I don't wanna live on this planet anymore.

// Kirke Corinnen kanssa itkettämään poikaparkaa.//

Miyato oli aiemmin päivällä käynyt rentouttuvan lauantailenkin Quirin kanssa maastossa, hypäten muutaman helpon maastoesteen. Se oli ollut todella mukavaa, muistuttanut hänelle miten hauskaa osaavan ja toimivan hevosen kanssa saattoi olla. Hän oli käynyt kotona syömässä lounasta ja palannut tallille, katsellen karsinaan valmiiksi tuotua punarautiasta oriaan. Leveä läsipää hörähti innoissaan Miyalle, haistaessaan leivät miehen taskuista. Hän silitti orin kaulaa, antaen sille pari leipäpalaa taskustansa, harjaten pölyt pois kiiltävästä karvasta. Onneksi Huzzle oli edes kiltti hoitaa, muutoin hän olisi jo varmasti hankkiutunut hevosesta eroon. Satulointi sujui tärisevin käsin, häntä jännitti, jopa ahdisti. Hän oli lukenut hieman Corinne Fairchildin valmennuksista. Ei, minkä virheen hän oli tehnyt? Tai siis tavallaan äitinsä oli tehnyt, käskettyään hänet menemään mokomaan. Nimenomaan Huzzlella, ei Quirilla, koska siitä ei kuulemma olisi hyötyä. Ajatusten vaeltaessa pakokauhun ja pakosuunnitelmien, jopa raajansa tarkoituksellisen katkaisemisen tienoille hän satuloi hevosensa. Ennen valmennusta jälleen maastoon, laukkaamaan pitkät pätkät. Huzzle ehkä käyttäytyisi, jos se olisi hieman väsynyt.

Maaston jälkeen hän ratsasti pääkentälle, ratsastaen mahdollisimman hyvin siirtymisiä, saadakseen tuntuman hevosensa suuhun. Ori totteli oikeastaan yllättävän hyvin, ollakseen siis oma itsensä, mutta silti yleisellä mittakaavalla kohelsi aivan liikaa. Muodosta ja kokoamisesta oli tietoa vain hetkellisesti, mutta sekin oli tälle hevoselle jo jotakin. Miyato oli toiveikas, ehkä tämä ei olisi aivan fiasko. Ehkä, olihan Huzzle käyttäytynyt itsekseen oikein hyvin. Siis nimenomaan vain omaksi itsekseen. Hän antoi hetkeksi vapaampaa ohjaa ja taputti energisesti kävelevän hevosen kaulaa, hymyillen itsekseen. Siitä oli aikaa kun orin kanssa oli tuntunut tältä. Kohta valmentajankin pitäisi tulla... Yhtäkkiä Miyato oli taas todella tietoinen lyhyydestään ja siitä, miltä näytti ison risteytysorin selässä. Noh, todella pieneltä.

Valmentajalla oli taipumusta ilmestyä äänettömästi. Nainen jätti koulutetun, tuuheaturkkisen saksanpaimenkoiran odottamaan pääkentän valkolakatun puuaidan ulkopuolelle ja ontui keskemmälle valtavaa ratsastuskenttää raskaasti kävelykeppiinsä nojaten. Pitkän, hoikan naisen ryhti oli teräksinen, ja vahva olemus välitti varsin kyseenalaistamatonta auktoriteettia, joka torjui ehdottomasti säälin. Kuluneisiin farkkuihin ja yksiväriseen t-paitaan pukeutunut Corinne Fairchild tarkkaili kahdeksaa estevalmennukseen osallistuvaa ratsukkoa kellanvihreällä, läpitunkevalla haukankatseella eikä näyttänyt tuntevan aurinkoista alkuiltaa syksyistävää navakkaa tuulta, joka pörrötti miehekkään lyhyttä, mustaa tukkaa ja sai ruunikon, läsipäisen puoliverisen säikkymään pääkentän reunalla kasvavien, majesteettisten lehtipuiden havinaa. Sen kalpealta ja pahoinvoivalta näyttävä ratsastaja takertui hevosensa harjaan ja yritti palauttaa kootun ravin tasapainoa valmentajan katseen alla.

