[P] Real life has no appeal

Skypepeli Artemiksen ja Caitlinin (Silkki) välillä. Caitlin tulee tervehtimään toipuvaa kollegaansa ja saa jopa kurkistaa hieman enemmän irlantilaiskollegan ajatuksiin.

Tiistai 10. toukokuuta

Caitlin vilkaisi uteliaana omakotitaloa, jonka eteen annettu osoite oli hänet tuonut. Vai näin valmentajakollega asusti. Hyväntuulisesti punapäinen nainen sammutti autonsa moottorin, nappasi pelkääjän paikalle nakatun puhelimen ja lompakon käsiinsä ja nousi autosta sulloen kantamuksensa farkkujen takataskuihin. Hän oli harkinnut piipahtavansa kaupassa ja tuovansa jotakin tuliaiseksi Artemikselle, kun kerran oli päättänyt kyläilemään tulla, mutta viime hetkillä hän oli kiihdyttänyt marketin parkkipaikalle kaartavan tien ohi ja jatkanut Artemiksen asunnolle. Ehkä oli parempi olla ajoissa kuin tuoda viinereitä tullessaan. Hän muisti lukita autonsa ovet vasta kadun ylitettyään, mutta onneksi nykyaikaiset lukot nappasivat käskyn kauempaakin. Nainen kompuroi tyhjään ilmaan suunnatessaan omakotitalon ovelle. Hän oli sentään käynyt kotona suihkussa ja vaihtamassa vaatteensa, eikä pelmahtanut paikalle suoraan tallilta työpäivänsä päätteeksi. Elämän pienet onnistumiset, nainen myhäili itsekseen soittaessaan ovikelloa. Tuuli tanssitti löysältä nutturalta karanneita hiussuortuvia, mutta kylmäksi säätä ei voinut parhaalla tahdollakaan kuvailla, mistä hyvästä nainen oli hylännyt takkinsa kotiin ja käärinyt sen sijaan kaulaansa sinikirjavan kangashuivin.
"Dia duit", iirinkielinen tervehdys karkasi huulilta vaivattomasti. "En nyt valitettavasti tuonut mitään tullessani, toivottavasti se ei haittaa."

Artemis oli tänään yksin, onneksi. Hänen henkilökohtainen riesansa ei ollut paikalla tänään. Luojan kiitos, hän kaipasi lomaa avustajastaan tai saisi uuden infarktin milloin tahansa. Mies kulki nyt kävelykepin kanssa sisätiloissa, otettuaan muutaman kerran osumaa lattiasta. Ovikellon soidessa valmentaja nousi, raahustaen avaamaan ovensa. Hän tevrehti kollegaansa nyökkäämällä.
"Ei ollenkaan." Mies ei varsinaisesti hyppinyt riemusta kun Caitlin tuli vieraaksi, mutta oli tuo parempi kuin moni muu potentiaalinen kyläilijä. Hän päästi naisen peremmälle siihen neuroottisen siisteyden riivaamaan asuntoonsa. Asunnossa oli valkoiset seinät, mustia ja valkoisia kalusteita, tummanharmaat laminaattilattiat. Satunnaisesti jossakin oli "valopilkkuina" tummansinisiä tehosteita, esimerkiksi sohvatyyny, matto... Mutta kaikki oli aivan neuroottisessa järjestyksessä.
"Kahvia?"

Caitlin hymyili miehelle ja astui sisälle asuntoon, jonka siisteyteen kiinnitti heti huomiota. Selvä, Artemis ei koskaan kyläilisi hänen luonaan ennen perinpohjaista siivousta. Hänen asuntonsa ei koskaan näyttänyt näin siistiltä, eikä edes viikonlopun huhkiminen siivousvälineiden kanssa muuttaisi tilannetta.
"Kyllä kiitos", hän vastasi jättäen kengät eteiseen. Täällä tuskin katseltaisiin sisätiloissa tennareilla hiihtelyä hyvällä.
"Sinullahan on hieno koti", nainen kommentoi seuratessaan miestä kiireettä. Tämä tuntui sopivalta hetkeltä ihastella asuntoa, jossa ei ollut mitään liikaa. Värejä sitäkin vähemmän.

Ainoa mikä toi edes hieman väriä olohuoneeseen, oli leveä lasivitriini, jossa oli kuvia mustissa kehyksissä. Artemis eri hevosten kanssa uransa varrella, pokaaleja, ruusukkeita, kunniakirjoja... Ties mitä. Se oli ainoa oikea valopilkku. Valmentaja johdatti kollegansa keittiöön olohuoneen kautta. Keittiöstä tosin näki helposti leveästi oviaukosta olohuoneeseen.
"Kiitos." Ennen seinillä oli ollut vaalenaharmaat tapetit, mutta ne oli revitty alas ja seinä maalattu miehen ollessa Saksassa. Samoin keittiö oli uusittu mustavalkoiseksi samoihin aikoihin.

Caitlin vilkuili uteliaasti eri hevosten kuvia yrittäen muistella nimiä, joita Artemis oli maininnut keskusteluissa. Hän ei tosin muistanut yhtäkään, eikä varmasti olisi ratsuja tunnistanut vaikka nimen olisikin muistanut. Hän oli varma, että jossakin kehystetyssä kuvassa olisi miehen nykyisen hevosen isä, josta Artemis oli puhunut lämmöllä.
"Voi kun minäkin olisin osannut pitää palkinnot näin hyvässä järjestyksessä", nainen myhäili kulkiessaan olohuoneen läpi. Hänen kohdallaan ainoastaan tärkeimmät saavutukset olivat seuranneet maasta toiseen, mutta muut ruusukkeet olivat jääneet matkasta, eikä hänestä ollut koskaan kehystämään kuviaan ja laittamaan niitä esille näin tyylikkäästi.
"Mitä sinulle kuuluu?" Caitlin kysäisi kääntäen huomionsa keittiökaapeista mieheen. Ainakin Artemis näytti paremmalta kuin viime näkemällä.

Artemis oli niin neuroottinen kaiken kanssa. Siinä olivat hänen tärkeimmät palkintonsa, mutta niitä oli paljon. Kun hän oli kilpaillut Zugzwangilla, oli ollut outoa jos hän ei ollut kärkikolmikossa. Ne vuodet olivat olleet upeaa aikaa heille ja erityisesti hänelle. Sen muistelu muistutti häntä siitä, miten ura alkoi esteratsastajana olla ohi. Jos vielä Weltuntergangin ja sen varsan... Sitten hän voisi lopettaa, jos pääsisi vielä kerran huipulle.  Mies laittoi kahvin tippumaan, kääntyen kollegansa puoleen. Ai mitä kuului?
"Hirveää. Avustajani aiheuttaa toisen infarktin."

Caitlinin punertavat kulmat kohosivat. Avustaja aiheutti harmia? Se ei kuulostanut avustajan toimenkuvaan kuuluvalta hommalta sitten lainkaan. Eikö jo työnimike kertonut, että tarkoituksena oli auttaa, ei tehdä elämästä vaikeampaa? Toki liioittelulla oli varmasti tekemistä miehen julistuksen kanssa, sillä asunto näytti siistiltä ja Artemis oli edelleen jalkeilla.
"Kuinkas nyt niin?" Hän uteli heti. Kai tallille kuuluva tapa juoruta kaikesta alkoi pikkuhiljaa tarttua, tai sitten hän oli vain hyvä työkaveri, kun kyseli kiinnostuneena Artemiksen kuulumisia.

"Hän on typerä. Siis todella typerä." Hän huokaisi raskaasti. Elle oli niin ääliö.
"Typerä nuori tyttö, jolla ei ole mitään hajua elämästä. Hän tuli tänne ja ei osannut kaataa saati keittää kahvia. En voi irtisanoa häntä, koska sitten siskoni lentää tänne. Joku rikkaan perheen lellilapsi. Ei osaa edes puhua kunnon englantia."

Caitlin räpytteli silmiään. Mitä tuollainen tyttö teki näin vastuullisissa töissä?
"Voi elämän kevät", nainen puuskahti Artemiksen selitykselle. "Mitäköhän hän on ajatellut töitä hakiessaan? Ei, en ehkä tahdokaan tietää", hän pudisteli päätään. Kaikenlaista väkeä tähänkin maailmaan mahtui. Tässähän tunsi olonsa suorastaan vanhaksi, kun huomasi ajattelevansa vanhoja hyviä aikoja.

"Joku sukulainen järjesti. Veikkaisin. Ei Deirdre olisi palkannut sellaista ääliötä, toivon. Mutta jos annan hänelle potkut, Deirdre lentää taas tänne. Joten, olen jumissa tämän bimbon kanssa." Artemis puhui itse aina kirjakieltä, paitsi todella hyvien ystävien kanssa. Viimeksi hän oli tainnut puhua murteellisesti ja kuuluvalla aksentilla Williamin seurassa. Siitä oli aikaa. Erilainen puhetapa oli osa hänen suojamuuriansa.

Nainen irvisti myötätuntoisena. Se ei kuulostanut lainkaan mukavalta tavalta viettää sairaslomaa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei juuri nyt ollut. Sääli.
"Ehkä hän vielä oppii talon tavoille, kun todellisuus elämästä iskee kasvoille. Tai sitten vanhemmat vain jatkavat vapaata kasvatustaan", hän hymähti epäuskoisena. Kenenkään lapsen ei kuuluisi elää niin, vaikka vanhemmat olisivat maailman rikkaimmat ihmiset.

"En... Kestä. Hän puhui minusta aluksi vähäosaisena. Kuin olisin vähäjärkinen tai jotenkin helvetin köyhä. Sietämätön. Um... Kelpaako sinulle kauramaito kahviin? Tavallista ei taida olla." Jälleen yksi miljoonista Artemiksen tavoista säästää kaloreita. Jos kurkkasi jääkaappiin kun hän otti sen kauramaitopurkin, huomasi sen olevan neuroottisen terveellinen. Kalaa, kanaa, ei juurikaan missään punaista lihaa, saatika mitään edes hiukan prosessoitua. Se olisi ollut ihailtavaa, ellei olisi yhdistänyt sitä miehen muuten luurankomaiseen olemukseen.

Caitlin pudisteli päätään epäuskoisena. Ei näin, ei todellakaan näin. Edes niille oikeasti vähäosaisille ei sanottu päin naamaa, että nuo olivat vähäosaisia. Kaikkihan sen tiesivät, tai niin hän oli ainakin tähän asti olettanut.
"Kelpaa loistavasti", nainen vakuutti. Hän ei ollut turhan nirso kahvistaan, jota tuli juotua tilanteesta ja tarjonnasta riippuen niin mustana kuin maidolla, sokerilla tai kermallakin.
"Sääli että avustajasi on niin hyödytön. Tuollaisilta pitäisi kieltää työnteko kokonaan, ennenkö oppivat olemaan ihmisiksi."

"Tulen hulluksi häen kanssaan. Aivan kuin sairaslomassa ei olisi tarpeeksi kestämistä." Mies nurisi tyytymättömänä ja pyöräytti silmiään teatraalisesti. Hän kaatoi kahvit kuppiin ja maidon Caitlinille. itselleen hän jätti tällä kertaa kahvin mustaksi.
"Menetän järkeni. Onneksi saan pian palata tallille." No ei saanut, mutta palaisi silti. Artemis oli toipunut ennätystahtia lääkäreiden mielestä. Tietenkin, kun asialla oli perfektionisti jolle ei ollut uutta pakottaa itseään äärirajoillensa.

"Täysin ymmärrettävää", Caitlin myönteli miehen sanoja. Hänkin olisi tullut, ja hän sentään yleensä tuli toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa vaivattomasti. Kai siitä sopi kiittää jatkuvaa muuttamista nuoruudessa.
"Sehän on loistavaa! Milloin palaat tallille?" Hän kysyi iloisena siitä, että edes jokin asia miehen elämässä järjestyisi vastoinkäymisistä huolimatta. Nainen nyökkäsi kiitokseksi kahvista ennenkö nosti kupin käteensä. Hän aikoi olla tavallistakin tarkempi, ettei vain läikyttäisi kahvia, sillä Artemiksen asunto vaikutti tahrattomalta, eikä hän halunnut muuttaa tilannetta.

Artemis kohautti olkiaan. Ihan tarkkaa tietoa ei ollut.
"kun saan lääkäreiltä luvan. Ja voin liikkua ilman kävelykeppiä. Otan vähän turhan paljon osumaa lattiasta vielä."

Caitlin nyökkäsi. Se kuulosti järkevältä toimintamallilta, sillä tarkoituksena oli parantua, ei pidentää sairaslomaa entisestään. Hän vilkaisi mainittua kävelykeppiä pohtien, pysyisikö hän paremmin pystyssä, jos liikkuisi moisen kanssa. Tuskinpa. Törmäilisi vain entistä enemmän huonekaluihin ja ovenkarmeihin.
"Parantele siis rauhassa itseäsi. Hevoset odottavat kyllä", varsinkin kun niistä oli pitämässä huolta koko joukko rautaisia alan ammattilaisia.

"Mmmmh. Weltuntergangille se ei tee hyvää. Haluaisin itse ratsastaa tai ainakin valvoa sen ratsutusta."Ettei mikään vaan menisi pieleen ja pilaisi hänen tulevaiduutensa toivoa.

