikaiselle kiusaukselleen ja kiikuttanut nekin aarteekseen nojatuolin taakse.
Ehkä hän tarkistaisi asian itse, kun ehtisi.
Hän kohottautui niin, että Charles sai alushousut riisuttua, kumartui painamaan suudelman miehen huulille ja tarttui sitten päättäväisesti tämän vyöhön. Tällä kertaa hän ei tyytynyt vain avaamaan sitä, vaan lähti liu'uttamaan housuja kokonaan pois.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:17 am

Sydän löi hurjalla voimalla kalpean rintakehän alla, kun Charles piti katseensa Wrenin pisamaisissa, ainutlaatuisissa kasvoissa. Hän kosketti poskipäätä ja upotti sormensa punaisiin hiuksiin kohottatuessaan hamuamaan suudelmaa naisen huulille.
Ihon alla poltti.
Mies kohottautui istumaan ja kiersi käsivartensa Wrenin ympärille, painaen suudelmien vaalealle kaulalle rutistaessaan naista itseään varten. Toinen käsi siveli reiden pehmeää ihoa, hiipien ylös.

Wren sysäsi housut pois tieltä melkein aggressiivisesti, niin kuin olisi ollut olemassa vaara, että ne kiemurtaisivat takaisin, keskeyttäisivät heidät röyhkeästi.
Tällaiset maanantaiaamut olisivat varmasti kuuluneet vasta kuherruskuukauteen, mutta Wren sysäsi päättäväisesti mielestään Paavin moittivan olemuksen. Alle kaksi viikkoa, ja he kuuluisivat toisilleen myös Kaikkivaltiaan silmien edessä.
Sitten ei Paavillakaan pitäisi olla mitään valittamista.
Huulilta pakeneva voihkaus sai Paavin kuvan katoamaan lopullisesti Wrenin mielestä, samalla kun hänen sormensa upposivat valkeiden hiusten joukkoon.

Charles painoi silmänsä kiinni, kun voihkaus tuntui kulkevan hänen lävitseen kuin sähköisku. Tiesikö Wren lainkaan, kuinka jumalaiselta kuulosti?
Hän nosti toisen kätensä naisen selälle ja antoi toisen viipyä mitä suurimmalla itsekurilla morsiamensa reisien välissä hetken, ennen kuin totesi, ettei pystyisi odottamaan kauempaa. Mies nosti Wreniä paremmin syliinsä, auttoi itsensä lähemmäs ja tukahdutti huokauksen naisen kaulansyrjään, kun koko todellisuus tuntui liikkuvan.

Oliko sen niin väliä, vaikka olikin maanantaiaamu?
Ennen sillä olisi ollut. Ennen edes sunnuntai ei ollut automaattisesti tarkoittanut sitä, että he voisivat lojua kiireettöminä vuoteessa. Maailmalla oli ollut kova kiire ajaa itseään kohti väistämätöntä tuhoa päivästä riippumatta. Se ei tuntenut käskyä pyhittää lepopäivä.
Mutta maanantai oli oikein hyvä päivä, Wren ajatteli, kun värit pyörteilivät ja sekoittuivat hänen mielessään, ja löysivät yhteisen rytmin heidän kehojensa kanssa.
"Tá mo chroí istigh ionat…" hän huokaisi hengästyneenä.

Hän oli aliarvioinut pahasti fyysisen läheisyyden voiman ihmismielessä koko ikänsä. Wren sai hänen koko maailmansa sekaisin, teki mahdottomaksi ajatella rationaalisesti, seurata vain häneenkin istutettuja vaistoja, jotka halusivat enemmän, lähemmäs. Charles hamusi naisen kaulaa syvien hengenvetojen välissä pidellen Wreniä sylissään, ennen kuin kiepautti naisen selälleen kumartuen tämän ylle ja hetken oli varma, että saattoi nähdä värit, joista Wren usein puhui.
Rakastan sinua.

Vasta jälkikäteen Wren tajusi, että oli purrut Charlesia. Taas. Hengitys vielä rauhallista rytmiään etsien hän kohotti toista kättään, jonka raukeus sai tuntumaan raskaalta, ja hipaisi valkeaa ihoa, jolle hänen hampaansa olivat jättäneet mustelman.
Iho ei ollut rikki. Mutta sinersi.
Wrenin kulmat painuivat hieman alemmas, ja vailla logiikkaa hän painoi kevyen suudelman mustelmaisen kohdan vierelle.
"Sattuuko siihen?"

Hetken Charles pohti häkeltyneenä, mihin Wren viittasi 'sillä', kunnes tiedosti mustelman paluun.
"Ei", mies vakuutti. Hienoinen vihlonta alkoi tuntua jo kotoisalta, ja mies oli huolestunut siitä, millaisen refleksin Wrenin hampaat saivat aikaan hänen kehossaan. Hän oli kuin Pavlovin koira, häpeällista.
"Sattuuko sinuun?" hän kysyi hälyttyneenä ja katsahti Wrenin kasvoja, asettuen naisen vierelle kyljelleen.

"Mitä?"
Wren kurtisti kevyesti kulmiaan, kun kääntyi kyljelleen Charlesin vierellä jatkaakseen mustelman tutkimista. Hän taivutti toisen käsivartensa alle, ja antoi toisen käden sormien sivellä mustelmaa ympäröivää ihoa hellän pahoittelevana.
"Ei, ei tietenkään satu. Emme ole rakastelleet vielä niin paljon, että kehoni alkaisi kärsiä siitä", hän vakuutti, katse edelleen mustelmaan kiinnittyneenä.
"En ole täysin varma, mistä pureminen kumpuaa. Ehkä minun pitäisi yrittää opetella siitä pois."

Hänen pitäisi tottua sanaan. Oli nöyryyttävää, että aikuisen miehen korvat muuttuivat vaaleanpunertaviksi aiheesta puhuttaessa. Charles liikahti vienosti vaivaantuneena ja laski kätensä Wrenin kyljelle, silittäen sitä kevyesti.
"En pahastu sitä", hän vakuutti. Hän oli tosin vienosti huolissaan siitä, että kehittäisi epäsopivan mieltymyksen purruksi tulemiseen.
"Olet hyvin viehättävä juuri sellaisena kuin olet."

Ainakin hän puri Charlesia yleensä vain kerran, ei nakertanut tämän hartioita mustelmille niin, että kalpeaihoinen miesparka alkaisi näyttää väkivallan uhrilta.
Ajatus sai Wrenin vatsan kouraisemaan kipeänä muistosta. Kun Charles oli palannut kotiin Pariisista, pommi-iskun jälkeen. Hän oli valvonut vuoteen vierellä huolissaan.
"Tutkin kyllä asiaa, ja ilmeisesti se on ihan normaali reaktio", hän vakuutti, kun viimein jätti mustelman rauhaan ja kiemursi lähemmäs.
Winston kuului pähkivän lattialla.
"Mutta kerrothan, mikäli tahdot minun lopettavan?"

"En pahastu sitä", Charles toisti ja kiersi käsiään Wrenin ympärille. Tieto siitä, että upottaessaan hampaat hänen hartiaansa Wren todella nautti, ehkä jopa todella nautti hänen läheisyydestään ja kosketuksestaan, ehkä jopa saavutti nautinnollisen huipun hänen ansiostaan... Se oli hyvin... Innostavaa.
"Onko jotain, mitä sinä toivoisit? Toisin tai lisää", mies haparoi hieman muodostaessaan kysymystä ja tunsi korviensa kuumottavan.

Kello oli varmasti jo huomattavasti ohi heidän tavallisen heräämisaikansa, mutta ehkä sillä ei ollut väliä. He olivat nyt omassa kodissaan, jossa he voisivat lojua vuoteessa niin pitkään, kuin tahtoivat.
Wren antoi kosketuksensa valua mustelmaiselta hartialta valkealle rintakehälle.
"Ei, uskon olevani oikein tyytyväinen", hän vakuutti.
"Itse asiassa olen hyvin onnellinen siitä että haluat minua myös näin. Toivoisitko sinä jotakin?"

Aikuinen mies, herran tähden, Charles sätti itseään tuntiessaan korviensa polttavan. Aiheesta puhuminen morsiamen kanssa pitäisi olla täysin normaalia.
"Totta kai haluan", hän vastasi ja silitti Wrenin selkää, punoen toisen käden sormia naisen hiuksiin. Kuinka hän voisi olla haluamatta? Wren suisti hänen maailmansa tasapainosta.
"Ei, olen... Hyvin onnellinen."

Wren ei halunnut palauttaa keskusteluun sitä, kuinka Charles oli joskus paennut hänen luotaan. Sillä ei ollut väliä juuri nyt, he olivat onnellisia, ja se saisi riittää.
Hänen miehensä halusi häntä, kaikesta hänen menneisyydessään tapahtuneesta huolimatta.
"Hyvä", hän totesi, ja hipaisi nenänpäällään Charlesin kaulaa.
"Luulen, että minun pitäisi käydä uudelleen pesulla. Ja ehkä viimein pukeutua päivää varten."
Winstonin onnelliset corginkasvot kohosivat yhtäkkiä sängyn laidan yli, kun se nosti etutassunsa nojaamaan sitä vasten.

Häpeä, Lordi Norfolk. Häpeä. Tällaista siveettömyyttä voisi katsoa läpi sormien ehkä häämatkalla, mutta ei arkisena maanantaiaamupäivänä – ellei päivä ollut jo iltapäivässä.
Silti Charles kiersi käsivarttaan Wrenin ympärille ja hipaisi huulillaan naisen ohimoa.
"Itse asiassa", hän sanoi hiljaa, "pitäisin sinut mielelläni juuri näin."

Norfolkin tuleva kreivitär ei tuntenut minkäänlaista häpeää, kun ei vastustellut, vaan käpertyi paremmin tulevan miehensä kainaloon. Lilford Hallissa joku edellisistä kreivittäristä, joka oli jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen, olisi saattanut osoittaa paheksuntansa puhaltelemalla hänen niskaansa kylmää ilmaa, mutta täällä ainoa, joka hönki, oli Winston joka yritti kammeta itseään vuoteeseen.
"Siinä tapauksessa minulla ei varmastikaan ole syytä siirtyä."

Charles halasi Wrenin syliinsä, haluamatta siirtyä pukeutuakseen tai ollakseen vähän säädyllisempi. Eikö 2010-luvulla tuleva aviopari saanut olla alastomana toistensa syleilyssä, jopa maanantaiaamupäivänä?
"Ei, en näe syytä sellaiseen", mies vastasi hieraisten nenällään Wrenin villejä hiuksia ja hieroi naisen selkää kevyesti, jäljitellen selkärangan linjaa sormillaan.
"Luulen, että voisin tottua vapaaherran elämään."

Vino hymy häivähti Wrenin suupielessä, kun hän kohotti kätensä sipaisemaan Charlesin ohimoa.
"Päätäsi ei särje enää niin paljon kuin ennen", hän huomautti, kulmat hieman kurtistuen.
"Minusta oli kamalaa seurata sitä vierestä."
Hän oli tuntenut itsensä aina hirvittävän avuttomaksi joutuessaan katsomaan vierestä, kuinka mies napsi särkylääkkeitä huolestuttavia määriä.
Winston oli alkanut vinkua.
"Odota, nostan Winnien…"

Charles huokasi ja kosketti suoraa nenänvarttaan. Hän hillitsi halunsa kysyä, miksi corgin piti päästä sänkyyn – sallittakoon Wrenille mieltymyksensä vajaaälyiseen koiraan.
"Onko sinulla tänään jotain, mitä haluaisit tehdä?" hän kysyi kierähtäen selälleen ja nykäisten tyynyä mukavammin niskansa taakse. Muuta kuin loikoilla vuoteessa jumalaisen alastomana.

Wren kömpi sängyn laidalle, niin että saattoi auttaa pitkäselkäisen koiran turvallisesti vuoteelle. Ehkä heidän pitäisi hankkia sille jonkinlainen ramppi, tai portaat, niin että se pääsisi kipuamaan heidän seurakseen silloin, kun se halusi.
Winston riemastui päästyään ylös, ja tömisteli juhlistamaan riemuaan työntämällä kylmän kuononsa aivan isäntänsä kasvoille.
Wrenin kulmat kurtistuivat kun hän katseli, millaisen sotkun lattialle levinnyt tarjottimen sisältö oli saanut aikaan.
"Lupasin pistäytyä naapurissa jo ennen, kuin sisareni ryöstivät minut matkalle."

Charles työnsi Winstonin kauemmas valkeat kulmat paheksuvassa kurtussa. Heillä saattoi olla hetkensä silloin tällöin, mutta ne eivät sisältäneet koskaan epäsopivaa koskettelua.
"Niinkö?" hän kysyi ja joutui toteamaan, ettei ollut koskaan tainnut kiinnittää huomiota siihen, kuka heidän naapurissaan asui. Ehkä siinä tapauksessa olisi parasta pukeutua.

Kaikeksi onneksi hölmö corgi otti vihjeestä vaarin ja jatkoi matkaansa sängyn jalkopäähän, jossa se käpertyi hetken pyörittyään tyytyväiseksi keräksi.
Wren harkitsi hetken nousevansa ja siivoavansa sotkun, mutta päätyi lopulta kömpimään takaisin Charlesin vierelle.
"Niin", hän myönsi.
"Rouva Bowes-Lyon. Hänen kissansa oli päässyt livahtamaan ulos ja istui meidän portaillamme."

Charles kiersi käsivarren Wrenin ympärille ja silitti naisen käsivartta sormenpäillään.
"Aivan. Äiti on tainnut joskus puhua hänestä", mies sanoi ja hipaisi nenänpäällään villejä, punaisia hiuksia. Niiden tuoksu oli jokseenkin häkellyttävä.
"Onko häämatkan ensimmäinen osa edelleen mieluisa Uudessa-Seelannissa vietettäväksi?"

"Hän on oikein herttainen vanhempi rouva", Wren vakuutti.
"Ja oli hyvin helpottunut, kun hänen kissansa löytyi. Se on ilmeisesti siniveristä sukua, kissa."
Hän punoi jalkansa Charlesin jalkojen lomaan ja painoi päänsä tämän hartialle.
"Kyllä. Haluan ehdottomasti käydä Uudessa-Seelannissa. Joko Paddy on muuten muuttanut?"

"Paddy saapuu Lilford Halliin samaan aikaan kuin me", Charles vastasi. Ehkä he voisivat ottaa muutaman hääkuvan hänen elämänsä hevosen kanssa. Hän voisi olla varmistamassa, että hevonen kotiutuisi ongelmitta, ensimmäisen viikon ja sitten he lähtisivät tutustumaan Uuteen-Seelantiin.
"Rakastin Tolkienin tarinoita lapsuudessani. Olisi hieno käydä ratsastamassa maisemissa, joissa kirjat filmatisoitiin."

Se, että he pääsisivät näkemään taas Paddyn, sai Wrenin silmät siristymään hellästä hymystä. Ehkä Charles todella pääsisi viettämään enemmän aikaa elämänsä hevosen kanssa, mikäli malttaisi pitää työtahtinsa rauhallisena. He voisivat viettää pidempiä aikoja Lilford Hallissa, missä Winstonillakin olisi tilaa temmeltää hieman vanhanpuoleisten tyttöystäviensä kanssa.
Corgi huokaisi unissaan kuin hänen ajatuksensa lukien.
"Niinkö?" Wren kysyi, melkein yllättyen.
"En tiennyt, että olet lukenut Tolkienia."

"Lapsuudessani olin varsin viehättynyt fantasia- ja seikkailukirjallisuuteen, varsinkin sairastaessani", Charles vastasi. Ne olivat olleet keino paeta häntä jäytävää turtaa puutumista. Myöhemmin hän oli keskittynyt enemmän filosofiaan, politiikkaan, historiaan ja luonnontieteisiin.
"Minua viehättää ajatus Rohanin tasankojen poikki ratsastamisesta."

Ajatus pienestä, valkeahiuksisesta pojasta lukemassa paksua romaanisarjaa, joka oli ollut hänellekin rakas, täytti Wrenin hellyydellä.
"Meidän täytyy ehdottomasti käydä ratsastamassa Uudessa-Seelannissa", hän huomautti, ja antoi periksi halulleen antaa silmiensä painua hetkeksi kiinni, siitäkin huolimatta, ettei hän ollut tainnut nousta kunnolla vuoteesta koko päivänä,
"Olisi hienoa ratsastaa joskus myös Islannissa. Käydä vaelluksella."

"Olen suunnitellut, että vierailisimme Islannissa ensi kesänä jatkaessamme häämatkaa", Charles sanoi silitellen Wrenin hiuksia. Wren saisi ehdottomasti ratsastaa suloisilla, kestävillä islanninhevosilla. Hän tiesi, että ne kantoivat jatkuvasti aikuisia miehiä, mutta 185 sentin pituisena ja lihaksikkaana hän koki epäeettiseksi kiivetä ponikokoisen ratsun selkään.
"Voisimme käydä joulukuussa Lapissa palattuamme Uudesta-Seelannista, ja ensi keväänä nähdä Egyptin, Japanin, Etelä-Amerikan, Afrikan eläimistön ja päättää matkan Islantiin."

Hymy kohotti vinosti toista suupieltä.
"Ehkä meillä käy tuuri ja näemme revontulet", hän huomautti ja ujutti varpaitaan peiton alle.
"Ja Islannin jäätikön."
Joka toivon mukaan ei olisi täysin sulanut siihen mennessä. Maapalloparka ei ehtinyt sopeutua nopeisiin muutoksiin, joita ihmiset sille aiheuttivat.
"Oletko maininnut Indialle häistämme?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:17 am

"Hän on tietoinen", Charles vastasi kuivasti, kulmat asteen painuen. Järkyttävän moni oli tietoinen heidän häistään, hän oli saanut huomata. Farraday ei ollut salannut innostustaan. Taloudenhoitaja näytti olettavan olevansa automaattisesti kutsuttu, ja Charles oli nähnyt naisen tutkivan kuvagallerioita Ascotin hatuista, kai inspiraatioksi.
"Onko jotain, mihin haluaisit vaikuttaa häissämme? Toivon, ettet pelkää äitiäni. Hän osaa olla... No, hän on hyvin onnellinen häistämme."

"Täytyy muistaa vielä välittää hänelle kunnon kutsu", Wren totesi kulmat mietteliäästi kurtistuen. Hän toivoi, ettei India tuntisi oloaan yksinäiseksi. Mutta ehkä Anderssonista olisi seuraa, mikäli heidän vähälukuinen henkilökuntansa oli jo ehtinyt tutustua toisiinsa.
Oli kulunut vain kaksi viikkoa, ja silti Wrenistä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut poissa aivan liian pitkään.
"Ei. Minusta tuntuu, että oikeastaan vain valat ovat minulle todella tärkeät. Jos äitisi saa iloa siitä, että saa suunnitella häämme, minusta häneltä ei pitäisi riistää sitä."

Charlesin suupieli nykäisi ja mies katsahti Wreniä alas silmäkulmastaan, sipaisten punaisia hiuksia.
"Ne ovat meidän häämme", hän muistutti.
"Ja todella toivon, että ainoat, jotka kumpikaan meistä saa. Olisi ikävä ajatella, että jäisit katumaan jotain tai etteivät ne olisi lainkaan sitä, mitä haaveilisit."

Wrenin kulmat kurtistuivat, kun hän avasi silmänsä.
"Charles, en minä todella välitä siitä, mitä me syömme päivälliseksi, tai millaisia kukkia pöytiin on aseteltu", hän vetosi.
"Sinä olet siellä, ja minä olen siellä. Ja me lausumme valat. Vain sillä on merkitystä."
Juhlat olisivat erilaiset kuin sellaiset, joihin kutsuttaisiin vain ystäviä. Paljon vieraita kasvoja.
"Moniko ystävistäsi pääsee paikalle?"

Charles painoi suudelman Wrenin ohimolle ja halasi naisen paremmin kylkeensä. Ei hänkään välittänyt. Hän halusi pujottaa Wrenin sormeen sormuksen ja julistaa maailman edessä, että he olisivat naimisissa ja sitoutuneet toisiinsa kuolemaan saakka.
"En ole varma, luulen, että heillä on vaikeita tilanteita perheidensä kanssa", hän vastasi, "mutta ei sillä ole suurta merkitystä. Kunhan sinä olet siellä, olen onnellinen."

Wrenin kulmat painuivat alemmas.
"Niinkö? Ei kai mitään vakavaa?"
Hän oli tosiaan ollut poissa liian pitkään. Kaksi viikkoa. Kahdessa viikossa ehti tapahtua vaikka mitä. Hän taivutti päätään, niin että saattoi nähdä Charlesin kasvojen profiilin.
"Äiti muuten vahvisti, että on tulossa häihin."

"Toivon, ettei", Charles vastasi. Tiarnanin tilanne kuitenkin huolestutti häntä. Yhtäkkinen paluu takaisin Englantiin ja suoraan pohjoiseen vetäytyminen ei kertonut tarinaa häkellyttävästä onnesta ja unenomaisesta häämatkasta, mies pelkäsi. Hän toivoi, ettei Tiarnan joutunut käymään läpi uudelleen samankaltaisia hetkiä kuin aikaisemmin keväällä.
"Niinkö? Oletko siitä iloinen?" hän kysyi katsellen Wreniä.

Wren tunsi syyllisyyden vihlaisun siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä Tempestille tällä hetkellä kuului. Ystävystyminen ei ollut hänelle helppoa, eivätkä ystävyyteen liittyvät rutiinitkaan selvästi tulleet luonnostaan. He eivät enää ehtisi katsomaan pukuakaan, niin kuin oli ollut tarkoitus.
Charlesin kysymys sai hänet hetkeksi hiljaiseksi.
"Olen. Pelkäsin, että hän ei edes vastaisi kutsuun."

"Siinä tapauksessa minäkin olen onnellinen", Charles vastasi kuljettaen punaisia suortuvia sormiensa lomasta.
"Ja tapaan mielelläni isäsi." Yhden jäsenen perheestä, johon tuntui liittyvän lähes ainoastaan positiivisia muistoja ja joka oli jättänyt Wreniin lämpimän jäljen kaiken kauhistuttavan pimeydenkin keskellä. Hienoinen hermostus kouraisi miehen vastaan eikä hän voinut väittää koskaan tunteneensa vastaavaa. Hän ei ollut koskaan piitannut siitä, mitä muut ajattelivat hänestä. Hänen mielipiteensä muista oli usein hyvin alhainen.
Mutta hän huomasi pelkäävänsä, ettei Wrenin perhe pitäisi hänestä.

Pelkkä isän mainitseminen sai Wrenin silmät siristymään hymystä.
"Hänkin odottaa kovasti, että pääsee tapaamaan sinut", hän vastasi ja painoi päänsä takaisin Charlesin hartiaa vasten.
Vielä keväällä Charles ei ollut voinut matkustaa hänen mukanaan, mutta ainakin nyt mies pääsisi tapaamaan hänen isänsä. Ja isä pääsisi kiittämään Charlesia siitä, että tämä oli saattanut heidät taas yhteen.
"Teal ja Lark tulevat perheineen."

"Luuletko, että Tealille pitäisi tarjota kuonokoppaa?" Charles kysyi hieraisten leukaansa pohtien ja veti peittoa paremmin heidän ylleen, palauttaen sitten kätensä takaisin irlantilaisiin hiuksiin, jotka tuntuivat yhtä villeiltä kuin kantajansakin.
Olisi mielenkiintoista saada seurata Wreniä sisartensa kanssa.
"Kertoisitko minulle lisää lapsuudestasi?"

Wrenin kulmilla viipyi mietteliäs kurtistus.
"En usko. Hänet on rokotettu hyvin."
Oli mahdotonta sanoa äänensävyn perusteella, oliko hän tosissaan. Todennäköisesti oli.
"Ainakin uskon, että hän on. Minun täytyy kysyä asiasta. Mitä haluaisit tietää, Charles?"

"Mitä tahansa", Charles vastasi.
"Luulen, että en tunne koko elämäntarinaasi lainkaan niin hyvin kuin haluaisin. Sinulla on valtavan monta sisarusta? Ja te kasvoitte siinä... Hurmaavassa kolkassa Irlantia, jonne tulin tapaamaan sinua?" hän kannusti kulmat asteen painuen. Miksi hän ei tuntenut Wrenin elämäntarinaa paremmin? Oliko hän epäröinyt kysymistä, peläten, että ahdistaisi naista nostamalla esiin pimeitä muistoja, jotka saivat Wrenin satuttamaan itseään?

"Meitä on yhteensä kymmenen", Wren myönsi.
Se oli paljon. Jopa irlantilaisella ja katolilaisella mittapuulla. Aiemmin Wren oli tuntenut jonkinlaista kiukkua ajatellessaan äitiään, mutta jokin tuntui olevan muuttumassa. Ehkä kyse oli iästä, tai siitä, että hän oli löytänyt sielulleen kumppanin.
Ehkä äiti oli oikeasi kaivannut ensimmäistä miestään.
"Ja kasvoimme Kealkillissa, kyllä. Tosin primary schoolin jälkeen meidän piti siirtyä Corkiin. Katolilaiseen tyttökouluun."
Wrenin kasvoilla kävi harvinainen nyrpistys.

Charlesin suupieli kohosi ja mies veti Wreniä paremmin kainaloonsa.
"Ja lähdit varhain kotoa?" hän varmisti tuntien synkän varjon sisällään ajatellessaan tilanteita, joihin nainen oli pakotettu. Oli käsittämätöntä, kuinka ihmiset saattoivat käyttää asemaansa.
Joskus hän pelkäsi olevansa itse aivan samanlainen hirviö, joskin eri tavalla, itse sokeana toiminnalleen.
"Mitä sisaruksesi muuten tekevät? En usko sen tulleen koskaan puheeksi."

"Niin", Wren myönsi, ja kurtisti kulmiaan.
Ehkä hänen olisi pitänyt viipyä pidempään. Pitää parempaa huolta nuoremmista sisaruksistaan. Oliko kolmenkymmenen rajapyykin ylittäminen samalla merkki siitä, että hän tulisi jatkuvasti katsomaan taaksepäin ja katumaan tekojaan?
Toffeenkultaiset silmät syttyivät ylpeydestä, kun Charles kysyi hänen sisaruksistaan.
"Lark ja Teal? Lark on arkkitehti. Ja Teal toimii patologiteknikkona."

Valkea kulma kohosi asteen. Pureva, aggressiivinen sisko, joka työskenteli patologiteknikkona. Se ei olisi ollut hänen ensimmäinen arvauksensa.
"Entä muut sisaruksesi?" hän kysyi ja antoi kätensä valua silittämään naisen paljasta selkää. Ehkä hän voisi tottua kiireettömiin aamuihin vuoteessa, ainakin jos hän saisi pitää Wrenin vierellään.

Wren huomasi kulmankohotuksen.
"Teal viihtyy työssään oikein hyvin. Pelkään, että hän saattaa selostaa siitä varsin yksityiskohtaisesti, mikäli joku erehtyy kysymään häissä siitä, mitä hän tekee..."
Hänen kulmansa pysyivät mietteliäässä kurtistuksessa.
"Suurin osa sisaruksistani on vasta koulussa, meillä on paljon ikäeroa. Äiti oli niin nuori... Minulla on kolme hiukan Tealia nuorempaa siskoa, mutta he muuttivat asumaan isänsä kanssa siinä vaiheessa, kun tuli ero."

Charles teki pikaisen laskutoimituksen päässään.
"Ja neljä muuta?" hän kysyi. Wren, Teal, Lark ja kolme nuorempaa sisarusta, jotka asuivat isänsä kanssa, muodostivat kuuden irlantilaisen pesueen. Heidän lapsuutensa olivat olleet vastakohtia jo pelkän perherakenteen ja dynamiikan tähden. Olikohan Wrenin kodissa ollut koskaan hiljaista hetkeä tai omaa yksityisyyttä?
Lilford Hall oli humissut jumalaista rauhaa lomina, joina hän oli palannut kotiin sisäoppilaitoksista.

Wren haki itselleen hieman paremman asennon Charlesin kyljessä.
"Saoirsella ja Enyalla on sama isä. He ovat... seitsemäntoista ja viisitoista. Heidän isänsä... lähti."
Kulmat kurtistuivat taas hetkeksi.
"Sitten on vielä Siobhan ja Ruaidri. Meitä on yhdeksän siskoa, Ruaidri on ainoa poika. Hän täyttää... yhdeksän? Luulen, että äiti on vielä yhdessä heidän isänsä kanssa."
Hän oli hetken hiljaa.
"Toivon, että äiti on nyt onnellisempi kuin silloin, kun me olimme pieniä."

Kymmenen oli iso numero lapsia. Charles ei voinut edes kuvitella, millaista olisi kasvaa sellaisessa ympäristössä. Hän oli katsellut serkkujensakin vuorovaikutusta skeptisesti, liian tuudittuneena omaan, yksinäiseen valtakuntaansa.
"Millaisia muistoja sinulla on äidistäsi?" mies kysyi silitellen Wrenin selkää ja jäljitteli selkärankaa solmenpäillään. Suhde äitiin ei selvästi ollut helppo, jos häihin kutsumisesta mitään saattoi päätellä.

Wren mietti hetken, samalla kun hänen selkänsä kouristui silitystä vasten.
"Niitä ei ole", hän vastasi sitten, ja kurtisti perään kulmiaan.
"Ei, ei se ole totta. Minusta vain tuntuu siltä, ettei niitä ole. Äiti oli aina onneton, kun olin lapsi. Muistan hänet keittiössä tai olohuoneessa, mutta hän ei ollut todella siellä, vain hänen kehonsa oli."
Hän tunsi hartioidensa kiristyvän.
"Luulen, ettei hän voinut niihin aikoihin hyvin. Hän itki usein kun luuli, että me emme kuulleet. Teal tuli siitä aina vihaiseksi ja marssi ulos."

Selkää silittävä käsi siirtyi hieromaan sitä pehmein, pyörivin liikkein.
"Toivon, että lapsuutesi olisi voinut olla turvallisempi", Charles vastasi ja painoi suudelman Wrenin päälaelle. Hän yritti olla ajattelematta, mitä kaikkea Wren oli joutunut kohtaamaan jo lapsena, sillä se sai hänet vihaamaan maailmaa kuvottavalla raivolla. Millainen yhteiskunta antoi sellaista tapahtua joka päivä pienille tytöille tekemättä asialle mitään?
"Onneksi sinulla on sisaresi."

Wren kohautti toista hartiaansa, jonka asentoon lapsuuden muisteleminen toi terävyyttä.
"Siitä on kauan. Ja minulla oli sisareni."
Ja nyt hän oli tavannut isänsä uudelleen. Ehkä hän voisi saada myös muodostettua jonkinlaiset välit äitiinsä. Ainakin tämä oli ottanut vastaan kutsun saapua häihin.
Hän tunsi yhtäkkiä kipeän huolen ajatellessa onnetonta äitiään keskellä vieraita ihmisiä, jotka katsoisivat arvostellen. Oliko äidillä edes sopivaa pukua?
"Charles, miksei sinulla ole sisaruksia?" hän kysyi yhtäkkiä.

Charles kohotti valkeita kulmiaan ja katsahti Wreniä alas silmäkulmastaan.
"Biologia petti, oletan", mies vastasi.
"Vanhempani halusivat varsin epätoivoisesti enemmän perillisiä Edgerlyjen suvulle, mutta niin ei vain tapahtunut. Siihen aikaan hedelmöityshoidotkaan eivät olleet nykyisellä tasollaan." Niinpä hänen äitinsä oli vouhottanut hänelle Edgerlyjen suvun sammumisesta ja velvollisuudesta naida sopiva, siniverinen tyttö siitä saakka, kun hän oli 15.

Ajatus oli hirvittävän surullinen.
Niin surullinen, että reaktion voimakkuus yllätti Wrenin itsensäkin. Se oli kuin kipeä vihlaisu, joka sai hänet värähtämään. Ehkä sekin oli osa vanhenemista. Tai lähestyvää avioliittoa. Koskaan ennen hän ei ollut uhrannut ajatustakaan lapsille.
Lady Edgerly olisi toivonut Charlesille sisarusta.
Wren hautasi hetkeksi kasvonsa miehen hartiaa vasten ja hengitti syvään tämän tuoksua.
"Olen pahoillani."

Charles painoi uuden suudelman punaisiin hiuksiin.
"Minä olin hyvin tyytyväinen puitteisiini lapsena, joten en valittanut. Olen aina nauttinut hiljaisuudesta ja yksityisyydestä." Ennen kuin hän tapasi Wrenin, hän ei ollut tiennyt, että voisi todella tuntea olonsa niin luonnolliseksi toisen ihmisen seurassa – janota jonkun seuraa, niin kuin kaipasi Wreniä lähelleen.
"Moniko sisaruksesi on tulossa häihin?"

Wren palasi muistoissaan Lilford Halliin, sen korkeisiin huoneisiin ja loputtomilta tuntuviin käytäviin. Hän oli vieraillut siellä itse, ja silti hänen oli vaikea kuvitella hiljaisuutta, joka Charlesin lapsuudenkodissa oli vallinnut tämän ollessa pieni. Heidän kotinsa oli ollut aina täynnä ääntä. Eikä vähiten siksi, että Teal oli ollut täynnä kiukkua, joka oli purkautunut raivokohtauksina.
Hän toivoi, että jonakin päivänä heitä siunattaisiin vähintään kahdella lapsella. Sisaruksilla.
"Vain Lark ja Teal, uskoisin. Ellei äiti sitten ota nuorimmaisia mukaansa, mutta epäilen."

Se tuntui yhtä erikoiselta kuin kymmenen sisaruksen parvi. Oliko osa sisaruksista melkein ventovieraita, vaikka jakoivat puolet Wrenin dna:sta?
"Toivon pääseväni tutustumaan perheeseesi paremmin", Charles totesi ja loi varoittavan silmäyksen asentoa vaihtavaan corgiin, joka näytti hetken siltä, että yrittäisi ähertää itsensä isäntänsä syliin. Se oli yksi ainoa kerta, ehdoton poikkeustapaus, joka ei toistuisi.

"Varmasti pääset", Wren vakuutti, kun suoristi jalkansa painaakseen varpaansa vasten lähemmäs mönkineen Winstonin lämmintä kylkeä. Corgi huokaisi tyytyväisenä ja näytti alistuvan kohtaloonsa. Ehkä jopa piti siitä. Winston näytti suurimman osan ajasta hyvin onnelliselta.
"Charles, luuletko, että äitisi voisi oppia sietämään minua?"

Charles katsahti Wreniä alas silmäkulmastaan.
"Totta kai", hän vastasi, vaikka tiesi äitinsä yltiökonservatiiviseksi elitistiksi, joka vastusti kaikkea uutta, modernia ja totutuista tavoista poikkeavaa kuin periaatteesta.
"Hän tulee jumaloimaan sinua." Varsinkin sitten, jos Wren tulisi raskaaksi.

Wren ei ollut siitä aivan niin varma.
"Toivoisin, että voisimme tulla edes toimeen", hän totesi ja siirsi hieman jalkaansa, kun Winston alkoi nuolla hänen varpaitaan töpöhäntä onnellisesti heiluen.
"Ihailen hänen elämäntyötään hevosten kanssa."

"Äitiini voi viedä hetken tottua", Charles myönsi kulmat asteen painuen. Lady Edgerly ei todella piitannut siitä, mitä muut ajattelivat – no, muut kuin maan siniverisin kerma. Mutta hän oli varma, että äiti oppisi rakastamaan Wreniä – jo senkin takia, että Wren teki hänet niin sietämättömän onnelliseksi.
Ovelta kuului koputus.
"Odota", Charles jyrähti katsoen sitä kohti tuimasti ja nousi sängystä, vetäen housut jalkaansa ja kauluspaidan takaisin päälleen. Hän katsahti taakseen varmistaen, että Wrenin säädyllisyys oli suojattuna, ennen kuin nykäisi oven auki ja jatkoi paitansa napitusta.
"Mitä haluaisitte syödä tänään?" India tiedusteli aurinkoisesti ja puhalsi paksua, vaaleaa otsatukkaa pois silmiltään.