Kentän laidalla seisoi pari henkilökunnan viininpunavalkoisiin t-paitoihin pukeutuneita tallityöntekijöitä, jotka olivat kantaneet lämmittelyesteet paikoilleen ja yrittivät näyttää nyt ryhdikkäiltä, edustavilta avustajilta. Heidän tehtävänään oli muuttaa ja siirtää valmennuksen esteitä Corinnen ohjeiden mukaan, ja hölkätä pitelemään ratsastajien hevosia, lyhentämään jalustimia, kiristämään satulavöitä tai ottamaan vastaan liian lämpimiksi käyviä vaatekappaleita. Pitkän, torjuvan ja juronnäköisen Paulus Kinnairdin mustasta katseesta päätellen se ei ollut hänen suosikkitapansa viettää aikaa. Erityisen mustasti mies mulkoili vaalealla papurikonkimolla puoliverisellä ratsastavaa Henrietta Thorpea, joka oli työntekijöiden keskuudessa pahamaineinen tavallaan juoksuttaa työntekijöitä, löytää virheitä täydellisyydestäkin ja lytätä odotuksensa pettäneitä työntekijöitä muille tallin asiakkaille, vaikka sitten näiden nenän edessä. Ruotsalainen, nöyrä Ivory Jive ravasi huolellisia ympyröitä peräänannossa, mutta etujalkoihinsa kompastellen. Itäisen lyhyen sivun uran sisäpuolelle asetetut ravipuomit kolahtelivat, ja ratsastajan kasvot kurtistuivat tyytymättöminä. Henrietta vaihtoi välillä muutaman valitun sanan kaksi hevosenmittaa takanaan seuraavan Philippa Hartfordin kanssa, joka ratsasti ruunikkoa, tuulta säikkyvää hollantilaista Meykenhoek Z:tä. Hook oli arvokas syntymäpäivälahja, Yhdysvaltojen Grand Prix'n huipulla kilpaillut esteratsu, jonka tapa nähdä mörköjä ei kuitenkaan aivan osunut yhteen hevosta arkailevan ratsastajan kanssa.

120 kertaa 75 metrisen kentän itäpuoli oli varattu lämmittelyesteille ja läntiselle puolelle kohoaisi vaativampi esterata, jolla harjoiteltaisiin tänään lähestymistä ja hevosen askeleen sovittamista ja muuttamista esteiden välillä. Uran sisäpuolella oli sekä ravi- ja laukkapuomeja, kavaletteja että noin 50 tai 80 sentin korkuisia harjoitusesteitä, osa yksin ja osa kahden tai kolmen sarjoissa. Niillä lämmittely oli ratsastajien oman arviointikyvyn varassa; Corinne korjasi ratsastusta sen tarpeelliseksi nähdessään, mutta määräsi varsinaisia tehtäviä vasta lämmittelyvaiheen jälkeen, kun osa ratsukoista siirtyisi ratsastamaan valmennuksen pääesteitä. Naisen valmennuksissa oli aina yksi tai useampi ratsukko, joka vietti kaksituntisen treenin harjoittelemalla lämmittelyesteillä: Corinne Fairchildin tinkimätön periaate oli, että jos halusi hypätä, hevonen oli hallittava. Hallinnassa puutteellisiksi jäävät ratsukot eivät suinkaan välttyneet suorapuheisen valmentajan palautteelta.

"Hartford. Rentouta kätesi ja anna hevoselle enemmän ohjaa. Et voi olettaa Hookin rentoutuvan, jos roikut ohjista kuin hukkuva pelastusrenkaasta", nainen huomautti, ja matala ääni kantautui ympäri kenttää. Pippa kyyristyi hieman satulassa löysäten vastahakoisesti hyvin lyhyeksi kelattua ohjastuntumaa, jotta varjoja jännittyneesti päleyilevä ruunikko saisi käyttää kaulaansa vapaammin. Sitten Corinnen katse jäi seuraamaan vieraan raudikon ja sen ratsastajan kulkua.