Sen huolen hän ymmärsi, sillä ei olisi mielellään laskenut muita Remonan selkään kuin pakottavasta tarpeesta.
"Parempi että olet täydessä terässä, kun nouset takaisin selkään. Ei siellä puolikuntoisena saa muuta kuin tuhoa aikaan", nainen kohautti pienesti harteitaan. Hän ei ainakaan viihtynyt edes flunssassa satulassa, sillä tunsi olonsa hitaaksi ja istuntansa epävakaaksi, kun lihaksisto ei jaksanut tehdä töitä täydellä teholla.
"Olen varma, ettei tämä ole kuin pienoinen hidaste kilpaurallenne."

"Niin. Onhan se totta." Artemis halusi silti takaisin tallille ja hevosen selkään. Näin sairaslomalla tyhjänpanttina korostui vähän turhan paljon se, miten hänellä ei ollyt ketään elämässään. Hups.
"Oli tai ei, sen näkee sitten."

Se oli riittävän positiivinen lausahdus Artemikselta, jotta hän saattoi antaa sen jäädä sellaisekseen. Ei tämä missään nimessä olisi suuri este miehen kilpauralle ainakaan hevosen kannalta. Kunhan Artemis vain malttaisi parannella itsensä kunnolla, pääsisi mies kilparadoille alta aika yksikön. Sairaslomalla tosin päiväkin tuntui loputtoman pitkältä ajalta.
"Kyllä se siitä", hän päätyi toteamaan. "Nauti vapaa-ajastasi nyt seuraavien neljänkin vuoden edestä." Se oli helpommin sanottu kuin tehty, siitä hän oli aivan varma.

"En ole tottunut pitämään vapaata. En nauti vapaa-ajasta." Se vähä mitä hän otti itselleen vapaa-aikaa, onnistui työnkin ohessa. Hän kävi usein kisamatkoillaan treenien jälkeen illalla oopperassa, baletissa tai museossa. Jotain sellaista, jos kerkesi. Samaa hän teki Englannissa silloin tällöin, jos vapaata oli. Muuten hän teki aina jotakin työhön liittyvää, joko kilparatsastukseen tai valmennukseen.

"Kuuluuko siitä nauttia?" Caitlin naurahti lämpimästi. Hän ei ollut taitava vapaa-ajan käyttäjä itsekään, mitä nyt uppoutui tietokirjoihin ajankulukseen. Sisarten sanoin se oli surullista ja säälittävää.
"Mutta nyt on hyvä tilaisuus tehdä kaikki se, mikä yleensä jää tekemättä. Lukea ne kirjat, jotka ovat olleet luettavien listalla vuosia, katsoa kaikki elokuvat, jotka oli tarkoitus nähdä jo uusina ja miksei vaikka opetella uutta kädentaitoa. Origameja kannattaa tosin vältellä, niistä saa sormien täydeltä paperihaavoja."

"Minä voin kyllä tehdä sen kaiken kun olen töissä. Ei se ole siitä kiinni." Artemis tiesi jo että hän tulisi sekoamaan kun jäisi kilpailemisesta eläkkeelle. Hänen elämäänsä tulisi aivan liian paljon tyhjää aikaa. Silloin luultavasti masennus ja syömishäiriö imaisivat hänet taas.

"Olet selkeästi parempi jättämään työt työpaikalle kuin minä", nainen naurahti. Hän ei saanut tehtyä paljoakaan suunnittelemistaan asioista, kun työtehtävät hiipivät mieleen tai muuten vain valtasivat alaa. Tai sitten hän venytti työpäiviään tallilla voidakseen viettää enemmän aikaa Remonan kanssa. Ehkä se oli kannattanut, sillä he olivat aloittaneet kautensa varsin tasaisella ja toiveita herättävällä suorituksella Ranskassa viikkoa aiemmin. Paljon olisi parannettavaa, jotta he pääsisivät palkintosijoille, mutta hän oli tyytyväinen tamman kehitykseen.

"En ole. Ennen tuloasi suunnittelin hevosten kisakalentereita ensi vuodelle, lähettelin ratsastajille sähköposteja, suunnittelin uusia valmennuksia. En todellakaan osaa olla tekemättä töitä. Vaikka olenkin sairaslomalla. Suunnitelin myös uutta hevosta." Artemis oli iskenyt silmänsä upean sukutaulun omaavaan nuoreen tammaan. Hän ei pitänyt tammoista, mutta näki mahdollisuuden, jonka halusi käyttää.

Caitlin virnisti.
"Tuo kuulostaa jo tutummalta", hän vastasi suupieli nykien. Niin hänenkin iltansa usein kuluvat, lukuunottamatta hevoskauppojen pohtimista. Hänellä oli Remona ja uutena tulokkaana Veritas, eikä hän kaivannut juuri tähän hetkeen enempää, sillä halusi keskittyä Remonaan täysin voimin. Syksyllä hän voisi harkita tarjousten tekemistä, jos Remonan kanssa kausi sujuisi suunnitellusti. Siinä kohden hänen nimeensä voitaisiin jälleen luottaa sen verran, että huippuhevoset löytäisivät tiensä hänen luokseen.
"Millaista hevosta olet katsellut? Omaksiko ihan ostamassa, vai tarjosiko joku ratsastettavaksi?"

"Ei se tule minulle. Tai siis tulee, mutta se on nuori ja tamma. En pidä tammoista ratsastettavana. Hyväsukuinen tamma jolla on lupaava tulevaisuus. Ajattelin astuttaa sen Besserwisserillä. Ratsuttaisin varsan ja myisin tai vaihtoehtoisesti pitäisin nimissäni ja tarjoaisin jonkun ratsastettavaksi." Artemis oli tosiaan ajatellut asiaa ja kuulosti siltä, että se oli jo päätetty.

"Kuulostaa siltä, että olet ehtinyt jo miettiä kaiken valmiiksi", Caitlin huomautti huvittuneena. Artemiksella selkeästi oli liikaa aikaa käsissään, kun ehti suunnitella tulevaisuuttaan näin pitkälle. Varsat olivat aina suuri sitoutuminen, sillä niiden kehittymisessä valmiiksi ratsuksi kesti vuosikymmenen. Se toisaalta takaisi tulevaisuuteenkin ratsuja, jotka ainakin sukupuunsa puolesta pystyisivät lunastamaan asetetut odotukset.
"Mutta mikäpä siinä, fiksultahan tuo kuulostaa."

"En varsinaisesti tarvitse sitä rahaa siitä varsasta jos sen myisin. Ennemmin ehkä pitäisin omissa nimissä ja palkkaisin ratsastajan. Tosin lähes kaikki ovat tumpeloita." Artemis kun ei hyväksynyt puolivillaista ratsastusta ja varsa olisi varmasti hänen silmäteränsä...

Caitlin ei voinut kuin nauraa miehen kaunistelemattomalle näkemykselle kilpasisarten taidoista. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt, että tarkan miehen mielestä vain harvat ratsastajat todella tiesivät, mitä esteradoilla hevostensa kanssa tekivät.
"Ehkä sieltä joku löytyisi, joka ei olisi", hän huomautti selkeästi huvittuneena. Ei huipulle päässyt ilman taitoja, kovaa treeniä ja oikeaan aikaan suosinutta onnetarta. Nainen hörppäsi kahvistaan ja hymyili ajatukselle Artemiksesta käsittelemässä pientä varsaa kuin kukkaa kämmenellä. Kauankohan kestäisi, että varsalla olisi paremmat käytöstavat kuin suurella osalla aktiivisista kilparatsuista?

"Neiti Rowe voisi tulla kysymykseen mutta hän on parhaimmillaan kurittomien varsojen tai varsanmielisten kanssa." Ja Artemiksen hevosestahan ei tulisi kuritonta millään mittapuulla. Ehei, se kaviokas kakara osaisi käyttäytyä puolivuotiaana paremmin kuin yksikään Ludo Prescottin ratsuista.
"Epäilen. Pitää katsoa, huomenna saan tammasta kuvia ja videota. Jos se on kelvollinen, lennätän sen tänne koeajalle ja tutkitutan sen."

Caitlinin teki mieli huomauttaa, ettei sitä koskaan tietäisi, millä mielellä Rowe olisi siinä vaiheessa kun Artemiksen varsa olisi ratsutettavissa. Monet esteratsastajat rauhoittuivat vanhentuessaan, eivätkä enää uhkuneet nuoruuden uhmaa ja hurjapäisyyttä. Kai siihen myös vaikutti jatkuvasti kasvava lista murretuista luista.
"Toivotaan siis parasta", nainen nyökkäsi. Artemiksella oli selkeästi miettinyt suunnitelmansa jokaisen käänteen läpi, joten ei auttanut kuin toivoa, että todellisuus seuraisi miehen suunnitelmia.

Andrea oli samaan tapaan apinan ja ihmisen sekoitus kuin se jenkkiläinen kenttävalmentaja ystävänsäkin, Calhoun vai mikä se nyt olikaan. Naista ei tuntunut mikään hevonen saavan kunnolla alas vaan aina tuo apinoi itsensä jotenkin takaisin.
"Voi olla toki että yritetään viilata linssiin ja tamma on täyttä sekundatavaraa."

"Ehditpähän ainakin tutkia tamman kunnolla ja varmistaa, että se täyttää vaatimuksesi", nainen lausahti. Hänen ei onneksi ollut tarvinnut koskaan miettiä moisia, sillä harvat omaksi ostetut hevoset oli tullut hankittua niin nuorina, ettei niistä olisi voinut unelmoidakaan tähtiratsuja, ja tarjotuista ratsuista otettiin vastaan jokainen, jonka kanssa työskentelyä saattoi pitää hyödyllisenä niin itselle kuin hevoselle.

"Vien sen Lontoon lähelle klinikalle. Varmasti täälläkin on hyviä lääkäreitä, mutta tuttu suoritti myös Besserwisserin myyntitarkistuksen. Tutkitutan aina hevoset lähtömaassa eläinlääkärillä ja omalla lääkärillä vielä." Vainoharhainen perfektionisti, miten ihana ihmistyyppi. Artemis vilkaisi kelloa. vasta niin vähän. Miten hän kuluttaisi loppupäivänsä?

Caitlin ei voinut sanoa tehneensä niin monia hevoskauppoja, että olisi tiennyt varsinaisen etiketin, mutta Artemis ei ainakaan jättänyt mitään arvuuttelun varaan. Se oli hyvä ominaisuus, jos tarkoituksena oli löytää hevonen, joka pystyisi nousemaan kovan alan huipulle ja kestäisi raskasta käyttöä.
"Tuttuja eläinlääkäreitä kannattaa aina hyödyntää", nainen myönteli ajatellen kaikkia niitä vuosia, kun oli luottanut samoihin nimiin ratsuinaan olleiden hevosten kanssa. Mitä sitä hyvää vaihtamaan, kun jo aiemmin oli nähty, että eläinlääkäri osasi hommansa.

"Niin hyödynnänkin. Maksan toki reilusti, jopa ylimääräistä, mutta haluan että hyvä lääkäri tutkii ja hoitaa hevoseni mielellään. Ei ole varaa suututtaa arvokkaita ihmisiä." Niitä muita mies tuntui sitten suututtavan ihan työksensä.

"Eläinlääkäreiden kohdalla ei kannata pihistellä, se on totta", Caitlin nyökkäsi. Hänkin maksoi mieluummin liikaa Remonan hoidosta kuin liian vähän. Loppujen kohdalla omistaja vastasi moisista kuluista, joten hänen ei tarvinnut niistä murehtia. Remona oli erityistapaus, kun oli lähestulkoon hänen - vaan ei aivan, mikä olisi paras pitää mielessä. Koskaan ei tietäisi, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Erityisesti nyt, kun kaikki tuntui kietoutuvan entistä pahempaan solmuun.
"Parempi tehdä liikaa tutkimuksia kuin liian vähän."

"Se on totta. En tosin tiedä uskaltaisinko pitää varsaa Rosings Parkissa kasvamassa. Jos en olisi palkannut hevosille omaa hoitajaa, niitä olisi käsitellyt joku... Opiskelija. Olympiatason hevosta. En maksa sellaisia kuukausivuokria karsinapaikasta, jotta saan opiskelijan käsittelemään herkkää hevosta." Mies puuskahti tyytymättömänä.

Siihen Caitlinilla ei ollut paljoa sanottavaa, sillä hänellä oli ainakin omasta mielestään tallin paras työntekijä tammojaan käsittelemässä.
"Ei kai hevosia anneta sellaiselle, joka ei niiden kanssa pärjää", hän kohautti pienesti harteitaan. Mistäpä hän sen tiesi, kun saattoi aina luottaa Alyssan ammattimaisuuteen. Vanhempi hevosenhoitaja kyllä tiesi, miten hevosten kanssa tuli toimia.
"Minä olen ollut niin tyytyväinen tallin tarjoamaan hoitajaan, ettei ole ollut tarvetta palkata omaa", hän jatkoi pohtien. Ei yhtä hevosta varten olisi mitään järkeä palkata hevosenhoitajaa, sillä se ei olisi oikein ketään kohtaan. Remona pärjäsi hänen ja Alyssan hoidossa kerrassaan upeasti.

"Besserwisser on vähän omalaatuinen. Se on ehdoton sitä siitä että sitä käsitellään kunnioittavasti ja sen mielestä oikein. Jos nippaat sitä kerran väärässä tilanteessa, se pistää karsinan remonttiin. Joten en todellakaan ollut mielissäni kun sain kuulla hevosilleni laitetusta hoitajasta. Oli helpompaa palkata oma, vaikka Rosierkin onkin vähän turhan... Noh, nuori mies." Eli siis katseli tyttöjä ja hymyili Artemiksen mielesrtä turhan paljon. Vaikka olihan se myönnettävä, että hevosenhoitajansa oli komea. Ehkä se jo miltein elikymppistä miestä kismittikin eniten.

