Spring surprise

[Silkki & Oliver tänne! :-D]

Auto oli kulkenut ilman ongelmia, aivan kuin aina ennenkin. Eihän se ollut edes vanha auto, eikä se ollut ikinä valittanut muuta kuin vähäistä tankkia? Didi nousi epäuskoisena Mini Cooperinsa ajajan paikalta hiekkatielle, joka vei kartanolle, ja katsoi pikkuautoa. Auto oli kuollut keskelle tietä, keskellä mukavan kirkasta ja melko lämpimäksikin kutsuttavaa kevätiltaa ja nökötti nyt naisen edessä. Autoista harmittavan vähän tietävä Didi ei lähtenyt edes arvuuttelemaan mikä ihana tekninen vika hänenkin rakkaaseen autoonsa oli iskenyt mutta paikaltaan se ei kuitenkaan useamman yrittämisen jälkeen ollut lähtenyt.

Soitettuaan hinaajalle epäusko vaihtui vähitellen pienoiseen paniikkiin. Eihän hänellä ollut varaa mitään autoa korjata! Kaiken lisäksi sen takapenkillä oli kolme täyttä kassillista ruokaa kartanon jääkaapin täytteeksi, miten ihmeessä hän nekin tämän matkan veisi ilman autoa. Seuraavaksi soiton kohteeksi valikoitui Oliver, hän auttaisi, olisi varmaan vapaallakin jo tähän aikaan. Luojan kiitos mies vastasi ja Didi saattoi huokaista ja uskoa, että tästä selvittäisiin. Nainen kirosi autoaan mielessään ja katsoi pientä autoa kädet ristissä. Sen sijaan, että hinaaja olisi hidastellut yhtä paljon saapumisessa Slaleyhyn kuin oli hidastellut puhelimessa, hän tuli autoineen nopeasti ja kaappasi pienen valkokattoisen Minin mukaansa. Didi ei voinut muuta kuin jäädä tien poskeen potkimaan hiekkaa kolmen muovikassin kanssa ja tuskailemaan sitä, miten paljon jo pelkkä hinausmaksu varmaankin maksaisi.

[Täältähän me!]

Paras päätös työpäivälle oli aina videopelimaratooni sohvalle lösähtäneenä, tai ainakin se olisi ollut Oliverin vastaus, jos kukaan olisi moista lähtenyt kysymään. Fabien oli tarttunut ehdotukseen heti, joten siinä he nyt istuivat etukumarassa sohvan reunalla ja takoivat monimutkaisia näppäinsarjoja saadakseen hahmonsa suorittamaan erikoisia liikkeitä. Oliver vilkaisi välkkyvää puhelimen ruutua, tunnisti soittajan ja antoi pelin unohtua, kun kurkotti vastaamaan Didille. Mitäpä siitä, jos hänen hahmonsa kuoli. He voisivat aina aloittaa pelin alusta Fabienin kanssa.
Tai sitten hän voisi kiskoa takin päälleen ja lähteä ajamaan keväiseen iltaan Didiä hakemaan.

Mies hidasti heti kun tunnisti tien laidassa seisovan naisen ja antoi auton valua pysähdyksiin niin lähelle pengertä kuin täällä vain uskalsi. Se nyt vielä puuttuisi, että seuraavaksi kartanolta napattu vapaassa käytössä oleva pikkuauto jäisi jumiin ojaan. Hän sammutti moottorin ja nousi kyydistä hymyillen leveästi naiselle.
"Moi", hän tervehti. Huulia kutkuttivat niin monet huonot vitsit siitä, miten prinssi oli nyt saapunut valkealla hevosellaan, mutta hän nieli moiset ja harppoi sen sijaan kauppakassien luokse. Paras kai saada Didi kotiin, ennenkö ruokatarpeet vallan pilaantuisivat.
"Saitko autosi jo hinatuksi jollekin korjaamolle?" Mies kysäisi kun naisen tuttua pikkuautoa ei näkynyt missään.

Didi piirsi valkoisen kenkänsä kärjellä hiekkaan ympyrän ääriviivat odotellessaan ja nosti katseensa kun kuuli lähestyvän auton hyrinän ja sen renkaiden rahinan soraa vasten. Vastaantuleva auto oli naisen onneksi tuttu ja kasvot ratin takana hänen helpotuksekseen Oliverin.
"Hei", hän vastasi hymyillen. "Kiitos että tulit, en kai keskeyttänyt mitään tärkeää?"

"Joo hinausauto tuli hetki sitten", Didi vastasi harmistuneena. "En voi uskoa, että näin kävi. Ei siinä ole ollut muistaakseni mitään isoja vikoja vuosien varrella. Olen varmaan niin sokea kuski etten ole huomannut jos se on toiminut oudosti viimeaikoina", hän harmisteli ja huoahti sitten. Tietysti syy oli hänessä, kun hän ei ollut huomannut varoitusmerkkejä ja osannut epäillä mitään. Eipä hän autoista ymmärtänytkään enempää kuin vähimmäiset vaaditut asiat, vaikka isä olisikin varmasti sellaista taitoa arvostanutkin ja tällaisissa tilanteissa hänkin.