Miyato melkein säikähti, miten huomasi valmentajan tulleen huomaamattaan paikalle. Tietysti hän oli keskittynyt pienen kävelyn jälkeen hevoseensa jälleen täysillä, ratsastaen sen sileällä siedettäväksi. Hän sai oria jopa kokoon ja muotoon, ollen tyytyväinen pelkästään siihen. Hänen äitinsä oli aina teroittanut, miten Huzzle oli parhaimmillaan hieman väsyneenä ja että oria täytyi sileällä ratsastaa koko ajan. Kun sen piti kiireisenä, apujen välissä ja pisti pakettiin, se kulki rytmikkäästi alleen polkien, viskelemättä edes juurikaan päätään. Miya oli sillä hetkellä niin onnellinen oristaan. Niin, harmi vain että tämä oli estevalmennus, jotain pitäisi vissiin hypätäkin. Ehkä se sujuisi sitä aiempaa maneesifiasko paremmin, kun Huzzle toimi jo nyt ihan kivasti. Ei täydellisesti, mutta ihan kivasti.

Verryteltyään sileällä tarpeeksi, hän pyysi erästä reunalla odottavaa työntekijää irroittamaan pelhameista deltaohjan, esteitä hän ratsasti aina yksiohjaisesti, vaikka se olisi ehkä ollut joskus hyödyllistä hypätä sen todellisen norsujarrun kanssa, jos Huzzlen olisi sillä saanut kuulolle. Tosin, Miya ei halunnut hypätä niin kovalla kuolaimella, vaikka hänen kätensä olikin hyvin pehmeä. Ori teki niin yllättäviä hyppyjä, ettei sen kanssa uskaltanut ottaa kaksia ohjia, koska joskus voisi tulla se tilanne kun hän ei pysyisi oikeasti ollenkaan hypyssä mukana. Ensin ravipuomeja, jes, hyvä, askel sopi ei Huzzle yrittänyt hypätä esimerkiksi koko puomirivistön yli. Laukkapuomitkin onnistuivat, vaikka hän sai tehdä töitä, että Huzzle mahtui väleihin, kun ori ei halunnut oikein enää koota itseään samoin kuin täysin sileällä hiekalla.

Kun hän uskalsi tuoda orin kohti ensimmäistä, 50 sentin pystyä ja sen takana olevaa 80cm okseria, hän tiesi tehneensä virheen. Ne olivat liian pieniä Huzzlelle, orille jäisi liiaksi aikaa pelleillä, kun se selviäisi hypystä astumalla. Lisäksi sillä oli inhottava tapa hypätä pienetkin esteet kuin hyppäisi kahta metriä. Niin Huzzle teki nytkin, eikä jättänyt Miyaton yritysksistä huolimatta muuta vaihtoehtoa kuin nousta ja myödätä hyppyyn metri ennen estettä. Sarjan jälkeen orin pää kohosi taivaisiin, eikä se ollut antaa millään kiinni.
"Huzzle, älä viitsi.. Nyt loppu!"
Lyhyehkö mies sihahti hevoselleen, pistäen sen peruuttamaan muutaman askeleen verran, saadakseen tuon edes käsiinsä. Siitä oli hyvä jatkaa ravissa, hakea taas sitä rauhallista tahtia, posket kuumottaen. Se ei ollut kaunista, sen hän tiesi ilman että kukaan sanoi mitään.

Corinnen kellanvihreä haukankatse seurasi ratsukon menoa. Ratsastajan täytyi olla tallille vasta hetki sitten muuttanut Caloun, ja hevosen siis Huzzle. Nainen pyrki opettelemaan valmennuksiinsa tulevien nimet, vaikka aika oli usein tiukalla.
Corinne oli harvinaisen lahjakas pitämään pisamaiset kasvonsa ilmeettöminä ja vaikeasti tulkittavina; oli vaikeaa huomata, milloin hän oli melkein sanaton liikutuksesta tai ylpeydestä ja yhtä lailla vaikea erottaa, milloin hän paheksui jotakin, kuten nyt. Hän uskoi vankasti siihen, ettei hevosta kuulunut yrittää hallita kovin varustein. Niiden tehtävä oli parantaa ratsastajan ja hevosen turvallisuutta ja mukavuutta, mutta ei hallita hevosta. Ratsastus oli ratsastajan tehtävä, ei varusteiden. Hän ei puuttunut raudikon varustukseen, kun ratsastaja poisti deltaohjan ilman luentoakin, mutta Corinne olisi mieluiten nähnyt tämänkin menohaluisen hevosen ratsastuksessa vain nivelkuolaimella. Hän halusi, että hevosia ratsastettiin istunnalla, pohkeilla, katseella, äänellä - mutta ei ohjalla eikä varsinkaan kovalla kuolaimella. Kuolain ei missään nimessä saanut olla väline, jolla eloisan hevosen rakkautta vauhtiin yritettiin tappaa tai kontrolloida.

