[Y] Without gravity the tear doesn’t fall

Keskiviikko 18. huhtikuuta, iltapäivä, Middlemarch, Hexham


Pieni, kirkkaanvihreä Beetle mahtui vaivattomasti sujahtamaan kapealle parkkipaikalle  muurin ja päätyseinän väliin. Ylimääräistä tilaa jäi juuri sen verran, ettei Catriona joutunut vetämään vatsaa sisään kömpiessään ulos autostaan. Hän ei malttanut pysähtyä nauttimaan kesäisiin lukemiin nousseesta lämpötilasta, vaan pinkaisi suoraan portaat ylös etuovelle. Villiviini kiipeili keltaiseksi maalatulla seinällä toisen kerroksen ikkunalautoja kurkotellen. Catriona soitti ovikelloa ja jäi odottamaan. Jalka naputti kärsimättömästi porrasta vasten. Olisi tehnyt mieli nojautua kunnolla summeria vasten tai säveltää lyhyt oodi odotukselle, mutta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että olisi samalla tullut herättäneeksi puolivuotiaan Edenin päiväuniltaan. Vaihtoehdoksi ei jäänyt kuin odottaa, että veli pääsi raahautumaan ovelle. Aivan liian hitaasti, jos häneltä kysyttiin.

Oven takaa kuului tömähdys ja terävä käsky, ja Catriona otti askeleen taaksepäin juuri sopivasti ennen kuin sisäpuolelta valkoiseksi maalattu ovi heilahti auki. Vihreänkupariset silmät siristyivät, kun hän loikkasi varoittamatta veljensä kaulaan.
”Merv! Kesti!”
Pitkänhuiskea, punahiuksinen mies ähkäisi ja kietoi käsivartensa sisarensa ympärille halaukseen.
”Cat, et ole enää mikään pikkutyttö, ja minä alan olla jo vanha mies, selkä ei-”
Mervyn ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Catriona oli jo äkännyt punavalkoisen, ryppyotsaisen basenjin miehen takana. Hän irrottautui halauksesta ja työntyi veljensä ohi sinisävyiseen eteiseen. Koiran kippurainen häntä heilui hyväntuulisesti.
”Myrtle! Rakas, tule tänne, tule tädin luo, hieno tyttö, hieno, hieno tyttö...”
Mervyn huokaisi ja veti oven kiinni, työntäen paksusankaisia laseja paremmin kyömylle nenänvarrelleen.
”Tule toki sisään, siskorakas, olet enemmän kuin tervetullut...”
Selälleen kellahtaneen Myrtlen vatsaa rapsutellut nainen kohotti kasvojaan sen verran, että saattoi näyttää veljelleen kieltä.
”Missä Tina on?” hän kysyi samalla kun kömpi seisomaan, pyyhkäisten muutaman koirankarvan mustilta lappuhaalareiltaan.
Mervyn oli jo ehtinyt suunnata hänen ohitseen sisemmälle asuntoon.
”Taaperouinnissa Eirianin kanssa. Tule, laitoin meille teetä aurinkohuoneeseen. Ulkona on pirun nätti ilma.”

Aurinkohuoneen suuret lasiovet oli avattu, ja lämmin kevätilma pääsi virtaamaan takapihan puutarhasta sisälle. Tinan kädenjälki näkyi huolellisesti valituissa istutuksissa ja kalusteissa, jotka muistuttivat Catrionaa kodista Walesissä.
Myrtle oli seurannut heidän jalanjäljissään huoneeseen ja loikkasi harmaalle sohvalle, etsien itselleen mukavan asennon sohvatyynyä vasten. Catriona nappasi itselleen sohvapöydälle asetetulta lautaselta keksin ja istahti koiran vierelle. Katse osui teekuppien viereen asetettuun pahvilaatikkoon.
”Mikä tuo on?” hän kysyi ja kurotti siirtämään laatikkoa lähemmäs, melkein teekuppinsa samalla kumoon tönäisten.
Mervyn oli istahtanut jykevään nojatuoliin ja ottanut kukkakuvioidun teekupin käteensä.
”Siinä on joitakin vanhoja tavaroita”, mies vastasi, katse sisareensa kiinnittyneenä.

