Spring surprise

Oliver ei osannut sääliä ratsuttajaa, jonka lukuisat lempinimet kertoivat riittämiin naisen suosiosta työntekijöiden joukossa. Oli ihan oikein, että Edgerly-mikälien hevosia hoitava nainen joutui silloin tällöin tekemään ikävämpiäkin hommia, kun muutoin tuntui lähinnä kylpevän rahassa tekemättä mitään.
"Hevosten kanssa aika ei koskaan käy pitkäksi", mies vakuutti naurahtaen. "Aina kun ajattelee nähneensä ja kokeneensa kaiken, jotakin uutta ja kerrassaan uskomatonta tapahtuu. Tuggy heitti minua riimullaan pari päivää sitten, kun hetkeksi käänsin selkäni", Oliver virnisti. Oli kestänyt hetken jos toisenkin, ennenkö hän oli yhdistänyt selkäänsä mätkähtäneen tummanpunaisen nylonriimun innokkaasti hörisevään hevoseen, joka kurkisteli karsinansa ovenraosta.

Mies nielaisi tuntiessaan Didin käden niin lähellä, eikä antanut itselleen aikaa huolehtia ja ajatella asiaa liikoja tarttuessaan naisen käteen hellästi. Hän ei uskaltanut puristaa eikä pitää edes kunnolla kiinni tarjotessaan naiselle mahdollisuutta vetää kätensä pois suuremman ja tallitöissä karheutuneen käden otteesta, mutta ainakin hän oli yrittänyt.
"Ei aina tarvitse voittaa. Eikö se tekeminen itsessään ole mukavaa ja vaivan arvoista?" Mies naurahti pehmeästi. Harva Rosings Parkin asiakaskunnan ratsastajista ajatteli niin, valitettavasti. Onneksi Didi oli toista maata, eikä tosiaankaan omistanut jotakin tulista, herkkähipiäistä kilparatsua, joka kiipesi seinille päivän kevyemmän liikutuksen jäljiltä.

Didi oli kuullut kaikenlaista Zoe Winteristä, muttei halunnut tuomita ihmistä, jota ei tuntenut oikeasti. Ainakin tuo vaikutti hyvältä työssään ja hevosten kanssa ja sehän merkitsi eniten täällä.
"Heitti riimullaan?" Didi nauroi yllättyneenä. "Ihana Tuggy, se selvästi tietää miten pitää hauskaa." Älykkäistä hevosista oli yleensä riesaa ja riemua. Jotkut tuntuivat kyllästyvän yksitoikkoiseen elämään helposti ja tuhosivat paikkoja ja vaikeuttivat omistajiensa arkea, mutta joidenkin kanssa oli todella hauskaa ja yllätyksellistä positiivisella tavalla. Sunnya Didi ei ehkä kuvailisi todella viisaaksi hevoseksi mutta se oli täydellinen juuri sellaisena ja sai hänet iloiseksi hiljaisena herttaisena itsenään.

Kun Oliverin käsi sujahti hänen omansa ympärille, perhoset hulmahtivat hänen vatsassaan. Hän ei kuitenkaan vetänyt kättään pois, miksi olisi. Oliverin käsi tuntui juuri sopivalta hänen omansa ympärillä ja hän otti siitä pehmeästi kiinni ja hymyili.
Koirat juoksivat edellä, tai lähinnä Lily juoksi perässä kieli roikkuen pitkällä suusta kun saksanpaimenkoirat vain hölkkäsivät. Lily olisi aina Didille sellainen pöhkö pieni pentu mutta jotenkin sekin oli tuntunut viime vuoden aikana aikuistuneen hieman. Ehkäpä Nemon, Anguksen ja Higginsin seura oli todellakin tehnyt jotain rämäpäiselle pennulle.

"On se", hän nyökytteli. "Teininä kisasin paljon enemmän tosissani ja voittaminen oli minulle hirveän tärkeää. Tai yleensäkin menestyminen kaikkialla. Mutta ratsastustauon jälkeen en ole vielä ruvennut kisaamaan niin paljoa, että se voitontahtoisuus olisi palannut niin vahvasti. Ja Ricardin kanssa kisaaminen silloin oli ihan erilaista muutenkin", Didi selitti. Ehkäpä Sunny ja hän vielä saisivat kiinni kisaamisesta. Ainakin Pradan kanssa kisaaminen oli ollut mahtavaa.

"En tiedä mitä se kuvitteli saavuttavansa moisella, mutta niin se teki", Oliver naurahti päätään pudistellen. Tuggy oli omalaatuinen hevonen, se hänen oli myönnettävä. Työhevosori oli ehdottomasti mukava vastuuhevonen, kun vertasi vaikkapa Jimenan vastuulle lykättyyn pikkutammaan. Papillonista oli mukavuus kaukana. Onneksi hänen ei tarvinnut hoitaa tammaa ulkoiluja kummemmin. Hänelle riitti Defyn arvaamattomuus päivästä toiseen. Viimeaikoina tamma oli tosin ollut kiltisti, joten ehkä hänkin voisi hengittää hieman vapaammin hevosen läheisyydessä eikä aina pälyillä sivusilmällä epäluuloisena tummanruunikon puoliverisen puuhia.
"Vaikea kuvitella sinua juoksemaan ruusukkeiden perässä", Oliver ei voinut olla kiusaamatta. Tuskinpa Didi oli pahimmasta päästä ollut, mutta kai hän sai silti virnuilla ja kiusoitella naista aina silloin tällöin. Hän ei ollut koskaan kilpaillut, eikä näin ollen ymmärtänyt voitontahtoa ponin kanssa kiitäessä. Pradan ja Didin taidonnäytettä muistellessa viime keväältä oli helppo uskoa, että voitto oli aikanaan osunut kohdalle useaan kertaan niin ponimummolle kuin Didillekin.
"Ehkä Sunny vielä yllättää sinut. Jäät pian jälkeen kun karvapallosi innostuu kilpailemaan tositarkoituksella", mies virnisti.

