[P] Maailma on sun

Sunnuntai 22. heinäkuuta 2018 - keskipäivä, Durham

Gabrielle oli ollut oikeasti sekunnin poissa, kun oli käynyt viemässä perheen uusimman, perjantaina kotiutuneen tulokkaan nukkumaan. Hän palasi yläkerrasta itkuhälytin kädessään, hymyillen vielä.
”Noin kulta, nyt laitetaan aurinkorasvaa ja mennään takapihalle että voit... Matthew! Mitä sinä olet tehnyt?!” Gabrielle oli ihan varma että tämä johtui kuopuksen tulosta. Matthew vaati huomiota juuri kun hän syötti vauvaa tai nukutti vauvaa.
”Ahvasin!!” Poika kiekaisi kädet täynnä aurinkorasvaa. Sitä oli koirassa, kiipeilypuuhun kiivenneessä Fattyssä, sohvassa, matossa... Gabrielle hautasi kasvot käsiinsä. Poika itse oli rasvassa hiuksia myöten. Miten siitä pullosta edes riitti noin?! Miksi hän olikaan antanut Teddyn lähteä kauppaan? Alkoi lähinnä itkettää, samall kun hän otti kuvan Veronicalle.
”Äiti, rakas!” Poika nousi seisomaan ja taapersi äitinsä luo.
”Ei noin saa tehdä, Matthew, katso nyt mikä sotku!”

Teddy odotti palaavansa kauppareissultaan kotiin, jossa pieni tytär olisi nukkumassa, Matthew leikkimässä Keeshan kanssa takapihalla ja Gabrielle aurinkotuolissa katsomassa edes hiukan pojan perään. Mitä hän ei odottanut, oli suoraan sotatantereelle astuminen. Muta ja noki oli vain korvattu valkoisella aurinkorasvalla, mutta aivan samalta se näytti. Fatty oli ilmiselvästi viaton siviiliuhri, joka oli jäänyt tulitaistelun keskelle, ja Matthew joukkoja johtanut kenraali.
”Uskallanko edes kysyä, mitä täällä on tapahtunut?” Mies kysyi astellessaan peremmälle ja laski ruokakassin kädestään keittiön tasolle. Ainakaan siinä ei ollut aurinkorasvaa, joten yksi alue oli säästynyt täystuhojen iskulta.
”Keesha, paikka!” Mies käski koiraa nopeasti, kun paikansi seuraavan vaaranpaikan. Keesha kun innostuisi juoksemaan ympäriinsä asuntoa, rasvaa olisi pian aivan kaikkialla kattolampuista lähtien. ”Maahan. Paikka. Odottaa. Keesha odottaa.” Fattyn kanssa ei olisi moista mahdollisuutta, mutta hän toivoi kovin, että tulilinjalle joutunut kissa pysyttelisi mielellään kiipeilypuussa turvassa.

Gabrielle parahti epätoivoisen parahduksen kun rasvainen Keesha säntäsi Teddyä vastaan. teddy ehti onneksi väliin. Kissa tuskin haluaisi mennä mihinkään.
"Kaaos! Kaaos! Minä... Aaah!" Teki mieli itkeä ja huutaa. Sitten alkoikin itkettää.
"K-käyn hakemassa mehua ulos..." Gabrielle sopersi ja lukittautui hetkeksi keittiön yhteydessä olevaan kuivakomeroon.

Sen hän näki omin silminkin, että taloudessa vallitsi kaaos. Innokas koira oli täynnä rasvaa, ja selvästi taapero oli siihen syypäänä, kun oli itse hiuksiaan myöten aurinkorasvassa.
"Nyt on kuulkaas sellainen juttu lapset", mies puhui koiralle ja taaperolle, "että me menemme kylpemään." Teddy kaappasi Matthewn syliinsä ja kutsui Keeshan tiukasti reiden viereen seuraamaan, vaikka se tarkoittikin, että hänen housunsa olivat aurinkorasvassa erittäin nopeasti. Mies oli jo suunnistamassa portaita yläkertaan, kun idea kohotti päätään. Hän kääntyi sivuun portaikosta ja suunnistikin ulos takaovesta laskien koiran ja lapsen vapauteen nurmelle. Hän haki puutarhaletkun ja hetkeä myöhemmin Keesha oli jo edes hieman parempi, kun husky loikki vesisuihkuun täynnä intoa.

Matthew pitäisi putsata tai tuon pieneen uima-altaaseen saisi heti vaihtaa vedet. Gabrielle veti muutaman kerran syvään henkeä ja lähetti Veronicalle kuvan tekstiviestin kera.
’Älkää ikinä hankkiko toista lasta.’ Hänen kullannupustaan oli tullut hirviö sen jälkeen. Nainen asteli ulos mehun kanssa, pyyhkien silmiään.

Matthew oli onneksi kovin helposti kannustettavissa juoksemaan Keeshan perässä vesisuihkun halki, vaikka se kylmää olikin. Ei moinen näin lämpimänä päivänä lasta haitannut, joka oli leikkinyt aurinkorasvalla. Ainakin pahimmat lähtivät puutarhaletkulla, ja loput voisi pyyhkiä vaikka pyyhkeeseen. Tai johonkin. Teddy ei ollut miettinyt vielä aivan niin pitkälle.
Veronican ensimmäinen vastaus oli pelkkää huutonaurua nauravia hymiöitä, kun nainen katseli kuvaa, jonka oli ystävältään saanut. Voi Matthew.
’Sirkus. Sinulta puuttuu vain punainen pellenenä, ja kaikki olisi täydellistä.’ Veronica oli kovin sympaattinen vielä siinäkin kohtaa, kun vastasi sanoin eikä vain hymiöillä.

’Haista vittu.’ Se oli täysin käypä vastaus Veronicalle siinä tilanteessa. Gabrielle katseli perhettään ja yritti työntää epätoivoa pois.
"Matthew, tule tänne?" Nyt kun kädet olisivät olleet vapaat, poika juoksi isänsä luo. Selvä. Ei sitten.

’Minäkin sinua.’ Veronican vastaus oli varsin sarkastinen kahden sanan käyttämisestä huolimatta. Teddy naurahti pojan juostessa kohti ja käänsi letkua päin taaperoa.
"Äitisi kutsui sinua", mies kertoi pojalle, joka nauroi huitoessaan käsillään vesisuihkua, jota Teddy osoitti lapsen vatsaan ja jalkoihin. "Mene äidin luokse siitä, pieni kauhukakara."

Gabreille istui varoen terassin portaalle ja veti syvään henkeä. Ei, poika juoksi Keeshan kanssa aivan muualle.
"... Hän vihaa minua." Nainen huokaisi lannistuneena.

"Eikä vihaa", Teddy vastasi päättäen, että karvakakara ja kaksijalkainen kakara olivat aivan riittävän puhtaita rymyämään yhdessä takapihan nurmella. Kohta täytyisi rasvata Matthew ihan oikeasti, eikä taaperon taidoilla, mutta leikkikööt nyt pienen hetken koiran kanssa. Mies laski letkun käsistään ja suunnisti istumaan vaimonsa vierelle.
"Ei hän voisi koskaan vihata sinua. Olet täydellinen äiti."

Gabrielle vilkaisi Teddyä ja nojasi päänsä miehen olkaan.
"Vihaa. Koska halusin toisen lapsen ja en tyytynyt häneen koska hän on täydellinen."

"Älä nyt hulluja puhu. Menee hetki ja hän rakastaa sitä, että hänellä on pikkusisko, jolle opettaa kaikki kepposet", mies tyynnytteli vaimoaan kietoen kätensä naisen harteiden ympärille. "Hän tietää olevansa täydellinen ja rakastettu. Ei se muuttunut mihinkään tyttäremme myötä."

Gabrielle katseli poikansa menoa pihassa.
"Ei siltä tunnu. Hän vaatii huomiota vain jos Amelia on sylissä, muuten ei edes aio huomata minua."

"Luet ihan liikaa hänen käytökseensä. Hän on pieni poika. Ei hän ajattele niin monimutkaisesti", mies toppuutteli rutistaen naista tiukemmin kylkeensä. "Ei sinun tarvitse huolehtia. Olet edelleen maailman paras äiti, nyt sinulla on vain kaksi pientä, jotka kertovat sen sinulle."

Gabrielle huokaisi raskaasti.
"Matthew, tule tänne rakas!" Ei, hän ei saanut poikaansa syliin. Itkuhälytin sen sijaan päätti muistuttaa olemassaolostaan.
"Jaha. Tulen kohta alas. Koita napata matthew kiinni ja saada laitettua oikeasti hänelle aurinkorasvaa." Hän hakisi kuopuksen pihalle vaunukopassa kerran oma sänky ei nyt kelvannut.

"Minä koetan", mies lupasi painaen suukon Gabriellen nenänpäähän, ennen kuin antoi naisen nousta katsomaan, mikä nuorimmaisella oli hätänä. Matthewn suostuttelu onnistui helposti, sillä poika seurasi koiraa ja Keesha puolestaan uskoi käskyä tulla luokse, ja niin hän kaappasi taaperon syliinsä rasvatakseen pojan kunnolla. Samalla oli hyvä kertoa kikattavalle lapselle, ettei Keesha tarvinnut aurinkorasvaa, koska Keeshalla oli turkki. Jos vaikka seuraavalla kerralla vältyttäisiin tällaiselta kaaokselta. Lapsi pinkaisi takaisin leikkeihinsä heti luvan saatuaan ja koira loikki onnessaan perässä. Välillä häntä hirvitti, mihin ongelmiin Matthew vielä päätyisi, kun seurasi sokkona Keeshan perässä ja tunnetusti joukossa tyhmyys tiivistyi - se sai nyt päteä myös tilanteeseen koiran kanssa keksityistä ideoista.

Gabrielle palasi vaunukoppa toisessa ja Amelia toisen käsivarren varassa. Hän laski ensin kopan alas ja sitten tytön sinne. Sillä sekunnilla Matthew ilmestyi nykimään äitinsä mekonhelmaa.
"...Näetkö?"

Mies kurtisti kulmiaan pojan sännätessä Gabriellen luokse. Hyvä on, ehkä naisen puheissa oli hieman järkeä, mutta siitä huolimatta mies oli taipuvainen ajattelemaan, että hänen vaimonsa ylireagoi. Sitä nyt ei tietenkään voinut sanoa ääneen, joten sen sijaan mies hymyili pehmeästi Gabriellelle.
"Näen. Hän on vain hippusen mustasukkainen. Se menee kyllä ohi", Teddy vakuutti pehmeästi.

Hippusen mustasukkainen? Gabrielle laski tyttärensä käsistään ja kääntyi kaappaamaan Matthewin syliinsä.
"Äiti, äiti, äiti!" Ei pojalla tuntunut olevan asiaa, kunhan hoki äitiä hokemisen ilosta. Teddy olisi ehkä sittenkin voinut jättää sen opettamatta pojalle.
"Shhh, kulta, mennään kauemmas leikkimään yhdessä. Ei huudeta. Sisko herää."
"Äiti!"
"Äiti tulee leikkimään kanssasi altaaseen kulta." Tai istumaan altaan viereen, mutta kuitenkin. Hän asteli pienen uima-altaan luo, päästi pojan sinne ja vilkaisi miestään.
"Mitäs minä sanoin?"

Teddy keinutti hiljalleen varjoon asetettua kantokoppaa, jossa pieni tyttövauva nukkui. Heidän täydellinen pieni Ameliansa.
"Se menee ohi", mies vakuutti katsellen lämmöllä poikaansa ja vaimoaan. "Matthew tottuu pian siihen, että Ameliakin on kotona." Ei pieni poika voisi loputtomiin jaksaa tällaista sähellystä. Äkkiäkös lapsi keksisi muuta puuhaa kuin äitinsä repimisen vauvan luota.

Gabrielle kohotti kulmiaan.
"Mmm'hm." Uskoi ken tahtoi, hänen väsynyt optimisminsa ei ollut riittää sellaiseen. Amelia ei ollut siunattu yhtä hyvilla unenlahjoilla kuin Matthew aikanaan. Toinen lapsi tosiaan näytti vanhemmille sen mitä ensimmäinen ei.

Amelia oli heti hereillä, jos kantokopan keinuttamisen lopetti kesken, joten mies istahti alas terassille ja jatkoi kevyttä keinuttelua. Matthew alkoi tosiaan tuntua helpolta lapselta Amelian jälkeen, mutta ehkä säälläkin oli tekemistä asian kanssa. Amelia oli vauva nyt, kun aurinko porotti kuumana ja sisällekin tuntui sulavan.
"Älä huoli", mies vakuutti ties kuinka monetta kertaa, "poikasi palvoo edelleen maata jalkojesi alla."

Sää tosiaan saattoi vaikuttaa. Matthew oli syntynyt joulukuussa, keskellä siedettävää vuodenaikaa.
"Tietenkin huolin." Gabrielle huomautti, loiskauttaen vettä kädellään ja sai poikansa nauramaan. Keesha oli asettunut edes hetkeksi varjoon makuulle, ehkä koko kielen mitalta suun ulkopuolella roikkuvalla kielellä oli tekemistä asian kanssa.

"Huolit turhasta", mies vakuutti hymyillen, kun katseli pojan intoa leikkiä äitinsä kanssa pienessä kahluualtaassa. Keeshan pitäminen poissa Matthewn altaasta oli aina työn ja tuskan takana, sillä husky olisi mielellään makoillut altaassa aamusta iltaan näin kuumina päivinä. Sääli vain, että koira vei mukanaan niin paljon hiekkaa ja roskaa, että vettä sai olla vaihtamassa joka välissä, jos Keeshan päästi altaaseen.
"Tänä vuonna kesä on kyllä ollut ihan omaa luokkaansa. En muista, milloin meillä olisi viimeksi ollut näin lämmin ja aurinkoinen kesä."

Gabrielle pudisteli päätää.
"En minäkään. Tietenkin se on tällainen kun on pieni lapsi, raskaana alkukesän ja sen jälkeen pieni vauvakin kärsimässä tästä."

"Matthew nauttii, kun saa loiskutella altaassaan päivät pitkät eikä tule kylmä", Teddy naurahti katsellessaan poikaansa. Muutoin Gabrielle oli kyllä täysin oikeassa - pieni Amelia ei varmasti nauttinut tuskaisesta lämmöstä, ja Gabrielle ei ollut missään nimessä kiittänyt helteistä ollessaan viimeisillään raskaana.
"Mutta mieluummin silti näin kuin loputonta vesisadetta. Mieti, miten kamalaksi Matthew ja Keesha vielä heittäytyisivät, kun ei yhtään pääsisi ulos peuhaamaan."

Gabrielle pudisteli päätään.
"Suo siellä, vetelää täällä. Pitäisikö meidän ajatella jonkinlaista ilmastointia? Vaikka tuskin koskaan enää talomme sitä kaipaa. Varmuuden vuoksi."

"Ilmastointi kuivattaa kurkun", mies valitti nenäänsä nyrpistäen. "Mutta jos nämä helteet jatkuvat, niin ehkä se pitäisi harkita. Tai ainakin kunnon tuuletinta."

"Ilmalämpöpumppu, jotakin, mitä näitä on." Gabrielle totesi hieman anelevaan sävyyn. Ei tästä tulisi mitään muuten.

"Hankitaan siis ilmalämpöpumppu", mies myöntyi huokaisten. "Mutta vain olohuoneeseen. Minulla ei ole yhtään ääntä jäljellä, jos nukun siinä viileydessä."

Gabrielle puuskahti.
"... Olisitko vielä hieman englantilsidrmpi, rakas?"

"Minä en voi tehdä töitäni, jos ääneni on käheänä", mies huomautti hiljaa naurahtaen. "Voimme hankkia makuuhuoneeseen sellaisen Dysonin lavattoman tuulettimen, niin ilma kiertää."

Gabrielle nyökkäsi.
"Hyvä on, se käy." Juuri ja juuri, kun mies ei kerran suostuisi muuhun. Hän käänsi katseensa Matthewin puoleen, ihastellen pojan esittelemää kumiankkaa.
"Nukkuuko neiti?"

Se oli oikein kelvollinen kompromissi, jos häneltä kysyttiin. Viilennystä olohuoneeseen ilmalämpöpumpulla ja tuuletin makuuhuoneeseen kierrättämään muutoin niin seisovaa ilmaa.
"Juuri ja juuri, mutta tuskin sekuntia sen jälkeen jos koppa pysähtyy."

Gabrielle pudisteli päätään. Tämä sää oli kyllä hiljainen tappaja.
"Tämä on aivan hullua."

"Ihan vähän vain", Teddy vastasi hiljaa naurahtaen ja keinutti koppaa, jossa pieni vauva nukkui. Tyttöparka, kun joutui heti ensimmäisinä viikkoinaan sietämään tällaista lämpöä.

Gabrielle vilkaisi Amelian keinuvaa koppaa.
"Etenkin pienen prinsessan kanssa, joka tietää aivan liian hyvin mitä hän haluaa."

"Perinyt sinun tahdonvoimasi", mies vastasi toispuoleisen hymyn kera. "Amelialla on itsetunto kohdallaan. Tietää itsekin, miten korvaamaton hän on."

Toinen kulma kohosi kevyesti. Ohutta jäätä, herra Morland, hyvin ohutta jäätä.
"... Olen iloinen siitä miten päättelit tämän lauseen."

"Olen oppinut vuosien aikana", mies hymyili viattomasti vaimolleen. Ehkä tämä oli ollut enemmän tuuria kuin mitään muuta. Hän oli edelleen taitava puhumaan jalan suuhunsa, kun sille päälle sattui. Hän oli turvassa, kun piti suunsa kiinni, mutta siihen se oikeastaan jäi.

Teddy oli oikein hyvä puhumaan itsensä ties millaiseen liemeen, idiootti mies. Mutta tämä mies oli hänen. Hänen ihana idioottinsa, rakas aviomiehensä, jota tuijottaa pahasti kun mies puhui ohi suunsa.

Sitä oli hankala kieltää, sillä miehellä oli taipumusta kaivaa oma hautansa sanoillaan. Joskus kieli vain ehti ajatuksia edelle, tai aivot eivät vain ylipäätään nähneet vaaratilannetta ennen kuin aivan liian myöhään.
"Niin paljon kuin Amelia onkin meitä valvottanut, minä en voisi olla onnellisempi", mies sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, kun katse painui uinuvaan vauvaan. Hänen pieni täydellinen prinsessansa, jonka hän voisi lelliä pilalle. "Ennen lauantaita sinä olit nainen, jota rakastin eniten maailmassa, mutta Amelia on vahva haastaja."