"Tietenkin tulin", mies vastasi aavistuksen hölmistyneenä. Miten hän olisi voinut jättää tulematta, kun Didi oli soittanut jääneensä tienposkeen auton hajottua? Ei kukaan voisi jättää naista oman onnensa nojaan.
"Et tosiaankaan", Oliver naurahti kurkottaen hellästi koskettamaan naisen käsivartta, ennenkö nappasi kauppakassit kantoonsa. "Lojuttiin sohvalla ja pelattiin videopelejä Fabienin kanssa", hän vielä tarkensi iltansa aikaisempaa ohjelmanumeroa. Siinä ei todellakaan ollut mitään tärkeää, minkä nainen olisi voinut keskeyttää. Oliver nosti kauppakassit työnantajien omistaman pikkuauton takakonttiin. Parempi kai lähteä suorinta tietä takaisin kartanolle, etteivät Didin ostokset pilaantuisi - vaikka eipä täällä missään hellelukemissa vielä oltu.
"Joskus ne hajoavat ihan varoittamatta", mies kohautti harteitaan ja tarjosi hymyä naiselle lohdutukseksi. "Minun vanha rämäni teki tien varteen jättämisestä taidetta. Tai no, useammin se vain jätti käynnistymättä parkkipaikalla. Effie repi hiuksiaan tuppoina irti kun olin jatkuvasti myöhässä", Oliver naurahti pehmeästi. Hän viittasi Didiä pelkääjän paikalle, ennenkö suuntasi itse istumaan ratin taakse.

Didi naurahti Oliverille pehmeästi ja katseli kuinka tämä otti kassit kannettavakseen. "No hyvä", hän totesi ja käveli tämän perässä autolle katsottuaan vaistomaisesti, ettei jäisi typötyhjällä ja ainaisen hiljaisella tiellä toisen auton alle. "Ajattelinkin, että olisit jo kartanolla etkä töissä."
Kun takaluukku sulkeutui Didi siirtyi auton toisen puolen etuovelle. "Voi ei", hän hymyili vinosti ja kuvitteli Effien tuskissaan. "Ehkäpä tämä oli merkki, että minun pitäisi jättää autot ja ruveta liikkumaan jalkaisin kaikkialle", hän pohdiskeli huvittuneena kun istahti sisään autoon ja sulki oven perässään.
"Ei se olisi edes iso muutos. Pidemmät matkat voisin mennä vaikka Sunnylla..." Didi jatkoi ja hymyili sanoilleen. Slaleyn kylään ponilla voisi ehkä mennäkin mutta Hexhamin kaduilla poni voisi olla kummallinen näky. Se oli kuitenkin peloton ja sitkeä poni, joten ei tuskin valittaisi vaikka päätyisikin aavistuksen isommille kaduille.

Oliver naurahti epäuskoisesti, ja kääntyi katsomaan naista. Kävellen kaikkialle? Kuinka kauan Didi oli oikein seissyt tien pientareella, jos oli saanut heikosta auringonvalosta näin pahan pistoksen?
"Olet hullu", mies naurahti käynnistäen auton. "Et mitenkään saisi kannettua kaikkia ostoksia takaisin jos lähtisin jalkaisin kauppaan, eikä Sunnykaan varmasti arvostaisi jos tekisit siitä kuormajuhdan. Lainaa tätä autoa, tämä on ollut luotettava tähän asti. Nyt varmaan pitäisi koputtaa äkkiä puuta", mies hymähti. Jos nyt ei kuitenkaan hajoaisi seuraava auto heti perään. Oliver lähti ajamaan hiljaista hiekkatietä pitkin. Vastaantulijoita ei suotta näkynyt, mutta koskapa täällä suuria liikenneruuhkia pääsisikään kokemaan. Maaseudulla asumisen iloja, joku voisi väittää.
"Olitko suunnitellut jotakin ohjelmaa illaksi, jonka auton rikkoutuminen nyt sotki?" Mies kysäisi luoviessaan peltojen laitoja seurailevaa hiekkatietä pitkin kohti kotia.

"Urheilullinen", hän korjasi Oliveria hymysuin. Tämän seuraaville sanoille hän kohautti olkiaan. "Niin, voisihan se olla vähän monimutkaisempaa." Fairchildien autot toden totta olivat hyviä ja käytössä hänen kokemuksensa perusteella tarpeeksi usein, joten miksi ei. Periaatekysymys se kai oli? Didi kiirehti koputtamaan kevyesti auton oven karmia nauraen, vaikkei liian taikauskoinen ollutkaan. Olisihan se kuitenkin hirveää, jos muutkin autot irtisanoisivat itsensä. "Niin... pitää varmaan tehdä niin. Mutta kevyempiä ostoksia voin ihan hyvin tehdä repun kanssa ja lenkin yhteydessä", hän jaksoi vielä väittää vastaan, vaikka leikillään. Niinhän hän oli useaan otteeseen tehnyt jo pitkän aikaa muutenkin.