Wrenin huulet raottuivat vastaukseen, mutta hän ei ehtinyt muodostaa sanoja ennen kuin ovelta kuuluva koputus sai hänet hätkähtämään. He eivät olleet kahden, hän muisti yhtäkkiä melkein hämmentyneenä. Se heille suotaisiin todennäköisesti vasta häämatkalla.
Tällä kertaa hän ei kuitenkaan tuntenut vatsaa kalvavaa säikähdystä, vaan kömpi vain istumaan vuoteen laidalle ja katsahti ympärilleen kulmat kurtistuen. Hän äkkäsi aamutakkinsa, mytyssä sängynpäädyssä puoliksi Winstonin alla, ja nykäisi sen alastoman vartalonsa suojaksi.
Hän sitoi vielä vyötä kun ovi avautui.
Kysymys sai kulmat kurtistumaan kevyesti.
"Paljonko kello on?"
Winston ponkaisi jaloilleen ja hypähti hämmästyttävän ketterästi alas sängyltä loikkiakseen pantheoniinsa liittyneen uuden jumalattaren jalkoihin.

India silmäili pariskuntaa häpeilemättömän uteliaana, tummat silmät tuikahtaen lämmintä ymmärrystä. Ei vaatinut paljoa ymmärtää, mistä oli kyse näiden pukeutuessa kiireessä tähän aikaan päivästä.
"Vähän yli kaksi iltapäivällä", nainen vastasi ja kurkisteli huoneeseen, mutta Charles asettui oviaukon eteen.
"Mitä haluaisitte syödä tänään?"

Vähän yli kaksi.
Wren räpäytti yllättyneesti silmiään ja vilkaisi ikkunaa kohti kuin olisi yrittänyt varmistua siitä, ettei heidän taloudenhoitajansa ollut vahingossa mennyt sekaisin ajasta.
Ilmeisesti he olivat todella lojuneet vuoteessa kahteen.
Winston laukkasi kunniakierroksen, ja kiikutti sitten nappisilmät loistaen jostakin kaivamaansa purulelua Indian heitettäväksi.
"Onko meillä aineksia aasialaiseen ruokaan?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:17 am

"Sellainen onnistuu varmasti", India lupasi luottavaisesti ja kumartui rapsuttamaan corgia, joka kellahti selälleen lelu suussa, töppöjalat ilmaa viuhtoen ja selkäänsä mattoon hinkuttaen.
Jos ei muuten, hän tilaisi ruokaa eikä kenenkään tarvitsisi tietää eroa.
"Millaista aasialaista haluaisitte?" hän tiedusteli, ja Charles katsahti Wreniä, antaen naisen päättää.

Wren unohtui katselemaan Winstonin onnellista piehtarointia ja pähkimistä, joka sai sen kuulostamaan melkein pieneltä, iloiselta porsaalta.
"Paistettua tofua, jos se vain onnistuu. Japanilaisittain."
Hänen kulmansa kurtistuivat hieman ja hän vilkaisi taakseen.
"Ja, tuota, lattialle taisi läikkyä smoothieta."

India työntyi niin rohkeasti lähemmäs Charlesia, että mies astui varautuneena taaksepäin. Taloudenhoitaja käytti tilaisuutta hyödyksi ja luikahti huoneeseen tarkastelemaan sotkua. Silmien tuikahduksesta päätellen hän saattoi kuivtella tarkalleen, kuinka se tapahtui.
"Ei huolta, siivoan sen hetkessä! Ja tofua tulossa aivan pian, tavan sushia sinulle, vai mitä Charles?" nainen kysyä reippaasti ja miehen kulmat painuivat tuttavallisuudelle. Mutta India oli pyyhältänyt jo kohti alakertaa, soittamaan japanilaiseen ravintolaan kotiinkuljetuksen toivossa ja hakemaan siivousvälineitä.

Wren tunsi hämmentävää nolostumista, kun India katseli lattialle levinnyttä ruokaa. Ei siksi, että se taisi kertoa melko selvästi siitä, mitä huoneessa oli tapahtunut, vaan koska ruuan tuhlaaminen sillä tavalla oli kammottavan väärin. Winston oli näemmä kävellyt smoothien poikki ja jättänyt töppöjalkojensa jäljet matolle.
Wren hieraisi kasvojaan ja käänsi katseensa takaisin ovelle parahiksi nähdäkseen, kuinka corgi tömähteli onnellisena Indian perään, ehkä toivoen saavansa herkkupalan tai pari kokkaamisen yhteydessä.
Wren juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja nousi seisomaan.
"Ehkä minun olisi korkea aika käydä peseytymässä."

Charles katsahti epäluuloisesti Farradayn perään. Miehellä oli melko vahva tunne siitä, etteivät ruoat aina suinkaan olleet taloudenhoitajan tuotoksia, mutta ehkä sillä ei ollut todella suurta merkitystä.
"Käy vain, Wren", hän kannusti.
"Käyn soittamassa muutaman puhelun toimistossa sillä välin", mies sanoi. Tuntui hyvien tapojen mukaiselta jättää huone, kun palvelusväki tuli siivoamaan sitä.

Wren katsahti vielä kerran kohti sänkyä, jota ei ollut pedattu koko päivänä, ja tunsi olonsa melkein haikeaksi. Hetken hän harkitsi, voisivatko he sittenkin pelata peittojen muodostamaan pesäänsä.
Mutta hän todella kaipasi suihkua.
"Työpuheluita?" hän kysyi, kun asteli Charlesin eteen ja kohottautui varpailleen hipaistakseen tämän poskea nenänpäällään.

"Kyllä", Charles vastasi ja kiersi käden kevyesti Wrenin vyötärölle, päätyen lopulta varastamaan suudelman naisen huulilta, ennen kuin päästi tämän suihkuun ja lähti ylimmässä kerroksessa olevaan toimistoonsa. Heidän makuuhuoneensa yllä oleva kerros oli kuin vaivihkaa päätynyt hänen ajatuksissaan varatuksi mahdolliselle lapselle ja rauhalliselle kirjastolle, kun ylimmäisen saattoi omistaa tulevaisuudessakin vierashuoneeksi ja toimistoksi.
India kiiruhti pian miehen lähdön jälkeen siivoamaan sotkua, joskin sai pohtia hyvän tovin, kuinka saada smoothieta irti kalliista villamatosta ja mitä pesuainetta käyttää puulattialla. Kuka olisi arvannut, kuinka monimutkaisia taloudenhoitajan tehtävät olivat.

Winston oli enemmän kuin innokas auttamaan heidän taloudenhoitajaansa, siitäkin huolimatta, ettei sillä oikeastaan ollut tarjota muunlaista käytännön tukea kuin yhä uuden narulelun kiikuttaminen naisen eteen. He eivät olleet asuneet ehkä uudessa kodissaan vielä kovinkaan pitkään, mutta corgi oli siitä huolimatta löytänyt hämmästyttävän määrän piilopaikkoja lempileluilleen.
Hieman Indian saapumisen jälkeen Wren palasi makuuhuoneeseen, tällä kertaa kylpytakkiin kietoutuneena ja hiuksiaan kuivaten.
Winston laukkasi riemastuneesti häntä vastaan.
Nähdessään taloudenhoitajan Wren kurtisti hieman kulmiaan.
"Onko kaikki hyvin?"

Siihen mennessä India oli saanut kasattua enemmän tai vähemmän rikkinäiset astiat roskakoriin ja kaapinut ruoantähteet niiden perään. Nyt hän tutki keskittyneesti pesuainepullon etikettiä ja hätkähti Wrenin ilmestymistä niin, että oli suihkaista itseään silmään.
"Paremmin kuin hyvin!" taloudenhoitaja vakuutti aurinkoisesti ja kävi jynssäämään kaunista puulattiaa rätillä, jota Winston kävi hutkimaan tarmokkaasti lyhyillä etutassuillaan.
"Ruoka valmistuu, tuota, vähintään tunnin sisällä. Japanilaista, paistettua tofua", India lupasi katsellen Wreniä uteliaana.
"On varmaan jännittävää mennä naimisiin."

Wrenin olisi varmasti pitänyt käyttäytyä, kuin India ei olisi edes ollut huoneessa. Siihen oli varmasti olemassa jonkinlainen oikea etiketti, joka erotti isäntä- ja palvelusväen toisistaan. Niin kuin Downton Abbeyn kaltaisissa sarjoissa.
Siitä vähääkään välittämättä Wren istahti sängyn toiselle laidalle, ja kääntyi niin, että saattoi katsella taloudenhoitajaa ja Winstonia, joka näytti nauttivan olostaan.
"Olen pahoillani, että sotkimme. Se ei ole meillä tapana", hän vakuutti, kulmat hieman kurtistuen.
"Kieltämättä, varsinkin, kun kyse on niin isoista häistä. Mainitsihan Charles, että sinutkin on totta kai kutsuttu?"

"Sitä vartenhan minä olen täällä", India kehräsi hyväntuulisesta naurusta ja nakersi pitkillä etuhampailla alahuultaan käydessään uudelleen maton kimppuun.
"Oh, kutsuin jo itse itseni, mutta kiitos! Ne kuulostavat hurjan hienoilta ja isoilta häiltä", hän kehui hangaten villamattoa.
"Kutsuin itseni kylään myös kartanoonne, toivottavasti et pahastu. Sen täytyy olla ihana paikka. Kuulin, että siellä on salaoviakin."

Wren oli melko varma, että työpaikkailmoituksessa ei ollut puhuttu mitään työnantajista, jotka paiskovat ruokia pitkin lattiaa. Mutta he olivat olleet erossa tovin, ja siksi tavallista malttamattomampia. Vai käyttäytyivätkö he aina niin?
Hänen pitäisi havainnoida asiaa.
"Lilford Halliin?" hän totesi, samalla kun laski pyyhkeen syliinsä ja pyyhkäisi sormet läpi hiuksistaan.
"Onko Charles kertonut salaovista sinulle?"
Kulmat kurtistuivat uudelleen.
"Kuuluuko sen vaahdota noin voimakkaasti?"

India laski katseensa mattoon ja nakersi alahuultaan.
"Luulen niin. Eikös tämä ole vähän kuin shampoota...", hän pohti poimien pesuainepullon käsiinsä ja tutkien silmät tihrussa sen pientä printtiä.
"Ei suoranaisesti kertonut, mutta sitä kuulee kaikenlaista. Hänestä on kovin vaikeaa saada irti tarinaa, eikö olekin? Oletko sinä nähnyt Lilford Hallin salaovet? Se on hurjan hieno nimi. On sääli, ettei taloilla ole nykyään yhtä kauniita nimiä. Ne antavat paikoille aivan omanlaista luonnetta, eivätkö annakin?"

Wrenillä ei ollut siitä aavistustakaan.
"Anna, kun katson", hän pyysi, ja laskeutui itsekin polvilleen ojentaen toista kättään pesuainepulloa kohti, hyläten jälleen mahdollisesti olemassa olevat etiketit. Carlton Gardensissa oli ollut helppo olla huomaamatta taloudenhoitajaa, joka tuntui katoavan virka-asunnon loputtomiin huoneisiin, varsinkin, kun hän itse oli ollut suurimman osan ajasta ulkomailla. Mutta India oli paljon... elävämpi. Todellisempi.
Eikä Wren tiennyt, mihin kysymykseen olisi vastannut.
"Niin, Charles ei ole kovinkaan puhelias", hän myönsi, kurtistus kulmillaan.
"Löysin yhden salaisen huoneen, kun vierailimme siellä viimeksi. Se on hyvin kaunis kartano, mutta luulen, että siellä kummittelee."

"Oooh! Olisi hurjan metkaa tavata oikea kummitus, eikö olisikin?" India kysyi ojentaen pesuainepullon Wrenille ja istahti rennosti risti-istuntaan, venyttäen lohenpunaisiin jegginsseihin verhottuja, hoikkia jalkojaan. Hän pyyhki vaahtoa pois matosta ja taputteli sitä kuivalla rätillä.
"Millaisiakohan kummituksia siellä on? Ehkä ne ovat yhtä kalpeita ja aavemaisia kuin Charleskin, etkö luule? Olen kuullut, että koko suku on yhtä vaalea. Onkohan täälläkin kummituksia? Ehkä ystävystyn vielä sellaisen kanssa. Tämähän talo on ollut myös Edgerlyjen omistuksessa jo useamman sukupolven? Kuinka kummituksia voi puhutella? Jätetäänkö niille keksejä niin kuin Joulupukille, tiedätkö? Se ei taida olla oikein."

India puhui hyvin paljon.
Wrenille tuli siitä kotoisa olo.
Hän taittoi jalat alleen ja nojasi selkänsä sänkyyn, ja jäi tutkimaan pesuainepullon etikettiä mietteliäs kurtistus kulmillaan. Winston otti sen kutsuna kiivetä hänen syliinsä ja yrittää alkaa nuolla vastapestyjä kasvoja.
"Minä olen melko vakuuttunut siitä, että tämä kummitus on joku edeltävistä kreivittäristä", hän huomautti, täysin tosissaan.
"Luulen, että hän ei pidä minusta, sillä hän puhalteli niskaani käytävillä ja keskellä yötä, kun yritin nukkua."
Pesuainepullon kylkeen painetut ohjeet olivat hyvin vaikeaselkoisia.
"Olen tavannut Charlesin serkun, ja hän oli hyvin vaalea, samoin kuin Lady Edgerlykin, joten se saattaa pitää paikkansa. Epäilen, että kummitukset eivät kykene syömään keksejä. Sitä varten pitäisi kai olla erilliset laitteet, luulisin. Kummitusten kanssa puhumiseen."

"Miten jännittävää", India henkäisi tummat silmät hehkuen ja katsahti mattoa epäröiden. Vaahto villiintyi ja hän pyyhki sitä pois kostutetulla rätillä, jos se tepsisi.
"Oletko tavannut useita kummituksia? Olen aina halunnut tavata oikean kummituksen. Tai avaruusolennon. Mutta olen melko varma, etten ole tavannut vielä kumpaakaan. Onko Irlanti yhtä taianomainen kuin väitetään? Charles sanoi, että olet Irlannista. Olen halunnut käydä."

Myös Wrenin katse oli kiinnittynyt mattoon. Nyt hän oli melko lailla vakuuttunut siitä, ettei pesuaineen kuulunut käyttäytyä tuolla tavoin.
Hän etsi katseellaan puhelintaan tai tietokonettaan voidakseen etsiä apua netistä.
"Vain kerran ennen Kreivitärtä", hän vastasi melkein poissaolevasti, ja kurotti yöpöydälleen poimiakseen puhelimen käteensä.
"Etelä-Irlannista, Kealkillistä. Ainakin luonto on kaunis."

India ei antanut vaahtoutuneen maton häiritä itseään, pyyhki vain vaahtoa pois kastellulla rätillä. Ainakin hän tietäisi olla käyttämättä sitä pulloa uudemman kerran. Ajatukset laukkasivat jo kaukana.
"Joku sanoi, että olit Charlesin assistentti ennen kuin te, tuota, menitte kihloihin?" hän kysyi puraisten alahuultaan ja heilautti paksua otsatukkaa pois silmiltään.
"Millaista se oli?"

Winston seurasi vierestä, kuinka India puunasi mattoa, ja kävi lopulta auttamaan, kuopsuttamalla mattoa päättäväisesti lyhyillä etutassuillaan.
Wrenin huomio oli kiinnittynyt puhelimen ruutuun, jolla hän kävi läpi erilaisia tapoja puhdistaa matto. Ylitsevuotavan vaahtoavasta pesuaineesta ei kuitenkaan puhuttu toistaiseksi missään.
"Hm? Kyllä, toimin hänen assistenttinaan melkein vuoden", hän vastasi, kohottaen katseensa.
"Pidin työstäni. Ainakin ennen..."
Hänen kulmansa kurtistuivat.
"Pariisin jälkeen aloin olla huolissani."

"Mitä Pariisissa tapahtui?" India kysyi ja huuhtoi rättiä sangossa, kunnes vaahto alkoi kadota matosta ja jätti jälkeensä vain suuren, märän läntin. Eiköhän se kuivaisi, nainen pohti olkiaan kohauttaen. Toivottavasti.
"Millaista on olla assistentti? Charles sanoi, että minun työnkuvaani voisi kuulua myös sellaisia tehtäviä. Se kuulostaa hyvin jännittävältä. Mitä sinä teit ennen kuin ryhdyit hänen assistentikseen?"

Wrenin hartiat jännittyivät ja muodostivat jälleen suojan hänen ja maailman välille.
"Pommi räjähti kokousrakennuksen ulkopuolella samaan aikaan, kun Charles tuli ulos. Hän selvisi aivotärähdyksellä ja ruhjeilla, mutta siinä olisi voinut käydä huonosti."
Hän hieraisi otsaansa ja yritti pyyhkiä muiston mielestään. Se oli ollut sama päivä, jolloin heidän suhteensa oli tullut julki.
Ja hän oli paennut myöhemmin Irlantiin.
"Huolehdin aikatauluista ja kaikesta sellaisesta, niin ettei Charlesin tarvinnut. Pidin siitä."

"Hurjaa", India henkäisi silmät suurentuen ja pyyhkäisi lattiaa vielä kuivalla rätillä juuri, kun Charles laskeutui takaisin kerrokseen. Taloudenhoitaja muisti myös ravintolaan tehdyn tilauksen ja keräsi siivoustarvikkeet ketterästi syliinsä yrittäen olla pudottamatta niitä pitkin portaikkoa, kun kiiruhti alakertaan. Olisi parempi ehtiä lähettiä vastaan ulos, jos tarkoitus oli, että hän kokkaisi tai esittäisi kokkaavansa.
"Kaikki hyvin?" Charles kysyi astuen makuuhuoneen puolelle.

Winston unohti maton kuopsuttamisen ja loikki innokkaasti toivottamaan isäntänsä tervetulleeksi, välittämättä lainkaan siitä, että tämä oli ollut vain tovin toisessa kerroksessa. Winstonin mielestä jälleennäkeminen oli aina syy juhlaan.
Wren suoristautui lattialta ja oikaisi kylpytakkinsa helmaa.
"Kaikki on hyvin. Pesimme Indian kanssa mattoa", hän vastasi, ja viittasi märkää länttiä kohti.

Charles katsahti skeptisesti mattoa.
"Miksi sinä pesit mattoa?" hän kysyi kulmat hämmennyksestä painuen. Wrenistä tulisi hänen vaimonsa ja heillä oli taloudenhoitaja siivousta varten. Siksihän ihmiset palkkasivat taloudenhoitajia.
"Pitäisikö meidän siirtyä alakertaan? Luulen, että ruoka saapuu pian."

Wrenin kasvoilla kävi häkeltynyt ilme.
"Oikeastaan vain autoin. Pesuaine vaahtosi hämmästyttävän paljon, joten halusin selvittää, mistä on kyse", hän selitti, ja loi uuden katseen mattoon melkein kuin olisi olettanut, että vaahto voisi ilmestyä takaisin koska tahansa.
Hän oli jo nyökäyttämässä päätään, ennen kuin tuli vilkaisseeksi asuaan, mikä sai hänet kurtistamaan kulmiaan.
"Minun pitää varmastikin pukeutua ensin."

Charleskin laski katseensa alas.
"Niin", hän totesi ja empi hetken, ennen kuin pyörähti ympäri.
"Annan sinun tehdä niin", mies lupasi ja laskeutui portaita alakertaan, missä punaposkinen India kiiruhti juuri muovikassit käsissään keittiöön potkaistuaan oven kiinni. Charlesilla oli vieno epäilys, että pussit sisälsivät heidän ruokansa. Winston tassutti isäntänsä kantapäillä, kun tämä seisahtui ruokasalin ikkunan eteen katselemaan kadulle.

Tuntui melkein turhalta pukeutua enää tähän aikaan päivästä. Jos he olisivat asuneet kahden, Wren olisi saattanut uhmata etikettiä ja syödä päivällisen pelkkään kylpytakkiin kietoutuneena, mutta jotenkin se ei tuntunut sopivalta, kun sekä India että Andersson olivat paikalla.
Hän huomasi varovansa automaattisesti Winstonia, vaikka se olikin tömissyt alakertaan isäntänsä perässä. Ehkä kaksikko oli onnistunut lähentymään sillä välin, kun hän oli ollut poissa.
Vei hetken saada hiukset kuiviksi, mutta lopulta Wren saattoi seurata elämänsä miehiä alakertaan, smaragdinvihreään ja kanariankeltaiseen pukeutuneena.

Sillä välin ruokasalin pöytään oli katettu hyvin myöhäinen lounas tai aikainen päivällinen. Charles seurasi skeptisenä, kuinka Farraday kävi suurta, henkistä kamppailua pohtiessaan sytyttääkö pöytään kynttilöitä vaiko eikö. Ainakin lautaset olivat selvinneet perille ehjinä ja kattaus näytti viehättävältä, joskin valittu asetelma kukkia oli vähintäänkin erikoinen.
Ruoka näytti varsin herkulliselta.
"Anna olla vain", mies kannusti lopulta ja hätisti Farradayn jatkamaan töitään, ennen kuin veti Wrenille tuolin.

Ainakin Winston oli vaikuttunut kattauksesta. Se taapersi pöydän ympärillä ja kurotteli kuonoaan pöydän suuntaan, kuin toivoen, että jostakin kulmasta sille avautuisi pääsy pöydän antimiin.
Wren ihaili corgin päättäväisyyttä.
"Charles, katso, kuinka kauniita kukkia", hän huomautti hymyillen, kun istahti alas Charlesin esiin vetämään tuoliin.
"India on hyvin taitava."

Siitä saattoi olla montaa mieltä. Charles oli melko varma, että oli nähnyt asetelman punertavia leijonankitoja muutaman talon päässä olleessa etupuutarhassa, jota oli selvästi vaalittu huolella.
Hän ojensi paistettua tofua lähemmäs Wreniä, kun nosti tottuneesti syömäpuikoilla sushia omalle lautaselleen. Tuima katse sai Winstonin vingunnan loppumaan alkutekijöihinsä ja corgi istahti odottamaan.
"No, hyvä, jos tulette toimeen. Palvelusväen rekrytointi on aina tuskallinen operaatio."

Tofu näytti herkulliselta. Itse asiassa hyvin samanlaiselta, kuin hänen suosikkiravintolassaan, jossa hän ei ollut kuitenkaan vieraillut hetkeen.
Ehkä hänen pitäisi taas reipastua. Hän voisi pyytää Tempestin joskus seurakseen ja lähteä ulos syömään.
Hän vilkaisi Winstonia, jonka töpöhäntä alkoi heti heilua toiveikkaana.
"Minusta hän on hyvin mukava. Pidän hänen väreistään. Charles, sujuiko kaikki hyvin sillä välin, kun olin poissa?"

"Totta kai sujui", Charles vastasi poimien merilevään käärityn riisirullan syömäpuikkoihinsa. Maku palautti hänet hyvin aikaan, jona hän oli asunut Japanissa.
"Tein lähinnä töitä." Se oli tainnut olla ennen hänen koko elämänsä. Tyhjä, harmaa kyllästyneisyys, jonka hän täytti isänsä työmoraalin ja etiikan ohjaamalla työnteolla.
"Menikö kaikki hyvin matkallanne?"

Totta kai kaikki oli sujunut hyvin.
Wren ei ollut varma, miksi se sai hänet lyhyen aikaa tuntemaan vihlaisevaa pelkoa. Hän ei ollut enää assistentti, häntä ei korvattaisi vain siksi, että kaikki sujui hyvin, vaikka hän ei ollutkaan paikalla. Oli aika irtautua vanhasta identiteetistä. Olla perhonen. Tai sudenkorento. Tai mikä tahansa hyönteinen, jonka elinkaareen kuului muodonmuutos.
Hän poimi hieman riisiä syömäpuikoillaan ja vei sen suuhunsa.
"Oikein hyvin. Minusta tuntuu, että te olette tulleet läheisemmiksi Winstonin kanssa."

Charles vilkaisi kulmat skeptisesti kurtussa corgia, joka napitti häntä toiveikkaana. Se oli ehdottomasti poikkeustilanne, joka ei toistunut, muistatko? Mies hätisti koiraa vienosti kauemmas jalallaan, mutta Winston esitti autuaan tiedotonta ja nojautui vain jalkaa vasten, nuuskien mustaa sukkaa antaumuksella.
"Niin. Se on hyvin seurankipeä", hän vastasi kuivasti.
"Sen kasvattaja on yrittänyt houkutella minua ottamaan toistakin pentua. Se kuulemma antaisi Winstonille leikkikaverin ja saisi sen tarvitsemaan ihmisen huomiota vähemmän... Epätoivoisesti."

Wren seurasi Winstonin puuhia, ja hymy sai hänen suupielensä kohoamaan. Hän ei ollut osannut haaveilla lemmikistä enää vuosiin, mutta siitä huolimatta Winston oli löytänyt tiensä suoraan hänen sydämeensä. Suurten korvien, lyhyiden jalkojen ja autuaan onnellisen hymyn yhdistelmässä oli sitä jotakin.
"Niinkö?" hän kysyi, kääntäen katseensa samaan aikaan yllättyneenä ja toiveikkaana Charlesiin.
"Milloin hänellä olisi tulossa pentueita?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:18 am

"Hän vihjaili, että nyt syksyllä syntyy kaksin kappalein pentueita", Charles vastasi ja tuuppasi Winstonin lähemmäs Wreniä. Corgi siirtyi kerjäämään emännältään kirkkain silmin.
"Haluaisitko sinä toisen koiran?" mies kysyi kohottaen toista, vaaleaa kulmaansa ja poimi uuden palan sushia puikkoihinsa. Keittiössä kolisi, mutta tällä kertaa yksikään astia ei kuulostanut rikkoutuvan. Ehkä Farraday oli kehityskelpoinen.

Wren kumartui sipaisemaan Winstonin lepakkokorvia, vaikka tiesikin, ettei koiran kerjäämistä olisi pitänyt huomioida. Hän oli lukenut melkoisen määrän kasvatusoppaita, mutta huomasi silti harmikseen olevansa pitkälti kyvytön noudattamaan niitä täysin.
"Olen miettinyt sopivia nimiä", hän myönsi ja rapsutti corgia leuan alta.
"Luulen, että Winston pitäisi pikkusisaruksesta. Moneypenny ja Goldfingerkin näyttävät nauttivan toistensa seurasta."

"Ehkä se tekisi Winstonista itsenäisemmän", Charles myönsi. Koira tuskin saisi lisää älyä, mutta se voisi kaivata heidän huomiotaan vähemmän epätoivoisesti ja liikkuisi itsekin enemmän leikkikaverin kanssa. Ehkei se olisi huono ajatus. Yksi tai kaksi, oliko sillä lie niin suurta eroa.
"Mitä muuten haluaisit jälkiruoaksi?"

Nyt, kun he asuivat omassa taloudessaan, Winstonilla oli huomattavasti vähemmän palvojia kuin Carlton Gardensissa oli ollut. Nyt heillä oli tietenkin Farraday, ja myös Andersson tuntui olevan hyvissä väleissä corgin kanssa, mutta yltiösosiaalinen koira hyötyisi varmasti lajitoverista.
"Osuiko kumpikaan pentueista luovutusikäiseksi joulun lähettyvillä?"
Hän poimi tofua syömäpuikkoihinsa.
"Oh, meillä ei varmastikaan ole sorbettia? Tai sitruunapiirakkaa?"

"Uskoisin, että voisimme ottaa pennun viimeistään tammikuussa", Charles vastasi ja vilkaisi kelloaan.
"Jos ei ole, Farraday voi käydä hakemassa sinulle." Siksihän heillä oli palvelusväkeä. Miehellä oli tunne, että ehkä ruoanlaitto ja leipominen eivät olleet taloudenhoitajan suurimpia vahvuuksia. Mikä oli jäisi nähtäväksi.
"Millaista sorbettia haluaisit?"

Wren ei voinut mitään haltioituneelle hymylle, joka kohosi hetkeksi hänen epäsymmetrisille kasvoilleen. Hän oli innoissaan siitä, että pääsisi todistamaan koiranpennun kehitystä, varsinkin kun tiesi, että sillä olisi tuttuja huolenpitäjiä siitä huolimatta, että he olisivat matkoilla.
"Minusta Margaret olisi hyvä nimi", hän totesi, ja siirsi katseensa Winstonista Charlesiin.
"Sitruunaa. Mutta siitä olisi hänelle vaivaa."

Charles kohotti skeptisesti kulmaansa.
"Se on hänen työtään", mies huomautti, "ja maksan varsin komeaa palkkaa, joten hän voi yhtä hyvin ansaita sen." Tähän mennessä Farraday ei ollut varsinaisesti vakuuttanut häntä lahjoillaan, mutta ainakin nainen työskenteli tunnollisesti ja vaikutti sitoutuneelta paikkaansa.
Mies kutsui taloudenhoitajan ruokasalin puolelle.
"Käytkö hakemassa Wrenille sitruunapiirakan ja sitruunasorbettia, kiitos."

Kauankohan Wreniltä menisi tottua siihen, että henkilökunta oli yhtä lailla hänen kuin Charlesinkin? Carlton Gardensissa hän oli ollut itse osa henkilökuntaa, ja nyt hän oli... Jotakin muuta.
Ajatus hämmästytti häntä joka kerta yhtä paljon.
Indian nähdessään Winston ponkaisi lyhyille jaloilleen ja hölkkäsi päättäväisesti pyörimään taloudenhoitajan jalkoihin.
"Jollei siitä ole liikaa vaivaa", hän totesi.
"Pärjään kyllä ilmankin..."

Charles katsahti Wreniä toinen kulma merkityksellisesti korkeammalle nousten.
"Voit tuoda samalla muita sorbetteja pakkaseen", mies lisäsi. Farraday nyökkäsi, soi heille erikoiset etuhampaat paljastavan, säteilevän hymyn ja harppoi eteiseen Winston mukanaan. Se voisi käydä ulkona samalla.
Hetkeä myöhemmin ovi kolahti.
"Et taida olla tottunut palvelusväkeen tai alaisiin."

Wren tunsi kummallista haikeutta, kun Winston hölkkäsi Indian perässä eteiseen. Oli tietenkin hyvä, että corgi oli jo nyt kiintynyt sen hoidosta vastaavaan taloudenhoitajaan, mutta jokin selittämätön osa Wrenistä pelkäsi, että kenties Winston valikoisi jossain vaiheessa mahdollisuuden nukkua mieluummin Indian huoneessa.
Carlton Gardensissa se oli valinnut hänen huoneensa.
Hän käänsi katseensa takaisin Charlesiin.
"En voi väittää, että minulla olisi paljoakaan kokemusta. Kuinka niin?"

Mies vain vastasi puolittaisella hymyllä ja keräsi astiansa kasaan. Se näkyi, ja ehkä se oli hyvä. Charles oli niin tottunut siihen, että hänen ympärillään oli jatkuvasti joukko alaisia tai palvelusväkeä, että se oli tuntunut vuosia vain normaalilta. Wrenin tapa pohtia, aiheuttiko pyyntö vaivaa, jäi hämmentämään häntä ja sai hänet tarkastelemaan tilannetta uudelta kannalta.
"Oletko pohtinut, mitä kaikkea haluaisit tehdä Uudessa-Seelannissa?"

"Haluaisin vierailla Lord of the Ringsin Hobittilassa. Ja nähdä valaita", Wren aloitti, ja kurtisti kulmiaan aivan tietyllä tavalla niin kuin aina, kun kävi läpi mielensä sopukoita, joihin oli tallentanut lukemaansa tietoa.
"Haluaisin vierailla Milford Soundissa ja Castle Hillissä, nähdä Wanaka-järven yksinäisen puun ja Fox Glacierin... Te Papa -museossa olisi maailman ainoa kokonainen jättiläiskalmari, ja sitten olisi hehkumatoluola..."
Hän veti henkeä ja katsahti Charlesiin melkein ahdistuneena.
"Niin paljon nähtävää."

Charlesin kalpeat, jäänharmaat silmät sulivat hellästä hymystä, jonka saattoi nähdä nostavan päätään myös miehen suupielissä.
"Wren, meillä on kaikki aika maailmassa", hän vastasi ja ensimmäistä kertaa ymmärsi sen olevan totta. Mikään ei velvoittanut häntä Lontooseen, hänen menonsa ja tulonsa eivät olleet enää kenenkään asia.
"Katsotaan, kuinka paljon ehdimme nähdä neljässä viikossa – ja jos emme ehdi, palaamme pian takaisin."

"Se on totta", Wren myönsi, ja helpotuksen saattoi nähdä leviävän kehoon samalla, kun hartiat rentoutuivat.
Heillä olisi aikaa. Vaikka ensimmäisellä matkalla jotakin jäisikin näkemättä, he voisivat palata takaisin. Tai hän voisi palata sisartensa kanssa, jos Charles sattuisikin saamaan jo tarpeekseen, hehkumadoista ja kalmarinraadoista.
"Luuletko, että voisimme mennä jälkiruuan jälkeen takaisin sänkyyn?" hän kysyi, kulmat kevyesti kurtistuen.
"Vaikka ehkä minun pitäisi vierailla naapurissa."

Jokin kuuma kosketti hänen vatsaansa, ja Charles moitti itseään moisesta sopimattomuudesta.
"Totta kai voimme", hän lupasi ja vilkaisi kelloaan. Farradayllä ei pitäisi kestää kovin kauaa. Nainen oli ainakin ollut vikkelä jaloistaan, jos ei muuta.
"Jos haluat, voit toki vierailla naapurissa hetikin. Ehkä tullessasi jälkiruokakin on saapunut."

Wrenkin etsi kelloaan ja kurtisti häkeltyneenä kulmiaan kun tajusi, ettei ollut kiinnittänyt rannekelloa aamun jälkeen ranteeseensa. Pieni, siro kello oli isän äidin peruja.
"Ehkä voisin käydä naapurissa nyt", hän totesi mietteliäänä.
"Luulen, että nyt on vielä sopiva aika. Pärjäätkö sinä sen aikaa? Nyt, kun Winstonkin on ulkoilemassa."

Charles huokasi.
"Ehkä selviän hengissä", hän vastasi kuivasti ja nousi pöydästä. Wrenin kanssa ilman taloudenhoitajaa asuessaan hän oli oppinut siivoamaan astiat pöydästä. Hän osasi jopa asettaa ne astianpesukoneeseen ja laittaa sen päälle. Äiti olisi järkyttynyt. Hän ei ollut edes vieraillut Lilford Hallin keittiössä monta kertaa elämänsä aikana.
Ja yksin asuessaan hänen keittiönsä toimi paikkana keittää teetä.
"Sinun ei tarvitse huolehtia minusta."

"En minä hengissä selviämistä epäile", Wren vakuutti, samalla kun nousi seisomaan.
"Mutta minusta tulee vaimosi. Totta kai huolehdin sinusta."
Hän alkoi vanhasta tottumuksesta kerätä astioita. Tofu oli ollut herkullista, ehkä India voisi joskus opettaa häntä laittamaan sitä.
"Aviopari huolehtii toisistaan."

Charles kosketti vapaalla kädellään Wrenin selkää ja poimi sitten loput tarvikkeet pöydältä kantoonsa, ennen kuin suuntasi keittiöön purkamaan ne käsistään.
"Minä voin huolehtia näistä, käy vain naapurissa", hän kannusti ja avasi astianpesukoneen kuin ammattilainen. Ehkä hän voisi asetella astiat pesuun, vaikka heillä olikin nyt taloudenhoitaja. Luultavasti astiat säilyisivät todennäköisemmin ehjinä.