Ratsukko hyppäsi matalat harjoitusesteet mielenkiintoisella tyylillä, ja riehakas hevonen näytti turhauttavan eläimelle sihahtavaa ratsastajaa.
"Caloun", Corinne kutsui salakavalalla, matalalla pehmeydellä, "hevoselle on turha suuttua. Ratsasta se rauhalliseksi. Ratsasta voltteja ja ympyröitä, kunnes voit käyttää kevyttä kättä ja pyydä siltä sen jälkeen siirtymisiä, pysähdyksiä ja peruutuksia. Hevosen tulee seistä paikoillaan ohja löysänä, kunnes ratsastaja pyytää sitä liikkumaan eteenpäin." Sen jälkeen he voisivat harkita paluuta esteiden pariin.

"Hartford, kevyempi käsi!" naisen ääni kohosi voimakkaampana ja sivalsi Pippaa, joka hyppäsi lämmittelyestettä ohjat tukevasti käsissään ja olemus jännittyneenä, "säteilet kaiken oman kauhusi hevoseen. Onko mikään ihme, jos sitäkin alkaa hirvittää? Ratsasta itsesi rennoksi ja yritä sitten uudelleen."

Miyato tunsi kylmät väreet selällään kun se ääni sanoi hänen nimensä. Se pehmeys jo kertoi, ettei olisi tulossa mitään hyvää. Nuorukainen huokaisi hevosen selässä, keskittyen pitämään kätensä mahdollisimman pehmeänä. Hän ei ollut kovakätinen tai kovakourainen ratsastaja. Hän yritti mennä hevosen ehdoin, mutta Huzzlen ehdoin he olisivat haudassa ennen kukaan ehtisi sanoa huippuesteratsu.

Poskia alkoi kuumottaa. Hän olisi halunnut sanoa että Corinne on tervetullut kokeilemaan Huzzlen seisottamista löysin ohjein. Ei tämän valmennuksen eikä tämän vuoden aikana. Hän pyysi orilta tarkempaa ja parempaa työskentelyä takapäällä, hakien sille sopivaa muotoa. Hitaasti se haki päätään hieman alemmas kun Miyato painoi itsensä raskaaseen istuntaan harjoitusraviin, istuen täysin aloillaan, tekemättä mitään. Hän ei edes vaatinut Huzzlelta muuta kuin pään alas, muutoin ori sai ravata ympäri uraa pari kierrosta, ennen kuin hän pyysi siirtymisiä, pysähdyksiä ja peruutuksia, kuten oli käsketty. Nuori ori viskaisi päätä kiukkuisena joutuessaa seisomaan ja peruuttamaan. Sen mielestä sellainen taisi olla ennen kuulumatonta, että esteiden ollessa kentällä piti seisoa - tai ainakaan niin ei todellakaan tulisi olla!

Taisi mennä puolisen tuntia siitä kaksituntisesta, että Huzzle alkoi näyttää oikeasti hevoselta, ehkä jpa jonkun muun kuin Miyaton mielestä. Miya uskalsi istua selässä rennosti, tavalliseen tapaansa hyvin paljon istunnalla ja painolla pelaten. Käsi vain oli oikeastaan koristeena, samoin pohje. Istunan apuna oli vain ääni. Hän vain epäili, ettei tämä toimisi esteillä. Miltein säälitti pilata hetki niillä esteillä...