"Ei, päivän ainoa seikkailu oli Hexhamiin ruokakauppaan ja, no, melkein takaisin asti sieltä", hän kertoi. "Ajattelin mennä kävelemään Sunnyn kanssa maastoon kun on niin hyvä sää, me kun molemmat viihdytään siellä niin hyvin", Didi selitti ja käänteli oikean ranteen ohutta punakivistä rannekorua. Oli tylsä ajatus, että ulkoilmaponi ja ulkoilmassa viihtyvä omistaja hiluisivat upeana iltana sisällä. "Haluisitko tulla mukaan? Mentäisiin ihan taluttaen vain eikä mitenkään hurjan kauaa", hän kysäisi toiveikkaana. "Ellei sinulla ole jo jotain suunnitelmia itse, ymmärrän kyllä jos on", hän lisäsi nopeasti ja käänsi katseensa edessä olevaan tiehen.

"Urheiluhullu", mies sanaili takaisin virne kasvoillaan. Kukaan täysipäinen ei suunnitellut kaupparetkiä Hexhamiin jalkaisin - tai edes polkupyörällä! Hyvä jos bussilla saattaisi sieltä käydä aivan välttämättömimmät hakemassa. Hänelle teki tiukkaa lähteä Newcastleen tervehtimään sisarta bussin välityksellä, kun auto tuntui aina niin paljon näppärämmältä. Seikkailu karvaisen ponitamman kanssa lähimaastoihin kuulosti hyvältä tavalta viettää kaunista iltaa nyt, kun kauppareissukin oli takana. Oliver soi pikaisen, mutta sitäkin lämpimämmän hymyn vieressä istuvalle naiselle kysymyksen johdosta. Totta kai hän haluaisi tulla mukaan!
"Ei ole mitään suunnitelmia, mitkä peittoaisivat pienen iltalenkin kanssasi", mies vastasi sama lämmin, vaivaton hymy huulillaan. "Voimme ottaa koiratkin mukaan. Niitäkään tuskin haittaa iltakävely." Yllättäen ajatus lyhyestä kotimatkasta ei ollut surullinen, sillä Didi ei kiirehtisi takaisin töihin eikä hänen tarvitsisi kaatua takaisin sohvalle. Illanvietto naisen kanssa oli aina parasta ohjelmaa, jota hän päivilleen saattoi keksiä.

Didi tyytyi vilkaisemaan Oliveria huvittuneena. Urheiluhullu tai ei, hän piti juoksemisesta. Se oli vapauttavaa ja hyvä ajanviete, olihan se vain fiksua käydä lenkin yhteydessä kaupassa tai mitä asioita tarvitsikaan hoitaa. Miniauto oli palvellut häntä hyvin ja monta vuotta ja kiireisinä aikoina se oli tullut tarpeeseen, mutta juuri nyt hänen täytyisi ja Didi varmasti pärjäisikin työpaikan autoilla.

"Hienoa", hän sanoi iloisesti Oliverille. Olipa ihanaa, että tämä lähti iltalenkille hänen kanssaan - Oliver oli oikein mieluisaa seuraa ja ajatus kävelemisestä muuttui heti mukavammaksi. "Hyvä idea, varmasti ne lähtevät. Ne saivat iltaruoat ennenkuin lähdin kauppaan joten ainakin Lily puhkuu taas energiaa otettuaan pikku ruokanokoset." Kaksi saksanpaimenkoiraa ja karvainen pieni pystykorva olivat huvittava trio mutta Lily viihtyi isompiensa kanssa ja juoksi kahta innokkaammin maastolenkeillä mukana. Sunny oli myös täysin sujut pikkukoiran kanssa, joten sen otti helposti syliin jos väsähdys iski kesken lenkin. Isot koirat saattoivat pikkuista ponia välillä jännittää mutta Higgins ja Nemo olivat tässä vaiheessa jo tuttuja kavereita - tuntemattoman koiran kanssa tilanne olisi ollut erilainen.

Oliver naurahti.
"Milloin Lily ei puhku energiaa?" Hänestä tuntui, että pieni karvakasa mennä viipotti sellaisella vauhdilla paikasta toiseen, ettei se yksinkertaisesti voinut olla elävä otus. Ei kenelläkään ollut niin paljoa energiaa joka välissä, tai edes silloin, kun jotakin jännittävää tapahtui. Lily oli kerrassaan kummallinen luontokappale.
"Ainakin saat nukkua yösi rauhassa, kun koirat ovat juosseet itsensä väsyksiin. Tai ainakin niin lähelle sitä kuin vain fyysisesti mahdollista." Nemokaan ei tuntunut helpolla väsyvän. Mikä kartanossa asuvia koiria oikein vaivasi? Eivät Hexhamin puistoissa viikonloppuisin pyörineet koirat perheineen näyttäneet siltä, että nelijalkaisia juoksutettiin viisi tuntia päivässä. Mies hidasti kääntyessään pienemmälle tielle, joka veisi heidät kartanon tutulle portille ripeästi.
"Toivottavasti autosi korjaamisesta ei tule kamalia kustannuksia", mies tajusi sanoa myötätuntoisena vilkaistessaan sivusilmällä hurmaavaa seuralaistaan. Hän muisti hyvin, millaisia summia autokorjaamot ottivat pienistäkin töistä.