Gabrielle keskittyi hetken Matthewin haileikkiin. Lelulaivalla oli kova kohtalo. Laivaparka.
"En loukkaannu jos rakastat häntä enemmän." Hän sanoi aivan surutta että lapset olivat rakkainta maailmassa. Nuo olivat pieniä, riippuvaisia heistä. Rakkaus noita kohtaan oli erilaista, sitä sävytti sellainen leijonaemon suojeluvietti, jota oli syytä pelätä.

"Minä tiedän", mies vastasi leveän hymyn kera. "Sen takia olet niin loistava äiti ja vaimo." Gabrielle ei tosiaankaan pelännyt jäävänsä lasten varjoon, eikä naisen tarvinnutkaan. Häneltä riittäisi rakkautta lapsille ja vaimolle. Keeshalle toki myös, vaikka juuri nyt innolla maata ruopiva koira olikin järjestyksessä kovin alhaalla. Vielä vähemmän siinä kohtaa, kun hän joutuisi täyttämään Keeshan kaivaman kuopan.

Keeshaparka. Vaikka monesti se kaivoi aivan itse oman kuoppansa, mokoma otus. Niin koira kuin isänsä vai miten se menikään?
"Tsk, olen aivan tavallinen nainen, hölmö."

"Et ole", Teddy vastasi päätään pudistaen. "Sinussa ei ole mitään tavallista, rakas." Gabrielle oli erityinen, niin monella tavalla. Hän tuskin koskaan lopettaisi vaimonsa ylistämistä, sillä päivästä toiseen nainen onnistui yllättämään hänet sillä, miten uskomaton olikaan.

Gabrielle pyöräytti silmiään ja supatti jotakin matthewin korvaan. Poika nousi tomerasti ämpäri kädessään, juoksi teddyn luo ja viskasi pienen, ehkä parin desin, ämpärillsen vettä miestä kohti.
"Höömö isi!" Gabrielle ei voinut pidätellä nauruaan. Hah! Onnistui tämä muiltakin.

Teddy katsoi uteliaana, mitä pikkupoika aikoi, kun kipitti häntä kohti. Antaa hänelle kylvyn, selvästi. Oli kai onni onnettomuudessa, ettei Matthew osannut kunnolla heittää vettä, sillä nyt sitä loiskui vain hieman hänen päälleen. Amelia ei saanut tippaakaan ylleen, joten sekin oli ehdottomasti voitto.
"Noh, en ole yhtään hölmö. Ei tuollaisia saa sanoa, isille tulee vielä paha mieli", mies ojensi poikaansa leveä hymy huulillaan, ennen kuin nappasi Matthewn kädestä kiinni ja veti lapsen lähelleen. Korvaan kuiskittu ohje sai pojan nauramaan iloisesti ja säntäämään ämpäri heiluen takaisin Gabriellen luokse.
"Akas äiti!" Lapsi julisti leveästi hymyillen ja lähestulkoon kaatui äitinsä syliin innossaan päästä peittämään naisen tummat kasvot suukkoihin.

Gabrielle kaappasi pojan tottuneesti syliinsä ja nauroi. Jaha. Tämä oli perheen miesten oma temppu. Ainakin Matthew tuntui nyt kelpuuttavan Gabriellenkin huomion, kaikesta kiukuttelusta huolimatta.
”Sinäkin olet rakas.” Hän muistutti poikaa ja otti hellästi lapsenpyöreän posken sormiensa väliin.
”Teddy, sinulla on tänään kuopantäyttöä ja koiranpesua.”

Teddy näytti tavattoman ylpeältä itsestään, kun Matthew oli toteuttanut hänen pyyntönsä. Gabriellea pitäisi muistuttaa jatkuvasti siitä, miten rakas nainen oli. Hänen vaimonsa ansaitsi sen.
"Niin vähän arvelin", mies naurahti katsoessaan koiraa, joka oli todella innostunut kuopan kaivamisesta. "Onneksi se ei ole tehnyt tuota isäni istutuksille. Emme pääsisi ikinä lähtemään Whirlow Hallista, jos joutuisin korjaamaan istutuksia Keeshan jäljiltä."

”Siinä olet oikeassa.” Gabrielle päästi poikansa takisin altaaseen. Vesipeto.
”Haluatko vaihtaa keinutusvuoroa?”

"Ja tulisin Matthewn kastelemaksi?" Teddy kysyi kulmaansa kohottaen. "Enpä taida", hän virnisti. Ameliaa keinutellessa ei ainakaan kastunut tämän enempää.
"Sinä se lämmöstä valitit, joten nauti nyt altaasta."

gabrielle naurahti ja lillutti kättään altaassa. Kun voisikin istua edes altaaseen, mutta ei ihan vielä.
"Kun voisin edes istua siellä. Ei tämä käden liottelu paljon sielua lämmitä." Nainen huomautti huvittuneena.

Teddy virnisti ilkikurisesti vaimolleen. Nyt Gabrielle oli tehnyt virheen, kun oli mennyt sanomaan moista.
"Matthew, rakas?" Mies kutsui poikaansa saadakseen lapsen huomion itseensä lelulaivasta, jota poika yritti kaikesta päätellen upottaa päättäväisesti altaan pohjalle. "Äidin on kuuma. Auta vähän? Sinulla on hieno ämpärikin. Kaada vettä äidin päälle." Poika nauraa hekotti kahlatessaan hakemaan pienen altaan toisella laidalla olevaa ämpäriä.
"Ongelmasi on ratkaistu", mies virnisti leveästi Gabriellelle. Tätähän nainen oli juurikin tarkoittanut.

Gabrielle katsoi miestään silmät suurina ja älähti hiljaa kun poika kaatoi vettä istuvan äitinsä päähän.
"Theodore Morland." Nainen päätyi sanomaan hyvin painokkaasti.
"Kai tiedät että sinä kärsit tästä vielä?"

"Minä vain autoin sinua, vaimorakas", mies vastasi viattomasti hymyillen. Niinpä tietenkin. Matthew tuntui innostuneen moisesta mahdollisuudesta ja kumartui täyttämään ämpärinsä uudestaankin, ennen kuin kippasi sen ympäri Gabriellen yllä.
"Eipähän ole enää kuuma!" Teddy nauroi raikuvasti ja pudisti kiivaasti päätä pojalleen, kun Matthew oli kumartumassa kolmannen kerran. Kohta hän olisi oikeissa ongelmissa, jos poika ei lopettaisi äitinsä kylvettämistä.

Gabrielle säpsähti uudesta ämpärillisestä ja nosti etusormensa pystyyn. Se viimeistään sai pojankin pyllähtämään takaisin veteen laivansa pariin. Maaginen toruva etusormi, toimi miltein kaikkiin tässä taloudessa.
"Minä... Onneksi ei tullut toista poikaa. Kolme miestä ja olisin helisemässä."

Gabriellen etusormessa oli taikavoimia, siitä mies oli aivan varma, kun katsoi Matthewn nopeaa paluuta takaisin aiemman huvituksen pariin. Mistä hän saisi saman taikavoiman, jolla laittaa poika ojennukseen? Ja mielellään siinä samalla koirakin.
"Onneksi ei", mies vastasi hymyn kera. "Amelia on täydellinen." Matthew oli saanut maailman parhaan pikkusiskon, siitä ei ollut epäilystäkään.

Matthew päristeli Teddyn sanojen seurauksena huuliaan ja Gabrielle rukoili että se oli sattumaa. Elämä olisi kamalaa jos esikoinen olisi kauan mustasukkainen kuopuksesta.

Tietenkin se oli sattumaa. Teddy ei suostunut edes ajattelemaan muuta, kun kypsästi näytti kieltä pojalleen takaisin. Gabriellella ja Amelialla olisi kestämistä heissä, naisparat.
"Keesha, lopeta nyt jo", mies huikkasi koiralle, joka tuntui koettavan kaivautumista aina Kiinaan saakka. Syytetty otus painoi makuulteen kaivettuun kuoppaan ja katseli korvat kääntyillen perheen suuntaan.
"Minä taidan täyttää tuota koko yön, vain jotta Keesha voi aamulla urnuttaa, kun ihan paras lepopaikka on tuhottu", mies pohti ääneen.

Gabrielle pudisteli päätään koiralle. Ihan kuin Teddyn sanojen vakuudeksi, se urnutti kuopastaan korvat kääntyillen.
"Huskyt ovat kyllä... persoonia." Gabrielle myönsi. Olivat Sergei ja Raisakin, mutta eivät samalla tavalla kuin elämänsä urpoillen elävä Keesha.

Oman elämänsä sankari oli ehdottomasti suuri persoona, johtui se sitten rodusta tai ihan vain yksilöstä. Ehkä vähän molemmista. Persoonallisen rodun persoonallisin pentu.
"Odota vain, kun se pääsee kunnolla teini-ikään. Matthewn uhma jää toiseksi."

Gabrielle pudisteli päätään.
"En ajattele. Ei, en tosiaan. Sinun koirasi, sinun ongelmasi." Voi kun se olisikin niin helppoa.

"Meidän talomme", mies naurahti. Ei auttaisi kuin toivoa, ettei Keeshasta kuoriutuisi kamalaa tuholaista, vaikka koira testaisikin rajojaan kuin teini konsanaan.

”Mmmmhm.” Gabrielle puuskahti ja heitti märkiä hiussuortuvia kasvoiltaan.

Teddy hymyili vaimolleen, ennen kuin painoi katseensa takaisin uinuvaan tyttöön. Hän olisi voinut katsella vauvaa päivät ja yöt läpensä, sillä hän ei tuntunut saavan tarpeekseen. Oli käsittämätöntä, miten Matthewkin oli ollut näin pieni vain vajaata kahta vuotta aiemmin. Nyt poika leikki leluilla kahluualtaassa ja kertoi äidilleen, miten paljon rakasti tuota.
"Toivottavasti Amelia kasvaa hieman hitaammin kuin pikkuprinssimme teki. Olisi ihana pitää hänet pienenä lapsena pitkään", mies huokaisi ihastellen pientä kättä, joka puristi tiukasti unirievun kulmaa.

Gabrielle pudisteli päätään nauraen.
”Tuskinpa vain. Samoin aika silti kuluu, valitettavasti.” Gabrielle loiskutti vettä poikansa iloksi kädellään. Lapset olivat parasta mitä elämä saattoi antaa nyt.

"Valitettavasti", Teddy haikaili katse pienessä tyttäressään. Amelia näytti niin pieneltä ja puhtoiselta siinä kopassa nukkuessaan. Hyvä kun hän pystyi edelleenkään katsomaan tytärtään itkemättä. Hän epäili huvittaneensa jo sairaanhoitajiakin lähtöpäivänä, kun oli tullut hakemaan vaimoaan ja tytärtään kotiin, ja purskahtanut hetimmiten kyyneliin.
"No, kulukoot. Onpahan jotakin, mistä nauttia, kun päivät rullaavat eteenpäin." Heidän täydellinen pieni perheensä.

Gabrielle oli nauranut miehensä reaktiolle. Teddy oli kovin suloinen kun oli niin innoissaan lapsistaan.
”Niin. Muista tuo kun meillä on kaksi teini-ikäistä lasta.”

"En suostu ajattelemaan vielä niin pitkälle eteenpäin", mies pudisti vauhdikkaasti päätään. Siihen olisi vielä elinikä tai kaksi aikaa, että lapset kasvaisivat teini-ikään saakka. Ihan varmasti olisi.
"Keskityn paljon mieluummin siihen, miten ihania he ovat nyt, kun ovat pieniä."

”Siihen on hyvä keskittyä.” Gabrielle myönsi hymyillen.
” ja he saavat vielä ihanan paljon ikäistään leikkiseuraa lähipiiristä.”

"Niin saavat", mies vahvisti nyökäten. Lapset eivät tosiaan joutuisi kasvamaan eristyksessä ikäisistään, vaan perhetuttavien joukosta löytyisi loputtomiin leikkiseuraa silloinkin kun aikuiset olisivat tylsiä ja noloja, ja keräisivät kaikki grillin ääreen takapihalle.

Ajatuskin hymyilytti. Erityisesti se että he voisivat Veronican kanssa parhaina ystävinä jakaa myös äitiysaikaa.
”Salaa toivon että pikku Cavanaugh on tyttö.”

"Et taida olla ainoa", mies naurahti. Hänellä ainakin oli epäilyksensä siitä, miten tulevilla vanhemmillakin oli toiveensa lapsen sukupuolesta.
"Matthew saa vielä katsoa kahden tytön perään teini-iässä. Jos pikku-Cavanaugh on poika, ainakin voimme olla varmoja siitä, että Ameliaa kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä, kun muuten on kaksi poikaa niskassa."

Gabrielle hymyili ajatukselle. Saattoi olla että pariskuntakin toivoi tyttöä. Oli hankala kuvitella Artemista kasvattamassa rasavilliä poikalasta.
"Jep. ja voihan olla että pikku-Cavanaughin pikkuserkku on poika. Ja sitten näitä ei taida pidätellä mikään."

"Luulen, ettei näitä pitele mikään joka tapauksessa, ihan sama kuinka tyttöä ja poikaa täällä on viipottamassa ympäriinsä", Teddy naurahti. "Jäämme toivottomasti jalkoihin."

"Se on totta." Gabrielle huokaisi syvään ja nosti pojan pois altaasta. Saisi riittää hetkeksi.
"Kuivatellaan matthew välissä ja käydään ottamassa vihanneksia välipalaksi, jooko?" Poika oli löytänyt itse sekoitettuun dippiin kastettujen vihannestikkujen ilot. Ei se hankalasti maustettua pojalle ollut, mutta oli vähän.

"Minä luulen, ettei pikkuneitiä sovi liikuttaa tai sinun välipalahetkesi menee hänen syöttämisessään", mies pohti vilkaisten koppaa, jota keinutteli varjossa vierellään. Matthew oli ollut helppo lapsi, joka oli nukahdettuaan nukkunut kuin tukki ja sallinut vanhempiensa tehdä muita asioita sillä aikaa, kun lapsi lepäsi. Amelia oli täydellinen vastakohta isoveljensa unitottumuksille.

Gabrielle rukoili sen johtuvan kuumuudesta je että Amelian kanssa elämä helpottuisi myöhemmin.
"Minä käyn hakemassa. Matthew, istu isin viereen pyyhkeen kanssa, äiti tulee khota takaisin."

Pyyhkeeseen kääritty pikkupoika tuli isänsä kaappaamaksi ja päätyi istumaan Teddyn polvelle, mutta se ei tuntunut lasta erityisemmin haittaavan. Mies pomputti poikaa polvellaan ja keinutti toisella kädellään koppaa, jossa Amelia nukkui. Matthew hirnui kuin hevonen pomputtelun myötä, ja hetkessä keskustelu kääntyi pojan omaan poniin. Tai enemmänkin siihen, että mies lupasi heidän käyvän katsomassa ponia pian. Onneksi Matthew oli vielä niin pieni, ettei ymmärtänyt, miten epämääräinen aikamääre moinen oli, ja tyytyi sen sijaan siihen, että pääsisi katsomaan poniaan jossakin kohtaa.

Gabrielle palasi tarjottimen kanssa ulos. Heille lasilliset jääteetä, omia vihanneksia, Matthewin kulho vihanneksia ja kastiketta ja vesimelonia. Kevyt pikkuiltapala, kun ei kenenkään kuitenkaan tekisi mieli mitään raskasta.

Näissä lämpötiloissa ei tehnyt mieli syödä mitään raskasta päiväsaikaankaan, kun oli lounaan tai päivällisen aika. Vihannekset olivat täydellinen naposteltava tähän iltaan.
"Minun pitikin sanoa jo aiemmin, että Harriet kyseli, voisiko tulla käymään, kunhan on selvinnyt ensi viikon kisoistaan", mies muisti sanoa siirtäessään pojan pois sylistään, jotta lapsi malttaisi keskittyä syömiseen, eivätkä vihannestikut päätyisi Keeshalle, joka oli varkain hiipinyt näkyviin kuopastaan ruoan toivossa.

Gabrielle vilkaisi meistään hymyillen. Harriet halusi tulla käymään?
"Jos siskollesi on käynyt sellainen ajatuskatko joka aiheutti sen halun, niin toki."

Teddy naurahti.
"Luulen, että sen ajatuskatkon nimi on Amelia", mies tunnusti huvittuneena. Harriet ei ollut koskaan mielellään pidellyt Matthewta sylissä, kun poika oli ollut pieni vauva, mutta se ei ollut estänyt näkemästä poikaa siitä huolimatta. Hän epäili, että sama olisi edessä Amelian kanssa.
"Jos ei mitään muuta, hän haluaa tulla katsomaan, näyttääkö Amelia enemmän poni ykkösen vai poni kakkosen ratsastajalta", Teddy naurahti.

Gabrielle pudisteli päätään. 
"Hän on alle kuukauden, jessus. Hän ei näytä siltä että ratsastaa koskaan yhtään mit-" Ja pienen tytön kiukkuisen naamakurtistuksen seuraamaa itkua olisi voinut pitää vastalauseena. Gabrielle vilkaisi kelloa. Luultavasti nälkä. Hän nousi ja samalla sekunnilla Matthewilla tuntui olevan asiaa äidille.

"Äitini kääntyy haudassaan tuollaisten puheiden myötä", Teddy vastasi kulmaansa kohottaen. Todennäköisesti Alice Morlandin mukaan jo ultrasta näki, millaista ponia lapsi tulisi ratsastamaan.
"Matthew, tule isin luo. Annetaan äidin syöttää Amelia", mies maanitteli poikaansa, mutta kun se ei tuntunut tehoavan, Teddy vain nappasi lapsen syliinsä. Matthewkin unohti kokonaan kiukutella, kun mies pomputti taaperoa polvellaan.

Gabrielle puuskahti. Alicelta ei nyt kysytti. Hän nojautui ottamaan tytön syliinsä ja istui puutarhatuoliin. Sisällä oli yhtä kuuma, joten oli aivan sama missä hän tyttöä syöttäisi. Ei, Amelia ei ollut tekemässä siitä niin helppoa. 
"Voi kulta, minä tiedän että on lämmin. Teddy, me lähdemme aivan kohta NYT hakemaan niitä tuulettimia."

"Minulla on ratkaisu Amelian tukalaan oloon, kun uniaika sängyssä koittaa, mutta muutoin taidamme olla vielä yhden yön sään armoilla. Voin käydä hakemassa heti aamulla tuulettimia ja ilmalämpöpumpun", mies lupasi. Hän oli selannut netistä vanhempien keksimiä kikkoja helteen taltuttamiseksi ja tahtoi uskoa siihen, että pakastettu pyyhe pinnasängyn ylle heitettynä viilentäisi sängyssä nukkuvaa vauvaa sen verran, ettei lapsen tarvitsisi aivan rääkyä.