Vaalea papurikko ratsastajineen oli jo suunnannut valmennuksen pääesteille. Ruotsalainen ruuna, jonka silmiä työntekijät kehuivat kilteiksi, lähestyi esteitä korvat hörössä ja etuosa kevyeksi ratsastettuna, vaikka Ivorya kehuttiin siitä, ettei hevonen koskaan puskenut ohjalle samoin kuin moni muu esteratsu. Se ei kuitenkaan ollut luontainen esteratsu - ratsastajansa mielestä ratsu ylipäätään - ja vaati ääretöntä panostusta ratsastajalta, jotta menestyi 140 sentin luokissaan. Ruuna ei tuntunut tiedostavan, missä sen jalat liikkuivat ja kompasteli tasaisimmillakin pinnoilla. Henrietta joutui käyttämään varsin selviä, voimakkaita apuja ja pitämään hevosen lujasti kädessä, kun ratsukko laukkasi länsipuolen pääesteille. Noin metrin korkuiset sarjat ja niitä korkeammat yksittäisesteet sijaitsivat ovelien, ahtaiden tai ylellisten pitkien välimatkojen päässä toisistaan, ja ratsastajan oli osattava säätää hevosen askelta ja valmiutta pienelläkin varoitusajalla. Pieniaskelisella sarjalla Ivory näytti uhkaavasti siltä, että törmäisi esteisiin, mutta sen ärhäkkä, verenhimoisen näköinen ratsastaja sai sen puhtaasti yli. Corinne viittoili ratsukon luokseen, sillä ei linkannut ihmisten perään, ja keskusteli Henrietan kanssa yksityisesti. Hän tiesi tarkalleen, kuinka turhautunut nainen oli tasoaan alapuolella olevaan hevoseen ja kuinka paljon Ivory vaati ratsastusta. Hän kuitenkin vaati pehmeämpiä apuja; Henrietan kanssa keskustellessa niistä oli vain neuvoteltava tavalla, joka ei hyökännyt haastavaa persoonaa vastaan.

Hartford ja Caloun olivat jääneet itäpäätyyn lämmittelyesteille, kun muut hyppäsivät länsipuolella ja joko saivat osuvia parannusehdotuksia tai sivaltavan käskyn palata lämmittelyesteille. Hartford oli erittäin tyytyväinen järjestelyyn ja ratsasti mieluummin puomeja kuin esterataa. Energisellä tummanruunikolla ratsastava, nuorempi tyttö yritti pyyhkiä poskillaan valuvia kyyneliä vaivihkaa hihaansa, kun hänen hevosensa oli rynninnyt melkein läpi okserista, jolle oli tiukka, lyhyt lähestyminen sarjalta, ja suistanut ratsastajan roikkumaan ruunan kaulalle ilman jalustimia. Corinne ei suonut tytölle armoa, sillä hevonen oli täysin kykenevä suorittamaan hypyt kauniilla, hallitulla ja turvallisella tavalla, jos sen ratsastaja viitsi nähdä vaivaa asian eteen.
"Missä oli valmistautuminen?! Esteratsastuksessa ei voi kehittyä korkeammille tasoille, jos pelleilee läpi sileätyöskentelyn. Sinun pitää oppia kokoamaan hevonen - et voi kuvitella, että se vain kääntyy itse esteeltä toiselle ja ymmärtää, että ratamestari on tehnyt jekun ja vaatii siltä aivan erilaista askelta kuin edellisellä lähestymisellä. Et kertonut hevoselle edes, oliko tämä se este, minkä halusit sen hyppäävän saati antanut sille mitään merkkiä ponnistuskohdasta. Ei ole mikään ihme, että se päättyi katastrofiin."

Corinne näytti olevan samaa mieltä Miyaton mietteiden kanssa, sillä nainen ei sanonut sanaakaan esteille palaamisesta.
"Caloun. Ratsasta pohkeenväistöä suoralla sekä ympyrällä, ja jatka pysähdyksiä. Hevosen on seistävä paikallaan ilman ohjan pidätettä niin kauan kuin haluat ja lähdettävä liikkeelle vasta merkistäsi. Ota väliin puomeja ja jatka jälleen."