Catriona kurtisti kulmiaan ja nykäisi laatikon auki. Päällimmäisenä retkotti pieni, raidallinen kangasmöykky.
”Moppet!” hän hengähti yllättyneenä ja nosti pienen kissapehmolelun syliinsä. Punertava turkis oli vanuttunut ja osittain kulunut sängeksi, mutta mustat, aplikoidut silmät katselivat siroista kasvoista yhtä ystävällisinä kuin vuosia sitten, kun hän oli hankkinut pehmolelun tyttärelleen.
Seuraavaksi hän nosti laatikosta esiin pienen kirjan, jonka kannessa oli kuva vaaleansinisiin vaatteisiin puetusta kissanpennusta.
”Tale of Tom Kitten”, hän tunnisti ihastuneena.
”Tätä minä luin ääneen silloin, kun odotin Addieta. Ajattelin, että se...”
Catrionan kulmat painuivat alemmas, kun hän käänsi katseensa takaisin laatikkoon. Ei, hän ei ollut kuvitellut, kaikki tavarat olivat todella…
”Nämähän ovat kaikki Addien tavaroita.”
Hän käänsi katseensa Mervyniin, joka katsoi takaisin melkein anteeksipyytävästi.
”Aloimme remontoida tyttöjen huonetta. He laittoivat ylimääräistä tavaraa pois, Tina käy viemässä ne jossain vaiheessa keräykseen.”

Kylmä nyrkki tuntui kairaavan tiensä suoraan Catrionan pallean alle.
”Nämä ovat minun ostamiani”, hän vetosi, ja puristi kissapehmolelua suojelevasti rintaansa vasten.
Mervyn näytti entistä pahoittelevammalta.
”Olisin laittanut ne syrjään odottamaan, mutta tiedäthän, millainen Tina on. Kun hänelle iskee siivousinnostus… Ajattelin, että ehkä haluaisit ne talteen.”
Catriona räpytteli silmiään, sydän kipeästi jyskyttäen.
”Addie on vieläkin vihainen.”
Mervyn laski teekupin kädestään ja nousi seisomaan. Hän hätisti loukkaantuneen Myrtlen sohvalta istahtaakseen sisarensa vierelle ja vetääkseen tämän kainaloonsa.
”Cat, hän on teini. Anna hänelle aikaa. Totta kai hän on nyt järkyttynyt, hän kuvitteli Tinaa äidikseen monta vuotta.”
Catriona nielaisi ja pyyhkäisi silmiään, pidellen kissapehmolelua yhä sylissään. Totta kai Addie oli vihainen. Olisi ollut parempi, jos tyttö ei olisi koskaan saanut tietää. Olisi elänyt siinä uskossa, että todella oli Mervynin tytär. Biologisesti.

Pehmolelu matkusti Beetlen etupenkille turvavyöllä kiinnitetyn pahvilaatikon päällä. Se oli lennähtää lattialle, kun Catriona pysäytti auton tien varteen. Hän kurotti poimimaan Moppetin syliinsä ja sipaisi sen kuluneita korvia.
Auton yksityisyydessä oli hyvä purskahtaa itkuun.

Perjantai 20. huhtikuuta 2018, ilta, Queen Elizabeth High School, Hexham


Saattoi olla liioittelua jättää auto parkkiin Priestpopplelle saakka, mutta Catriona ei halunnut ottaa minkäänlaisia riskejä. Kirkkaanvihreä Kupla erottui helposti jopa täydeltä parkkipaikalta, eikä hänellä ollut aikomusta tehdä mitään, mikä voisi pilata Addien pitkään odotetun illan. Alunperin hän oli harkinnut jättäytyvänsä kokonaan pois, mutta kun Mervyn oli ilmoittanut ostaneensa hänelle lipun, tekosyyt olivat unohtuneet. Hän ei yksinkertaisesti voinut jättää välistä tyttärensä musikaalin ensi-iltaa.

Catriona vilkaisi puhelimensa kelloa. Hän oli lähtenyt tarkoituksella liikkeelle aivan liian aikaisin, kissoista tai liikenteestä ei ikinä tiennyt, ja myöhässä saapuminen olisi varmasti ollut jotakin sellaista, joka laskettiin illan pilaamiseksi ja teinin nolaamiseksi. Hipellettyään hetken radiota, onnistuttuaan melkein irrottamaan penkkinsä säätökahvan ja suittuaan jo valmiiksi villit kiharansa entistäkin villimmiksi nainen tuli lopulta siihen tulokseen, että oli yksinkertaisesti liian jännittynyt ja levoton istumaan aloillaan enää hetkeäkään – mikä tuskin olisi ollut yllätys kellekään muulle.