"Sellainen minä olin", Didi virnisti. Ricardi oli antanut aihetta ruusukkeiden perässä juoksemiseen, sillä se oli ollut niin upea ja motivoiva kilpakumppani. Prada oli ollut hieman toisenlainen, mutta kaikessa vaativuudessaan motivoiva myöskin. Sunny oli muuten vain kaikin puolin ihana ja hauska treenipartneri eikä Didi ihmettelisi, vaikka he vielä sukeltaisivat kilpaelämään ja innostuisivat niistä esteluokista. Kouluratsastus oli vielä sellaista nyhväystä, etteivät he pärjäisi kuin ehkä jossakin raviohjelmassa.
"Mutta muistellen omia taitojani, se oli ennemmin Ricardi, joka niitä ruusukkeita rohmusi, kuin minä. Se osasi varmaankin jokaisen kouluradan ulkoa", Didi muisteli hymyillen.

"Se olisi ihana yllätys." Sunny ei ollut helppo saada motivoitumaan kunnon työskentelyyn.
"Etkö sinä ole sitten ikinä innostunut kisaamaan?"

Oliver nauroi lämpimästi ajatukselle pienenpienestä Didistä ja voitontahtoisesta ponista kiertämässä kisoja ruusukkeita rohmuten. Hän ei ikipäivänä voisi nähdä itseään siinä tilanteessa, mutta Didille kilpaileminen oli varmasti sopinut oikean poniseuran kanssa.
"No, onko sillä niin väliä kuka ne ruusukkeet hankki, kunhan sait ne seinääsi koristamaan", mies kiusasi naista virnistäen ja puristi kevyesti Didin kättä jonka oli ominut omansa suojaan kävelymatkan aikana. Märkää nummirinnettä laskeutuminen ei ollut koskaan tuntunut niin vaivattomalta kuin nyt, kun Didi kulki vierellä.
"En", Oliver naurahti hämillisenä. Hän, kilpailuissa? Ehei. Hän oli pysytellyt mielellään sivummalla kun muut kilpailivat, eikä edelleenkään kokenut pienintäkään intoa lähteä mittelemään muiden kanssa taidoistaan, jotka olivat varsin rajalliset. "En nuorempana ehtinyt ratsastaa niin kauaa, että kilpaileminen olisi alkanut kiinnostaa. Olin tyytyväinen viikottaisiin ratsastustunteihin ja satunnaisiin ylimääräisiin tallipäiviin hevosten rapsuttelun merkeissä." Ei hän silloin olisi osannut unelmoidakaan, että joku päivä työskentelisi näin suurella ja merkittävällä kilpakeskuksella.

"Niimpä", Didi naurahti. "Nykyään nekin ovat jossain kaapissa kotona", hän huokaisi. Niin ne ajat vain muuttuivat, kun jossakin vaiheessa sen ajan ylimmät saavutukset unohtuivat ja ne lykättiin kaappiin laatikkoon. Oli Didi vieläkin niistä ylpeä, vaikka oli kehittynyt ja muisteli kaikkia kisoja mielellään - ei vain niin ylpeä, että olisi ottanut ne muutossa mukaan ja pistänyt uudessa kämpässäkin seinällä koristeeksi. Se tuntui turhalta, kun silloin hevosetkin olivat jääneet Skotlantiin.

Ilta oli kaunis ja luonto ympärillä rehotti vihreänä. Kultaiset auringonsäteet siivilöityivät kasvuston läpi ja koirat hölköttivät edellä kohti tallia, joka avautui heidän eteensä tarhoineen ja kenttineen kaikessa komeudessaan. Oli harvinaista herkkua, että oli näin kaunista ja lämmintäkin tähän aikaan vuodesta ja tästä illasta oli tullut vielä kahta ihanampi, kun hän oli saanut Oliverin mukaansa. Vielä kun he hakisivat Sunnyn, olisi kaikki todella täydellistä.
"Niin", hän hymähti. Ei kilpaileminen mikään edellytys ratsastusharrastukselle ollutkaan, vaikka Rosingsin kaltaisessa paikassa se tuntuikin melkein oletusarvolta. "Ja nyt rapsuttelet hevosia työksesi", Didi naurahti. Kumma miten asiat muuttuivat.

"Minusta tuntuu, että Sunny on vielä ulkona", Didi totesi kun katsoi pientä hopeista rannekelloaan ja etsi katseellaan tummaa ponitammaa vielä ulkona laiskottelevien hevosten joukosta. Sunny oli yksi niistä, joka hilui ulkona vain niin kauan kuin mahdollista ja tänäänkin se oli viettänyt ansaitun lomapäivänsä kokonaan laiduntamassa pikkuisen harrastelaumansa kanssa.
"Siellähän se", hän osoitti nähdessään tumman ponin nyhväämässä muutama viikko sitten tulleen kantavan Mary-tamman kaulaa toisessa päässä laidunta.