Caitlin nauroi varsin siivolle ilmaukselle hevosenhoitajan touhuista. Olihan hän kuullut, millä tavalla nuoret työntekijänaiset miehestä puhuivat, joten hän olisi keksinyt monta muutakin ilmausta kuin 'nuori mies' kuvaamaan Rosierin luonnetta.
"Hyvä siis että Rosier tulee toimeen Besserwisserin kanssa", hän nyökkäsi. Mikäpä siinä. Jokainen sai tehdä omat ratkaisunsa hevostensa kanssa, eikä hän lähtenyt ruotimaan sitä, kuka piti millaistakin hoitajaa ratsuilleen sopivana. Veritaksen omistajat tekivät sitä hänenkin puolestaan, mutta onneksi Alyssasta ei todellista valittamisen aihetta löytäisi etsimälläkään.
"Ja onhan se varmasti erilaista, kun hevonen on täysin oma. Siinä on helppo viedä vainoharhaisuus aivan uudelle asteelle. Remonakaan ei ole minun, vaikka monessa asiassa olenkin vapaa tekemään päätökset täysin itsenäisesti Davidin niihin puuttumatta", hän jatkoi hyväntuulisesti.

"Niin on. Etenkin kun haluan sen pysyvän hengissä ja ehjänä. Ja tuleehan hän, minä vain välillä kadun sellaisen ihmisen palkkaamista." Rosier oli ehkä ihan liian hyväntuulinen hänelle, mutta... Monta asiaa sai ulkonäöllä anteeksi myös niinkin kyyniseltä mieheltä kuin Artemis. Hups.

"Niin kauan kuin hevoset eivät kärsi, hevosenhoitajasi palkkaaminen oli hyvä veto", Caitlin vastasi osaamatta ottaa vakavissaan Rosierin mainetta. Niin kauan kuin työt hoituivat, ei kai muutamilla luonteenpiirteillä suurta väliä ollut. Olihan hän todennut Winterinkin varsin päteväksi, vaikka mustahiuksinen nainen ei luonteellaan hurmannut ketään.

"Hmm." Mitä siihen vastaankaan väittämään. Miehen puhelin soi ja tuo vastasi siihen, perin virallisesti. Puhelu loppui tosin lyhyeen, miehen sanottua vain ei.
"Sisko. Anteeksi."

Caitlin peitti hymynsä kahvikupin taakse, ja käänsi katseensa sivuun miehestä antaakseen tuolle edes hieman enemmän omaa rauhaa puheluaan varten. Se ei tosin kestänyt kauaa, mikä sai naisen kätkemään hymynsä uudemman kerran lämpimän kupin taakse.
"Eipä se mitään", nainen vakuutti ja päätti jättää kyselemättä kuulumisista, kun tämäkään puhelu ei ollut sen pidempään kestänyt. Osaisipa hänkin sulkea puhelun yhtä nopeasti, kun Charlotte aloittaisi monologinsa taiteilijan elämän hankaluuksista.

Artemista oltiin kysytty siskon kihlajaisiin, oliko hän tulossa kun oli siinä kunnossa. Deirdre tosin tiesi että este ei oikeasti ollut Artemiksen sairaskohtauksen jälkeinen toipuminen vaan moni muu asia. Kuten sukulaisten näkeminen, kuulumisten jauhaminen,  miehen oma yksinäisyys ja juhlakäyttäytyminen, kuten esimerkiksi pakolliset syömiset... Ne eivät olleet hänelle mieluisia asioita.

Nainen vilkaisi leveästä oviaukosta olohuoneen puolelle, muistellen kaikkia vitriinin lasikehyksissä nähtyjä kuvia hevosista. Artemiksella oli jo pitkä ura takanaan, ja toivon mukaan vielä pitkä ura edessäänkin. Hän ei tiennyt omasta tulevaisuudestaan lainkaan niin varmasti, mikä tuntui varsin ironiselta kun Artemis oli heistä se, joka vietti sairaslomaa.
"Mitä kautta satuit törmäämään siihen nuoren tammaan?" Caitlin kysäisi päätään kallistaen. Ehkä hänenkin olisi hyvä alkaa kartottaa markkinoiden tilannetta jo nyt, jotta olisi edes jotakin, mihin nojata jos kilparatsu katoaisi jälleen alta.

"Tuttava vihjaisi. Hän tietää että pidän tamman emänisän linjasta kovasti." Artemis oli kiitollinen näistä tutuista jotka olivat hereillä ja ilmoittivat tällaisista.
"Isälinjassakaan ei ole valittamista"

Caitlin nyökkäsi mietteliäänä. Niinpä tietenkin. Monet hevoset olivat myynnissä kaikessa hiljaisuudessa, mutta sana kiersi oikeissa piireissä nopeastikin. Hänen pitäisi alkaa kuunnella kilpailupaikoilla kiertäviä keskusteluja aktiivisemmin, eikä vain keskittyä rapsuttelemaan Remonaa.
"Kuulostaa hyvältä yhdistelmältä", nainen pohti. Hänellä oli toki suosikkinsa mitä puoliveristen linjoihin tuli, mutta loppupelissä hän oli valmis joustamaan sukupuusta täysin, jos vain hevonen vaikutti täyttävän odotukset. Toisaalta, kukapa niin ei olisi tehnyt. Donnerhall löytyi monen sukupuusta, mistä hän oli kiitollinen.

"Mutta katsotaan nyt. Se voi olla täydellinen sekopää, jolloin en ota sellaista riesakseni." Artemis puuskahti hiljaa. Mies upposi hetkeksi miettimään siskonsa kihlajaisi. Missähän vaiheessa elämä olisi jos hän ei olisi lähtenyt Saksaan ja eronnut? Väkisinkin alkoi miettiä sellaisia kun päivät yksin tai maksetun avustajan seurassa. Miten paljon erilaista elämä olisi oman kumppanin kanssa? Kyllä hänkin sitä kaipasi.
"Mutta saanpa sitten taas lisää tekemistä, jos tamma tulee minulle ja astutan sen. Ei ole vapaa-ajan ongelmia."

"Niinhän se voi olla", Caitlin naurahti. Hän epäili suuresti, ettei miehen tuttava olisi vinkannut täysin sekopäisestä tammasta Artemikselle, vaan koskaan ei kannattanut luottaa liikoja. Niin ihmeitä kuin pettymyksiä sattui jatkuvasti.
"No ei varmasti", hän pudisteli päätään. Kilparatsussakin oli työtä pitämään vapaa-ajan loitolla valmennusten ohella. Hän ei ollut uskonut koskaan toivovansa, että omistaisi enemmän vapaa-aikaa, mutta viime aikoina moinen ajatus oli vaivannut useinkin. Hän olisi voinut käydä Lontoossa, jos työt ja hevoset eivät vaatisi päivittäistä panosta. Vaan oliko kuitenkin parempi, ettei hän ollut päässyt Lontooseen? Davidin ikävöiminen ei ollut missään nimessä järkevimpiä ideoita, joita hänellä oli ollut.
"Ilmoita toki, mihin tulokseen päädyt kun olet nähnyt hevosesta enemmän. On aina hauska kuulla, mitä muiden kilparatsastajien elämässä tapahtuu."

"Noh. Katsotaan. Toisaalta haluaisin jälleen lähteä Saksaan, mutta tiedän että viihtyisin sielläkin vain hetken." Artemiksella oli ongelmia asettua aloilleen, vaikka omistikin talonsa täällä. Vain hevosten takia hän ei muuttanut kahden kuukauden välein maasta toiseen.

"Tuon tunteen tiedän aivan liian hyvin", Caitlin huokaisi. "Olen muuttanut koko elämäni maasta toiseen aina parin vuoden välein. Odotan jatkuvasti, koska palo jatkaa matkaa iskee jälleen," Tai no, olihan se jo iskenyt, osittain, mutta kovin eri tavalla kuin yleensä. Hän ei halunnut pois Englannista, eikä muuttaa muualle Hexhamin asunnostaan, mutta hän halusi Lontooseen. Syyt siihen vain olivat aivan väärät.

"Hevosten rutiinit ovat ainoat mitkä sen estävät. En halua stressata niitä. Ja nyt olen tavallaan kiinnitetty tänne, mutta... Noh. Se nähdään sitten." Hän oli niin liikkuvainen, kun ei kokenut kuuluvansa mihinkään. Hetken hän harkitsi asiasta avautumista, mutta pisti suunsa suppuum asiasta. Ei se kuulunut Caitlinille.

"Se on ainoa syy, miksen ole muuttanut puolen vuoden välein", nainen tunnusti. Hevoset olivat pitkiä aikoja sitoneet aloilleen, vaikkakin vain vuodeksi tai pariksi, mutta kuitenkin. Niiden rutiineihin vetoamalla hän oli saattanut vaimentaa sisällään vellovan tunteen, joka kehotti jatkamaan seikkailua uudessa maassa.
"Ja täältä ei auta lähteä niin kauan kuin Remona on kuvioissa. Sitä en saisi mukaani, vaikka miten yrittäisin." Uusia hevosia toki löytyisi, jos hän vain laittaisi kaiken aikansa ja tahdonvoimansa ratsujen etsimiseen, mutta toista Remonan veroista ei hetkessä löytyisi. Herttainen tamma oli lunastanut paikkansa hänen sydämessään vain kolmen muun hevosen rinnalla.
"Ei auta kuin yrittää juurtua tänne."

"Mmm. Minun ei varsinaisesti ole pakko. Mikääm ei sinänsä estä lähtemästä. Paitsi se että en halua stressata hevosia. Mutta jos päättäisin lähteä, ne kyllä seuraisivat mukana." Artemis huokaisi hieman liian syvään. Täällä asuminen toi taas muistoja mieleen.
" tiedän että siskonja äiti haluaisivat minut Dubliniin mutta... Ei kiitos."

"Ole onnellinen siitä", nainen huokaisi ajatukset jälleen Remonaan ja eritoten Davidiin harhaillen. Miten hän oli saattanutkin olla niin typerä? Hevosenomistajien kanssa ystävystyminen oli riittävän riskialtista, puhumattakaan sitten mistään sen enemmästä.
"Dublin on kieltämättä logistisesti hankala kilpailuja ajatellen, vaikka muuten niin rakastettava kaupunki onkin", Caitlin myötäili. Hänellä riitti aina lämpöä lapsuuden kaupungille, johon oli tullut palattua vielä myöhemmässäkin vaiheessa elämää. Lämpöä tosin riitti myös kaikille muille maille ja kaupungeille, joita hän oli kodeikseen kutsunut vuosien varrella.
"Minun perheeni alkaa olla niin laajalle levittäytynyt, ettei kukaan enää soittele perään ja pyydä muuttamaan samoille kulmille. Vanhemmat luopuivat toivosta jo vuosikymmeniä sitten."

"Minut haluttaisiin takaisin kotiin, etenkin nyt. Ehdin käymäänkin harvoin. Ja tarkoituksella välttelen kaikkia sukujuhlia." Artemis ei todellakaan halunnut selitellä sukulaisille miksi ei olljt vaimoa, lapsia ja vakituista, tavallista elämää.

"Se on varsin ymmärrettävää", nainen nyökkäsi. Hän ymmärsi, ettei voinut olla helppoa miehen perheelle elää toisella saarella kun Artemis tarvitsi apua elämässään täällä, mutta tilanne nyt vain oli niin.
"Minä välttelen jo Lontoossa asuvan siskoni tapaamista, joten en katso kieroon väliinjääneitä sukujuhlia", Caitlin tunnusti. Charlotte mököttäisi viikon, jos tietäisi ettei Caitlin tosiaankaan ollut niin kiireinen töidensä kanssa kuin antoi ymmärtää - ja todennäköisesti antaisi pisamakasvoiselle isosiskolleen pitkin korvia kun kuulisi, että tuo tunsi Oopperan Kummituksen päätähden eikä ollut esitellyt heitä.
"Mutta Wieniin on pakko lentää tänä kesänä tervehtimään toista siskoani sekä hänen poikiaan. Parhaan tädin arvonimi on varsin sidottu saatujen lahjojen määrään."

"Hmh. Siskolla ei onneksi ole lapsia." Artemis ei välittänyt lapsista ja olikonse yllätys. Salaa hän seurasi tosin Williamin tyttären, Ellien kilpailutuloksia netistä. Tytöllä meni aika hyvin ja hän oli salaa ylpeä.
"Joten voin miltein aina sanoa etten ehdi tulla."

Caitlin ymmärsi hyvin, etteivät lapset olleet kaikkia varten. Hän ei ollut koskaan vakavissaan toivonut omia lapsia, mutta siskonpojat olivat oikein mukavia. Hän saattoi viettää poikien kanssa aikaa silloin kun kaipasi lasten seuraa, ja muutoin elää vapaata (yksinäistä, siskot sanoisivat kuorossa) elämäänsä hevosten keskellä. Eihän tallille ja kilparatsastajan arkeen lapset sopineet.
"Onkohan se jokin ammattivaatimus", nainen pohdiskeli huvittuneena. "Tuntuu, että me kaikki välttelemme sukujamme kuka mistäkin syystä."