Didi hymyili pehmeästi ja ajatteli tallipihalla pinkovaa Lilyä. Se oli arkipäiväinen näkymä, tumma pallo juoksemassa muiden eläinten ja ihmisten perässä. "Sellaista aikaa ei ole", hän vastasi ja vei oikean kätensä sormia oven karmia pitkin. Kynnet olivat tällä hetkellä vaaleansiniseksi lakatut ja väri tuntui vaihtuvan viikottain kun kynsilakat eivät kestäneet tallissa millään.
"Niin saan, niillä on kaikilla hyvät unenlahjat", hän naurahti. Eivätkä ne tunkeneet hänen sänkyynsä luojan kiitos. Lily varmasti yritti tasaisin väliajoin mutta parka ei millään ylettänyt hyppäämään korkealle sängylle lattiatasolta.
"Toivotaan", Didi huoahti sitten. "Vähän pelkään että sieltä tulee iso lasku mutta ei saa nyt etukäteen manata. Ainakin se meni kohteliaasti rikki vasta lähellä kartanoa ja sinä pääsit pelastamaan minut ja ruoat", Didi sanoi yrittäen pysyä positiivisena ja hymyili Oliverille. Ainakaan auto ei ollut räjähtänyt tai valunut ojaan.

Kai koirilla täytyikin olla, kun ne jaksoivat juosta paikasta toiseen pitkin päivää. Hän ei pysynyt koirien perässä edes tuntia päivän mittaan, kun nelijalkaiset viipottivat milloin minnekin, lyöttäytyivät maastoratsukoiden seuraan tai touhottivat ympäri kartanon piha-alueita. Hyvä siis, ettei häneltä oletettu moista. Hänen urheilunsa rajoittui työpäivien fyysiseen raskauteen ja satunnaisiin jalkapallopeleihin kavereiden kanssa Hexhamin puistoaukeilla.
"Olisin tullut hakemaan kauempaakin", mies vakuutti epäröimättä. Mikäpä tässä ajellessa, mutta parempi niin ruuille kuin Didille, ettei nainen ollut joutunut odottamaan tienposkessa tunteja hänen ajaessaan tuota noutamaan. Oliver hidasti kaartaessaan portista kartanon pihaan ja etsi vaistomaisesti koiria katseellaan, vaan tällä kertaa ne olivat tainneet pysytellä sisällä - tai karanneet tallille jonkun erehdyttyä avaamaan oven. Ainakaan koirat eivät pelmahtaneet auton tielle, joten hän saattoi parkkeerata pikkuauton siististi paikoilleen ja sammuttaa moottorin. Mies kapusi ulos autosta ja suunnisti nostamaan kauppakasseja takakontista valmiina kantamaan naisen ostokset sisään asti. Keittiössä niiden purkaminen tosin jäisi Didin vastuulle, sillä hän ei löytäisi minkään tavaran oikeita paikkoja kartanon keittiöstä. Hyvä kun oman asunnon keittiö oli sen verran tuttu, että hän saattoi löytää lasit ja lautaset.

Mies sulki takakontin ja naksautti auton ovet lukkoon, ennenkö keräsi kauppakassit käsiinsä ja lähti kohti kartanon ovea. Oli edelleen hieman omituista suunnistaa kartanolle, eikä kiertää sen ympäri työntekijöiden asunnoille, mutta tieto siitä, etteivät Fairchildit olleet kotona kuin satunnaisesti helpotti.
"Ajattelitko puuhata jotakin keittiössä ennenkö lähdet moikkaamaan Sunnyä, vai suuntaatko suoraan tallille kunhan ruuat ovat kaapeissa?" Mies kysäisi pysähtyessään kartanon oven eteen kädet täynnä kauppakasseja odottamaan, että nainen saisi aukaistua oven ja tarpeen vaatiessa ojennettua koiria, ennenkö ne syöksyisivät ulos ovenraosta ja kaataisivat heidät mennessään.

Oliverin herttaisuus sai Didin hymyn levenemään.
"Soitan sinulle siis taas kun seuraavaksi joudun pulaan", hän vastasi, vaikka toivoikin ettei tälle loppukeväälle tulisi enempää ongelmia mitä ikinä ne olisivatkaan. Kun auto kaarsi tutulle etupihalle Didi käänsi katseensa Oliverista kartanoon ja sen vehreään ympäristöön. Aurinkoinen sää sai kaiken näyttämään todella idylliseltä ja kauniilta eikä Didi ikinä kyllästynyt katselemaan ajan kanssa vain kaunistuvaa, isoa rakennusta. Sen arvovaltaisuutta lisäsi ympärillä vallitseva hiljaisuus, työntekijöiden mökkien puolella oli varmasti vilinää mutta kartano itsessään seisoi viikosta toiseen hiljaisena mitä nyt sen nelijalkaiset asukkaat välillä keksivät metelöidä turhasta.