Siinä, että Charles nosteli astioita tiskikoneeseen, oli jotakin hämmästyttävän kotoisaa. Wrenillä ei ollut ollut elämässään omaa tiskikonetta, mutta niinhän ihmiset tekivät kodeissaan, täyttivät tiskikoneen ruokailun päätteeksi. Laittoivat sen pyörimään.
Puhuivat ehkä samalla siitä, mitä aikoivat tehdä seuraavana päivänä tai tulevalla viikolla.
Hän asteli Charlesin luo ja kurottautui hipaisemaan miehen poskea nenänpäällään.
"En viivy kauaa."

Charles kiersi käsivartensa hetkeksi Wrenin vyötärölle ja hipaisi huulillaan naisen ohimoa.
"Kun palaat, sinua on toivottamasti odottamassa paljon kaikkea sitruunaista", mies sanoi ja työnsi astianpesukoneen luukun kiinni. Kun se olisi täynnä, Farraday laittaisi sen pyörimään. Toivottavasti.
Wrenin ollessa naapurissa hän voisi vastata sähköposteihin, jotka patoutuivat siitä huolimatta, ettei hän ollut töissä. Jos hän ottaisi aktiivista roolia uudessa työssä, ehkä hänen pitäisi hankkia uusi henkilökohtainen assistentti.

Hetken Wren melkein toivoi, että olisi voinut jäädä siivoamaan keittiötä Charlesin keittäessä teetä. Se olisi kotoisaa. Samalla tavalla kuin sängyssä viipyminen.
Oli niin monia kotoisia asioita, joita hän ei ollut edes ymmärtänyt kaipaavansa.
"Kerro Winstonille, että tulen kyllä takaisin, jos se ehtii kotiin ennen minua", Wren vetosi, ja kosketti Charlesin selkää ennen kuin suuntasi eteiseen.
Hän selviytyisi kyllä matkasta ovelta toiselle ilman, että sydän alkaisi hakata kauhuissaan.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:19 am

Torstai 27. syyskuuta 2018, iltapäivä, Lilford Hall, Norfolk

He olivat nukkuneet Lilford Hallsin sinisävyisessä huoneessa kolme yötä, ja kolmena yönä Wren oli herännyt siihen, kuinka joku puhalsi hänen niskaansa. Hän oli epäillyt ensin Charlesia, mutta siinä vaiheessa, kun hän oli kääntynyt katsomaan miestä, tämä oli nukkunut yhtä stoalaisena kuin aina omalla puolellaan vuodetta.
Kolmantena yönä hän oli myös tipahtanut sängystä. Nyt vasenta lonkkaa koristi mustelma, joka toivottavasti ehtisi haalistua hääpäivään mennessä.
Hän oli alkanut kulkea portaat hyvin varovaisesti. Varmuuden vuoksi.
Oli edelleen häkellyttävää katsella, kuinka kartano kohosi näkyviin puistomaisten tilusten keskeltä. Valtava rakennus, jonka kaikissa huoneissa Wren ei ollut vieläkään vieraillut. Oli hetkiä, jolloin hän epäili, vierailisiko koskaan. Ehkä Lilford Hall haluaisi pitää osan salaisuuksistaan.
Silti hänet valtasi kotoisa olo, kun kartanon pääovi avautui ja jo harmaantuneet labradorinnoutajat lönkyttivät häntä vastaan hännät villisti heilahdellen. Niiden vanavedessä seurasi Winston, joka tömisi portaat alas takapuoli villisti vispaten. Wren kyykistyi tervehtimään koiria, ja tunsi edelleen olonsa häkeltyneeksi, melkein epätodelliseksi.
Hääpuku oli nyt valmis.
Hän oli käynyt viimeisessä sovituksessa, ja kunhan viimeiset korjaukset olisi tehty, hääpuku kuljetettaisiin Lilford Halliin. Oli ollut hämmentävä katsoa itseään peilistä valkoisiin pukeutuneena. Se oli tehnyt kaikesta todellisempaa ja saanut Wrenin sydämen hakkaamaan hieman nopeammin.

Koirat pyörivät uuden emäntänsä jaloissa samalla rakastavuudella, jolla ne tervehtivät suurinta osaa vieraista. Harmaantuneet kasvot melkein hymyilivät, patukkahännät vispasivat ja koiravanhukset könkkäsivät Wrenin ympärillä tavalla, jota ei aivan voinut kutsua liehumiseksi, mutta energia oli edelleen nuorekasta.
Syksyinen päivä oli kaunis. Lilford Hallin kattavien tilusten puut olivat alkaneet verhoutua syksyyn kullan, kuparin ja punaisen hehkuvissa sävyissä. Kartanon vaaleita kiviseiniä kiipeilevät villiviinit olivat muuttuneet viininpunaisiksi.
Kavioiden kevyt töminä liittyi seuraan, kun Charles ravasi etupihan puistomaisen nurmikentän poikki Paddy Bluella. Massiivinen papurikonkimo heitteli energisesti päätään, paksu, lumivalkoinen harja keinahdellen ja pärskähti terävästi, kun mies pysäytti sen huomaamattomin avuin muutaman metrin päähän. Etupihan sora narskui lapiomaisten kavioiden alla.
"Hei, menikö kaikki hyvin?" mies kysyi harvinaista hymyä kalpeissa silmissään.

Winston oli vaikuttanut hyvin onnelliselta saadessaan kulkea labradorivanhusten kannoilla. Se oli vain vahvistanut Wrenin tunnetta siitä, että corgi tarvitsisi pikkusisaruksen. Pienen Maggien, oka voisi muuttaa heille jo joulun jälkeen. Koirista olisi toisilleen seuraa.
Kavioiden kopse sai Wrenin suoristautumaan ja kääntymään ääntä kohti juuri sopivasti, kun Charles ja Paddy ratsastivat pihaan. Hymy kohotti hänen suupieltään, kun hän katseli yhteen hioutunutta ratsukkoa. Ehkä he voisivat häämatkan jälkeen viettää pidempiä aikoja Lilford Hallissa, niin että Charles voisi tehdä ratsastusretkistä itselleen tavan.
"Kaikki meni hyvin", hän vakuutti, samalla kun tutki Paddya yrittäen lukea, millainen päivä sillä oli ollut.
"Oliko teillä hyvä ratsastus?"

"Aloittelimme itse asiassa vasta", Charles vastasi taputtaen irlantilaisen ratsunsa kaulaa ja suoristi ratsumittaan huolella nypittyä harjaa. Mies loi varoittavan katseen Winstoniin, joka näytti siltä, että haluaisi ottaa hepulit hevosen jaloissa. Paddy oli hieno hevonen ja sillä oli harvinaisen paljon maalaisjärkeä nykypäivän ratsujen joukossa, mutta mies ei halunnut ottaa riskejä vähäjärkisen koiran kanssa.
"Mitä jos tulisit mukaan? Ota joku täällä asuvista eläkeläisistä."

"Oh."
Wrenin katseessa häivähti innostus, jota seurasi hienoinen kulmien kurtistus kun hän vilkaisi rannekelloaan.
"Isä soitti ilmoittaakseen, että lento oli päässyt turvallisesti perille Lontooseen."
Hän tutki hetken kellonsa näyttötaulua, mutta ajatus ratsastusretkestä voitti hienoisen jännityksen siitä, että isä vierailisi hänen luonaan ensimmäistä kertaa hänen lapsuutensa jälkeen.
"Käyn vain vaihtamassa vaatteet. Se ei vie kauaa."

Charleskin kurtisti kulmiaan.
"Olisitko halunnut, että käymme hakemassa hänet?" hän kysyi huolestuneena ja pidätti malttamattomaksi käyvää ratsuaan, joka askelsi sivuttain puhaltaen äänekkäästi ilmaa tummista sieraimistaan. Sora rahisi ja narskui hokitettujen kavioiden alla. Charles ei halunnut sen liukastuvan märällä nurmella.
Mies rauhoitti koiria äänellään, kun labradorinnoutajat tuijottivat häntä hännät takapuolia keinuttaen.

"Mitä? Ei, ei, hän itse kielsi meitä ehdottomasti tekemästä niin", Wren vakuutti.
Hän toivoi, että se johtui siitä, että isä jutteli mielellään ihmisille, kuten taksikuskeille, eikä niinkään siitä, että tämä haluaisi koittaa onneaan joukkoliikenteen kanssa. Muussa tapauksessa he saattaisivat joka tapauksessa joutua hakemaan isän jostakin aivan toisaalta...
Hän pudisti hieman päätään ja kannusti koirat kohti portaikkoa ja ovea.
"Näemme pian?"

Charles nyökkäsi ja kokosi levottoman irlantilaisen ohjia paremmin käsiinsä, kun se viskoi päätään terävästi korskuen.
"Nähdään talleilla", hän lupasi ja hipaisi hevosen kylkiä, mikä sai kenttälegendan harppaamaan suoraan laukkaan ja häviämään sitten rytmikkään, kolmitahtisen töminän säestämän kartanon kulman ympäri peremmälle puistoon.
Tallimestari osaisi varmasti suositella Wrenille sopivaa ratsua, ja he voisivat käydä tutustumassa Lilford Hallin maihin yhdessä ratsailta käsin.

Lupauksensa mukaisesti Wren ei viivytellyt kauaa kuoriutuessaan kanariankeltaisesta mekostaan ja sähkönsinisestä neuleestaan ja vaihtaessaan ratsastusvaatteisiin, joiden olemassaolo jaksoi edelleen hämmästyttää häntä. Tai pikemminkin se, että hän oli tilanteessa, jossa ne olivat tarpeen. Kaksi päivää, ja hänen kotinsa takapihalla asuisi hevosia.
Oli lähellä, ettei hän unohtunut katselemaan kuvajaistaan peilistä, häkeltynyt ilme kasvoillaan.
Mutta lopulta hän suunnisti talleille, jossa häntä odotti valmiiksi varustettuna sievä, pienikokoinen tummanruunikko, jonka korvat olivat terhakkaasti pystyssä.

"Miltä se näyttää?" Charles kysyi seisahtuen pienen, ulkoisilta puitteiltaan historiallisen, mutta mukavuuksiltaan modernin tallin oviaukkoon. Tallit oli rakennettu Lilford Hallin sivusiipien päätyihin, ja nyt ne tulisivat olemaan myös Paddyn koti. Mies piteli hevostaan ohjista ja rapsutti sen poskea, kun Paddy puhalteli lämmintä ilmaa ihmisensä niskaan.
"Tuo se ulos ja lähdetään. Voit kokeilla sitä ensin kentällä, jos haluat."

Wings-nimisen ruunan turpa tuntui sametinpehmeältä, kun se kumartui haistelemaan toiveikkaana Wrenin käsiä. Ilmeisesti sen ratsastajalla oli ollut tapana antaa herkkupaloja. Paddyn saapuminen sai kuitenkin Wingsin terästäytymään, ja se kohotti päätään hörähtääkseen lempeän tervehdyksen tarhakaverilleen. Suurissa, ruskeissa silmissä oli lauhkea, ystävällinen katse.
"Pidän siitä", Wren vastasi, kun tarttui Wingsin ohjiin taluttaakseen sen ulos tallista. Siro täysverinen seurasi häntä innokkaana. Suurikokoiseen Paddyyn verrattuna se näytti pikkuruiselta.
"Voisin kokeilla. Vieläkö maltatte Paddyn kanssa?"

"Maltamme, totta kai", Charles vastasi ja siirsi Paddyn kauemmas oviaukosta. Hän keinautti itsensä vaivatta suuren ruunan satulaan ja antoi sen siirtyä rennossa, pitkässä käynnissä lähellä talleja olevalle, aidattomalle ratsastuskentälle.
"Pääsetkö satulaan?" hän varmisti antaessaan papurikon kiertää kenttää kaulaansa venytellen. Lilford Halliin eläköityneet hevoset olivat pääasiassa erittäin hyvätapaisia, menestyneitä kilpahevosia, joten hänen ei varmastikaan tarvitsisi pelätä Wrenin turvallisuuden puolesta.
Mutta tunteet olivat epäloogisia.

Wrenillä oli vahva tunne siitä, että vaikka hän olisikin päästänyt irti, Wings olisi seurannut hänen jäljessään kuin lempeä koiranpentu. Se oli aina ollut hyväntuulinen hevonen, vaikka kisapaikkojen tunnelma oli herättänyt siinäkin kilpailunhalun. Kilpa-aikoinaan se oli tehnyt mitä tahansa ratsastajansa puolesta.
"Pääsen", Wren vakuutti, tarkasti vielä satulavyön ja keinautti itsensä selkään. Lonkkaa vihlaisi hieman, mutta kipu katosi nopeasti innostuksen tieltä.
Wingsin korvat olivat kääntyneet odottavina häntä kohti.
Tarkistettuaan jalustinten pituuden hän hipaisi ruunan kylkiä, mikä sai sen lähtemään liikkeelle.
"Kevyt askel!"

Hymy kohotti Charlesin suupieltä.
"Vain parhaista parhaimmat viettävät eläkepäivänsä Lilford Hallissa", mies vastasi ja kokosi Paddyn käynnin taivuttaessaan hevosta pohkeensa ympärille hiuksenhienoin avuin. Keskinkertaiset tai hyvät hevoset löysivät tiensä uusiin koteihin pian sen jälkeen, kun Edgerlyt totesivat, ettei niistä olisi huipulle.
Hän nosti papurikolla ravin ja haki sen askeleen lennokkuutta ja karismaa, joka oli ansainnut sille loistavia pisteitä kilpakentillä.
"Sano sitten, kun tunnet olosi varmaksi sen kanssa ja voimme lähteä maastoon."

Aivan kuin Charlesin sanat sydämeensä ottaneena Wings esitteli vain parhaita askellajejaan, korvat pystyssä ja silmät kirkkaina. Tai ehkä se halusi vain tehdä vaikutuksen Paddy Bluehun, joka oli oman aikansa legenda.
Ehkä kyse oli molemmista.
Kokeiltuaan läpi sekä käynnin, ravin että laukan ja sen, kuinka hyvin Wings vastasi apuihin, Wren saattoi sanoa olevansa valmis. Hän tiesi, etteivät hänen apunsa olleet yhtä kauniit ja hienovaraiset kuin huippuratsastajien, mutta Wings ei vaikuttanut loukkaantuneelta.
Ehkä Charles voisi antaa hänelle ratsastustunteja.
Hiljennettyään takaisin käyntiin Wren katsahti miestä ja Paddya.
"Minun puolestani voimme mennä."

Charles nyökkäsi ja pidätti Paddyn istunnallaan takaisin käyntiin, kannustaen sen sitten kentältä takaisin kostealle nurmelle. Hän katsahti taakseen varmistaakseen, että Wren tuli mukana ja jatkoi sitten puistomaisen maiseman poikki kohti massiivisia metsiä, jotka levittäyivät Lilford Hallin maiden vierellä. He ehtisivät käydä kunnon ratsastuksella, ennen kuin isä saapuisi – ja ehkä ratsastus auttaisi heitä kumpaakin olemaan jännittämättä turhia.
Hän ei ollut tottunut tunteeseen. Mutta Charles huomasi jännittävänsä morsiamensa isän tapaamista.

Hyväntuulinen pieni Wings seurasi Paddya, ja joutui liikuttamaan jalkojaan kahta nopeammin pysyäkseen suuren ruunan perässä. Se ei vaikuttanut kuitenkaan olevan pahoillaan, päinvastoin.
Wren oli oppinut rakastamaan Lilford Hallia ympäröiviä metsiä. Ne toivat hänelle samanlaisen rauhan tunteen, kuin metsä kotona Irlannissa. Metsässä hän tunsi olevansa turvassa ja pystyvänsä hengittämään paremmin kuin kaupungin talojen ympäröimänä. Metsässä kuristava paniikin tunne ei hiipinyt hänen kannoillaan, valmiina hyökkäämään kimppuun.
Metsässä hän ei tekisi mitään niin typerää kuin ryntäisi auton alle.
"Kaksi aamua", Wren huomautti mietteliäänä.

"Totta", Charles vastasi eikä voinut kuin hymyillä. Wrenistä tulisi vihdoin hänen vaimonsa. Heidän yhteinen elämänsä saattaisi alkaa virallisesti.
Ja heistä voisi tulla vanhempia. Ajatus tuntui edelleen epätodelliselta ja sai hänet häkeltymään.
"Ravataanko?" hän kysyi, kun he tavoittivat Thetford Forest Parkiin kiemurtelevan, lehtien peittämän polun. Se olisi tarpeeksi leveä ja tasainen askellajia varten. Ehkä he voisivat ottaa kunnon laukkapätkänkin hiljaisilla hiekkateillä, jotka halkoivat metsää.

Syksy oli alkanut hiipiä hiljalleen metsään ja sen puihin, ja katsellessaan puiden lehtiä valloittavaa punaa ja keltaista Wren tunsi melkein vastustamatonta halua päästä ikuistamaan maiseman värikynillään. Ehkä hän voisi illan päätteeksi istua luonnoslehtiönsä ääreen.
"Charles, ehkä voisit joskus antaa minulle ratsastustunteja?" hän ehdotti mietteliäästi.
Wingsin toinen korva kääntyi kohti miehen ääntä.
"Ravataan. Tässä on hyvä pohja, eikö olekin?"

Hän katsahti yllättyneenä olkansa yli ja nyökkäsi.
"Totta kai voin", Charles lupasi ja kevensi tottuneesti Paddyn valtavan askeleen tahdissa. Hän ei ollut varma pedagogisesta kyvykkyydestään, sillä oli valmentanut vain satunnaisesti, mutta opettaisi Wreniä mielellään.
Mies kumartui matalien oksien alta ja nautti kostean, elinvoimaisen metsän tuoksusta. Valo siivilöityi havupuiden lomasta kapeina kaistaleina.
"Miltä Wings tuntuu?" hän kysyi ja hidasti käyntiin, kun metsä kävi tiheämmäksi ja polku pienemmäksi.

Wingsin askel oli lyhyempi ja nopeampi, ja Wren oli melko varma siitä, että pidempi ratsastusretki alkaisi nopeasti tuntua reisissä. Mutta pieni täysverinen tuntui nauttivan vauhdista, ja oli kerran karata laukalle, kun Paddy ehti pidemmälle eteen. Se kuitenkin kuunteli kauniista siitä huolimatta, että Wren tunsi apunsa hyvin kömpelöiksi Charlesin huomaamattomiin apuihin verrattuna.
Silti hän tunsi olonsa vapaaksi ja onnelliseksi.
"Hyvältä", hän vastasi, ja rapsutti ruunan lapaa.
"Se ei ole lainkaan jännittynyt, vaikka minun täytyy tuntua perunasäkiltä sen selkään. Luulen, että se haluaisi laukata."

Charles nauroi ja katsahti uudelleen olkansa yli.
"Olet hyvin kaukana perunasäkistä", mies lupasi. Wren näytti kauniilta hevosen selässä, ja ellei hän olisi ollut vaarassa suistua itse hevosen selästä, jos ei pitäisi silmällä matalia oksia, hän olisi mielellään katsellut morsiantaan kauemminkin.
"Oikaistaan tuosta, niin pääsemme tielle", hän sanoi ja kaarsi Paddyllä vehreiden saniaisten lomaan. Niiden lehdet alkoivat saada hiljalleen syksyn kultaa vihreäänsä. Mutta valoisan, harvan metsän havupuut eivät menettäisi vihreyttään.
Paddy loikkasi tottuneesti rehevän ojan yli äänettömälle, hiljaiselle hiekkatielle, jonka keskikaistale oli kasvillisuuden valtaamaa.
"Laukataan vain", mies kannusti, kun Wren oli turvallisesti hänen vierellään ja siirsi Paddyn laukkaan kevyellä pohkeen hipaisulla. Ruuna puri kuolainta terävästi korskuen ja harmaat korvat höröön nousten, kun se kiihdytti vauhtia ja pidensi askeltaan.

Wren hymyili Charlesille vinosti, ei lainkaan yhtä vakuuttuneena. Ehkä hän oli seurannut liikaa ratsastuksen huippujen suorituksia, jotka näyttivät hyvin pienieleisiltä ja vaivattomilta verrattuna hänen omaan olemiseensa. Mutta niin kauan, kuin Wings ei suoranaisesti kärsisi hänen kömpelyydestään, hän olisi onnellinen.
Hän oli jo alkanut kiintyä pieneen ruunaan, joka tuntui tarkastelevan maailmaa samanlaisella ihastuksella kuin hänkin. Nytkin se taivutti päätään tutkiakseen saniaisia, ennen kuin seurasi Paddya rohkeasti niiden poikki.
Wingsin vaivaton loikka ojan yli oli yllättää Wrenin, mutta hänen onnistui säilyttää tasapainonsa.
Ja kun he nostivat laukan, hän huomasi epäilevänsä, ettei pieni ruuna ollut saanut nimeään turvan kuvion perusteella. Wings teki sitä, mihin täysiveriset oli luotu.
Lensi.

Maailmassa oli harvoja asioita, jotka tekivät ihmisen onnellisemmaksi kuin kunnon neli hevosen kanssa. Wren ja Wings eivät jäisi jälkeen, joten Charles saattoi antaa Paddylle ohjaa. Kookas irlantilainen venytti kaulaansa tuttu palo silmissään ja heitti itsensä eteenpäin. Se heitti maata kauas taakse kavioistaan, lihakset työskentelivät vahvoina kiiltävän, hopeanhehkuisen karvan alla. Charles seisoi kevyesti jalustimilla, hevosen kaulalle nojautuneena antaakseen sen selän työskennellä vapaasti.
Hän rakasti tuulta, joka syöksyi vastaan, ja maisemaa, joka sumeni vain pehmeiksi väreiksi.
Vasta, kun tie oli yhtymässä käytössä olevaan autotiehen, hän näytti Wrenille hidastamisen merkin ja pidätti vastahakoista kenttäratsuaan laukan kautta raviin ja lopulta käyntiin. Sitten hän palasi takaisin puiden sekaan, löytäen kasvillisuuden seasta tutun, kapean polun.

Hetken näytti siltä, että Wings saattaisi saavuttaa, jopa ohittaa Paddyn.
Wren huomasi nousevansa jalustimille melkein luonnostaan samalla kun mukautui ruunan askelten rytmiin. Hetki, jolloin he eivät koskettaneet maata, sai hänen vatsanpohjansa nipistämään samaan aikaan innosta ja jännityksestä.
Ja sitten Charles kehotti heitä pysähtymään, eivätkä he aivan ehtineet ohittaa valkoharjaista ruunaa. Herrasmiehen lailla käyttäytynyt Wings heitti innokkaasti päätään, melkein harkitsi pientä ilopukkia, mutta muisti sitten jälleen, kuka oli ja rauhoittui.
Korvat seisoivat innokkaasti pystyssä.
"Wings osaa lentää", Wren huomautti ääni täynnä intoa ja hellyyttä.

"Niinhän se tekee", Charles naurahti lämpöä äänessään ja kumartui matalan oksan alta. Tuli viipyi Paddyssä ja sai ruunan tanssimaan ja viskomaan päätään. Se järsi kuolainta ja räiski valkeaa vaahtoa rinnuksilleen.
"Parasta varmaan alkaa palata takaisinpäin", hän totesi. Olisi hyvien tapojen mukaista olla paikalla, kun vieras saapuisi. Lilford Hallin henkilökunta oli valmistellut yhden kartanon viehättävimmistä makuuhuoneista Wrenin isälle.
"Taidatte tulla hyvin toimeen?" mies kysyi viitaten hevoseen.

Wings otti muutaman tanssahtelevan askeleen, ennen kuin se rauhoittui käyntiin. Wren saattoi yhä aistia ruunan innon, ja se joutui todella tekemään töitä pitääkseen innon kurissa niin, ettei olisi päätynyt todella tanssimaan silkkaa riemuaan.
Wrenistä näytti melkein siltä, kuin se olisi vilkuillut toiveikkaasti Paddya. Näitkö? Näitkö, kuinka lensin?
Hän rapsutti hellästi Wingsin lapaa.
"Kyllä. Luulen, että pidämme toisistamme jo nyt."

Mäntyjen rungoissa tuntui olevan melkein purppurainen sävy. Metsässä vallitseva valo henki rauhaa. Charles antoi Paddyn venytellä kaulaansa ja taputti sen lämmintä, lihaksikasta kaulaa.
Metsässä kiemurteleva polku kuljetti heidät takaisin Lilford Hallin maille ja vehreään puistoon. Mies pidätti ratsuaan niin, että Wings voisi kävellä sen vierellä. Nyt ei ollut pelkoa siitä, että kumpikaan riehaantuisi kilpailemaan.
"Mitä haluaisit tehdä isäsi kanssa?" hän kysyi.

Wings tuntui röyhistävän rintaansa ja pidentävän askeleitaan kulkiessaan Paddyn vierellä, ja Wren oli varma, että se vilkuili ruunan suuntaan onnellisena. Todennäköisesti hän vain kuvitteli sen, mutta oli mukava ajatella, että kenties hermostuneella Paddylla voisi olla oma luottoystävä Lilford Hallin talleilla.
"Voisimme varmastikin syödä päivällistä", hän vastasi.
"En ole varma, milloin isäparka on syönyt viimeksi kunnolla, lento oli pitkä."

Charles nyökkäsi.
"Illallinen tulee olemaan valmis tarjoiltavaksi", mies lupasi. Useamman ruokalajin illallinen oli tilattuna täysin kasvisruokavaliona Wrenin kunniaksi.
"Mitä vain tarvitsette, sano vain ja järjestän sen", hän sanoi ja yritti sysätä syrjään oudon jännityksen. Ja silti hän toivoi, että saisi jotenkin Wrenin isän pitämään itsestään. Se ei näyttänyt lupaavalta tilastojen valossa, sillä Charles tiesi, ettei herättänyt usein varsinaisesti lämpimiä, pörröisiä tunteita ihmisissä, varsinkaan ensitapaamisilla.

Jännitys sai Wrenin vatsan kipristymään ja hetken hän epäröi, saisiko syötyä palastakaan illallisesta, joka olisi epäilemättä upea. Hän rakasti isäänsä ja rakasti Charlesia, mutta jostain syystä ajatus näiden tapaamisesta hermostutti häntä.
Ehkä se oli tunne, joka hänen olisi pitänyt kokea vuosia sitten. Silloin, kun ensimmäisiä ihastuksia vietiin kotiin.
Hän rapsutti ajatuksissaan Wingsin lapaa.
"Charles, minua jännittää."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:19 am

"Niinkö?" Charles kysyi katsahtaen Wreniä ja pidätti Paddyä, joka oli harppoa pitkällä, energisellä askeleellaan turhan nopeasti.
"Mikä sinua jännittää?" Kun he saapuivat takaisin kartanon vaaleiden siipien suojaan, mies pysäytti papurikon ja pudottautui satulasta jaloilleen, nostaen jalustimet ja löysäten satulavyötä tehokkaalla rutiinilla. Hän viittasi Wreniä seuraamaan perässään sisälle yhteen pienistä, kotoisista tallirakennuksista. Paddy ja Wings taisivat olla karsinanaapureita.

Paddyssa ja Charlesissa oli jotakin hyvin samanlaista, Wren tuli ajatelleeksi, ja hämmästyi, kuinka kiinnitti siihen huomiota vasta nyt. Mutta ehkei siinä ollut mitään erikoista, ehkä ihmiset ja näiden elämän hevoset muistuttivat toisiaan.
Wings seurasi häntä jälleen koiranpennun lauhkeudella, kun hän lähti taluttamaan sitä kohti talleja. Se kurotti päätään ja puhalsi lämmintä ilmaa hänen hiustensa joukkoon.
Porkkana maistuisi.
"Toivon kovasti, että sinä ja isä pitäisitte toisistanne."

"Aivan", Charles vastasi ja tunsi jännityksen kouraisevan vatsaansa. Hän ei arvostanut tunnetta. Muu perhe tuskin jumaloisi häntä, ja hän voisi elää sen kanssa menettämättä kovin monia yöunia. Mutta isä oli niin tärkeä Wrenille, merkittävimpien positiviisten muistojen lähde – Charles ei halunnut olla syy, miksi Wrenin pitäisi joutua valitsemaan aviomiehensä ja isänsä väliltä tai suunnittelemaan elämäänsä niin, että jakaisi aikaansa kahteen osaan.
"Yritän olla mahdollisimman kohtelias", mies lupasi riisuen satulan ja suitset Paddyltä, ennen kuin astui ulos karsinasta ja työnsi kiviseen seinään upotetun puolioven kiinni jalallaan.

Tallissa tuoksui kotoisalta, ja Wren tunsi samanlaisen, turvallisen tunteen kuin metsässäkin. Täällä hän olisi turvassa, mitään pahaa ei voisi tapahtua.
Hän rapsutti Wingsin lapaa ja riisui sitten ruunan varusteet. Se taivutti päätään ja puhisi ystävällisesti Paddyn karsinan suuntaan, tummat silmät lempeinä kuin olisi ottanut tulokkaan siipiensä suojaan.
"Oh, en ole siitä huolissani", Wren vastasi astuessaan ulos karsinasta.
"En ole tarkalleen ottaen varma, mihin perustan huoleni. Se on hyvin tunneperäinen reaktio."

Charles saattoi kuvitella, että reaktio pohjautuisi ensivaikutelmaan, jonka hän tuntui antavan. Yltiöenglantilainen, ylimielinen ja tunteeton elitisti, jolla oli keppi syvällä takapuolessaan. Charles ei ollut tiedoton maineesta, jota oli kerännyt. Normaalisti se ei häirinnyt häntä – mutta jos Wrenkin jännitti isänsä reaktiota häneen, hänen ehdottomasti pitäisi.
Charles tunsi olevansa hyvin kaukana mukavuusalueeltaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka tehdä hyvä ensivaikutelma tietoisesti.
"Mistä olet huolissasi?" hän kysyi palatessaan Paddyn luo harjan, sangon ja pesusienen kanssa.

Wren seurasi Charlesin jalanjäljissä tallissa, ja jokin siinä tuntui niin luonnolliselta, että olisi voinut kuvitella heidän tehneen niin vuosia. Niin kuin olisi ollut hänellekin täysin jokapäiväistä, että heidän pihassaan oli tallit, joissa asui hevosia, jotka vaativat huolenpitoa ratsastuksen jälkeen.
"Pelkään, että et pidä isästäni", hän myönsi, kulmat kevyesti kurtistuen, kun astui takaisin Wingsin karsinaan yrittäen olla läikyttämättä vettä.

"Pidän hänestä jo puhtaasti senkin takia, millaisia muistoja hän on antanut sinulle ja kuinka hymyilet ajatellessasi häntä", Charles vastasi ja pyyhki muutamalla, tottuneella vedolla hevosen satulanalusen, vatsan ja rinnan sienellä, ennen kuin ryhtyi harjaamaan sitä huolella.
"Kuka tahansa, joka tekee sinun elämästäsi parempaa, on hyvissä kirjoissani", mies jatkoi ja ojensi Paddylle taskustaan muutaman omenalohkon, joita ruuna hamusi antaumuksella.

Charlesin sanat saivat Wrenille ominaisen vinon hymyn kohoamaan naisen huulille.
"Ja isä sanoi pitävänsä sinusta jo nyt", hän totesi, ja tunsi olonsa huomattavasti rauhallisemmaksi. Ehkä hänen ei tarvitsisi huolehtia asiasta, ehkä kaikki sujuisi hyvin.
Hän kävi läpi Wingsin selän, vatsan ja rinnan huolellisesti, samalla kun ruuna taivutti päätään ja hamusi hänen hiuksiaan pehmeästi puhisten.
"Hän tulee todennäköisesti kertomaan sinulle tutkimuksistaan. Tiedätkö, Charles, tämä on ollut aina suosikkityötäni hevosten parissa."

"Olen melko varma, että tallimestarimme ei pahastu, jos vietät päiviäsi harjaamalla ja pesemällä hevosia", Charles vastasi huvittunutta lämpöä äänessään.
"Kuulisin mielelläni isäsi tutkimuksista." Hän jäi hetkeksi vain seurustelemaan elämänsä hevosen kanssa. Paddy voisi jäädä Lilford Halliin, laiduntaa päivänsä kartanon rauhassa ja käydä pitkillä maastolenkeillä kauniissa maalaismaisemissa.

Onnellinen hymy nykäisi Wrenin suupieliä.
"Se ei haittaisi minuakaan. Vaikka pidän myös ratsastamisesta, mutta olen ollut aina erityisen mieltynyt juuri hevosten hoitamiseen."
Hänellä oli epäilys siitä, ettei kampaaja, joka oli palkattu laittamaan hänen hiuksensa lauantaina, olisi kovinkaan onnellinen, jos latvat olisivat kuolasta takkuuntuneet.
Wings puhalsi mietteliäänä ruokakuppiinsa.
"Hän varmasti kertoo siitä, ainakin, jos asiasta kysyy."

"Ehkä meidän pitäisi siirtyä sisään ja vaihtaa vaatteita päivällistä varten", Charles sanoi katsahtaen kelloaan.
"Tallimestari viimeistelee hevosten hoidon." Hevoset pääsisivät kenties vielä illaksi ulkoilemaan, ennen kuin saisivat iltarehunsa tallissa. Heidän olisi syytä valmistautua isän tuloon, vaikka mies olikin melko varma, ettei Wrenin isä odottanut täyden etiketin mukaista vastaanottoa.

Wren havahtui levollisuuskuplastaan ja vilkaisi vaatteitaan. Isä tuskin valittaisi, vaikka hän olisikin pukeutunut ratsastusvaatteisiin, jonka ruiskukansiniseen takkiin Wings oli jo ehtinyt jättää rakastavan läikän kuolaa.
"Olet varmasti oikeassa", hän myönsi, vaikka tunsikin haikeutta rapsuttaessaan pientä ruunaa vielä kerran ennen kuin oli aika jättää se tallimestarin huomaan. Tummat silmät jäivät katselemaan heidän peräänsä.
"Toivon, että isä on osannut antaa kuljettajalle oikeat ajo-ohjeet."

"Haluatko soittaa hänelle ja varmistaa?" Charles kysyi saattaessaan Wrenin sisään kartanon majesteettisia portaita. Hän piti kättään kevyesti Wrenin selällä ohjatessaan naisen sinisävyiseen makuuhuoneeseensa, jonne heidän laukkunsa oli kannettu tullessa.
Charles kuoriutui laivastonsinisestä, säänpitävästä ratsastustakistaan ja poimi kaapistaan samanvärisen poolokauluksellisen neuleen. Ehkä olisi yliampuvaa pukeutua viralliseen pukuun illallista varten.

Wren kurtisti mietteliäästi kulmiaan.
"Ei, uskon, että kaikki on hyvin", hän vakuutti.
"Annoin hänelle hyvin selvät, kirjalliset ohjeet, jotka pyysin näyttämään kuljettajalle. Erehtymisen vaara on käytännössä olematon."
Ellei isä sitten ollut päättänyt kokeilla onneaan ja selostanut ohjeita ulkomuistista.
Wren unohtui katselemaan vuoteelle levittämiään mekkoja hämmästyttävän päättämättömänä.
"Charles, ultramariini vai mandariini?"

"Ultramariini", Charles vastasi ja seisahtui Wrenin taakse, koskettaen naisen selkää.
"Käyn vaihtamassa vaatteita." Hän poimi siistit, suorat housut, valitsemansa neuleen ja hyvinistuvan pikkutakin, ennen kuin siirtyi huoneen ohessa olevaan, jokseenkin ylelliseen kylpyhuoneeseen pukeutumaan päivällistä varten. Hän pyyhkäisi tuuheat, valkeat hiukset pois kasvoiltaan ja suoristi kauluksiaan, ennen kuin palasi Wrenin luo ja sysäsi jännityksen päättäväisesti mielestään.
"Menisimmekö alakertaan? Isäsi pitäisi saapua pian."