"Minä välttelen siksi että minulta kehtaavat kaukaisemmat sukulaiset pyytää ties mitä. Ja en vain jaksa heitä sekä heidän paapomistaan." Paapominen tosin oli aiheellista kyselyä hänen mielenterveydestään, söikö hän ja kai hän noudatti lääkärien ohjeita. Eli aivan tarpeellista hänelle.

Caitlin nyökkäsi. Hän ei sentään joutunut vastailemaan typeriin kysymyksiin, mutta välillä kaukaisemmat sukulaiset keksivät mitä mielenkiintoisempia palveluksia, jotka hän voisi heille tehdä. Osa liittyi ymmärrettävästi hevosiin, mutta joukkoon mahtui myös tulkkaamista tai majoittamista, kun he ajelisivat kuitenkin pohjoisen halki eivätkä viitsiis maksaa hotellista.
"Minulta kysytään aina ensimmäisenä, joko olen löytänyt miehen. Harva edes muistaa mitä teen työkseni", hän hymähti huvitusta täynnä. Alkujaan jatkuvat kysymykset olivat ahdistaneet, mutta nykyään niihin suhtautui huvittuneella epäuskolla. Jotkut asiat eivät koskaan muuttuneet, kuten kaukaisten tätien ja serkkujen ja ties keiden kiinnostus hänen mieskuvioihinsa. Luulisi että ne utelut olisivat jääneet taakse jo puoli elämää sitten, vaan ei. Nähtävästi suvulla oli aina oikeus vaatia tilannepäivitystä parisuhdestatuksesta.
"Vanhemmat sentään tajusivat jättää kyselyn. Nyt tarvitsisi enää opettaa pikkusisko tavoille."

"Koska menet naimisiin, koska hankit lapsia, milloin menet naimisiin, koska WHBClle töihin, koska palaat Dubliniin... Kiitos riittää jo." Mies mutristi huultaan tyytymättömänä. Ei,hän ei ollut menossa äidin suvun yritykseen töihin, hän ei aikonut hankkia lapsia ja vaimoa (tai miestä) ei saisi vaikka haluaisikin. Siinä mielessä hän oli kateellinen Morlandille.

Caitlin nyökkäili, sillä miehen latomat kysymykset kuulostivat tutuilta. Toki yksityiskohdat vaihtuivat, häneltä kyseltiin oikean ammatin hankkimisesta, tai niiden tapauksessa jotka eivät nykyistäkään muistaneet, mitä hän töikseen aikoi tehdä.
"Ilmoitin jo siskonpojilleni, että siinä vaiheessa kun alan kysellä moisia höperyyksiä, minut tulee lukita kellariin sukujuhlien ajaksi. Lasten mielestä se oli toki hilpeä ajatus, mutta olin aivan tosissani", nainen naurahti. Seuraavan kesän tapaamisia hän vasta kammoksuikin, sillä moisten kysymysten välttely oli aina hankalaa, kun ei osannut valehdella kirkkain silmin.

"Eniten ärsyttää perheenperustamiseen liittyvät kyselyt. Vaikutanko muka tosissani mieheltä joka haluaisi vaimon ja pari lasta? Sitä minäkin." Ei hän välttämättä olisi enää tapellut niin hanakasti kuin ennen. Olihan hän jo tapaillut miestä jolla oli lapsi. Eikä Ellie ollut niin paha.

Caitlin nauroi lämpimästi. Kieltämättä siinä oli ikuinen kysymystulva, johon vastailu oli aina yhtä rasittavaa.
"Kai siinä vain näkee sukupolvien eron. Tai jotakin", hän hymähti. Hän ei ollut suunnitellut elämäänsä avioliiton ja lasten ympärille, mutta moniko suunnitteli ennenkö tilaisuus tarjoutui? Ehkä hänenkin suhtautumisensa olisi ollut toinen, jos hän olisi ollut parikymppisestä saakka yhdessä jonkun kanssa.
"Mutta onneksi sukulaisia ei joudu tapaamaan jatkuvasti."

"Ei onneksi ikinä. Isän hautajaisista sain tarpeeksi kymmenen vuoden tarpeisiin." Artemis hätkähti puhelimen kellon sointia. Se muistutti siitä että oli aika syödä välipala. Mies huokaisi, vaiensi ja otti valmiiksi shakeriin tehdyn smoothien jääkaapista. Hemmetin rutiinit.
"Ruokailuohjeet. Raivostuttavia."

Caitlin oli jo pahoittelemassa, kun miehen puhelimen sointi katkaisi ajatusketjun. Hetken hän jo huvittuneena pohti, miten Artemiksen sairasloma ei vaikuttanut lainkaan niin pitkäveteiseltä, jos jatkuvasti soiteltiin perään, mutta miehen tarjoamasta selityksestä päätellen aivan niinkään ei ollut.
"Voi ei", hän huokaisi. "Mutta ainakin tulee syötyä." Hän unohti usein vapaapäivinään syödä ihmisten aikoihin, kun ei ollut rutiineja muistuttamassa ruuanlaiton tarpeellisuudesta, eikä nälkäisenä kukaan jaksanut kokata kunnolla. Nainen vilkaisi puhelintaan, vaikka tiesikin ettei häntä kukaan tavoittelisi. Se ei estänyt toivomasta, etteikö David olisi laittanut viestiä.

"Eri asia tehdä niin koska käsketään." Artemis kun ei ottanut käskyjä millään tapaa hyvin. Todellakaan. Mies oli hyvin nihkeä jos häntä alkoi komentamaan. Päässä pyöri asiat joista hän olisi halunnut puhua. Mutta ne eivät olleet Caitlinille kuuluvia tai edes naiseen liittyviä.

Totta, se ei kuulostanut lainkaan niin mukavalta. Ympäriinsä käskyttelylle oli aikansa ja paikkansa, mutta omassa kodissaan hän olisi ainakin halunnut toimia ilman muiden käskyjä. Artemis tosin näytti siltä, että oli hyvä, kun joku käski ja muistutti syömään, ettei mies vallan kuihtuisi olemattomiin sairaslomansa aikana.
"Onnistuisinkohan minä koskaan siivoamaan asuntoani näin järjestelmälliseksi", nainen pohti vilkaisten ympärilleen. "Ainakin siihen kuluisi puolet kesälomasta, ihan vähimmillään."

"En osaisi elää sotkussa." Artemis oli tukehtunut sisäänpäin jo yhdestä kahvista lattialla! Mies istui juomaan sitä smoothietaan, pyöritellen isoa muovishakeria sormiensa välissä. Hänen tosiaan olisi hyvä syödä tai hän katoaisi savuna ilmaan.

"Minä pidin kotiani siistinä, mutta tähän verrattuna se on kyllä yksi pyörremyrsky", nainen vastasi asettuen istumaan miestä vastapäätä.
"Kai minä vain omistan liikaa pientä roinaa, jolle ei ole mitään fiksua säilytyspaikkaa. Mistä lie sitäkin kertynyt niin, kun ei täällä ole kauaa tullut asuttua." Kai hän vain osasi poimia aina mukaansa jotakin uutta, kunnes lopputulos näytti siltä, ettei asunnon tasoilla ollut enää tilaa millekään muulle.

"Edes asuntoni on pakko olla hallinnassa, kun mikään muu elämässä ei ole." Se oli lipsahdus, jota valmentaja katui heti sen sanottuaan. Mieliteko vain kasvoi liian suureksi.

Caitlin kohotti kulmaansa. Vai ei mikään muu kuin asunto ollut Artemiksen hallinnassa? Vaikea kuvitella. Mies tuntui hallitsevan elämäänsä täydellisesti, jos ei laskettu mukaan yllätyksiä, joihin kukaan ei olisi voinut ennalta varautua.
"Ettet nyt liioittelisi", hän hymähti hymyn kera.

Vuosikymmeniin mitään ei ollut enää ollut hänen itsensä hallinnassa. Kaikkea hallitsi sairaus, josta hän ei kuitenkaan kokenut haluavansa parantua tai sen mukana tulleet lieveilmiöt.
"En sanallakaan."

Se oli yllättävää. Hän olisi olettanut tarkkuuteen ratsastuksessa pyrkivän miehen olevan tyytyväinen siihen, miten piti elämän ohjaksia otteessaan, vaan ilmeisesti niin ei ollut.
"Vaikea kuvitella", nainen myönsi kulmiaan kurtistaen. "Vaikutat aina suunnittelevan kaiken niin tarkasti."

"Perfektionismia. Sairaalloista sellaista." Ihme etteivät kaikki mahdolliset huhut olleet tavoittaneet Caitlinia ainakaan niin, että nainen olisi vakuuttunut hänen päänsä olevan vinksallaan.
"En ole huvikseni vanha, äreä ja yksinäinen mies."

Ei kai olisi pitänyt yllättyä, sillä se sopi miehen ulospäin antamaan kuvaan. Artemis oli tarkka, mutta niinkin tarkka että siitä oli haittaa jo jokapäiväisessä elämässä…  Yllättäen asunnon siisteys ei tuntunutkaan ihailun aiheelta, vaan hiljaiselta avunhuudolta.
"Minä olen ihan vain huvikseni vanha ja yksinäinen nainen", Caitlin naurahti kun ei muutakaan sanottavaa keksinyt. Ei hän osannut suhtautua Artemikseen eri tavalla vain koska mies oli paljastanut, ettei täydellisyyden tavoittelu aina pysynyt terveellisen rajoissa. Kai hänen pitäisi jotenkin ilmaista myötätuntonsa miehelle, mutta miten? Artemis tuskin nauttisi pahoitteluista.
"On varmasti raskasta elää niin", hän päätyi sanomaan.

Se häiritsi aina ja se ei koskaan pysynyt käsissä. Siksi hän oli kai tässä tilanteessa. Mies haki aina parempaa, täydellisempää suoritusta, kovempaa, korkeammalta, virheittä. Samalla hän rääkkäsi oman kehonsa sen äärirajoille ja vielä huolehti neuroottisesti kotinsa siisteydestä, jättämättä sijaa ihmissuhteille tai vapaa-ajalle. "Sinulla on ystäviä."

Caitlin tyrskähti epäuskoisena.
"En nyt ehkä sanoisi niinkään", hän korjasi suutaan mutristaen. Hänellä oli paljon tuttavia, joiden kanssa keskustella niitä näitä, ja työkavereita, joiden kanssa päivät sujuivat kivuttomasti. Vaan kuinka usein hänellä oli muuta menoa kuin viettää aikaansa tallilla? Harvoin, todella harvoin.
"Minulla on paljon tuttavia ympäri maita ja mantuja, mutta tallilla minäkin elän."

Artemiskin tunsi ihmisiä, mutta ei hän yhteyttä pitänyt kehenään. Hän vain piti ihmiset sen tietyn matkan päässä itsestään.
"Epäilen että sinun kohdallasi se on tahatonta, minä teen sen tarkoituksella. En ole vuosikymmeniin halunnut ihmisiä kymmentä metriä lähemmäs."

"Ehkä niin, mutta muuttaako se lopputulosta? Olemme molemmat vailla ystäviä", hän kohautti harteitaan. "Hautaudun tietokirjoihin, niin voin pitää itseni kiireisenä. Ei ehdi ajatella kaikkea, mitä voisi olla." Senkin ajan olisi voinut käyttää tuttavien näkemiseen ja kestävien ystävyyssuhteiden solmimiseen, mutta tietokirjat olivat helpompaa seuraa. Ei tarvinnut yrittää sumplia kiireisiä aikatauluja tai pohtia, miten jonnekin tiettyyn paikkaan pääsisi.

Artemis mietti hetken, sanoisiko mitään, jättäisikö sen siihen. Se tunki hänestä ulos, sanoa miksi hän oli sellainen.
"Minä laihdutan. Teen töitä. Hion pieniä asioita täydellisyyteen asti."

Laihduttaminen ei kuulostanut siltä, mitä Artemiksen kuuluisi tehdä. Miehestä ei tosiaankaan jäisimitään jäljelle, jos tuo vielä tästä jatkaisi laihduttamistaan. Se ei voinut olla edes terveellistä. Olikohan siinä syy viimevuotiseen sairaalakeikkaan, josta Miyato oli puhunut huhtikuussa? Ehkä hänen ei kuulunut spekuloida, vaan yrittää ymmärtää.
"Se ei kuulosta helpolta tavalta elää päivästä toiseen", nainen päätyi sanomaan hetken vaihtoehtojaan punnittuaan. Hän ei voisi väittää ymmärtävänsä, sillä hän osasi irrottaa niin töistä kuin täydellisyyden tavoittelustaan. Artemiksella ei tainnut olla sellaista vaihtoehtoa.

Ei, Artemis ei voinut irrottaa. Hän eli sen kautta, koska se oli ainoa minä kautta hän saattoi elää edes jonkinlaista elämää. Jos se jätettiin pois, jäljelle jäi masentunut kuoren kaltainen.
"Anoreksia ei ole helppo. Jos en olisi näin sairas, tuskin olisin nyt sairaslomallakaan."

"Ei varmasti", nainen nyökkäsi. Ei mikään pitkäaikainen, elämää hallitseva ja rajoittava sairaus voinut olla helppo, ja anoreksia oli vielä sieltä monimutkaisimmasta päästä. Sairasloma tuli varmasti tarpeeseen, mutta se ei taianomaisesti parantaisi Artemista.
"Ei siitä ikinä tiedä. Paras keskittyä paranemaan infarktista, eikä murehtia mitä olisi voinut olla ilman sitä tai jotakin muuta."