Kun auton moottori hiljeni, Didi avasi turvavyönsä ja hypähti ulos autosta. Oliver tuntui olevan innokas kantamaan kauppakassit, joten Didi antoi hänen tehdä osansa ja käveli miehen vierelle ja kohti kartanon ovea.
"En", hän sanoi Oliverille ja nappasi vaaleansinisen pusakan taskusta kilisevät avaimet ja avasi etuoven. "Kunhan kaikki ostokset on paikallaan voidaan mennä tallille." Koirat olivat sisällä ja puskivat tervehtimään tuttuja kasvoja kukin vuorollaan ovensuussa. Didi käski niitä sivummaksi ja kimeästi haukkuvaa Lilyä lukuunottamatta fiksummat koirat antoivatkin tilaa. "No hei vain!" Didi tervehti pientä koiraansa pirteästi ja naurahti sen innokkaalle leikkiinkutsulle. Sen sijaan että olisi ruvennut tempomaan Lilyn seuraksi jonkun lelun kanssa, hän asteli kohti keittiöön vieviä portaita. Pikkukoira seurasi omistajaansa tämän jaloissa ja Higgins ja Nemo tulivat mukana myös.
"Koska tietysti kaikki noissa kasseissa on koiria varten", Didi kommentoi Oliverille nauraen ja kiristi poninhäntää, jolla hänen kiharat hiuksensa tänään olivat.

"Toivottavasti siinä kestää", mies naurahti. "En soisi sinulle enempää hankaluuksia." Muissa merkeissä Didi olisi vapaa soittamaan koska tahansa, ja hän tekisi parhaansa vastatakseen järkevästi, vaikka puhelu tulisi puoli neljältä aamuyöstä. Se voisi tosin koetella hieman hänen kykyjään, mutta hän yrittäisi silti naisen tähden. Mistäs sitä ikinä tiesi. Ehkä puoli neljän puhelinkeskusteluista voisi saada irti jotakin, joka kantaisi lopun elämää. Jonkun hienon opetuksen, tai mitä ikinä ihmiset selittelivätkään puolustellessaan valvomisiaan.

Oliver töni koiria pois tieltä polvillaan, kun suuremmatkin koirat tuntuivat olevan tiellä matkan mittaan. Nemo yritti tunkea tumman päänsä kauppakassiin sisälle, mutta luopui puuhasta miehen tönäistyä koiraa jalallaan. Hän luovi hyörivien koirien ohitse keittiölle Didin perässä.
"Totta kai. Ethän sinä mitään muuta voisikaan käydä ostamassa, jos koirilta kysytään", mies naurahti ja nosti kassit keittiön tasolle turvaan uteliailta kuonoilta. Hän kumartui rapsuttamaan Nemoa varsin raisusti, mutta nuori koira vain nautti olostaan nojatessaan rapsutuksia vastaan. Arvovaltainen Higgins seurasi touhua sivummalta sen näköisenä että häpesi Nemon ja Lilyn puolestakin.
"Pahoin pelkään, ettei minusta ole suurta apua kassien purkamiseen kun en tiedä yhtään, minne mikäkin kuuluu, mutta voin pitää seuraa siihen asti että olet valmis lähtemään tallille", Oliver sanoi ääni Nemon turkkia vasten vaimentuen, kun koira onnistui kaatamaan hänet kyykystä istumaan keittiön lattialle. Nauraen mies tönäisi suuren koiran sivummalle ja kampesi itsensä jaloilleen, tosin kaappasi siinä sivussa Lilyn syliinsä. Pieni koira nuoli kasvot tervehdykseksi koko kroppa hännänvipatuksen tahdissa täristen.

"Joo", Didi huokaisi mutta hymyili. "Asiat järjestyvät aina jotenkin, niin minä ajattelen elämästä ja tällaisista." Hän hypähteli puuportaat alas keittiöön niin tottuneesti, että olisi pystynyt samaan varmasti silmät sidottunakin. Vaikka hän tietysti teki muutakin kuin ruokaa, oli keittiö tullut kumman tutuksi hänen päädyttyään useammin kuin kerran huolehtimaan tapahtumien ja muiden leirien ruokailuista.

"Niimpä", hän vastasi ja pysähtyi keittiösaarekkeen eteen ja kääntyi Oliverin puoleen. "Senhän takia nuo kassit painavat, kun ovat täynnä vain luita", Didi nauroi heleästi ja katseli Nemoa ja Oliveria.
"Ei se mitään, minä saan nämä nopeasti paikalleen", hän sanoi ja rupesi purkamaan tasolle nostetuista kasseista elintarvikkeita toisensa jälkeen - kananmunia, maitoa, kahden kilon jauhopussi ja lukuisia kasviksia ja hedelmiä... Hieman suurempi määrä ostoksia tällä kertaa säästäisi hänet käymästä kaupassa hetkeen.
"Nemo!" Didi hihkaisi toruvasti, vaikka nauroikin laiskan torumisen päälle. Ei sillä, että Nemo olisi kiellosta ottanut opikseen muutenkaan. Hän otti kantaakseen jääkaappiin meneviä ruokia sylin täydeltä ja avasi toisella kädellään hiljaa hyrisevän kaapin oven. Oliverin hulluttelu koirien kanssa piti leveän hymyn Didin huulilla. "Koiraparat vielä katuvat, että tulivat sinua kiusaamaan", hän vitsaili ja ohitti Oliverin viedäkseen jääkaappiin vielä voipaketin ja pari lämmössä hieman sulanutta pakastepussia. Lily tosin näytti enemmän kuin onnelliselta päästyään lääppimään miestä ja katselemaan maailmaa itseään korkeammalta tasolta.
"Sovitte hyvin yhteen", Didi virnisti ja katseli karvaista pystykorvaa ja sitä pitelevää Oliveria. Palatessaan takaisin kasseille Didi rapsutti Nemon karvaista päätä ja siirteli sitten hedelmäpusseista muutaman appelsiinin ja banaanin saarekkeen kulhoon.