Gabrielle huokaisi. 
"Sen on parempi toimia." Hän totesi tyynesti. Oli kamala katsoa pienen lapsen turhautumista, minkä hän toivoi johtuvan lämmöstä.

"Luin sen netistä, tietenkin se toimii", mies vastasi kepeästi. Ei tässä oikein muutakaan vaihtoehtoa ollut. Kaupat eivät olisi enää auki, jollei lähtisi kaahaamaan ja kenties tuurilla löytäisi yhden, jossa ehtisi käydä ärsyttävänä asiakkaana pyörähtämässä viimeisillä aukiolominuuteilla.

Gabrielle puuskahti pehmeästi. Parempi olisi, ettei tarvitsisi kuunnella tätä koko yötä. Lopulta Amelia suostui asettumaan, vaikka huitoikin nyreänä pienillä nyrkeillä. prinsessan patjan alla tuntui oelvan aina herneitä. 

Tällä säällä ei yllättänyt, että prinsessan patjan alla oli herneitä. Hyvä ettei koko pieni vauva ollut hautautunut herneisiin. Jotka olivat padassa, kuumalla liedellä. Siltä tämä sää ainakin tuntui.
"Matthew, syö tikkusi itse", mies torui kun poika silmäili nelijalkaista rikoskumppaniaan sen näköisenä, että harkitsi heittävänsä vihanneksella Keeshaa. "Keesha tulee sekoamaan onnesta, kun Amelia vähän kasvaa, ja meillä on kaksi sottaavaa lasta pöydän ääressä."

Gabrielle pyöräytti silmiään. 
"Koira saa porttikiellon keittiöön tai se on pian lihapulla." Gabrielle puuskahti pehmeästi. 
"Niin, muuten. Aloitan elokuussa taas salilla käymisen, niin kaaoksen vetovastuu jää pari kolme kertaa viikossa sinulle." Hän ei ollut luopumassa hyväksi havaitusta liikunnasta edes nyt kahden lapsen äitinä. 

"Keeshaahan se ei tietenkään haittaisi yhtään", Teddy naurahti. Onneksi koiralta ei kysyttäisi. Keesha pysyisi terveissä mitoissa ja eläisi pitkän elämän ilman pelkoa hajoavista paikoista ylipainon tähden.
"Minä pyöritän kaaosta sen aikaa", mies lupasi. Gabrielle ansaitsi omaa aikaa, vaikka se sitten olisikin reissu salille. "Se, paljonko kodistamme on jäljellä kun palaat salilta, on kokonaan toinen tarina, mutta eihän se nyt niin tarkkaa ole."

Gabrielle siristi silmiään. 
"Kuule. Minä käyn siellä jotta mahdun hääpukuuni, jota en ole vielä edes ostanut. Mutta kuitenkin, joten asuntomme on parempi olla ehjä."

"Minä teen parhaani", mies lupasi naurahtaen, "mutta kuten moneen kertaan on jo todistettu, Matthew ja Keeshakin on jo tuhotiimi, joka vedättää minua mennen tullen." Viimeisimpänä surullisenkuuluisa selkaus maapähkinävoin kanssa. Nyt, kun keittiön kaapit eivät enää olleet tahmaisia ja keittiössä vipeltänyt sokerimuurahaisia pitkinä jonoina, sille saattoi jo nauraa.

Gabrielle veti syvään henkeä sitä muistellessaan. 
"Ei hyvä jumala." Hän puuskahti, silmiään pyöräyttäen. 
"En halua edes ajatella."

"Yritän pitää huolen siitä, ettet joudu koskaan todistamaan sitä", mies naurahti. Hän koettaisi siivota sotkujen jäljet aina ennen kuin Gabrielle ehtisi kotiutua. Se olisi todennäköisesti parasta, mihin hän pystyisi, sillä sotkua varmasti syntyisi.

"Hyvä mies." Gabrielle huokaisi syvään ja katseli tytärtään. Hän oli nostamassa tyttöä pystyyn, mutta sai vastaukseksi hyvin kiukkuisia ääniä. 
"... Amelia, äiti ei ole tutti."

"Minä yritän", mies naurahti pehmeästi. Hän tarttui Matthewn pieneen käteen, kun porkkanatikku oli lentämässä Keeshalle, ja haukkasi sen sijaan itse vihannestikusta. Äkkiä Matthewnkin teki mieli syödä vihanneksensa ihan itse, ettei isä vain ehtisi edelle.
"Amelian tutti oli ihan juuri hetki sitten jossakin tässä", mies pohti vilkuillen ympärilleen. Hän oli varmasti nähnyt tutin jossakin, kun lapsi oli nostettu kantokopasta pois.

Gabrielle pudisteli päätään. 
"Turhaan etsit, ei se kelpaisi nyt kuitenkaan." Kuin todistaakseen sanansa, hän oli nostavinaan tytön pystyyn sylissään vaakatason sijaan. Pieni lapsi huitoi vimmatusti ja kurtisti kasvojaan, päästäen hyvin äänekkään mielipiteen. 
"Ei käy."

"Voi Amelia", mies huokaisi. "Ja voi sinua, rakas." Amelialla tosiaan oli mielipiteitä vaikka muille jakaa. Tässä alkoi arvostaa aivan eri tavalla sitä, miten vaivaton lapsi Matthew oli ollut koko vauva-aikansa. Siinä oli tullut ihmeteltyä, miten pikkulapsiarki muka koettelisi parisuhdetta niin pahasti, että ero olisi ainoa vaihtoehto, mutta... Niin. Kaikilla ei ollut Matthewta, joka nukkui sikeästi ja nauroi raikuvasti ne hetket, kun oli hereillä. Toisilla oli Amelia, joka oli osannut näyttää kiukkuiselta jo syntyessään.

Gabrielle oli alkanut arvostaa esikoisensa helppoutta kun Amelia oli ollut kolme päivää vanha. Tyttö oli täynnä mielipiteitä. Ja heillä oli nyt ne molemmat lapset, mutta Gabrielle ei tosiaan antaisi sen vaikuttaa heidän parisuhteeseensa. Ei. 
"Noh, olen nyt sitten tässä." 

"Voimme pitää Matthewn kanssa seuraa", mies vastasi hymyillen ja ujutti kätensä Gabriellen alaselän ympärille. Matthew söi tikkujaan uudistuneella ruokahalulla nyt, kun isä oli mennyt haukkaamaan yhdestä, eikä Keeshan ininä saanut poikaa heittelemään ruokaa huskyllekin. Koira osasi kieltämättä näyttää ja kuulostaa aina siltä, ettei ollut syönyt kuukauteen. Sen taidon Keesha osasi.
"Odota vain, kun tämä pieni sisupussi on uhmaikäinen. Luulen, että joudumme nostamaan kaikki tavarat, mitä ei voi pultata lattiaan kiinni, niin ylös ettei hän yllä niihin, tai ne lentelevät."

Gabrielle katseli pientä tyttöä ja pyyhkäisi maitokaakaon sävyistä poskea. Sävy oli hyvin sama kuin Matthewillakin vauvana. Teddy-parka näyttäisi vielä perhekuvissa haamulta. 
"Odotan kauhulla." 

Hän oli jo alistunut kohtaloonsa perhekuvien haamuna. Olisipahan helppo Halloween-asu tiedossa, kun lapset kasvaisivat riittämiin moista varten.
"Niinpä", mies naurahti. "Mutta eiköhän tähän varrelle mahdu paljon aivan ihania asioitakin."

Olisi tosiaan. Molemmat lapset kun olivat ehkä asteen tai puolitoista äitiään vaaleampia, mutta silti selvästi tummia. Miesparka. 
"Mahtuu. Varmasti." Gabrielle nosti tyttöä sen verran että saattoi suukottaa tuon otsaa ja jo se sai tyytymätöntä tuhinaa osakseen. 
"... hän voi tehdä tätä kaksi tuntia."

"Voi ei", mies huokaisi myötätuntoisena. Gabrielleraukka. Amelia todella kohteli äitiään kuin tuttia. Ei auttanut kuin toivoa, että tyttö ei aikoisi jatkaa näin kuukausikaupalla.
"On hän silti täydellinen pieni prinsessa."

"On. Sitä hän on." Pieni tyttö oli terve ja siinä ylipäätään, mikä oli kaikki millä oikeasti oli väliä. Mutta hitto, lapsi osasi kyllä näyttää että millainen luojan lahja helppo esikoinen oli ollut. 
"Että minä taidan mennä täksi yöksi neisin huoneen sohvalle nukkumaan jos on tällainen syö." Amelian kanssa myös omaan huoneeseen alusta asti nukuttaminen oli tuhoon tuomittua, mutta kolmisin parisängyssä oli näillä keleillä aivan liian kuuma. 

"Pääset vähemmällä, jos te tytöt otatte parisängyn", mies vastasi pehmeän hymyn kera. "Minä voin nukkua sohvalla." Gabriellen ei tarvitsisi nousta aina jalkeille, kun Amelia vaatisi äitiään, ja no, nainen saisi myös nukkua kunnon patjalla. Oikeastaan hän voisi nukkua Matthewn altaassa takapihalla. Ehkä siten ei olisi liian kuuma.

Gabrielle huokaisi hellästi. Teddy oli ihana. 
”Kiitos rakas.” Hän pääsisi edes hieman helpommalla. Hieman.

"Ei ole mitään syytä kiittää", mies vastasi painaen suukon vaimonsa päälaelle. "Mikä vain on helpointa sinulle." Ehkä hänen pitäisi harkita uudestaan ilmalämpöpumppua makuuhuoneeseenkin.

Gabrielle hymyili pehmeästi. 
”On sinunkin mukavuudellasi väliä, rakas.” Ei Teddy saisi itseään unohtaa.

"Sitä varten meillä on mukava sohva", mies vastasi naurahtaen. "Ei sinun minusta tarvitse huolehtia. Tai Matthewsta. Me pojat pidämme toisistamme huolta, keskity sinä vain itseesi ja prinsessaan."

Gabrielle hymyili hellästi ja sipaisi miehensä poskea sormillaan. 
”Huolehdin aina teistäkin.”

"Tiedän. Yritin vain sanoa, ettei sinun tarvitse. Me pärjäämme hetken ilman huolehtimistasi. Emme hanki edes kovin montaa kuhmua sillä aikaa, partiolaisen kunniasanalla", mies naurahti lauseensa lopun.

Se sai naisen siristämään silmiään. 
”Et vakuuta.” Teddy ei tosiaan oikein vakuuttanut häntä sanoillaan. Ei millään tasolla. 
”hmh, ette pärjää.”

"Noh!" Mies naurahti lämmöllä. "Ihan hienosti pärjäsimme täällä silläkin aikaa, kun olitte Amelian kanssa sairaalassa." Mitä nyt vähän oli maapähkinävoita siellä täällä ja isoisä oli hälytetty apuun katsomaan jälkikasvunsa ja jälkikasvun jälkikasvun perään, mutta silti.

”Mitenhän tämän taas rakas sanoisin...” Gabrielle oli pohtivinaan. 
”Ei. Minä aion huolehtia meistä kaikista, vaikka sitten tämä prinsessa 23 tuntia vuorokaudessa kainalossani.”

"Supernainen", mies vastasi hymyillen. "Saat toki olla, jos siltä tuntuu. Ehkä sinulle löytyy viittakin jostain."

Gabrielle naurahti. 
”Imartelet. Imartelet aivan liikaa, sinä mahdoton mies.” Hän huokaisi hiljaa. 
”Hakisitteko minulle jääkaapist valmiin kolmioleivän ja mehukeiton?” Hänen pitäisi syödä hieman enemmän kuin kasviksia, kiitos erään pienen.

Ei ollut sellaista asiaa kuin liika imartelu, jos Teddyltä kysyttiin. Mies hymyili vaimolleen hellästi.
"Totta kai. Matthew, ole kiltisti. Äidille pitää olla kiltti poika", mies muistutti painaen suukon Gabriellen hiuksiin ja pörrötti pikkupojan päätä. Sen jälkeen oli hyvä nousta ylös ja suunnata hakemaan pyydettyjä eväitä vaimoparalle, joka oli kovin sidottu kovapäiseen vauvaan. Hän ei tiennyt, miten he selviäisivät Amelian kanssa myöhemmin, jos tyttö olisi yhtä luupäinen kasvaessaankin. Hyvä kun hän sai pidettyä Matthewn kurissa! Mies palasi ruokien kanssa ja aukaisi leipäpaketin valmiiksi naiselle istahtaessaan alas.

Kyllä he jotenkin aina selviäisivät. Pakko olisi tai elämästä ei tulisi mitään.
”Olet enkeli.”

"Olet vain opettanut minut hyvin", mies korjasi naurahtaen ja poimi Matthewn syliinsä. "Supernainenkin tarvii silloin tällöin aisaparia."

”Hyvin usein, jos tarkkoja ollaan.” Gabrielle hymyili hellästi ja yritti suoriutua syömisestä yksikätisenä.

"Sinä pyörität tätä taloutta vaikka yhdellä kädellä", Teddy huomautti huvittuneena. "Varsin kirjaimellisesti, ainakin tällä hetkellä."

”Liian kirjaimellisesti.” Gabrielle totesi huvittuneena. 
”Varo vaan kun parin kuukauden päästä olen tottunut tähän.”

"Minua pelottaa jo nyt", mies naurahti. "Sinä laitat kaikki paikat ojennukseen hetkessä, eikä mikään tapahdu sinun tietämättäsi."

”Mmm, nyt tämä hidastaa hieman.” Gabrielle totesi pehmeästi huokaisten. Amelia saisi kyllä mieluusti opetella tästä pois. 

"Ei kauaa", mies vakuutti täynnä uskoa vaimoonsa. Gabrielle keksisi keinon puuhata mitä ikinä mielisi, vaikka lapsi olisi miten roikkuvainen tahansa. Jos ei muuten, niin nainen hankkisi kantorepun tai -liinan, jotta saisi kätensä vapaaksi ja Amelian silti mukaansa kaikkialle.

Gabrielle epäili vahvasti että Amelia ei hyväksyisi sellaisia vilunkikonsteja äidin elämän helpottamiseksi. Mokoma lapsi, vaati kaiken vaikeimman kautta. Syötyään hän nousi ylös. Matthew pyysi äitiä lukemaan tänään iltasadun. Tietty. 
”Eikö isi kelpaa?” 
”Ei.”

"Matthew on jo kyllästynyt kuulemaan minun ääntäni", mies naurahti ja ojensi käsiään. "Voin ottaa pikkuprinsessan siksi aikaa. Kuka tietää, ehkä onnistun pitämään Amelian rauhallisena." Nukuttaminen tuskin luonnistuisi, kun tyttö tuntui olevan niin kovapäinen sen suhteen, kenen vieressä tahtoi olla. Tai missä nukkua, tai... Mistäpä hän tiesi, mitä vauvan mielessä liikkui.

Gabrielle hymyili, arvaillen mihin tämä menisi. Hän ujutti tytön sylistään ja katosi sisälle äkkiä poikansa kanssa. Mitä nopeammin Matthew olisi sängyssä peiteltynä, sitä parempi.

Teddy laski sen voitoksi, ettei Amelia alkanut rääkyä suoraa huutoa heti, kun syli vaihtui, mutta tyttö tuntui tuijottavan häntä kovin tuimasti kulmat kurtussa alusta saakka. Ei, lapsi ei pitänyt siitä, että oli tullut siirretyksi pois äidin sylistä. Mies heijasi vauvaa käsivarrellaan, ettei hiljaisuus järkkyisi, ja siirtyi sisätiloihin. Keesha jäi urnuttamaan oven taakse, kun hän sulki sen koiran nenän edestä. Hänen täytyisi pestä eläin, ennenkö multaa onnessaan tonkinut koira voisi juosta ympäri taloa, eikä pesu onnistuisi vauva sylissä. Keesha siis odottakoot vuoroaan ulkona.

Onneksi oli aidattu piha. Keesha ei pääsisi katoamaan mihinkään. Gabrielle hoiti ylhäällä poikensa pesut ja jäi lukemaan tuolle satu. Fatty oli kissana nuollut suurimman osan turkkiinsa eksyneestä rasvasta pois, mulkeillen raapimispuusta epäillen.

Aidattu piha oli hengenpelastaja tässä kohtaa, se Teddyn oli myönnettävä. Ei tarvinnut pelätä, jäisikö Keesha auton alle tai katoaisi muuten vain, jos Matthew ehtisi aukaisemaan takaoven ennen kuin poikaa ehti pysäyttämään. Koira ei pääsisi kauas, kun aita tulisi vastaan. Tällaisina hetkinä siitä oli toki sekin ilo, että hän saattoi jättää koiransa takapihalle urnuttamaan itsekseen ja kaivamaan kostoksi varmaan neljä uutta kuoppaa.
"Älä katso minua noin, Fatty. Ei ollut minun syytäni, että annoit Matthewn rasvata itseäsi", mies puhui kissalle huvittuneena matalalla äänellä. Ei saanut puhua liian lujaa, ettei atomipommin verrokki hänen sylissään alkaisi parkua. Sen jälkeen Matthewn nukuttamisesta tulisi hankalaa.

Fatty naukaisi kuin protestoisen Teddyn sanoille. Kissa ei luultavasti hyvyyttään antautunut pojan leluksi, vaan koska oli ollut hieman pakko. Kissa kun ei mielellään käyttänyt kynsiään. Kolme iltasatua myöhemmin Gabrielle palasi alas.

Fattyn pitäisi oppia liukasliikkeisemmäksi. Dingle osasi hienosti pysytellä poissa Matthewn ulottuvilta suurimman osan ajasta.
"Jouduit lukemaan koko viikon edestä iltasatuja?" Mies arvasi hymyillen pehmeästi vaimolleen. Amelia alkoi heti huitoa pienellä nyrkillään päättäväisesti. Ei, vauva ei tahtonut olla hänen sylissään, jos äiti oli vaihtoehto.
"Luulen, että pikkuprinsessa tahtoo sinun syliisi", Teddy myhäili.

Gabrielle nyökkäsi hymyillen. Poika ei ollut antanut rauhaa ennen kuin oli nukahtanut kesken sadun. 
”Aina hän tahtoo.” Nainen huokaisi ja kumartui ottamaan tyttöä. 
”Isin syli on ihan yhtä hyvä, hölmö.”

"Amelia on kanssasi eri mieltä", mies naurahti ojentaen vauvan vaimolleen. Ei Ameliaa saisi turhaan kiusata. Tyttö tiesi mitä tahtoi.
"Kyllä Amelia vielä keksii, miten paljon helpompaa elämä on, kun minulta saa aina tahtonsa läpi", hän kiusasi naurahtaen. Ei nyt ehkä sentään. Aivan täysin.