Oliver ei nähnyt ympäristön kauneutta, sillä Didi varasti hänen huomionsa täysin. Hän olisi voinut seurata naisen kasvojen pienimpiäkin liikkeitä aamusta iltaan kyllästymättä tapaan, jolla hymy levisi kasvoille ja silmät tuikkivat naisen kääntäessä kasvonsa ylöspäin lämpimästi nauraen. Mies olisi voinut kuunnella Didin ääntä loputtomiin, minkä tähden oli aina harmi, kun naisen lause tuli päätökseensä.
"Niinpä", hän naurahti pehmeästi ja puristi Didin kättä lempeästi. Hän ei olisi voinut koskaan unelmoidakaan työskentelevänsä Rosings Parkin kaltaisella tallilla. "Elämä yllättää." Rose opiskeli yliopistossa, hänellä oli vakituinen työ - vain yksi, ei kolmea yhtä aikaa! - ja ihana nainen rinnallaan, jonka näkeminen sai hymyn leviämään huulille ihan tahtomattaankin.
"Varmasti on", mies vastasi hieman myöhässä unohduttuaan seuraamaan lempeän tuulen tanssittamaa hiuskiekuraa. Hänen teki mieli pyyhkäistä se Didin korvan taakse, mutta ehkä täytyi tyytyä pitämään naisen kädestä kiinni. Hyvä kun hän oli uskaltanut sen verran alunperinkään.
"Se näyttää nauttivan olostaan täysin rinnoin", Oliver naurahti katsellessaan ystävällistä, suloista ponia. Sunny oli ehdottomasti mukava poni, mistä hän oli kiitollinen saatuaan Didin ponin oman tiiminsä vastuulle.

"Niin yllättää", Didi vastasi ja siirsi katseensa Sunnysta ja Marysta Oliveriin. Sillä miten hän oli tähän päätynyt ei ollut oikeastaan väliä, sillä Oliver oli ihana ja hänen kätensä tuntui hänen omassaan niin luonnolliselta, että Didi olisi voinut kiertyä sen ympärille, jos olisi vielä uskaltanut. Ehkä lähempänä kävely riitti.
"Se pitää sen laumasta", hän hymähti. Kun he lähestyivät laitumen porttia Lily otti varaslähdöt ja etsi sopivan alituskohdan rynnäten laitumen puolelle. Didi ei sitä estänyt mutta piti katseensa pitkässä ruohossa kiertelevässä koirassa. Hevoset huomasivat koiran mutta eivät paljoa sitä hätkähtäneet. Kai se oli nykyään jo sen verran tuttu näky hevosten jaloissa. Sunny huomasi lopulta itsekin saapuneen seurueen ja ravasi aidalle vastaan pari muuta hevosta perässään.
"Hei kaunokainen", Didi tervehti hymyillen ponitammaa, jonka pyöreät pörheät korvat olivat hörössä. "Aina niin puhtaana", hän naurahti Oliverille, kun katseli tamman jalkoja, jouhia ja sään aluetta, jotka olivat kuivuneessa harmaassa mudassa.

"Aivan varmasti pitää, sen laumahan on oikein leppoisa", Oliver naurahti kääntäen katseensa Didistä keskustelunaiheena oleviin hevosiin. Hän olisi paljon mieluummin katsellut Didin kauniita kasvoja, mutta ei halunnut vahingossakaan jäädä kiinni tuijottelustaan. Ei sillä muuten olisi ollut väliä, mutta hän ei halunnut naisen pitävän häntä aivan urpona tai vielä pahempaa, pelottavana.
"Tulisivatpa kaikki näin innoissaan vastaan kun tajuavat pääsevänsä liikkeelle", mies esitti vienon toiveen huvittuneeseen sävyyn. Niin ei koskaan tulisi tapahtumaan. Pitäisi kai olla tyytyväinen siihen, ettei aivan jokainen hevonen juoksuttanut kilometritolkulla ympäri laiduntaan hippaleikin hengessä.
"Se on taitava löytämään laitumen parhaat paikat", Oliver nauroi vapauttaen Didin käden. Hän ojensi toista kättään ponia kohden, jotta voisi rapsuttaa pienen tamman kaulaa tervehdykseksi, kun Sunny oli saapunut niin innokkaasti heidän luokseen. Hän etsi katseellaan pientä koiraa kai varmistaakseen, ettei Lily ollut päätymässä suuriin ongelmiin, mutta koiran pomppiminen Rainin tupsujalkojen ympärillä rauhoitti mielen. Siinä ei vaaratilannetta syntyisi tekemälläkään, kun kirjava irlannincob nukkui seisaaltaan, tai ainakin näytti siltä seisoskellessaan laiduntavan Nimbuksen lähettyvillä.
"Onneksi se on niin pieni, ettei pesemisessä kestä kauaa", mies virnisti. Se tosin päti ponin lisäksi myös ylienergiseen koiraan, jolla oli enemmän karvaa kuin mitä muuta. Lily näyttäisi varsin ruipelolta märkänä, siitä hän oli aivan varma.