"Se vain pahentaa asiaa. Minulla voisi olla mukava sairasloma. Voisin lähteä katsomaan ystäviä, tehdä asioita joita en ehdi tehdä kun olen töissä, mahdollisesti uhrata aikaa parisuhteelle. Minä istun kotona jumissa typerän blondin kanssa, joka hänkin on palkallisesti seuranani päivät. Caitlin, älä löydä itseäsi tästä vanhana." Nainen oli sentään mukava, mutta sitä Artemis nyt ei enää sanonut. Ei hän osannut sanoa sellaisia.

"Älä siis istu kotona", hän vastasi vaikka eihän se niin yksinkertaista ollut. "Mitä olet aina halunnut tehdä, muttet koskaan löytänyt aikaa sitä varten?" Hänen ei tarvitsisi edes olla tämän vanhempi löytääkseen itsensä Artemiksen asemasta. Jos Veritas nakkaisi hänet maneesin seinää koristamaan, viettäisi hän yhtä surkeaa sairaslomaa seinien sisällä kuin Artemis, paitsi ettei hän palkkaisi itselleen apulaista. Välttäisipähän ainakin nuoren lellikkilapsen katselemisen päivästä toiseen, mutta se olisi pieni onni.

"Ehdota mihin minä menen? Mitä olen aina halunnut tehdä? En tiedä. Olen aina halunnut olla huippuratsastaja. Tavallaan tein sen jo. Joten, ideoita? Sinulla on sama ajatukseni kuin siskollani, että se on jotenkin hirveän helppoa vain päättää olla muuta ja unohtaa kahdenkymmenen vuoden suojamuuri päältä kuin sitä ei olisi ollutkaan." Mies alkoi ärtyä hieman. Tämän takia hän ei puhunut kenellekään. Kaikki kuvittelivat että hän vain voisi napsauttaa sormiaan.
"Kunhan sanon, että älä tee kuten minä tein."

"Kokeile kaikkea, kunnes löydät jotain mistä pidät. Niin minä olen tehnyt", hän vastasi pienesti harteitaan kohauttaen. Ei ehkä tarvinnut mainita, ettei hän ollut vielä löytänyt mitään muuta kuin kilparatsastuksen, jonka parissa todella viihtyi.
"Ei se varmasti helppoa ole, mutta ei mikään tavoittelemisen arvoinen ole helppoa. Ei kenestäkään tule huippuratsastajaa yhdessä yössä. Anna itsellesi aikaa. Ehkä löydät vielä jotakin, millä voit täyttää ratsastuksen jättämät vapaat tunnit." Vaikka sitten sen parisuhteen, jos ei mitään muuta.
"Nautitko esityksistä? Teatterista, baletista, oopperasta? Newcastlessa pyörii useampi laadukas produktio, joista luulisi saavan piristystä sairaslomalle."

"Kayn katsomassa niitä kyllä." Ne olivatkin miehen ainoa ilo lomallansa. Ensi viikolla olisi tarkoitus kiertää taidemuseon viktoriaaninen erikoisnäyttely.
"no, en valita enempää." Mies nousi ylös, huuhteli kahdesti sen tyhjän muovimukin ja tiskasi sen saman tien. Hänellä oli sentään tiskikone...

"Hyvä", Caitlin nyökkäsi. "Minunkin pitäisi. Suunnittelen aina, mutta jotekin se jää toteuttamatta. Mukamas eteen sattuu valmennus tai läpiratsutus tai milloin mitäkin." Oli suoranaista taidetta tehdä suunnitelmia, joiden tiesi jäävän toteuttamatta jo siinä vaiheessa, kun niitä vasta pohti. Hän seurasi miehen puuhia tiskialtaalla pieni surumielinen hymy huulillaan. Artemisparka. Mies ei tosiaankaan ollut ansainnut tällaista vastoinkäymistä.
"Valittaminen on välillä varsin puhdistavaa, kun saa purettua kaiken mikä elämässä menee metsään. On kuitenkin tärkeä muistaa nekin asiat, jotka elämässä ovat hyvin." Kuten se, että hänellä oli vakituinen työpaikka ja kaksi taitavaa kilparatsua. Vaikka Davidin kanssa menisi miten pahasti päin honkia, ainakin hänelle jäisi työnsä ja Veritas.
"Vaikka välillä niitä ei tunnu montaa olevankaan."

Artemikselta oli tavallaan viety pohja kaikelta. Hän oli juuri ollut taas huipulla ja nyt sai pelätä olisiko seuraavana vuonna enää aktiivinen ratsastaja. Hän huokaisi raskaasti, katsoen ulos.
"Niin. Miten vain. Elämä on sellaista."

"Niinhän se on", Caitlin myönsi päätään pienesti pudistellen. Hän ei voinut edes kuvitella, miltä sen täytyi tuntua, kun koko elämä kääntyi päälaelleen yhden sairaskohtauksen tähden. Hän oli kääntänyt itse elämänsä ympäri moneen kertaan muuttamalla niin töiden kuin hevosten perässä halki mantereiden, mutta ne olivat aina olleet hänen omia valintojaan. Jos joku muu olisi ylhäältä käsin määrännyt jotakin tapahtuvaksi, ei se varmasti olisi tuntunut samalta kuin omien päätösten seuraukset. Hän huokaisi hiljaa. Hänen päätöksensä olivat viimeaikoina olleet varsin huonoja.
"Ainakaan et tee mitään typeriä päätöksiä, kun ehdit miettiä kaiken huolellisesti", hän hymähti itseironisen huvittuneeseen sävyyn. Mies oli pohtinut tammankin ostamista niin monelta kantilta, ettei ollut tosikaan. "Voit vain seurata sivusta, kuinka avustajasi tekee typeryyksiä koko kaupungin edestä."

"Olen minäkin tehnyt typeryyteni ja maksanut niistä." Artemis ei ollut tai pitänyt itseään niin täydellisenä, mitä vaikutti. Ei, hän ei ollut täydellistä nähnytkään.
[28.5.2016 11.50.56] Anniina: "Kukapa meistä ei olisi", Caitlin puhahti naurua äänessään. "Mutta kai tässä iässä pitäisi jo osata olla toistamatta samoja virheitä ja oppia niistä aiemmin tehdyistä."

"Niinpä." Hienoa. Caitlin oli siis samaa mieltä, hänen ei tulisi tapailla ihmisiä! Kerrankin joku puolsi sitä. Okei, ei hän sitä edes ollut kysynyt, mutta aikoi silti käyttää kollegansa myötäilyä syynä.

Hän halusi uskoa, ettei ollut tehnyt virhettä Davidin kanssa, mutta kokemus ja muilta kilpakenttien laidoilla kuullut tarinat kertoivat toisin. Hevosenomistajista piti pysyä kaukana, jos tahtoi ratsastaa hevosta vielä myöhemminkin.
"Voisipa tässä kohden elämää ottaa aivan uuden alun." Muutto uuteen maahan oli lähimpänä sitä, mutta se ei ollut vaihtoehto ainakaan vielä. Ei ennenkö kävisi selväksi, ettei Englannissa ollut enää mitään hänelle.

"Valitettavasti sitä ei saa ja sillä on mentävä mitä on itse niittänyt." Sosiaaliset tavat alkoivat näemmä lipsua miehen mielestä hiljalleen. Väsymys alkoi painaa päälle, Artemis nukkui häiritsevän paljon nyt kun siihen oli mahdollisuus.

"Näinhän se on", nainen nyökkäsi. Elämässä ei jaeltu uusia alkuja, vaan jokainen sai tehdä parhaansa niillä korteilla, jotka oli ensimmäisellä jakokerralla saanut käsiinsä.
"Mutta ehkä se tamma, jos nyt osoittautuu ylistyksensä arvoiseksi, päätyy tarjoamaan sinulle mahdollisuutta avata uuden lehden hevosmaailmassa. Mistäs sitä tietää, vaikka kolmenkymmenen vuoden päästä suurin osa huippuhevosista polveutuisi aloittamastasi linjasta."

"Tuskinpa." Mies puuskahti, pyöräyttäen silmiään. Ei hänellä ollut tilaa kasvatella hevosia huvikseen useampaa. Artemis nousi taas ylös tuolista, pyyhkäisten muutaman tiskaamisesta jääneen vesipisaran pois kiviseltä työtasolta.

Miehellä ei ainakaan ollut turhaa positiivisuutta, se oli selvä. Caitlin vilkaisi puhelintaan yllättyen sitä, miten paljon aikaa oli jo kulunut. Ehkä hänen pitäisi tulla useammin tervehtimään työkaveria, kun vapaa-ajan sai suorastaan lentämään irlantilaistoverin kanssa keskustellessa.
"Pitäisiköhän tässä lähteä kotia kohden, etten vallan vie kaikkea aikaasi", hän pohdiskeli. Kotona ei odottanut mikään tai kukaan, ainoastaan tyhjä rakennus ja kasa tietokirjoja.

"Ehkä. Väsyn nopeasti nykyään."mitä sitä peittelemään, että väsytti. Caitlin ymmärtäisi häipyä ja hän saisi kaatua sänkyyn hetkeksi. Ennen kuin pitäisi taas syödä.

"Lepää siis kaikessa rauhassa", nainen toivotti tarjoten hymyä työtoverille. Artemis oli jo paljon paremmassa kunnossa kuin viime näkemältä, ja hän luotti hyvän kehityksen jatkuvan avustajan typeryydestä huolimatta.
"Soittele jos kaipaat joskus seuraa. Minulla ei muuta olekaan kuin aikaa tallilta lähdettyäni." Hän nousi jalkeille ja lähti kaikessa rauhassa eteisen suuntaan, joskin pysähtyi hetkeksi vilkaisemaan vitriinin sisältöä.
"Kyllä näitä kelpaa jo esitelläkin", hän naurahti jatkaen matkaa ovelle. Oli ollut yllättävän piristävää käydä tervehtimässä usein tallilla niin äreältä vaikuttavaa valmentajakollegaa.

Artemis saattoi Caitlinin ovelle, hymähtäen naisen sanoille. Niin kai, ehkä kelpasi. Omat saavutuksetkaan eivät tuntuneet enää miltään.
"Soitan." Ei soittaisi, ikinä. oven sulkeutuessa kouluratsastajan mentyä, mies saattoi vetää henkeä ja lukittautu makuuhuoneeseensa päiväunille.

Tiistai 21. kesäkuuta 2016 - iltapäivä

Hän olisi jättänyt mielellään menemättä kokonaan tallille, mutta aamulle sovittu yksityisvalmennus oli pakottanut liikkeelle. Samalla vaivalla hän oli järkeillyt ratsastavansa vastuullaan olevat kilparatsut, mutta se ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Remona oli tuntunut olevan eri tahdissa hänen kanssaan askeleesta toiseen, eikä mikään ollut sujunut kuten hän oli toivonut. Veritas puolestaan oli säikkynyt varjoja, muita ratsukoita, tuulen kolisuttamia peltirakenteita ja katsomon laidalle jätettyä ratsastustakkia. Hän oli ollut yksinkertaisesti aliarvoinen ratsastaja hienoille tammoilleen tänään. Mielessä vellovat ajatukset eivät olleet pirteimmästä päästä, joten yleensä niin aurinkoinen irlantilainen oli löytänyt itsensä juomasta tavallistakin kitkerämpää kahvia pannutolkulla ja välttelemään muita tallillakävijöitä parhaansa mukaan.
Se ei tosin ylettynyt työpäivän jälkeiseen aikaan, sillä karattuaan kotiin ennätyksellisen aikaisin, olivat tutut valkeat seinät alkaneet kaatua niskaan. Nopeaa viesteilyä myöhemmin hän oli napannut tummansinisen BMWnsä avaimet jälleen kouraansa ja hurauttanut tutuksi käyneen omakotitalon eteen tapaamaan sairaslomalle jäänyttä valmentajakolleegaansa - ja kai jonkin sortin ystäväänsäkin, vaikka punapäinen mies itse todennäköisesti suuntaisi pistävän katseen hänelle moisesta hempeilystä. Hänellä ei ollut liikaa ystäviä, joten Caitlin ottaisi sen mitä saisi, eli tässä tapauksessa toisen irlantilaisen punapään.
"Hei", nainen tervehti vaivautumatta loihtimaan kasvoilleen tekopirteää hymyä. Ei Artemista haittaisi, vaikka hän ei leveästi hymyilisikään. Itse asiassa, jos tarkemmin asiaa harkittiin, mies voisi jopa suosia vähemmän pirteää yleisilmettä.
"Mitä kuuluu?"

Artemis oli edelleen asuntonsa vankina, tavallaan. Hän ei saanut kulkea pitkiä matkoja jaloillaan ja pyörätuolissa hän sai liikaa sääliviä katseita osakseen. Mies istui kotona, katsellen ympärillensä kyllästyneenä. Kun ovikello kilahti sen merkiksi että joku oli ovella, entinen esteratsastaja laahusti ovelle. Se oli varmaa, hänen uransa esteratsastuksen huipulla olisi ohi. Kausi Meykenhoekilla oli jäänyt Artemiksen viimeiseksi. Oven avattuaan mies nyökkäsi tervehdykseksi kouluratsastaja kollegalleen, päästäen tuon sisälle.
"Ei mitään kummallista. Sinulle?"