Sisustusliike, jonka viereiselle kadulle hän oli autonsa parkkeerannut, näytti jumittuneen muutaman vuosikymmenen menneisyyteen. Catriona asteli lähemmäs ja kumartui kurkistelemaan sisään näyteikkunasta, joka ei hänen yllätyksekseen ollutkaan lainkaan pölyinen, vaan itse asiassa hämmästyttävän siisti.
Jokin katsoi häneen takaisin.
Vei hetken, ennen kuin hän hahmotti, että ensin muodottomalta vaikuttanut mustavalkoinen möykky oli itse asiassa kissa. Ei tosin oikea, vaan suunnilleen aikuisen nyrkin kokoinen posliiniotus, joka näytti olevan peräisin hieman taitamattoman harjoittelijan pajasta. Kissaparka muistutti vartaloltaan enemmän rupisammakkoa kuin nisäkästä, eivätkä korvatkaan olleet osuneet aivan samaan linjaan. Kaiken kruunasi pari kirkkaan keltaisia silmiä, jotka tuijottivat lautasina suoraan katselijan sieluun.
Se taisi olla rakkautta ensisilmäyksellä.

Ei, nyt ei sopinut unohtua katselemaan Quasimodo-kissaa. Catriona repäisi itsensä irti lumouksesta, käännähti ympäri niin nopeasti, että oli kävellä suoraan harmaantuneen herrasmiehen syliin, ja lähti harppomaan päättäväisin askelin kohti koulua. Olisi tehnyt mieli pyrähtää juoksuun, hän ei ollut koskaan ollut riittävän kärsivällinen vain kävelläkseen paikasta toiseen, mutta keltaisilla kukilla koristellun kellohelmamekon seuraksi valitut korolliset avokkaat eivät taitaneet olla ergonomialtaan parhaat mahdolliset kengät urheilusuorituksiin.

Koulun näkeminen sai hänen sydämensä hypähtämään jännityksestä. Addie.
Jo parkkipaikkaa ylittäessään hän oli varma siitä, että musikaalin ensi-ilta tulisi olemaan menestys. Oli ollut hyvä ajatus jättää auto parkkiin kauemmas, edes pieni Kupla ei olisi välttämättä mahtunut tänä iltana koulun pihaan. Catriona liittyi kohti pääovia valuvien perheiden joukkoon ja kurotteli kaulaansa bongatakseen Mervynin pitkän hahmon.
Vaikka ehkä olisi parempi istua yksin, siltä varalta, että Addie etsisi perhettään yleisön joukosta. Hän ei kuulunut tytön suosikki-ihmisiin juuri tällä hetkellä, eikä mikään saisi pilata suurta iltaa. Ei mikään.

Catrionan olisi tehnyt mieli hypähdellä paikoillaan, kun salin ovilla kiemurtava jono pysähtyi hetkeksi. Hän kaivoi lippunsa valmiiksi esiin turkoosista käsilaukustaan ja vilautti sitä selvästi jännittyneelle nuorukaiselle, jonka punertavat hiukset oli tärkeän illan kunniaksi suittu siististi taakse.
”Illasta tulee varmasti upea!” Catriona kannusti hymyillen ja pujahti sisälle saliin. Ilmassa väreilevä jännitys ei lainkaan auttanut kasvavaan levottomuuteen, joka sai hänet ottamaan pari sivuaskelta ja vilkaisemaan ympärilleen.
Ehkä olisi pitänyt ostaa kukkia. Eikö esiintyjille annettu niitä ensi-iltojen yhteydessä? Kimpun olisi voinut antaa Mervynin toimitettavaksi. Vaaleanpunaisia neilikoita tai kirkasvärisiä tulppaaneita, Addien suosikkeja. Olisikohan auringonkukkia saanut ostettua kimpuissa?
Turha sitä oli enää miettiä.
Catriona loi haikean katseen eturiviin, mutta valikoi itselleen lopulta penkin taaimmaisesta rivistä. Hän malttoi istua paikoillaan vain hetken, ennen kuin kääntyi viereensä istahtaneen perheenisän puoleen.
”Minun tyttäreni esiintyy tänään.”
Ehkä se oli itsestäänselvyys, ensi-illan yleisö koostui todennäköisesti pääasiassa esiintyjien sukulaisista ja tutuista. Silti hänen oli saatava kertoa se jollekulle, hän oli niin uskomattoman ylpeä tytöstään.
Kun Addie astui lavalle, Catriona tarrasi saman miesparan hihaan ja kumartui lähemmäs.
”Tuo on minun tyttöni.”
Mies nyökäytti kohteliaasti päätään, mutta Catrionan huomio oli kiinnittynyt lavalle. Hän joutui melkein läpsäisemään itseään, ettei olisi vilkuttanut. Se olisi ehdottomasti mennyt noloa-sarjaan, minkä lisäksi Addie ei saanut tietää, että hän oli täällä.
Silmissä kimalsivat kyyneleet jo ennen kuin musikaali oli ehtinyt puoliväliin saakka.