Didi ei olisi ikinä voinut nähdä Oliveria urpona tai pelottavana mutta sitä vähääkään hän ei ajatellut, sillä ei huomannut kuinka pitkäksi aikaa miehen katse jäi häneen kerta toisensa jälkeen.
"Niin on", hän vastasi. Hevoset tällä laitumella olivat kaikki melko samanhenkisiä, mitä hän niistä tiesi. Eivät ehkä kaikki aivan Sunnyn kokoa mutta kukapa olisikaan, kun toinen oli tuollainen miniponi - lähes leveämpi kuin korkeampi.
"Niimpä", Didi naurahti. Se helpottaisi hevosten hakua ulkoa kummasti mutta taisi olla aika suuri toive. "Sunnyn yritykset pysyä ulkona ovat usein aika laiskoja, ihan mukavaa ettei sitä tarvitse jahdata."

Didi päästi Oliverin kädestä vastahakoisesti irti mutta olisi tarvinnut kahta kättään kuitenkin ponin riimuttamiseen. "Niin löytää", hän totesi ja rapsutti nopeasti tamman turpaa ennenkuin meni kalastamaan ponitamman punavalkoista riimua ja riimunarua. Ne oli helppo säilyttää laitumen portin vierellä, kun Sunnya ei kuitenkaan tarvinnut tai edes kannattanut tarhata riimu päässä. Se olisi entinen kerran päivässä eikä Didin kukkaro kestäisi sellaista. Oli ihan tarpeeksi ostaa uusia bootseja.
"Niimpä", Didi nauroi ja meni laitumelle. "Ja sen puhtaanapito on jo paljon helpompaa kun suurin osa talvikarvasta on poissa", hän lisäsi. Vähitellen ohentuva kesäkarva helpotti kummasti karvan puhtaanapitoa ja lyhensi sitä päivittäisen jynssäämisen aikaa. Onneksi poni ei ollut kovan tason kisaratsu, jonka olisi tarvinnut näyttää täydelliseltä joka päivä.

"Se on", Oliver naurahti. Se helpotti ehdottomasti heidän tallitiiminsä iltatalleja, kun ponia ei joutunut jahtaamaan tuntitolkulla ympäri massiivista laidunta. Eipä sillä, että hän olisi paljoa iltavuoroista edes tiennyt, kun lähinnä teki aamutallia, jotta hevosenhoitaja-Alyssa välttäisi aamutallit. Aamutallit tosin sopivat hänelle varsin hyvin. Niissä sai tehdä kunnolla töitä, eikä ollut montaa asiakasta hönkimässä niskaan. Eikä tarvinnut murehtia työtunneista, kun niitä kertyi helpolla aamutallivuorojen yhteydessä. Oliver jäi seisomaan portille, sillä mitäpä häntä laitumen puolella tarvittaisiin. Mieluummin hän aukaisisi portin Sunnylle ja Didille.
"No ihan varmasti. Se oli varsin karvainen kaveri talvella", Oliver hymähti huvittuneena. Sunny oli ollut suloinen kaiken karvansa kera, mutta se ei ollut varmasti helpottanut ponitamman puhtaanapitoa sitten lainkaan. Oli kai hänen onnensa, ettei moinen työ kuulunut heille, vaikka hän mielellään auttoikin Didiä missä ikinä saattaisi. Rajan hän tosin vetäisi ponin ratsastamiseen. Sunny lyyhistyisi hänen alleen. Hän voisi tosin juoksuttaa ponitammaa, jos Didi ei joskus pääsisi poniaan liikuttamaan.
"Saa nähdä koska se alkaa kasvattaa samanlaista karvakerrosta itselleen ensi talvea varten", mies pohti aukaisten portin ponitammalle ja Didille. Hän piti silmällä lähistöllä notkuvia hevosia enemmän tavasta kuin tarpeesta, sillä näistä seurahevosista tuskin kukaan yrittäisi yllättäen rynnätä vapauteen. Kilparatsuista ei valitettavasti voinut sanoa samaa, sillä joukkoon mahtui yksi jos toinenkin, jolle portista livahtaminen oli päivän suurin tavoite.

Didi käänteli riimua käsissään ja nyppi sen pehmusteiden likoja ja pieniä heinänpalasia. Hänen pitäisi pitää varusteista parempaa huolta niin ne säilyisivät edes jonkinlaisessa kunnossa. Sunny oli jäänyt paikalleen pienen matkan päähän portista ja tuijotti tappisilmillään Didiä, joka pujotteli epätasaisella laitumen pohjalla kohti poniaan.
"Joo, ehkä vähän liiankin. Oli mukava yllätys, ettei se pelännyt klipperiä", hän naurahti. Klippauskaan ei tietenkään ollut ohentanut kunnolla niitä karvaisia kohtia mutta helpottanut elämää edes vähän. Päästyään Sunnyn luo se kääntyi ympäri ja tuli selvästi katumapäälle. Mikä vapaapäivä se sellainen oli, että otettiin pois laitumelta?
"Hei!" Didi nauroi ponille ja tarrasi sen paksusta harjasta kiinni, ennenkuin se saattoi mennä pidemmälle, ja pujotti riimun ponin päähän. Karhean otsatukan siistittyään he lähtivät kävelemään takaisin portille ja pujottelivat paikalle tulleiden hevosten ohi. Matkalla Didi rapsutti vierelle kävelleen Nimbuksen kaulaa.

"Varmaan jo syyskuussa", Didi arvioi vitsillä ja asteli poninpallero perässään ulos laitumelta. Hän ei tosin yllättyisi, vaikka niin oikeasti kävisi. Laitumen ulkopuolella Didi kääntyi katsomaan koirien ja lähinnä laitumen puolelle karanneen Lilyn perään. Pieni koira vilisti ulos laitumelta kutsusta ja valitsi seuraavaksi uhrikseen Sunnyn, joka ei ollut moksiskaan koirasta. Didi pudisteli sen loputtomalle innolle hymyillen. "Miten minä onnistuinkaan valitsemaan noin hölmön koiran siitä pentueesta?"