Caitlin astui sisään siistiin asuntoon. Artemis ainakin oli jalkeilla, mikä oli kaiketi hyvä merkki, vaikka muutoin miehen elämä synkeältä olikin näyttänyt.
"Ei ihmeitä", hän vastasi harteitaan pienesti kohauttaen. Mieli teki sanoa jotakin Davidista ja siitä, miten hän oli ollut typerä antaessaan itsensä unelmoida (edes pienen hetken) jostakin ystävyyttä syvemmästä, mutta se keskustelu olisi parempi käydä istualtaan tai vaikka kahvikupin ääressä, jos siitä nyt pitäisi oikeasti keskustella.
"Sitä samaa vanhaa tallilla. Valmennuksia puupäille, yksityisvalmennuksia vieläkin toivottomammille", nainen mutisi tyyliin, jota harva häneltä odotti. Ratsastajatkin olivat olleet ihmeissään, kun palautetta oli satanut tavallista terävämpään sävyyn ja tiukemmin sanankääntein.
"Miten sinä voit?" Kai sen uteleminen nyt näin ystävien kesken oli ihan sallittua. Ainakin Artemis näytti paremmalta viikko viikolta, tai niin hän tahtoi uskoa. "Vieläkö avustajasi on yhtä turha kuin aluksi?" Ehkä avustajan toilailuista kuuleminen piristäisi hänen painunutta mielialaansa ja säästäisi huomisen valmentautujat tylyltä palautteelta.

Avustaja ei ollut enää ihan niin turha, mutta noh.... Ei tyttö vieläkään ollut Artemiksen lempi-ihmisiä.
"No osaa hän jo keittää kahvin sotkematta koko keittiötä." Artemis ei ollut halukas sanomaan ääneen totuutta, mutta kai se olisi pakko.
"Välttelit kun kysyin mitä kuuluu?"

Kai se oli melkoinen saavutus alun takkuisuuden huomioon ottaen. Hän oli toivonut, että surkeita sattumuksia riittäisi tarinoiksi asti, vaan kaipa oli Artemikselle parempi, ettei avustajasta ollut harmia vaan hyötyä. Hän jätti kengät eteiseen ja suunnisti pelottavan siistiin olohuoneeseen suutaan mutristaen. Tietenkään Artemis ei antanut asian olla.
"Saatoin tehdä jotain todella typerää. Ei, en saattanut. Tein", Caitlin mutisi tyytymättömänä ja rojahti sohvalle. Hän ei tiennyt ollako pettynyt itseensä vai pettynyt koko maailmaan, joten niiden kahden välillä tasapainoilu tuntui hyvältä vaihtoehdolta.
"Muistatko Remonan omistajan, Davidin?" Kai hän oli miehen maininnut kerran tai useamminkin keskustelujen lomassa. "Kävin hänen kanssaan ulkona. Useampaankin kertaan."

Artemis istui sohvalle, ei rojahtanut. Tietenkään hän antanut olla. Mies laittoi tv:n pois päältä, kuunnellen mitä kollegalla oli sanottavanaan. Mies nyökkäsi suu suorana viivana.
"Kerro toki."

Caitlin hautasi kasvot käsiinsä epämääräisen murahduksen saattelemana. Juuri niin, kuinka selkeää kommunikointia jopa irlantilaiselta. Hyvin tehty, Caitlin.
"Hän asuu Lontoossa, joten menin sinne viime viikonloppuna", nainen mutisi käsiensä suojista. Ihan kuin ne enää tässä kohtaa suojelisivat yhtään miltään. Huokaisten hän suoristautui sohvalla ja laski kädet syliinsä voidakseen vilkaista ystäväänsä. "Meillä oli aivan uskomattoman upea ilta, kunnes minä… Kävelin pois. Vaikka ilta oli ollut täydellinen." Loogista. Kukapa ei häipyisi kesken kaiken, kun oli viihtynyt hyvässä seurassa.
"Jäin siihen uskoon, että hän tahtoisi edelleen olla ystäviä, mutta miten se toimii?" Hän naurahti katkeransävyisesti. Hei hei Remona, hei hei haaveet World Equestrian Gamesiin kvaalaamisesta kesäksi 2018.

Artemis huokaisi syvään, katsellen sammuneen television ruutua. Hänellä oli omat kokemuksensa ja mielipiteensä siitä miten olisi järkevää toimia.
"Miksi kävelit karkuun? Et tunne mitään häntä kohtaan vai omien pelkojesi takia?"

Caitlin kurtisti kulmiaan ja kääntyi katsomaan Artemista. Mistä lähtien mies oli kuulostanut lähestulkoon myötätuntoiselta? Tai ainakin jättänyt haukut pois kysymystensä lomasta, niin tarkkoja kuin ne olivatkin.
"Koska se oli oikein häntä kohtaan. Minusta ei ole parisuhteisiin. Muutan liian usein, että mikään kestäisi kauaa." Eikä leskeksi jäänyt mies ansainnut sitä. David ansaitsi vakaan onnen joka kestäisi, ihan sama miten kauniisti mies puhuisi hänestä.
"Kohta tulee täyteen kaksi vuotta Englannissa. Todennäköisesti vuoden sisään olen jälleen tien päällä. Ehkä jo kesän jälkeen." Mitäpä tänne jäämään, jos muualta saisi hevosia ratsastettavaksi, kun Remonan hän menettäisi joka tapauksessa.

Artemis veti syvään henkeä. Kai sitä olisi pakko kertoa ainakin puolet totuudesta.
"Älä ajattele noin. Minä tein sen ja nyt olen eläkkeellä ja yksin. Onko liikkuvuus ainoa vikasi?"

Se oli yllättävä tiedonmuru miehen yksityiselämästä. Nähtävästi Artemiksella oli enemmän tarinoita kerrottavanaan kuin mies antoi ymmärtää.
"Ei todellakaan", Caitlin naurahti silmät suurina. Jatkuva muuttaminen oli ainoastaan syy siihen, miksei yksikään parisuhde ollut koskaan kestänyt riittävän pitkään, jotta muut viat ja hankaluudet pääsisivät tulemaan väliin. "Olen minä. Kyllähän sinä tiedät." Kömpelyys nyt oli pieni murhe, mutta entä tallilla asuminen ja töille eläminen? Vähemmälläkin sai rikottua orastavan parisuhteen.

"Caitlin O'Connor. Jos kaikista ihmisistä minä olen ollut parisuhteessa, vieläpä viimeisen vuoden aikana, joten anna yksikin hyvä syy miksi sinä et olisi sopiva kumppani?" Artemis ei aikonut päästää Caitlinia helpolla. Hän oli tehnyt todellakin aivan saman virheen (ja tuhannen muuta) kuin kollegansakin.

"Miten se päättyi?" Nainen kysyi ostaakseen itselleen enemmän aikaa miettiä vastaustaan. Artemiksen katse tuntui vähintään yhtä pistävältä ja kaikennäkevältä kuin silloin, kun mies seisoi kentän keskellä seuraamassa ratsukoiden työskentelyä. Se ei ollut mukava tunne. Hän ei kaivannut enempää haukansilmäisiä ihmisiä välittömään läheisyyteensä. He tiesivät ja kyselivät aina liikaa.
"Kaikki parisuhteeni ovat olleet lyhyitä, mutta ei se ole tehnyt lähtemisestä yhtään sen helpompaa - päinvastoin. On kamala muuttaa, kun päätyy samalla särkemään oman sydämensä, mutta lopulta aina muutan. Ajattelin säästää tällä kertaa itseni ja Davidin siltä tuskalta. Se ei vain ihan toiminut." Ei, kun hän oli jo päästänyt miehen riittävän lähelle tajutakseen, että välitti tuosta kovin. Voisi rakastaakin, jos antaisi itselleen luvan. Sehän kuului hänen tyyliinsä. Hypätä pää edellä tuntemattomaan, elää täysillä juuri siinä hetkessä, rakastua nopeammin kuin monet teinit saivat lueteltua Starbucksin kahvitilauksensa, ja lähteä ennen vuoden vaihdetta uuteen seikkailuun.

”Muutin Saksaan." Artemis ei ollut ajatellut elämäänsä koskaan kauas, muutoin kuin uransa kannalta. Ja se oli nyt ohi, ei enää.
"Mieti elämääsi pidemmälle. Entä sitten kun jäät eläkkeelle, voisitko asettua Englantiin? Haluaisitko että täällä olisi jotakin minkä luo palata? Jos et mieti, päädyt yksin neuvomaan toista joka on tekemässä saman virheen."

Niinpä. Mikään ei katkaissut suhteita nopeammin kuin muutot ulkomaille, ja niitähän hän harrasti jatkuvasti. Kello tikitti, kalenterissa kävivät päivät vähiin. Pian hän olisi jälleen tien päällä, matkalla kohti uutta tuntematonta. Kenties Saksaa. Saksassa olisi paljon nähtävää ja tehtävää. Luulisi jonkun voivan tarjota hänelle edes valmennustöitä, jos kilparatsastukselle ei olisi saumaa.
"Ehkä, ehkä en. Todennäköisesti viettäisin eläkkeenikin muuttaen. Olen elänyt koko elämäni pieninä pätkinä. Vuosi siellä, toinen täällä. Osaan taitavasti pakata elämäni pariin pahvilaatikkoon ja lähettää ne uuteen osoitteeseen, jotta voin aloittaa siellä alusta. Miksi eläkkeelle jääminen muuttaisi sitä?" Miksi mikään muuttaisi kaipuuta vaihtaa kotimaata tiheämmin kuin monet vaihtoivat autojaan?

"Caitlin. Minä tein lukemattoman kasan virheitä. Mieti asiaa hetki. Haluatko oikeasti olla yksin vai voisiko David olla se, joka muuttaa halusi maasta toiseen loikkimisen suhteen?" Artemis kaipasi sitä mitä hänellä oli ollut viime vuonna tähän aikaan.
"Mieti huolella. Et halua olla minä."

Voisi. Ei voisi. Kukaan muukaan ei ollut pystynyt siihen aiemmin. Hän oli rakastanut, hän oli häipynyt. Ne tuntuivat kulkevan käsi kädessä.
"Olen viihtynyt yksinäni tähänkin asti", hän lopulta vastasi vailla pontevuutta, joka olisi antanut lauseelle uskottavuuden. "Ehkä minun kohtaloni on reissata ikuisesti. Rakentaa koti niistä palikoista, joita kulloinkin on tarjolla, ja aloittaa alusta uudessa paikassa kun palikat loppuvat." Se oli yllättävän masentava ajatus, nyt kun sitä pysähtyi miettimään.

Artemis huomasi sen ponnettomuuden kollegansa sanoissa. Hän kuunteli, pudistellen päätään.
"En usko mitä sanot. Sinuna yrittäisin paikata asiat. Vielä kun ehkä voit." Artemis ei voinut muuta kuin seurailla Ellien kisamenestystä kauempaa ja toivoa että Williamille kuului hyvää.

Hän pudisti päätään. Se oli jo liian myöhäistä. Nyt paras mitä hän saattoi toivoa oli Remonan säilyttäminen nykyisellä ylläpitosopimuksella, mutta hän ei tosiasiassa voisi edes sanoa yllättyvänsä, jos David vetäisi tamman pois häneltä. Hän ymmärtäisi. Ehkä. Tai sitten hän vain muuttaisi pois ja yrittäisi unohtaa kaiken. Se oli toiminut aiemminkin.
"Ja sinäkö et voi?"

"Minun mahdollisuuteni menivät ajat sitten. Tein tuhat ja toisetkin tuhat muuta virhettä. Sinä et vielä muuttanut toiseen maahan, joten yritä paikata asiat. Selitä mitä pelkäät ja miettikää asioita yhdessä. Älä sinä päätä molempien puolesta." Kukaan ei tiennyt irlantilaisessa olevan tällainenkin puoli. Siellä se oli, tullen esiin vain kun oli tarvetta.
"Ja jos auttaa, minunkin suhteeni oli laadultaan yleisesti piireissä paheksuttava."

Hän ei voinut sanoa tietävänsä sitä tunnetta kovin hyvin, sillä hän oli onnistunut karistamaan menneisyyden pölyt harteiltaan pelottavankin tehokkaasti aina muuttoja seuranneiden viikkojen aikana. Kenties hän onnistuisi tälläkin kertaa, jos muuttaisi. Vaan minne hän voisi mennä, kun ainakin vielä toistaiseksi Remona ja työt olivat täällä? Newcastleen, kenties? Riittäisikö se luomaan illuusion uudesta alusta, vaikka päivärytmissä mikään muu ei muuttuisi kuin työmatka? Tuskinpa. Ei se olisi muuttamisen vaivan arvoista.
"En voi selittää, en enää", Caitlin mutristi huuliaan. Ei hän voisi selittää mitään Davidille, ei enää. Se juna oli mennyt jo. Mies ansaitsi parempaa.
"Mitäpä hauskaa siinä olisi, jos se ei olisi paheksuttavaa", nainen hymähti. Hän tuntui aiheuttavan ristiriitaisia mielipiteitä minne ikinä menikään jo sen tähden, että kuka hullu nyt päästäisi jalkoihinsa kompuroivan naisen hevosen selkään.

"Caitlin. Yritä, edes minun mielikseni. Jos olin oikeassa, saan edes sen tyydytyksen. Sairaan miehen mieliksi?" Eihän siinä tosiaan olisi mitään hauskaa, mutta...
"Seurustelun valmennettavani vanhemman kanssa, joten sekoitin myös työt ja vapaa-ajan pahasti keskenään."