"Tietty", Oliver naurahti. Koirien päättelyketju oli aukoton. Mitäpä muuta kaupasta kannettaisiin kuin meheviä, lihaisia luita, joita nelijalkaiset voisivat järsiä päivät pitkät omaksi ilokseen. Ei ihmisten tarvinnut mitään syödä, mitä ei voisi tilata suoraan valmiina annoksena ovelle tai käydä syömässä jossakin muualla.
"Minä taidan ennemminkin katua, etten koskaan kiellä niitä pontevasti", mies naurahti joutuen työntämään toisella kädellään pienen koiran päätä kauemmas, ettei Lily tunkisi kuonoaan hänen suuhunsa. Hömelöt otukset. Oli toisaalta aivan ihanaa, kun lähettyvillä oli monta koiraa, joita rapsutella. Olivathan he Rosen kanssa aina unelmoineet omasta koirasta, mutta se oli jäänyt vuodesta toiseen toteutumatta. Tämä oli kuitenkin riittävän lähellä.
"Selvästi", mies virnisti ja nosti pienen koiran kasvojensa korkeudelle päänsä viereen. "Olemme kuin kaksi marjaa. En tunnistaisi omia kasvojani peilikuvasta, kun näytämme niin samalta Lilyn kanssa."

"Harvoin minäkään tosissani", Didi myönsi, vaikka koirien kanssa olisikin varmasti kannattanut olla tarkempi ja tiukempi. Eivät ne olleet paljoa hänen vahdittavanaan ja silloin kun olivat ne lähinnä nukkuivat tai peuhasivat. Muutamaan otteeseen ne olivat tietysti tehneet sotkua ja saaneet tarpeetonta häslinkiä aikaiseksi mutta kuten Lilynkin kohdalla, ei Didi osannut olla kovin jyrkkä niinkuin jotkut. Ainakaan ne eivät olleet rikkoneet vielä mitään todella arvokasta hänen vahtivuorollaan. "En osaa olla niin tiukka eivätkä ne ottaisi minua kyllä tosissaankaan", hän naurahti.

Laskettuaan hedelmät kulhoon Didi kääntyi ja hymyili huvittuneena pienelle koiralle, joka oli joutunut varsinaiseen retuutukseen. Sen se aina välillä ansaitsikin tosin ja Oliver oli hyvä koirien kanssa. "Kaksi todella suloista marjaa", hän lipsautti sitten, hymyili kuitenkin sanojensa päätteeksi ja rapsutti nopeasti Lilyä leuan alta. Omien tunteiden peittely oli kai vain hölmön puuhaa, olivathan he käyneet muutamilla todella ihanilla treffeillä ja ellei Didi ollut aivan sekaisin Oliverkin oli viihtynyt hänen seurassaan. Ja nyt hän uppoutui liiaksi omiin hölmöihin ajatuksiinsa ja varovaisuuteensa. Lily ainakin nautiskeli selvästi, kun pääsi vaihteluksi itselleen sopiviin korkeuksiin.
"Laitan nämä vielä paikalleen ja sitten on valmista", hän heilautti pakettia riisiä ja jauhoja ja käveli laittamaan ne lieden viereiseen yläkaappiin.

Oliver naurahti. Hyvä ettei hän ollut ainoa, joka katseli koirien puuhia sormien lävitse silloin kun ne eivät tehneet mitään liian tyhmää. Onneksi Higgins osasi pitää nuorempansa ruodussa, eikä pelännyt ärähtää Nemolle menon käydessä liian villiksi. Ei ehkä kannattaisi luottaa pelkästään vanhemman koiran kykyyn pitää muita kurissa, mutta se toimi hyvin, joten hän saattoi keskittyä lähinnä leikillään kieltämään koirilta jotakin.
"Olemme niin suloisia, vai mitä Lily?" Oliver virnisti leperrellessään koiralle ja sai kiitokseksi useamman lipaisun pitkin poskia ja nenää. "Voisimme osallistua söpöyskisaan, ellei se olisi niin epäreilua kaikille muille osanottajille", mies jatkoi vitsailuaan joskin käänsi huomionsa sylissä olevasta koirasta kauniiseen naiseen, joka oli koko jutun aloittanut lipsahduksellaan. Hän ei laittanut sitä lainkaan pahakseen.
"Ei mitään kiirettä. Sunny malttaa varmasti odottaa", mies vakuutteli ja tönäisi polvellaan Nemoa kauemmas, kun suuri koira tuli kiehnäämään jalkoihin. Lilyn kiemurtelu sylissä sai Oliverin kumartumaan ja laskemaan pikkukoiran maahan, jotta se saattoi liittyä Nemon hyörimiseen suuremman koiran kannoilla loikkien.