Hän pudisteli päätään. 
”Ei saa, kun annan muuten korvillesi.” Nainen huomautti nyreänä.

"Minä yritän, tietenkin, mutta saa nähdä, mitä siitä tulee", mies naurahti. Matthewkin tiesi saavansa enemmän periksi häneltä kuin Gabriellelta koskaan, eikä poika ollut vielä kahta vuottakaan.

Ja yleisesti ottaen Gabrielle syleili rooliaan perheen pahiksena. Äidin elämää, sille ei voinut mitään. Gabrielle istui alas tytön kanssa, joutuen taas toimittamaan tutik virkaa. 
”Hänellä ei ole aikomustakaan olla kiltisti tänä yönä.”

"Voi ei", mies huokaisi pahoitellen. Voisipa hän tehdä enemmän kuin vain antaa parisängyn vauvan ja äidin käyttöön. Toivottavasti Amelia antaisi äitinsä nukkua edes hieman.
"Minä voin käydä huomenna kiertoajelulla lasten kanssa, niin voit levätä sillä aikaa."

Gabrielle hymyili pehmeästi. 
”Jos se onnistuu. Tiesin minä että olen taas kiinni lapsessa, hölmö.”

"Täytyy sinun silti saada levättyäkin", Teddy huomautti. Matthew nukahti sillä sekunnilla, kun auto lähti liikkeelle. Hän toivoi, että Amelia seuraisi isoveljensä esimerkkiä. Hän voisi ajella pari tuntia ympäriinsä, ennen kuin nälkä epäilemättä herättäisi pikkutytön.

Gabrielle hymyili pehmeästi ja nojautui suukottamaan miehensä poskea. 
"Olet enkeli. Kyllä minä levätä saan muutenkin. Amelia on vain vähän... Vaativa."

"Tietää olevansa pieni prinsessamme ja vaatii sen mukaista kohtelua", Teddy naurahti. Voi Amelia. Toivottavasti vauva ei olisi näin vaativa koko vauva-aikaansa.

"Sen huomaa. Kuule, prinsessailua vähän vähemmän." Iloista pikkutyttöä enemmän. Gabrielle olisi siitä oikein kiitollinen. 

"Amelia taitaa olla eri mieltä kanssasi siitä", Teddy hymähti huvittuneena. Amelialla tosiaan oli aivan oma näkemyksensä asiasta. Ei tarvinnut turhaan hymyillä mistään aiheesta.
"Olikohan Harrietkin tällainen pienenä. Voisin hyvin kuvitella hänet näyttämään tyytymättömältä kellon ympäri. Ei kun hetkinen, eihän minun tarvitse, kun hän näyttää siltä nykyäänkin", mies nauroi lämmöllä.

Gabrielle siristi silmiään kun mies puhui siskostaan. 
"Noh! Vaikka alan olla varma että se on monen kouluratsastajan vaatimus."

"Vain keskinkertaisten", mies virnisti vinosti. Täytyihän sitä nyt vähän naljailla sisaren kustannuksella. "Caitlin hymyilee aina, vaikka putoaisi selästä."

"Teddy!" Nainen sihahti nauraen.- Ei saanut sanoa siskoa keskinkertaiseksi!

"Niin, kulta?" Mies hymyili viattomana vaimolleen. Harriet naljaili hänen eläköityneen kolmekymppisenä. Sisko ansaitsi hieman piikittelyä takaisin, vaikka ei ollut edes kuulemassa.

"Ei siskosta saa puhua noin." Gabrielle puhisi ja pyöräytti silmiään. Mokoma kiusahenki. 

"Tietenkin saa. Pikkuveljenä minulla on oikeus puhua Harrietista miten mielin", mies järkeili virnistäen.

"Ei se niin toimi." Gabrielle huomautti hellästi. Ei tosiaan toiminut niin. 
"Et opeta sellaista lapsillemme."

"He oppivat sen aivan itse", mies vakuutti naurahtaen. Ei hänellekään kukaan ollut moista opettanut, mutta tässä sitä oltiin.

"Eivät silti tarvitse esimerkkiä, hitto soikoon." Gabrielle puhisi ja suukotti pienen tyttärensä päätä. 

"Eivät tietenkään", mies myöntyi hymyillen. Ei huonoa esimerkkiä lapsille, jotka varmasti oppisivat ihan itsekin moiset tavat.

”Hyvä mies.” Gabrielle totesi nauraen ja pudisteli päätään. 
”Amelia ainakin karistaa edes sekunnin ajatuksen kolmannesta.”

"Kieltämättä", Teddyn oli myönnettävä nauraen. Kun lapsi ei muuta tehnyt kuin huusi ja vaati jatkuvaa huomiota edes nukkuakseen, oli helppo unohtaa haaveet iltatähdistä.
"Voimmepahan keskittyä täysin näihin kahteen kullanmuruun, jotka meillä on."

Ei tullut mitään katumuksia Teddyn operaatiosta, ei tosiaan. 
"Niin. Meidän pienet kullanmurut." Gabrielle yritti nostaa tyttöä pystyyn syliinsä. Aha, selvä, ei. Ei sitten. 
"Minä alan epäillä etten tosiaan pääse sinne salille ensi kuussa."

Ehei, ei todellakaan. He olivat tehneet oikean päätöksen jo ennen Amelian syntymää. Tytön vaativuus vain vahvisti tunnetta.
"Kyllä me jotain keksimme", mies vakuutti. "Vaikka sitten niin, että minä ja lapset ajamme sinut salille ja takaisin."

"Auttaako se jos eräs neiti päättää huutaa sen ajan kun olen poissa?" Gabrielle käänsi tyttöä sylissään toisinpäin. 
"Haluatko kuvitella miten vaikeaa tulee Whirlow Halliin menemisestä?"

"Ajan ympyrää Durhamissa niin kauan kuin olet salilla. Autossa väsyttää aina", mies naurahti. Ainakin niin voisi toivoa. Ehkä Amelia nukkuisi sen hetken, kun hän ajaisi ympyrää.
"En mieluusti. Hankaluuksien ajatteleminen ei varsinaisesti rauhoita mieltäni."

Gabrielle hymähti. 
"Meidän eromme. Minä mietin aina pahimman skenaarion ja varaudun siihen." Sitten kaikki muu oli positiivista yllätystä.

"Sinä varaudut aina aivan kaikkeen", mies naurahti. Hän oli tottunut siihen, etteivät suunnitelmat koskaan pitäneet, joten Teddy ei enää edes vaivautunut tekemään niitä turhan tarkasti.

"Niin. Kahden lapsen kanssa pitääm kultaseni. Emme selviäisi koskaan jos ajattelisin niiden pitävän." Gabrielle totesi hymyillen hieman. 
"Laitatko jonkun elokuvan? En selvästi ole tekemässä muutakaan."

"Minä luotan sinuun. Sinä suunnittelet kaiken minunkin puolestani", mies naurahti ja nousi pyynnön myötä laittamaan elokuvan pyörimään. Hän asettui sohvalle vaimonsa viereen, vaikka lämmin sää olisikin kannustanut pitämään etäisyyttä. Tai tekemään kuten Keesha ja makoilemaan taljana viileällä lattialla.

Gabriellea ei haitannut läheisyys. Hän paistuisi joka tapauksessa, Amelian kaivatessa jatkuvaa läheisyyttä äidiltään. Nainen kurotteli ottamaan puhelimensa ja lähetti Veronicalle viestin - huomessa sopisi tulla ensimmäistä kertaa katsomaa tyttöä. 

Teddy laski kätensä Gabriellen hartialle ja hymyili hellästi vaimolleen ja tytölle, joka tahtoi pysyä äitinsä luona jatkuvasti.
’Olen siellä heti aamulla. Onko seitsemältä hyvä?’ Veronican vastaus tuli nopeasti ja varsin vitsailevalla sävyllä. Ei tosiaankaan. Hän ei tulisi ennen puolta päivää vaikka mikä olisi.

’12 ja tuo jotain kahvin kanssa. Teddy on kotona.’ Ihan vain jos Artemis haluaisi tulla mutta ei kestäisi kahta naista tai jotain. 
”Veronica on vähän malttamaton.”

Veronica kuittasi viestin ymmärretyksi.
"En voi syyttää häntä siitä", Teddy naurahti, "kukapa ei tahtoisi tulla katsomaan suloista prinsessaamme."

”Varaudu siihen että Artemis tulee.” Hän totesi hymyillen hieman.

"Miksi minun tarvitsisi siihen varautua?" Mies naurahti. "Yritätkö vihjata, että en pärjää vieraiden kanssa ellen ensin harjoittele paria tuntia normaalia yhdessäoloa?"

”Kunhan nyt vain varoitin etukäteen.” Hän totesi hymyillen pehmeästi. Elokuvan katselulla oli uneliaita vaikutuksia.

"Selvä", mies naurahti. Kai hänen täytyisi vain arvostaa varoitusta siitä, että molemmat pariskunnan puoliskot saapuisivat huomenissa.

Elokuvaa meni jonkun aikaa kun Gabrielle tunsi vahvan väsymyksen iskevän. 
”Eiköhän me mennä ylös. Herätän jos meinaan taas nukahtaa pystyyn.” Hän suukotti  miestään ja lähti ylös, rukoillen helpompaa yötä. Aamulla hän melkein oli sitä mieltä että oli saanut sen. Niinpä Gabrielle valui aamusta keittämään heille teetä ja tekemään aamupalaa, Ameli toisella kädellään.

Maanantai 23. heinäkuuta 2018 – seuraava päivä

"Herätä", Teddy vahvisti nyökäten. Hän nousisi heti, kun Gabrielle kaipaisi hetken vapautta tytöstä, joka tahtoi pysyä äitinsä luona. Saisi nähdä, mitä mieltä Amelia olisi vieraista. Hän toivoi, ettei tyttö huutaisi aivan naama punaisena koko aikaa, tai vieraita voisi olla hankala kutsua uudestaan.
Aamulla Teddy nousi kuullessaan Matthewn äänen ja kävi poimimassa pinnasängyssään seisovan taaperon mukaansa. Silmiään hieroen mies suunnisti alakertaan poika kyljellään ja hymyili elämänsä naisille.
"Huomenta kullat", hän tervehti laskien Matthewn sylistään, kun poika alkoi kiemurrella.

”Huomenta. Siinä on aamupalaa, ota siitä. Eräät tulevat varmaan joskus puolilta päivin.” Siihen nyt ei menisi kauan kun valvoisi kaaosta. 
”Pitäisi ehkä vähän siivota.”

"Kiitos rakas", Teddy kiitti valmiista aamupalasta ja kasasi ruokaa Matthewllekin. Taaperon täytyisi syödä siinä missä hänenkin.
"En usko että siitä tarvitsee hätäillä", mies myönsi naurahtaen. "Pian heilläkin on totuttelemista sotkuun, kun lapsiperheen arki alkaa." Tosin Cavanaugh-Coxin taloudessa ei ehkä olisi aurinkorasvaa katossakin saakka.

”Hei” Gabrielle kääntyi osoittamaan miestään paistilastallaan. 
”Kuvittele Artemis sotkussa.”

"Se on hilpeä ajatus", Teddy myönsi leveästi hymyillen. "Ja siitä tulee totta. Ei kukaan onnistu pitämään kotia siistinä jatkuvasti, kun siellä asuu myös lapsi."

”Voi kuule. Minä epäilen.” Gabrielle naurahti ja tuuppasi Amelian isälleen kun Teddy oli syönyt. 
”Äiti menee nyt suihkuun, sanot mitä sanot.”

Ei, ystäväpariskunta ei voisi onnistua siinä. Se olisi kovin masentavaa, kun heillä oli aurinkorasvaa katossa. Mies otti ilolla pienen tyttärensä syliin, vaikka Amelia ei vaihdosta ollutkaan niin onnessaan.
"Älä huoli meistä, kyllä me selviämme sen aikaa. Nauti suihkusta."

Gabrielle naurahti ja lähti yläkertaan. Ihan pikainen suihku. Se tosin vähän venähti kun hän nautti omasta rauhasta ja vapaista käsistä.

Se ei haitannut perheen isää lainkaan, sillä Teddy piteli mielellään Ameliaa sylissään. Varsinkin nyt, kun pikkutyttö ei huutanut suoraa kurkkua isänsä sylissä, vaikka pienet kasvot olivatkin kurtussa. Matthew sotki aamupalallaan, mutta Keesha siivosi tehokkaasti taaperon jälkiä. Hänellä ei ollut kättä vapaana siivoamaan niitä juuri nyt.

Gabrielle palasi ylhäältä, sievempi ja siistimpi mekko päällään, kevyt meille kasvoilla ja hiukset siististi muka huolettomalla tavalla ylös nostettuina. Teddy tiesi ettei se nuttura ollut se huoleton kampaus jonka nainen teki joka aamu. 
"No niin, nyt äitikin näyttää taas ihmiseltä." Matthew juoksi äitinsä jalkoihin ja Gabrielle nosti tuon syliinsä.

Hän oli oppinut edes sen verran naisen hiustyyleistä, että osasi sanoa Gabriellen laittautuneen muutoinkin kuin pukeutumalla kauniiseen mekkoon.
"Näytät kauniilta, rakas", Teddy kehui keinuttaen vauvaa sylissään, kun Amelia heilutti toista pientä nyrkkiään kiukkuisesti ilmassa. "Kerro Matthew äidillesi, miten kaunis hän on."
"Kaunis akas!" Poika hihkaisi äitinsä sylistä.

Gabrielle hymyili ja suukotti poikansa poskea. 
"Voi kiitos. Onpa minulla suloiset miehet. Kuule, Matthew, mennään vähän leikkimään olohuoneeseen?" Kun Amelia kerran viihtyi isänsä sylissä.

Viihtyminen oli ehkä hieman kauniisti ilmaistu, mutta ainakaan Amelia ei kiljunut suoraa huutoa. Pieni ilo sekin.
"Suloiset miehesi jäävä ihan varjoosi, mutta onneksi tämä ei ole kilpailu", mies naurahti pehmeästi heijatessaan vauvaa.

Gabrielle pudisteli päätään ja meni olohuoneeseen, leikkiten Matthewin kanssa yllättäenkin pitkän pätkän, ennen kuin Amelia alkoi oikeasti kitistä. Gabrielle vilkaisi kelloa ja nousi ylös.
"Voisin syöttää hänet nyt niin neiti on ehkä hyvällä tuulella kun Veronica ja mahdollsiet muut vieraat tulevat." Noilla voisi olla Raisa mukana Keesha kaveriksi.

Teddy piteli mielellään tytärtä sylissään, vaikka Amelia ei hänelle turhan tähden hymyillytkään. Jonakin päivänä vielä.
"Selvä. Pystytkö katsomaan samalla Matthewn perään, jos käyn pikaisesti suihkussa?" Pojasta ei aina voinut mennä takuuseen. Joskus Matthew oli pieni enkeli, joka leikki itsekseen, mutta välillä poika vaati huomiota jatkuvasti tai aiheutti ongelmia.

"Tietenkin" Gabrielle lupasi hymyillen ja istui nojatuoliin syöttämään perheen kuopusta. Matthew leikki hetken nätisti, vaatien sitten pari topakkaa komennusta.

"Hyvä on", mies nyökkäsi ojentaen vauvan äidille ja lähti sen jälkeen pitkin harppauksin yläkertaan. Mitä nopeammin hän palaisi suihkusta, sen vähemmän aikaa Matthewlla olisi tehdä Gabriellen elämästä hankalaa. Tai Amelialla, mutta tytöllä oli muita pohdintoja juuri nyt. Mies peseytyi nopeasti ja pukeutui vielä nopeammin siisteihin farkkuihin ja lyhythihaiseen kauluspaitaan, ennen kuin palasi alakertaan.
"Meinasitko sinä nyt tosissasi, että pitäisi siivota hieman ennen kuin vieraat saapuvat?" Ihan kuin kukaan ehtisi muuta katsomaan kuin Ameliaa.

Gabrielle vilkaisi Teddyä kun mies tuli alas. 
"... Meinasin." Nainen totesi vakavana.
"Edes osa leluista pois ja vähän vilauttaa imuria Keeshan sisään tuomille roskille ja karvapalloille."

"Selvä", mies myöntyi. "Tehdään sitten niin." Turha naisen kanssa olisi asiasta väitelläkään. Sekin oli jotakin, mitä hän oli oppinut parin vuoden naimisissa olon jälkeen.
"Jos sinä viihdytät Ameliaa, minä ja Matthew voimme keräillä leluja", mies ehdotti. Saisi nähdä, olisiko pojasta mitään apua, mutta ei yrittämisestä harmiakaan olisi. Ehkä.

Gabrielle nyökkäsi hymyillen. Selvä, se olisi ratkaisu. 
"Sovitaan niin."

Teddy hymyili vaimolleen lämmöllä, ennen kuin käänsi huomionsa Matthewn puoleen.
"Kuulitko, kulta? Nyt siivotaan", mies kertoi pikkupojalle, joka taputti käsiään innoissaan yhteen. Into tuskin kestäisi montaa vuotta, mutta se oli suloista niin kauan kuin sitä kesti.
"Viivotaan!" Matthew toisti pirteästi ja alkoi kerätä leluja syliinsä. Teddy auttoi poikaa ja siivosi siinä sivussa muitakin tavaroita, joita oli jäänyt lojumaan sinne tänne, kunnes olohuone ei enää näyttänyt siltä, että oli ollut hurrikaanin kulkureitillä. Sen jälkeen oli hyvä kannustaa Matthewta siivoamaan leluja keittiönkin puolelta, samalla kun mies kävi noutamassa imurin. Keesha ei arvostanut imurin ääntä sitten lainkaan, ja oli nopeasti haukkumassa raivokkaana tunkeilijalle, joka siivosi irtokarvaa lattialta.
"Keesha, yläkertaan!" Mies käski viitaten kädellään portaikon suuntaan, mutta husky seistä tönötti itsepäisesti imurin ja Matthewn välissä. "En ole imuroimassa omaa poikaani monsterin sisään. Menes nyt siitä!"

Amelia päätti vielä alkaa itkeä kesken ruokailunsa Keeshan haukunnan takia. Gabriellea itketti, mutta hän päätti nauraa. 
"Ei luoja mikä sirkus."