Hän huokaisi hiljaa.
"Hyvä on", hän lupasi vailla aikomustakaan toteuttaa sitä. Tai ehkä hän voisi laittaa tekstiviestin miehelle, pahoitella vielä kertaalleen ja kysellä kuulumisia. Yrittää edes säilyttää ystävyyden, joka oli tuonut paljon iloa työpäivien keskelle.
"Niinhän me kaikki. Kun asuu töissä, lopputulos taitaa aina olla tämä", hän pudisteli päätään. "Luulisi että olisin jo oppinut, mutta ei. Jos Remona vaihtaa ratsastajaa tämän seurauksena, se on vain oikein minulle." Typerää, niin tavattoman typerää. Hevosenomistajat jätettiin rauhaan. Luoja tiesi, etteivät he tarvinneet enempää syitä valittaa kilparatsastajista, joita työllistivät.

"Ja haluan että oikeasti yrität. Älä kuvittele etten tunnista tuota äänensävyä. Puhun tuolla äänensävyllä hyvin usein ihmisille." Kuten ravitsemusterapeutille,lääkärille, fysioterapeutille ja ties kelle muille valmentaja antoi katteettomia lupauksia.
"Ei ole ja et välttämättä menetä tammaa, jos yrität selvittää kaiken. Ja jos niin käy, se on hänen menetyksensä. Hän menettää loistavan ratsastajan hevoseltaan."

”Voin kuvitella", Caitlin vastasi kuivasti. Artemis oli helppo nähdä hankkiutumassa eroon epämiellyttävistä keskusteluista tyhjillä lupauksilla. Hänkin olisi todennäköisesti tehnyt niin.
"Enpä tiedä loistavasta. En onnistunut tänään edes laukannostoissa", nainen puhahti, vaikka kollegan kehu lämmittikin mieltä. Ei riittämiin ajaakseen koleuden kokonaan pois, mutta vähän edes.

"Tuossa mielentilassa se ei ole ihme. En päässyt Saksaan muutettuani kavaletin yli, joten se ei kerro taidoistasi mitään. Se vain kertoo että asia painaa sinua ja se tulee selvittää niin kuin aikuiset selvittävät asiansa. Ei kuten minä selvitän asiat." Irlantilaisvalmentaja katsoi ikkunasta takapihalleen ja huokaisi syvään.

Miten aikuiset selvittivät asiansa? Hänen täytyisi varmaan kysyä sitä Chloelta - tai luoja paratkoon, Charlottelta, sillä hän ei tosiaankaan tiennyt. Kenties jo aikaa sitten avioituneet siskot osaisivat kertoa, miten aikuiset selvittivät asioitaan. Tai sitten eivät. Hän ei halunnut edes kuvitella Chloen ilmettä kun isosisko kuulisi. Toivottavasti Charlotte osaisi pitää suunsa kiinni.
"Elämä olisi niin paljon helpompaa, kun ihmissuhteet jättäisi kokonaan sivuun", nainen huokaisi raskaasti. Hän ei varmasti ollut ensimmäinen joka ajatteli niin, mutta hän voisi hyvinkin elää ajatuksen mukaan. Ihan varmasti voisi. Ehkä.
"Miten onnistuit jatkamaan eteenpäin? Voin sanoa varmuudella, että olet sen jälkeen päässyt kavalettien yli - ja muidenkin esteiden."

Artemis naksautti kielellä terävästi kitalakeaan vasten, Caitlinin kysyessä miten hän pääsi eteenpäin. Niin, miten?
"Olin vihainen muille omasta virheestäni, purin sen muihin. Ja vain opettelin elämään sen kanssa. En voi sanoa että lakkasin ajattelemasta häntä. Edelleen ajattelen ja toivon vain parasta hänelle sekä lapsellensa. Seuraan edelleen lapsen menestystä kisoissa ja huomaan olevani ylpeä kun hän pärjää. Mutta olen vain oppinut elämään sen kanssa, ettei heitä ole elämässäni. Palasin vanhoihin kaavoihini, olemaan vihainen kaikille."

Hän kuunteli Artemiksen tarinaa odottaen onnellista loppua varsin turhaan, kun kerran oli jo käynyt selväksi, että mies piti eroaan virheenä. Oli silti surkea kuulla, että irlantilaistoveri seurasi edelleen etäältä muiden elämää toivoen olevansa osa sitä. Tai ainakin katuen sitä, ettei enää ollut. Oliko niillä edes eroa? Caitlin soi pienen, surumielisen hymyn Artemikselle.
"Olen pahoillani", hän pahoitteli varsin aidosti. Sääli, ettei mies ollut saanut pitää selkeästi itselleen tärkeitä henkilöitä lähellään.
"Ehkä rakkaus ei vain ole meitä varten. Muuta kuin omaa alaamme kohtaan. Kuka edes tarvitsee perhettä odottamaan kotiovelle, kun kotona ei kuitenkaan käydä kuin kääntymässä?" Katkeransävyiset sanat paljastivat hyvin sen, mitä hänkään ei ollut tahtonut myöntää itselleen. Elämä voisi olla rikkaampaa, kun sen saisi jakaa jonkun kanssa.

"Minulla olisi nyt aikaa. Liiankin kanssa ja tulee olemaan jatkossakin." Se vihjaisi siitä, ettei mies voisi jatkaa uraansa ja valmentajana hän ei matkustaisi kolmasosaakaan siitä mitä nyt. Mies huokaisi syvään.
"Et usko tuota itsekään. Se on sinua varten jos haluat sen olevan, kuten kaikki muukin."

"Tai sitten täytät kalenterisi valmennuksilla aamusta iltaan, ja yllättäen päiväsi kuluvat jälleen tallilla", Caitlin hymähti. Hän oli tehnyt sen silloin, kun oli ensimmäistä kertaa todella tutustunut valmentamisen maailmaan joutuessaan sivuun loukkaantumisensa tähden. Oli helppo viettää päivä tallilla jo silkasta tottumuksesta. Niinhän sitä oli tullut aina tehtyä.
"Ehkä", hän huokaisi. Ehkä ei. Kukapa tiesi. Hän ei ainakaan, eikä nyt edes saisi selville kun oli ajanut Davidin pois luotaan. Hän oli kuvitellut toimivansa oikein miestä kohtaan, tai ainakin uskotellut itselleen niin, mutta totuus taisi olla toinen. Kai hän oli vain säikähtänyt sitä, miten vuosien jälkeen oli jälleen tilanteessa, jossa joku sai sydämen takomaan niin että sai pelätä sen kokonaan pettävän.

"Ja tulen yksin kotiin, ollakseni illan yksin. Tehdäkseni täälläkin töitä, koska en ole koskaan ajatellut elämääni näin kauas. Millaisilla asioilla olisin halunnut täyttää eläkkeeni? En töillä ja yksinäisyydellä." Ne eivät olleet asioita joista Artemis nautti, vaikka niin saattoi kuvitellakin.

"Mikä estää täyttämästä elämääsi nyt jollakin muulla? Eihän onnella ole yläikärajaa", Caitlin huomautti päätään kallistaen. Vai oliko? Siinä tapauksessa se tiedote oli mennyt häneltä täysin ohitse. Hän oli aina ajatellut, että ehtisi tehdä kaiken myöhemmin. Jos haluaisi naimisiin tai lapsia, jos haluaisi ostaa oman talon, koiran, hevosen… Kaiken ehtisi tehdä myöhemminkin. Paitsi ettei ehtinyt.

Artemis pudisteli päätään. Se oli nyt liian myöhäistä. Hän oli tietysti mies ja olisi voinut saada lapsia, mutta suhteen saaminen yli kolmikymppisenä ei ollut helppoa, ainakaan siedettävän ihmisen kanssa. Saatika vielä jos oli moniongelmainen, maailmalle vihainen estevalmentaja.
"Meni vuosia että tapasin yhden ihmisen, jota siedin ja joka sieti minua. En usko että ehdin enää löytää sellaista." Artemis veulasi sormiaan, mutristaen huultaan kevyesti.
"Siksi suosittelen sinua edes yrittämään asioiden paikkaamista.'

Caitlin mutristi huuliaan. Kai sekin oli totta. Maailmassa riitti ihmisiä, mutta parisuhteen löytäminen ei siltikään ollut itsestäänselvää.
"Ehkä olet väärässä", nainen toivoi miehen itsensäkin puolesta. Olisi ikävää jos tämä suhde ja sen katkeaminen tuomitsisivat Artemiksen elämään yksinään loppuelämänsä.
"Kai minä yritän. Jotenkin. En kyllä yhtään tiedä, mistä aloittaa", Caitlin huokaisi. Mistä hän edes voisi aloittaa? 'Anteeksi etten antanut meille mahdollisuutta' ei riittäisi. Tai sitten hän vain odottaisi muutaman viikon, että tämä kaipuu katoaisi ja jatkaisi elämäänsä eteenpäin kuten oli tehnyt aina ennenkin.
"Miten voikin olla, että hevosten ymmärtäminen on niin paljon helpompaa kuin tämä."

"Ehkä, mutta luultavasti en. Suurin osa ihmisistä on jo esimerkiksi naimisissa, joten se rajaa vaihtoehtoja näin melkein neljäkymmentä vuotiaana." Mies luotti siihen että Caitlin keksisi mitä sanoa, kun pitäisi keksiä. Hän ei voinut laittaa sanoja toisen suuhun.
"En tosiaan tiedä. Hevonen ei peitä tunteitaan, se on niissä rehellinen." Hän oli vannoutuneena kivikasvona paraskin puhuja.

Niinhän se rajasi, sen Caitlinkin oli todennut. Davidkin oli joskaan ei enää virallisesti naimisissa, tunteiden tasolla edelleen rakastunut edesmenneeseen vaimoonsa. Olisi varmasti lopun elämäänsä, mutta kenties siihen rinnalle mahtuisi toinenkin rakkaus. Kenties ei. Kukapa hän oli miehen puolesta päättämään.
"Se on kyllä totta. Hevosia on helppo lukea eikä koskaan tarvitse arvuutella, mitä ne nyt tarkoittavat. Ne tarkoittavat juuri sitä mitä eleillään sanovat", nainen nyökkäsi. Hänen täytyisi keksiä jotakin piakkoin, sillä ala-arvoinen ratsastaminen ei ollut oikein hänen upeille lainaratsuilleen. Jos edes töihin pystyisi keskittymään kunnolla, olisi kaiken käsitteleminen (tai siis käsittelemättä jättäminen) helpompaa.
"Että elämä voikin taas olla yksi iso sotku."

Estevalmentaja nyökkäsi. Hän oli solmussa elämänsä suhteen. Hän oli vailla ratsastajaa Weltille ja Vichylle.
"Älä muuta sano. Olen yrittänyt selvittää koko päivän sitä."

Se ei kuulostanut enää liittyvän Saksaan ja katkenneeseen parisuhteeseen, sillä oli vaikea kuvitella Artemista enää selvittelemään moista kun oli moneen kertaan sanonut nyt olevan jo liian myöhäistä.
"Miten selvitys on edennyt?" Hän kysyi toivoen sen tarkentavan mitä mies tarkalleenottaen oli yrittänyt selvitellä. Hänen elämänsä tuntui menneen kertaheitolla niin solmuun, että sen selvittämiseen vaadittaisiin sakset ja paljon aikaa. Jokainen lanka tuntui johtavan jotenkin Davidiin.

"En ole päässyt eteenpäin. Ollenkaan. Minulta puuttuu yksi huipputason kilparatsasraja, jolle uskaltaisin uskoa hevoseni kilpailtavaksi." Besserwisser tietty ehkä voisi jäädä eläkkeelle myös ja astua tammoja, mutta Weltuntergang ei. Andrea Rowella ei ollut enää tilaa hevoselle, saatika sitten nuorelle sellaiselle.

Oh. Se oli kinkkinen tilanne. Hän ei ollut onnekseen joutunut koskaan itse hakemaan hevosilleen ratsastajia, mutta muutamaa kertaa sivusta seuranneena hän osasi tuntea myötätuntoa Artemista kohtaan.
"Eikö kukaan tuttavistasi kiinnostuisi ratsastamaan niitä alaisuudessasi?" Hän kysyi kulmiaan kurtistaen, kun yritti rääkätä ratkaisua esiin aivosolujensa syövereistä. Sääli kun hän ei tuntenut esteratsastajia. Oli tosin ymmärrettävää, ettei joku elämänsä ja uransa mantereen puolelle rakentanut kiinnostuisi luopumaan kaikesta muusta tai vaihtoehtoisesti muuttamaan muita hevosiaan Englantiin parin lisäratsun tähden, ja oli vaikea kuvitella Artemista luopumaan hevosten tarkkailusta.
"Kenties voit tehdä kuten Morland, mutta paremmin. Etsi joku nuori ratsastaja, jolle tämä olisi hänen elämänsä tilaisuus. Löydä vain joku miellyttävämpi kuin Kaufmann."

Artemis naurahti laiskasti. Niin. Nuoren lupauksen kaivaminen olisi vain tuskaa.
"Pyytäisin muuten Rowea,mutta hänellä on kädet täynnä saksalaisten ja Prescottin kanssa. Besserwisser voi eläköityä ja aloittaa jalostusorin uran, mutta Weltuntergang tarvitsee ratsastajan. Kun minä en sen kanssa voi mennä radoille." Tai voisihan Artemis mennä, mutta hän ei saisi enää tuloksia aikaiseksi.