Kaksikon hölmöily sai Didin hymyn syvenemään entisestään, jos se enää oli mahdollista. "Voittaisitte ehdottomasti", hän totesi yksikantaan.
Kuroteltuaan yläkaapin parissa, siirrellessään purkitettuja kuivatarvikkeita ja laskettuaan vapaalle tilalle jasmiiniriisit ja sämpyläjauhot, hän sulki puisen kaapin oven ja pyyhkäisi kätensä reisille.
"Se osaa yllättävän kärsimätön kun tulee sille päälle", Didi vastasi ja käveli toisten vierelle. Harvassa ne päivät kuitenkin olivat ja yleensä se sai olla rauhassa ja pitkään ulkona eikä sillä ollut tällöin liikaa energiaakaan. "Mutta nyt olenkin valmis", hän lisäsi ja väisti Nemoa, joka ei selvästikään ymmärtänyt että muuallakin keittiössä oli tilaa peuhata kuin heidän jaloissaan. "Mennäänkö?"

Oliver virnisti leveästi. Lily ehdottomasti voittaisi, sillä pieni koira oli itse suloisuus sille päälle sattuessaan. Hänen teki mieli tarjoutua laittamaan ylähyllylle menevät tuotteet, niin Didin ei tarvitsisi kurkotella, mutta puri huultaan. Nainen pärjäsi hyvin jokaikinen päivä töissään, joten eiköhän kauppakassien tyhjäyskin sujunut.
"Voi ei", mies naurahti. "Ei siis anneta sen odottaa tämän kauempaa. Mennään", mies vahvisti nyökäten. Higgins teki siivosti tilaa kun mies lähti suunnistamaan kartanon halki.
"Tahdotko vaihtaa vaatteita tai jotain?" Hän tajusi kysyä ennenkö kurvaisi ulko-ovelle. Hän sulloi kädet farkkujensa taskuun ja hymyili Nemolle, joka yritti jättää Lilyn parhaansa mukaan huomiotta, vaikka pieni koira tanssikin suurempansa vatsan alla.
"Olettaen tietenkin, ettei ponisi sillä aikaa päätä karata laitumelta kärsimättömyyttään", hän virnisti. Totta kai Sunny jättäisi itsekseen laitumen riemut (ja ruuan) kun ei edes osannut odottaa omistajansa saapumista.

Didi nyökkäsi hymyillen takaisin ja seurasi Oliveria. Koirat seurasivat samaten ja Lily hypähteli askelmat innoissaan.
"Ainiin", Didi vastasi miehelle ja katsahti vaatteitaan. Valkoiset tennarit saivat mennä vaihtoon, sillä ne olisivat tuhon omat tallilla. Vaaleansiniset farkut ja tummanvihreä ruutupaita saisivat pärjätä talliolosuhteissa. "Joo, pitää vaihtaa kengät, nämä olisi ihan entiset jos menisin niissä tallille", hän naurahti ja laski ne eteisen kenkärivistöön ja kyyristyi pujottamaan jalkaan tummansiniset ja kuluneet tennarit. Ne eivät ehkä olleet niin turvalliset ja fiksut kuin oikeat tallikengät, mutta Didi ei jaksanut olla niin käytännöllinen.
"Toivottavasti se ei ole keksinyt mitään tuollaista tänään." Hän ei olisi ehkä selvinnyt, jos Sunny olisi rikkonut aidan tai ruokakupin tai jotakin muuta. Rikkinäinen auto riitti tälle päivälle oikein hyvin.
"Noniin nyt", hän hymähti kun suoristautui ylös.

"Erittäin todennäköisesti olet oikeassa", Oliver naurahti vilkaisten valkoisia tennareita. Niistä ei tosiaankaan olisi tallikengiksi, ellei sitten aikonut viettää koko aikaansa yläkerran oleskelutilassa. Niitäkin hevosenomistajia toki oli, mutta luojan kiitos Didi ei kuulunut siihen väkeen. Hevosihmisiä, ja pyh. Hevosihmisillä oli likaa kynsien alla ja heinänkorsia hiuksissa.
"Eihän Sunny ikinä. Se on oikein suloinen ja vaivaton hoidettava", mies vakuutti lämpimästi. Hänen tallitiiminsä vastuulla oleva pikkuponi oli hilpeä tapaus. Ponin vieminen ulos aamuisin ja tuominen sisään iltaisin ei tosiaankaan vaatinut paljoa verrattuna moneen muuhun hevoseen, joita tallilta löytyi.
"Lähdetään siis varmistamaan, ettei ponisi syö tietään vapauteen", mies ei kuitenkaan voinut olla vinoilematta. Hän aukaisi ulko-oven naiselle ennenkö seurasi itse perästä sulloen kätensä farkkujen taskuihin kun ei tiennyt, mitä muutakaan niillä tekisi. Saisiko hän tarttua Didiä kädestä? Entä jos joku näkisi? Haittaisiko se? Taskut tuntuivat turvallisemmalta vaihtoehdolta, vaikka Rose olisi varmasti lyönyt kämmenensä otsaan isoveljensä toivottomuuden kohdatessaan.