Joskus Miyato mietti, miten olisi pitänyt tehdä oristansa kouluhevonen. Huono puoli oli vain siinä, ettei Huzzlella ollut oikein tarpeeksi annettavaa vain kouluradalla, esteillä sen voisi saada loistamaan todella. Aina nuorukainen ei jaksanut siihen uskoa, mutta nyt sai sen pidetyksi sellaisena, kuin halusi. Orin kulkeminen oli mukavan leppoisaa, ollakseen siis Huzzlen askellusta. Hieman kateellisena hän vilkaisi sivusilmällä niitä korkeita esteitä hyppääviä ratsukoita. Voi miten hän taas halusi hypätä Quirilla, tuntea allaan kuinka järkevä hevonen vastasi apuihin ja lentää esteiden yli ilman ahdistusta siitä, aiheutuisiko metrin okserilla vuoden onnettomuus joka veisi molempien hengen.

Kuten Miyato arvelikin, heti kun hän pyysi oria tekemään jotakin, se yritti viskoa päätään. Hän jumahti jälleen alas satulaan, siirtäen orin kokonaan käyntiin, vaatien tuolta sitä pohkeenväistöä. Ensin Huzzle meinasi tarjota laukkaa, yllättäen jopa itsensä Miya huomasi ehtivänsä väliin, eikä ori ottanut kuin etujaloillaan laukka-askeleen kaltaisen, siirtyen takaisin käyntiin. Pohkeenväistöä hän ei kyllä saanut aikaan ilman tappelua. Hetki meni ottaen siirtymisiä, ravista käyntiin ja ravista pysähdykseen. Ohjaa hän ei vielä uskaltanut löysätä, mutta ainakin kohno ori pysyi käsissä, sooloilematta. Joskin se pärski ja heilutteli päätään hieman turhautuneena, mutta se oli pientä.
"Shhhh.... Hieno poika, hyvää... Raaauhassa..."
Hetkeksi hän kumartui eteenpäin, silittäen orin kaulaa hieman. Se oli todella hikinen, lähinnä sen kaiken teutaroinnin ja kuumumisen takia. Puomeilla Huzzle nosteli jalkojaan kuin paraskin kouluratsu, ettei varmasti kolistelisi ainoallakaan askeeella, mutta ainakaan se ei yrittänyt hypätä koko puomisarjaa ravista tai käynnistä. Ehkä Huzzle tajusi ettei saisi hypätä tai edes laukata jos ei käyttäytyisi, jotenkin se oli poikkeuksellisen kiltti. Antoi jopa periksi pohkeenväistölle käynnissä, vilauttaen ensin pienen takajaloilla käväisyn. Etukavion eivät nousseet montaa senttiäkään, mutta se oli selvä protesti sellaista tylsyyttä vastaan.
"Hyyyyvä..."
Pakkohan sitä oli kehua, vaikka taisi olla vielä liian aikaista. Olihan tämäkin tapa kuluttaa puolet valmennuksesta...

[Anteeksi tämä jäätö!]

Kentän länsipäädyssä ratsukot vuorottelivat rakennetulla, muuttuvalla radalla. Ratsastajat saivat tosissaan hikoilla ja tehdä töitä, sillä se ei riittänyt, että hevonen ylitti sarjat pudottamatta puomeja, kenkiä tai ratsastajaa. Sen piti sovittaa kokonaiset, rytmikkäät, symmetriset askeleet esteiden väliin ja lähestymisiin. Kaksi pitkää askelta ja yksi hätäinen puolikas ansaitsi aiheesta annettua, terävää kritiikkiä valmentajalta. Kullanrautiasta Lost My Sockia ratsastava Jamie sai erityisen tarkkaa palautetta jokaisella kierroksella, vaikka ratsukon yhteistyö lähenteli telepatiaa: Corinne Fairchild näki jokaisen kehitettävän alueen oman hevosensa ratsastuksessa. Hyppäämään syntynyt ori oli peto säätäämään askeltaan ja hyppäämään mahdottomistakin kulmista, mikä yhdessä riskejä ottavan, rohkean ratsastajan kanssa oli johtanut huikeaan menestykseen. Tässä harjoituksessa vaadittiin kuitenkin kaunista, hallittua liikettä ja virheetöntä lähestymistä. Sen hiominen vei ratsukolta aikaa, mutta valmennuksen loppupuolella sarjoille sopi jo sievät sarjat askelia.