Sunnyn hidas ja toivoton pakoyritys sai Oliverin nauramaan. Olisivatpa kilpahevosetkin noin hitaita tullessaan katumapäälle jostakin! Elämä helpottuisi kummasti, kun ei tarvitsisi juosta ratsun jos toisenkin perässä ympäri kenttiä, tarhoja ja milloin mitäkin. Ehkä hän olisi sopinut paremmin töihin karvaisia poneja kasvattavan pientilalle kuin hienoon kilpakeskukseen.
"Sehän on ihan hyvä aika aloittaa. Ei sitä koskaan tiedä, milloin tuuli kääntyy ja puhaltaa kylmästi pohjoisesta", mies naurahti. "Olisihan se nyt kerrassaan kauhistuttavaa, jos Sunny ei olisi varautunut ennalta." Koska loimiahan ei ole keksitty juuri sellaista varten. No, eipä poni sitä tiennyt, vaan kasvatti vain karvaa riittämiin pohjoisilla leveyspiireillä elämistä varten.
"Älä nyt, Lily on hieno koira", Oliver virnisti. "Vai mitä Lily? Olet ihan paras, hölmö pieni energiapallo", mies villitsi koiraa kirkkaalla, oktaavin tai puolitoista tavanomaista puheääntään korkeammalla nuotilla ja kurkotteli käsiään pientä koiraa kohden kunnes sai nuoren koiran kunnolla hepuloimaan.
"Et olisi voinut valita parempaa pentua", mies nauroi katsoessaan karvakasan kiitoa heidän ympärillään. Mikä hurmaava pieni eläinkaveri.

Sunnyn laiskuus oli ilo ja suru. Se oli ruvennut löytämään ratsastukseen motivaatiota ja varsinkin villimmillä estetreeneillä se uskaltautui innostumaan yhä useammin. Sellainen ilo piti Didinkin motivaation yllä eivätkä pienet pukit ja muut olleet kuin positiivisia yllätyksiä. Hän oli tottunut pahempaankin - Sunny ei ollut tosiaankaan kovin suureellinen.

"Niimpä, miten se sitten pärjäisi", Didi pidätteli hymyään ja ihmetteli. Vapaa käsi nojautui ponin jykevään ja paksun yönmustan harjan peittämään kaulaan. Poni oli tottunut sellaiseen nojailuun, olihan juuri sopivalla korkeudella sellaiseen. Ei se olisi välittänyt, vaikka Lilyn olisi iskenyt sen selälle seisomaan. Lily olisi tosin voinut loukkaantua, sillä se ei uskaltaisi hypätä niin "korkealta" alas itse.
"Olette ihan pöhköjä molemmat", hän nauraa hykersi, kun Lily otti hatkat ja sekosi.
"Se on helposti... persoonallisin pentueen pennuista", Didi nauroi. Sitä ja monta muutakin asiaa. Oli muillakin energiaa mutta Lily oli aina viimeisenä hereillä ja energisin monen tunnin koirapuistoleikkienkin jälkeen. Koiruus tuli pyytämään Didiäkin juoksuun mukaan mutta poni toisessa kädessä sellainen ei oikein onnistunut. Sen sijaan Didi hypähti hieman päin Lilyä nauraen ja sai siten koiran jatkamaan sekoiluaan heidän edessään. Higgins ja Sunny katselivat vierestä, kun Nemokin yltyi leikkiin mukaan eikä Didin hymy tahtonut laantua. Kohtahan kasvoja rupeaisi kramppaamaan - oliko näin onnellisena oleminen laillista?

Oliver nauroi raikuvasti. Niin he kai olivat, mutta mitä siitä? Joskus oli hyvä irrotella ja pitää hauskaa, vaikka se näyttäisi ja kuulostaisi muiden korvaan miten tyhmältä tahansa.
"Pidät meistä silti", mies virnisti ennenkö kääntyi tuijottamaan pientä koiraa kuin vaanisi tuota. Pieni käden heilautus pystykorvaa kohden sai karvapallon säntäämään hepulin vallassa useamman kierroksen ponin ja ihmisten ympäri. Lily oli kerrassaan loistava pieni koira. Mies vilkaisi nauraen Nemoa, joka innostui ottamaan osaa pienen kaverinsa sekoiluun. Ehkä olisi parempi lopettaa eläinten riehuttaminen siihen, ennenkö Higgins ärähtäisi kaksikolle. Vanha koira ei erityisemmin arvostanut nuorempien sekoilua, tai ainakin sen tulkinnan Oliver oli tehnyt seuratessaan koiralauman keskinäistä dynamiikkaa.
"Persoonallisuus on parhautta", mies vakuutti naurua yhä äänessään eikä olisi pystynyt pyyhkimään leveää hymyä huuliltaan vaikka olisi yrittänyt. "Olisihan se ihan tylsää, jos Lily olisi kuin robotti, joka tekee kaiken mitä käsketään ilman pienintäkään omaa panosta." Siihen tarkoitukseen sopisi robottikoira tai pehmolelu. Elävällä olennolla kuului olla oma persoonansa kaikkine ainutlaatuisine hömelyyksineen.
"Onneksi Sunny ei pahemmin kerää kierroksia koirista", Oliver huomautti tyytyväisenä. Se nyt olisikin vielä puuttunut, että poni olisi seonnut koirien leikin villitsemänä aivan kokonaan. Hän tosin epäili, ettei sekoaminen kuulunut Sunnyn toimintatapoihin missään tilanteessa. Poni oli aivan liian rauhallinen ja kiltti sellaiseen.