"No sitä se on", Didi hymähti. "Eikä se onneksi syökään paljoa, jää varaa korvata sen rikkomia bootseja ja muita", hän naurahti. Herttainen ja vaivaton ehkä, mutta tuholainen mitä tuli hivutukseen puhumattakaan alituiseen järkyttävässä sotkussa olevasta karsinasta.
"Joo", hän nauroi ja antoi kolmen koiran juosta avautuneesta ovesta ulos ennenkuin itse seurasi perässä. "Onneksi täällä on hyvät aidat, joista on ainakin luullakseni vaikea mennä ali tai yli. Ricardin talli oli sen verran rempallaan että sitä ponia sai metsästää tallipihalta ihan kokoajan. Eikä se myöskään sitten antanut helpolla kiinni."
Ricardin muistelu sai Didin aina auttamattoman nostalgiseksi ja nytkin laskeutuessaan kartanon portaita Didin teki mieli ottaa auto ja lähteä ajamaan katsomaan sitä. Viime kerrasta oli taas liian kauan aikaa. Ja mikä parasta, kertomusten perusteella poniruunalla oli vieläkin sama pilke silmäkulmassa, vaikka ikä alkoikin vähitellen painaa. Onneksi hänellä oli Sunny, josta oli paljastunut ajan myötä aika hupsu kaveri. Se ei ehkä ollut niin pippurinen kuin Ricardi tai Prada mutta oli silläkin paljastunut olevan muutama temppu hihassa.

"Voi ei", Oliver naurahti ajatukselle ponin rikkomista suojista. Olihan hän huomannut, että Sunnyn suojat tuppasivat vaihtumaan usein, mutta hän oli ajatellut sen olevan naisten kotkotusta sopivista väreistä ja alennusmyynneistä ja ties mistä tähtien asennoista. Oli hieman lohdullistakin kuulla, että suojat vaihtuivat tarpeen tähden.
"Näistä aidoista ei heti karata. Paitsi tietenkin jos on Duffy. Se juoksi taas joku päivä irrallaan ympäri tallipihaa kun oli vissiin käynyt aika pitkäksi tarhassa. Winter näytti valmiilta repimään jonkun pään irti", mies myhäili askeltaessaan siistinä pidetyn nurmikon halki kartanon viertä. Hän veti syvään henkeä ja vapautti kätensä farkkujen taskuista, vaan ei aivan rohjennut tarttua Didin käteen kiinni. Luoja hän oli säälittävä.
"Joko Sunny on valmis voittamaan kaikki kisat?" Oliver kysyi suupieli nykien. Karvaisesta ponista oli vaikea kuvitella kovinkaan menevää estetykkiä tai liitokaviota, mutta olihan hän aiemminkin joutunut yllättymään.

"Voi eikä", Didi nauroi. "Zoe-parka. Arki ei ainakaan tunnu tylsältä, kun on hevosia, jotka jaksavat tuolla tavalla sekoilla ja laittaa työntekijöihin liikettä." Onneksi Sunny oli liian mukavuudenhaluinen löytämään aidasta itselleen sopivaa rakoa eivätkä sen tarhakaveritkaan turhan lietsovia olleet kun koostuivat lähinnä leppoisista harrastehevosista. Niillä ei ollut kiire vapauteen eivätkä ne hänen tietääkseen paljoa ketään kiusanneet. Sunny viihtyi sellaisessa seurassa todella hyvin.

Didi oli hyvin tietoinen siitä, että heidän kävellessä vierekkäin kohti tallia Oliver oli lähellä ja laski kätensä taskuistaan. Sen ajattelu sai hänet jotenkin kovin itsetietoiseksi ja nytkin siirtämään irtokiharan korvan taa, kun se tuulenvireessä lähti karkuteille. Hänkin antoi kuitenkin käsiensä olla, vaikka toinen melkein hipaisi Oliverin omaa laskeutuessaan takaisin vartalon vierelle.
"Ainakin minun unelmissani", Didi hymyili Oliverille ja siirsi ajatuksensa piskuiseen poniin. "On se kehittynyt ja liikkuu nykyään reippaammin, mutta eihän siitä nyt suurta vastusta ole urheiluponeille. Kyllä me ruvetaan nyt ahkerammin kisaamaan esteillä, mutta koulukisoista en odota mitään suurta menestystä." Aikahan sen näyttäisi, mistä Sunny ja hän oli oikeasti tehty. Poni ei ollut vaativien luokkien näyttävä hevonen mutta kovin toimiva suloinen harrasteponi, jonka kanssa Didi kiersi lähitallien pikkukisoja mielellään.