Hook ja Pippa pysyivät tyytyväisinä itäpäädyn harjoitusesteillä. Pipan olemus rentoutui ja ohjasote pehmeni, kun Corinne antoi ratsukon olla omissa oloissaan eikä siirtänyt esteradalle. Nainen tiesi, että hermostunutta ruunikkoa ratsastava Hartford oli arka ja epävarma, ja tällä hetkellä kaipasi itseluottamuksensa kasvattamista enemmän kuin muuta: niinpä ratsukko sai jatkaa helpoilla lämmittelyesteillä valmennuksen loppuun saakka, ja valmentaja seurasi, miten ratsukon yhteistyö parani jokaisen hypyn myötä. Ratsastaja luotti hevosensa ylittävän esteen turvallisesti ja rentoutui: hevonen ei enää vaistonnut ratsastajansa paniikinomaista jännitystä ja rauhoittui keskittymään tehtävään. Toki taival sai alkaa alusta, kun Hook säikkyi kasvillisuudessa tuivertavaa, navakkaa tuulta, ja ratsastaja takertui jälleen hevoseen kuin hengenhädässä.

"Caloun", Corinne kutsui, kun rautias ori oli esitellyt olevansa mallikelpoinen kouluratsu, "jos hevonen on mielestäsi valmis hyppäämään, ota lämmittelyesteet uudelleen."

Miyato olisi edelleen halunnut karata kentältä, mutta ylpeys ei antanut periksi. Hän halusi näyttää että saisi kyllä orinsa kuriin, vaikka se veisi hetken. Raisun villivarsan luonteen omaava Huzzle esiintyi tosin hetken edukseen. Kun sitä kesti enemmän kuin kaksi minuuttia, mieskin uskalsi rentoutua sen selässä. Hän huomasi jännittyvänsä heti kun kuuli nimensä mainittavan valmentajan suusta. Ei, hän ei halunnut taas kritiikk-- sitä ei tullutkaan. Vaan myönnytys kokeilla verryttelyesteitä uudelleen. Miyato nosti laukan, työstäen sen kelvolliseksi. Huzzlen tapauksessa se tarkoitti lähinnä askeleen pidentämisen ja lyhentämisen toimivuutta.

Kun ratsukon yhteistyö toimi mahdollisimman saumattomasti myös laukassa, hän ohjasi punarautiaan hevosen verryttelypäädyn pystylle. Muutama metri ennen estettä ori alkoi laukata lähes paikallaan kun Miyato ei antanut sen lähteä kuin tykin suusta, joten hän käänsi sen ympyrälle, hakien laukalle jälleen rauhallisen tahdin. He laukkasivat noin kolme kertaa ympyrän, siirtyen aina vain hieman lähemmäs estettä. Lopulta Huzzle hyppäsi itsekseen yllättävänkin rennosti sen pienen pystyn, jättäen vain aivan valtavan ilmavaran, mikä yllätti Miyatonkin. Hän pysyi hyvin kyydissä ja myötäsi hyvin, kun oli tottunut niihin loikkiin.

"Sinuna en hyppäisi hevosella, jota et hallitse", valmentaja antoi ilmeettömän tuomionsa Calounille ja tämän hevoselle, ennen kuin keskittyi seitsemään muuhun valmennettavaansa ja hetkeä myöhemmin vapautti hikoilevat ratsastajat verryttelemään. Corinne ontui hitaasti kävelykeppinsä rinnalla kentän laidalle pää ylpäesti pystyssä, vaikka kasvot kalpenivatkin ponnistuksesta ja lonkasta säteilevästä kivusta. Päästyään aidalle, nainen kippasi suuhunsa kourallisen kipulääkkeitä ja jäi kärsivällisesti kuuntelemaan valmennettaviensa kysymyksiä ja huomioita. Kai hetken yksityinen huomio oli typeränkin kysymyksen arvoista, Corinne pohti jättäessään ratsukot vihdoin verryttelemään itsenäisesti ja ontuessaan kohti tallia. Hänen olisi päästävä pois jaloiltaan, ennen kuin tajunta pettäisi.