"Sekin on totta", Didi vastasi takaisin. Pöhköys ei ollut todellakaan huono piirre. Koirien ja Oliverin irroittelu saivat Didin nauramaan vatsansa kipeäksi. Kun Lily pyrki juoksemaan vimmassaan Sunnyn ali (olihan se todella kätevä piilopaikka ja helppo alitusreitti niin pienelle koiralle) Didi yritti parhaansa estellä sitä nauraen kuitenkin samalla, mikä ei paljoa vakuuttanut koiraa emäntänsä kieltojen tärkeydestä. Kun pikkukoira pääsi kuitenkin livahtamaan Didin ohi, ei Sunny ollut siitä moksiskaan. Oli näin varmasti aikaisemminkin käynyt.

"Niin on", Didi sanoi hymyillen. Sitä tästä porukasta löytyi. "Ei se olisi Lily lainkaan." Mikä se sellainen koira olisi, jos se ei aina välillä olisi kuin uhmaikäinen lapsi ja kyseenalaistaisi jokaista käskyä ja kehotusta? Lily osasi tämän ainakin, eikä se nyt ollutkaan mikään koulutetuin koira. Se oli villi ja vapaa sielu, ja vietti vapaa-aikansa rymytessä. Aika vähän aikaa heillä jäi enää sille kunnon temppukoulutukselle, mihin he olivat vielä aikaisemmin panostaneet ja johon Didi oli suunnitellut panostavansa tulevaisuudessakin.
"Sillä on kilometrin pituinen kärsivällisyys", Didi naurahti ja nyhti ponitamman paksua harjaa.

Didin nauravaiset kiellot eivät tosiaankaan hillinneet nuoren koiran menoa, mikä vakuutti Oliverinkin siitä, ettei hän ollut tehnyt typerästi innostaessaan koiruutta säntäilemään kuin päätön kana. Kyllähän Didi olisi osannut Lilyä komentaa kunnolla, jos vain olisi tahtonut. Hän hymyili leveästi naisen vastaukselle. Hyvä ettei hän ollut ehtinyt jo käydä hermoille. Mies epäili ettei hetkeen kyllästyisi kuulemasta moisia tunnustuksia naisen huulilta. Ajatuksen rohkaisemana hän astui lähemmäs Didiä ja ujutti sormensa jälleen naisen sormien lomaan.
"Ei, se ei olisi Lilymäistä ollenkaan", mies vastasi hymyillen leveästi innokkaalle koiralle. Ei kaikkien koirien tarvinnut olla niin hyvätapaisia ja koulutettuja, kunhan pysyivät poissa suuremmista hankaluuksista. Lily ei aiheuttanut vaaratilanteita eikä tuhonnut mitään korvaamattoman arvokasta, joten pieni koira sai hänen puolestaan riehua niin paljon kuin vain suinkin jaksaisi, mikä tosin Lilyn tuntien tarkoitti ikuista riehumista.
"Kärsivällisyys on hyve, jota jokaisen tulisi harjoittaa kaikissa elämäntaipaleensa tilanteissa. Elämässä ei pärjää ilman kärsivällisyyttä", Oliver saarnasi ylilyövän dramaattiseen tyyliin kuin paraskin sunnuntaisaarnaa pitävä pappishenkilö uinuvalle kirkkokansalle. Miehen pokka tosin petti loppua kohden ja hymy nyki suupieliä ylöspäin vastustamattomana. Hän naurahti.
"Minnepäin tahdot lähteä kävelemään Sunnyn kanssa?" Hän kysäisi vilkaisten vielä kertaalleen olkansa yli laidunta kohden, jolla hevoset laidunsivat varsin rauhallisesti. Oliver tunsi typerän hymyn leviävän huulilleen, kun hän vilkaisi heidän yhteenliitettyjä käsiään. Ehkä hänen pitäisi vapauttaa Didin käsi, niin nainen voisi rapsutella poniaan tai pitää kaksin käsin kiinni rauhallisen poninsa riimunnarusta tai jotakin. Hän ei tahtonut irrottaa.

"Ei niin!" Didi ei ehkä ollut johdonmukaisin koirankasvattaja ja kurin pitäjä mutta mieluummin hän piti hauskaa ja pelleili koiransa kanssa kuin pipo tiukalla mietti mikä oli siinä hetkessä se vähän vastuullisempi vaihtoehto. Töissä hän oli tarkemmin eikä tietenkään antanut Fairchildien koirien elää kuin läävässä, mutta Lilyn kohdalla se oli erilaista. Se oli hänen höpsö duracellpupu-vauvansa. Vielä ihan hetki sitten se oli ollut melkein kämmenen kokoinen ja nukkunut hänen vatsallaan tuhisten. Nyt sillä ei ollut enää edes vauvakarvoja ja se käyttäytyi kuin mikäkin teini. Harvoin se teki mitään vakavasti väärää, silloin se sai kyllä kuulla kunniansa. Kuten esimerkiksi asteltuaan maalille viime kesänä ja kierittyään lantalassa aikaisemmin tänä vuonna.