Wren hymyili Charlesin valinnalle ja nosti toisen mekon takaisin laukkuunsa. Hän kuoriutui ratsastusvaatteistaan ja oli juuri vetämässä melkein sähkönsinistä mekkoa päälleen, kun joku puhalsi hänen niskaansa kylmää ilmaa.
Käännähtäessään ympäri hän ei tietenkään nähnyt ketään.
Niskakarvat pysyttelivät itsepintaisesti pörhöllään, kun hän etsi tavaroidensa joukosta karmiininpunaisen neuleen ja puki sen mekkonsa päälle viileyttä vastaan.
Hän oli juuri kiinnittämässä hiuksiaan soljella niskaan, kun Charles palasi huoneeseen. Kasvoilla viipyi yhä säikähdyksen herättämä kalpeus.
"Kyllä. Mennään."

Charles kurtisti vaaleita kulmiaan.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi nähdessään Wrenin kasvot ja kiersi käden kevyesti naisen vyötärölle saattaessaan tämän ulos makuuhuoneestaan ja alas vanhojen muotokuvien valloittamaa käytävää. Kun isä saapuisi, he voisivat käydä suoraan päivälliselle. Kaikki sujuisi varmasti hyvin.
"Toivottavasti sinulla on nälkä."

Wren katsahti Charlesia ja tutki hetken tämän kasvoja toffeenkultaisilla silmillään.
"Joku puhalsi taas niskaani", hän vastasi, ja värähti hieman samalla kun he suuntasivat ulos huoneesta. Hän oli kiitollinen Charlesin käsivarresta ympärillään, kun he suuntasivat portaisiin.
"Olen nälkäinen, kyllä", hän myönsi, ja häkeltyi itsekin ymmärtäessään sen vasta nyt. Hän oli ollut liian hermostunut nauttiakseen lounasta.

"Näin vanhat talot ovat usein vetoisia", Charles myönsi. Vanhat, harmaantuneet labradorinnoutajat liittyivät heidän seuraansa portaiden juurella, patukkahännät heiluen ja ystävälliset kasvot hymyillen. Winstonkin seurasi niiden vanavedessä, tutunnäköiset rintaliivit suussaan riippuen.
Mies kohotti kulmaansa koiralle.
"Valitettavasti tarjolla ei ole suosimaasi peruna-annosta, mutta monta muuta kasvisruokaa kyllä."

Wrenin kulmat painuivat kevyeen kurtistukseen.
"Charles, ei se ollut vetoa. Joku puhalsi niskaani", hän vetosi, ja värähti uudelleen, kun kylmä väre juoksi pitkin hänen selkäänsä. Joku, joka ei pitänyt siitä, että siitä puhuttiin talon isännälle. Tai ehkä juuri siinä kohdin todella vain veti, niin kuin looginen selitys kuului.
Kurtistus katosi, kun hän näki koirat, ja ojensi käsiään tervehtiäkseen onnellisia labradoreja. Winstonin aarteen näkeminen sai kulmat kuitenkin kurtistumaan uudelleen.
"Winnie…"

Winston vain tepsutti onnellisella ylpeydellä, retuuttaen saalistaan ja repien sitä rajulla päänpudistuksella. Nirri pois.
Charles kätki hymynhäiveen poolokaulukseensa ja ryhdistäytyi. Ehkä koiran tuoma harhautus oli tervetullut. Hän halusi uskoa Wreniä ja tukea naista, mutta aaveiden olemassaolo sai hänet ajatuksena hyvin skeptiseksi.
"Haluatko, että otan ne pois Winstonilta?" hän tarjosi katsellen corgia, joka tuijotti heitä kirkkain silmin ja ravisteli rintaliivejä uudelleen.

Winston näytti hyvin ylpeältä saaliistaan.
Wren oli jo ehtinyt kuvitella, että corgi oli päässyt eroon kyseenalaisesta addiktiostaan, mutta mitä ilmeisimmin hän oli ollut väärässä.
"Ei, luulen, ette ne ovat jo menehtyneet", hän vetosi. Eivätkä ne olleet osa hääpäivää varten ostettua settiä, jonka tarkoitus oli kaiketi taata se, etteivät saumat paistaisi rumasti hänen pukunsa läpi.
Sähkönsininen ei piiloutunut kovinkaan helposti valkean kankaan alle.
Labradorinnoutajat näyttivät terästäytyvän ja lähtevän lönkyttämään ovelle tavalla, jota seuratessaan Wrenin oli helppo kuvitella, miltä ne olivat näyttäneet vuosia nuorempina.
Hänen sydämensä alkoi hakata nopeampaa.
"Isä taisi saapua..."

Charles vilkaisi rintaliivejä ja corgia, mutta lähti sitten ovelle vanhojen labradorien perässä. Ehkä Reynardien laumassa oli totuttu hullumpiinkin näkyihin. Suupieli oli nykiä, kun hän pohti äitinsä reaktiota pitkin lattioita retuutettaviin alusvaatteisiin. Äitiparka joutui kauas mukavuusalueeltaan.
"Toivotetaan hänet tervetulleeksi", hän sanoi ja laski käden Wrenin selälle. Lilford Hallin hovimestari oli jo ehtinyt avaamaan pääoven.

Winston liittyi vastaanottokomiteaan, kannatellen päätään ylpeästi korkealla (koska olisi todennäköisesti muutoin ollut vaarassa kompastua rintaliivien olkahihnoihin).
Siinä vaiheessa, kun he ehtivät ovelle, labradorinnoutajat olivat jo huolehtimassa itseoikeutetusta tehtävästään tervehtiä saapuvia vieraita. Ja kuten Wren oli arvannut, hänen isänsä oli hylännyt sekä matkalaukkunsa että pukupussinsa kyykistyäkseen tervehtimään koiria, joiden patukkahännät heiluivat hyväntuulisesti.
Wren tunsi sydämensä hakkaavan kovempaa, kun hän katseli isänsä pitkää, laihaa hahmoa, punaisia hiuksia, jotka nousivat itsepintaisesti pystyyn ja terävällä nenällä keikkuvia suurikokoisia laseja, jotka olivat samanlaiset kuin ne, jotka hän muisti lapsuudestaan.
Isä kohotti katseensa ja hymyili vinoa hymyä, ruskeat silmät siristyen, ja Wren huomasi kiiruhtavansa pihasoran poikki halaamaan tätä.

Charles seisahtui hovimestarin vierelle Lilford Hallin majesteettiseen ovensuuhun. Hän katseli Wreniä isänsä kanssa haluamatta kiirehtiä tapaamista ja saattoi todeta isän ja tyttären näyttävän toisiltaan, joskaan ei välttämättä suoraan ulkoisilta ominaisuuksiltaan.
Winston näköjään retuutti emäntänsä rintaliivejä pitkin etupihaa. Jokunen esi-isä varmaan kieri haudassaan.

Aivan, kuten Wren oli arvannut, isä autonkuljettajineen oli päättynyt kiertämään maisemareitin. Mutta nyt isä oli täällä, joten sillä ei ollut merkitystä. Vastakkain seisoessaan he olivat riemunkirjava sateenkaari, sillä myös Thomas Reynard suosi tyttärensä tavoin kirkkaita värejä. Okrankeltaiset housut eivät aivan sopineet yhteen vihreän kauluspaidan kanssa, eikä kumpikaan väreistä käynyt yksiin luumunvioletin neuleen kanssa, mutta sellaisilla pikkuseikoilla ei ollut nyt väliä.
Thomas oli kompastua Winstoniin, kun lähti seuraamaan tytärtään kohti portaikkoa. Hän ei edes hämmentynyt, vaan kohotti katseensa kohti Charlesia.
"Sinun täytyy olla Charles!"

Charles nyökkäsi hillitysti ja astui muutamaan portaan alemmas Thomas Reynardia vastaan.
"Charles Edgerly", mies tervehti ojentaen kohteliaasti kätensä ja viittasi sitten vierasta nousemaan portaat ylös ja sisään Lilford Halliin.
"Toivottavasti olette nälkäinen. Illallinen on katettu."

Thomasin hymy leveni niin, että hieman vinot kulmahampaat välkähtivät. Hänkin näytti onnelliselta ketulta hymyillessään.
"Thomas Reynard", hän esitteli itsensä ja puristi tarjottua kättä. Hän näytti entistä värikkäämmältä Charlesin kalpeuteen verrattuna.
"Olen, ehdottomasti. Teimme pienen maisemakierroksen tänne saapuessamme... Melkoinen talo tämä Lilford Hall."

"Niin", Charles myönsi hillitysti laivastonsiniseen ja tummanharmaaseen pukeutuneena.
"Holmes toimittaa matkatavaranne huoneeseenne, ellette haluaisi virkistäytyä ennen illallista." Siististi pukeutunut henkilökunnan edustaja tarjoutui ottamaan Thomaksen laukut.
"Wren kertoi teidän tekevän tutkimusta Galapagos-saarilla."

"Oh, olisinhan minä voinut itsekin... Mutta jaa, sehän taitaa olla työtäsi, joten..."
Thomas hymyili hieman häkeltyneenä, ennen kuin nyökäytti merkiksi siitä, että laukun ja pukupussin voisi hyvin viedä hänen huoneeseensa. Hänhän taisi itse joka tapauksessa olla se, joka oli hieman myöhässä sovitusta aikataulusta.
Wren näki, kuinka Galapagos-saarten mainitseminen sai hänen isänsä silmät syttymään.
"Kyllä! Olen tehnyt jo hyvän tovin. Kuinka hyvin tunnet Darwinin alkuperäisiä sirkkututkimuksia?"

"En voi väittää olevani asiantuntija", Charles sanoi ja viittasi Reynardit alakerran loisteliaan salin poikki ruokasaliin, jonka vihertävänsinisillä, kirjailluilla seinillä riippui kullatuissa kehyksissä vanhoja maalauksia ja jonka lattiaa dominoi varmasti 20 istuttava, tummapuinen roukapöytä, johon oli katettu astiat useamman ruokalajin illallista varten.
"Millaista tutkimusta teette?"

Thomas katseli ympärilleen vilpittömän uteliaana ja näytti hetkeksi unohtuvan hämmästelemään maalauksia.
"Täytyy sanoa, että paljon sinun näköäsi", hän huomautti Charlesille ja osoitti yhtä maalauksista, ennen kuin näytti muistavan, mistä he olivat aiemmin keskustelleet.
"Aivan, tosiaan. Tein pitkään työtä vieraslajitutkimuksen kanssa, mutta nykyisin keskityn enemmän toimimaan ohjaajana tulevaisuuden toivoille. Meillä vierailee paljon nuoria tutkijoita tekemässä tohtorintöitään, varsin kiehtovaa... Mitä alaa olitkaan opiskellut, Charles?"

Charles vilkaisi osoitetun maalauksen suuntaan. Oli totta, että Edgerlyjen suku muistutti toisiaan, sillä epätavallinen kalpeus oli periytynyt sukupolvien ajan. Suupieli nykäisi, kun hän pohti, perisikö heidän lapsensa Wrenin raisut, punaiset hiukset. Geenipoolin laajentaminen tuskin olisi pahasta.
"Lakia, politiikkaa, filosofiaa ja ekonomiaa pääasiallisesti", Charles vastasi ja viittasi Thomasta istumaan alas. Hän veti Wrenille tuolin.
"Oletko aikeissa pysyä Etelä-Amerikassa pidempäänkin?"

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:20 am

Thomaksen kasvoilla häivähti yllättynyt hymy.
"Oh? Et osannut päättää vain yhtä ainetta?" hän ehdotti, täysin vilpittömästi, samalla kun istahti alas ja jäi hetkeksi hämmästelemään pitkää pöytää.
"Iso ruokapöytä. Ette kai te aio istua pöydän päissä, joutuisitte huutelemaan toisillenne?"
Hänen kulmansa kurtistuivat mietteliäästi, ja hetken ilme oli hyvin samanlainen kuin hänen tyttärellään niin usein.
Wren istahti omaan tuoliinsa ja hipaisi Charlesin kättä hellästi samalla kun Thomas tuntui taas muistavan, mistä he olivat hetki sitten keskustelleet.
"Ei sillä. Minäkin opiskelin aluksi biologiaa ja eläintiedettä, ja sen jälkeen ekologiaa ja maantiedettä. Maailmassa on hyvin paljon kiinnostavia ilmiöitä, ja ihmisikä on kovin rajallinen."
Hän työnsi laseja paremmin nenälleen ja hymyili melkein nolona.
"Oikeastaan minun oli tarkoitus suunnata seuraavan projektin pariin jo viitisen vuotta sitten, mutta jotenkin se on jäänyt."

Hovimestari kantoi sisään ensimmäisen ruokalajin, tasapainotellen tarjotinta vaivatta kunnioitettavasta iästä huolimatta. Viehättävästi katetut alkupalat asetettiin ruokalijoiden eteen ja viinilasit täytettiin. Charles siemaisi omastaan ja kuunteli Thomasta keskittyneenä, vilkaisten Wreniä silloin tällöin silmäkulmastaan.
"Etelä-Amerikka on kiehtova alue. Kukaan tuskin voisi syyttää sinua siellä viihtymisestä", hän totesi ja otti lusikallisen pienestä kulhosta samettisen vihreää kasviskeittoa.
"Missä päin olet viettänyt aikaa?"

"Eikö olekin?" Thomas myönsi silmät innostuksesta linssien takana säkenöiden. Hän vaikeni hetkeksi ja silmäili pöytää, yrittäen valikoida oikean lusikan. Lopulta hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän tarttui uloimmaksi asetettuun lusikkaan.
"Olen työskennellyt monilla IBA-alueilla - tärkeitä lintualueita. Ennen Etelä-Amerikkaa jonkin aikaa Indonesiassa, sitä ennen Keniassa..."
Hänen kulmansa painuivat kevyeen kurtistukseen.
"En ole tainnut muistaa kiittää sinua, Charles."

Seuraava ruokalaji tarjoiltiin pian. Hovimestari asetti heidän eteensä rapeaksi paahdettuja crostineita briejuustolla, tummilla viinirypäleillä ja tuoreella timjamilla.
"Kiittää minua?" Charles kysyi kohottaen toista valkeaa kulmaansa hämmentyneen asteen. Hän katsahti varmuuden vuoksi myös Wreniä, jos naisella olisi parempi ymmärrys siitä, mistä Thomas puhui.

Ruoka oli herkullista, kuten aina, mutta Wren huomasi olevansa harmillisen kykenemätön syömään. Hän epäili sen johtuvan jännityksestä, sekä lähestyvistä häistä että isän vierailusta johtuen. Hän havahtui Charlesin katseeseen ja kohtasi miehen hopeiset silmät, jotka palauttivat hänet aina talviseen, kuvankauniiseen hetkeen.
"Niin", Thomas myönsi, ja laski aterimet käsistään.
"Siitä, että etsit minut käsiisi, ja sain tavata Wrenin uudelleen."

Charles siemaisi valkoviiniä lasistaan ja soi Thomakselle kohteliaan, puolittaisen hymyn. Hän ei ollut varma, kuinka ottaa vastaan kiitosta ja kohteliaisuuksia, eikä ollut täysin varma, kuinka lähellä tasapainotteli vaatimattomuuden ja kylmän tylyyden välistä rajaa. Ilmeisesti hänen antamansa ensivaikutelma oli usein jälkimmäistä. Normaalisti se ei hetkauttanut häntä. Nyt levottomuus nakersi.
"Ah. Haluan Wrenin olevan onnellinen. Olen kiitollinen, että pääsit tulemaan häihin."

"En olisi jättänyt häitä väliin mistään hinnasta", Thomas vakuutti, ja hetken hänen kasvoillaan häivähti surua, yhtä vilpitöntä kuin hänen ilonsakin.
"Minun olisi pitänyt palata paljon aiemmin. Olen matkustanut paljon, jäljittämiseni ei voinut olla helppoa."
Hän pudisti päätään ja tarttui taas aterimiin.
"En ole varma, kuinka voin ikinä korvata sen."
Wren tunsi silmiensä kostuvan varoittamatta ja kurtisti tyytymättömästi kulmiaan.

Toffeenväristen silmien kostuminen ei jäänyt Charlesilta huomaamatta ja mies kurotti puristamaan hellästi Wrenin kättä.
"Ei ole mitään korvattavaa", Charles vakuutti. Maailmankartoista kadonneen Thomaksen löytäminen ei ollut vaatinut häneltä kuin pyynnön kontakteilleen.
"Löysitte toisenne ja se on tärkeintä."

Todellisella Ladylla olisi varmasti ollut nenäliina sirosti hihaan piilotettuna, mutta Wren pyyhkäisi silmiään vaivihkaa kämmenselkäänsä.
Thomas katsahti tytärtään lempeästi ja nyökäytti päätään, ehkä itsekseen, jollekin omalle ajatukselleen jonka unohti lausua ääneen.
"Joten, häistä on tulossa melko suuret?" hän totesi, ja katsahti mietteliäästi ympärilleen kartanossa.
"Muutatteko sitten tänne asumaan?"

Charles käänsi katseensa takaisin Thomakseen samalla, kun ojensi Wrenille pukunsa taskusta siististi silitetyn kangasnenäliinan. Sellainen taisi kuulua vakiovarustuksena hänen jokaiseen asuunsa.
"Melko suuret, kyllä. Uskoisin, että tällä hetkellä vieraita on tulossa noin 250. Äidilläni on tarkka lukumäärä tiedossa. Hän on ollut hyvin... Motivoitunut auttamaan hääjärjestelyissämme", mies vastasi ja siemaisi viinilasistaan. Hovimestari kattoi seuraavan ruokalajin, viehättävästi asetellun päärynällä, taateleilla ja saksanpähkinöillä maustetun salaatin.
"Toivon, että voimme viettää mahdollisimman paljon aikaa täällä, mutta työskentelen Lontoossa."

Wren oli melko varma, että oli mennyt jo sekaisin laskuissa siitä, kuinka monta kertaa Charles oli tarjonnut hänelle nenäliinan. Ele teki hänen olonsa aina lämpimäksi, turvalliseksi. Ehkä hänen pitäisi ottaa nenäliina mukaansa, kun hän seuraavan kerran uskaltautuisi kävelylle Lontoossa.
"Sehän on äidiltäsi ystävällistä", Thomas totesi hymyillen ja häkeltyi hetkeksi jälleen uudesta ruokalajista, joka kannettiin hänen eteensä.
"Mitä teitkään työksesi, Charles? Ymmärtääkseni jätit ulkoministerin työn?"

Lady Edgerly oli hyvin ystävällinen kaapatessaan koko häät organisoitavakseen. Charles oli kiitollinen avusta, sillä se teki heidän elämästään huomattavasti helpompaa, mutta vain toivoi, että Wren saisi myös oman mielipiteensä ilmi. Nämä olivat kuitenkin heidän häänsä, toivottavasti ainoat, joita kummallakaan olisi, ja Charles halusi Wrenin olevan onnellinen hääpäivänään. Ettei naisen tarvitsisi katsella taakse ja katua kaihoten kaikkea sitä, mitä ei saanut.
"Kyllä, irtisanouduin ulkoministerin virasta ja tällä hetkellä neuvottelen erinäisistä diplomaattisista ja konsultatiivisista tehtävistä", mies vastasi.
"Oletko aikeissa palata aktiivisen tutkimustyön pariin vai oletko kotiutunut ohjaajan rooliin?"

"Politiikka taitaa olla melkoinen oravanpyörä, vai kuinka? En voi väittää ymmärtäväni siitä puoliakaan niin paljon kuin minun pitäisi", Thomas totesi pudistaen päätään.
"Tarkoitukseni olisi palata ainakin siinä määrin, että voisin viimeistellä väitöskirjani. Ohjaajana toimiminen on vain vienyt minut täysin mukanaan, se on uskomattoman palkitsevaa."
Hän katsahti tytärtään hymyillen.
"Puhuimmekin Wrenin kanssa siitä, että hänkin haaveilee yliopisto-opinnoista. Häpeäkseni minun on myönnettävä, etten ymmärtänyt aikanaan tarjota hänelle edes rahallista tukea opiskelujen aloittamiseen."
Wren puristi nenäliinan nyrkkiinsä.
"Ei se haittaa, isä, me puhuimme siitä jo matkalla..."

"Se sopii hyvin tietynlaisille ihmistyypeille", Charles vastasi diplomaattisesti. Wren tiesi hänen kaunistelemattoman mielipiteensä ihmiskunnasta, maailman tilasta, politiikan farssista ja erinäisistä valtioiden päämiehistä.
Hänkin katsahti morsiamensa suuntaan ja soi naiselle hymyn, joka sulatti jäänharmaiden silmien hopean.
"Nyt Wren on vapaa opiskelemaan mitä ikinä tahtoo", hän lupasi. Wren loistaisi varmasti missä tahansa, mihin päättäisi kohdistaa huomionsa.

Hymystä huolimatta Wren tunsi huolen vihlaisevan vatsaansa.
"En ole vielä aivan varma, mihin suuntaan lähtisin", hän myönsi ja toivoi, että olisi voinut laskea aterimet käsistään kietoakseen sormensa nenäliinan ympärille. Hän tiesi, ettei hänellä ollut hätää, mutta silti ajatus siitä, ettei hänellä ollut töitä, hermostutti häntä tavalla, jonka täytyi olla kaikua menneisyydestä.
"Onhan sinulla aikaa", Thomas huomautti lohduttavasti, ja käänsi katseensa ovelle, joka paukahti auki kun hymynaamainen corgi laukkasi sisään ruokasaliin.

Charles huokasi Winstonin saapumiselle ja hieraisi ohimoaan. Ilmeisesti mikään ei ollut vähäjärkiselle eläimelle pyhää. Corgin takana huoneeseen astui katseensa nöyrästi painava hovimestari, joka tarjoili heille syksyistä väriä hehkuvan pääruoan, uunijuureksia, bataattilankkuperunoita, samettista hernepyreetä ja paistettua vuohenjuustoa.
"Ehkä löydät inspiraatiosi jollakin häämatkoistamme", hän ehdotti morsiamelleen.

Winston oli ilmeisesti jättänyt arvokkaasti ikääntyneet labradorinnoutajat jälkeensä laukatessaan tilaisuuden tullen ruokasaliin - tai ehkä Lilford Hallin alkuperäiset asukkaat olivat vain kohteliaampia kuin kartanoelämän etikettiin vasta totutteleva corgi. Se laukkasi kunniakierroksen pöydän ympäri ja istahti sitten isäntänsä tuolin vierelle suu onnelliseen läähätykseen avautuneena.
Wren pakotti itsensä jättämään corgin huomiotta, vaikka hänen olisikin tehnyt mieli laskeutua painamaan kasvonsa sen talvea kohti paksuuntumassa olevaan turkkiin. Häämatkan ajatteleminen sai kuitenkin vinon hymyn kohoamaan hänen kasvoilleen.
"Matkustamme ensin Uuteen-Seelantiin", hän kertoi isälleen, kääntäen katseensa pois corgista.
"Aiotte tehdä häämatkan pidemmän kaavan mukaan?" Thomas kysyi samalla kun hämmästeli uutta annosta.

Charles tuuppasi corgin kauemmas jalallaan ja harkitsi pyytäisikö hovimestaria viemään sen ulos huoneesta. Lilford Hallin ruokasali ei usein nähnyt koiria, vaikka hän oli melko varma, että isä päästi labradorit seurakseen syödessään päivällistä yksin – ehkä jopa ruokki niitä pöydästä.
"Kyllä", hän vastasi Thomakselle siemaisten lasistaan, "aloitamme Uudesta-Seelannista häiden jälkeen ja käymme Lapissa lähempänä joulua. Ensi keväänä ja kesänä meidän on tarkoitus vierailla Egyptissä, Japanissa, Perussa, Brasiliassa, Zimbabwessa ja Islannissa."

Winston ei näyttänyt loukkaantuvan, vaan nousi töppöjaloilleen ja siirtyi nuuhkimaan toiveikkaana pöydän alustaa. Turhaan, Wren uskoi, sillä Lilford Hallin henkilökunta tuntui pitävän huoneet moitteettoman puhtaina. Mutta Winston oli ollut aina optimisti, koko lyhyen elämänsä ajan.
"Lappi on hieno paikka", Thomas innostui.
"Minulla on kokemusta lähinnä Norjan puolella, revontulet ovat siellä upeita. Samoin Islanti on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Olen hyvin iloinen siitä, että tyttöni pääsi matkustamaan."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:20 am

Charles nyökkäsi, häivähdys melkein poikamaista intoa hillityn kuoren alta paistaen. Hän oli aina rakastanut matkustamista.
"Norja on harvinaisen kaunis maa. Voisimme hyvin ihailla vuonoja samalla kuin Lappia tai palata myöhemmin katselemaan kesän tai syksyn värejä", hän pohti ja katsahti Wreniä.
"Mitä olet mieltä?"

Vei hetken, ennen kuin Wren ymmärsi, että Charles oli kysynyt jotakin. Hän huomasi vajonneensa ajatuksiinsa, hämmentyneen onnelliseen tunteeseen, joka syntyi siitä yksinkertaisesta ilosta, että isä oli kutsunut häntä tytökseen. Se oli palauttanut hänet vuosia takaisinpäin, niihin aikoihin, jolloin kaikki oli ollut hänen silmissään hyvin.
Hymy kohosi hänen kasvoilleen.
"Minusta tuntuu, että näkisin pohjoista mielelläni ajan kanssa", hän myönsi.
"Talven revontulien lisäksi. Syksy on siellä aivan uskomattoman kaunis, ainakin kuvien perusteella."
Winston oli onnistunut löytämään jostakin narulelun ja kiikutti sen ylpeänä isäntänsä jalkoihin.

"Onneksi meillä on kaikki maailman aika matkustaa", Charles vastasi ja tunsi lämpimän tuikahduksen vatsassaan ajatellessaan, minne kaikkialle he voisivat matkustaa. Hän voisi esitellä Wrenille kaikki suosikkikolkkansa maailmassa. Koko maailma oli avoinna.
"Miltä ruoka maistuu?" hän kysyi nyökäten kohti värikästä pääruokaa. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun Lilfordin keittiö oli valmistanut täysin kasvisillallisen.

Wreniltä jäi huomaamatta, kuinka hänen isänsä silmät siristyivät hymystä, kun tämä katseli heitä. Se oli onnellinen, jopa jollakin tapaa helpottunut hymy. Sellaisen ihmisen hymy, joka oli kenties murehtinut jotakin etukäteen, ja yhtäkkiä todennut huolen olleen täysin turha.
"Herkullista, eikö olekin?" Wren vakuutti, ja katsahti sitten isäänsä, joka nyökäytti päättäväisesti päätään.
"On. Valtavan monta ruokalajia. Syöttekö te aina näin pitkän kaavan mukaan?"
Pöydän alla Winston luovutti ja alkoi tappaa narulelua itsenäisesti, päätään ravistellen.

"Vain erityistilaisuuksissa", Charles vastasi.
"Tai silloin, kun keittiö haluaa esitellä uusia reseptejä ja taitoja." Lilford Hallin henkilökunta oli vain haamu siitä, mitä se oli ollut vielä joku vuosikymmen sitten; se oli tarjonnut työtä ja kodin kymmenille. Nyt tiluksilla vaelsi kartanoa ihailevia vieraita ja joskus Lady Edgerly viipyi talossa muutaman yön. Ehkä kartanon muuttaminen kenttäkilpailukeskukseksi toisi myös kartanossa ympärivuoden asuvalle henkilökunnalle uutta virtaa.
"Toivottavasti jaksatte maistaa vielä jälkiruokaa", hän lisäsi, kun viimeinen ruokalaji kannettiin sisään: uunituoretta omenapiirakkaa , valeltuna kinuskilla ja kotitekoisen vaniljajäätelön kera.

"Juuri ja juuri", Thomas myönsi nöyränä, ja tarttui melkein helpottuneena viimeiseen lusikkaan. Se varmastikin tarkoitti sitä, ettei hän ollut tehnyt aterinvalinnoissaan virheitä, tai ainakin niiden vaikutus oli ehtinyt korjautua jälkiruokaan mennessä.
Winston oli saanut narulelunsa tapettua ja kuorsasi hiljaa emäntänsä jaloissa.
Wren poimi vaniljajäätelöä ja omenapiirakkaa lusikkaansa samalla kun Thomas totesi Charlesille:
"Viipyykö äitisikin Lilford Hallissa ennen häitä? Olisin mielelläni tavannut hänet etukäteen."

Charlesin suupieli nykäisi hienovaraisesti ja mies maistoi jälkiruokaa saadakseen hetken kasata itsensä. Äidin ja Wrenin perheen kohtaaminen olisi jännittävää seurattavaa. Miten hän toivoi, että äiti ymmärtäisi, kuinka tärkeää oli tulla toimeen ja rakentaa suhde, joka sallisi heidän perheidensä jakaa juhlapyhiä ja tärkeitä hetkiä.
"Kyllä, hän saapuu huomenna Ranskasta, uskoisin", mies vastasi.
"Olen varma, että hänkin tapaa sinut mielellään."

Thomas nyökäytti päätään ja kurtisti kevyesti kulmiaan.
"Kyselisin häneltä mielelläni häiden yksityiskohdista. En haluaisi mokata omaa osuuttani, enkä ole täysin varma, kuinka teidän anglikaanien seremonia toimii. Wren on sitä paitsi ensimmäinen tyttäreni, jonka saan saattaa alttarille."
Wren tunsi samaan aikaan vilpitöntä onnea ja merkillisen, epäloogisen huonon omantunnon vihlaisun. Hän tiedosti, ettei syy ollut ollut hänen, ja silti tuntui epäreilulta, että Teal ja Lark olivat joutuneet pärjäämään ilman isäänsä.

"Totta kai", Charles vastasi ja nyökkäsi kiitoksen hovimestarille, joka saapui keräämään loput astiat pois.
"Kirjastossa on tarjolla sherryä", tummaan pukuun pukeutunut, selvästi yli eläkeiän oleva valkohapsinen herra ilmoitti, ennen kuin poistui ääneti lipuvan kärryn kanssa, jolla kuljetti päivällisen tähteet keittiöön.
"Matkan on täytynyt olla pitkä. Haluaisitko vetäytyä huoneeseesi?" mies kysyi morsiamensa isältä ja nousi pöydästä, sukaisten valkeita hiuksia taakse.

Kärryjen äänetön lipuminen tuntui olevan seireeninlaulu Winstonille, joka ponkaisi jaloilleen ja hölkkäsi toiveikkaasti hovimestarin perään. Ehkä sillä oli toive, että keittiöstä saattaisi liietä sille jotakin nyt, kun tarjoilu ihmisille oli päättynyt.
Myös Wren nousi seisomaan, ja Thomas noudatti esimerkkiä.
"Kiitos, mutta voisin ensin käydä mielelläni pienellä kävelyllä, mikäli se sopii", hän totesi ja työnsi laseja paremmin nenänvarrelleen.
Wren oli melko varma siitä, että isä olisi mielellään tutustunut paremmin kartanoa ympäröiviin tiluksiin.
"Älä eksy", hän kehotti isäänsä.
"Ulkona on jo pimeää."

"Olet tervetullut tutkimaan tiluksia ja kartanoa", Charles lupasi. Onneksi ennen häitä olisi vielä jokunen päivä, joina Thomas voisi tutustua Lilford Halliin ennen kuin häävieraat vyöryisivät paikalle. He saisivat kuitenkin kadota hälinästä ja lentää seuraavana päivänä Uuteen-Seelantiin.
"Ehkä Wren haluaisi lähteä oppaaksesi?" hän ehdotti pohtien, haluaisivatko isä ja tytär viettää hetken yhdessä ja vaihtaa kuulumisia.

Wren katsahti Charlesiin ja sitten isäänsä, ennen kuin nyökäytti päätään. Häntä huolestutti hieman ajatus päästää isä vaeltamaan kartanon tiluksille yksin, sillä Thomas Reynardilla oli paha tapa unohtaa kaikki muu innostuessaan jostakin luonnon ilmiöstä, oli kyse sitten puusta tai linnusta. Olisi ollut ikävää kadottaa isä uudelleen, kun tämä oli viimein löytynyt.
"Se on hyvä ajatus", hän totesi, ja kosketti Charlesin käsivartta.
"Pärjääthän sinä?"

Charles huokasi hiljaa ja laski kätensä naisen selälle, hipaisten huulillaan höyhenkeveästi tämän ohimoa.
"Totta kai", hän lupasi. Ehkä hän selviäisi hetken Lilford Hallissa ilman jatkuvaa valvontaa. Hänen pitäisi tosin ehkä valvoa Winstonia, sillä mies ei ollut lainkaan varma, kuinka paljon corgi kunnioitti sukukartanon pitkää historiaa.
"Voitte jatkaa kierrosta huomenna päivänvalossa."

Oli hetkiä, jolloin Wren epäili, ettei häntä alati nakertava huoli ollut luonteeltaan täysin kohtuullista ympäröiviin olosuhteisiin nähden. Ehkä se oli jokin jäänne menneisyydestä, joka puski pintaan nyt, kun hän oli alkanut käsitellä asioita.
Hän pakotti huolen mielessään pieneen laatikkoon, sulki sen kannen ja kurottui painamaan suudelman Charlesin poskelle
"Nähdään myöhemmin", hän totesi hellästi ja kääntyi sitten isänsä puoleen.
"Tule, näytän sinulle, missä huoneesi on. Haetaan sieltä takki."

Charles katseli hetken isän ja tyttären perään, ennen kuin lähti majesteettisia portaita ylös toisen kerroksen kirjastoon, joka kuului hänen suosikkihuoneisiinsa sukukartanossa. Normaalisti se tulvi päivänvaloa, joka korosti arkkitehtuurin hienovaraisimpaakin loistoa, sai tilan täyteen avaraa valoa ja harmonista rauhaa. Mutta nyt hän voisi sytyttää takkaan tulen, antaa vanhojen koirien torkkua paksulla persialaismatolla ja asettua nojatuoliin kirjan kanssa kuuntelemaan hiljaisuutta.
Ehkä Winston eksyisi emäntänsä mukaan ja väsyttäisi itsensä niin, että asettuisi nukkumaan päästessään sisään.

Vanhat labradorit olivat ehtineet torkkua jo hyvän tovin, ja Moneypenny oli ehtinyt haukahtaa itsensä kertaalleen hereille siinä vaiheessa, kun ovelta kuului koputus ja Wren kurkisti sisään huoneeseen. Ulkoilman kosteus oli tarttunut punaisiin kiharoihin ja muuttanut ne kasvoja kehystäväksi pilveksi.
Winston lönkytti sisään raottuneesta ovesta turkki kosteana.
"Emmehän häiritse?"

Charles kohotti katseensa oven raottuessa. Hellyys läikähti hänen sydämessään, kun hän katsahti vanhoja, puolikuuroja labradoreja, jotka jatkoivat tyytyväisinä uniaan, tiedottomana vahtikoiran roolistaan.
"Et tietenkään", hän vastasi laskien Shakespearen vanhan painoksen sylistään. Goldfinger havahtui hereille ja könysi jaloilleen, haukkuen tulijoita kumeasti. Tajutessaan tuntevansa molemmat, koira näytti silminnähden nolostuneelta ja lönkytti Wrenin luo vaaleankeltainen patukkahäntä keinuen.
"Kuinka teillä meni?"

Wren kumartui rapsuttamaan Goldfingerin korvantauksia myötätuntoisesti. Ei se haittaa, vanha tyttö, sellaista saattoi sattua kenelle tahansa. Kuka tahansa saattoi haukkua olematonta uhkaa. Tai joutua yhtä olemattoman uhkan vuoksi paniikkiin.
Winston oli haukun kuullessaan jähmettynyt hämmentyneenä aloilleen, mutta tilanteen laukeaminen tuntui täyttävän sen aivan erityisellä elämänilolla, joka sai sen rynnistämään suoraan isäntänsä jalkoihin koko töpöhäntäinen takapuoli villisti vispaten.
Wren seurasi corgia hillitymmin. Tervehdittyään päätään unisesti kohottavaa Moneypennyä hän kääntyi Charlesin puoleen.
"Kyllä, oikein hyvin. Isä ei olisi malttanut palata sisälle lainkaan, hän oli hyvin innostunut Lilford Hallin puista."
Toffeenkultainen katse tutki Charlesin kasvoja hetken, ennen kuin Wren istahti kevyesti miehen syliin ja kietoi käsivartensa tämän niskalle.
"Mitä luit?"
Hän hieraisi nenänpäällään valkeaa poskea.