"Jos tämä on sirkus, minä olen sen klovni", Teddy puhahti onnistuttuaan vihdoin ajamaan Keeshan edes puoleen väliin portaikkoa. Husky tosin tuijotti imuria tiukasti sieltä käsin ja saapuisi epäilemättä muutamalla loikalla puolustamaan Matthewta monsterilta, jos hän erehtyisi viemään imurin liian lähelle poikaa.
"Matthew, meneppä äitisi luokse", mies kannusti lasta, jotta voisi imuroida loputkin keittiöstä ja eteisaulasta ilman Keeshaa pyörimässä tiellä ja hyökkäilemässä imurin kimppuun.

Gabrielle pudisteli päätään. Gabrielle otti Matthewin kainaloonsa sohvalle, pidellen avuliasta poikaa aloillaan toisella kädellä ja Ameliaa sylissä toisella, hyssytellen tyttöä.

Teddy koetti imuroida mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, jotta sirkus asettuisi aloilleen. Keesha ei suostunut hiljenemään niin kauan kuin imuri oli käynnissä, ja meni niinkin pitkälle että säntäsi portaat alas ja suoraan sohvalla olevan perheen eteen, kun Teddy koetti imuroida sohvapöydän alta.
"Sinä olet yksi idiootti", mies puhahti koiralle, joka haukkui imurille ja murisi hampaat paljastettuina aina, kun imuri eksyi koiran mielestä liian lähelle muuta perhettä. "Ihmisiä kyllä mennään vastaan häntä heiluen ja onnea tulvillaan, mutta imuri täytyy yrittää tappaa hinnalla millä hyvänsä. No, tiedänpähän ainakin, ettei kukaan voi kolkata teitä imurilla."

Gabriellea huvitti suuresti Keeshan käytös. Ei, koira ei tsiaan antaisi kenenkään kiusata heitä imurilla. 
"Olet mahdoton." 

"Toivon, että puhuit koiralle etkä minulle", Teddy naurahti. Hän imuroi olohuoneen loppuun ja vasta, kun imuri oli Keeshan tarkkailun alla sullottu takaisin siivouskomeroon, asettui koira aloilleen.
"Joko talo täyttää siisteysstandardisi?" Mies kysyi palatessaan olohuoneen puolelle.

"Koiralle, tällä kertaa." Gabrielle siristi kiusallaan silmiään ja katseli ympärilleen. 
"Eiköhän. Kai he kohta ov-" Ovikello keskeytti naisen sanat. 

Teddy kääntyi kannoillaan kun kuuli ovikellon soivan ja suunnisti aukaisemaan ovea saapuvalle pariskunnalle.
"Tervetuloa, tulkaa vain peremmälle", mies tervehti molempia ja tukahdutti naurahduksensa, kun näki Raisan Veronican kainalossa. Nopeasti nainen tosin laski koiran lattialle tervehtimään Keeshaa, kunhan ovi vain oli suljettuna. Hän ei ollut jaksanut pukea valjaita koiralle lyhyttä ajomatkaa varten, kun koiran saattoi yhtä hyvin kantaa autoon ja sieltä sisään.
"Missä pikkuprinsessa on?" Veronica kysyi. Aina suoraan asiaan - Ameliaahan hän oli saapunut katsomaan. Miehen kanssa ehtisi jutella mukavia myöhemminkin, jos se olisi aivan välttämätöntä.

Artemis asteli Veronican kanssa peremmälle, hymyillen. Mies ojensi lahjapussiin pakatin hienomman viskipullon teddylle. irlantilainen, lahjoi aina viskillä. 
"Täällä minun sylissäni!" Gabrielle huusi olohuoneesta huvittuneena.

Teddy hymyili ottaessaan lahjan vastaan.
"Ei sinun tarvitse aina tuoda tuliaisia mukanasi", mies huomautti viitatessaan vieraita peremmälle, vaikka Veronica ei moista kehotusta tarvinnutkaan. Se riitti, että nainen oli paikantanut Amelian olinpaikan Gabriellen huudon myötä.
"Ai hyvä jumala miten suloinen hän onkaan", Veronica henkäisi kiirehtiessään olohuoneeseen ja kumartui halaamaan puolittain ystäväänsä, vaikka katse olikin vauvassa. "Kuvat eivät tee yhtään oikeutta."

"Vain kun saat lapsia tai on juhlapyhä." Artemis huomautti huvittuneena. Hän seurasi Veronicaa olohuoneeseen, pudistellen päätään. 
"Haluatko syliin? Hän tosin protestoi helposti."

"Vai niin", Teddy naurahti laskien lahjakassin tasolle olohuoneessa. Olipa sekin logiikka irlantilaismieheltä.
"Ei se mitään. Saahan sitä huutaa. Tietääpähän, että on terveet keuhkot", Veronica naurahti poimien vauvan varoen syliinsä. Hän hymyili lämmöllä lapselle, joka tuijotti häntä hetken hiljaisena. Sen jälkeen Gabriellen ennakoima huuto alkoikin.
"Noh noh, ei ole mitään syytä valittaa, kultapieni", nainen hyssytteli lasta, jota heijasi sylissään. Amelia hikkasi, tuijotti kalpeaa englantilaisnaista hieman pidempään ja alkoi huutaa uudestaan.

Gabrielle tuijotti kuopustaan Veronican sylissä ja pudisteli päätään. Artemis asteli Amelian taakse, peittäen käsillään. Piiloleikki ja leiskuvan oranssit hiukset olivat ilmeisesti hämmentäviä, sillä huutamisen sijaan Amelia tuijotti pisamaista miestä silmät suurina. 

Lapsen asettuessa edes hetkeksi, Veronica saattoi katsella pieniä, pyöreitä poskia ja suuria vauvan silmiä, joilla lapsi katseli maailmaa.
"Sinä kiinnität vauvojenkin huomion", nainen naurahti Artemikselle.

Artemis vilkaisi ympärilleen. 
"Mietipä hetki miten eroan teistä kolmesta." Artemis huomautti nauraen. Hetken kuluttua mies kiinnitti huomionsa Matthewiin. 

"Aksenttisi, se se on", Veronica kiusasi. Artemis ei edes puhunut irkkuaksentilla tavanomaisesti, ja vauva nyt ei moista eroa huomioisi näin pienenä.
"Kyllä minullekin kelpaisi porkkanapää ja pisamat", nainen lisäsi naurahtaen kun heijasi vauvaa sylissään. Hän toivoi kovasti, että heidän lapsensa perisi punageeniä isältään.

Artemis vilkaisi Veronicaa lattialta, kasaten samalla palikkatornia. 
"Aksentti, tosiaan." Irlantilaisen kasvoilla kävi hellä hymy. Gabriellea alkoi hymyilyttää se miehen hellyys. 
"Ehkä sinä saat pienen jolla on sellaiset." Mies huomautti lattialta.

"Toivon kovasti, että niin käy", Veronica hymyili hellästi Artemikselle. Ihan sama, vaikka lapsi näyttäisi miltä. Hän rakastaisi pienokaista joka tapauksessa. Poika tai tyttö, punapää tai ei, hän rakastaisi lastaan kuitenkin. Teddy istahti alas Gabriellen vierelle ja kietoi kätensä naisen harteille.
"Tämä on historiallinen hetki. Meillä molemmilla on kädet vapaana lapsista", mies naurahti hiljaa.

Gabriellea nauratti teddyn sanat. 
"Niin on. Todella. Etenkin kun he ovat samassa talossa." Ja sitten Amelia päätti näyttää heille miten terveet keuhkot yleisesti tyytymättömällä tytöllä oikein olikaan. 

"Puhuin liian aikaisin", Teddy naurahti Amelian alkaessa huutaa. Veronica tarjosi vauvaa takaisin Gabriellelle, kun tyttö ei ottanut asettuakseen hänen sylissään, ja siirtyi sen sijaan sohvalta lattialle leikkimään Matthewn kanssa Artemiksen seurana.
"Mitä kummitädin lempipoika?" Veronica kysyi hymyillen pikkupojalta. "Oletko ollut kiltisti äidille?"

Gabrielle otti Amelian syliinsä ja tyttö vaimeni sekunneissa. Senkin pirulainen. Matthew nyökytteli Veronicalle innoissaan ja Gabrielle kohotti kulmiaan. 
"Ainahan matthew on."

"Oletko ihan varmasti?" Veronica varmisti siepaten pojan syliinsä, kun lapsi harhaili hänen ulottuvilleen. Nainen hukutti nauravan lapsen suukkoihin.
"Hyvä, että olet kiltisti äidille. Vaikka eilen näyttikin siltä, että Matthew oli päässyt käsiksi rasvapulloon. Pakko sanoa, että olen vaikuttunut siitä, miten siistiä täällä on", Veronica naurahti. Kun oli nähnyt kuvan sotkusta, jonka Matthew oli aiheuttanut, oli helppo nauraa. "Odotin, että puoli taloa olisi vielä rasvan peitossa."

Gabrielle pudisteli päätään. 
"Ei sellainen käy." Hän totesi huvittuneena. Gabrielle katsoi poikaansa hymyillen. 

"Tehokasta siivoamista", Veronica naurahti. "Tai sitten kuvasi sai vain tilanteen näyttämään pahemmalta kuin se olikaan. Toivottavasti Matthew oppi edes kerrasta, ettei niin saa tehdä? Tai te opitte laittamaan rasvat lasten ulottumattomiin." Teddy nauroi päätelmälle. Jälkimmäinen, ehdottomasti. Riskejä piti yrittää minimoida.

Jälkimmäinen oli aina se toteutuva vaihtoehto. 
”Teddy oli oikein tehokas pikasisäkkö.”

"Olen oppinut", Teddy vahvisti naurahtaen. "Jos ei siivoa viidessä minuutissa, ei siivoa ollenkaan, kun lapset eivät varsinaisesti anna pitkiä aikoja siivoamista varten. Aina on joku muu hätä, mitä pitää hoitaa ensin."

”Hyvä mies.” Gabrielle taputti Teddyn reittä. Artemis naurahti hiljaa.
”Minä yritän opettaa Veronicaa.”

"Se on mahdotonta", Veronica vastasi. "Sinä haluat, että kaikki paikat kiiltävät, jotta ne ovat puhtaita. Minulle riittää paljon vähempi", nainen naurahti.

”Ei kuuluisi olla.” Mies kiusasi hymyillen. Gabrielle vilkaisi miestään. Mitä hän oli sanonut! 
”Teddy epäilee että joudut tinkimään siisteydestä lapsen tullessa.” 
”Ei onnistu.”

"Niin varmaan", Veronica nauroi. "Et todellakaan ehdi pitää paikkoja näin puhtaana, kun meillä on lapsi." Ajatus tuntui edelleen hieman epätodelliselta, vaikka se saikin vatsan kipristelemään. Heillä olisi oma pieni nyyttinsä hoivattavana ennen joulua.
"Ellet sitten tingi jostain muusta. Minä odotan edelleen, että keittiö on sinun aluettasi, joten", nainen lisäsi virnistäen.

”Vuorokaudessa on tunteja.” Artemis huomautti pehmeästi. Hän saisi ne riittämään. 
”Joten, Veronica, toteutitko vaatimukseni tarjottavan tuomisesta?”

"Niitä tuntuu olevan huomattavan paljon vähemmän, mitä nuorempi lapsi on", Teddy naurahti puristaen hellästi Gabriellen hartiaa. Hänen rakas vaimonsa sai tunnit riittämään jollakin ihmeen kaupalla.
"Tietenkin. Luuletko, että uskaltaisin rikkoa suoraa käskyä?" Veronica virnisti kurottaen suuren olkalaukkunsa puoleen. Sieltä oli hyvä kaivaa esiin tuoreita mansikoita, keksejä ja kaupasta hankittu pullapitko. "Ihan vain siltä varalta, että olette jo onnistuneet tyhjentämään pakastimenne pullista."

Gabrielle naurahti. 
”Aikoja sitten. En ole leiponut ison vatsani kanssa kuumuudessa yhtään mitään.” Gabrielle puuskahti. Artemis naurahti naisen sanoille ja noudi ylös, luvaten laittaa teen. Amelia nyrpisteli nyt jopa äitinsä sylissä.

"Ei sinusta voi aina mennä takuuseen", Veronica vastasi virnistäen. "Teit paljon muutakin hullua valtavan vatsasi kanssa." Gabrielle oli yksi teräsnainen, jos häneltä kysyttiin. Hän ei olisi suostunut nousemaan sängystä viimeisen neljään kuukauteen, jos olisi ollut yhtä tukevasti raskaana kuin ystävä oli ollut.

”Lähdetkö seurakseni salille kolmen viikon päästä?” Gabriellen oli aivan pakko kiusata ystäväänsä. Hän tiesi vastauksen.

"Haista pa-kukkanen", Veronica vastasi silmät siristyen. Hän oli suorastaan ylpeä siitä, miten hienosti korjasi itseään ennen kuin opettaisi Matthewlle jälleen uuden tavan kiroilla. "Saat mennä kärsimään sinne ihan itseksesi. Minulla on parempaa tekemistä. Järjestän vaikka käsilaukkujani."

Se sai viikko sitten synnyttäneen naisen hymyilemään. 
”Ai eikö? Hmh. Pitää minun mahtua hääpukuuni.”

"Sinulla on vuosi aikaa!" Veronica parahti. "Ei se ole viikosta tai kuukaudestakaan kiinni. Hyvä luoja sentään, olet ihan mahdoton. Kukaan muu ei ole kiirehtimässä salille noin pian."

Gabrielle hymyili viattomana.
”Se takaa minulle myös omaa aikaa ja haluan aloittaa rauhallisesti.”

"Rauhallinen aloitus olisi selvitä arkiaskareista ensimmäiset kuukaudet", Veronica puhisi päätään pudistellen. Gabrielle oli täysi sekopää. "Ota omaa aikaa käymällä kaupoilla tai istumalla manikyyrissä. Ei sitä varten tarvitse mennä salille!"

”No! Liikunta rentouttaa. Ja salilla on sauna.” Gabrielle mutristi huultaan. Saunan mainitseminen sai keittiöstä kuulumaan levottoman kolahduksen.

Veronican kulmat painuivat.
"Kaikki kunnossa, kulta?" Hän huikkasi keittiön suuntaan valmiina nostamaan Matthewn pois sylistään ja suunnistamaan Artemiksen luokse. Matthew tuskin arvostaisi, kun ei voisikaan kasata palikkatornia kummitätinsä sylistä käsin, mutta poika antaisi nopeasti anteeksi. Matthew antoi aina, hyväntuulinen pikkupoika kun oli.

Artemis yskäisi. 
”No tuota, saunasta puheenollen...” Mies mutisi palatessaan ison tarjottimen kanssa jota oli nähnyt Gabriellen käyttävän. Sohvalla istuvaa naista alkoi jo naurattaa.

"Mitä sinä olet mennyt tekemään?" Veronica parahti kääntyen kokonaan miehen puoleen. "Jos sanot, että aiot seuraavaksi repiä puolet alakerrasta auki remontin tähden, jotta saat rakennettua saunan, sinä nukut terassilla jouluun asti."

”... Jos ostin pihallemme sellaisen siirrettävän saunanökin?” Artemis ehdotti hymyillen. 
”Ja sen paljun josta puhuit kun uit koirien altaassa.”

"Ei helvetti", Veronica hautasi kasvot käsiinsä. "Et voi olla tosissasi." Palju ja saunamökki? Heillä olisi tosiaankin pian kylpylä takapihallaan. Hän oli kuvitellut Artemiksen vitsailevan, kun asiasta oli ollut puhetta. Niin oli varmasti Caitlinkin, vai oliko toinen irlantilainen ollut mukana juonessa? Helvetin sieluttomat punapäät.

Artemis hymyili viattomana.
”Niin!” Gabrielle repesi nauruun. 
”Onnea vain tuon kanssa Veronica.”

"Ei jumalauta. Onko liian myöhäistä erota?" Nainen pudisteli päätään kasvot edelleen käsien suojassa. Pidätelty nauru sai hartiat hytkymään. Artemis oli hankkinut heille saunan ja paljun. Ei helvetti miehen kanssa.

”On. Et halua olla yksinhuoltaja.” Mies totesi hyväntuulisesti ja kaatoi itselleen teetä. 
”Et tosiaan halua.” Gabrielle vahvisti.

"Enpä tiedä. Voisiko se muka olla pahempaa kuin saunamökki ja palju takapihalla?" Veronica kiusasi kohottaen vihdoin kasvonsa, jotta saattoi vilkaista miestään. Artemis oli mahdoton. Mahdoton.

”Sinulla on luksusta elämässäsi, älä valita.” Gabrielle pudisteli päätään. Voisi olla paljon pahemmin.

Veronica näytti punnitsevan vaihtoehtojaan hetken. Yksinhuoltajuus vai lilluttelu paljussa?
"Ehkä olet oikeassa. Todellista arjen luksusta. Mutta sinä", hän kääntyi sormi koholla Artemiksen puoleen, "et enää tee mitään hankintoja, jotka maksavat yli satasen kysymättä ensin minun mielipidettäni, herraseni."

Mies hymyili viattomana. Satasella saisi jo paljon aikaan. 
”En tietenkään.” Mies yskäisi huvittuneena. 

Veronica siristi silmiään.
"Paras olisi muistaa tuo jatkossa. Ei suuria yllätyksiä, tai muuten sinun elämästäsi tulee todella kurjaa." Tyhjiä uhkauksia, jos niitä oli koskaan nähty. Ihan kuin hänestä olisi tosissaan suuttumaan, kun Artemis teki hankintojaan.

Artemis nyökkäsi hymyillen. Gabrielle vain pudisteli päätään. 
”Erimielisyyksiä rahankäytöstä?”

"Ei raha ole se ongelma", Veronica vastasi kättään heilauttaen, "vaan se, että tämä on periaatekysymys. Ei isoja hankintoja voi tehdä yksinään. Kysyihän Teddykin sinulta ennen kuin hankki hevosen." Mies yskäisi pienesti. Veronica pyöräytti silmiään.
"Hyvä on, hän kysyi sinulta ennen kuin maksoi hevosesta, jota oli katsonut", nainen korjasi lausahdustaan.

Gabrielle vilkaisi miestään. Niin. 
”Ja minä en kysy häneltä, joten tämä toimii loistavasti.”

Nainen pyöräytti silmiään uudemman kerran.
"Sinä et tule käyttämään tätä selityksenä myöhemmin", Veronica varoitti Artemista. Hän tahtoisi tietää, kun mies tekisi suurempia hankintoja. Ihan sama, miten muu maailma olisi järjestänyt elämänsä, hän tahtoisi tietää.

Mies pyöräytti silmiään. 
”En tietenkään rakas.” Ei paljoa. Vähän vain.

"Jostakin kumman syystä en nyt aivan usko sinua", Veronica huokaisi ja kurotti poimimaan Matthewn takaisin syliinsä. "Älä sinä koskaan kasva tuollaiseksi, poikakulta."