Didi vapautti toisen kätensä ponin pitämisestä ja kiersi sormensa Oliverin käden ympärille. Käsi olikin alkanut jo tuntua hieman liian orvolta yksinään. "Joopajoo", hän nauroi Oliverin saarnoille ja nojautui tämän kylkeen, vaikka olihan niissä sanoissa totuuttakin.
Oliverin kysymykseen Didin teki mieli vastata 'minne vain', sillä se oli varsin totta. Oli kuitenkin ehkä parempi, että hän vastaisi jotain hieman järkevämpää. "No lähdetäänkö Thackerrayn farmin suuntaan? Ei sillä niin väliä", hän ehdotti. Kentillä kulkevista useista ratsukoista päätellen tämäkään ilta ei ollut Rosings Parkissa hiljainen. Saisi nähdä olisiko maastopoluillakin ruuhkaa - onneksi eri reittejä oli loputtomasti. Sunny ja koirat kulkisivat heidän mukanaan melkein mihin vain.

Didin ehdottama suunta kelpasi miehelle täydellisesti, mutta totuuden nimissä Oliver olisi suostunut mihin tahansa, mitä Didi olisi ehdottanut, vaikka ehdotus olisi miten hupaista tai mahdoton tahansa. Mitä tahansa, jotta hän saisi viettää hieman pidempään Didin rinnalla. Hän vilkaisi yhteenliitettyjä käsiä tuntien lämmön leviävän koko kehoonsa. Hän ei edelleenkään aivan uskonut onneaan, kun saattoi kävellä siinä käsi kädessä niin uskomattoman upean naisen kanssa kuin Didin.
"Se on hyvä valinta", mies vakuutti puristaen hellästi naisen kättä. Hän piirteli peukalollaan pehmeitä kuvioita Didin kämmenselkään astellessaan tallialueen halki. Oliver ei edes osannut ajatella, millaisen viestin moinen antaisi työkavereille sekä asiakkaille. Toisaalta, jos muutamiin kieli poskessa heitettyihin huomautuksiin oli luottamista, hän ei ollut tehnyt kovinkaan upeaa työtä ihastuksensa piilottelussa tähänkään asti.
"Voimme aina livahtaa pienemmille poluille, jos ratsastusreitit ovat täynnä ratsukoita", mies virnisti suunnistaessaan rauhallisin askelin Didin ja Sunnyn tahdissa kohti farmia, jonka omistaja oli varsin mukava - joskin satunnaisesti energiamääränsä ja päättäväisyytensä tähden kauhistuttava tuttavuus. Kun tallialueen kiire ja hälinä jäi taakse, rentoutti Oliver hartiansa ja vilkuili edellä jolkottelevia koiria kuin odottaen ongelmia. Niitä ei onneksi ilmestynyt, joten mies saattoi kääntää katseensa takaisin Didiin. Toki sen varjolla, että vilkuili myös Sunnyä, eikä suinkaan tuijottanut vain naista, joka tuntui vangitsevan hänen katseensa ja säteilevän lämmintä valoa ympärilleen.

Didi oli niin tyytyväinen elämäänsä juuri nyt. Elämän pienet viat kuten se hetki sitten simahtanut auto eivät tuntuneetkaan niin suurilta ongelmilta enää. Kiitos Oliverin ja tietysti myös näiden hupsujen eläinten. Vielä joku aika sitten Didi oli kuvitellut olevansa ikuisesti pois parisuhdemarkkinoilta, kun uusi työ oli vienyt kaiken hänen aikansa ja ero hänen edellisen poikaystävänsä kanssa syksyllä 2014 oli jättänyt koko elämän tuntumaan tyhjältä. Jostakin Oliver oli kuitenkin löytänyt hänen elämäänsä ja yhtäkkiä kaikki tuntui niin oikealta taas.
Hänen kämmenselkäänsä kiertelevä peukalo sai Didin hymyilemään Oliverille aivan kuin se hymy olisi jossain vaiheessa laantunut. "Niin voimme", hän vastasi. Maastot olivat täynnä valinnanvaraa ja Sunnyn ansiosta he voisivat valita reiteistä minkä tahtoivat. Olipa ihanan helppoa omistaa tällainen poni jonkun reaktiivisemman hevosen sijaan. Monesti hän oli miettinyt, josko joku atleettisempi (tai isompi) hevonen olisikin ollut hänelle oikeampi vaihtoehto mutta tällaisina hetkinä hän muisti miksi niin ei ollut. Olihan tuossakin ponissa persoonaa vaikka muille jakaa, vaikka se olikin aluksi hieman hissukka. Vuodessa he olivat oppineet tuntemaan toisensa varsin hyvin ja Didi tiesi, että ponitamman lempeiden silmien takana oli myös sitä pippuria. Kun se nyt tallasi hiekkatietä hitaalla mutta varmalla tahdilla sellaista väitettä ei aivan jaksanut uskoa.
"Mitä siinä katselet?" hän katsoi ylös Oliveriin ja kysyi nauravaisena.