"Minäkin olen hyvin kiintynyt vanhoihin lehtipuihimme", Charles vastasi ja kiersi toisen käsivartensa Wrenin vyötärölle naisen istuessa hänen syliinsä. Hän ei tosin ollut koskaan kiipeillyt niiden jättiläismäissä oksistoissa, ihaillut vain hillitysti maankamaralta, joskus istunut lukemassa puiden vihreässä varjossa.
"The Taming of the Shrew", hän jatkoi kohottaen arvokasta teosta sylissään ja kätki suupielensä nykäisyn.
"Menikö isäsi nukkumaan?"

Wren nojasi päänsä Charlesin hartiaa vasten ja jäi katselemaan selvästi hyvin iäkkään kirjan kantta.
"Meni. Ainakin toivon niin. Epäilen, että hän ei ole nukkunut lentonsa aikana lainkaan, joten toivon, että hän saisi levättyä."
Winston ravasi pari harvinaisen laiskaa kierrosta kirjaston ympäri, ennen kuin hölkkäsi nojatuolin luo ja asettui nukkumaan, pää isäntänsä jalkaterää vasten leväten.
"Teidän tapaamisenne sujui hyvin", Wren huomautti, silittäen Charlesin käsivartta.

Charles saattoi samaistua. Hän koki hyvin vaikeaksi nukkua samassa tilassa vieraiden kanssa, saati meluisassa, ruuhkaisassa lentokoneessa, joka kuhisi ihmisiä ja teennäisesti hymyileviä lentoemäntiä kärryineen.
"Sujuiko?" hän kysyi silittäen Wrenin selkää ja hillitsi halunsa ujuttaa sormensa helman alle. Hillitse itsesi, Lordi Norfolk.

Wren painoi nenänpäänsä vasten Charlesin kaulaa ja hengitti syvään tämän ihon tuoksua. Lyhyt kävely puiden lomassa tuntui karkottaneen jännityksen tuoman kireyden hänen kehostaan, ja viimeistään tammen kyhmyisen kaarnapinnan silittäminen oli juurtanut hänet syvälle tähän hetkeen. Muulla ei ollut väliä.
"Sujui", hän vahvisti ja antoi kätensä laskeutua silittämään miehen rintakehää.
"Isäni pitää sinusta kovin."

Ehkä paino, joka siirtyi hänen rintakehästään, oli helpotusta. Charles hengitti syvään ja hipaisi huulillaan Wrenin ohimoa, upottaen sormensa villiintyneisiin hiuksiin.
"Oletan, että hyvä niin", hän totesi hillitysti ja tuuppasi corgia kauemmas, kun se kuolasi hänen sukalleen unissaan.
"Minäkin pidän isästäsi."

Wrenin huulilla häivähti vino hymy.
"Pidätkö? Olen iloinen."
Hän oli lähes hämmästynyt huomatessaan, kuinka tärkeää hänelle oli ollut, että Charles ja hänen isänsä pitäisivät toisistaan, vaikka isä olikin ollut vuosia poissa. Hän hengitti Charlesin tuoksua vielä hetken ennen kuin suoristautui sen verran, että saattoi nähdä miehen kasvot ja silittää tämän poskea sormenpäillään.
"Tuletko jo makuuhuoneeseen?"

"Kyllä, ehkä meidän on parasta vetäytyä nukkumaan. Loppuviikko tulee olemaan hyvin kiireinen", Charles totesi ja nousi seisomaan Wren sylissään, laskien sitten naisen jalat lattiaan. Hän jätti kätensä morsiamensa vyötärölle, kun lähti saattamaan tätä toisen kerroksen poikki siniseen makuuhuoneeseen. Hänen helpotuksekseen Winston jäi nukkumaan vanhojen labradorien kanssa takkatulen loimuun.
"Väsyttääkö sinua?"

Wren vilkaisi hieman huolestuneesti Winstonin suuntaan ennen kuin seurasi Charlesia käytävään. Vihreäraidalliset villasukat tekivät askeleista pehmeät, hän oli riisunut kenkänsä samalla kun takkinsakin eikä ollut vaivautunut etsimään itselleen paria paremmin sisätiloihin soveltuvia kenkiä.
"Hieman", hän myönsi, nojaten kevyesti Charlesin kylkeä vasten, kun he ohittivat maalausten rivit.
"Luulen, että se johtuu jännityksestä."

"Voit esitellä loput Lilford Hallista isällesi huomenna", Charles ehdotti, kun avasi vanhan makuuhuoneensa oven heille ja päästi Wrenin sisään. Makuuhuoneeseenkin oli sytytetty takkatuli, joka sai sinisen ja hopean sävyt välkkymään. Se levitti lämpöä syksyn hiipivään viileyteen, joka tunkeutui sisään historiallisen talon ikkunanraoista.
Mies riisui puvuntakkinsa ripustaen sen siististi henkariin ja haki kylpyhuoneesta hammasharjansa, unohtaen sen pistämään suupielestään, kun avasi loisteliaasti pedatun sängyn Wreniä varten.

"Niin voin", Wren myönsi hyvillään pujahtaessaan sisään huoneeseen, joka oli jo muuttunut hänelle kotoisaksi. Hän seisahtui hetkeksi takkatulen ääreen ja ojensi käsiään sitä kohti, tulen lämpimän hehkun heijastuessa hänen silmistään.
"Olen hyvin onnellinen siitä, ettei takkoja ole muurattu täällä umpeen", hän totesi hetken kuluttua, ja kääntyi melkein haikeana pois tulen loimusta. Hammasharjan näkeminen täytti hänet kotoisalla lämmöllä, niin että hän vaelsi sängyn luo ja kumartui hipaisemaan Charlesin kalpeaa poskea nenänpäällään.

"Hmm?" Charles suoristautui sängyltä, kun paksu, satiininhehkuinen päiväpeitto oli taitettu syrjään ja lukemattomat koristetyynyt ja pehmeät torkkupeitot aseteltu siististi koristeelliseen nojatuoliin.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi jatkaessaan hampaidensa harjausta ja kosketti Wrenin selkää, ennen kuin astui vanhoja aikoja henkivän kylpyhuoneen puolelle huuhtomaan suutaan.

"Kaikki hyvin", Wren vahvisti ja hymyili melkein pahoitellen.
"Olen vain hyvin onnellinen, että olet siinä. Tai minä tässä, näkökulmasta riippuen."
Charlesin siirtyessä kylpyhuoneeseen Wren asteli osittain puretun matkalaukkunsa luo ja alkoi riisuutua vaihtaakseen päälleen yöpaidan. Hän pyyhkäisi sormet hajamielisesti läpi kosteista kiharoistaan ennen kuin kietoi aamutakin ylleen ja vaelsi kylpyhuoneeseen.

"Minäkin olen onnellinen, että olet siinä", Charles vastasi ja katsahti Wreniä peilin kautta, ennen kuin kumartui huuhtomaan suunsa viimeisen kerran ja suoristautui, väistäen lavuaarin edestä antaakseen naiselle tilaa. Hän ei kuitenkaan malttanut lähteä kauas, vaan jäi Wrenin taakse ja siveli sormenpäillään naisen kylkeä.
"Hyvin, hyvin onnellinen."

Wren vastasi peilin kautta hymyyn ja siirtyi sitten lavuaarin ääreen. Hän huuhteli kasvonsa ja levitti niille tunnollisesti miedosti sitruksiselta tuoksuvaa voidetta, joka suojaisi niitä lähestyvältä talvelta. Pehmeä kosketus lähetti miellyttäviä väreitä alas hänen selkäänsä samalla kun hän kurotti poimimaan hammasharjansa.
Voimakkaat, punaiset kulmat kurtistuivat hieman, kun hän puristi hammastahnaa harjaan.
"Charles, luuletko, että yhdessä oleminen tuntuu jollakin tavalla erilaiselta sitten, kun olemme naimisissa? Tällaiset hetket."

Charlesin katse oli harhaillut naisen niskaan, josta hän saattoi nähdä kaistaleen hiusten lomasta. Hän vastusti halua kumartua suutelemaan sitä ja sen sijaan siirtyi silittämään Wrenin selkää, jäljitteli selkärankaa solmillaan ja antoi kätensä viipyä lapaluiden välissä.
"En osaa sanoa", hän vastasi.
"Mutta tuskin maltan odottaa. Ajatus sinusta vaimonani on hyvin... Ihastuttava", Charles jatkoi ja hipaisi huulillaan naisen niskaa, voimatta vastustaa kiusausta.

Wren oli huomannut pysähtyvänsä pohtimaan ajatusta yhä useammin. Hän ei uskonut, että avioliitto itsessään muuttaisi mitään maagisesti, mutta ihmismieli oli hämmästyttävä kokonaisuus. Ehkä se, että he olisivat yhdessä myös lain ja mahdollisten korkeampien voimien edessä saisi heidät tuntemaan jotakin toisin, toivottavasti hyvällä tavalla.
Tuttu jännitys palasi kipristämään vatsaa, kun hän kumartui huuhtelemaan suutaan. Pehmeä mintun maku viipyi suussa, kun kevyt hipaisu sai hänet värähtämään. Hän kääntyi ympäri ja kietoi käsivartensa Charlesin niskan taakse.
"Niinkö? Miksi?"

Charles kiersi kätensä Wrenin vyötärölle ja painoi naisen kevyesti itsensä ja lavuaaritason väliin.
"Koska olen odottanut sinua koko elämäni", mies vastasi ja nosti toisen kätensä Wrenin hiuksiin, silittäen niitä taakse, ennen kuin kumartui painamaan kevyen suudelman naisen huulille.
"Ja kun olet vaimoni, mikään voima ei voi tuomita säädytöntä haluani koskettaa sinua."

Charlesin sanat saivat onnellisen hymyn kohoamaan Wrenin kasvoille, samalla kun kosketus ja lavuaaritason painautuminen kevyesti selkää vasten lähettivät miellyttäviä väristyksiä yhä laajemmalle kehoon. Hänen olisi melkein tehnyt mieli ponnistaa istumaan lavuaaritason päälle ja haudata sormensa Charlesin valkeisiin hiuksiin.
"Ei se ole säädytöntä", hän vetosi kun kurotti hamuamaan toista suudelmaa.
"Pidän kosketuksestasi."

Charles hymyili ja punoi sormiaan syvemmälle irlantilaisiin hiuksiin, kun vastasi suudelmaan ja painoi Wreniä vaistomaisesti hieman lujemmin tasoa vasten. Häpeäisit, Lordi Norfolk. Morsiamesi tarvitsee lepoa.
"Kasvatukseni sanoo toisin", hän huomautti. Piirit, joissa hän oli varttunut, pöyristyisivät hänen käytöstään. Hän oli melko varma, etteivät hänen vanhempansa olleet jakaneet makuuhuonetta vakituisesti enää vuosiin.
"Mutta vain pari päivää."

Oli hetkiä, jolloin Wrenistä tuntui melkein siltä, kuin hänen hiuksillaan olisi ollut oma tahto. Tahto, joka sai ne kietoutumaan Charlesin sormien ympärille, kuin pitääkseen miehen lähellään. Ehkä ne vain ilmensivät halua, joka uhkasi ottaa valtaan koko hänen kehonsa.
"Pari päivää on pitkä aika", hän huomautti, sivellen sormenpäillään Charlesin niskaa.
"Ja minä olen röyhkeä irlantilainen."

"Sitä sinä kieltämättä olet", Charles vastasi, häivähdys matalaa naurua äänessään. Toinen käsi kiertyi Wrenin vyötärölle ja halasi naista häntä vasten. Jumalainen, röyhkeä irlantilainen. Ehkä hänellä todella oli tyyppi.
"Mutta tarvitset unta." Mies ryhdistäytyi ja painoi suudelman Wrenin otsalle. Lordi Norfolk, itsehillintää. Alle kaksi vuorokautta ja he olisivat naimisissa.
"Käydään nukkumaan."

Wren antoi sormiensa upota Charlesin hiusten joukkoon ja tukistaa niitä kevyesti, melkein mietteliäästi.
"Luulen, että lepo olisi tosiaan hyvä ajatus", hän myönsi hetken kuluttua hieman haikean ja hipaisi miehen huulia omillaan.
Häihin oli alle kaksi vuorokautta. Ja mikäli hänen tekemänsä tutkimus piti paikkansa, vaikutti olevan hyvin suuri todennäköisyys sille, että vastanainut pari kärsisi ensimmäisinä öinä unenpuutteesta. Hän ei ollut löytänyt vastausta sille, oliko kyseinen tulos riippuvainen siitä, lähtikö pari häämatkalle heti häidensä jälkeen.
Ehkä hän saisi asian selville häiden jälkeen.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:33 am

Lauantai 29. syyskuuta 2018, aamupäivä, Norfolk – Hääpäivä

Katedraalin pieni sivuhuone tuntui hiljaiselta ja autiolta, ja äänet kaikuivat siitä huolimatta, että katto oli matalalla.
Olisi kuvitellut, että vietettyään koko aamun jatkuvan huomion keskipisteenä kammattavana ja puettavana Wren olisi osannut arvostaa hetken mahdollisuutta hengittää omassa rauhassaan, mutta sen jälkeen, kun Teal ja Lark olivat lähteneet liittyäkseen perheidensä seuraan hänen puolelleen kirkkosalia hän huomasi tuntevansa olonsa… hylätyksi.
Hän oli aikeissa hieraista nenänvarttaan, mutta käsi pysähtyi puolitiehen siltä varalta, että kosketus sotkisi kevyen meikin. Kasvojensa hieromisen sijaan hän nousi seisomaan ja vaelsi kapean ikkunan luo, mutta värikkään lasimaalauksen läpi erotti pihan vain epämääräisinä muotoina. Vuosisatoja vanha kivilattia tuntui kylmältä ohuiden sukkien läpi. Wren kipristi varpaitaan ja pyyhkäisi kasvoja kehystämään jätettyä suortuvaa korvansa taakse. Muutama itsepintainen irlantilaiskihara oli jo karannut monimutkaiselta nutturalta, jonka kampaaja oli koonnut hänen niskaansa.
Hän oli alkanut pelätä, että ehkä isä oli eksynyt, eikä löytäisi paikalle ajoissa. Viime hetkellä tämä oli kiiruhtanut hakemaan jotakin huoneestaan Lilford Hallissa ja vakuuttanut tulevansa perässä, eikä Wren ollut nähnyt isäänsä sen koomin.
Hän silitti puvun sampanjanvaalean, melkein kultaan vivahtavan helman siroa pitsikukkaa ja kääntyi takaisin huoneen puoleen. Hän vilkaisi automaattisesti rannettaan, vain muistaakseen, ettei kantanut siinä nyt kelloa. Olisi muiden tehtävä huolehtia siitä, että hän olisi ajallaan siellä, missä piti.
Tunne oli kaikin puolin hämmentävä ja vei hänen ajatuksensa hetkeksi muualle huolesta, ettei isä ehkä ehtisikään paikalle ajoissa.

Pienen sivuhuoneen ovelta kuului koputus, mutta malttamaton koputtaja ei odottanut kutsua sisään, vaan luikahti ovenraosta. Indian kasvot sulivat hymyyn, joka paljasti pitkät etuhampaat. Taloudenhoitaja oli pukeutunut pastellinvihreään kotelomekkoon, joka ei selvästikään kuulunut hänelle, ja silmäili Wreniä tummat silmät uteliaisuudesta hehkuen.
Ovenraosta kuului katedraaliin pakkautuneen hääväen humina, joka kimpoili takaisin ikivanhoista kiviseinistä. Edgerlyjen suku oli kuulemma mennyt täällä naimisiin vuosikymmenien ajan.
"Jännittääkö?" hän kysyi ja tuuppasi oven kiinni jalallaan. India vaelsi peremmälle ja tutki pienen huoneen tasoilla olevia tavaroita häpeilemättömästi.
"Täällä on hurjan paljon vieraita. Kaikki näyttää tosi hienolta!"

Wren ei aivan ehtinyt kääntyä ovea kohti koputuksen kuultuaan, kun ovi jo avautui.
"Oh, India", hän tervehti, edes yrittämättä peittää helpotusta äänestään. Hän oli totta kai toivonut, että hänen isänsä olisi viimein löytänyt paikalle, mutta jo se, ettei hän joutunut odottamaan yksin, oli valtavan lohdullista.
Niin lohdullista, että hän katsoi parhaaksi vajota istumaan takaisin selkänojattomalle, mutta pehmustetulle puutuolille. Ovesta sisään tunkeutuva äänien sorina muistutti häntä kiireisenä paikasta toiseen kimpoilevasta kimalaisesta.
Jossakin siellä Charles ehkä jo odotti.
"Sykkeeni on ollut koko aamun hieman yli sata lyöntiä minuutissa, mutta olen melko vakuuttunut, että kyse on jännityksestä eikä sydänkohtauksesta", hän vastasi Indialle ja hieraisi pitsisen hihan peittämää rannettaan.
"Mekkosi väri on hyvin kaunis."

India siirtyi lähemmäs ja laski käden Wrenin olkapäälle.
"Haluatko, että tuon sinulle lasin vettä? Tai viiniä? Olen varma, että täällä on sitä jossain. Eikös sitä juoda ehtoollisella? Voin myös hieroa hartioitasi", nainen tarjosi katse mietteliäänä vaeltaen. Sitten hän vilkaisi alas ja syttyi hämilliseen hymyyn, sipaisten mekon helmaa.
"Oh. Aivan. Se tiukka täti, Charlesin äiti varmaankin, pakotti minut vaihtamaan vaatteita. Kuulemma valintani ei ollut sopiva häihin."

Ajatus ehtoollisviinistä sai Wrenin kulmat painumaan kevyeen kurtistukseen. Minä tahansa muuna päivänä hän olisi voinut jättää asian huomiotta, mutta juuri tänään hän tunsi merkillistä syyllisyyttä. Ehkä se johtui siitä, että edellisenä yönä Paavi oli vieraillut hänen unissaan.
Se, että India kuvaili Lady Edgerlyä tiukaksi tädiksi herätti hänessä kuitenkin häkellyttävän halun tirskahtaa ääneen. Hän räpäytti silmiään ja hieraisi nenänvarttaan silläkin uhalla, että tuhoaisi jotakin, ja pudisti hieman päätään.
"Ei kiitos, minulla on kaikki hyvin. Satuitko... Näitkö Charlesia?"
Hän silitti hajamielisesti osittain pitsin peittämää helmaansa.

India oli unohtunut tarkastelemaan pientä lasimaljaa, joka istui puisella tasolla, toinen käsi edelleen Wrenin olkapäällä leväten.
"Hmm?" hän kysyi ja suli sitten tummat silmät kirkastamaan hymyyn.
"Oh, kyllä! Näen yhdennäköisyyden äidin ja pojan välillä. Hän oli varsin tuiman näköinen. Mutta se taitaa olla hänen normaali ilmeensä", India pohti hieraisten terhakan nenänsä pisamaista pieltä ja ja puhalsi paksua, vaaleaa otsatukkaa pois silmiltään.
"Seremonia alkaa pian, eikö? Saattaako isäsi sinut alttarille?"

Wrenin oli painettava hetkeksi toinen kätensä rintakehälleen, sillä Charlesin ajatteleminen täytti hänet varoittamattomalla tunneryöpyllä. Ehkä se johtui vain jännityksestä, mutta hän huomasi olevansa malttamaton ja toivovansa, että olisi voinut vain nousta ja kiiruhtaa alttarille välittämättä siitä, oliko kukaan saattamassa häntä tai ehtisikö musiikki sopeutua hänen askeliinsa.
"Kyllä, toivon, että hän saattaa. Hän lähti etsimään jotakin, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen..."
Wren seurasi ajatuksissaan sormellaan sydäntä mukailevaa pääntietä.
"Mitä tarkalleen ottaen sinulla oli ylläsi, kun Lady Edgerly käski vaihtaa vaatteet?" hän kysyi hieman poissaolevasti, toivoen saavansa muuta ajateltavaa kuin huolensa.

"Haluatko, että minä käyn etsimässä häntä?" India tarjosi. Todennäköisyys sille, että hän häviäisi samalle tielle oli melko suuri, sillä hänen keskittymiskyvyssään tuntui olevan norsunmentäviä aukkoja.
"Oh, löysin todella jännittävän hatun, jossa oli pitkä sulka, ja minulla oli yksi suosikkimekoistani, joka taitaa olla Intian peruja – siinä on oransseja ja punaisia kukkia – ja todella somat remmikengät. Jostain syystä tuim- Lady Edgerly, siis, eikös se ole tapa, jolla hänestä on syytä puhua? Ei pitänyt siitä." Hetkeksi India vajosi mietteliääseen hiljaisuuteen tuijottaen ulos ikkunasta.
"Oletko varma, etten voisi hakea sinulle mitään?"

Wrenin mielessä käväisi sama huoli.
"Kiitos, mutta se ei ole tarpeen ainakaan vielä", hän vakuutti päätään pudistaen. Kulmat kevyeen kurtistukseen painuneina hän nousi seisomaan ja asteli siron, helmenvaalean kenkälaatikon luo. Hänen hääkenkänsä, jotka olivat matkanneet tänne turvallisesti laatikossaan, niin etteivät ne tahriutuisi syksyn mukanaan tuomaan kosteuteen.
Hän jäi sivelemään laatikon kantta mietteissään.
"Se kuulostaa kauniilta asulta", hän huomautti, kun jätti kätensä lepäämään laatikon kannelle.
"Minulla on kaikki hyvin. Kunhan vain..."
Ovelta kuului koputus ja Wren olisi voinut hämmästyksekseen purskahtaa itkuun helpotuksesta, kun hänen isänsä kurkisti sisään.
"Hei, tyttökulta! Anteeksi, että kesti. Kas, sinulla on seuraa. Hyvä."

India tarkasteli Thomasta samanlaisella kiinnostuksella kuin lintututkija lintujaan ja ojensi sitten kätensä, vatkaten tarmokkaasti miehen kättä.
"Sinun täytyy olla morsiamen isä", hän tervehti ja pyörähti sitten takaisin Wreniä kohti, silmät syttyen kenkälaatikon näkemisestä.
"Ooh, ovatko ne kenkäsi? Saanko nähdä?" hän kysyi ja nojautui lähemmäs, alahuultaan nakertaen.
"Teitä varmaan odotetaan pian. Miten jännittävää!"

Wren näki isässään ja Indiassa jotakin hämmästyttävää sukulaissieluutta, siinä tavassa, jolla käden villi vatkaaminen pelkän asiallisen kättelyn sijaan näytti olevan molemmille hyvin luonnollista.
"Kyllä vain, minähän se!" Thomas julisti ylpeänä.
"Sinua en taidakaan vielä tuntea. Wrenin elämässä on harmillisen paljon ihmisiä, joita en vielä tunne..."
Hän suoristi mietteliäänä kalvosimiaan ja kirkkaan keltaista solmiotaan, ja kääntyi sitten itsekin tyttärensä puoleen.
"Onko täällä kaikki valmista?"
Wren havahtui ajatuksistaan ja nyökäytti päätään. Hän avasi silkkisen rusetin, joka oli samaa sävyä hänen pukunsa kanssa, ja avasi laatikon kannen paljastaen parin puvun kanssa samaa sävyä olevia, pitsikoristeisia kenkiä.

"Miten kauniit ne ovat", India henkäisi, silmät hehkuen kuin aarteen nähneellä harakalla. Kengät olivat aina puhutelleet häntä, mutta hän omisti valitettavan harvoja pareja. Nyt jalkaan työnnetyt, kermanvaaleat, maltilliset avokkaat olivat hieman turhan isot ja tippuisivat jalasta, jos hän liikkuisi varomattomasti.
"Tarvitsetko apua niiden pukemisessa?" hän kysyi lumoutuneena ja selvästi hillitsi haluaan sivellä kenkiä.

Kengät tosiaan olivat kauniit. Ne sopivat pukuun täydellisesti, tietenkin, ja olivat samaan aikaan juuri sopivan vaatimattomat ja näyttävät. Ehkä Lady Edgerlyllä itsellään oli ollut jotakin samankaltaista jalassaan omana hääpäivänään?
Wren huomasi ikävöivänsä jälleen Charlesia. Jännittiköhän mies yhtä paljon kuin hän?
"Kiitos", hän vastasi hajamielisesti Indialle ja ojensi kenkälaatikkoa naista kohti. Hän katsahti isäänsä ja huomasi yllätyksekseen tämän pyyhkivän silmiään.

India kyykistyi laatikon kanssa morsiamen jalkojen juureen ja poimi toisen kengän laatikosta, ihaillen sitä hetken käsissään. Miten kaunis se oli. Sopisivatkohan ne hänen jalkoihinsa? Ehkeivät.
Hän nosti Wrenin helmaa ja puoliksi konttasi sen alle, pujottaen ensin yhden kengän morsiamen jalkaan ja sitten toisen.
Hääväki katedraalin pitkissä puupenkeissä kohisi. Seremonia lähestyi ja tunnelma sähköstyi.
"Oletteko valmiita?" India kysyi ja möyri esiin hääpuvun kauniin helman alta, silotellen sitä tunnollisesti suoraksi.

Montako askelta veisi saavuttaa alttari?
Wren tunsi, kuinka pulssi alkoi hakata kovempaa, kun hän nousi seisomaan ja etsi katseellaan hääkimppuaan, jonka piti olla valmiina jossakin aivan käden ulottuvilla.
Hänen isänsä tuntui havahtuvan siinä vaiheessa ja alkoi kaivella taskujaan.
"Hetkinen, minähän kävin hakemassa... ne ovat jossakin..."
Hänen kulmansa kurtistuivat hieman, mutta ilme kirkastui, kun hän löysi pienen rasian housujensa taskusta.
"Ha! Tiesinhän, että se oli mukana..."
Hieman tärisevät kädet avasivat vihreän, kuluneen samettirasian, jossa lepäsi pari yksinkertaisia helmikorvakoruja.
"Nämä olivat isoäitisi, jotakin vanhaa, tiedäthän."
Isä hymyili samaan aikaan hämmentyneenä ja onnellisena, kun Wren otti rasian sanattomaksi häkeltyneenä vastaan. Hänenkin kätensä tärisivät hieman, kun hän irrotti vanhat korut korvistaan ja kiinnitti pienet helmet tilalle. Sitten hän kurotti painamaan suukon isänsä poskelle.
Melkein valmis.
Sydän villisti pamppaillen Wren istahti takaisin alas ja kumartui riisumaan kenkiään hieman vaikeasti runsaan helman vuoksi.
"India, voisitko auttaa minua vielä? Toisitko toiset kengät?"
Hän osoitti smaragdinvihreää paria, jossa oli kävellyt kirkkoon.

Uteliaana ja varsin häpeilemättömänä isän ja tyttären välistä hetkeä seurannut India havahtui puhutteluun ja katsahti hämillisenä ympärilleen.
"Toki", hän vastasi ja kurottui poimimaan vihreät kengät.
"Mutta... Miksi? Nämä ovat niin kauniit", hän jatkoi osoittaen kenkiä, jotka oli juuri auttanut morsiamen jalkoihin. Olivat toki vihreätkin, tarkemmin katsottuna, hän totesi jäädessään silittelemään niitä.

Wren laski vihreän rasian ja siihen säilötyn, häitä varten ostetun korvakoruparin varovasti talteen kenkälaatikkoon. Hän voisi ottaa korut käyttöön myöhemmin, ne eivät jäisi tarpeettomiksi. Hänkin katsahti kenkiään ja sitten vihreää paria, jonka India oli noutanut.
"Minulla oli nuo jalassa, kun tapasimme Charlesin kanssa ensimmäisen kerran", hän vastasi, ja yhtäkkiä se tuntui valtavan tärkeältä. Niissä kengissä hän oli aloittanut uuden elämänsä.
"Mutta ehkä sinä haluaisit lainata näitä toisia? Nuo kengät ovat sinulle ihan liian isot. Luulen, että olemme suunnilleen samaa kokoa."

"Oh", India henkäisi silmät tuikahtaen ja silitti Wrenin jalkaterää hellästi kuin kissaa.
"Miten romanttista! Teille tulee varmaan uskomaton häämatka. Olen aina halunnut nähdä Uuden-Seelannin." India oli myös todennut, että pariskunta vaikutti varsin intohimoiselta suljettujen ovien takana. Kuka olisi arvannut. Herra Entinen Ulkoministeri oli aina vaikuttanut niin... Viileältä.
Hän asetti vihreät kengät Wrenin jalkoihin ja katsahti sitten morsianta häkeltyneenä.
"Todellako? Olisiko se sopivaa? Eikö, tuota, se tuima täti hermostuisi, jos huomaisi kengät minulla?"

Ehkä kyse oli vain irlantilaisesta taikauskosta, mutta Wren tunsi pulssinsa rauhoittuvan, kun sai smaragdinvihreät kengät jalkoihinsa. Ne olivat kantaneet hänet uuteen elämäänsä jo kerran, ja nyt ne saisivat tehdä niin uudelleen. Kaikki tulisi menemään nyt hyvin.
"Ne ovat hirvittävän kauniit kengät", hän vetosi.
"Olisi sääli, jos ne jäisivät käyttämättä."
Hänen isänsä oli siirtynyt kurkistelemaan ovesta käytävään.
"Wren, luulen, että meitä kaivataan aivan pian."
Wren veti syvään henkeä ja käänsi keveän, siron hunnun kasvoilleen.
"Minusta ne sopisivat sinulle", hän kannusti Indiaa, joka tuntui kovin ihastuneelta kenkiin.

"No, jos vaadit", India henkäisi silmät hehkuen, potkaisi avokkaat jalastaan ja kyykistyi pujottamaan tavattoman sievät, vaaleat hääkengät jalkoihinsa. Sitten hän ojenteli nilkkojaan hetken ja ihaili siroja, koristeellisia jalkineita.
"Aivan. Teidän varmastikin pitää alkaa lähteä", hän totesi ja rutisti sitten Wreniä spontaanisti, varoen ruttaamasta kaunista pukua.
"Näytät valtavan kauniilta! Onnea matkaan." Sitten hän pyrähti Thomaksen ohi ovesta ehtiäkseen paikalleen ennen kuin morsian ilmestyisi.

"Ne näyttävät oikein kauniilta", Wren vakuutti vilpittömästi ja tunsi jo kertaalleen rauhoittuneen pulssin kiihtyvän uudelleen, kun hän nousi seisomaan. Maltillisesti levenevä, kerrostettu helma laskeutui peittämään kengät.
Hän häkeltyi halauksesta hetkeksi, ja havahtui häkellyksestään vasta, kun India oli jo kiiruhtanut ulos huoneesta.
Hääkimppu.
Wren katsahti ympärilleen vain huomatakseen, että isä oli jo ehtinyt hänen edelleen ja ojensi hentoa, valkeaa kimppua hänelle.
"Se olisi kai sitten menoa", Thomas huomautti, ja näytti hetken siltä kuin ei olisi tiennyt, olisiko keskittynyt hymyilemään vai pyyhkimään kyyneleitä silmistään.
"Tulehan, tyttöpieni. Enää ei ole aikaa piiloutua pöydän alle."
Aamulla Thomas oli joutunut ryntäämään apuun, kun Wren oli stressin keskellä, kampaus vielä puolittaisena, ryöminyt pukeutumispöydän alle turvaan. Wren oli ollut siitä jälkikäteen hyvin kiitollinen, vaikka jännitys sai nytkin hänen korvansa humisemaan.
Uusi elämä. Smaragdikengät kantaisivat hänet uuteen elämään. Kaikki oli hyvin, Charles odottaisi häntä alttarilla.
Hän veti syvään henkeä ja pujotti kätensä isänsä käsikynkkään. Hetkeksi paniikki oli ottaa vallan, mutta oli liian myöhäistä enää paeta siinä vaiheessa, kun musiikki alkoi.

Musiikki kuulosti mahtipontiselta, kun klassinen orkesteri sai majesteettisen, vanhan katedraalin soimaan. Värikkäästä mosaiikkilasista rakennetut koristeikkunat herättivät kivet hehkumaan päivänvalossa. Täydet, loputtomat penkkirivit olivat täynnä harmonisiin, hillittyihin väreihin ja konservatiivisiin pukuihin pukeutuneita vieraita – ainakin sulhasen puolella. Supina ja puheensorina hiljeni musiikin alkaessa, ja parisataapäinen joukko kääntyi katsomaan ovelle morsianta odottaen.
Alttarilla klassiseen, tummaan frakkiin pukeutunut sulhanen odotti selin, ulkokuori pettämättömän tyynenä ja ilmeettömänä, vaikka sisällä myrskysi tavalla, joka oli saada Charlesin tuntemaan olonsa huteraksi, laskien sekunteja siihen, että voisi kääntyä ympäri ja nähdä morsiamensa.
Melkein hengitystään pidättäen hän kääntyi ympäri toivoen voivansa kohdata Wrenin katseen. Toivoen vielä hartaammin, ettei nainen ollut muuttanut mieltään ja murtautunut ulos naistenhuoneen ikkunasta.

Moni morsiamen puolella istuvista vieraista ei ollut pukeutunut aivan yhtä hillitysti, ja jopa punaiset, kurittomat hiukset tuntuivat monen kohdalla uhmaavan perinteistä järjestystä ja harmoniaa, joka käytävän toisella puolella vallitsi. India olisi varmasti ollut enemmän kuin kotonaan värikkäässä joukossa.
Astuessaan avoimesta kaariovesta kirkkosaliin Wren tunsi paniikin nostavan päätään. Hunnun ohuen pitsin takaa kaikki näytti melkein yliluonnolliselta, ovea kohti kääntyneet kasvot loputtomalta mereltä. Kaikki eivät iloinneet heidän kanssaan.
Charles.
Oli lähellä, ettei Wren irrottanut otettaan isänsä käsivarresta, kerännyt helmojaan käsiinsä ja syöksynyt pitkin käytävää alttarille. Hän tunsi lempeän taputuksen kämmenselällään.
"Mennään sitten, tyttöpieni", hänen isänsä kumartui kuiskaamaan, ja Wren huomasi jalkojensa tärisevän kevyesti, kun hän lähti astelemaan kohti alttaria. Yksi askel, toinen. Askelten loputon jono. Hän ei vilkuillut sivuilleen, vaan piti katseensa tiukasti kiinnittyneenä sulhaseensa.

Charlesin katse lukkiutui Wrenin kasvoihin. Miten hän halusi nostaa hunnun pois ja nähdä Wrenin todella. Nähdä, oliko nainen onnellinen.
Hän ei välittänyt silmäparien merestä, jotka tuijottivat heitä, osa hyväntahtoisina, osa kriittisinä ja tyytymättöminä. Hän saattoi nähdä, kuinka hänen äitinsä yritti epätoivoisesti olla itkemättä eturivissä, vaikka kyyneleet valuivat alas kalpeita poskia ja nainen taputteli kasvojaan hermostuneena kangasnenäliinalla.
Charles tunsi sydämensä pakahtuvan Wrenin lähestyessä ja hiljaa ilmeettömyys suli pois. Hymy syttyi ensin kalpeisiin, jäänharmaisiin silmiin ja levisi sitten koko kasvoille, pehmentäen miehen olemuksen. Eikä hän malttanut odottaa loppuun saakka, vaan lähti Wreniä vastaan pitkin katedraalin keskikäytävää.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:33 am

Joku taisi viheltää Charlesin lähtiessä liikkeelle. Se taisi olla Teal. Tai ehkä Wren vain kuvitteli, ehkä korkea, musiikin yli juuri ja juuri erottuva ääni kuuluikin vain hänen korvissaan, ehkä se johtui villinä hakkaavasta pulssista.
Se oli ehdottomasti ollut Teal.
Ainoastaan isän käsivarsi esti Wreniä syöksymästä eteenpäin, kun penkkirivi toisensa jälkeen jäi heidän taakseen. Katto oli jossakin korkealla heidän päidensä yläpuolella ja sai musiikin kajahtelemaan kaikkialla heidän ympärillään.
Ja sitten Charles oli siinä.
Hunnun suojissa Wrenin kasvoille kohosi tuttu, vino hymy, kun hänen isänsä seisahtui hieman häkeltyneenä ja tarjosi hänen kättään Charlesille.