”Ei kasva, pidän huolen.” Gabrielle lupasi hymyillen. Hänen pojastaan kasvaisi järkevä. 
”Mathew on aikuisena unelmamies.”

"Pidäkin huolta, että Matthew löytää jonkun arvoisensa naisen", Veronica muistutti. Unelmalle kelpasi vain toinen yhtä hyvä. Matthew ansaitsi parasta maailmassa, ihan kuten pienenpieni Ameliakin.

”Luuletko että huono pääsee kynnyksen yli?” Gabrielle totesi toinen kulma koholla.
”Amelian onneksi Teddy ei ole tyyppiä joka tervehtisi poikaystäviä haulikolla.”

"Oikein", Veronica virnisti vinosti ystävälleen. Se oli hyvä asenne. Huonoja ei laskettaisi lähellekään kultaakin kalliimpia lapsia.
"En tietenkään", mies vastasi hymy huulillaan. "Minä vain vien poikaystäväksi pyrkivän kävelylle naapurustoon ja pohdin ääneen, kuinka kaikkein kuuluisimmat sarjamurhaajat olivat erittäin lahjakkaita sosiaalisesti, minkä tähden eivät jääneet heti kiinni."

Gabrielle peitti silmänsä toisella kädellään. Artemis ei voinut olla nauramatta. 
”Minä ajattelin vain sanoa olevani sosiopaatti.” Irlantilainen myönsi huvittuneena Teddyn idealle.

"Jos koulutuksen tämän hetkinen trendi jatkuu, joudut vielä selittämään, mitä noin hankala sana tarkoittaa kun peruskoulu ei ole kyennyt edes siinä", Teddy naurahti Artemikselle.

”Aina vain parempi.” Miestä huvitti ajatus suuresti. Heidän pikkuistaanhan ei kukaan kelvoton edes uskaltaisi kosiskella.

"Mitä jos jätätte nämä suunnitelmat seuraavaksi vuosikymmeneksi?" Veronica hymähti huvittuneena. "Voitte alkaa ajatella asiaa sen jälkeen, kun lapset ovat teinejä."

”Pitää suunnitella huolella.” Artemis huomautti. 
”Jos kummankaan mahdollinen tytär tulee äitiinsä, meillä on kiire kun lapset ovat teinejä.”

"Voi, jos he tulevat meihin, teillä ei ole toivoakaan", Veronica naurahti. "He olisivat teitä aina neljä askelta edellä."

”Paitsi että me opimme heidän äideiltään.” Mies muistutti huvittuneena. 
”No se on totta.”

"Totuuden nimissä minä luulen, että he olisivat meitäkin ainakin kaksi askelta edellä joka käänteessä", Veronica naurahti vilkaisten Gabriellea. He olivat olleet aikanaan kovinkin lahjakkaita välttelemään ongelmia hankkiutuessaan... noh, ongelmiin.
"Eli olemme pulassa joka tapauksessa? Kuinka positiivinen tulevaisuudenkuva", Teddy naurahti.

”Pulassa joka tapauksessa.” Gabrielle vahvisti huvittuneena. 
”Ja sinä herraseni olet pulassa jo nyt koska kuopuksemme on pian jälleen tyytymätön.”

"Amelia, etkö voisi hymyillä edes hieman?" Mies ehdotti tytölle, jota Gabrielle piteli sylissään. Hän ojensi käsiään voidakseen ottaa lapsen omaan syliinsä, josko se vaikka jollakin ihmeen kaupalla pitäisi tytön hiljaisena edes kaksi minuuttia kauemmin. Tai saisi Amelian tajuamaan, miten paljon parempi äidin sylissä olikaan, ja hiljenemään heti, kun tyttö pääsisi takaisin.
"Teillä on päivänsäde ja menninkäinen", Veronica virnisti vinosti.

Gabrielle ojensi tytön isälleen ja otti teetä itselleen. 
”Todellakin. Ei kaduta yhtään ettei kolmatta tule koskaan.”

"Eihän kolmas edes mahtuisi tarinaan. Se on päivänsäde ja menninkäinen, ei päivänsäde, menninkäinen ja sadepilvi", Veronica naurahti. Olipa taas olevinaan kekseliästä.

Gabrielle pukkaisi ystäväänsä jalallaan. 
”Nyt sitten. Ei tästä pahemmaksi voi mennä.”

"Älä mene vielä vannomaan", Veronica kiusoitteli nauraen. Teddy heijasi vauvaa sylissään hellä, onnesta tyypertynyt hymy huulillaan. Pahemmaksi? Tämä oli parasta koskaan.

”Ei voi. Olen nukahtanut nojatuoliin kahdesti.” Matthewin kanssa ei koskaan. Ei edes käynyt lähellä.

"Toivottavasti nojatuoli on edes mukava", nainen virnisti vinosti ja vilkaisi lapsen pauloissa olevaa miestä. "Eikä Teddystä ole viihdyttämään lasta sitä hetkeä, että saisit nukuttua kunnolla?"

”On.” Gabrielle totesi tyynesti. 
”Minä vain en ehtinyt siihen asti että tönisin hänet hereille.”

"Voi ei", Veronica naurahti myötätuntoisena. Ystäväparka. Näinköhän heitäkin valvotettaisiin pitkin talvea? Nainen vilkaisi Artemista pieni hymynhäivä huulillaan. Valvotettaisiin tai ei, hän olisi silti onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan elämässään ennen tätä.
"Ehkä se kääntyy vielä voiton puolelle. Matthew, etkö voisi opettaa siskoasi nukkumaan kunnolla?"

Matthew pudisteli päätään tomerasti. Gabrielle irvisti. 
”... vähän mustasukkainen.”

"Noh!" Veronica torui poikaa. "Mustat sukat eivät sovi sinulle. Pirteät värit ovat paljon paremmat."

Matthew nauroi tädin hölmöille höpinöille ja esitteli autosukkiaan. 
”ehkä se siitä.”

"Kyllä se, aivan varmasti", nainen vakuutti ystävälleen. Matthew ei olisi kauaa mustasukkainen Ameliasta, kun tajuaisi, miten tämä tarkoitti leikkikaveria saman katon alle.

Pikkusiskosta ei vain vielä hetkeen olisi leikkikaveriksi. 
”Toivotaan. Matthew osoittaa tätä kaipaamalla syliini aina kun olen ottamassa Ameliaa.”

Ei se estäisi Matthewta tajuamasta, miten se olisi mahdollisuus joskus tulevaisuudessa. Toivottavasti. Olisi ikävää, jos poika jatkaisi mustasukkaista käytöstään vuosia.
”Se menee ohi”, Veronica vakuutti nyökäten. Aivan varmasti menisi. ”Matthewn täytyy vain ehtiä totuttelemaan uuteen tilanteeseen.”

”Niin. Parempi olisi oppia.” Muuten elämä olisi aivan mielettömän vaikeaa tulevaisuudessa.

”Kyllä hän oppii ja sopeutuu”, Veronica vannoi. Hänen ymmärryksensä mukaan monet lapset kiukuttelivat mustasukkaisena, kun perheeseen tuli vauva, mutta ei sitä kauaa jatkettu.

Niin he molemmat toivoivat. 
”Joko teitä jännittää?” Gabrielle päätti vaihtaa aihetta, vinosti hymyillen.

”Arvaa kahdesti”, Veronica hymyili leveästi. Teddykin näytti huvittuneelta vilkaistessaan naista. ”Olen samaan aikaan niin kärsimätön, että tahtoisin vauvan saapuvan jo, ja samalla toivon, että menisi vielä kauan koska en ole valmis.”

Gabriellea nauratti Veronican vastaus. 
”Mahtavaa. Et ole edes raskaana ja sinusta tuntuu aivan samalta kuin minusta molempien kanssa.” Artemis pärskähti. 
”Kiitän luojaani ettei hän ole.”

Hän odotti vauvaa, vaikka ei sitä kohdussaan kantanutkaan. Hänen pienokaisensa kasvoi päivä päivältä, ja hänestä tuntui että asiat olivat vain enemmän levällään, mitä lähemmäs laskettua aikaa he pääsivät.
”Rakas, mieti sanojasi tarkkaan”, Veronica varoitti leikillään.

Irlantilainen hymyili vinosti.
”Väitätkö että olisit muka helppo ihminen jos olisit raskaana?”

”Väitätkö, että olen yleensäkin vaikea?” Veronica haastoi takaisin virnistäen. Hän todellakin oli, mutta hän tahtoi nähdä, menisikö Artemis niin pitkälle että sanoisi sen ääneen.

”Et nyt välttämättä vaikea, mutta joskus aavistukset vaativa.” Gabrielle pidätteli naurua kun seurasi tilannetta. Teddy olisi jo saanut tuollaisesta korvilleen.

”Luistelet nyt hyvin heikoilla jäillä”, Veronica varoitti naurahtaen. Artemiksella oli taito koettaa kepillä jäätä joka välissä, eikä pieni kastuminen silloin tällöin hidastanut menoa lainkaan.
”Me naiset emme koskaan ole vaativia.”

Artemis vain nautti siitä kun joskus ei onnistunutkaan ihan täysin luistelemaan sanomisiaan karkuun. Haastetta! 
"Niinpä niin, ette toki."

”Minä me sille voimme, että teillä on taipumusta kaivaa oma hautanne siinäkin tapauksessa, että piilotamme lapiot ja sidomme kätenne selän taakse”, Veronica vastasi virnuillen.

Pilkahdus miehen silmissä kertoi että tuo nielaisi jonkun hävyttömän kommentin, joka ei olisi sopinut taaperon korville. 
"Niin sinä sanot."

Se kannattikin nielaista, sillä muutoin Artemis olisi saanut niskaansa pian kaksikin naista huutamassa siitä, mitä Matthewn kuullen ei saanut sanoa.
”Niin sanon. Tiedän sen todeksi seurattuani teitä kahta”, Veronica virnisti osoittaen huoneen miehiä sormillaan. Matthew oli sentään vielä säästetty tältä, sillä pikkupoika ei ollut riittävän vanha kaivaakseen kenellekään kuoppia.

"Mutta ehkä meidän kuoppien kaivamisemme johtuu siitä, että te ette myönnä omia luonteenpiirteitänne, neiti vaativa." Artemis katseli viattomana muualle ja Gabrielle oli varma ettei uskaltanut edes hengittää.

Teddyllä oli sentään riittämiin maalaisjärkeä (ja itsesuojeluvaistoa), ettei tahtonut tulla sekaantuneeksi tähän. Veronica oli vasta alkanut lämmetä hänelle, joten hän ei ollut koettelemassa rajojaan.
"Ei ole mitään myönnettävää, herra yksinkertainen", Veronica vastasi silmät siristyen. "Onneksi tahdoit hankkia hyvän sohvan alakertaan, koska sinä saat nukkua siellä."

"Yksinkertainen?" Molemmat tiesivät ettei irlantilainen ollut yksinkertainen. 
"Nah, tungen viereesi silti."

Veronica vain kohautti viattomana harteitaan. Jos hän oli vaativa, Artemis oli yksinkertainen, ei kun siis.
"Siinähän yrität. Saat kylmät varpaani polvitaipeisiisi."

"Ja mitenkä se eroaisi viime viikoista..." Artemis mutisi noustessaan ylös kun lähti käymään vessassa. Siinä vaiheessa Gabrielle ei voinut kuin revetä nauruun uudelleen. Ei luoja, irlantilaisella oli pokkaa

"Näet sitten!" Veronica huusi miehen perään, vaikka nauru pyrkikin huulille. "Matthew, älä ota mallia Artemiksesta. Aivan kelvoton mies tuollainen", nainen nauratti pikkupoikaa virnuilemalla. Teddy pudisteli päätään Amelia sylissään.
"Hengellä leikkimistä oikein pahimmillaan", mies naurahti.

Gabrielle pyyhkäisi naurukyyneleitä silmäkulmastaan. 
"Todellakin. Teddy tekisi noin niin hän olisi saanut niin lujaa korvillensa."

Veronica vilkaisi huvittuneena miestä.
"Hänelle tekeekin hyvää saada silloin tällöin korvilleen", nainen virnisti saaden Teddyn nauramaan. Niinpä niin. "Sitä paitsi, minulla on muita keinoja hänen pitämisekseen kurissa. Kunhan vain puhuu nyt kun on päässyt taas ihmisten ilmoille."

Gabrielle nojasi päänsä Teddyn olkaan, pudistellen kevyesti päätään. 
"Oletko varma että haluat tietää miten hän puhuu kun et ole paikalla?"

"En", Veronica vastasi naurahtaen. "En todellakaan tahdo tietää. Tieto lisää tuskaa."

"Olet fiksu." Gabrielle totesi hymyillen. Se todellakin lisäsi tuskaa. 

"Olen oppinut kantapään kautta", Veronica vastasi hymyn kera. Ehei, hän ei todellakaan tahtonut tietää kaikkea Artemiksen menemisistä ja sanomisista. Oli paljon parempi, kun ei tiennyt.

"Oh? Mitähän paljastui jos sinäkin opit?" Gabrielle kiusasi huvittuneena. 

"Se ei sovi sinunkaan korvillesi", nainen virnisti takaisin, "Matthewsta puhumattakaan."

"Ja mista lähtien me olemme suojelleet minun korviani?" Gabrielle pärskähti. Ei, hän ei ollut saanut moista luksusta ennen.

"Tästä lähtien", Veronica naurahti. "Paljon parempi näin."

"Haluan kuulla tämän joskus." Gabrielle totesi kuin siitä ei enää keskusteltaisi. 

"Katsotaan, katsotaan", Veronica myhäili. Ehkä hän voisi joskus viihdyttää Gabriellea viinilasin ääressä kaikilla tarinoilla, jotka olivat jääneet kertomatta aiemmin.
"Te olette kyllä uskomattomia", Teddy naurahti päätään pudistaen ja tarjosi sormeaan Amelian pideltäväksi, kun tyttö heilutteli pientä kättään koettaen selvästi tarttua johonkin.

Gabrielle hymyili tyttärelleen pehmeästi. Suloinen lapsi tuo oli, vaikka vähän kiukkuinnen 
"Miten niin uskomattomia?"

Uskomattoman omituisia, mutta sitä nyt ei sopinut sanoa ääneen.
"Ei tällainen yksinkertainen mies pysy teidän logiikkanne perässä", Teddy sanoi sen sijaan. Sama asia, mutta paljon kauniimmin muotoiltuna.

"Noh, mikä siinä nyt menee ohi?" Nainen naurahti. 
"Veronica, prinsessa olisi nyt hyvällä tuulella jos haluat koettaa onneasi uudelleen."

"Kaikki", mies naurahti ja tarjosi vauvaa naiselle, joka kurotteli jo innoissaan Amelian puoleen. Tietenkin hän tahtoi pidellä pikkuprinsessaa, vaikka Amelia olisi miten huonolla tuulella tahansa. Lapsi oli onnistunut kietomaan hänet pikkusormensa ympärille heti ensisilmäyksellä.

Gabrielle pudisteli huvittuneena päätään. Matthew päätti änkeä kummitätinsä syliin samalla sekunnilla ja nainen kumartui nappaamaan poikaansa pois. Ei nyt menty sinne.

Matthew ei selvästi arvostanut sitä, että Amelia vei kallisarvoista huomiota pojalta.
"Minusta tuntuu, että Matthew on tottunut liian hyvään", Veronica naurahti. "Hän on ollut pieni prinssinne yli vuoden ajan ilman, että mikään muu on vienyt huomiotanne."

"Mmm, sitä hän on ollut." Ehkä hieman liikaakin. Onneksi asiaan tuli muutos ennen kuin poika joutuisi kouluun. Hän ei halunnut olla äiti jonka hemmoteltu mussukka terrorisoi muita.

"Hän on edelleen pikkuprinssimme", Teddy huomautti hymyillen. Ei Amelia ollut sitä muuttanut. Nyt heillä oli vain prinsessa prinssin lisäksi. Kaksi pientä kuninkaallista perheessä.

Niin oli, mutta ei tosiaan saisi olla hemmoteltu pikkuprinssi. 
”Mutta ei ainoa pikkuinen.”

"Ei ainoa", Teddy vahvisti vilkaisten Veronican sylissä viihtyvää vauvaa. Heillä oli kaksi herttaista pientä lasta.
"Meidän kaksi täydellistä lastamme."

Gabrielle ei voinut kuin hymyillä. Artemis palasi olohuoneeseen ja hymyili leveästi. 
”Ihme, et saa huutoa aikaan V.”

"Ole sinä hiljaa", Veronica vastasi Artemikselle ja olisi näyttänyt keskisormea, jos ei olisi tarvinnut molempia käsiään vauvan pitelemiseen turvallisesti rintaansa vasten.

Artemis suukotti naisen päätä hymyillen ja kyykistyi tuon ja pikkuisen viereen. 
”Teddy, sinä erotut perhekuvista kuin kipeä peukalo.”

"Alan itseruskettavien superkäyttäjäksi", mies vastasi naurahtaen Artemikselle. "Sitten voin erottua oranssin värin tähden."

Artemis nyökkäsi. 
”Et voi voittaa tässä.” Mies totesi huvittuneena.

"Minä voitin jo, kun sain heidät perheekseni", mies vastasi hymyillen leveästi. Väliäkö sillä, että hän loistaisi perhekuvissa kalpeana haamuna. Hänellä oli perhe, jonka kanssa ottaa moisia kuvia. Se oli kaikista tärkeintä.
"Sitä paitsi, luulen että näytän kuitenkin paremmalta kalpeana kuin oranssina."

”Luultavasti. Oranssi pukee harvoja.” Artemis myönsi huvittuneena.

"Niin, sitä minäkin", mies naurahti.
"Oranssi pukee sinua hiusvärinä oikein hyvin, porkkanapääni", Veronica virnisti omalle miehelleen. Artemis näytti ehdottomasti parhaalta luonnollisen hiusvärinsä kanssa.

Artemis nyrpisri nenäänsä. 
”Kiitos vain. Edelleen musta kutkuttaa.”

"Ei kutkuta", Veronica pudisti päätään. "Tai nukun siihen asti sohvalla, että tulet järkiisi ja palaat omaan väriisi."

"... Katsokaa nyt mitä kiristystä." Artemis vetosi nauraen.

"Se oli vain huomautus", Veronica naurahti. "Muistutus siitä, miten paljon paremmalta näytät noin. Minkä minä voin sille, etteivät mustat hiukset vetoa yhtään niin paljoa."
"Kannattaa pitää nainen tyytyväisenä, pääset vähemmällä", Teddy virnisti Artemikselle naurua äänessään.