Loppukumarrusten aikaan hän ei muistanut enää varoa, vaan hyppäsi seisomaan muiden mukana, hakaten kämmeniään vastakkain niin, että iho muuttui punaiseksi.
Addie.
Hän havahtui vasta, kun oli aikeissa suunnata kohti salin etuosaa, tarkoituksenaan liittyä esiintyjiä odottavien perheiden joukkoon. Äkkipysähdys oli saada hänen vieressään istuneen miesparan kompuroimaan omiin jalkoihinsa.
Ei Addien luo. Kotiin. Mervyn perheineen menisi illan kunniaksi ulos syömään, ja Addie saisi varmasti tähdelle sopivaa kohtelua osakseen.
Äkillinen suunnanmuutos oli heittää hänet suoraan miesparan käsivarsille. Catriona mutisi nopean anteeksipyynnön ja suuntasi ripein askelin kohti parkkipaikkaa, ja vasta, kun hän oli kadonnut ulos salin ovista, hänen vieressään istunut mies uskalsi viimein lähteä uudelleen liikkeelle.

Epämuodostunut kissa katseli keltaisilla silmillään takaisin, kun hän vilkaisi ikkunaa kohti ennen kuin istahti autoonsa.
Quim.
Catriona ei ollut varma, paljonko kello oli tällä hetkelä Fidzillä, mutta ajattelematta asiaa sen pidemmälle hän kaivoi puhelimensa esiin ja valikoi oikean numeron.
Vei kolme yritystä, ennen kuin puhelu suostui viimein yhdistymään, ja silloinkin se katkesi ensimmäisen hälytyksen jälkeen. Kolme yritystä lisää, ja hän pääsi viimein läpi.
Tuttu ääni oli saada hänet purskahtamaan itkuun.
”Cariad-!”
Puhelu katkesi, ennen kuin hän ehti pidemmälle. Eikä tavoiteltuun numeroon saanut enää yhteyttä.
Catriona paiskasi puhelimen matkustajan jalkatilaan.

Seuraavana aamuna hän kävi hakemassa keltasilmäisen kissapatsaan kotiin.

Tiistai 23. lokakuuta 2018, myöhäinen ilta, Newcastle Upon Tyne

Cordelia Merrick oli juuri keskittynyt katselemaan onnettoman yksinäistä, haaleansinistä viivaa raskaustestin pikkuruisessa näytössä, kun puhelin soi. Hetken hän harkitsi, että olisi jättänyt vastaamatta, antanut soittoäänen ottaa kaikua vastaremontoidun kylpyhuoneen seinistä siihen saakka, että soittaja luovuttaisi. Lopulta jokin, kenties kaksosen maaginen vaisto, sai hänet kuitenkin tarttumaan harmaalle pörrömatolle unohtuneeseen puhelimeen, jonka puhelunäytön takana unohtunut ajastinikkuna taisi edelleen pyörittää numeroitaan. Puhelunäytössä vilkkui Catrionan nimi ja kuva, jonka sisko oli napannut salaa pihistäessään hänen puhelimensa hetkeksi. Kuvassa tämä oli ottanut kasvoilleen ärtyneen ilmeen ja piteli toista kättä korvallaan puhelimeen vastaamista jäljitellen.
Jostain syystä Cordelia tiesi heti, että jokin oli vialla. Tunteelle ei ollut loogista selitystä, sillä siinä, että Cat soitti tähän aikaan illasta, ei ollut mitään erikoista. Itse asiassa hänen olisi pitänyt olla paljon huolestuneempi, jos sisko olisi soittanut sellaiseen aikaan, jolloin ihmiset normaalisti heräsivät aloittaakseen siistin kahdeksasta neljään -työpäivänsä. Hän pyyhkäisi vihreää luuria ja vei puhelimen korvalleen.
”Cat? Onko jotain sattunut?”
Linjan toisesta päästä kuului syvä henkäys ja jonkinlainen uikahdus, ja vei vain hetken ennen kuin Cordelia tajusi sisarensa itkevän. Vei hieman pidempään ymmärtää, että tämä sopersi itkiessään sanoja.
”Cat, kultapieni, rauhoitu. En saa sinusta mitään selvää. Vedä syvään henkeä.”
Häneltä vei hyvän tovin saada selvää sisarensa itkunsekaisista sanoista, eikä hän voinut vielä silloinkaan väittää ymmärtävänsä, mitä tämä tarkoitti. Mutta sillä ei ollut väliä, sillä jokin oli pahasti vialla.
Cat oli ulissut:
”Minä en jaksa käydä ostamassa kissanruokaa.”