Charles nyökkäsi kiitoksen Thomakselle, vastahakoisena irrottamaan katsettaan Wrenistä. Hän ei ollut koskaan uskonut olevansa tässä, noudattavansa perinteitä, joiden etikettisäännöt hävisivät nopeasti hänen päästään. Wrenillä taisi olla sellainen vaikutus häneen ylipäätään.
Hän sulki Wrenin käden omiensa väliin ja kumartui painamaan suudelman sen kämmenselälle, ennen kuin astui lähemmäs ja nosti hunnun naisen kasvoilta. Hän halusi nähdä morsiamensa silmät, sen, joka katsoi takaisin, jolle hän oli menettänyt peruuttamattomasti sydämensä, kun he menisivät naimisiin.
"Oletko valmis?" hän kysyi hiljaa, hipaisten sormenpäillään pisamaista poskea.

Thomas taputti pikaisesti Charlesin käsivartta ennen kuin siirtyi omalle paikalleen eturiviin, jossa hänen nuoremmat tyttärensä jo odottivat. Wreniltä jäi huomaamatta, kuinka Teal kumartui isänsä puoleen ja huiskaisi tämän käsivartta kevyesti pienellä, sievällä ja hyvin räikeän oranssilla laukullaan.
Wrenin katse kiinnittyi Charlesin silmiin, eikä millään muulla ollut enää väliä. Oli aivan yhdentekevää, montako vierasta heidän ympärillään oli, tai monenko katseessa oli järkytystä tai paheksuntaa. Yhdentekevää, aivan kaikki.
"Olen", hän vastasi yhtä hiljaa.
"Meitä taidetaan odottaa alttarilla."

Charles nosti Wrenin kättä uudelleen ja painoi sen kämmenselälle suudelman, ennen kuin lähti johdattamaan heitä takaisin alttaria kohti. Hänen oli vaikeaa saada katsettaan irti naisen kasvoista ja toffeenvärisistä silmistä, jotka olivat vanginneet hänet ensitapaamisella. Olisipa hän tiennyt jo silloin, kuinka turhaa oli taistella tunteitaan vastaan.
Hän ei halunnut laskea Wrenin kättä sittenkään, kun he astuivat alttarille, valmiina solmimaan pyhän liiton kaikkivaltiaan edessä. Hän ei voinut väittää kuulevansa montaa sanaa, sillä huomasi katseensa harhailevan jatkuvasti Wrenin suuntaan.

Jännitys, joka oli vainonnut Wreniä eilisestä lähtien, tuntui pyyhkiytyneen pois sillä hetkellä, kun heidän katseensa olivat kohdanneet. Millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä, että he olivat täällä ja lausuisivat valat toisilleen. Hän oli varma, ettei kaikkivaltias paheksuisi, vaikka se tapahtuisikin anglikaanisessa katedraalissa katolilaisen sijaan.
Hänen isoisänsä oli paheksunut.
Silti hän huomasi pidättävänsä henkeä siinä kohtaa, jossa pastori kaavan mukaan kehotti liittoa vastustavia puhumaan nyt tai vaikenemaan iäksi. Lyhyen hetken ajan hän oli kuulevinaan, kuinka joku nousi penkkirivissään pystyyn, mutta ehkä joku vain vaihtoi asentoa tai kaivoi nenäliinan esiin.
Wren huomasi vilkuilevansa Charlesia silmäkulmastaan, ja siinä vaiheessa, kun hän saattoi kääntyä miestä kohti sormusten vaihtamista varten, hieman vinot kulmahampaat väläyttävä hymy kohosi hänen kasvoilleen.

Charles pujotti huolellisesti sormuksen Wrenin sormeen, siron, hopeisen renkaan Edgerlyjen suvussa periytyneen safiirisormuksen seuraksi. Kuinka hän oli odottanut tätä hetkeä. Nyt he kuuluisivat toisilleen sekä yhteiskunnan että ylempien voimien edessä. Ajatus oli saada katedraalin keinahtamaan hänen silmissään. Hän ei halunnut laskea Wrenin kättä omistaan.
Ja kun ääni heidän vierellään julisti heidän olevan nyt mies ja vaimo, hääväki täytti tilan taputuksellaan, mutta Charles näki vain Wrenin. Hän astui lähemmäs, kosketti naisen poskea ja painoi suudelman tuoreen vaimonsa huulille keveydellä, joka demonstroi absoluuttista itsehillintää. Sillä hän janosi mahdollisuutta vetää Wren syliinsä.
Hän ojensi käsivartensa Wrenille, kun he kääntyivät kohti odottavaa juhlaväkeä ja saattoivat lähteä majesteettisen musiikin jylistessä alas käytävää. Yksi Edgerlyjen kermanvärisistä, klassisista Rolls Royceistä odottaisi katedraalin portaiden edustalla.

Wren ei voinut väittää harjoittavansa samanlaista itsehillintää vastatessaan suudelmaan. Vielä hetki pidempään, ja hän olisi kietonut käsivartensa Charlesin niskan taakse ja hypännyt tämän syliin, unohtaen täysin satapäisen juhlavieraiden joukon. Joku vihelsi taas, ja tällä kertaa Wren oli varma, että se oli Teal.
Kukaan ei ollut noussut puhumaan avioliittoa vastaan. He olivat nyt mies ja vaimo. Wrenin sydän hakkasi epäuskoisesta kiihtymyksestä, kun hän käveli käytävää toistamiseen, tällä kertaa Charlesin kanssa.
Ohittaessaan kirkon viimeistä penkkiriviä Wren kohtasi yhtäkkiä omat toffeenkultaiset silmänsä, ja vei hetken, ennen kuin hän ymmärsi katsovansa äitinsä kasvoja. Äiti oli sittenkin tullut, vaikka hän oli epäillyt sitä viimeiseen saakka.
Hänen kasvoilleen kohosi häkeltynyt, vino hymy, ja sitten hetki oli ohi, ja syksyinen aurinko sai hänet räpyttelemään silmiään. Kirkkopihaa reunustavat lehtipuut loistivat oranssia kultaa.
Vuoden viimeinen, kaunein hymy.

Häähumu satoi heidän ympärilleen, kun he sukelsivat kujan ja pihan poikki odottavalle, hillitysti koristellulle Rolls Roycelle. Charles ei ollut kiinnostunut häävieraista. Hän halusi vain Wrenin.
Ja kun auton ovet paukahtivat kiinni ja se nytkähti liikkeelle kohti Lilford Hallia, mies sai katsella tuoreen vaimonsa kasvoja rauhassa. Kuljettaja piti katseensa hienotunteisesti tiessä.
Häiden todellisuus ei vielä täysin rekisteröitynyt miehen mielessä, mutta hän poimi Wrenin käden omiensa väliin ja painoi sen kämmenselälle suudelman.
"Olet uskomattoman kaunis."

Kivutessaan autoon Wren joutui hetken keskittymään siihen, ettei mikään osa puvun hillitystä laahuksesta pitseineen olisi jäänyt ulkopuolelle. Mutta siinä vaiheessa, kun auton ovi sulkeutui ja pehmeästi kehräävä Rolls Royce lähti kuljettamaan heitä Lilford Halliin, hän tunsi jännityksen purkautuvan hienoisena tärinänä, joka levisi ensin jalkoihin ja sitten koko kehoon.
Charlesin sanat saivat hänet hymyilemään ja painamaan hetkeksi katseensa antiikkipitsin peittämään helmaan.
"Puvusta tuli hyvin kaunis", hän vetosi hellästi, ja seurasi pitsin kukkakuviota sormenpäillään.

"Sinä olet hyvin kaunis", Charles vastasi ja laski kätensä Wrenin poskelle, pyytäen naista kääntämään kasvonsa häntä kohti. Hän silitti pisamaista poskea peukalonsyrjällään ja jäi tutkimaan toffeisia silmiä, katsellen sitä, joka katsoi niistä takaisin pitkän, keskittyneen hetken.
Niin kaunis, ettei hän ollut varma, kuinka odottaa koko ilta mahdollisuutta koskettaa Wreniä.
Mitä sinulle on tapahtunut, Lord Norfolk. Mutta aviomies sai haluta vaimoaan.
Kun Rolls Royce hyrisi kohti Lilford Hallia harmonisen maaseudun poikki, Charles kumartui lähemmäs ja suuteli morsiantaan.

Wren kohotti katseensa, ja heti hopeisenharmaat silmät kohdatessaan hän tunsi suupieltensä kohoavan hymyyn, joka sai toffeenkultaiset silmät siristymään. Niihin katsoessaan hän saattoi unohtua kauniiseen, rauhalliseen talvipäivään, niin täydelliseen, ettei sellaista voinut olla kuin mielikuvissa.
Hän tunsi olevansa turvassa. Kotona.
Suudelman painuessa huuliaan vasten Wren saattoi kiertää toisen kätensä Charlesin niskan taakse, samalla kun hänen pulssinsa kiihtyi jälleen ja levitti lämmön jäseniin.

Charles vastasi hymyyn jäänharmaat silmät hymystä sulaen ja saattoi varastaa toisenkin suudelman morsiamensa huulilta. Tai kymmenen.
Mutta heitä odotettiin Lilford Hallin vastaanotolla, minne äidin kutsuma vieraslauma kerääntyi nautistekelemaan alkupaloista ja hyvästä viinistä sillä välin, kun hääparista otettiin kuvia Lilford Hallin kauniissa saleissa sekä puistossa – muutama kuva myös yhdessä tunnollisesti puunatun Paddy Bluen kanssa.

Wren meni sekaisin laskuista, eikä lopulta enää edes yrittänyt hahmottaa, kuinka monta kuvaa heistä otettiin. Ensin sisällä kartanossa, portaissa ja jylhän takan ääressä, sitten suuren vaahteran alla niin, että keltaisia lehtiä tarttui kiinni helman runsaisiin kerroksiin.
Paddyn näkeminen sai hänen silmänsä siristymään hymystä. Hän oli varma, että Wings odotteli jossakin tarhan portin lähettyvillä, että ystävä palaisi takaisin.
"Charles, luuletko, että vieraat olisivat kovin pahoillaan, jos jättäisimme vastaanoton väliin?" hän kysyi mietteliäänä, kun valokuvaaja keskittyi säätämään kameransa asetuksia.

Charles kohotti kulmaansa ja rapsutti Paddyn valkeaa otsapyörrettä, estäen hevosta hellästi kuolaamasta tummaa frakkia. Se oli ihana ajatus – mitä hän olisikaan antanut voidessaan vain tarttua Wrenin käteen ja karata.
"Luultavasti", hän vastasi kuitenkin koskettaen naisen poskea, "taitaa olla perinteistä ainakin näyttäytyä. Miksi?" hän kysyi ja tarttui morsiamensa vyötäröön, nostaen tämän naistenistuntaan Paddyn satulaan, ennen kuin ponnisti itse naisen taakse ja kiersi käsivartensa tämän ympärille.

"Luulen, että haluaisin olla kanssasi kahden", Wren myönsi samalla, kun tuli nostetuksi Paddyn satulaan. Hän katseli maailmaa yhtäkkiä hyvin paljon korkeammalta kuin oli tottunut, ja se sai hänen vatsanpohjansa kipristämään. Tai ehkä tunne johtui vain siitä, että hän saattoi painaa kasvonsa hetkeksi vasten Charlesin kaulaa ja hengittää tämän tuoksua.
Yksi valokuvaajan avustajista lähestyi Paddya hermostuneesti ja riittävän lähelle päästyään oikoi hänen helmansa, irrottaen siitä samalla pari syksynkirkasta lehteä.

Vastaus sai Charlesin hymyilemään. Niin minäkin sinun, hän vetosi mielessään.
Hän kannusti Paddyn liikkeelle ja voimaa väreilevä entinen kenttäratsu askelsi pitkin, vakain askelin syksyisen puistomaan poikki, kun valokuvaaja räpsi heistä kuvia. Tuuli tempoi ruunan paksua, lumivalkeaa harjaa ja nyki myös sulhasen hiuksia, jotka olivat melkein yhtä vaaleat.
"Siihen ei mene enää kauaa. Ja huomenna lähdemme Uuteen-Seelantiin, jossa saamme olla kaksin niin monta viikkoa kuin haluamme."

Sama tuuli tarttui myös Wrenin hiuksiin ja irrotti lisää itsepäisiä irlantilaissuortuvia kampaukselta. Kampaajaparka oli nähnyt hirvittävästi vaivaa kiinnittääkseen ne nutturalle, mutta ilmeisesti mikään määrä pinnejä tai hiuslakkaa ei saanut hänen kiharapilveään antautumaan.
"Olin tulla hulluksi eilen", hän myönsi, ja taisi saada valokuvaajan ähkäisemään tuskastuneena. Hänen olisi varmastikin pitänyt keskittyä hymyilemään puhumisen sijaan, mutta kamerat olivat aina saaneet hänet häkeltymään.
"Oli niin paljon sellaista, mitä olisin halunnut sanoa sinulle."

"Niinkö?" Charles kysyi ja taputti Paddyn kaulaa Wrenin ohi, pitäen naisen tukevasti käsivarsiensa välissä, kun ratsasti lähemmäs Lilford Hallin majesteettista, historiallista kartanoa. Illan tullen se hehkuisi valoa. Puutarhat ja puisto oli hunnutettu hennoilla valoilla. Tänä iltana Lilford Hall olisi täynnä elämää.
"Mitä olisit halunnut sanoa minulle?" hän jatkoi suomatta erityistä huomiota valokuvaajalle. Hänkään ei ollut koskaan nauttinut kameroiden seurasta.

Ei ollut valokuvaajan vika, ettei kumpikaan heistä erityisesti nauttinut kuvattavana olemisesta, ja Wren toivoi vilpittömästi, että tämä saisi ikuistettua edes yhden siedettävän kuvan palkkansa vastineeksi. Hänellä oli epäilys, että se olisi ehkä tärkeämpää Lady Edgerlylle kuin kummallekaan heistä.
"Arkipäiväisiä asioita", hän vastasi ja taivutti päätään katsellakseen Charlesin kasvoja. Paddyn käynnin rytmi rauhoitti hänen hermojaan ja sai pulssin hiljalleen tasaantumaan.
"Pidin teestä, jota minulle eilen tarjoiltiin. Ja kävin tervehtimässä Wingsiä, se tuli tarhan portille vastaan."

Charles olisi halunnut hipaista Wrenin hiuksia, sipaista yhden irlantilaissuortuvan korvan taakse, mutta hän ei halunnut ottaa riskejä ja irrottaa otetaan naisen ympäriltä.
Sen sijaan hän kosketti huulillaan morsiamensa ohimoa.
"Luuletko, että meidän pitäisi liittyä juhlaväen seuraan? Luulen, että ensitanssiamme odotetaan pian", hän totesi ja ohjasi Paddyn kohti kartanon takasisäänkäyntiä. Hän pudottautui satulasta, ojensi ohjat odottamassa olevalle tallimestarilla ja ojensi kätensä ottaakseen Wrenin vastaan.

Valokuvaaja onnistui ikuistamaan hetken, jona huulet hipaisivat morsiamen ohimoa samalla kun tämä nojautui kosketusta vasten, samoin kuin hetken, jona Wren ojensi kätensä kohti Charlesia, jotta mies voisi auttaa hänet satulasta.
Hän toivoi, että joku Paddyn hyväksymistä työntekijöistä veisi ruunan rennolle maastokävelylle, sillä tuntui hyvin epäreilulta, että hevonen oli satuloitu ainoastaan valokuvausta varten. Ehkä Wings pääsisi mukaan, sillä muuten se seisoisi tarhan portilla odottamassa ystäväänsä korvat uteliaasti pyörien tämän paluuseen saakka.
Ajatus ensitanssista sai Wrenin vatsan kipristämään uudelleen.
"Toivon, etten ole kovin kömpelö."

Charles veti Wrenin hetkeksi syleilyynsä, hipaisten naisen huulia omillaan, ennen kuin laski tämän jalat turvallisesti maahan.
"Et voisi olla", hän vastasi ja toteutti aikaisemman halunsa sipaista irlantilaissuortuva korvan taakse.
"Kukaan ei saa katsettaan irti sinusta tänään." Charles ojensi Wrenille käsivartensa ja kutsui naisen mukaansa noustessaan ylös mahtavia kiviportaita. He pujottautuivat hiljaa sisään kartanon rauhaa, jota sävytti tänään vieraiden humina.
"Oletko valmis?" hän kysyi, kun näki yhden järjestäjistä lähestyvän heitä järjestääkseen heidän sisääntulonsa juhlasaliin.

"Juuri sitä minä pelkään", Wren myönsi kurtistaen kulmiaan. Hän ei ollut tottunut olemaan huomion keskipisteeni sillä tavalla kuin morsiamet taisivat olla hääpäivänään, eikä hän voinut väittää, että olisi erityisesti kaivannut sellaista huomiota. Mutta ehkä heidän olisi noudatettava perinteitä, edes siinä määrin, että he näyttäytyisivät omalla häävastaanotollaan.
Kartano tuntui väreilevän elämästä, jonka vieraat olivat tuoneet mukanaan, eikä Wren voinut olla ajattelematta, minne Winston ja labradorinnoutajat oli sijoitettu. Ehkä nekin saivat hääpäivän kunniaksi herkkuja suoraan keittiöstä.
Hän pyyhkäisi irtonaisen ruostuvan korvansa taakse ja kosketti helmaansa.
"Pitäisikö minun siistiytyä?" hän kysyi epäillen, vaikkei uskonutkaan, että voisi tehdä mitään villiintyville hiuksilleen.

"Ei", Charles vastasi ja kielsi itseään unohtumasta katselemaan Wreniä, "olet täydellinen." Hänen vaimonsa oli villi irlantilainen, joka oli vaihtanut hillityt, valkoiset kengät smaragdinvihreisiin, hän oli huomannut nostaessaan Wreniä hevosen selkään. Wren ansaitsi näyttää omalta itseltään hääpäivänään.
"Mennään sitten", mies sanoi ja tarjosi naiselle käsivarttaan, kun koristeelliset pariovet avattiin ja melu hyökyi heitä vastaan kuin hyökyaalto. Jokseenkin täyteen sommitellut salin keskelle oli jätetty tanssilattia ja lukemattomat silmäparit seurasivat heidän kulkuaan.
Joku kuulutti tuoreen avioparin saapumisesta. Lordi ja Lady Norfolk.

Wren ei ollut aivan varma, minkä standardin mukaista täydellisyyttä hän noudatti, mutta siitä huolimatta Charlesin sanat saivat hymyn kohoamaan hänen kasvoilleen. Hän tutki miehen profiilia hetken silmäkulmastaan ja kurotti sitten hipaisemaan tämän poskea nenänpäällään ennen kuin sujautti kätensä tarjotulle käsivarrelle.
Hän halusi uskoa, että vieraiden joukossa oli edes joku, joka oli vilpittömän onnellinen heidän puolestaan. Vaikka oliko silläkään väliä, kun he itse olivat onnellisia?
Vastaan vyöryvä melu sai hänen silmänsä siristymään hieman, ja vei naurettavan pitkään ennen kuin hän ymmärsi, että Lady Norfolk viittasi häneen itseensä. Hänen olisi varmasti totuttava siihen, samalla tavalla kuin myös uuteen nimeensä.
Wren Edgerly.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:34 am

Charles ei piitannut muista paikallaolijoista, sillä näki vain Wrenin. Hän tiesi äitinsä varmasti itkevän edelleen; olihan nainen toivonut hänen häitään viimeiset kaksikymmentä vuotta. Hänkin olisi voinut itkeä puhtaasta epäuskosta. Hän oli löytänyt toisen puoliskonsa tässä maailmassa. Kuten hän oli sanonut valoissaan, rakkaus oli vaikeasti määriteltävä ilmiö, jonka olemassaoloa hän oli pitänyt paljolti satuna ennen kuin tapasi Wrenin.
Hän pyöräytti naisen itseään vasten heidän saavuttaessaan pehmeästi valaistun tanssilattian. Kun yksi kauneimmista hänen tuntemistaan valsseista lähti soimaan, Charles kiersi käden Wrenin selälle ja punoi toisen naisen käteen, johdattaen tämän tanssiin.

Wren oli huomannut, ettei häntä ollut kenties alunalkujaan luotu tanssimaan. Hän unohtui musiikkiin liian helposti, kuuntelemaan sen värejä pää kevyesti kallistuneena niin, että liike unohtui. Mutta Charlesin johdattamana hän saattoi sekä unohtua musiikkiin että jatkaa liikettä, johon tulisi kenties ikuisesti sekoittumaan muisto kevyesti keinahtelevasta Whimsyn hytistä.
Toisin kuin heidän uuden kotinsa pohjakerroksen salissa, täällä Winston ei ollut syöksähtelemässä varoittamatta heidän jalkoihinsa. Toivottavasti.
Toinen käsi Charlesin hartialla leväten Wren saattoi unohtua miehen katseeseen, joka sai hänen silmänsä siristymään hymystä.

Charles saattoi nähdä silmäkulmastaan tanssilattian ympärille sijoitetuissa pöydissä istuvia kasvoja heidän kieppuessaan Tchaikovskyn mestariteoksen tahdissa. Englannin siniveristen kermaa ja siellä täällä joukossa Wrenin irlantilaisen suvun edustajia, jotka hyppäsivät esiin varsin värikkäästi. Hän oli vilpittömän onnellinen siitä, että Wrenin perhe oli paikalla juhlimassa tyttärensä häitä.
Ja Wren oli hyvin kaunis. Jokaisen silmäparin tulisi seurata morsiamen liitoa tanssilattian poikki. Hän puristi hellästi naisen kättä ja lohdutti itseään sillä, ettei olisi kovin montaa tuntia, kunnes he saisivat olla kaksin.

He olivat päässeet jo näin pitkälle. Siitä huolimatta, että hän oli ollut typerys ja paennut Irlannin sateisille nummille. Charles oli tullut hakemaan hänet kotiin.
Edellisenä iltana Wren oli nähnyt ketun, joka oli kadonnut Lilford Hallia ympäröivien puiden väliin jäävään pimeään heti kun oli ymmärtänyt, ettei ollut ollut yksin. Hän oli kokenut merkillisen tunteen siitä, että kyseessä oli ollut sama kettu, jonka kaivamaan koloon hän oli kompastunut paetessaan. Ajatus oli täysin järjenvastainen, ja siitä huolimatta se oli täyttänyt hänet rauhalla.
Haikeankauniin valssin lähestyessä loppuaan Wren kurtisti kevyesti kulmiaan katsellessaan tuoreen aviomiehensä kasvoja.
"Charles, rakastan sinua."

"Minäkin rakastan sinua, Wren", Charles vastasi ja tanssin loppuessa kohotti kätensä Wrenin poskelle, kumartuen suutelemaan morsiantaan hääväen taputtaessa. He voisivat tanssia illan, liitää tanssilattian poikki ja unohtua toistensa käsivarsille. Se oli aina ollut hänen suosikkiaspektinsa häissä.
Aplodien hiljentyessä, ensimmäinen ruokalaji tarjoiltiin valkoisin liinoinen peitettyihin pöytiin. Charles laski käden kevyesti Wrenin selälle ja ohjasi naisen salin päädyssä olevalla korokkeella olevaan pöytään, jossa oli heidän ja hääseurueen paikat. Äiti taputteli silmiään nenäliinalla.
Charles veti Wrenille tuolin.

Musiikin loputtua Wren tunsi havahtuvansa jälleen todellisuuteen ja siihen, etteivät he olleet vielä maailmassaan kaksin. Tuntien olonsa vaarallisen keveäksi, pää hieman pyörällä, hän seurasi Charlesia heidän pöytäänsä ja istahti kiitollisena tuoliin, jonka mies hänelle veti. Käsi liikahti automaattisesti niin, että hän olisi voinut tarkistaa ajan rannekellosta, mutta kelloa ei tietenkään ollut. Eikä sillä varmasti ollut väliäkään, tänään joku muu huolehtisi kaikesta.
Pöydän ääressä jo istuvan Thomasin silmät säihkyivät.
"Todella kaunis seremonia."

Lady Edgerly taputteli arvokkaasti silmänalusiaan yrittäen olla sotkematta huoliteltua meikkiä, joka sai kuusikymppisen naisen näyttämään ikäistään nuoremmalta.
Wrenille tarjoiltiin erityisesti valmistettu kasvisateria, ja Charles kohotti shampanjalasiaan, kun puheiden kierros alkoi. He voisivat kunnioittaa perinteitä häissään, sillä saisivat karata huomenna toiselle puolelle maapalloa. Useamman ruokalajin päivällisen jälkeen pöydät kai siirrettäisiin pois, jotta tanssisalin lattia vapautuisi.
Charles antoi toisen kätensä levätä kevyesti Wrenin tuolin selkänojalla kuunnellessaan kohotettuja maljoja.

Shampanjalasin siro muoto palautti Wrenin mieleen Pariisin. He olivat viettäneet yön hääsviitissä, ja ruusunterälehdet olivat tuoksuneet, vaikka vielä silloin hän oli kuvitellut, etteivät he voisi koskaan olla yhdessä. Hän oli tuntenut jalkojensa pettävän, kun Charles oli kuiskannut hänen korvaansa, ja hänellä oli muistikuva siitä, että mies oli joutunut auttamaan hänet sänkyyn, kun shampanja oli noussut päähän.
Charles oli ollut hyvin kaunis ruusujen keskellä, paita kosteana.
Moni puhuja oli hänelle vieras, mutta sillä ei ollut väliä.
Jossain toinen toistaan seuraavien ruokalajien välissä hän nojasi päänsä hetkeksi Charlesin hartiaa vasten ja hieraisi nenänpäällään miehen kaulaa.

Charles kiersi käsivarren Wrenin hartioiden ympärille ja painoi suudelman punaisiin hiuksiin. Kun pääruoka korjattiin vihdoin pois, vieraat saivat käydä toivottomassa hääparille onnea henkilökohtaisesti.
Charles nyökkäsi, kätteli ja hymyili hillitysti ihmisten virralle, joka mateli heidän ohitseen ja moitti itseään huomatessaan laskevansa minuutteja siihen, että he voisivat livahtaa pois.
Vain murto-osa vieraista oli niin tuttuja, että hän saattoi hymyillä aidolla lämmöllä kiittäessään onnentoivotuksista, mutta läheistensä kohdalla hän teki niin enemmän kuin mielellään.

Jos Wren oli aiemmin voinutkin unohtaa vieraiden katseet, nyt hänen oli pakko alistua tarkasteltavaksi, kun onnittelijoiden loppumattomalta tuntuva jono vaelsi heidän ohitseen. Hienostopiirien kerma hoiti tuijotuksen hienovaraisesti, tai ainakin yritti hoitaa, vaikka moni taisikin yrittää kerätä mahdollisimman paljon kerrottavaa eteenpäin.
Hänen sukulaisensa eivät olleet lainkaan yhtä hienotunteisia tervehtiessään Charlesia. Valkohiuksinen isoisä kutsui tätä suoraan englantilaispiruksi, mutta hyvin toverillisesti.
Wrenin ohitse oli ehtinyt virrata niin paljon vieraita kasvoja, että häpeäkseen hän ei ollut heti tunnistaa Charlesin serkkua, jonka iho näytti entistä läpikuultavammalta.
Sylvian kasvot säteilivät, kun hän rutisti ensin Wrenin vilpittömään halaukseen ja siirtyi sitten Charlesin luo.
"Charles, olen niin hirveän onnellinen teidän puolestanne!"

Charles kiersi kätensä kevyesti serkkunsa ympärille ja hipaisi suvussa periytyviä, vaaleita hiuksia huulillaan.
"Kiitos", mies saattoi vastata vilpittömästi ja tutkaili hetken Sylvian kasvoja, ennen kuin kiersi käden kevyesti Wrenin vyötärölle ja katsahti morsiantaan silmäkulmastaan.
"Olen kiitollinen, että löysit aikaa tulla." Jokaisen elämässä oli omat varjonsa ja kiireensä, mutta hän todella oli onnellinen tavatessaan serkkuaan.
"Kuinka sinä voit?"

Sylvia kurottautui varpailleen, jotta saattoi painaa kevyen suukon serkkunsa poskelle, ja astui sitten taaksepäin niin, että saattoi nähdä tämän kasvot.
"Tietenkin. En olisi jättänyt häitä väliin mistään hinnasta", hän vakuutti, ja uhmasi etikettisääntöjä siinä, ettei siirtynyt heti pois seuraavan tervehtijän tieltä. Hän pelkäsi, ettei ehtisi vaihtaa Charlesin kanssa montaakaan sanaa ennen kuin tämä kiiruhtaisi morsiamensa kanssa omaan rauhaansa ja siitä häämatkalle.
"Voin oikein hyvin, kiitos. Isoisä lähettää terveisiä, hän ei valitettavasti päässyt tulemaan henkilökohtaisesti paikalle."

"Kiitä häntä puolestani", Charles vastasi silittäen sormenpäillään Wrenin selkää, jäljitellen selkärankaa puvun läpi. Paha, paha Lordi Norfolk – mutta varmastikin aviomies sai janota tuoretta vaimoaan. Ja Wren oli uskomattoman kaunis.
Pöytiä siirrettiin sujuvassa hiljaisuudessa pois salista, joka palasi takaisiin loistoonsa Lilford Hallin historiallisena tanssisalina. Sen laidalla olevalla korokkeella orkesteri ryhtyi soittamaan ja pian David King, jonka samettiseen, mieleenpainuvaan tenoriin hän oli mieltynyt, nousi orkesterin seuraksi.
"Oletko täällä miehesi kanssa?"

Wren huomasi huolestuttavaa kyvyttömyyttä keskittyä, kun Charlesin sormet kulkivat hänen selällään. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja nojautui lähemmäs miehensä kylkeä, yrittäen pitää hengityksensä kurissa.
Sylvian huulilla kävi häkeltynyt hymy.
"Voi, Callahan joutui valitettavasti viime hetkellä lähtemään työmatkalle, se oli jonkinlainen hätätapaus, joka vaati hänen läsnäoloaan aivan ehdottomasti."
Hän vilkaisi kohti lavaa, ohimennen, mutta David Kingin näkeminen sai hänet jähmettymään. Syvä puna lähti nousemaan kaulalta poskille.
Hyvänen aika.
Hän palautti katseensa takaisin serkkuunsa ja tämän tuoreeseen vaimoon.
"Olen pahoillani, olen puhunut aivan liian pitkään."
Hän kosketti Charlesin käsivartta.
"Tulettehan vierailulle, kun palaatte häämatkaltanne?"

"Totta kai", Charles lupasi ja kosketti vastavuoroisesti Sylvian käsivartta, ennen kuin seuraavat jonossa siirtyivät heidän eteensä. Jos hän olisi laatinut vieraslistan, se olisi ollut huomattavasti lyhyempi. Mutta ainakin äiti oli onnensa kukkuloilla.
Vieraat siirtyivät vähitellen tanssilattialle, ja Charles johdatti morsiamensakin tanssiin. Hän saattoi nähdä Indian silmäkulmastaan tanssimassa vispaavaa tyyliä, joka näytti pelottavan ympäröiviä pariskuntia ylitsevuotavalla energiallaan.
"Oletko onnellinen?" hän kysyi hiljaa tuoreelta vaimoltaan ja hipaisi tämän poskipäätä heidän keinuessaan pehmeästi valssin tahdissa tanssilattian keskustassa.

Ainakin India näytti viihtyvän. Wren oli siitä hyvin onnellinen.
Hän käänsi huomionsa Charlesiin ja tutki jäänharmaita silmiä ennen kuin hymyili.
"Olen, Charles. Olen hyvin onnellinen", hän vastasi, ja kurottautui hipaisemaan miehen huulia omillaan välittämättä siitä, rikkoiko jotakin etikettiä vai ei. Hän oli irlantilainen. Se oli tekosyy kaikkeen.
"Hieman väsynyt."

Pian hääparin velvollisuudet olivat ohi ja he voisivat vain kadota omille teilleen. Ehkä äiti oli suunnitellut jonkinlaista yhteistä hyvästiä, mutta Charles ei kaivannut sellaista nyt.
Ehkä hänen ei pitäisi väsyttää vaimoaan liikaa. Aikuinen mies voisi hillitä itsensä.
Hän kiersi kätensä Wrenin selälle ohjatessaan naisen lopulta valaistun jälkiruoan luo, missä he saattoivat leikata yhdessä jättiläismäisen, ylellisen hääkakun. Ja juoda lisää shampanjaa. Tanssilattialla vieraat jatkoivat tanssia valuen ryppäissä hakemaan jälkiruokaa.
"Haluaisitko jo lepäämään?" hän kysyi silittäen hellästi naisen selkää heidän maistettuaan kakkua oman pöytänsä ääressä.

Wren tunsi olevansa vähintäänkin kiittämätön nyökäyttäessään päätään. Kaikki oli hyvin kaunista, ja kaikki nämä ihmiset olivat tulleet paikalle juhlimaan heitä, ainakin nimellisesti. Silti hän kaipasi jo mahdollisuutta vetäytyä omaan rauhaan, ikään kuin loputon kasvojen meri olisi imenyt hänestä energiaa.
Toisaalta juhlat jatkuisivat varmasti riippumatta siitä, oliko hääpari paikalla vai ei. Halukkaat olivat jo päässeet ihmettelemään, millainen Lordi Norfolkin vulgaari vaimovalinta oli.

Charles nosti Wrenin kättä omassaan ja painoi sen kämmenselälle suudelman, ennen kuin katsahti ympärilleen edelleen varsin täysissä juhlissa. Osa vieraista oli jo valunut kotiin saatuaan taivastella ja tuijottaa tarpeeksi sekä saatuaan osansa ilmaisesta ruoasta ja juomasta.
Hän ilmoitti hiljaa bestmanilleen heidän poistuvan nyt ja auttoi sitten Wrenin ympärille, johdattaen naisen vaivihkaa ulos salin takaovista. Lilford Hallin rauha kietoi heidät syleilyynsä oven sulkeutuessa, vaikka pehmeä puheensorina kantautuikin vielä juhlista.
Charles hipaisi huulillaan tuoreen vaimonsa ohimoa lähtiessään johdattamaan tätä siniseen makuuhuoneeseen, joka oli valmisteltu hääsviitiksi.

Osa puheensorinasta tuntui jäävän jäljelle, ikään kuin itsepäinen mehiläisyhdyskunta olisi jotenkin onnistunut löytämään tiensä Wrenin pään sisälle. Se teki hänen olostaan melkein epätodellisen keveän, tai ehkä kyse oli shampanjasta, jota hän oli juonut enemmän kuin yhden lasillisen.
Hän toivoi, ettei ollut humalassa omana hääpäivänään. Se olisi ollut hyvin irlantilaista.
Hieman ennen makuuhuoneen ovea hän pysähtyi, ja jäi katselemaan sitä kulmat kevyeen kurtistukseen painuneina.

Charleskin pysähtyi ja kääntyi katsomaan naista kulmat hienoisessa, huolestuneessa kurtussa.
"Mikä on?" hän kysyi ja tunsi levottoman nipistyksen. Häpeä, Lordi Norfolk.
"Olisitko halunnut toisen huoneen täksi yöksi?" hän pohti vilkaisten syyllisenä makuuhuonettaan. Se oli aina ollut hänen huoneensa eikä hän ollut tullut edes ajatelleeksi, että ehkä hääsviitin olisi pitänyt olla erityinen.
"Vai haluaisitko, että kannan sinut kynnyksen yli?"