Artemis pudisteli päätään. 
"Niin, uhkasit passittaa minut sohvalle. Ei ole uhkailua ei." Mies huomautti huvittuneena. 
"Mahdotonta se on pitää tämä tyytyväisenä. Ostin saunan ja siitäkin vain nuristaan."

"Ei, se on vain fakta. En ota epäviehättäviä miehiä sänkyyni", nainen virnisti. Niinpä niin. Siitähän tässä oli kyse.
"Kieltämättä sinulla on kädet täynnä töitä", Teddy nauroi Artemikselle. "Nostan hattua."

Artemis levitti kätensä ja pudisteli päätään. 
"Mahdoton tämä on. Ei tämän kanssa ole toivoa."

"Sitä suuremmalla syyllä", Teddy naurahti. Ystäväpariskunta oli aivan omaa luokkaansa.
"Älä ole niin pessimistinen", Veronica ojensi miestä virnistäen, "toivoa  on aina."

"Sinun kanssasi?" Hän naurahti pehmeästi. 
"Ei, ei ole."

"Tietenkin on. Toivoa on aina", Veronica toisti naurahtaen. "Sinunkin sietäisi oppia se, tai sinulla on edessäsi monta pitkää, pitkää vuotta."

”Ne ovat pitkiä jo nyt.” Artemis huokaisi hiljaa, vino hymy huulillaan.

"Niistä tulee paljon pidempiä, jos jatkat tätä rataa", Veronica virnisti vinosti.

”Enpä tiedä voitko sinä niitä enää pidemmiksi tehdä.” Hän nauroi pehmeästi. 
”Te kaksi olette kamalia toisillenne.”

"Tämä on vasta lämmittelyä", Veronica heilautti kättään huvittuneena. Hehän käyttäytyivät oikein hyvin. Ameliakin oli puoliunessa naisen sylissä.
"Olemme juuri sopivasti kamalia, jotta jaksamme toisiamme päivästä toiseen."

”Olette kamalia, ei teitä kukaan muu kestäisi.” Gabrielle huomauttaisi hymyillen.

"Siispä emme pakota ketään muuta kestämään meitä, kun käymme toistemme hermoille", nainen virnisti ystävälleen.

”Se on loistava logiikka.” Hän totesi nauraen. Artemista vain hymyilytti. 

"Eikö? Olen aika ylpeä siitä itsekin", nainen virnisti.

”Ja ainoa logiikka jolla pysytte hengissä.” Gabrielle huomautti nauraen.

"Älä sinä nyt ala ilkeäksi", Veronica vastasi kulmaansa kohottaen. "Se ei pue sinua."

”Sinä et ollenkaan tiedä mikä pukee minua.” Gabrielle virnisti leveästi.

”Niin varmaan”, Veronica naurahti. ”Jos se saa sinut nukkumaan yösi paremmin niin sovitaan sitten niin.”

”Tietenkin saa” Gabrielle nauroi huvittuneena. 
”Miksi ei saisi?”

”Mistä minä tietäisin”, Veronica naurahti. ”Ehkä sinua valvottaisi öisin ajatus siitä, miten julmasti lyttäsit ystävääsi”, nainen kiusoitteli. Juuri niinhän se meni.

Gabrielle pudisteli päätään. 
"Jos saisin sinut edes lytättyä." Hän naurahti ja huokaisi hiljaa. Artemis pudisteli päätään naisille
"Miten te olitekaan ystäviä?"

”Koska on tiettyjä asioita, joita ei voi kokea ystävystymättä”, Veronica virnisti miehelle. ”Asioita, joista sinä et saa koskaan kuulla.”

Artemis kohotti kulmiaan. 
"Teidän ystävyydestänne vai ylipäätään koska minä en saa ystäviä?"

”Meidän ystävyydestämme tietenkin”, nainen naurahti. ”Senkus keräät itse omat päivänvaloa heikosti kestävät tarinasi.”

"Minulla on ne jo, kiitos vain." Artemis pyöräytti silmiään kun otti kulaukse teetä. 

”Niinpä”, Veronica naurahti ja korjasi hieman vauvan asentoa sylissään. Amelia raotti toista silmäänsä, mutta ei alkanut huutaa, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.
”Syökää nyt edes vähän tuomisianne, ettei kaikki jää meidän syötäväksemme”, Teddy kannusti työntäen mansikkarasiaa Artemiksen suuntaan. Kaupan pullapitkon tarjoaminen miehelle tuskin tuottaisi minkäänlaista tulosta.

Se ei tosiaan tuottaisi tulosta, mutta mansikoita hän saattoi syödä hyvällä omatunnolla. 
"Mutta eikö Gabriellen pidäkin nyt syödä?" Se oli Artemikselta vilpitön kysymys, joka pohjasi huoleen siskosta. 
"Noh! Minulla on juuri nyt muutama kilo ylimääräistä, en kuihdu."

"Mutta ei yhdestä pullaviipaleesta harmiakaan ole", Teddy huomautti hymysuin kun haukkasi omaa pullanpalaansa.
"Ja sinä sekopäät olet jo suuntaamassa salille. Hanki nyt sitä ennen jotakin, mitä lähteä karistamaan", Veronica täydensi kiusoitellen. "Vähän haastetta hääpukurumbaasi!"

Gabrielle siristi silmiään Veronican sanoille. 
"Kuule, lapsi numero kaksi ei jäänyt kiloineen synnärille." Toisin kuin Matthew. Se oli ollut jo naurettavaa. 

"Olisihan se ollut ikävää, jos olisit unohtanut lapsesi heti kättelyssä synnärille", Veronica kiusoitteli hymy huulillaan. "Älä huoli. Sinä olet huippukunnossa ja mahdut kaikkiin aiempiin vaatteisiisi ennen joulua. Masentava paskiainen kun olet."

Gabrielle nyrpisti nenäänsä. 
"Kuules, minä olen vain onnekas." Hän korjasi ystävänsä lausuntoa. 
"Eli joistakin masentava."

"Onnekas paskiainen sitten", Veronica myöntyi naurahtaen. "Syö pullaa. Tekee sinulle vain hyvää. Ehkä Ameliakin kiukuttelee sen takia, että sinä olet syönyt liian terveellisesti. Sokerihammasta kolottaa."

”kuule, ei maito mitään terveysruokaa ole.” Mutta hän nojautui silti kiltisti ottamaan siivun. 

"En olisi niin varma, kun sinusta puhutaan", Veronica naurahti. "Olen ympäröinyt itseni terveysintoilijoilla. Mutta toisaalta, olette myös molemmat loistavia kokkeja, joten huonomminkin voisi olla." Teddyä nauratti naisen järkeily.

Gabrielle ja Artemis pyöräyttivät silmiään. 
”Todellinen terveysintoilija! Täytän pakastimesi pullalla!”

"Pullilla on terveysvaikutuksia, aivan varmasti", Veronica naurahti. "Ne ovat hyväksi Artemiksen terveydelle ainakin. En ärise hänelle, kun saan pullan."

”Sitä ei lasketa.” Gabrielle virnisti. Artemis nappasi viipaleen ja työnsi sen Veronican suuhun, vaientaakseen tuon.

Se ehdottomasti toimi, sillä Veronica ei pystynyt puhumaan pulla suussa. Teddy naurahti.
"Sinä olet selvästi keksinyt hyvän keinon hiljentää naisesi", mies virnisti Artemikselle. "Onko sille paljonkin käyttöä?"

Artemis vilkaisi Veronicaa, sitten Teddyä. 
”Mieluiten aina.”

Teddy nauroi raikuvasti moiselle. Vai niin. Veronican silmät siristyivät ja nainen harkitsi selvästi vastaamista, ennen kuin päätti sen sijaan syödä pullaansa. Siinäpähän virnuilivat. Hän oli saanut pullasiivun.

Artemis suukotti naisen poskea ja viesti eleillään että voisi pidellä Ameliaa hetken. V saisi syödä rauhassa pullansa.

Veronica ojensi lapsen Artemikselle hymy huulillaan. Pullaa oli kieltämättä helpompi syödä, kun oli molemmat kädet vapaana. Nyt hän saattoi siemailla teetäkin siinä lomassa.
"Meidän pitää tulla käymään useammin nyt kun vielä pääsemme ihan kahden liikkeelle", Veronica huomioi vilkaistessaan miehen ja vauvan puoleen. "Joulun jälkeen liikkumisestakin tulee hankalampaa."

Gabrielle pärskähti kun otti mansikan. 
”Eivät lapset niin vaikeita ole.”

”Eivät toki, mutta on se silti vaikeampaa kuin lähteä itsekseen liikkeelle”, nainen huomioi huvittuneena. Ei mahdotonta, mutta hiukan työläämpää.

”No on, mutta siihen tottuu kun kaikki alkaa olla omilla paikoillaan ja rutiinit hallussa.” Jotka Artemiksen sylissä oleva tyttö oli laittanut uusiksi. 
”Miten hän näyttää niin pieneltä sinun sylissäsi?”
”V valittaa aina samaa.”

"Artemiksella on taianomainen kyky saada kaikki lapset näyttämään paljon pienemmiltä kuin ne ovatkaan", Veronica myötäili naurahtaen ja siemaisi teetään. Hän ei malttanut odottaa, että heillä olisi pian oma pienokainen, jonka Artemis voisi saada näyttämään nukelta.

Mies naurahti pehmeästi. 
"Noh. Se johtuu vain siitä että ensimmäisen kerran näit minut pikkuvauvan kanssa kun pitelin yhtä kolmosista." Hän puolustautui hiemann. Gabrielle vain hymyili. 
"He taitavat olla hyvin pieniä?"
"Parikiloisia syntyessään. Pieniä."

"Ei johdu", Veronica pudisti päätään huvittuneena. "Ameliakin näyttää pieneltä sinun sylissäsi. Usko pois vain, saat kaikki vauvat näyttämään pieniltä. Ja varmasti taaperotkin." Eiköhän Matthewkin näyttäisi pieneltä Artemiksen polvella. Mitäs oli sellainen hongankolistaja.

Artemis puuskahti kevyesti. 
"Hmmmh. Mieti sitä että lapsestamme tulee melko varmasti pitkä." Veronica ei ollut lyhyt itsekään, mutta Artemiksen sisko oli 180 senttiä pitkä. Artemiksesta puhumattakaan

"Jos jään talouden lyhyimmäksi, syytän siitä sinua", Veronica varoitti silmiään siristäen, "ja hankin jonkun ärsyttävän kimeä-äänisen räksyttäjä-taskupuudelin varmistamaan, etten ole pienin."

Katse kääntyi hitaasti Veronicaan. Jo se kertoi mielipiteen puudelista.
"Emmehän me tarvitse. Meillä on sinut."

"Ja tuon kommentin myötä hankin chihuahuan", Veronica totesi silmät entisestään siristyen. Ei puudelia, vaan minikokoinen rottakoira, jolla oli enemmän käytösongelmia kuin hampaita.

Artemis pudisteli päätään. 
"Sergei söisi sen. Tai minä astuisin päälle."

"Sergei on siinä kohtaa niin vanhuuden kangistama, ettei saa pientä rääpälettä kiinni", Veronica julisti. "Ja sinä et astu päälle, kun kannat rääpälettä miehekkäässä pinkissä koirakassissa olallasi."

Gabrielle repesi nauruun pinkin kassin kohdalla. 
"Ystäväsikin nauraa, V."

"Niin nauraa koko kaupunkikin, kun kannat kaljua rääpälettä ympäriinsä", Veronica virnisti vinosti. "Paras toivoa, ettei lapsemme kasva kaksimetriseksi."

"En ole itsekään kahta metriä." Artemis naurahti huvittuneena. 

"Riittävän lähellä", Veronica totesi naurahtaen. "Jos lapsemme on sinuakin pidempi, vältyt raivotautiselta taskukoiralta. Ihan vain koska voin sen jälkeen naureskella, miten lyhyt olet."

"Noh." Se olisi mahdollista, mutta miten, sitä hän ei tiennyt. Mies nauroi päätää pudistellen. 
"Jos teidän lapsenne on aikuisena Artemista pidempi, hän on jättiläinen."

"Toivottavasti ei ole", Veronica vastasi. "En tahdo tuntea oloani kääpiöksi omassa kodissani."

”Niinpä niin.” Artemis pudisteli päätään. 
”Silloin sinun olisi Veronica pitänyt valita lyhyt mies.”

”Sääli kun en ensimmäisenä ajatellut geenejä, kun etsin miestä”, Veronica pyöräytti silmiään. Hän ei ollut koskaan ajatellut hankkivansa lasta, jolla olisi hänen geeniperimänsä.

”Amatöörin virhe. Ei kun siis...” Gabrielle virnisti huvittuneena. 
”Aina pitää ajatella sitä.”

"Vai sen tähden minä olin näin onnekas", Teddy naurahti. "Geenieni perässä sinä vain olit. Tahdoit lapsillesi niin kovasti ruskeat silmät ja kyömyn nenän. Olisihan se pitänyt arvata."

Gabrielle vinkaisi huomautukselle ja Artemis vilkaisi naista. 
”Kyömy nenä?”

Teddyä huvitti suuresti Gabriellen vinkaisu, siinä missä Veronica pyöräytti silmiään.
"Sinä ja sinun nenäfetissisi", Veronica mumisi naurua äänessään ystävälle.

Gabrielle siristi silmiään 
”Nenä on tärkeä osa viehätusvoimaa.”

"Luulen, että olet ainoa, joka ajattelee niin, kulta", Teddy naurahti pehmeästi ja tönäisi hartiallaan vaimoaan.
"No jaa, on Gabriellella kerrankin pointti", Veronica virnisti. "Minä takia se onkin niin ärsyttävää, kun te miehet tähtäätte aina nyrkeillänne toistenne neniä", hän vilkaisi merkitsevästi Artemista.

Gabrielle nyrpisti nenäänsä huvittuneena. 
”Voi Teddy, en tosiaan ole.” Hän ei tosiaan ollut ainoa.
”Hei, se suoristui!” Artemis puolustautui nauraen.

Teddyä nauratti vaimonsa nyrpistely. Ei sitten. Jokainen pitäkööt tärkeänä mitä tahtoi.
”Ei ole mikään puolustus”, Veronica huomautti kulmaansa kohottaen. ”Huitokaa leukoja sijoiltaan ennemmin.”

Teddy-parka olisi hämmenntynyt jos olisi tiennyt miten moni nainen piti nenää viehättävänä. Onneksi ei tienyt, hölmö mies. 
"Leuat ovat kivuliaampia." Artemis huomautti.

”Hyvä niin”, Veronica vastasi. ”Ehkä se saisi teidät harkitsemaan kahdesti, kannattaako kohottaa nyrkkiä.”

"Hmjj, sinä se sitten jaksat muistuttaa asiasta." Artemis puuskahti silmiään pyöräyttäen. Veronica se ei antaisi olla.

”Niin jaksan”, nainen nyökkäsi. ”Jos tekee typeryyksiä, joutuu sietämään niiden seuraukset.”

”Minä en tehnyt mitään.” Artemis huomautti puolustuksekseen. Aivan kuin se auttaisi mihinkään. 

"Sinä olet valinnut ystäväsi", nainen korjasi kulma koholla. Jos liikkui idioottien kanssa, joutui ottamaan vastuuta idioottien teoista.

"Blaablaa. Veronica, älä ole noin suppea." Ei Brian nyt ihan idiootti ollut. 

”Älä ole noin suppea? Sanoitko oikeasti niin?” Naisen kulmat kohosivat entisestään.

”... sanoin?” Artemis ei tiennyt pitäisikö pelätä vai ei. Onneksi oli lapsi sylissä.

”Kiitä luojaasi siitä, että Amelia on sylissäsi. Muuten saisit korvillesi”, Veronica ilmoitti. ”Harkitsen sitä siitä huolimatta, että tyttö on sinulla.”

”Et ottaisi riskiä.” Artemis totesi nopeasti. Ei, Veronica ei tekisi niin. Eihän? 
”Et uskaltaisi.” Pian tosin Amelia vaati äitinsä huomiota topakalla itkulla.

”Enkö?” Nainen kysyi viattomaan sävyyn. Oliko mies aivan varma siitä? Niin varma, että laskisi hänen uskaltamisensa varaan?

Artemis joutui myöntämään tappionsa ja ojentamaan Amelian äidilleen. Samalla hän livahti kuitenkin kauemmas Veronicasta.
”Olet kuollut mies Artemis.”

Veronican hymyyn hiipi verenhimoinen sävy. Artemis oli puolustuskyvytön, kun oli menettänyt vauvan tarjoaman suojan.
”Ei aivan vielä”, Veronica korjasi virnistäen. ”En tahtoisi sotkea teidän mattojanne, mutta kotona ei mikään estä.”

Gabrielle hymyili Veronicalle hellästi. 
”Oletpa sinä kiltti ja huomaavainen.”

”Tiedän”, nainen hymyili leveästi ystävälleen. ”Olen upea vieras. Otan aina muiden kodin huomioon.”

”Olet ja siksi olet aina tervetullut.” Gabrielle huomautti hymyillen. Hän nautti ystävän seurasta. 
”Etenkin nyt kun olen kävelevä sänky ja tutti.”

"Minä tulen pitämään sinulle seuraa", Veronica lupasi hymyn kera. "Ainakin saat älykästä juttuseuraa siksi aikaa, kun joudut hoitamaan tutin virkaa."

”Kiitos.” Nainen totesi nuivan huvittuneena. Artemis vilkaisi kelloa. 
”Niin paljon kuin välttelenkin kotiin menoa nyt, pitäisikö meidän mennä?”

Veronica noudatti miehensä esimerkkiä ja vilkaisi rannekelloaan.
"Pitäisi. Ehdottomasti", hän nyökkäsi. "Älä huoli, jäät henkiin kertomaan tarinaa virheistäsi", hän kurotti taputtamaan miehen hartiaa kun nousi sohvalta.
"Oli ihana tulla katsomaan tätä pientä prinsessaa", Veronica sanoi hymyillen ylpeille vanhemmille, "ja parasta kummipoikaa ikinä", hän lisäsi pörröttäen Matthewn hiuksia. Poika kikatti moisen teon johdosta, mikä sai Veronicankin nauramaan. Nainen kumartui halaamaan Gabriellea vielä ennen kuin oli valmis lähtemään.

Artemis pyöräytti silmiään. Gabrielle halasi ystäväänsä hymyillen säkenöiden. 
”Hei. Nähdään taas.” 

"Nähdään", Veronica vannoi hymyillen. Teddy pudisteli huvittuneena päätään saatettuaan pariskunnan ovelle.
"Me olemme kyllä valinneet melkoisia parisuhteen malleja lapsillemme", mies naurahti.