Caitlin mutristi suutaan myötätuntoisesti. Niinpä niin. Kuka ikinä olikaan väittänyt, että elämä hevosten keskellä oli huoletonta, ei selkeästi ollut koskaan kuulunut kilparatsastajien joukkoon. Siellä ei muuta ollutkaan kuin huolia ja murheita.
"Toivottavasti löydät jonkun, joka täyttäisi vaatimuksesi. Minäkään en tiedä esteratsastajia niin vaikea auttaa sen enempää. Voin toki kysellä verkostoltani ympäri Espanjaa, josko sieltä löytyisi jotakuta kiinnostunutta." Mahdollisuus sille olisi tuskin kummoinen, mutta ei yrittäminen mitään maksaisi.

"Haluaisin englantilaisen tai irlantilaisen." Artemis ei jaksanut ulkomaisua ratsastajia. Osasivat olla niin rasittavia.
"Sain tuomion vahingoista. Syvyysnäköni ei ole aivan entisensä ja vasemman käden voima ei palaudu ennalleen. Joten ei tarvitse kilpailla enää."

Se oli aivan ymmärrettävä toive, mutta valitettavasti rajaisi ratsastajien määrää merkittävästi. Hän toivoi parasta Artemikselle, sillä oli varmasti kamalaa seisottaa paria hevosta tallissa niiden tulevaisuudesta epävarmana.
"Voi ei, olen pahoillani", Caitlin huokaisi ja oli jo kurkottamassa Artemista kohden puristaakseen rohkaisevasti käsivarresta, ennenkö ajatteli sen olevan parempi, jos hän antaisi ystävän pysytellä omissa oloissaan edes etäisyyden suhteen. Se jos mikä lisäsi painetta löytää uusi ratsastaja hevosille. Caitlin kurtisti kulmiaan mietteliäänä.
"Morland voisi tietää englantilaisten ratsastajien tilanteesta enemmän, kun on koko ikänsä täällä kilpaillut ja asunut. Mitä jos kysyisit häneltä, osaisiko hän kertoa kenestäkään nuoresta ratsastajasta tai vaihtoehtoisesti ohjata sinua jonkun kokeneemman, suuren nimen tallille tiedustelemaan tallipoikien suhtautumista kilparatsastukseen? Ties vaikka hevosia lämmittelemässä olisi joku, joka vain odottaisi omaa mahdollisuuttaan päästä loistamaan radoille."

"Mmmh. En tiedä. En jaksaisi ajatella, mutta olen vastuussa niistä. Nyt ei ole muuta kuin aikaa valmentaa." Artemis murahti, pyöräyttäen silmiään.

Caitlin huokaisi. Siinä riittäisi töitä. Valmentaminen vaatisi panosta ja aikaa siinä missä mikä tahansa muukin hevosiin liittyvä toimenkuva.
"Onneksi Rosingsista ei työt lopu kesken siltä saralta", nainen lohdutti. Sentään se hyvä puoli suuressa kilpatallissa oli, että asiakkaita valmennuksille löytyi aina. Sillä elättäisi kyllä itsensä.

"Eivät. Ainakaan jos niitä haluaa tehdä. Katselin jo että parhaimmillaan ehdin valmentaa neljästi tai viidesti päivässä. Ja käymään myös eräällä toisella tallilla." Hän ei siis tosiaan tekisi muuta kuin töitä.

Caitlin nyökkäsi. Se kuulosti siltä, mitä hänkin oli odottanut. Valmennuksia sai mahtumaan päivittäin useamman ja siinä sivussa ehti hyvin tehdä ties mitä. Työt eivät tekemällä loppuisi, eivät Rosings Parkissa.
"Siinä saa ainakin päivänsä kulutettua jos ei muuta", Caitlin vastasi. Siihen mahtuisi hyvinkin yhden ratsastajan valmentaminen entisellä omalla kilparatsulla. Toivottavasti Artemis löytäisi ratsastajan itselleen.

"Mmm. Niin. Silti jää liikaa tyhjiä tunteja." Etenkin viikonloppuihin kun ratsastajat olivat kilpailuissa. Miehen pitäisi todella saada sisältöä elämäänsä.

"Sinun täytyy etsiä uusi harrastus. Minulle jankutetaan siitä jatkuvasti", Caitlin virnisti, vaikka pirteys ei silmiin asti yltänytkään. Hänellä oli riittämiin harrastuksia. Elämäntapana hevoset ja kodin täytteenä tietokirjat. Mitä muuta nainen voisi enää kaivata?

”En saa harrastaa mitään liikunnallista työni lisäksi ja en ole taiteellinen. Joten vaihtoehtoja ei juurikaan jää " tai siis mies ei itse osannut tehdä mitään taiteellista, ainakaan sellaista mitä olisi voinut harrastaa harrastamisen vuoksi

"Lukeminen on aina hyvä ratkaisu", Caitlin ehdotti. Ei ehkä tietokirjojen kohdalla kuten hän toimi, mutta lukeminen ylipäätään. Siihen katosi yllättävän suuri siivu ajasta kun uppoutui kirjaan kokonaan.

”Mmmm. Siinä ehtii ajatella samalla." Artemis vältteli nimenomaan aloillensa pysähtymistä.
"Ei sinulla olisi jonakin päivänä aikaa ratsastaa Weltuntergangia läpi? Se ei kuulemma liiku kunnolla, laistaa töistä. Se tutkittiin terveeksi,joten se tarvitsisi kouluratsastusvinkkejä."

Niinhän siinä ehti, ellei löytänyt kirjaa joka vei mennessään. Ehkä hän voisi kantaa muutaman kirjan seuraavalla vierailulla Artemiksen tutkittavaksi. Ties vaikka mies innostuisi jostakin.
"Saan järjestettyä sille aikaa", Caitlin vakuutti nyökäten. Ei hänen päivänsä koskaan niin täynnä olleet, etteikö väliin olisi mahtunut jotain muutakin, varsinkin kun Remonan ja Veritaksen liikutuksia pystyi siirtelemään mielensä mukaan. "Eiköhän se saada palautettua takaisin ruotuun."

"Olen varma että se vain testaa ratsastajaa." Artemis olisi niin halunnut itse nousta sen selkään, mutta hän ei saisi vielä

"Erittäin todennäköistä", Caitlin nyökkäsi suostumuksensa. Milloinpa hevoset eivät moista keksisi tehdä, varsinkin kouluratsastuksen osalla kun motivaatio monella oli jo valmiiksi matalalla. "Yritetään siis muistuttaa sitä, että töitä on tehtävä ratsastajasta riippumatta."

"Ja kun en voi itse nousta selkään. Tulen kyllä katsomaan, mikä siinä mättää. Annan Rosierille ja Rowelle potkut jos se hevonen on pilalla." Artemis ei vitsaillut. Welt oli lahjakas, upea rakenteinen ja nuoren orin luonnekin oli hyvä. Hän todellakin nylkisi jonkun.

"Tuskinpa se pilalla on", Caitlin rauhoitteli pieni hymy suupieliä ylöspäin kääntäen. Oli vaikea kuvitella että taitavat ratsastajat olisivat pilanneet hevosen tässä ajassa ainakaan peruuttamattomasti. Voisi ehkä kestää pari viikkoa, että ori saataisiin takaisin tasapainoon jos nuoremmat ratsastajat olivat jotakin säheltäneet, mutta ei siitä mitään pysyvää haittaa jäisi. Pieni ylimääräinen työmäärä, mutta niitä hevosten keskellä riitti.
"Mikä päivä sinulle sopisi parhaiten? Voin järjestää aikataulujani melko vapaasti valmennusten puitteissa."

Artemis kohautti olkiaan.
"Ei ole väliä. Olen heinäkuuhun sairaslomalla, olen vain kotona. Edelleen." Hän ei todellakaan tehnyt niin yhtään mitään, vaan oli jumissa sen avustajansa kanssa.

"Mites olisi torstaina? Muistelisin, että minulla on valmennusten välissä parin tunnin tauko, joten siinä ratsastaisi hyvin Weltuntergangin", hän pohti muistellessaan täksi viikoksi kasaamaansa aikataulua. Se voisi onnistua hyvinkin. Hän ehtisi ratsastaa Remonan ja Veritaksen jo aamusta, joten aikataulut eivät erityisemmin muuttuisi.

"Se sopii." Artemikselle ei ollut niin väliä. Hän ei jaksanut oikeastaan välittää mistään. Elämä oli ohi.

Caitlin nyökkäsi.
"Torstaina siis. Puolenpäivän aikoihin, niin poika ehtii päivätalliin syömään sapuskansa", hän vahvisti painaen asian mieleensä. Ei saisi sopia mitään siihen hetkeen. Kyllähän hän nyt sen verran muistaisi kunnes pääsisi kotiin lisäämään tämän kalenteriinsa.

Artemis muistaisi sen helposti. Hän nyökkäsi, vilkaisten ulos laiskasti.
"Kaipaan kyllä jo töihin. Vaikka tiedän että viikon päästä olen kyllästynyt valmennettavien osaamattomuuteen."

"Noh, noh", Caitlin toppuutteli huvittuneena. Ehkä, tai sitten ei. Hän oli kyllästynyt tänään valmennettaviinsa, mutta se nyt oli johtunut aivan muusta kuin heidän yllättävästä kädettömyydestään.
"Ehkä jotkut onnistuvat yllättämään sinut positiivisesti."

"Enpä usko." Miehen odotukset eivät olleet kovin korkealla.
"Harmi etten valinnut nuorena kouluratsastusta, siinä voisin kilpaida edelleen."

"Voit ainakin ratsastaa koulutreenejä ja pitää huolta, ettei kukaan muu pilaa Weltuntergangia?" Caitlin ehdotti. Ei kai mies nyt niin pahasti vasemman käden toimintakykyä menettäisi, etteikö voisi koulutreenejä ratsastella? Se olisi jo liian julmaa. Artemis oli vielä niin nuori. Olihan mies ehtinyt jo menestyä, mutta silti. Huipulla olisi joskus mukava pysyäkin.

"Voinhan hypätäkin, mutta kilpailemisessa ei ole järkeä. Lähinnä näön takia. Sitä ei voi korjata, joten en hahmota lähestymisiä riittävän hyvin Grand Prixin ratoja ajatellen."

"Pystyt siis hyvin tuomaan nuoria hevosia esiin ja varmistamaan, että ne tekevät parhaansa ratsastajiensa kanssa kilparadoilla", nainen pohti. Sääli kun Artemis ei itse enää sinne pääsisi muuta kuin aidan toiselle puolen seuraamaan, mutta hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö mies saisi täytettyä päivänsä mielenkiintoisella ohjelmalla siitä huolimatta.

"Mmmh ja ratsuttamaan niitä." Nuorten hevosten ratsutus ei vain tarjonnut kaikkea mitä mies halusi. Onneksi hän voisi ratsastaa Vichyllä ilokseen ja pitää mielenterveyttänsä yllä, jos ori eläköityisi jalostusoriksi jo nyt. Pitäisi miettiä.
"Noh. Se on sen ajan murhe, kun en pääse vielä edes töihin."

"Niinpä", Caitlin nyökkäsi. Tässä olisi hyvin aikaa pohtia, mitä tehdä kun työt eivät olleet edes alkaneet vielä. Hän vilkaisi rannekelloaan pohtien, pitäisikö jo lähteä kotia kohden ennenkö Artemis vallan kyllästyisi hänen seuraansa. Hänellä ei enää ollut muitakaan ystäviä, joita piinata työpäivän jälkeen vierailuilla, joten parempi olla käyttämättä Artemiksen vieraanvaraisuutta kerralla.
"Kai tässä pitäisi lähteä kotiin, niin huomenna voisi sujua ratsastaminenkin paremmin. En haluaisi saada Lièvremonteja niskaani kiukuttelemaan Veritaksen kehityksen polkemisesta paikoillaan. Ihan kuin se tamma yössä oppisi rentoutumaan ja nauttimaan työnteosta", hän pyöräytti silmiään. Ranskalaispariskunta ei tosiaankaan ymmärtänyt herkkäsieluista tammaa, jonka olivat päätyneet ostamaan.

Artemis pyöräytti silmiään. Niin, Caitlinilla oli se ongelma kun ratsasti muiden hevosia.
"Hmmh, kyllä se siitä. Selvität asiat, se helpottaa. Sinua ja Veritasta."

"Toivotaan", Caitlin vastaisi synkkyys silmiin hiipien. Hän ei uskonut siihen lainkaan, mutta pakko kai yrittää. "Nähdään torstaina", hän toivotti päättäen että neuvoista ja keskusteluseurasta kiittäminen olisi liian imelää. He olivat irlantilaisia. Eikö nyrkkitappelun kuulunut tulla heille luonnollisemmin kuin tunteista puhumisen selkokielellä? Nainen nousi kömpelösti sohvalta ja vilkaisi siistiä olohuonetta motivaatiota etsien. Jospa hänkin siivoaisi asuntonsa tämän näköiseksi.

Näinhän se oli ja erityisesti Artemikselle loukkaukset olivat paljon luontevampia kuin kuin tunteista puhuminen.
"Nähdään torstaina." Hän nyökkäsi naiselle vielä, vaivautumatta saattamaan Caitlinia ovelle.