Oliverin mielestä Didi ja Sunny kuuluivat yhteen erottamattomasti. Ei hän olisi osannut kuvitella Didiä omistamaan jotakin tallin kiiltäväkarvaisista, lihaksikkaista urheiluhevosista. Ponitamma sopi naisen käteen paljon paremmin.
"Sitä, miten uskomattoman kaunis sinä olet", mies vastasi hämmentyneen naurahduksen kera. Oli niin outoa, että hän saattoi sanoa moiset mietteet ääneen ilman, että sai saman tien mustan silmän tai nenän poskelleen. Oliver vilkaisi uudemman kerran heidän yhteenliitettyjä käsiään ja puri huultaan, kun vatsa heitti kuperkeikkaa. Hän vilkaisi silmäkulmastaan naista pohtien, uskaltaisiko sanoa mitään vai olisiko vain parempi nielaista kaikki kielelle pyrkivät kysymykset. Hän kuulostaisi kerrassaan urpolta, jos edes yrittäisi pukea niitä sanoiksi.
"Mietin vain että tuota… Että niin kuin jos…", hienoa Oliver, miten tavattoman selkeä aloitus! Kukapa ei olisi saanut siitä hermostuneisuuden värittämästä sanojenpyörittelystä selvää. Sehän oli todellinen englanninkielen riemuvoitto. "Että saisinko niin kuin tuota esitellä sinut tyttöystävänäni?" Hän hymyili varsin pahoittelevaan sävyyn Didille, sillä se ei kuulostanut lainkaan siltä, miten hän oli ajatellut asiaa udella. Se oli kaukana ohimenevästä, puolivitsillä heitetystä utelusta, kun hän kompuroi jokaiseen sanaansa ja näytti toivovan, että maa nielaisisi hänet mieluusti nyt heti eikä hetken päästä.

Didi oli osannut arvata mitä Oliver ajatteli, mutta hän oli halunnut, että tämä sanoo sen ääneen ja vahvistaa hänen ajatuksensa. Se, että Oliver oikeasti ajatteli niin, sai Didin hämilleen ja punastumaan hieman. Hän nojautui Oliveriin tiukemmin ettei unohtaisi miten kävellään eteenpäin.
Didi siirsi katseensa Oliveriin kun tämä lähti epäröiden puhumaan. Hän ei ymmärtänyt mikä sai miehen niin hermostuneeksi ennenkuin tämä heitti kysymyksensä ilmoille. Didi katseli Oliveria hetken ja nyökkäsi sitten, pidätellen hymyään. "Kyllä saisit", hän vastasi ja hymyili. Ei häntä kiinnostanut, jos Oliver oli kompuroinut sanoissaan. Tätä hän halusi.

Oliver katsoi hetken Didiä pohtien, oliko tullut jonkinlaisen jäynän kohteeksi, mutta Didi ei ollut sellainen. Didi oli kiltti, mukava ja herttainen, eikä pilailisi hänen kustannuksellaan tällaisesta asiasta. Mies suli lämpimään, hämmentyneen onnelliseen hymyyn ja puristi hellästi naisen kättä. Jos tämä olisi ollut jokin romanttinen komedia, olisi hän varmasti kaapannut tässä kohtaa naisen syliinsä, mutta elokuvan puuttuessa mies ei kehdannut moista tehdä.
"Hyvä", hän nyökkäsi sen sijaan osaamatta muodostaa mitään sen monimutkaisempaa lausetta. Oli vaikea yrittää ymmärtää, että Didi oli nyt virallisesti hänen tyttöystävänsä. Kaunis, rakastettava nainen, joka hurmaisi kenet tahansa pelkällä hymyllä, oli valinnut hänet. Siinä riittäisi sulateltavaa pitkäksi hetkeksi.

Ei Didi olisi osannut kiusata Oliveria. Mies oli liian mukava, eikä sellainen olisi Didin tapaista muutenkaan - ainakaan tällaisissa asioissa. Hän ei oikein uskonut mitä oli tullut sanoneeksi mutta ajatus hänestä Oliverin tyttöystävänä ja tämä hänen poikaystävänään lämmitti naisen sydäntä hurjasti.
"Auton hajoaminen tuntuu jo todella pieneltä", hän sanoi tuudittauduttuaan hetken Oliverin käsikynkässä heidän hitaaseen kävelyvauhtiinsa. "Kiitos, että pelastit iltani", hän lisäsi ja katsoi Oliveria. Naisen teki mieli nipistää itseään ja tarkistaa, ettei vain unelmoinut. Koirat olivat jo rauhoittuneet ja jolkottivat tasaista tahtia heidän edellään, Sunny ei kiirehtinyt sitä vähääkään. Aurinko jaksoi vieläkin paistaa matalalta ja valaista ympäröivät metsät ja nummet kultaiseen valoon.

Oliver hymyili naiselle. Hyvä, ettei auton hajoaminen ollut maailmanloppu. Olisi ollut ikävää, jos Didin koko päivä - tai viikko - olisi mennyt pilalle yhden auton toimimattomuuden tähden. Hän puristi hellästi naisen kättä.
"Kiitos kun sain mahdollisuuden", hän vastasi lämmin hymy huulillaan. Oli uskomatonta, että hän oli saanut mahdollisuuden; mahdollisuuden piristää Didin iltaa, mahdollisuuden lähteä mukaan maastoon, mahdollisuuden olla osana naisen elämää. Mahdollisuuden olla poikaystävä, niin omituiselta kuin ajatus tuntuikin. Hän ei varmasti osaisi, mutta hän yrittäisi parhaansa, ja toivon mukaan se riittäisi pitkälle.
"Ilta on paljon kauniimpi, kun sinä olet siinä", Oliver totesi voimatta irrottaa katsetta naisesta, vaikka luonnossakin olisi ollut niin paljon ihailtavaa. Ei kai häntä voinut syyttää? Hän oli nähnyt nämä maastot lukemattomia kertoja.