Wren katseli vielä hetken ovea ja käänsi sitten kasvonsa kohti Charlesia. Haudanvakavana, kulmillaan kevyt kurtistus ikään kuin hän olisi miettinyt ratkaisua hankalaan arvoitukseen.
"Tämä on tehtävä oikein", hän vetosi sitten ja ojensi käsiään.
"Hääsviitissä et kantanut minua kynnyksen yli, ja sitten myöhemmin kannoit, kun emme olleet hääsviitissä."
Tämä oli ainoa kerta, jolloin sillä todella oli merkitystä.

Charlesin suupieli nyki.
"Olet oikeassa", hän myönsi ja kumartui nostamaan Wrenin käsivarsilleen. Hän keinautti laahuksen suoraan, haki tukevamman otteen ja tuuppasi sitten tumman, arvokkaan puuoven auki loisteliaaseen, siniseen makuuhuoneeseensa. Syksy oli jo pimennyt ikkunoiden takana ja nyt huone tulvi pehmeää, kultaista valoa. Takassa roihusi poksahteleva tuli ja vanhoille antiikkilipastoille ja tasoille oli sytytetty kynttilöitä, joiden valo sai taulujen majesteettiset kehykset ja hopeiset koriste-esineet välkkymään. Sänkyä ympäröivän, kirjaillun verhon satiini välkkyi ja yönsiniselle päiväpeitteelle oli levitetty meri valkoisten ruusujen terälehtiä. Yöpöydällä odotti Dom Pérginon jääsangossa, kaksi shampanjalasia sekä tarjotin suklaadipattuja mansikoita. Se taisi olla varsin samanlainen kattaus kuin Pariisissa jaetussa hääsviitissä.
Charles tuuppasi oven kiinni takanaan ja laski Wrenin sitten varovasti ruusun terälehtien joukkoon sängylle.

Wren kietoi kätensä Charlesin niskan taakse ja käytti hyväkseen tilaisuuden haudata kasvonsa Charlesin kaulataipeeseen, sikäli kuin paidankauluksen antoivat myöten, ja hengittää tämän tuttua tuoksua jota hän oli kaivannut koko päivän. Rauha tuntui leviävän hänen kehoonsa, levottomana hakannut pulssi löysi jälleen oman rytminsä.
Tullessaan lasketuksi sängylle hän ei irrottanut otettaan, vaan jätti toisen kätensä lepäämään Charlesin niskaa vasten. Hän tutki hetken jäänhopeisia silmiä, ja kurottui sitten painamaan miehen huulille suudelman tavalla, joka ei olisi ollut sovelias kirkkoon.

Suudelma sai jään palamaan hänen sisällään. Epäilys nakersi Charlesin vatsaa hänen pohtiessaan, oliko Wren levon tarpeessa. Mutta oli heidän hääyönsä ja hän oli janonnut koskettaa naista koko pitkän päivän.
Charles kiipesi paremmin sängylle ja kumartui Wrenin ylle, kannatellen painoaan toisella kädellä ja antaen toisen kulkea pitkin naisen kylkeä.
"En voi uskoa, että olet vihdoin vaimoni", hän sanoi hamutessaan uutta suudelmaa morsiamensa huulilta.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:34 am

Wren vetäytyi paremmin valkeiden terälehtien peittämälle sängylle, ja ujutti samalla smaragdinvihreät korot jaloistaan. Ne olivat palvelleet häntä uskollisesti koko päivän, ja kantaneet hänet toistamiseen uuteen elämään. Ehkä hän ei uskaltaisi käyttää niitä enää, vaan säilöisi aarteekseen.
Hän antoi sormiensa upota Charlesin valkeiden hiusten joukkoon, sukien niitä villiintymään.
"Wren Edgerly", hän totesi kokeillen suudelman lomasta.
"Nimeni on Wren Edgerly."
Ja seuraavana päivänä hän matkustaisi ensimmäistä kertaa uudella passillaan.

"Kyllä", Charles vastasi hymyä äänessään ja nojautui paremmin Wrenin ylle. Hän punoi kyljellä vaeltaneet sormet irlantilaisiin hiuksiin ja nyppi jokseenkin malttamattomana pinnejä taidokkaasta kampauksesta vapauttaakseen villit hiukset, jotta voisi kuljettaa sormiaan niiden lomassa.
Hän painoi huulensa naisen kaulalle ja hengitti syvään tuoksua, joka oli ollut suistaa hänet suoraan yli laidan Whimsyllä edellisenä jouluna.

Wrenin hiukset tuntuivat olevan yhtä malttamattomat vapautumaan, kuin mitä Charlesin sormet olivat ne vapauttamaan. Aina, kun yksi pinni irtosi hiuksista, suortuva tai pari kihartui esiin, melkein kiertyi niitä vapauttavien sormien ympärille tavallistakin villimpinä.
Hiljainen huokaus pakeni hänen huuliltaan, kun hän taivutti päätään niin, että kaula olisi paremmin tarjolla suudeltavaksi.
"Häät olivat hyvin kauniit", hän vetosi hiljaa, juoksuttaen sormiaan Charlesin niskalla.

"Sinä olet hyvin kaunis", Charles vastasi matalasti naisen ihoa vasten ja hamusi sitä huulillaan alemmas. Sormet nyppivät suurimman osan pinneistä irti, vapauttaen villit kiharat ja valuivat sitten Wrenin selän ja ruusun terälehdillä sirotellun peitteen väliin, avaamaan hääpukua.
Oli varmastikin sääli haluta riisua se niin pikaisesti – mutta Charles jumaloi Wrenin ihoa. Pelkän paljaan ihon näkeminen oli saada hänet sekaisin sanoissaan.

Wren ei muistanut, että olisi koskaan pannut paljoakaan arvoa sille, mitä hänen ulkonäöstään ajateltiin. Oli toki ollut hetkiä, joina hän oli katsellut kuvajaistaan peilistä ja miettinyt kasvojensa epäsymmetriaa, mutta sekin oli ollut etäistä kiinnostusta, ei sen enempää.
Mutta joka kerta, kun Charles kutsui häntä kauniiksi, hän tunsi miellyttävän, lämpimän tunteen leviävän kehoonsa.
"Sinäkin olet", hän huomautti, sormet Charlesin niskalla kulkien, ja hipaisi tämän poskea huulillaan.
"Odota, minä..."
Hän ujuttautui varovasti istumaan ja kääntyi, niin että mies saisi paremmin riisuttua puvun, jonka pukemiseen hän oli tarvinnut aamulla apua.

Hymy kosketti Charlesin suupieliä. Joku oli joskus ennenkin tainnut kutsua häntä kauniiksi. Hän ei ollut koskaan täysin varma, oliko se kohteliaisuus vai verhottu loukkaus yhteiskunnassa, joka tuntui assosioivan kaiken feminiinisen negatiivisesti ainakin miesten kohdalla.
Hän kohottautui niin, että saattoi avata puvun ja ujuttaa sitä varovasti Wrenin päältä. Ehkä heillä olisi joku päivä tytär, joka haluaisi käyttää sitä omissa häissään.
Äiti varmaan puhkeaisi uudelleen itkuun, jos tietäisi hänen ajattelevan lapsia.
Charles kumartui painamaan suudelman Wrenin niskalle ja siveli sormillaan paljastuvaa selkää.

Wren ujutti sormet hiustensa joukkoon ja nosti niitä pois tieltä, jotteivat ne jäisi kiinni puvun siroon kiinnitykseen. Kullanhehkuisen pitsikankaan alta paljastui alusvaatesetti, joka oli saanut suunnittelijat kurtistelemaan kulmiaan ja Wrenin häkeltymään siitä, miksi hänen alusvaatteensa olivat kenenkään muun asian. Hän oli torjunut suurimman osan pitsisistä korseteista ja saanut tahtonsa lopulta läpi yksinkertaisissa, valkeissa alusvaatteissa, jotka eivät loistaneet saumoina morsiuspuvun läpi.
Hän ei kestänyt kutittavaa pitsiä.
Hän oli kieltäytynyt kiukkuisesti myös röyhelöisistä sukkanauhoista, ja valinnut niiden tilalle hyvin istuvat stay-upit, jotka olivat hoitaneet tehtävänsä seremonian ajan.

Charles suoristautui sen verran, että saattoi viikata hääpuvun varovasti koristeellisen nojatuolin selkänojalle. Sitten hän antoi periksi itselleen ja melkein tönäisi Wrenin selälleen vuoteelle, kumartuen naisen ylle ja hamuten huulillaan nälkäisesti kaulan pehmeää ihoa. Toinen käsi vaelsi paljastuneella vatsalle ja liukui sitten ylemmäs, kiertäen selälle avatakseen rintaliivit.
Hänen olisi varmasti pitänyt pysähtyä arvostamaan alusvaatteita.
Mutta hän janosi naisen ihoa.

Olisi kuvitellut, että vanhassa kartanossa olisi ollut viileää, mutta Wren tunsi lämpimän hehkun ihollaan. Hän oli melko varma siitä, ettei sillä ollut mitään tekemistä takassa palavan tulen kanssa, vaikka se heittikin hänen iholleen oranssin, melkein kultaisen hohteen.
Villit, vapautetut hiukset levisivät tyynylle, kun Wren painui selälleen vuoteelle. He olivat olleet yhdessä ennenkin, niin monta kertaa, ettei niitä ollut enää syytä laskea, ja silti hän tunsi pulssinsa kiihtyvän jännityksestä, samalla kun hän kohotti selkäänsä niin, että Charlesin sormet pääsivät käsiksi pieniin, huomaamattomiin hakasiin.
Hääyö. Enää ei ollut mitään syytä tuntea syyllisyyttä. Paavi saisi pysyä poissa hänen unistaan.
Hän kohotti kätensä miehen niskalle ja antoi sen liukua siitä avaamaan solmuketta ja paidan ylimpiä nappeja. Monta kerrosta riisuttavaksi, enemmän kuin hänellä itsellään.

Charles ei suonut montaa ajatusta mittatilatulle frakille, sillä hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan Wrenistä. Hän toivoi, että olisi voinut ikuistaa muiston samanlaisella tarkkuudella kuin nainen. Jokaisen pisaman, jokaisen tuoksun ja tunteen, tavan, jolla hiukset valtasivat sängyn.
Hän kuitenkin sysäsi takin kärsimättömänä harteiltaan, surutta lattialle, kun se rajoitti hänen käsivarsiensa liikkuvuutta. Hän halusi sulkea Wrenin syliinsä, suudella jokaisen sentin naisen ihosta, pakahtua kaipaukseensa suudellessaan vaimonsa kaulaa ja solisluita.

Se, että frakin takki lähti, oli hyvä alku. Vaikka Charles olikin näyttänyt siinä hyvin komealta, nyt kun Wren saattoi ajatella asiaa jännityksen viimein lauetessa. Niin komealta, että hän muutti hetkeksi mielensä, jätti paidan nappien kanssa taistelun sikseen, varsinkin kun liivi tuli jo tielle, ja upotti sen sijaan sormensa valkeiden hiusten joukkoon.
"Lordi Norfolk", hän kuiskasi käheästi, kokeillen, samalla kun polttopuu räsähti takassa ja lähetti pienen kipinäsuihkun kohti hormia.
"Rakastan ja haluan sinua hyvin paljon."

Wrenin suorasukainen tapa puhua tuskin lakkaisi koskaan saamasta hänen korviaan punehtumaan. Charles kohotti päätään niin, että saattoi painaa suudelman suoraan naisen huulille.
"Niin minäkin sinua", hän vastasi käheästi ja valutti kättään alas paljasta vatsaa, riisumaan alushousuja. Hän janosi lisää paljasta ihoa, janosi mahdollisuutta hukuttautua Wreniin.
"Lady Norfolk."

Jos Wren olisi kiinnittänyt asiaan huomiota, hän olisi tuntenut ihastuksensekaista hellyyttä nähdessään punehtuvat korvat. Todennäköisesti hän olisi painanut kummallekin suudelman, tai näykkäissyt niitä kevyesti, sillä hänen ajatuksensa olivat yhtä keveitä ja kuplivia kuin laadukas shampanja, jota hän oli pitkin iltaa nauttinut.
Hän kohotti lantiotaan ja silitti Charlesin niskaa sormenpäillään.
"Se on kummallista", hän myönsi hiljaa.
"Lordi ja Lady Norfolk."

Charles oli häpeäkseen niin keskittynyt tuoreen vaimonsa yhä alastomampaan ihoon, ettei heti ymmärtänyt Wrenin puhuneen. Hän nyki alushousut kärsimättömästi alas ja samassa kärsimättömyydessä nyki sukkiakin alas, ennen kuin lähti valumaan suudelmineen solisluulta vatsalle, hamuten ihoa nälkäisenä huulillaan.
"Hmm? Miksi se on kummallista?" hän kysyi nostamatta päätään.

Wren ojenteli kuuliaisesti jalkojaan, niin että Charles sai riisuttua silkinohuet sukat. Hän oli ollut hämmästynyt siitä, että ne oli saatu ylipäätään puettua hänen jalkoihinsa ilman silmäpakoja, eikä elätellyt suuriakaan toiveita siitä, että ne pysyisivät ehjinä enää riisuttaessa. Mikä ilo oli kertakäyttöisistä sukista?
"Se vain..."
Hän huokaisi hiljaa ja upotti sormensa Charlesin valkeiden hiusten joukkoon.
"En pysty keskittymään ajatuksiini juuri nyt."
Lordi ja Lady Norfolk kuulostivat eri ihmisiltä. Lady Norfolkit eivät kiipeilleet muihin tai innostuneet suurista kovakuoriaisista.

Se oli luultavasti hyvä. Charles toivoi, että voisi ajaa Wrenin edes puoliksi yhtä hulluksi kuin nainen ajoi hänet.
Hänenkään ajatuksensa eivät olleet selkeitä tai järjestyksessä. Alkukantainen, kuuma nälkä valtasi yhä suurempia osia hänen mielestään.
Wren Edgerly. Hänen vaimonsa.
Charles sysäsi sukat lattialle ja siveli käsillään paljastunutta ihoa samalla, kun hamusi huulillaan alas vatsaa, painoi muutaman suudelman reisien herkälle iholle ja nousi sitten niitä ylös.

Oikean polven vieressä oli tuore mustelma. Wren oli herännyt edellisenä yönä siihen, että oli potkaissut yöpöytää unissaan ja saanut Winstonin tuijottamaan itseään järkyttyneenä ja unisena, eikä hän vieläkään ollut aivan varma, kuinka oli ylipäätään onnistunut siinä. Hän teki paljon sellaista, mitä ei itsekään ymmärtänyt tai tiedostanut.
Niin kuin pureskeli Charlesin kaulaa ja hartioita. Ehkä se oli sallittua nyt, kun he olivat naimisissa. Merkki siitä, että heillä meni hyvin. Ainakin hän toivoi niin.
Hyvä luoja, hän oli onnellinen, etteivät he eläneet historiassa, jossa sängyn ympärille olisi saattanut kerääntyä joukko katsojia todistamaan hääyön toteutumista. Tai jossa lakanat olisi kiikutettu yleisen tarkastelun kohteeksi, jotta niistä olisi voitu etsiä paljonpuhuvia veritahroja. Hän olisi joutunut naarmuttamaan reittään tai jotakin muuta sellaista.
Wren oli aikeissa huomauttaa asiasta Charlesille, mutta unohtui sen sijaan miehen kosketukseen, joka sai hänen kehonsa polttelemaan niin, että hän oli vain kiitollinen siitä, että juhlat jatkuivat jossakin kaukana alakerrassa.

Charles hämmästytti itseään kerta toisensa jälkeen sillä, kuinka voimakkaasti saattoi tuntea fyysistä vetovoimaa, jota oli halveksinut suurimman osan elämäänsä. Tunne oli kuin luonnonvoima, joka sai hänet janoamaan lisää.
Ehkä Wrenin nautinto oli hänelle kuin huume ja mahdollisuus hukuttautua naisen läheisyyteen jokaisella aistilla oli ylivoimainen kokemus. Miksei hän ollut tehnyt näin ennen?
Koska hänellä ei ollut Wreniä.
Rakastan sinua, hän halusi sanoa, mutta sanat olivat köyhiä. Hän toivoi, että tunne välittyisi jokaisesta kosketuksesta, hipaisusta, sivelystä ja suudelmasta.

Tänään värit, jotka tanssahtelivat Wrenin verkkokalvoilla, saivat uuden, kullanhohtoisen sävyn. Ehkä se johtui häistä, tai syksystä, tai takkatulesta, mutta näky oli joka tapauksessa kaunis. Jokainen kosketus lähetti hehkuvan valopurkauksen pitkin Wrenin suonia ja sai väreet juoksemaan pitkin hänen ihoaan. Kullan seassa häivähti pilkahdus smaragdinvihreää, joka taisi olla hänen onnenvärinsä.
Hän tarvitsisi uudet smaragdinvihreät kengät.
Hetkeksi hänen tajuntansa räjähti täyteen värejä ja jätti hänen kehonsa raukeaksi, melkein heikoksi.
"Charles... Tulisit tänne..."
Hänen kätensä hapuilivat miehen hiuksia ja hartioita, joilla hänen pettymykseen tuntui vielä paidan korkealaatuinen kangas.

Lordi Norfolkin ei pitänyt hävetä tänään. Hän hamusi edelleen Wrenin ihoa, mutta kutsun kuullessaan kohottautui ylemmäs, antoi huultensa vaeltaa vatsan yli ja ylös rintakehää, kunnes hän pääsi takaisin kaulalle ja saattoi nojautua naisen ylle.
"Olet jumalainen", hän kuiskasi matalasti ja silitti kädellään Wrenin kyljen paljasta kaarta, ennen kuin kasasi itsehillintänsä ja siirtyi kyljelleen naisen vierelle, voidakseen sivellä ihoa sormenpäillään.

Wrenin oli vedettävä muutaman kerran syvään henkeä ja suljettava silmänsä, kun väripyörteen jäämät vielä viipyivät hänen näkökentässään, takertuivat luomiin ja tekivät olosta keveän. Hän ei enää uskonut, että kyse oli vain shampanjasta.
"Ja sinä olet vielä pukeissa", hän huomautti hieman hengästyneenä, kun avasi silmänsä ja käänsi toffeenkultaisen katseensa Charlesiin.
"Lordi Norfolk."
Hän laski kätensä sivelemään paidannappien rivistöä.

"Niin", Lordi Norfolk vastasi irrottamatta katsettaan Wrenistä tai tehden elettäkään riisuutuakseen. Hän paljon mieluummin kosketti vaimoaan kuin keskittyi vaatteisiinsa.
Takkatulen loimu lämmitti viileää, kalpeaa ihoa ja rätisi kotoisasti tavalla, joka olisi voinut kuljettaa heidät parisataa vuotta taaksepäin. Silloin tämä olisi luultavasti ollut ensimmäinen kerta, kun hän olisi saanut koskettaa Wreniä.
Miten miehet olivat selvinneet järjissään?
Charles kumartui painamaan suudelman Wrenin huulille.

Wren vastasi suudelmaan, mutta painoi sitten kämmenensä Charlesin rintakehälle ja työnsi miestä niin, että tämä kellahtaisi selälleen sinisävyiselle peitteelle, jota vasten hän oli tainnut jo litistää muutaman valkean ruusun terälehden. Jokunen oli tainnut takertua hänen selkäänsäkin, mutta ehkä sillä ei olisi väliä.
Hän toivoi vain, ettei päätä särkisi aamulla niin kuin sitä oli särkenyt Pariisissa.
Hän unohtui tutkimaan Charlesin kasvoja, vaikka oli ollut aikeissa alkaa riisua miehen liiviä ja paitaa.
"Toivon, ettet joudu tänä yönä nukkumaan nojatuolissa."

Charles kellahti selälleen ja jäi katselemaan Wrenin kasvoja, nypäten yhden ruusun terälehden pois villeistä irlantilaishiuksista. Ne vetivät hänen sormiaan puoleensa. Montakohan kertaa hän oli halunnut koskettaa niitä tietäen, kuinka ehdottoman epäsopivaa se oli?
Hän oli ollut ajaa itsensä hulluksi viime syksyn aikana.
"Niin minäkin", hän vastasi ja silitti peukalonsyrjällään pisamaista poskea.

Tulen hehku tasapainotti huoneen sinistä ja hopeista sisustusta, samalla tavalla kuin auringonlasku sai talvisen, kylmän päivän hehkumaan.
Wren silitti valkeita hiuksia pois Charlesin otsalta ja tutki kiireettömästi tämän jäänhopeista katsetta, seurasi sormellaan sinertävää suonta, joka erottui valkean ihon alta. Charles oli hienonhienoa jäätä siinä, missä hän itse oli levotonta tulta.
"Ja aamulla voit tulla suihkuun kanssani."
Hän juoksutti sormensa miehen kaulansyrjää pitkin tämän hartialle ja siitä hänen poskeaan silittäneen käden käsivarrelle ja ranteelle. Hän tarttui ranteeseen kevyesti, painoi kämmenelle suukon ja alkoi sitten avata kalvosinnappia.
"Ovatko nämä periytyneet suvussa, Charles?"

Charles ei voinut irrottaa katsettaan Wrenistä. Kiireetön, tutkiva kosketus tuntui lumoavan hänet. Kuka tiesi, vaikka irlantilaisuudessa olisi taikaa ja Wren loitsi hänet yhdellä katseella. Iholla ja hiuksilla kulkeva kosketus poltti ja silti hän janosi lisää.
"Kyllä", hän vastasi hiljaa, havahtuen siihen, että nainen oli kysynyt jotain, "ne kuuluivat isälleni." Edgerlyt taisivat uskoa vahvasti perinteisiin ja perheeseen. Moni isältä periytynyt asia oli periytynyt alunperin isällekin.

Pidellen Charlesin kättä yhä omassaan hän tutki hetken irrottamaansa kalvosinnappia ennen kuin kurotti laskemaan sen huolellisesti yöpöydälle. Hän ei halunnut sen katoavan, ei, kun se oli kuulunut miehen isälle, ja ties monelleko Edgerlylle sitä ennen.
Hän painoi toisen suudelman Charlesin kämmenelle, laski käden hellästi miehen kyljelle ja nosti tämän toisen käden ja hihan samanlaiseen hellään, melkein hartaaseen käsittelyyn.
"Minun korvakoruni kuuluivat isoäidille. Isä toi ne mukanaan."

Charles tutki Wrenin kasvoja ja tulen loimua pisamaisella iholla antautuen käsittelyyn. Tukahduttava, polttava nälkä hänen sisällään oli väistynyt mielen laidalle sykkeeksi.
"Niinkö?" hän kysyi ja tunsi, kuinka huulten kosketus levitti tulta viileälle iholle.
"Mukavaa, että perheesi pääsi paikalle. Ehditkö puhua äitisi kanssa?"

Wren kurotti laskemaan toisenkin kalvosimen lähes hartaan huolellisesti yöpöydälle, ja painoi jälleen suukon Charlesin kämmenelle ennen kuin laski käden otteestaan.
"Ehdin", hän vastasi, ja kulmilla häivähti kevyt kurtistus samalla kun hän siirtyi paremmin polviensa varaan voidakseen jatkaa paidan nappien kanssa siitä, mihin oli jäänyt. Hänen vartalonsa suojana ei ollut enää keveintäkään kangasta, mutta hänen ei ollut kylmä. Tulen hehku tarttui iholle ja sai pisamat tanssimaan varjojen kanssa.
"Hän on hyvin onnellinen puolestani."
Omalla, ujolla ja jopa hieman sulkeutuneella tavallaan. Äiti oli matkustanut tänne yksin, ja Wren oli tuntenut syvää liikutusta nähdessään, kuinka isä oli nytkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ottanut tämän siipiensä suojaan. Äiti ei pärjännyt hyvin väkijoukoissa.

Charles tutki Wrenin silmiä ja tunsi erikoista, harvinaista... Liikutusta tuoreen vaimonsa puolesta. Wren voisi saada vielä perheensä takaisin – sellaisen perheen, joka naisella olisi aina pitänyt olla.
"Ehkä voitte tavata useammin nyt", hän ehdotti ja yritti olla antamatta katseensa valahtaa alas pisamaisista kasvoista. Vaikka hän tunsi edelleen ajatustensa katoavan, kun hän saattoi ihailla paljasta ihoa.
"Voisit kutsua hänet vierailulle Lilford Halliin."

"Toivon niin", Wren myönsi, samalla kun avasi viimeisen napin.
Hänestä tuntui, että äiti tunsi syyllisyyttä siitä, mitä oli tapahtunut. Vielä jonkin aikaa sitten hän olisi kenties antanut kiukulleen vallan, mutta jokin oli muuttunut sen jälkeen, kun hän oli tutustunut Charlesiin. Asiat, jotka olivat olleet kipeitä, olivat ensin hyökyneet päälle ja sitten hiljalleen, pienin askelin, alkaneet menettää otettaan hänestä.
Jonakin päivänä hän vielä veisi Winstonin kävelylle Kensingtoniin.
Wren juoksutti sormiaan paljastuneella rintakehällä ja kumartui painamaan suudelman Charlesin huulille.

Charles kohottautui kyynärpäänsä varaan vastaten suudelmaan ja punoi sormensa villeihin, irlantilaisiin kiharoihin. Hän nyppäsi toisenkin, pehmeän, valkoisen terälehden punaisten suortuvien joukosta. Mies kohottautui istumaan, sysäsi paidan hartioiltaan ja nykäisi kätensä kärsimättömästi hihoista, jotta saattoi kiertää toisen käsivartensa Wrenin selälle ja nypätä muutaman terälehden lämpimältä iholta.
"Olet valtavan kaunis", hän vetosi suudelmien lomassa.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:34 am

Oli hämmästyttävää havahtua ymmärtämään, ettei heillä ollut kiirettä minnekään. Tunne oli hyvin samanlainen kuin se rauha, joka oli vallannut Wrenin aina Whimsyllä. Muulla maailmalla ei ollut merkitystä siellä. Eikä olisi pitänyt olla täälläkään, mutta silti jokin selittämätön levottomuus oli pitänyt häntä otteessaan. Kuin hän olisi odottanut, että hetkenä minä hyvänsä joku saattoi tulla ja kiskaista heidät erilleen.
Juuri nyt kaikki oli hyvin.
"Sinäkin olet, Charles", hän vetosi hiljaa, samalla kun antoi käsiensä liukua miehen vatsaa pitkin avaamaan tämän housuja. Kevyt kurtistus häivähti hänen kulmillaan.
"Sinulla on valtavan paljon enemmän vaatteita kuin minulla."

Charles naurahti matalasti, joskin päätyi nielaisemaan pitääkseen itsensä hallinnassa, kun alas valuva kosketus palautti polttavan nälän hyvin todentuntuisena hänen mieleensä.
"Niin, niin taitaa olla", hän myönsi käheästi ja polkaisi mustat nahkakengät jalastaan.
"Kai tiedät, kuinka jumaloin alastomuuttasi?" mies kysyi moittimatta itseään säädyttömyydestä hääyönään. Eikä vastustanut impulssia sivellä naisen paljasta vatsaa ja antaa katseensa vaeltaa pisamaisella iholla.

"Usein se on toisinpäin", Wren jatkoi mietteliäänä, ja jäi sivelemään vatsan valkeaa ihoa ennen kuin ujutti sormensa housujen vyötärön alle auttaakseen Charlesia riisumaan nekin. Jos suunnittelija olisi saanut päättää, Wrenillä itselläänkin olisi todennäköisesti ollut useampi kerros vaatteita, tai ainakin monta osaa lisää alusvaatesetissä. Se olisi ilmeisesti ollut tärkeää syystä, jota Wren itse ei ollut hahmottanut.
Hänen alusvaatteensa olivat joka tapauksessa päätyneet lattialle.
Hän katsahti Charlesin kasvoja, tuli silmistä heijastuen, samalla kun kosketus vatsalla sai hänet värähtämään.
"Miksi?"

Charles ei ollut varma, mikä oli toisinpäin. Hän ei voinut väittää kykenevänsä loogiseen ajatteluun sillä hetkellä. Hän ei tainnut voida edes irrottaa katsettaan Wrenistä.
"Miksi?" hän toisti ja siirsi katseensa naisen toffeisiin silmiin. Hän suki punaisia, villejä suortuvia sormiensa lomasta ja nojautui lähemmäs, jotta saattoi hipoa huulillaan vaimonsa kaulaa.
"Et taida nähdä itseäsi lainkaan selvästi."

Wren harkitsi hetken ja sysäsi sitten housut lattialle, tuntien huonon omantunnon nipistyksen. Mutta ne tuskin olivat perintöä menneiltä sukupolvilta, niin kuin eivät varmasti sukatkaan, jotka hän riisui hartaalla huolellisuudella ja pudotti sitten lattialle. Winston olisi varmasti ilahtunut, mikäli pääsisi suorittamaan aamulla aarteenetsinnän.
Tällä kertaa Wrenin ei tarvitsisi kurkistella huolestuneesti yöpöydän laatikoihin selvittääkseen, mitä yön aikana oli tapahtunut.
Hän taivutti päätään ja hipaisi huulillaan Charlesin huulia ennen kuin kipusi hajareisin tämän syliin.
"Alastomassa ihmiskehossa täytyy olla jotakin hyvin kiehtovaa kun ottaa huomioon, millaisella innostuksella taiteilijat ovat kautta ihmiskunnan historian pyrkineet sen ikuistamaan."

"Niin", Charles vastasi nielaisten uudelleen ja kiersi kätensä kevyesti Wrenin vyötärölle. Hän saattoi ymmärtää taiteilijoita sillä hetkellä. Pelkkä Wrenin tuoksu ja naisesta huokuva lämpö tuntuivat humalluttavan hänet. Ihon suola viipyi vielä hänen kielellään.
Lordi Norfolk, hillitse itsesi. Mutta hän oli vain mies hääyönään eikä voinut mitään polttavalle nälälle, joka teki hänen olonsa tukalaksi.
Mies halasi Wrenin paremmin syliinsä ja painoi suudelmia korvanlehdeltä solisluulle, silittäen paljasta selkää ja nypäten siitä irti jälleen yhden terälehden.

Wren laski toisen kätensä Charlesin poskille ja liu'utti sitä sitten kiireettömästi alas tämän kaulaa ja hartiaa.
Kaunis. Hyvin kaunis.
Ehkä sitä sanaa ei olisi pitänyt käyttää miehestä, mutta Wren ei ollut koskaan välittänyt sanojen luomista raja-aidoista.
Hän huokaisi hiljaa ja kallisti päätään, tarjosi kaulaansa suudeltavaksi, samalla kun villit irlantilaiskiharat laskeutuivat kiltisti selkään kuin emäntänsä tahtoa noudattaen.
"Haluaisin rakastella kanssasi nyt."

Charles nielaisi jälleen. Ja tunsi korviensa punehtuvan. Hän halusi ravistella itseään: joka kerta? Hän oli aikuinen, naimisissa oleva mies.
Hänen vaimonsa sanomana 'rakastella' oli luultavasti maailman kauneimpia sanoja. Mies huokasi pehmeää ihoa vasten, haki paremman asennon ja nosti Wreniä sylissään, jotta saattoi painautua lähemmäs. Se sai hänet huokaamaan uudelleen, nyt syvältä, melkein alkukantaisesta nautinnosta.
Hänen vaimonsa.

Tällä kertaa Wren saattoi painaa keveän suukon kummallekin punehtuvalle korvalle. Sen enempään hän ei enää pystynytkään, sillä värien pyörre vei hänet jälleen mukaansa. Se muistutti häntä revontulista, joita hän toivoi vielä jonakin päivänä näkevänsä.
Takassa räsähtävä halko lähetti jälleen kipinäsuihkun kohti hormia.
Ja Wrenille oli täysi mysteeri, kuinka hänen onnistui jälleen purra hampaansa Charlesin hartian ihoon, lähelle kaulataivetta. Se oli huolestuttava, huolestuttava reaktio, jota hän kauhistui aina jälkikäteen.

Charleskin huolestui sitä, kuinka... Innostavaksi tunne Wrenin hampaista hänen ihollaan oli muuttunut. Hän oli kuin Pavlovin koira.
Hän kadotti itsensä nautintoon, mahdollisuuteen sulaa yhdeksi olennoksi. Tuntea iho ihoa vasten, maistaa sen suola, tuntea Wrenin hengitys, naisen huulten kosketus. Ajantaju hävisi. He olivat sylikkäin. Ja Charles muisti käsiinsä tarttuvat terälehdet, kun hän painoi Wrenin alleen.
Kun todellisuus selkeni, hän tajusi heidän lojuvan sylikkäin paksulla persialaismatolla takkatulen edessä. Häpeäisit, Lordi Norfolk.

Kerrankin Wren joutui myöntämään, ettei hänellä varsinaisesti ollut muistikuvaa siitä, kuinka he olivat päätyneet sängystä matolle. Hän räpäytti silmiään ja hieraisi ohimoaan vasten Charlesin hartiaa, ennen kuin kohottautui istumaan tämän vierellä. Hänen hiuksensa muodostivat pään ympärille villin, punaisen sädekehän, kun hän katsahti ympärilleen ja yritti hahmottaa, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut.
Paksu, sininen peite oli valahtanut puoliksi lattialle tavalla, joka olisi saanut Winstonin riemastumaan ja pähkimään onnessaan. Ruusun terälehtiä näytti levinneen myös lattialle.
Wren katsahti takaisin Charlesiin ja pyyhkäisi valkeita hiuksia pois tämän otsalta.

Charles antoi takaraivonsa levätä mattoa vasten ja katseli vaimonsa pisamaisia, ainutlaatuisia kasvoja, silittäen peukalonsyrjällään tämän poskipäätä. Hän oli tainnut olla niin Wrenin lumoissa, ettei vain voinut saada tarpeekseen, janosi vain lisää.
Takkatulen kuuma loimu oli tainnut houkutella häntä puoleensa. Wren näytti upealta sen valossa.
"Rakastan sinua. Wren Edgerly", hän totesi ja upotti sormensa punaisiin hiuksiin houkutellakseen Wreniä kumartumaan suudelmaan.

Wren tutki kiireettömästi Charlesin - aviomiehensä - kasvoja, melkein kuin olisi nähnyt ne nyt ensimmäistä kertaa. Mikään ei ollut muuttunut, hän ymmärsi sen kyllä järjellään, mutta silti hetkessä tuntui olevan jotakin hyvin merkityksellistä.
Safiirinen kihlasormus ja sen seuraksi tänään liitetty vihkisormus olivat yhä paikoillaan, vaikka hän muuten olikin täysin alaston. Hän oli ehtinyt kiintyä tapaan, jolla valo heijastui sinisen kiven syvyyksistä.
Terävät piirteet pehmenivät hymystä.
"Minäkin rakastan sinua, Charles", Wren vastasi kumartuessaan suudelmaan.

Miellyttävä raukeus oli vallannut hänen kehonsa. Eikä Charles jaksanut välittää siitä, että lojui alastomana kuin vastasyntynyt vanhalla, upottavalla persialaismatolla takkatulen loimun lämmössä. Se kieltämättä tuntui hyvältä iholla.
Hän kuljetti sormiaan kiharien suortuvien lomassa ja jäi jälleen tutkimaan hetkeksi eriparisia silmiä. Osa hänestä pohti, voisivatko he vain jäädä loppuyöksi tähän, sillä nouseminen tuntui kaukaiselta.
"Haluaisitko käydä nukkumaan?"

Myös Winston oli hyvin mieltynyt vanhoihin, upottaviin mattoihin, joita taisi löytyä Lilford Hallista useammasta huoneesta. Se olisi hyvinkin voinut huomauttaa isännälleen, ettei voinut olla sen suurempaa onnea kuin makoilla yhdellä niistä, ja nauttia takkatulen hellivästä lämmöstä.
Winston oli vielä hyvin nuori.
Wren kumartui painamaan uuden suudelman Charlesin huulille ja hipaisi tämän nenänpäätä omallaan.
"Luulen, että haluaisin kylpyyn."
Vaikka kello taisi olla jo... hänellä ei ollut aavistustakaan, paljonko.