Hopeanharmaa Ford pysähtyi vapaalle paikalle kadunvarteen. Cordelia nousi ulos ja kiersi nostamaan takaluukusta kaksi Waitrosen pian historiaksi muuttumassa olevaa muovikassia. Hän oli tuntenut pienen syyllisyyden vihlaisun ajatellessaan luonnon kuormitusta.
Cordelia ei edes yrittänyt soittaa ovikelloa, vaan laski toisen muovikassin hetkeksi kädestään etsiäkseen vara-avaimen roosasta Vivienne Westwoodin käsilaukustaan.
Hän ei halunnut muistella kertaa, jolloin sitä oli viimeksi tarvittu.
Hän oli ehtinyt tuskin sulkea ulko-oven perässään, kun pieni, mustavalkoinen olento loikki portaat alas ja tuli puskemaan päätään hänen jalkojaan vasten.
Catriona löytyi olohuoneesta.
Cordelian silmät siristyivät hieman, kun television, radion ja levysoittimen epävireinen kakofonia pyyhkäisivät häntä vastaan. Hän erotti sisarensa jännittyneen hahmon sohvalla, ja kävi laskemassa ostoksensa keittiön pöydälle ennen kuin harppoi sammuttamaan ensin radion ja sitten levysoittimen, josta Beatlesin Yellow Submarine oli kajahdellut. Keittiön puolella paksu, viirusilmäinen kissa hypähti hämmästyttävän ketterästi tuolin kautta pöydälle haistelemaan muovipussien sisältöä joko röyhkeänä tai toiveikkaana.
Catriona kyhjötti sohvan toisessa nurkassa, liian suureen, valkeaan neuleeseen hautautuneena, ja tuijotti televisiossa pyörivää visailuohjelmaa silmät melkein kuumeisesti kiiltäen, nenä tukkoisena ja kirkkaanpunaisena. Sisko oli laihtunut, Cordelia huomasi kauhukseen, ja tämän silmien alla oli syvät, tummat varjot.
”Cat”, hän kutsui pehmeästi, ja kosketti Catrionan paljasta reittä. Se tuntui havahduttavan tämän, ja suuret, epätoivoiset kyyneleet alkoivat valua poskille samalla hetkellä, kun vihreät kissansilmät kääntyivät katsomaan häneen. Ei, ei häneen, hieman hänen ohitseen.
Cordelia ojensi käsivartensa juuri oikealla hetkellä, kun Catriona puolittain paiskautui hänen syliinsä niin, että ilma oli karata hänen keuhkoistaan.
”Della, m-minä olen m-mokannut pahemmin kuin koskaan…”

Cordeliaa kylmäsi vielä silloinkin, kun hän oli peitellyt Catrionan sohvalle nukkumaan. Hän oli lämmittänyt maitoa ja lisännyt sekaan hunajaa, ja tuntenut huolestuneen vihlaisun, kun sisko oli havahtunut itkunsa keskeltä kieltämään häntä käyttämästä sinistä mukia, jonka hän oli juuri poiminut kaapista.. Se oli Quimin muki. Tuolinselkämykselle unohtunutta neuletakkia ei saanut siirtää, sillä se oli Quimin neuletakki. Eikä Catriona ollut suostunut menemään makuuhuoneeseen lainkaan, sillä siellä oli hänen ja Quimin sänky. Cordelia muisti käytöksen niiltä kerroilta, jolloin Joaquim oli ollut matkalla. Catriona oli ollut tarkka siitä, että tavaroiden oli pysyttävä samoilla paikoilla aina siihen saakka, että mies oli palannut turvallisesti takaisin kotiin.
Unilääkkeen jälkeen Catrionan itku oli muuttunut ensin väsyneeksi nikotteluksi ja sitten tukkoiseksi tuhinaksi, ja istuessaan sohvalla sisarensa pää sylissään Cordelia saattoi vain toivoa, että tämä saisi levättyä edes hetken.
Hän tunsi pahoinvoinnin vellovan jossakin vatsan pohjalla ja kosketti suutaan, ennen kuin poimi puhelimensa käsilaukusta ilmoittaakseen miehelleen, että viettäisi tämän yön sisarensa luona. Hänen kätensä tärisi hieman, kun hän näppäili viestiä, ja autocorrect sai todella tehdä työtä muokatakseen hänen viestistään luettavan.
Catrionalle on sattunut jotakin…