Gabrielle vilkaisi miestään nauraen. 
”Todellakin. Kammottavia. Onneksi me olemme normaaleja.”

"Onneksi", mies vastasi nauraen. "Niin normaaleja kuin kahden pienen lapsen vanhemmat vain voivat olla."

”Eli emme ollenkaan, mutt pikkuvikoja.” Gabrielle huomautti huvittuneena hymyillen. 

"Pikkuvikoja nimenomaan", Teddy nyökkäsi. He olivat oikein hyvä malli lapsilleen siitä, miltä terve, rakastava parisuhde näytti. Ei hän olisi voinut sen parempaa toivoakaan.
"Rakastan sinua valtavasti", mies ilmoitti hellä hymy huulillaan. "Sinua, Matthewta ja Ameliaa. Minun kolme timanttiani."

”Ja minä sinua, hölmö. Teitä kaikkia kolmea.” Matthew oli päätynyt touhuamaan Keeshan kanssa lattialle.

"Meidän täydellinen perheemme", Teddy tiivisti hymyn kera. "En voisi olla onnellisempi."

”Oikein täydellinen.” Gabrielle totesi hymyille leveästi.
”Jos joku olisi sanonut minulle neljä vuotta sitten että minulla on kaikki tämä, olisin nauranut.”

"Minä myös", Teddy myönsi naurahtaen. Ei, hän ei olisi todellakaan uskonut yhtään ketään, jos hänelle olisi kerrottu tästä tulevaisuudesta. Se olisi kuulostanut kerrassaan loistavalta vitsiltä, mutta tässä sitä vain oltiin. Tämä oli kaukana vitsistä, vaikka arki välillä melkoista sirkusta olikin.
"Ehkä juuri se tekee tästä niin uskomatonta. Emme olisi voineet unelmoidakaan paremmasta."

”Veronican ääni päässäni muistuttaa että on ihme että löysin edes jotenkin siedettävän miehen.” Entiseen miesystävän kanssa lounaalla käyminen oli saanut juristin riemun repeämään.

"Olen imarreltu, että olen vihdoin kivunnut kategoriaan 'edes jotenkuten siedettävä'. Kelvottoman kategoriassa oli kovin masentava olla", Teddy kiusoitteli nauraen. Veronicahan nykyään jopa puhui hänelle muulloinkin kuin vain silloin, kun tahtoi piikitellä häntä!

”Voi kuule. Minä taisin muistuttaa häntä oikeasti surkeista valinnoista.” Niitä hänellä ystävän mukaan riitti.

"Minä en tahdo edes tietää", Teddy päätti naurahtaen. Kukapa tahtoisi? Surkeita valintoja mahtui jokaisen elämän varrelle, mutta ei niitä tarvinnut jäädä muistelemaan. Turha kaivella vanhoja asioita. Paljon parempi keskittyä siihen, miten täydellistä elämä oli nyt.

”Viisas mies.” Gabrielle naurahti huvittuneena. Hyvin viisas mies.

"Minä olen oppinut", Teddy naurahti. Kaikkea ei tosiaankaan ollut hyvä tietää. "Viisaus tulee iän myötä, tai jotain sellaista. Viisastun vain vuosi vuodelta enemmän."

”Niinpä niin. Tai sen myötä kun melkein saat vaimoltasi selkään.” Hän totesi hiljaa. Siinä Teddy oppi kun otti harha-askelia kuin idiootti.

"Sekin on tehokas tapa oppia", mies myönsi naurahtaen. Mistäpä sitä olisi paremmin oppinut kuin siitä, kun sai kuulla kunniansa tehtyään typeryyksiä? Tai annettuaan lapsen levittää maapähkinävoita keittiön kaapistoon, mutta sekin taidettiin laskea typeryyksien kategoriaan.

Tehokkain jos Gabriellelta kysyttiin. Kun vain olisi ehtinyt nalkuttamaan samaa tahtia. 
”Eikö? Sinäkin alat oppia.”

"Minulla on ollut hyvä opettaja", mies naurahti. Gabrielle oli todellakin ehtinyt opettamaan hänelle paljon, ja Matthew kaiken lopun. Mitäpä perheen kanssa ei oppisikaan!

”Mmmm, hyvä mies.” Tiesi milloin myötäillä vaimoaan. Gabrielle nousi sohvalta, silitellen Amelian päätä sormillaan.
”Sentään et töki nappuloitani kuten kollegasi tekee Veronicalle.”

"Minulla ei ole kuolintoivetta, toisin kuin Artemiksella tuntuu olevan", mies huomautti virnistäen. Gabriellen kiusaaminen päättyisi vain siihen, että hän kaivaisi itse oman kuoppansa, johon nainen hänet hautaisi elävältä.

”Hyvä niin.” Hän totesi hymyillen, astellen keittiöön. Hän otti itselleen mukin ja koetti keittää teetä yksikätisenä.

"Sinulla tosin näyttää olevan", Teddy huomioi seuratessaan vaimonsa perässä keittiöön, kunhan oli ensin kaapannut koiran kanssa leikkivän taaperon kainaloonsa. Hän ei enää tekisi sitä virhettä, että jättäisi Matthewn kahden Keeshan kanssa edes minuutiksi. Se päättyi aina katastrofiin.
"Minäkin voisin keittää teesi, niin et joutuisi toimimaan yksikätisenä."

”Olen äiti, teen kaiken yksikätisenä.” Gabrielle naurahti, luovuttaen kuitenkin. 
”Et tiedä mitä kaikkea teem yhdellä kädellä kun olet kaupassa.”

"Olen huomannut", mies naurahti. Oli pelottavaa, miten paljoon Gabrielle pystyi yhdelläkin kädellä. Hän ei kyennyt samaan edes kahden käden kanssa. Siitä huolimatta mies laski Matthewn jaloilleen keittiön lattialle ja suunnisti keittämään teetä vaimolleen.
"En mieluusti edes ajattelisi sitä. Vähemmästäkin masentuu."

”Ei kannata. Vältin juuri ja juuri katastrofin ja se riittää.” Gabrielle oli antanut luvan itselleen hieman löysätä kahden lapsen kanssa. Kaikessa ei voinut onnistua kun Amelia oli vaativampi kuin veljensä.

"Se riittää, ehdottomasti", Teddy nyökkäsi. Jos hän pystyisi edes siihen suurimman osan ajasta, elämä olisi upeasti mallillaan. Maapähkinävoipurkki oli edelleen tavara, jota hän ei voinut nähdä keittiön kaapissa nauramatta.

Gabriellella kyllä oli synkät salaisuutens niiden osalta. Mitä mies ei tiennyt, siitä tuo ei piikitellyt 
”Niin minustakin.”

Teddy kaatoi teetä kuppiin vaimoaan varten.
"Mitään muuta, mitä voin tehdä sinun puolestasi?" Mies kysyi hymyn kera. Hänellä oli kaksi kättä, joten hän voisi hyvin tehdä asioita vaimonsa puolesta.

”Leipä.” Gabrielle tunsi syövänsä kuin hevonen nykyään. Kokoajan piti syödä. 
”Ja kaapissa on ehkä vielä pähkinöitä.

Teddy nyökkäsi. Selvä, voileipä vaimolle. Ehdottomasti pieni hinta siitä, että hänellä olisi hyväntuulinen nainen loppuillankin seuranaan. Kukaan ei ollut mukava nälkäisenä.
"Matthew, älä tunge kättäsi Keeshan korvaan", mies kielsi poikaa, kun näki sivusilmällä, miten tomerasti taapero piteli kiinni huskyn korvasta. "Keesha ei pidä siitä." Onneksi huskylla oli lehmän hermot, mitä tuli pienen taaperon puuhiin, eikä nuori koira ollut koskaan laittanut pahakseen, vaikka välillä Matthew äityikin nykimään turkkia turhan kovakouraisesti tai astui hännän päälle.
"Minusta tuntuu, että meillä on pian pieni eläinlääkäri kotona", mies huomioi naurahtaen, kun seurasi taaperon touhuja silmäkulmastaan samalla kun kasasi leipätarpeita keittiön tasolle.

Gabrielle vilkaisi poikaansa hymyillen. Se ei olisi huono uravalinta. 
”Turvallisempaa kuin kilparatsastus.”

"Enpä tiedä", mies pohti huuliaan mutristaen. "Hän joutuisi käsittelemään hätäisiä, peloissaan ja kivuissaan olevia eläimiä. Kilteinkin eläin voi olla kovin arvaamaton, kun siihen sattuu." Puhumattakaan sitten Minxin kaltaisista eläinlääkäreiden painajaisista.

”.... ehkä poikamme alkaa vaikka historijoitsijaksi.” Hän totesi hymyillen pehmeästi. Kirjat olivat turvallisia.

"Ehkä", mies naurahti. "Voit aina toivoa. Ja pitää huolta, että hänelle on lapsuudesta asti aina tarjolla hyvin kirjoitettuja historiallisia teoksia."

”Niitä lukemattomia hevoskirjoja tuskin lasketaan.” Hän myönsi hiljaa hymyillen. 
”Niitä jotenkin annetaan lapsillemme.”

"Helppoja lahjoja", Teddy vastasi naurahtaen. "Ei vaadi paljoa arvata, että hevosperheessä hevoskirja voi olla mieluinen lahja, vaikka niitä olisi kymmenen jo ennestäänkin."

”Alan haasta läheisiämme käyttämään mielikuvitusta.” Gabrielle haukkasi leivästään hieman sen oloisena että olisi nääntymässä nälkään. 
”Amelia saisi oppia rytmin niin minäkään en söisi koko ajan”

"Onnea yritykseen", mies naurahti. "Voi olla, että kadut sitä myöhemmin, kun Matthew alkaa saada lahjoja, jotka eivät menekään pieneen tilaan kirjahyllyssä." Kuten Mini-Minx, joka vaati paljon tilaa lattialta, jotta pojan olisi turvallista keinua sillä.
"Eiköhän Amelia opi pian. Olet onnistunut opettamaan tällaista puupäätäkin, ei Amelia voi olla haaste eikä mikään."

”Kadun kuitenkin, oli miten oli.” Gabrielle huokaisi huvittuneena. 
”Sinä olet helpompi. Ymmärrät mitä sanon.”

"Silloin tällöin", Teddy huomautti huvittuneena. "Olisin voinut vannoa, että olet sanonut minun olevan kyvytön ymmärtämään puhetta kerran tai kahdesti."

”Mmm. Kulta, annatko rahkan jääkaapista?” Miksi oli nälkä? Tämä ei voinut olla normaalia

Teddy totteli kehotusta automaattisesti ja kaivoi rahkan ja pienen lusikan Gabriellelle.
"Matthew, tahdotko sinä jogurttia?" Mies kysyi taaperolta, joka pudisteli iloisesti päätään ja jatkoi Keeshan turkin asettelua. Lapsella oli päättäväisyyttä, se hänen oli myönnettävä, kun taapero koetti turhaan saada jakausta pysymään huskyn selässä.

Gabrielle katseli poikaa ja pudisteli päätään. 
”Koiramme on selvästi lapsirakas otus.”

"Onneksi niin", Teddy myönsi huvittuneena. "Elämä olisi paljon hankalampaa, jos Keeshalla ei olisi kärsivällisyyttä kymmenen koiran edestä." Ei taaperon voinut silti antaa kohdella koiraa miten sattui, mutta helpotti tietää, ettei Keesha heti ensimmäiseksi rähähtäisi, jos Matthew sattuisi olemaan hieman liian kovakourainen.

Se oli kyllä mukavaa. Kaksikolla tuntui olevan oma kielensä. Nainen avasi suunsa, mutta sulki sen kun Amelia avasi omansa. 
”Juuri kun olin kysymässä saisinko nukkua hetken.”

"Ei sellaisia kysellä. Sitä vain pitää mennä nukkumaan", Teddy naurahti pehmeästi. Voi Ameliaa ja hänen vaimoaan. "Minä voin nukuttaa Matthewn tänään. Ehkä sinun käy tuuri ja Ameliakin tahtoo nukkua edes muutaman tunnin yhtä soittoa yön aikana, ja jos ei, voit aina herättää minut viihdyttämään pikkuprinsessaa."

”Ei,minä laitan pojan.” Hän oli viimeaikoina niin monesti jättänyt sen miehelleen. 
”Pahimmillaan nukahdan pojan sängyn viereen lattialle mutta se on vielä mukava skenaario.” Sillä hän saisi nukkua.

"Voi rakas", Teddy huokaisi ja astahti lähemmäs voidakseen painaa suukon vaimonsa poskelle. "Sinä olet kyllä melkoinen supernainen. Mutta lupaathan, että pyydät apua, kun sitä todella tarvitset? Ei sinun tarvitse aina valvoa Amelian kanssa."

”Minä pyydän.” Hän lupasi hymyillen, selvästi tyytyväisenä suukosta. 
”Pyydän, mutta harvemmin se auttaisi kun prinsessa haluaa käyttää minua tuttina. Sinä olet siinä täysin hyödytön.”

Sekin oli totta, mutta täytyihän Gabriellenkin saada nukuttua. Ei siitä tulisi mitään, että nainen luuhistuisi silkasta väsymyksestä joku kaunis päivä.
"Minä voin käydä ajelemassa hänen kanssaan ympäri Durhamia, josko hän vaikka nukahtaisi oikea tutti suussaan, ja jos ei, niin ainakin sinä saisit nukkua sillä aikaa."

”Minä pyydän. Tiedät että herätän sinut surutta kun en jaksa enää.” Silloin hän ei liiemmin kysellyt, jos nukahteli kuopuksen huoneen nojatuoliin.

"Tiedän", mies myönsi nyökäten. "Yritän vain sanoa, että voit herättää minut aiemminkin. Ei sinun tarvitse aina taistella itse aivan äärirajoille asti, ennen kuin annat itsellesi luvan levätä."

"Minä tiedän senkin, mutta onko siitä oikeasti iloa kellekään koska tiedän että tyttö rauhoittuu vain minun kanssani?" Jolloin hän voisi hyvin yrittää siihen asti ettei vain jaksanut. 

"On siitä se ilo, että sinä saat levättyä", Teddy vastasi vakavana. "Uupumus ei ole mikään pieni asia." Vuosittain uutisissakin oli tarinoita äideistä, jotka olivat tehneet sanoinkuvaamattomia asioita lapsilleen jouduttuaan valvomaan viikkoja.

Ja heidän tietämättään kovin lähellä oli yksi uupunut äiti, joka ei tosin vielä ollut päätynyt mihinkään vakavaan. 
"Minä lepään. Rakas, en ottaisi riskiä lasteni kanssa."

"Tiedän, ettet koskaan tekisi niin tarkoituksella", mies vakuutti. Hän luotti ehdoitta vaimoonsa. Gabrielle ei ikinä ottaisi pienintäkään riskiä lasten kanssa, jotka olivat heille kaikki kaikessa. "Mutta joskus yliarvioit omat voimasi. Sinun täytyy muistaa pitää huolta itsestäsikin, vaikka se tarkoittaisi, että Amelia huutaa tyytymättömänä tunnin ennen kuin väsähtää."

Gabrielle vilkaisi tyttöä sylissään ja sitten miestään. 
"... Milloin muka?" Ei hän kuulostanut vihaiselta, vaan aidosti halusi tietää milloin hän kuvitteli itsestään liikoja.

"Aina silloin tällöin", Teddy vastasi. "Olet supernainen, sen jokainen tietää, mutta sinullakin on rajasi. Turha koetella niitä."

"Niin, minä tiedän. Mutta kulta, milloin olen sinusta venyttänyt niitä? Kysyn uteliaisuudesta, en koska olisin vihainen." Häntä vain kiinnosti. 

Miehellä ei ollut ollut varsinaisesti yhtä tai useampaa tiettyä tilannetta mielessään, mutta nyt hän mutristi huultaan pohtiessaan hetken. Viime talvi tuli heti mieleen, sillä mikä muukaan kuvaisi sitä, miten Gabrielle oli palannut yksinään kotiin pääkaupungista? Naisen olisi pitänyt soittaa hänelle heti eikä kamppailla kaiken kanssa yksin siihen asti, että pääsi kotiin, mutta se ei varsinaisesti ollut jotakin, mistä hän tahtoi vaimoaan muistuttaa tässä hetkessä.
"Joka ikinen kerta, kun jäät näiden kolmen kanssa itseksesi", Teddy sanoi sen sijaan pieni hymy huulillaan. Jos molemmat lapset ja koira olivat hereillä yhtä aikaa, heissä tosiaan oli vahdittavaa kahdelle aikuiselle.

Gabrielle hymyili huvittuneena Teddyn sanoille. 
"No, se on vain elämää ja minun on pakko olla heidän kanssaan kolmisin. Kaikki helpottuu kun tottuu tähän. Ja se taisin olla minä joka toivoi toista lasta."

"Kaikki helpottuu, kun he kasvavat isommiksi", Teddy ilmaisi oman mielipiteensä naurahtaen. Kunhan lapset olisivat vähän vanhempia, kaikki olisi helpompaa. Aivan varmasti - tai ainakin niin oli hyvä uskotella itselle. Eiköhän se menisi niin, että hankaluudet säilyisivät muuttaen vain muotoaan.
"Yhteinen päätös se silti oli", mies totesi antaen katseensa painua vaimonsa kasvoista lapseen sylissä. "Hyvä päätös. Saimme täydellisen pienen prinsessan."

Se oli vale johon kaikkien vanhempien oli uskottava. Kaikki helpottaisi iän myötä. 
"Mm. Niinhän se oli. Yksi parhaitamme." Kuten myös uudelleen yrittäminen, Matthewin saaminen... kaikki mikä oli tehnyt tämän elämän.

"Ehdottomasti", Teddy hymyili pehmeästi. Heillä oli kaksi ihanaa, tervettä lasta. Jokainen päätös, joka oli tuonut heidät tähän hetkeen, oli oikea ja täydellinen.

"Kuule Amelia." Gabrielle totesi tyttärelleen kun nousi ylös, ojentaen tuota Teddylle. 
"Äiti haluaa nyt suihkuun ja hetken lepoa. Ja sinä pidät tai olet pitämättä siitä."

"Amelia oppii varmasti pitämään siitä", Teddy vannoi. Tyttö tottuisi vielä siihen, että joutui viettämään aikaa hänenkin sylissään eikä aina voinut päästä äitinsä luokse. "Nauti suihkustasi ja lepää kaikessa rauhassa, minulla on sirkus niin hyvässä hallinnassa kuin se koskaan on mahdollista."

"Parempi olisi." Hän huokaisi äreänä ja nousi ylös. Sitten hän saattoi lähteä ylös, peseytymään ja lepäämään kuten oli aikonutkin.