Charles hymyili ja jäänharmaat silmät sulivat tulen punaisessa hehkussa. Ehkä hänen pitäisi hemmotella Wreniä enemmän.
"Voin laskea sinulle sellaisen", mies lupasi, sukaisi riehaantuneita, valkeita hiuksia taakse ja ponnisti istumaan. Hän painoi suukon naisen ohimolle ja kiipesi sitten seisomaan, pyöräyttäen hartioitaan ja lähti makuuhuoneen ohessa olevaan kylpyhuoneeseen valmistelemaan tassuammetta vaimoaan varten. Myös kylpyhuone oli valaistu pienin, laventelintuoksuisin kynttilöin, jotka heittivät värikkäissä lasimaljoissaan värien aaltoja seinille.

Oli hetkiä, joina Wren toivoi, että muut olisivat voineet nähdä Charlesin samoin kuin hän, lempeänä ja hymyilevänä. Mutta hyvin pian hänet valtasi merkillinen, lähes omistushaluinen tunne siitä, että tämä osa miehestä oli varattu vain harvoille, ja juuri se teki kasvoille kohoavasta hymystä niin erityisen.
Se oli hänen.
Toffeenkultaiset silmät seurasivat häpeilemättä, kuinka Lordi Norfolk vaelsi sinisävyisen huoneensa poikki häpeämättömässä alastomuudessaan. Kuinkahan monen Norfolkin jaarlin kartanon seinät olivat nähneet tekevän samoin?
Wrenin pää kallistui kevyesti sivulle, kun sänky uhkasi peittää osan hänen näkökentästään.
Häpeilemätön irlantilainen.
Hän suoristi raukeasti jalkansa ja nautti vielä hetken takan lämmöstä, ennen kuin seurasi Charlesia kylpyhuoneeseen.

Kuuma vesi lorisi ikivanhaan tassuammeeseen koristeellisella mahtipontisuudella sisustetussa kylpyhuoneeseen. Vesihöyry leijui kynttilöiden pehmeässä valossa.
Charles katsahti olkansa yli lempeyttä kalpeissa silmissä ja ripotteli lisää kylpysuolaa vaahdon sekaan.
"Haluaisitko shampanjaa? Tai mansikoita?" hän kysyi kääntäen katseensa makuuhuoneen suuntaan muistaen tarjoiltavat. Hän oli halunnut vain Wrenin.
"Tai jotain muuta?"

Wrenistä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut unessa. Itse asiassa hän oli saattanut nähdä hyvin samankaltaista unta pian sen jälkeen, kun oli vieraillut Lilford Hallissa ensimmäistä kertaa. Jos Paavi ilmestyisi pahantuulisesti ovesta, hän tietäisi näkevänsä unta nytkin.
Mutta he olivat naimisissa. Olkoonkin, että Charles oli anglikaani.
Hän ei vastannut kysymykseen heti, vaan seisahtui miehen vierelle ja laski kätensä tämän selkää vasten. Hän painoi valkealle olkapäälle keveän suudelman.
"Mansikoita."

Charles katsahti Wreniä silmäkulmastaan. Suudelma poltti hänen ihoaan, levisi tulena hänen suonissaan.
"Käy vain kylpyyn", hän kannusti hipaisten huulillaan naisen ohimoa ja viittasi täytettyä tassuammetta kohti, ennen kuin väisti sivummalle ja lähti hakemaan suklaadipattujen mansikoiden ylellistä tarjotinta makuuhuoneen puolelta.
Ehkä hänen olisi syytä pukeutua samalla. Häpeäisit, Lordi Norfolk.

Wren toivoi, että mansikat olivat edelleen tarjottimella. Hänellä oli häkellyttävän vähän selkeitä muistikuvia ympäristöstä, ja huomattavan paljon enemmän muistikuvia siitä, miltä Charles oli saanut hänen olonsa tuntumaan, miltä huulten hipaisu tai sormien kosketus oli tuntunut.
Hän kosketti mietteliäästi ammeen reunaa, silitti sitä melkein hellästi, ja kiipesi sitten varovasti juuri oikean lämpöiseen veteen. Hetken hän harkitsi, että olisi voinut kiepauttaa hiukset nutturaksi, mutta se olisi tainnut olla turhaa, ne olivat täysin villiintyneet.
Carlton Gardensissa Winstonilla oli ollut tapana loikoilla kylpyhuoneen matolla läähättämässä onnellisesti aina, kun hän oli ehtinyt varastaa itselleen hetken kylvyssä käymiseen.

Hetken Charles tuijotti lattialle levinneitä vaatteitaan. Olisi varmasti omituista vetää frakki takaisin päälleen, mutta hänen englantilainen kasvatuksensa protestoi yletöntä alastomana kekkalointia. Niin mies päätyi tekemään kompromissin ja veti laivastonsiniset bokserit takaisin jalkaansa, nosti vaatteensa lattialta nojatuolille ja palasi kylpyhuoneeseen hopeisen tarjottimen ja shampanjasangon kanssa.
Hän istahti kevyesti ammeen laidalle ja poimi valkosuklaaseen dipatun mansikan, tarjoten sitä Wrenin suuhun.
"Etkö haluaisi lasillista shampanjaa?"

Wren oli antanut silmiensä painua hetkeksi kiinni, mutta aistiessaan Charlesin palanneen hän räpytteli ne auki. Kulmilla häivähti melkein paheksuva kurtistus ja hän ojensi toista kättään ujuttaakseen etusormensa kevyesti boksereiden vyötärönauhan alle äänettömään paheksuntaan.
Siitä huolimatta hän hyväksyi mansikan, ja poimi sen suuhunsa tuoreen aviomiehensä sormista.
"En ole varma, voinko vastata teoistani sen jälkeen."

Charles katsahti naisen matkustavaa sormea, hämillistä hymyä suupielissään.
Hän ei ollut koskaan kuvitellut päätyvänsä tähän. Viettämään hääyötään.
"Olen valmis ottamaan sen riskin", hän lupasi silmät hymystä siristyen, avasi kalliisti poksahtavan ja kuohuvan shampanjapullon, kaataen molemmille lasilliset. Hän ojensi Wrenille lasin ja tarjosi sen perään tummalla suklaalla kuorrutettua mansikkaa.

Wren nykäisi vyötärönauhaa kevyesti, mutta irrotti sitten otteensa siitä ottaakseen siron shampanjalasin vastaan.
"Sinun on parasta pitää tuo lupaus mielessä", hän vetosi, ja vaikeni sitten, jotta saattoi poimia uuden mansikan suuhunsa. Tällä kertaa hän antoi huultensa koskettaa häpeilemättä tuoreen aviomiehensä sormia - mutta tahallaan vai tahattomasti, se oli samanlainen mysteeri kuin aina hänen kanssaan.
"Olen irlantilainen. Vastuu on täysin sinun tämän lasillisen jälkeen."

Rauhoitu, Lordi Norfolk. Ei ole syytä innostua, Charles muistutti itseään tiukasti, vaikka vyötäröllä vaeltava kosketus ja sitten naisen suuhun päätyvät sormet olivat tehdä hänen olonsa kuuman tukalaksi.
"Hyväksyn riskin", hän lupasi vakavasti ja ojensi vapautuneen kätensä sipaisemaan punaisia hiuksia pois naisen kasvoilta, ennen kuin otti muutaman kulauksen lasistaan.
"Olet tavattoman viehättävä."

"Mmh", Wren äännähti hyväksyvästi ja valui hieman alemmas kylpyammeessa niin, että saattoi nojata niskansa sen reunaa vasten. Hän otti kulauksen shampanjastaan ja unohtui hetkeksi katselemaan lasissa poreilevia kuplia kynttilöiden pehmeää liekkiä vasten.
Charlesin sanat saivat hänet kääntämään katseensa hopeisen jäisiin silmiin ja hymyilemään hieman.
"Charles, luuletko, että moni asia muuttuu nyt, kun olemme naimisissa?"

Charles katseli Wreniä, voimatta vieläkään irrottaa katsettaan naisesta. Wren Edgerly. Heidän hääyönsä. Hän siemaisi shampanjaa ja tarjosi Wrenille uutta mansikkaa.
"Millaisia asioita tarkoitat?" hän kysyi kulmat asteen painuen. Ainakaan Lordi Norfolkin ei pitäisi hävetä niin ylivoimaista haluaan olla lähellä naista.

Wren poimi mansikan suuhunsa ja ojensi toisen jalkansa hetkeksi vedenpinnan yläpuolelle. Hempeän helmiäistä lakkaa ei juuri erottanut kynttilöiden pehmeässä valossa.
Ehkä hänen olisi pitänyt lakata varpaankyntensä kirkkaan smaragdinvihreiksi.
Hän otti toisen kulauksen kuplivasta juomastaan ja epäili tuntevansa, kuinka se nousi päähän.
Shampanjalla oli häneen sellainen vaikutus.
"Millaisia asioita tahansa", hän vastasi, tutkien Charlesia ripsiensä lomasta.

"En ole varma ymmärränkö, mitä tarkoitat", Charles vastasi eikä voinut estää itseään, kun ojensi kätensä sivelemään vedestä noussutta säärtä.
"Olen hyvin onnellinen, kun olet vaimoni. Mutta en usko, että avioliitto muuttaa arkeamme." Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt vitsailua avioliitosta, kahleista, kyllästymisestä, rakkauselämän kuolemisesta – hänelle ajatus Wrenistä hänen vaimonaan oli niin rakas, niin ihastuttava, että hän oli heittäytynyt varsin sopimattomaksi.

Wren ei pahastunut, vaan kohotti säärtään vielä hieman ylemmäs, niin että se oli paremmin tarjolla Charlesin silitettäväksi. Hän joi kapean lasinsa tyhjäksi, harkitsi hetken, ja ojensi sitä sitten miestä kohti lisää pyytäen. Yksi tai kaksi lasia, oliko ero niin suuri?
Hän oli irlantilainen, damnú air.
Hän ei ollut tainnut kirota hyvään toviin. Charles oli tehnyt hänestä pehmeän, silittänyt hänen piikkinsä selkää vasten tuomallaan turvallisuudella.
"Minä toivon, että paavi jättäisi minut nyt rauhaan."

Charles vastasi pyyntöön täyttämällä lasin kuuliaisesti ja palasi sitten sivelemään sormenpäillään paljasta säärtä. Hän hillitsi halunsa suudella sitä. Kippaisi vielä ammeeseen koko mies. Notkeus ei ollut koskaan ollut hänen vahvuuksiaan. Ehkä se oli syntymässä takapuoleen istutettu rautakanki, josta rahvas jaksoi vitsailla.
"Paavi?" hän toisti valkeat kulmat kurtistuen ja katsahti eriparisia silmiä, ojentaen mansikkatarjotinta lähemmäs.

Shampanja. Mansikat. Jopa ruusut, joita oli tuotu myös kylpyhuoneeseen. Kaikki muistutti Wreniä Pariisista, sillä erolla, ettei nyt haitannut lainkaan, vaikka Charlesin kosketus olisi saanut hänet huokaamaan tai vienyt jalat hänen altaan.
Sellainen oli varmasti sallittua hääyönä.
"Paavi", hän vahvisti, kun valikoi huolellisesti valkosuklaisen, tummasuklaaraidoilla koristellun mansikan ja vei sen suuhunsa.
"Hänellä on tapana käydä paheksumassa uniani aina silloin, kun olemme rakastelleet. Tai silloin, kun olen toivonut, että tekisimme niin."

Jälleen korvat punehtuivat sanasta. Charles olisi halunnut läpsäistä itseään. Aikuinen mies.
Hän rykäisi ja sukaisi valkeita hiuksia pois kasvoiltaan, kasaten itseään.
"Se- se on mielenkiintoista", hän vastasi. Lordi Norfolk, häpeäisit. Hän kaatoi itselleenkin uuden lasin shampanjaa ja tyhjensi sen yhdellä, pitkällä kulauksella.
"Jos jatkat noin puhumista, pelkään, etten voi hillitä itseäni."

Wrenin kasvoille kohosi hymy.
"Sinulla on suloiset korvat", hän huomautti, ja ojensi vapaan käden sipaisemaan toista punehtunutta korvaa.
"Toivoisin, että meidän lapsemme voisi periä ne."
Hän otti kulauksen shampanjastaan ja kurtisti hieman kulmiaan.
"Luulen, että hänen pitäisi olla tyytyväinen nyt. Paavin. Kun olemme naimisissa. Vaikka oletkin anglikaani, mutta on se kai parempi, kuin puhdas protestantti..."
Hänen silmänsä siristyivät hymystä.
"Ei sinun tarvitse hillitä. Minä olen sinun vaimosi, Charles."

Korvien mainitseminen sai Charlesin nostamaan nolostuneen käden hetkeksi silmilleen, kun korvat punehtuivat asteen lisää. Lapsiparka, jos perisi tavan.
Hän rykäisi uudelleen.
"Olisi suotavaa, jos vaimoni saisi nauttia kylvystään", hän vastasi silitellen naisen säärtä ja siirtyen sitten hieromaan jalkapohjaa.
"Ilman että heittäydyn varsin hävyttömäksi."

Wren huokaisi onnellisesti, kun Charlesin sormet löysivät erityisen miellyttävän kohdan hänen jalkapohjastaan. Hän alkoi olla melko vakuuttunut siitä, että shampanja oli noussut päähän. Mutta vain hyvin kuplivalla ja miellyttävällä tavalla, ei sellaisella, joka jättäisi hänet aamulla ahdistuneeksi.
"Mutta minä nautin myös siitä, kun heittäydyt hävyttömäksi, Charles", hän vetosi.

Charles hieraisi niskaansa ja pelkäsi punan leviävän vielä kasvoillekin. Herran tähden, aikuinen, naimisissa oleva mies. Ryhdistäydy.
Hän rykäisi taas.
"Hyvä niin", hän vastasi ja piti katseensa Wrenin jalassa, luottamatta itsensä kohdata naisen katsetta. Hän onkisi Wrenin vielä ammeesta ja kantaisi takaisin sänkyyn.

Wren tunsi häkellyttävän tunteen siitä, että hän melkein nautti Charlesin härnäämisestä. Tavasta, jolla hänen sanansa saivat miehen häkeltymään. Hän ei ollut kokenut sitä aikaisemmin, joten sen täytyi ehdottomasti johtua shampanjasta.
Hänen lasinsa oli taas tyhjä. Kuinka merkillistä.
Hän tutki hetken Charlesin kasvoja katseellaan ja kohotti sitten toisen kätensä miehen niskalle, jotta saattoi houkutella tätä suudelmaan.

Charles nojautui eteenpäin, kiertäen sormensa ammeen laidan ympärille ollakseen molskahtamatta veteen, ja vastasi suudelmaan. Sormet punoutuivat punaisiin hiuksiin.
Lordi Norfolk, lähdette iltapäivällä häämatkalle. Ehditte olla yhdessä. Anna vaimosi kylpeä.
"Olet harvinaisen lumoava juuri nyt", hän huokasi matalasti, nojaten otsansa hetkeksi naisen otsaa vasten.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   La Loka 27, 2018 9:35 am

Hetken Wrenin mielessä kyti orastava suunnitelma siitä, kuinka hän voisi vetää Charlesin seurakseen ammeeseen. Mutta hän ei tehnyt niin, vaan haki sen sijaan jalat alleen ja kohottautui varovasti seisomaan ammeen pohjalle. Vesi ja kevyt vaahto valuivat hänen ihollaan, kun hän jäi katselemaan Charlesin kasvoja alaspäin.
"Vesi on jo jäähtynyt", hän huomautti, ja kumartui sitten painamaan uuden suudelman miehen huulille.

Hän ei voinut itselleen mitään, kun jäi katselemaan naisen kehoa ja sitä pitkin noruvaa vettä. Hän ei voinut sillekään mitään, että ojensi kätensä ja piirsi sormenpäillään pisaroiden reittiä alas Wrenin vatsaa.
"Niin", Charles totesi hajamielisesti ja nousi sitten itsekin seisomaan. Hän poimi pyyhkeen sirosta telineestä ja kiersi sen huolellisesti naisen hartioiden ympärille, ennen kuin nojautui nostamaan Wrenin syliinsä ja kantoi naisen takaisin takkatulen loimusta punaiseen huoneeseen. Hän laski vaimonsa hellästi myllätylle sängylle.

Koko ilta - tai yö kai nyt jo oli - tuntui olevan täynnä häkellyttäviä tuntemuksia. Niin kuin tapa, jolla Charlesin kosketus vatsalla tuntui jalkapohjissa asti.
Wren hylkäsi tyhjentyneen shampanjalasinsa läheiselle tasolle voidakseen kietoa käsivartensa miehen niskalle. Vesi valui yhä hänen jalkojaan pitkin ja kasteli varmastikin peitteen hänen allaan, mutta se taisi olla hyvin pieni murhe.
Tai ei murhe lainkaan, sillä hän ei kyennyt uhraamaan sille ajatustakaan.
Takkatulen hehku heijastui toffeenkultaisista silmistä, kun hän houkutteli Charlesia kanssaan sängylle.

Charles kömpi sängylle Wrenin vierelle ja sysäsi peittoa pois altaan, jotta voisi vetää sen heidän ylleen, jos vanhojen ikkunoiden takana ujeltava syysyö kävisi kylmäksi. Hän veti naisen syleilyynsä ja painoi kasvonsa vasten tämän niskaa, hengittäen pehmeästi sitä vasten.
"Luulen", hän kuiskasi, "että meidän olisi paras nukkua, sillä huominen matka on pitkä."

Wren ujutti vielä kosteat säärensä Charlesin jalkojen lomaan samalla kun kuiskaus lähetti väristyksiä koko hänen kehonsa poikki. Kuin renkaita, jotka levisivät veden pinnalla.
"Entä, jos en halua nukkua, Charles?" hän vetosi hiljaa, itsekin kuiskaten vailla todellista syytä.
"Silloin hääpäivämme on ohi."

"Se olisi kieltämättä harmillista", Charles vastasi pehmeästi ja hamusi naisen niskaa huulillaan. Hän kiersi kätensä tiukemmin Wrenin ympärille ja rutisti naista tiukasti, voimatta täysin uskoa, että tämä oli siinä.
Hän ei voinut väittää, että todella olisi halunnut itsekään nukkumaan. Alastomalla Wrenillä taisi olla sellainen vaikutus häneen.
"Se tosin tarkoittaa, että yhteinen elämämme voi todella alkaa."

Asia ei kuulostanut yhtään niin harmilliselta, kun sen asetteli noin.
Wren huokaisi ja haki itselleen paremman asennon Charlesin sylissä. Tuntui merkilliseltä, ettei Winston ollut kuorsaamassa sängynpäädyssä tai lattialla.
"Taidan olla hieman humalassa", hän myönsi pienen hetken asiaa pohdittuaan.
"Hieman vain."

"Minulla on varsin mielenkiintoisia muistoja edellisestä kerrasta, kun olit vain hieman humalassa", Charles kuiskasi hymyä äänessään ja hipaisi huulillaan naisen korvanlehteä.
Silloin hän oli tuntenut olonsa kidutetuksi. Wren oli tuntunut ajavan hänet hulluksi jokaisella sanallaan, saanut hänet pohtimaan epätoivoisesti, ymmärsikö häntä naista väärin. Pelännyt sielunsa puolesta, kun oli kantanut Wrenin sänkyyn ja nainen oli painanut korkonsa hänen vatsaansa vasten.

"Se oli Pariisissa", Wren totesi, niin kuin se olisi ollut jonkinlainen selitys.
"Ja minäkin kärsin."
Pariisi tuntui olleen valovuosia sitten. Kuin toisesta maailmasta, jossa hän ei olisi koskaan voinut kuvitella, että saisi maata Charlesin sylissä tällä tavalla. Turvassa.
"Lainasit minulle takkiasi."

"Kuinka sinä kärsit?" Charles kysyi häivähdys hymyä suupielessään ja siveli naisen kylkeä sormillaan, ennen kuin antoi niiden vaeltaa vatsalle. Wren oli pitänyt hänet kuukausia varpaillaan tavallaan puhua niin monitulkintaisesti.
Pariisi ei tosin ollut mitään verrattuna viikkoihin Whimsyllä. Mutta hän ei olisi vaihtanut niitä pois mistään hinnasta, sillä tähtikirkas yö purjeveneen kannella oli räjäyttänyt hänen maailmansa täyteen väriä.

Miellyttävä raukeus oli levinnyt Wrenin kehoon ja saanut hänen silmänsä painumaan kiinni. Hän rakasti takkatulen ääntä, sitä, kuinka puut räsähtelivät hiljaa. Hän rakasti myös syksyistä tuulta, joka paiskautui välillä ikkunalaseja vasten ja sai ne ujeltamaan hiljaa.
Hän rakasti Lilford Hallia.
"Sinun äänesi. Ja kosketuksesi", hän selitti, ja silitti ympärilleen kiertynyttä käsivartta, kun sen vaellus lähetti miellyttäviä väreitä hänen selkäänsä.
"Se oli kaunis sviitti."

"Totta", Charles vastasi hymyillen hämillisesti naisen sanoille äänestään. Se oli ollut kaunis sviitti. Toivottavasti Lilford Hallin tuttu huone ei ollut tuottanut morsiamelle pettymystä.
Hän painoi suudelman vaimonsa niskalle ja upotti nenänsä villeihin hiuksiin.
"Nuku vain, Wren. Yhteinen elämämme odottaa."

Lilford Hall ei voisi milloinkaan tuottaa Wrenille pettymystä. Siitä huolimatta, että joku puhalteli hänen niskaansa salavihkaa, ja että hän oli viipynyt täällä vasta hetken, hän oli jo menettänyt sydämensä vanhalle kartanolle, joka paljasti itsestään jokaisella vierailulla jotakin uutta.
Hän huokaisi hiljaa ja pujotti sormensa lomittain ympärilleen kiertyneen käden sormien kanssa.
"Nuku hyvin, Charles.

* * *

Hienovarainen koputus ovelta tervehti heitä aamulla, ja äänettömästi auki liukuva ovi päästi sisään katseensa hienotunteisesti lattiassa pitävän hovimestarin, joka työnsi heille pyörillä kulkevan, ruhtinaallisen aamiaistarjoilun sängyn vierelle ja poistui yhtä äänettömästi.
Charles havahtui raukeasti, hieraisten laventeliin taittavia silmänalusiaan ja katsahti vaistomaisesti Wrenin suuntaan. Häät tuntuivat unelta, mutta kyllä – hänen sormessaan oli vihkisormus. Se sai hänen suupielensä kohoamaan häkeltyneeseen hymyyn.

Tuore Lady Norfolk aloitti ensimmäisen aamunsa vatsallaan maaten, toinen käsivarsi tyynyn alle koukistettuna ja toinen suoraan sivulle ojennettuna, peitto alaselälle valahtaneena.
"Ei lakanoita", hän pyysi unisena ja räpytteli sitten silmänsä auki. Kevyt, kuohuviininen päänsärky vaani jossakin ohimoiden alla muistutuksena hänen edellisöisestä kevytkenkäisyydestään, mutta hän kieltäytyi tuntemasta syyllisyyttä.
He olivat naimisissa. Ensimmäinen aamu avioparina.
Kun Wren kohottautui istumaan polviensa päälle, peitto alas selältä valahtaen, punaiset kiharat kehystivät hänen kasvojaan tulisen kruunun tavoin. Hän käänsi hitaasti katseensa Charlesiin, tutki miehen kasvoja hetken kuin olisi ihmetellyt, mitä tämä teki siinä, ja vei sitten kätensä silittämään kalpeaa poskea.
"Huomenta, Lordi Norfolk."

Kalpeat silmät tarkkailivat Wrenin kasvoja häivähdys sulaa hymyä jäässä.
"Huomenta, Lady Norfolk", hän vastasi ääni unesta painuksissa. Se sai onnellisen värähdyksen kulkemaan hänen lävitseen. Hän oli haaveillut sen sanomisesta kauan.
Charles kohottautui istumaan sukaisten sormet läpi valkeista hiuksistaan ja vilkaisi vaistomaisesti suvussa periytynyttä rannekelloa kädessään.
"Mitä haluaisit aamiaiseksi?" hän kysyi ja veti aamiaistarjoilua lähemmäs sängyn laitaa.

Unesta käheä ääni sai Wrenin vatsan nipistämään. Hän jäi tutkimaan Charlesin kasvoja ja tunsi syyllisyyden piston nähdessään varjot, jotka olivat piirtyneet valkeiden silmien alle. Siitä huolimatta, että hänellä oli hyvin vahvat syyt uskoa, että hänen omien silmiensä alla oli samanlainen kuviointi.
Hetken harkittuaan hän kömpi istumaan nousseen Charlesin syliin ja hautasi kasvonsa vasten tämän kaulaa, hengittääkseen sen tuttua tuoksua.
"Luulen, että haluaisin sinut. Ja vahvaa teetä."

Charles yskäisi ja kiersi kätensä Wrenin vyötärölle, yrittäen jättää huomiotta kuumotuksen korvissaan.
Naimisissa oleva mies.
Hengitys hänen kaulallaan oli tehdä hänen olonsa levottomaksi ja perin tukalaksi.
"Niinkö?" hän kysyi käheästi ja silitti naisen paljasta selkää.
"Missä järjestyksessä?"

Wren hieraisi nenänpäätään Charlesin kaulaa vasten ja hipaisi sitä sitten huulillaan. Hän huomasi mustelman, joka oli aivan varmasti hänen aiheuttamansa, ja tunsi jälleen syyllisyyttä. Millainen vaimo pureskeli miestään? Vaikka hän ei tehnytkään sitä tahallaan.
Hän kosketti jälkeä sormenpäällään.
"Ensin sinut. Ja sitten vahvaa teetä."

Lordi Norfolk, hillitse itsesi. Mutta Wrenillä tuntui olevan lahja suistaa hänet suoraan kuumaan, nälkäiseen hulluuteen muutamalla sanalla tai kosketuksella.
Charles kuljetti käsiään naisen iholla ja houkutteli Wreniä sitten suudelmaan, nostaen tätä paremmin syliinsä ja halaten tiukemmin rintakehäänsä vasten.

Osa eilisestä ripsiväristä oli tainnut karista poskille, mutta ehkei sillä ollut väliä. Charles oli nähnyt hänet itkemässä ja sairaana, hän halusi uskoa, ettei sellaisilla asioilla kuin poskipäille unohtuneilla ripsivärihipuilla ollut paljoakaan merkitystä heidän suhteessaan.
Charlesin bokserit, niin tyylikkään laivastonsiniset kuin olivatkin, olivat sen sijaan suurempi ongelma. Wrenin kädet kohtasivat ne, kun hän antoi sormiensa vaeltaa alas miehen selkää, ja kun sormenpäät kohtasivat vyötärönauhan, hän irrottautui suudelmasta tuohtunut ilme kasvoillaan.

Charles kurtisti huolestuneena kulmiaan, kun Wren vetäytyi kauemmas ja näytti... Tuohtuneelta. Nälkäinen ääni hänen sisällään vaikersi.
"Mikä on?" hän kysyi käheästi ja sipaisi punaisia hiuksia pois naisen kasvoilta. Oliko hän tehnyt jotain sopimatonta? Hänelle oli syötetty etikettiä lukemattomiin sosiaalisiin tilanteisiin, mutta kertaakaan kukaan ei ollut kertonut, mikä oli oikea tapa toimia vähäpukeisena vuoteessa.

Wrenin sormet ujuttautuivat boksereiden vyötärönauhan alle, venyttivät sitä hieman kokeillen ja päästivät sitten irti.
Toffeenkultaisissa silmissä häivähti syytös, kun ne kohtasivat Charlesin jäänhopeisen katseen.
"Sinulla on vielä nämä", hän vetosi ääni matalana ja käheänä.
"Ne ovat tiellä."

Vyötärönauhan räpsähdys alavatsaa vasten sai Charlesin hätkähtämään.
"Niin", hän vastasi voimatta irrottaa katsettaan Wrenistä. Naisen ääni tuntui loitsivan hänet tavalla, jota hän ei ei itsekään täysin ymmärtänyt. Epäröiden mies nosti Wreniä ylemmäs, jotta saattoi nykiä bokserit jalastaan ja potkaista ne lopulta lattialle nilkoistaan.
"Parempi?"

Wren seurasi boksereiden kulkua katseellaan melkein kuin olisi olettanut, että ne voisivat viedä ryömiä takaisin. Hänen kasvoillaan häivähti tyytyväinen ilme, kun hän käänsi katseensa takaisin Charlesiin.
"Parempi", hän vakuutti, tumma sävy yhä äänessään, painoi kätensä miehen valkealle rintakehälle ja työnsi tämän sitten selälleen vuoteelle.
Paljon parempi.

Charles tunsi olonsa aina vienosti kiusaantuneeksi ja aivan liian haavoittuvaksi ollessaan alastomana tarkkailun kohteena. Hän nielaisi tullessaan tuupatuksi selälleen ja yritti turhaan pyytää kehoaan rauhoittumaan. Nälkä roihahti ja sai Wrenin kosketuksen polttamaan.
Kädet vaelsivat sivelemään naisen lantiota, mutta katse ei halunnut jättää pisamaisia kasvoja.

Tuli, joka oli syönyt takan polttopuut ja hiipunut ensin kyteväksi hiillokseksi ja kadonnut lopulta tuhkaan, viipyi yhä Wrenin katseessa kun hän tutki Charlesin kasvoja. Hän upotti sormensa valkeiden hiusten joukkoon - hän piti niiden röyhkeydestä tänä aamuna - ja kumartui painamaan suudelman miehen huulille.
Lady Norfolkin veressä poltteli irlantilainen, malttamaton tuli.

Sama malttamattomuus siirtyi suudelman myötä Charlesin normaalisti kylmänrauhalliseen vereen. Käsien ote lantiolta tiukkeni, kun miehen olo muuttui kosketuksen myötä tukalammaksi. Hän vastasi suudelmaan punoen toisen kätensä punaisiin hiuksiin Wrenin niskalle ja hamusi uutta edellisen loppuessa.

Wrenillä ei ollut aavistustakaan siitä, paljonko kello oli. Ehkä hänen otteensa oli lipsumassa nyt, kun hän ei enää vastannut Charlesin aikatauluista. Kuka tiesi, ehkä jonain päivänä hän kulkisi päiviensä läpi tietämättä, monettako päivää tai kuukautta elettiin.
Todennäköisesti ei.
Mutta hän halusi miehensä ja hän halusi vahvaa teetä, ja kun polte veressä muuttui liian kuumaksi jättää huomiota, hän kohottautui tämän sylissä etsien itselleen paremman asennon, jotta he voisivat unohtua toistensa kosketukseen.

Wrenin kosketus todella sai Charlesin unohtumaan. Hän ei pohtinut aikaa, lentokentälle lähdön lähestymistä, jaarlille sopivaa käytöstä, alastomana olemisen kiusallisuutta tai mitään, minkä saattoi pukea sanoiksi.
Hänen mielensä täyttyi naisen ihosta, sen lämmöstä, tuoksusta, punaisista kiharoista, pisamista, suudelmista ja ylivoimaisesta nautinnosta, jota hän ei ollut osannut kaivata ennen Wreniä.

Wren oli melko varma, että tämä oli oikein hyvä aloitus ensimmäiselle aamulle avioliitossa. Erittäin hyvä, hän saattoi jopa todeta, kun vajosi Charlesin syliin ja hautasi kasvonsa tämän hartiaa vasten. Tällä kertaa sen iholle ei ollut ilmestynyt uutta mustelmaa.
Ehkä sitten, kun he olisivat perillä hotellillaan.
Sitä ennen olisi noustava ja käytävä suihkussa. Ja saatava teetä.
"Charles, oletko sinä onnellinen?"

"Olen erittäin onnellinen", Charles vastasi pehmeästi, häkellyttävä raukeus häntä painaa kohti painaen. Sitä hän oli. Nälkäinen äänikin oli hiljentynyt.
"Oletko sinä?" hän kysyi kuljettaen sormiaan punaisten kiharoiden lomassa.

Se sai vinon hymyn kohoamaan Wrenin huulille.
"Minäkin olen erittäin onnellinen", hän vastasi, hipaisi Charlesin kaulaa huulillaan ja kömpi sitten tämän sylistä niin, että saattoi nousta istumaan polviensa päälle.
Hänen kehoaan särki tavoilla, jotka kertoivat siitä, että heidän hääyönsä oli ollut erittäin vähäuninen. Mutta hän voisi levätä lentokoneessa, toisin kuin Charles-parka.
Huolestunut kurtistus häivähti Wrenin kulmilla.
"Charles, eihän rakastelumme ole uuvuttanut sinua liiaksi?"

Hänen kehonsa jäi kaipaamaan Wrenin lämpöä ja Charlesin piti estää itseään hapuilemasta naista takaisin syliinsä. Mutta varmasti sekin olisi sallittua näin häämatkan kynnyksellä.
"Mitä?" hän kysyi räpäyttäen häkeltyneenä ja tunsi korviensa punehtuvan.
"Ei tietenkään. Miksi kysyt?"

Wrenin keho kaipasi Charlesia, mutta samaan aikaan se kaipasi myös aamiaista, ja dilemma oli hetken hyvin todellinen. Sama, hyvin totinen ilme säilyi hänen kasvoillaan, kun hän vei kätensä pyyhkäisemään valkeita hiuksia pois miehen otsalta.
"Tutkimusteni perusteella se voi olla raskasta keholle", hän selitti, ennen kuin kömpi tutkimaan aamiaistarjotinta uteliaana.
"Keho voi rasittua, tai voi tulla nestehukka. Tai hankaumia. Eihän sinulla ole hankaumia, Charles?"

Puna uhkasi levitä korvista kasvoille. Herran tähden. Charles hieraisi kiusaantuneena niskaansa ja vääntäytyi istumaan, vetäen peittoa paremmin suojakseen.
"Wren", hän vetosi vaivaantuneena.
"Ei tietenkään ole." Levoton epävarmuus nosti päätään. Oliko hänen suorituksensa jotenkin puutteellinen?
"Oletko sinä uupunut? Tai, tuota, kipeä?"

Wren tutki tarjotinta onnellisen alastomana.
"Oh, täällä on mustikoita", hän huomautti hyväntuulisesti, samalla kun kaatoi siroon kuppiin vielä höyryävää teetä ja ojensi sitä sitten Charlesia kohti.
Kulmat painuivat huolestuneeseen kurtistukseen.
"Charles, onko kaikki hyvin? Ja ei, en ole kipeä. Lukuun ottamatta päänsärkyä, mutta se on täysin omaa syytäni."

"Kaikki on hyvin", Charles vastasi hillitysti ja kasasi itseään hieraisten kuumottavaa korvaansa. Aikuinen mies. Hän nyökkäsi kiitokseksi teekupista ja siemaisi sitä vilkaisten kelloaan. Aamu oli edennyt vauhdilla.
"Meidän olisi varmaan syytä syödä rauhassa aamiaista ja sitten laittautua ripeästi matkaa varten."

"Paljonko kello on?" Wren kysyi, kulmat hieman kurtistuen kun yritti jälleen etsiä rannekelloaan, joka odotti matkaa varten valittujen vaatteiden kanssa. Morsian ei ollut tarvinnut kelloa hääpäivänään.
Hän tipautti sitruunaviipaleen teensä joukkoon ja otti kupista varovaisen kulauksen, joka sai hänen varpaansa kipristymään mielihyvästä.
"Charles, minusta on mukava olla naimisissa."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Let the fire burn the ice   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Let the fire burn the ice
Takaisin alkuun 
Sivu 4 / 5Siirry sivulle : Edellinen  1, 2, 3, 4, 5  Seuraava

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: