[P] What doesn't kill you

Skypepeli, jossa Gabrielle ja Theodore (Silkki) lähtevät vierailemaan viimeksi mainitun vanhempien luona.

Sunnuntai 29. toukokuuta 2016, alkuilta

Hän olisi mielellään pitänyt valmennuksia aivan iltamyöhälle saakka, kunnes iltatalli rauhoittaisi Rosingsin käytävät ja hän saattaisi suunnata kotiin Gabriellen luokse. Siitä oli kuitenkin turha unelmoida, sillä vanhempien jatkuvasti yltyneet vaatimukset vierailusta olivat saavuttaneet sen pisteen, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä vierailemaan Sheffieldissä tai alistua siihen kohtaloon, että vanhemmat pelmahtaisivat Newcastleen varoittamatta. Niinpä hän oli jättänyt illan sekä koko maanantain aikataulunsa tyhjäksi valmennuksista ja palannut kotiin jo puolenpäivän aikaan sunnuntaina, pidettyään vain pari valmennusta aamutuimaan. Oli naurettavaa lykätä vanhempien luona käymistä mitä surkeammilla selityksillä, mutta niin kauan kuin hän ei joutuisi kasvokkain vanhempiensa kanssa, voisi hän esittää puhelinlinjojen yli kantautuneen kylmänteräksisen äänen johtuvan jostakin muusta kuin hänen toiminnastaan. Mies vilkaisi pelkääjänpaikalla istuvaa naista kaartaessaan leveästä portista suuren kartanon hoidetulle pihamaalle. Koiria ei näkynyt missään, mikä kertoi yksiselitteisesti siitä, kuinka heitä odotettiin jo. Teddy ajoi autonsa aivan kartanon portaiden juureen - kyllä sen joku siitä siirtäisi, jos se olisi tiellä. Hän sammutti vanhan audinsa moottorin ja hymyili Gabriellelle, kurkottaen painamaan suukon naisen huulille vaihdekepin yli.
"Valmis astumaan leijonan luolaan?" Hän kysäisi suupieli nykien vetäytyessään takaisin omalle puolelleen.

Gabrielle ei varsinaisesti hyppinyt riemusta, mutta oli kuitenkin luvannut lähteä Teddyn kanssa tuon vanhempien luo. Tuon tultua hakemaan hänet hän oli heittänyt pienen laukkunsa autoon, yritti piilotella hermostuneisuuttaa  koko matkan, mutta turhaa. Kun auto lopulta pysähtyi Sheffieldin pihaan, häntä pelotti enemmän kuin koskaan. Omat vanhemat olivat tehneet viikko sitten selväksi ettei hän ollut enää noiden tytär, eivätkä haluaisi enää hänestä kuulla. Siitä hän ei ollut sanonut Theodorelle mitään. Hän vilkaisi miestä sivusilmällä, naurahtaen hermostuneesti.
"Jos odotan autossa huomisiltaan?"

"Siinä tapauksessa joudut ajamaan itse Newcastleen", Teddy naurahti vilkaisten kartanon tammipuisia ovia. Ne tuntuivat uhkaavilta eivätkä suinkaan niin kutsuvilta kuin millaisena hän lapsuudenkotinsa muisti. "Minä en selviä tuolta hengissä yksinäni." Voisi tehdä tiukkaa seurankin kera. Äiti ei ollut kuulostanut tyytyväiseltä puhelimessa sitten maaliskuun. Hän epäili edelleen tämän vierailun olevan suuri virhe - vastahan hän oli saanut Gabriellen takaisin paria kuukautta aiemmin -, mutta aika ei tekisi vanhempien kohtaamisesta lainkaan sen helpompaa. Hän huokaisi hiljaa, tarjosi toispuoleista hymyä Gabriellelle ja aukaisi auton oven noustakseen kyydistä. Mitä ilmeisimmin joku oli seurannut heidän saapumistaan ikkunasta, sillä kartanon tammiset pariovet aukesivat sillä sekunnilla kun hän sulki autonoven perässään ja vanhemmat astuivat portaiden tasanteelle. Mies nappasi laukut kantoonsa ja tarjosi käsivarttaan naiselle. Lyhyt portaikko näytti huomattavan paljon pidemmältä kuin millaisena hän sen muisti, kun vanhemmat seisoivat ylätasanteella vierekkäin kasvot lähestulkoon yhtä paljastavina kuin kivipatsaat.
"Hei äiti, isä", hän tervehti jo muutaman askelman alempaa. Johnin suupieli nyki, mikä sai Teddyn hymyilemään pienesti mutta aidosti. Ainakin isä oli onnellinen vierailusta, vaikka yrittikin pitää kasvonsa peruslukemilla odottaessaan vaimonsa reaktiota.
"Neiti Pakenham", Alice tervehti Gabriellea haukkamainen katse naiseen liimattuna. Teddy odotti hetken, josko äiti kääntyisi hänen puoleensa, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Sen sijaan Alice astui sivummalle ja viittasi heitä siirtymään sisätiloihin. Mies räpytti hölmistyneenä silmiään, mutta toimi kuten oli näytetty. Laukut saivat jäädä heti seinän viereen. Kyllä ne siitä siirtyisivät hänen huoneeseensa ennen iltaa.
"Mukava kun tulitte kylään", John sanoi sulkiessaan oven heidän jäljessään. Alice ei korjannut miestä, mutta naisesta hohkaava kylmyys riitti kertomaan, etteivät vanhemmat olleet samaa mieltä asiasta. Se muistutti Teddyä kovasti lapsuudesta, kun hän oli tehnyt jotakin väärää ja saanut osakseen pettyneitä katseita, jotka tosin Alicen suuntaamina muistuttivat enemmän jäisiä tikareita. "Oletteko nälkäisiä? Voimme kattaa teetä ja leipiä takkahuoneeseen."

Gabrielle mietti hetken.
"Se alkaa tuntua hyvältä ajatukselta." Viimeksi häntä oli jännittänyt täällä, mutta ei pelottanut. Nyt häntä pelotti. Heidän astellessa portaita ja ovia kohti, pysytteli hän kokoajan parin metrin päässä Teddystä. Niin hän sai myös hiukan välimatkaa tuon kylmään ja paheksuvaan äitiin. Jokainen solu naisessa halusi kääntyä ja juosta karkuun, mahdollisimman lujaa. Hän yritti hymyillä, mutta se jäi yritykseksi.
"Rouva Morland." Ai hän oli jälleen neiti Pakenham. Mahtavaa. Pitäisiköhän keksiä uusi,oma sukunimi? Tuntuu väärältä käyttää sukunimeä joka oli hänen vanhempiensa. Vanhempien, jotka olivat hylänneet hänet lopullisesti. Hän vilkaisi Teddyyn, tuo saisi vastata tähän. Gabrielle ei kykenisi syömään, vaikka olisikin ollut nälkäinen.

Teddy nielaisi ja hymyili vaisusti isälleen.
"Se olisi mukavaa", hän vastasi, vaikka totuus oli päinvastainen. Hän tahtoi kotiin. Mikään ei olisi mukavaa täällä. John nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen keittiölle, mutta Alice kiisi miehensä ohi vauhdikkaasti. John pysähtyi, kääntyi ympäri ja hymyili jähmeästi nuorelle parille.
"Suokaa anteeksi, tämä on ollut pitkä päivä", harmaahiuksinen mies pahoitteli. "On todella ilo nähdä sinua, Gabrielle. Teddy, siirtykää takkahuoneelle, tulen pian perästä", lempeä mies jatkoi hymyillen lämpimästi ensin naiselle ja sen jälkeen pojalleen. Teddy nyökkäsi, vaikkei uskonutkaan Johnin antamaan selitykseen. Vai että pitkä päivä. Hän tarjosi käsivarttaan Gabriellelle, vaikka varmasti nainen olisi itsekin löytänyt huoneeseen, jonka suurista ikkunoista näki kartanon hoidetulle etupihalle.
"Olen jo valmiiksi pahoillani vanhemmistani", hän huokaisi hiljaa ja painoi suukon naisen hiuksiin. Hän istahti alas sohvalle vain noustakseen lähes saman tien uudestaan jalkeille, kun kuuli kynsien rapinaa puisella lattialla. Vanha dobermanniuros jolkotteli näkyviin, eikä Teddy voinut estää leveää hymyään kun Kratos saapui tervehtimään. Mies valui lattialle polvilleen voidakseen halata vanhaa koiraa, jonka koko naama oli harmaantunut iän myötä. Edes joku tiluksien asukkaista oli aidosti onnessaan hänen näkemisestään. Kun hän laski irti koirasta ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan (miten typerä syy itkeä!), suuri dobermanni kääntyi Gabriellen puoleen hännäntöpö vispaten.
"Kratos muistaa sinut", hän naurahti vetisesti ja kapusi lattialta takaisin sohvalle istumaan. "Kratos olikin aina uskomattoman fiksu."

Gabrielle ei uskaltanut tarttua toisen käteen. Edelleen hän pysytteli semmoisen turvallisen välimatkan päässä, vaikka Teddyn vanhemmat, tai siis äiti, eivät nähneet heitä.
"Ei sinun tarvitse pahoitella. Keitin tämän sopan kutakuinkin aivan itse." Nainen totesi vaisusti. Tummatukkainen seurasi kyllä miestä takkahuoneeseen, istuutuen alas ja enemmän kuin sopivan välimatkan päähän miehestä. Kratos sai hänetkin hymyilemään, hieman leveämmin kun koira katsoi häntä odottavasti. Gabrielle nojautui rapsuttamaan koiravanhusta.
"Hei poika... Siitä on aikaa."

Tarvitsi, hänen todellakin tarvitsi pahoitella, jos äiti aikoi käyttäytyä kuin tuntematon Gabriellea kohtaan. Sentään isä oli suonut heille hetken lämpöään, mutta saisi nähdä kauanko se kestäisi, kun äiti olisi läsnä.
"Muistuta minua, että ensi jouluksi varaamme matkan jonnekin kauas, niin emme joudu viettämään aikaa sukulaisten keskellä", mies mutisi. Kratoksen ilo heidän saapumisestaan lämmitti sydäntä, ja oli ihana seurata miten Gabriellekaan ei varonut vanhaa koiraurosta. Hän siirtyi lähemmäs naista tilavalla sohvalla kaivaten kontaktia ja läheisyyttä, jos kerran joutuisi seuraavaksi istumaan vanhempiaan vastapäätä keskustellen jostakin täysin toissijaisesta teekuppien äärellä. Taloudenhoitaja saapui tarjottimen kera kattamaan antiikkista sohvapöytää Morlandien seuratessa perästä. Alice vältteli edelleenkin katsomasta poikaansa, vaikka Teddy epäili ettei taloudenhoitajan töitä tarvinnut tosissaan valvoa niin tarkasti.
"Ah, Kratos löysikin jo tänne. Se on ollut levoton koko iltapäivän. Kai sen kuudes aisti kertoi, että olet tulossa taas kotiin", John sanoi vilkaisten harmaantunutta vahtikoiraa, josta oli tullut enemmän sisäkoira kuin ulkokoira viimeisten kuukausien aikana.
"Se ei saisi tulla tähän huoneeseen", Alice huomautti samalla kylmän tunteettomalla äänensävyllä kuin millä oli puhunut siihenkin asti. John kosketti vaimonsa käsivartta ja pudisti pienesti päätään. Alice näytti siitä huolimatta valmiilta lähettämään koiran matkoihinsa, mutta keskittyi jälleen katsomaan, kuinka taloudenhoitaja kaatoi teetä kuppeihin ja nosti hopealautaselle kauniisti asetellut suolaiset teeleivät tarjolle. Teddy nielaisi palaa kurkustaan. Ilmeisesti äiti oli päättänyt kohdella Gabriellea kuin vierasta ja häntä kuin… no, kuin hän ei olisi täällä lainkaan.
"Olkaa hyvä, ottakaa mitä mielenne tekee", John viittasi tarjottavia kohden ja kurkotti tiputtamaan omaan teehensä sokeripalan. "Vieläkö teet töitä samassa yrityksessä, Gabrielle?" No, ainakin isä yritti, se Teddyn oli myönnettävä. Olisipa äiti kyennyt edes samaan.

Gabrielle ei taas uskaltanut olla lähellä tai juuri ottaa kontaktia. Mieluiten hän olisi ollut kärpänen katossa. Miehen vanhempien saapuessa huoneeseen hän tunsi palan kurkussaan. Ei, hän ei juoksisi nyt oksentamaan. Ei.

Gabrielle näytti yhtä kalpealta kuin jollaiseksi hän tunsi olonsa, ja se oli jo paljon sanottu tummahipiäisestä naisesta. Johnkin näytti huomaavan ilmassa väreilevän jännityksen, mikä sai miehen rykäisemään epämukavana.
"Teddy", mies pyysi pehmeästi siitä huolimatta että lempinimen käyttö sai ennestäänkin suorana istuvan Alicen oikaisemaan ryhtiään.
"Teemme molemmat edelleen samoja töitä", Teddy vastasi ja kurkotti nappaamaan teekupin pöydältä. Sen taakse voisi sentään piiloutua, jos ei muuta.
"Hyvä, hyvä. Oliko sinulla kissoja, Gabrielle?" John sekoitti poissaolevana teekuppinsa sisältöä kulmat hienoisessa kurtussa, mikä sai rypyn muodostumaan miehen otsalle. Teddy oli kiitollinen isänsä yrityksistä pitää keskustelua hengissä ja muistella asioita, joita oli tullut mainittua aiemmilla vierailuilla, sillä hän ei kyennyt keskittymään riittämiin jutellakseen niitä näitä. Äidin hiljaisuus painoi mieltä, ja kun mies tajusi Alicen kyllä huomaavan kaikki muut huoneessaolijat paitsi poikansa, hengittämisestä tuli entistä vaikeampaa. Vanha nainen seurasi tarkkaavaisena Gabriellea, mutta vilkuili aina silloin tällöin niin miestään kuin koiraansa, mutta poika jäi täysin huomiotta.

Gabrielle ei edes uskaltanut ottaa teekuppia käteensä. Hän pelkäsi pudottavansa yhden Alicen jonkin arvokkaan astiaston kupin, vielä mahdollisesti kalliille sohvalle ja matolle. Se ei mahdollisuutena houkutellut. Teddyn isän kysyessä hänen kissoistaan, nainen heräsi edes hieman ahdistuksen vellomasta pääkopastaan.
"Samat kaksi edelleen." Vielä hetken hän kykeni istumaan aloillaan, nostaen ensin kätensä suunsa eteen. Lopulta hän nousi ylös, nyökäten pahoitellakseen ja asteli reippain askelin huoneesta ulos, lähimpään vessaan. Viimeksi hän oli oksentanut jännityksen takia aivan ensimmäisenä työpäivänään valmistumisensa jälkeen. Siitä oli vuosia. Tapa jolla Alice ei huomannut poikaansa, muistutti omien vanhempien viimeisimmästä ja viimeisestä vietetystä hetkestä.

Teddyn teki mieli laskea kuppi pöydälle ja seurata Gabriellea, mutta isän katse piti hänet aloillaan. Mies puri huultaan, huokaisi ja laski kupin käsistään. Hän veti syvään henkeä sanat toisiinsa pääkopassa törmäillen, valmiina tiedustelemaan vanhemmiltaan, olisiko parempi jos he vain ajaisivat suoraan takaisin Newcastleen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt saada sanaa suustaan, kun Alice oli jo noussut miehensä vierestä ja kadonnut samasta oviaukosta kuin Gabielle jäädäkseen odottelemaan vessan ulkopuolelle. Se jos mikä sai mieheen liikettä. Nainen ei ollut tullut tänne, jotta hänen vanhempansa voisivat repiä tuon kappaleiksi. Luoja miten hän häpesi vanhempiaan tässä hetkessä, ja veret kiehauttava viha nosti päätään. John kurkotti tarttumaan poikansa käsivarteen päätään pudistellen. Vanhemman miehen lempeä katse oli ainoa, mikä esti Teddyä säntäämästä naisten perään. Hän jäi istumaan sohvan reunalle valmiina juoksemaan väliin, jos kuulisi puolikkaankin sanan huutoa. John näytti vanhentuneen kymmenen vuotta seuratessaan poikansa kasvoja. Miten mies halusikaan selittää Alicen käytöstä ja saada oman poikansa ymmärtämään, ettei kukaan ollut kääntämässä selkäänsä kenellekään, mutta juuri nyt Teddy näytti yhtä kuurolta kuin lapsena kannustaessaan poniaan liian suurelle esteelle kielloista piittaamatta.
"Tahtoisin vaihtaa kanssanne pari sanaa, jos suinkin sopii", Alice lausahti petollisen keveällä äänellä, teräksinen katse Gabriellen kasvoihin liimattuna.

Gabrielle veti vessassa syvään henkeä. Hän nojasi pesualtaaseen kädet täristen, aivan valmiina vaikka kävelemään lähimmälle bussipysäkille ja lähtemään bussilla kotiin. Vaikka siihen menisi koko yö että hän pääisisi Newcastleen menevään linja-autoon, hän ei kestänyt olla täällä. Alice oli juuri onnistunut tuomaan toteen kaikki naisen pahimmat pelot, joten mikä voisi olla enää tämän pahempaa? Ei ainakaan itkeminen linja-autossa tai oman peiton alla Fatty kainalossa. Se kuulosti jopa upealta suunnitelmalta! Valmiina liukenemaan mitään sanomatta, hän avasi lopulta vessan oven, miltein törmäten miehen äitiin. Ei sopinut, ei todellakaan sopinut. Nainen jähmettyi niille sijoillensa, valmiina pakenemaan takaisin vessaan. Hän voisi viettää siellä aikansa huomiseen asti?
"Tietenkin."

Alice nyökkäsi ja viittasi kädellään kohti tyhjää huonetta eteisaulan toisella puolen. Hän ei kaivannut miehiä yleisöksi tätä varten, varsinkin kun oli varma että oli juuri tuhonnut viimeisenkin mahdollisuutensa vaalia suhdetta poikaansa.
"Mitä teette täällä?" Hän kysyi heti kun saattoi sulkea oven perässään ja kääntyä tuijottamaan naista, jonka oli vielä viime kerralla toivottanut halauksella tervetulleeksi kartanolle. Teitittely maistui väärältä suussa, mutta se oli ainoa keino. Hän risti kädet rinnalleen ja suoristi selkänsä voidakseen tuijottaa pidempää naista periksiantamattomana.

En tiedä? Poikasi pyysi minut? Teddy ei voinut olla vakavissaan, ettei ollut kertonut äidillensä asiasta. Tietysti nainen tiesi, mutta kysymys sai Gabriellen luhistumaan täysin. Hän oli saanut itseluottamusta askeleisiinsa jälleen, mutta Alice veti maton täysin hänen altaan yhdellä lauseella.
"En todellakaan tiedä. Ja taidankin soittaa taksin, kiitos kysymästä." Gabrielle ei nyt jaksanut tätä, eikä hän jaksaisi varmasti myöhemminkään. Hän oli tahrattu, pilattu nainen eikä tervetullut mihinkään. Se tuntui tulevan harvinaisen selväksi.

Alice tuijotti naista, joka tuntui kutistuvan silmissä. Hän sai todella pinnistellä, ettei kurtistanut kulmiaan ja mutristanut huuliaan. Vastaus ei ollut sitä, mitä hän oli odottanut, eikä ollut reaktiokaan. Mitä Pakenhamien tyttärelle oli oikein käynyt, kun Gabrielle oli valmis kääntymään selälleen ja leikkimään kuollutta kuin kultainennoutaja joka kohtasi dobermannin?
"Parempi olisi tietää. En aio seurata sivusta, kuinka särjet poikani sydämen uudestaan", Alice vastasi hyytävästi ja astui lähemmäs naista. "Joten jos tämä on jokin sairas, ala-arvoinen peli teille, ole hyvä ja poistu talostani."

Gabrielle avasi suunsa, sulkien sen samantien uudelleen. Ei hän ollut tahallaan... Sitä olisi turha sanoa. Hän oli oppinut ettei voinut olla oma itsensä ja onnellinen kuin Alicen pojan kanssa. Ei hän ollut toistamassa samaa, mutta senkin sanominen tuntui typerältä. Mitä tahansa hän aikoi sanoa, tuntui typerältä tai kuulosti ajatuksenakin ääliömäiseltä.
"Ei se ole sitä." Hän otti muutaman askeleen Alicen ohi, kaivaen jo puhelinta kotelomekon päällä olevan jakun taskusta. Hän odottaisi taksia vaikka pihalla.

Alice siirtyi Gabriellen eteen tukkimaan reitin ovelle. Hän tuijotti hetken tiukkana Gabriellen kasvoja, ennenkö kovuus suli pois silmien katseesta.
"Voi lapsirakas", hän huokaisi antaen viimeisenkin jännitteen karista lihaksistaan. Hän uskoi Gabriellea. Nainen ei aikonut satuttaa hänen poikaansa, ei ainakaan tarkoituksella, ja se riitti hänelle. Alice antoi käsiensä pudota vierelleen ja tavoitteli nuorempansa katsetta lämmin joskin surullinen hymynpoikanen huulillaan.
"Poikani ei tainnut olla ainoa, joka joutui keräilemään sydämensä pirstaleita", vanhempi nainen pudisti pienesti päätään ja levitti käsiään halaukseen. "Tule tänne, tyttökulta."

Gabrielle ei katsonut naista silmiin, vaan katseli jonnekin lattialistan suuntaan hiljaisena. Hän pudisteli vain pienesti päätänsä. Ei. Teddy ei todellakaan ollut ainoa, joka oli joutunut tekemään ison työn päästäkseen jaloillensa edes jollakin tavalla. Tummempi nainen ei ollut myöskään kovin innokkaana halaamassa entistä ja nykyistä anoppiansa. Hän ei aivan luottanut naiseen äskeisen jäljiltä, jos tuolla vielä oli jokin ketunhäntä kainalossaan tai pitäisi häntä erityisen tarkkaan silmällä.
"Sen sanon ennen kuin menen, että huomaa poikasi. Ei hän kaipaa paheksuntaa."

Alice pudisteli yhä päätään laskiessaan kätensä.
"Älä mene minnekään", nainen kielsi vailla aiempaa terävää särmää. Gabrielle oli vapaa tekemään omat ratkaisunsa, totta kai, mutta hän toivoi naisen jäävän kerrassaan kamalasta tervetulotoivotuksesta huolimatta.
"Tiedän että sitä on vaikea uskoa tämän jäljiltä, mutta olen iloinen että olet täällä. Whirlow Hallin ovet ovat aina avoinna sinulle, Gabrielle", hän huokaisi. "John tarkoitti kutsun teille molemmille, kun hän Theodorea piinasi puheluilla. Minä en ollut niin valmis antamaan anteeksi ja luottamaan sinuun. Jouduin auttamaan Theodoren jaloilleen lähtösi jälkeen. Edes Dimen menettäminen ei jättänyt yhtä suurta jälkeä, ja sinä tiedät miten hän rakasti sitä hölmöä tammaa. Olen pahoillani siitä miten kohtelin sinua, mutta minun oli nähtävä omin silmin, ettei tämä ollut vain peliä sinulle. Halusin tietää, että jätän poikani hyviin käsiin." Alice hymyili surumielisesti.
"Pidä hänestä huolta. Hän tulee tarvitsemaan sinua enemmän kuin koskaan ennen."

Gabrielle nieleskeli. Alice oli todella mahtanut inhota häntä, eikä naisen inhoa ollut kuitenkaan helppo ansaita. Mieli teki sanoa että Teddy tarvinnut häntä, mutta se oli vale. Mies tarvitsi häntä ja hän tuota, he olivat toisilleen miltein välttämättömät.
"Aikakoneen hän tarvitsee. Muun muassa. Jos vain leikkisin, olisi hinta jota en maksaisi hänen takiaan ja minä maksoin sen hinnan." Kaikki mitä Gabriellella oli, oli hänen miehensä ja työnsä. Jos tämä menisi pieleen, hän olisi aivan yksin ja silti hän otti sen riskin.

Aikakoneelle olisi käyttöä hänenkin elämässään. Nainen huokaisi hiljaa. Gabrielle näytti ottaneen osumaa elämän myrskyissä siinä missä hänen herkkä poikansakin.
"Minä uskon sinua", hän nyökkäsi. "Tiedän että pidät pojastani huolta. Toivon että saatte kaiken, mistä unelmoitte. Te kaksi olette sen ansainneet." Hän huokaisi suru katseessa viipyen, tuijottaen hetken tuttuja lattialautoja ennenkö palautti katseensa Gabrielleen.
"Theodore ei tule antamaan minulle anteeksi ennen kuin on liian myöhäistä, mutta toivon että sinä voit löytää riittämiin anteeksiantoa sydämestäsi minulle."

"Hän ei ole erityisen pitkävihainen. Ja miehiä voi suostutella." Gabrielle yritti hymyillä hieman. Hän oli olettanut aivan muuta.
"Etkö ole siis kuullut vai eivätkö juorut vielä tavoittaneet sinua?"

"Minä en ole muuta tehnyt kuin ohjannut hänen elämäänsä etäältä vuosikymmenet. On aika antaa hänen tehdä itse omat valintansa", Alice vastasi päätään pudistellen. Hän oli tehnyt niin monta asiaa väärin suhtautuessaan lastensa kasvattamiseen kuin työtehtävään. Hän oli unohtanut olla äiti keskittyessään olemaan kasvattaja ja valmentaja.
"Minulla ei ole ollut aikaa juoruille viime kuukausina, valitettavasti", nainen pahoitteli. "Mistä olen jäänyt paitsi?" Illallisista tuttavien kanssa ainakin, mutta pian silläkään ei olisi enää väliä.

Gabrielle siristi hieman silmiään. Hetkinen, miksi Alice puhui noin? Nainen oli outo. Tuo käytti outoja sanamuotoja, nyt kun siihen kiinnitti huomiota.
"Ei mitään tärkeää. Ja nyt sinä varmaan kerrot, miksi puhut oudosti? Käytät hassuja aikamuotoja."

"Viihdytä vanhaa naista", Alice vetosi. Ei Gabrielle ollut varmasti turhan tähden maininnut juoruja, joita heidän piireissään kiersi aivan liikaa. Hän pudisteli päätään naisen valppaudelle ja soi surumielisen hymyn naiselle.
"Sen ei tarvitse olla sinun taakkasi kantaa", nainen vastasi. "Ennen pitkää salaisuudet myrkyttävät vahvimmankin suhteen."

Ganrielle pudisteli päätään. Ei, hän ei ollut kertomassa tyhjänpäiväisiä juoruja naiselle.
"Alice. Puhut kuin olisit kuolemassa. Voin myös kertoa Theodorelle miten puhut ja saat poikasi niskaasi. Saat valita."

Nainen huokaisi. Gabriellen päättäväisyyden ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä.
"Niin puhun", hän vastasi kääntäen katseensa hieman sivuun naisen kasvoista. "Minä olen. Pahanlaatuinen kasvain aivoissa. Hoidot eivät ole tehonneet, joten lääkärit antoivat ennusteeksi muutamasta kuukaudesta vuoteen", nainen huokaisi. Hän vilkaisi olkansa yli suljettua ovea.
"Theodore ei tiedä. Arvostaisin kovasti, jos pitäisit sen niin."

Gabrielle nielaisi. Tämän oli pakko olla pilaa? Alice ei pilaillut sellaisesta. Nainen nielaisi ja nojasi ovea vasten selällään. Tämä oli liikaa, aivan liikaa.
"Kai tiedät että hän ei tule hautajaisiin jos et kerro hänelle?" Ei mies loukkaantuisi siitä että äiti epäili tuon naisystävää, vaan tällaisesta salailusta, oman äitinsä terveydentilaa koskien.
"Ja pidän sen niin. Toivoisin että kertoisit itse. Hän voisi valmistautua siihen." Se sai naisen miettimään outoja asioita. Jokainen toivoi vanhempiensa näkevän omien lastensa häät. Herran jumala, ei hän voisi ehdottaa sellaista, Teddy luulisi hänen seonneen täydellisesti.

"Tiedän", Alice nyökkäsi. "Aion kertoa hänelle, mutta vasta kun on selvää, ettei toivoa enää ole." Hän oli tehnyt sovun oman kuolevaisuutensa kanssa ja saattoi vain toivoa, että Teddy pystyisi samaan kun aika koittaisi.
"Harriet tietää, ja olemme tehneet Johnin kanssa tarvittavat järjestelyt", Alice jatkoi vilkaisten ovea syyllisenä. Hänen poikansa oli ainoa perheestä, joka ei tiennyt, ja nyt Gabriellekin oli saanut kuulla ensin, mutta Teddy olisi murtunut lopullisesti, jos hän olisi heti Dimen lopettamisen jälkeen laskenut vielä tämänkin miehen kapeille harteille.
"Mutta uskon, että sinulla oli jotakin kerrottavaa minulle."

Tarvittavat järjestelyt? Gabrielle pudisteli päätään. Ei tämä voinut mennä näin.
"Ei mitään ihmeellistä, mitä ei olisi voinut odottaa. Se että olen pilattu nainen ja sukuni hylkäämä, vanhempani varmasti märehtisivät asialla myös teidän kuullen, vaikka uusi yritykseni poikasi kanssa on syy miksi koko suku käänsi selkänsä minulle."

Alice tuijotti naista silmät laajentuen. Ei ollut todellista. Hänen teki mieli soittaa siltä seisomalta Pakenhameille ja vaatia selitystä moiselle järjettömyydelle.
"Tuo on kerrassaan järjetöntä", hän puhahti ja kurkotti naista kohden tarttuakseen tuon hartiaan.
"Sinä et ole millään tavalla pilattu. En voisi jättää poikaani parempiin käsiin. Hän on onnellisempi sinun kanssaan kuin koskaan missään muualla."

"En tehnyt kuten he halusivat. Tuli hyvin selväksi etten ole enää tervetullut mihinkään suvun juhliin tai heidän kattonsa alle. Minulla oli heidän mielestään sopiva kihlattu ja vaihdoin epäsopivaan. Heistä se oli vain oikein. Joten se on hinta siitä, että olen Teddyn kanssa. Mietin sukunimenkin vaihtamista johonkin itse keksittyyn, ettei tarvitse olla Pakenham enää. Tai sitten kosin poikaasi, silläkin saisi sukunimen vaihdetuksi." Gabrielle yritti hieman keventää tunnelmaa puoliksi vitsillä, vaisusti naurahtaen.
"Ja Teddy ei tiedä tästä mitään. En halunnut sanoa että hänen takiaan perheeni ei halua nähdä tai kuulla minusta."

"En voi ymmärtää, miten joku voi tehdä noin omalle lapselleen. Toki jos Theodo- jos Teddyltä kysyisit, hän varmasti epäilisi minun suunnittelevan hänen kirjaamistaan ulos perinnöstä. Jokainen meistä tekee omat virheensä", Alice lausui pehmeästi. Hän vilkaisi Gabriellea.
"Toivon että kerrot hänelle. Hän ansaitsee tietää, mistä luovuit", nainen muistutti. "Ties vaikka se saisi hänet käyttäytymään fiksummin jatkossa."

"Hän ei kuvittele, hän luulee tietävänsä." Gabrielle tuhahti hiljaa. Ehkä hän kertoisi, ehkä ei. Kun hän tajusi kauanko he olivat jutelleet suljettujen ovien takana, hän avasi oven ja etsiytyi takaisin takkahuoneeseen, hymyillen Teddylle. Hän istui tavalliseen tapaan, siveästi kuitenkin, tuon viereen.

Alice naurahti hiljaa. Niinpä tietenkin. Pojan yllätys voisi olla melkoinen, kun perinnönjaon aika koittaisi. Hän toivoi, ettei sitä tapahtuisi vielä hetkeen. Hän seurasi naisen perästä takkahuoneeseen, jossa miehet olivat istuskelleet ja keskustelleet töistään. Teddy hymyili lämpimästi Gabriellelle yllättyneenä muutoksesta, jonka nainen oli kokenut. Hän ojensi kättään sulkeakseen naisen siron käden omansa suojaan.
"Kaikki kunnossa?" Hän kääntyi muotoilemaan sanat huulillaan naiselle, kun vanhemmat keskittyivät hetkeksi toisiinsa.

Gabrielle nyökkäsi. Kaikki oli niin kunnossa kuin tämän tiedon valossa saattoi olla.
"On on. Rauhoitu." Hän puristi toisen kättä, huomaten miettivänsä enemmän kuin vakavissaan puoliksi vitsillä heittämäänsä lausetta.

Teddy hymyili lämpimästi ja puristi naisen kättä takaisin. Hän vilkaisi varoen äitiään, joka ei edelleenkään tuntunut huomaavan häntä. Isä oli käskenyt olemaan kärsivällinen. Hän tunsi olonsa lähinnä lapseksi joka kärsi rangaistustaan tietämättä, mistä oli moisen saanut.
"Teddy kertoi, että olet saanut ylennyksen. Myöhästyneet onnittelut", John sanoi tarjoten avointa hymyä Gabriellelle. Alice kohotti kulmaansa huvittuneena, mutta painoi päänsä myöntyvään nyökkäykseen.

Gabrielle hymyili varovasti. Niin hän oli saanut.
"Mmh, niin. Työ on käytännössä vain hieman laajempaa mutta palkka huomattavasti parempi." Hän yritti hieman keventää tunnelmaa, taas. Johtuiko se nyt siitä mistä Alice oli sanonut, ettei nainen huomannut poikaansa? Sen miltein tunsi miten Teddy kiemurteli vieressä.

"Sehän kuulostaa loistavalta vaihtokaupalta", John naurahti. Teddy hymyili leveämmin kun ilmapiiri tuntui muuttuneen rennommaksi. Hän vilkuili jatkuvasti äitiään silmäkulmastaan, mutta ei kertaakaan huomannut äitinsä katsovan häntä.
"Huoneenne on laitettu valmiiksi. Tahdotteko syödä illallista kahden, vai pyydänkö kattamaan pöydän ruokasaliin?" Alice kysyi. Teddy yllättyi lämmintä äänensävyä, mutta joutui pettymään tajutessaan, ettei äiti edelleenkään katsonut häntä silmiin.
[28.5.2016 23.04.49] Natsilepakko: Gabrielle katsoi Teddyä. Tuo saisi päättää mitä he tekisivät. Kun miehelle varmasti oli kova paikka tuon äidin käytös, tuo ei välttämättä halunnut syödä tuon seurassa.
"Päätä sinä."

Teddy vilkaisi isäänsä, mutta John ei antanut mitään viitteitä oikeasta vastauksesta.
"Kahden, jos siitä ei ole vaivaa", Teddy vastasi Alicea tuijottaen. Hän kuvitteli näkevänsä jonkin etäisesti pettymystä tai surua muistuttavan häilähtävän vanhan naisen kasvoilla, mutta Alice käänsi nopeasti kasvonsa toiseen suuntaan puhutellen perheen pitkäaikaista taloudenhoitajaa lämmöllä.
"Toivon että tulette aamiaiselle alakertaan", John sanoi ottamatta sen enempää kantaa poikansa ratkaisuun.
"Vieläkö tallissa on hevosia?" Teddy kysyi yllättäen. John kurtisti kulmiaan, mutta Alice nyökkäsi voimatta estää itseään.
"Hyvä", mies vastasi kenties enemmän itselleen kuin muille. "Voisin siirtyä yläkertaan. Haluan käydä suihkussa ennen iltaa. Tuletko sinä, Gabrielle?" Teddy kysyi pyrkien jaloilleen sohvalta. Kenties kylmä suihku auttaisi selvittämään päätä ja huuhtomaan äidin pettymyksen iholta.

Gabrielle nyökkäsi. Hän epäili toisen sekoavan omiin ajatuksiinsa, joten nousi tuon esimerkkiä noudattaen. Theodoren huomaamatta hän vilkaisi Alicea merkitsevästi. Mitä pidempään sitä jatkuisi, sitä kauemmas Teddy mielessään siirtäisi äitinsä itsestään. Hän lähti toisen kanssa ylös, katsellen huolestuneena miestään.
"Teddy... Ei, anna olla. Unohdin jo."

Alice painoi päänsä saadessaan katseita niin Gabriellelta kuin omalta aviomieheltään, mikä jäi Teddyltä täysin huomaamatta. Mies keskittyi suunnistamaan tuttuun portaikkoon ja sieltä huoneeseen, joka tuntui aina pysyvän samanlaisena, oli vierailujen välillä sitten kuukausi tai kolme vuotta.
"Mitä, rakas?" Hän kysyi ajaen ajatuksensa sivuun voidakseen keskittyä naiseen rinnallaan. Hän ei voisi hukkua omiin ajatuksiinsa, ei kun nainen oli täällä hänen kanssaan.

Gabrielle ei tiennyt mitä oli sanomassa. Pitäisikö vain antaa todella muuta ajateltavaa?
"Vain typerä ajatus. Unohda se rakas." Hän istui sängyn reunalle, pelätessään mielessään tulevia viikkoja, kuukausia. Jaksaisiko Teddy enää, olisiko äidin sairaus liikaa?

"Selvä", Teddy myöntyi. "Käyn suihkussa. Tee olosi kotoisaksi sillä aikaa", mies kehotti lempeästi ja kosketti hellästi naisen käsivartta suunnatessaan huoneen toiselle puolelle, josta pääsi kylpyhuoneeseen. Hän hylkäsi vaatteensa varsin koruttomasti matkan varrelle ja kylpyhuoneen lattialle. Ne ehtisi kerätä myöhemminkin ja taitella siististi kaappiin ryppyjen välttämiseksi. Hän käänsi veden polttavan kuumalle, ennenkö astui suihkun alle. Iho alkoi punertaa hetkessä, mutta se antoi muuta ajateltavaa kuin päässä mylläävän synkkyyden.

Teddyn mentyä Gabrielle huomasi nousevansa ja ottavansa vaatteet lattialta. Hän viikasi ne pinoon tuolille aivan refleksistä, tehden tätä samaa kotonakin. Eikä se haitannut häntä. Hän huokaisi syvään, pallotellen ehdotustaan päässään. Mitä hän voisi?

Teddy sammutti suihkun vasta kun iho tuntui aralta. Hän kuivasi nopeasti ennenkö asteli pyyhe lanteille kiedottuna makuuhuoneen puolelle. Hän vilkaisi vaatteitaan, jotka Gabrielle oli viikannut ja tunsi piston syyllisyyttä. Ei naisen tarvinnut siivota hänen jälkiään.
"Kiitos kulta", hän kiitti ja asteli lähemmäs naista painaakseen suukon naisen huulille.

Ei Gabrielle ottanut sitä niin. Hän tarttui Teddyä kädestä, vetäen tuon istumaan viereensä sängylle.
"Tiedäthän miten rakas olet?" Peukalo siveli Teddyn kämmenselkää, naisen ruskeiden silmien katsellessa miestä silmiin.
"Ja että mikään ei enää ole niin suuri asia, että se estäisi olemasta kanssasi?"

Mies istahti mielellään alas sängylle naisen rinnalle ja laski vapaan kätensä naisen polvelle. Hän nyökkäsi tietämättä, mitä Gabrielle sanoillaan haki. Siitä huolimatta sanat lämmittivät. Ainakaan äiti ei ollut onnistunut säikäyttämään Gabriellea.
"Tiedän", hän vastasi. "Olen pahoillani äidistäni. Hänen olisi pitänyt käyttäytyä aivan toisin", hän kiirehti lisäämään. Siihenhän tämän oli pakko liittyä, eikö?

"Ei. Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Hän oli vain huolissaan sinusta, ei muuta. Teki kuten kuka tahansa äiti tekisi." Gabrielle nielaisi. Hänen äitinsä ei tekisi.
"Siis... Kenen tahansa paitsi minun. Minulla ei ole enää asiaa ottaa yhteyttä tai nähdä sukuani. Ketään heistä. Koska halusin olla sinun kanssasi."

Teddy kurtisti kulmiaan. Hänen äitinsä huolissaan? Nimensä kunniasta korkeintaan. Gabriellen tarkennus sai värin katoamaan kasvoilta. Ei. Ei. Hän ei suostunut uskomaan sitä.
"Ei", sana karkasi huulilta jyrkkänä ja ehdottomana. Ei. Hän ei voisi olla syy siihen, että Gabrielle menettäisi perheensä täysin. Olihan naisen suhteissa vanhempiinsa parantamisen varaa, mutta kenellä ei olisi? Ei se ollut sama asia kuin kääntää kokonaan selkä koko suvulle. Kyyneleet, joita hän ei ollut suostunut suihkussakaan laskemaan vapauteen polttelivat jälleen silmissä.
"Et voi olla tosissasi."

"Olen aivan vakavissani. Minulle näytettiin ovea ja minä otin oven, koska sinä olit sen toisella puolella." Gabrielle veti hieman henkeä, tarviten aikaa päättää miten päättäisi tämän keskustelun.
"He tekivät niin koska en tehnyt kuten he halusivat. Olin ennemmin vapaa tekemään oman päätökseni." Hetken tuumaustauko, jälleen. mutta siihen se jäikin.

Teddy kaappasi naisen syleilyynsä halaten tiukasti. Se oli niin väärin! Kenenkään ei kuulunut joutua tilanteeseen, jossa ainoat vaihtoehdot olivat noin huonot. Hän olisi tehnyt lähestulkoon mitä tahansa säästääkseen Gabriellen valinnalta, joka nainen oli pakotettu tekemään.
"Rakastan sinua aivan valtavasti", mies julisti tummien hiusten sekaan ja räpytteli kyyneleitä silmistään. Tämä päivä tuntui olevan yhtä tunteiden vuoristorataa. "Olen pahoillani, että minun rakastamiseni pakotti sinut tekemään sen valinnan. Olisin mieluummin suonut sinulle vanhempiesi läsnäolon elämässäsi."

"Se oli häiritsevän helppoa. Sinä arvostat, tuet ja rakastat ehdoitta. He eivät." Nyt hän kieritteli kielensä päällä sitä typerintä ajatustaan.
"Tunnemme toisemme ja tapamme. Asuime jo yhdessä jonkin aikaa. Olisiko... Jos vain menisime."äh!

Olihan se varmasti niinkin, mutta oli siitä huolimatta lohdutonta kuulla, ettei tytär ollut enää tervetullut vanhempiensa taloon. Hän irrotti otteensa naisesta voidakseen katsella kauniita kasvoja lempein silmin, kun Gabrielle jatkoi. Kesti hetken ennenkö hän tajusi, minne naisen sanat olivat heitä viemässä, mutta sillä samalla sekunnilla hän kohotti sormensa painaakseen sen naisen huulille.
"Ei, Gabrielle", hän pudisti pienesti päätään. "Tämän minä haluan tehdä kunnolla. Haluan että sinulla on edes yksi tarina meistä, jonka voit kertoa ystävillesi ylpeydellä." Heidän ensitapaamisensa kun ei ollut oikein sieltä romanttisimmasta päästä.

Gabrielle näytti kieltään toiselle kevyesti.
"Yritin sanoa vain että maistraatissa naimisiin." Outoa naiselta joka oli kaksi kuukautta sitten yrittänyt järjestää valtavia häitä (sukunsa painostuksesta), eikä enää oikeastaan ollut halua järjestää sellaista sirkusta.
"Ja on minulla monta tarinaa. Sinä ehkä vain pidät niitä julkaisukelvottomina." Hän virnisti hieman vinosti. Ihanaa, näin hän sai jotakin muuta miehen mieleen!
"vai haluatko sinä hääpäivän kaiken sirkuksen kanssa? jos tahdot niin saat kyllä."

Maistraatissa naimisiin? Sitä hän ei ollut Gabriellelta odottanut, mutta ajatus ei ollut lainkaan vastenmielinen. Välttäisi kaiken häihin liittyvän stressin, ja jos he sitten myöhemmin haluaisivat suuret juhlat, onnistuisihan pelkkien juhlienkin järjestäminen.
"Tahdon sinut. Maistraatti sopii mainiosti, jos tahdot niin", mies vastasi. Hän naurahti ajatukselle julkaisukelvottomista tarinoista. Niitä varmasti riitti!
"Joko tahdot syödä?" Mies kysäisi nousten seisomaan, jotta voisi kaivaa kassistaan vaatetta päälleen.

Gabrielle hymyili toiselle. Se tuntui ajatuksenakin vähän karkaamiselta, mutta entä sitten? Hän oli elämässään tilivelvollinen enää vain Teddylle.
"Voisin." Nainen puraisi mietteliäänä huultaan. Kiusallaan hän kurottautui nykäisemään pyyhkeen pois miehen lantiolta.

Teddy nyökkäsi. Hän kävisi pyytämässä illallista huoneelle heti kun saisi vaatteet päälleen. Voisivathan he syödä alakerrassakin, mutta siellä saattaisi törmätä vanhempiin. Hän vilkaisi naista kulmaansa kohottaen ja huulet supussa kun tunsi pyyhkeensä valahtavan.
"Sinulla on liikaa aikaa", hän naurahti palaten vielä hetkeksi laukkunsa penkomisen pariin, ennenkö oli löytänyt kaiken tarvitsemansa. Pyyhe unohtui lattialle, mutta äkkikös sen korjaisi sivuun kun olisi saanut vaatetta päälleen.
"Ajattelin että kävisin syötyämme auttamassa työntekijää iltatallin kanssa. Jos tahdot mukaan, olet tietenkin tervetullut", hän kiirehti lisäämään. Ei hän naista ollut pakoon juoksemassa, vaan kaipaamassa ympäristöön joka oli aina tuntunut kaikista kodikkaammalta Whirlow Hallilla.
"Mutta ymmärrän kyllä etteivät heinät hiuksissa kuulu kaikkien tyyliin", mies virnisti kieltään näyttäen.

"Minullako? Minähän työskentelen kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa. Miten minulla voisi olla liikaa aikaa, rakas?" Gabrielle nousi viemaan sen pyyhkeen kylpyhuoneen naulaan kuivumaan. Teddy oli vähän mahdoton asioiden suhteen.
"Hetkinen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta jos haluat mennä yksin, saat mennä. Taidat tarvita vähän aikaa mielesi kanssa?"

Teddy nauroi naiselle. Niinpä. Tuo oli vieläkin mahdottomampi töiden kanssaan kuin hän, mikä oli jo aika paljon sanottu.
"Mieleni seuraa mukana minne tahansa", valitettavasti, mies jätti viimeisen sanan sanomatta. Hän hymyili lammasmaisesti naiselle.
"En ole kauaa", hän lupasi suupieli nykien. Ei tallilla kauaa voisikaan viihtyä enää illasta, kun hevoset rouskuttaisivat tyytyväisinä heiniään. Hän kiskoi paidan päälleen ja farkut jalkaansa, ennenkö astahti käytävän puolelle käydäkseen puhumassa taloudenhoitajalle, mutta pysähtyi oviaukkoon ja kurkisti takaisin huoneeseen.
"Ja lopeta jälkieni siivoilu, tai opin vielä jättämään kaiken levälleen", mies nauroi. Oli oppinut jo, senhän takia Gabriellekin joutui hänen tavaroitaan nostelemaan.

Gabrielle hymähti miehen sanoille. Ai jaaha, vai niin. Ei olisi kauan? Niin vissiin. Aina sai haaveilla. Miehen ollessa jo puoliksi ovesta ulkona hän nauroi toisen sanoille.
"Minä lopetan." Ei lopettaisi ja hän ei aikoisi motkottaakaan asiasta. Teddy yleensä siivosi omat jälkensä ihan hienosti, nyt mies ei vain ollut oma itsensä.

Maanantai 30. toukokuuta 2016 - seuraava päivä

Teddy pudisteli päätään naurua yhä huulillaan, kun suuntasi keittiölle puhumaan taloudenhoitajan kanssa. Kratos lyöttäytyi matkaan kun hän palasi eteisaulan halki portaikolle. Mies rapsutti kiintyneesti koiran korvantaustaa kiivetessään portaita takaisin toiseen kerrokseen.
"Kratos tahtoi tulla mukaan", mies naurahti palatessaan huoneeseen. Hän kurkotti suukottamaan naisen huulia ennenkö istahti alas sängylle.
"Maistraattiin siis. Jotakin muuta, mitä minun tulisi tietää meidän tulevasta naimisiinmenostamme?" Mies heitti kieli poskella. Olihan hän tiennyt, että se olisi tulevaisuudessa edessä, ja tämä keskustelukin tulisi vastaan ennemmin tai myöhemmin. Silti ajatus huvitti, kun kihloissakaan ei vielä oltu. Hän tosin olisi mielellään kihlannut naisen heti sinä ensimmäisenä hetkenä, kun tuon oli keväällä tavannut uudestaan.

Gabrielle pyöräytti silmiään Teddyn sanoille. Jaa mitä tuon pitäisi tietää?
"Ei muuta. En ole mikään pirttihirmu joka sanelee ohjeita."

"Et tietenkään", mies nauroi ja kurkotti sipaisemaan naisen poskea. "Mutta olet selkeästi meistä se, joka osaa ajatella eteenpäin."

"No hyvä on, joskus vähän." Gabrielle myönsi vino hymy huulillansa. Oli hänessä joskus sellaista vikaa.
"Ajattelin käytäntöä. Aion kuitenkin vaihtaa sukunimeni ja toisekseen, jos minulle nyt sattuu jotain, kaikki menee sukulaisilleni. Pitääkin varmaan tehdä joku testamentti..."

"Hei, ei noin paljoa eteenpäin", mies pudisti päätään ja koetti kaapata naisen pienemmän käden omiensa suojaan. "Sinulle ei käy yhtään mitään." Hän ei halunnut alkaa pohtia elämän lyhyyttä ja yllättävyyttä. Siitä oli tullut muistutuksia aivan riittämiin niin työkaverin kuin eläinten muodossa.
"Ei ole mitään järkeä vaihtaa sukunimeä kahdesti, siitä tulee vain turhaa paperityötä. Jos maltat hetken odottaa, voit liittyä suoraan Morlandien kirjavaan joukkoon", hän virnisti toispuoleisesti.

"Ehkä maltan. Teen silti ne paperit. Testamenttaan sinulle hullut kissani." Gabrielle virnisti, kiehäisten päätään toisen olkaa vasten.

Teddy nauroi ääni syvältä rintakehästä kummuten.
"En minä niitä kenellekään olisi suostunut antamaankaan", hän vannoi ajatellen kahta ihanaa nelijalkaista, jotka piristivät arkea kummasti. Kissat olivat erottamaton osa heidän perhettään. Ovelta kuuluva koputus sai miehen kääntämään kasvonsa naisesta ovelle, josta taloudenhoitaja kurkisti sisään.
"Pöytä on katettuna yläkerran teehuoneessa", nainen kertoi. Teddy nyökkäsi kiitoksensa ja ojensi kätensä auttaakseen Gabriellen ylös sängyltä.

"Vanhempani varmasti ilkeyttään vaatisivat." Gabrielle totesi hieman katkerasti. Hän nousi Teddyn avustamana ylös ja sujautti korkokengät takaisin jalkoihinsa. Hän seurasi miestä, katsellen Whirlow Hallia aivan uudella tavalla. Ties koska se olisi paljon tyhjempi... Samalla Gabrielle huomasi surevansa menetettyä lasta aivan uudella tavalla. Alice ei saanut nähdä lapsenlastaan, mutta ei välttämättä tulisi näkemään koskaan. Ja kun ei nainen ollut niin vanha vielä.

Teddy pudisti päätään. Hän ei olisi antanut kissoja Gabriellen vanhemmille, vaikka olisi joutunut piilottamaan ne vanhempien vaatimusten ajaksi. Hän suuntasi edeltä käytävän varrella olevalle avoimelle ovelle, jonka toiselle puolen oli katettu kevyt illallinen pienelle ruokapöydälle. Yhtä seinää hallitsi kehystetyt valokuvat ja ruusukkeet perheen kolmen kilparatsastajan saavutuksista, toista taas massiivinen kirjahylly täynnä kirjoja sekä palkintoja. Kartanon takapihalle aukeavista suurista ikkunoista ei enää tulvinut valoa kuten päiväsaikaan, mutta palvelusväki oli sytyttänyt huoneeseen muutaman kynttilän hämärän kattovalaistuksen tueksi. Mies istui alas pöydän ääreen hymyillen.
"Tämä oli meidän leikkihuoneemme kun olimme lapsia Harrietin kanssa", mies muisteli vilkaisten ympärilleen tutussa huoneessa. Vanhemmat olivat vuosien saatossa sisustaneet kartanoa uudestaan mielensä mukaan, ja tämä huone oli yksi niistä. "Ikkunasta näki ratsastuskentälle, joten istuimme nenät kiinni lasissa silloin, kun emme saaneet mennä tallille. Marie, silloinen taloudenhoitajamme, valitti aina miten sisäikkunan joutui pesemään kerran viikossa."

Gabrielle katseli valokuvia, hieman vaisusti hymyillen. Ei hän halunnut vielä joutua Teddyn kanssa tuon äidin hautajaisiin. Ei vuosiin, puhumattakaan kuukausista.
"Sinut tietäen en ihmettele." Miehen siskoa hän ei ollut koskaan tavannut, mutta uskoi sen molemmista. Hän istui alas ja katseli entistä kilparatsastajaa lempeällä, huolestuneella katseella.
"Mikä painaa?"

"Harriet oli pahempi", Teddy ei voinut olla syyttämättä siskoaan, kun vanhempi sisaruksista ei ollut itseään puolustamassa. Täytyisi muistaa kysyä isältä, oliko Harriet käynyt pohjoisemmassa ollenkaan, vai asettunut niin kodiksi etelään, ettei naista enää näkynyt kotimaisemissa.
"Äitini käytös. Hän ei suostunut katsomaankaan minua, muttei korjannut isän puheita", hän kohautti pienesti harteitaan. Hän oli kuullut lempinimensä tasan kahdesti Alicen huulilta, eikä nainen antanut Johninkaan käyttää sitä.
"Lisäksi hän oli kerrassaan tökerö sinua kohtaan. Huutakoot minulle jos tahtoo, mutta hänellä ei ole mitään syytä kiukutella sinulle", hän jatkoi turhautuneena ja kurkotti lappamaan paistettuja vihanneksia lautaselleen.

Gabrielle aikoi pitää Alicelle antamansa lupauksen eikä kertoisi, mutta ei antaisi kyllä miehen tuittuillakaan äidillensä.
"Teddy." Hän sanoi sen aika painokkaasti, kun tuo murisi äitinsä käytöksestä.
"Puhuisit hänen kanssaan. Äitisi vain huolehti sinusta. Etten vain pelaa kanssasi ja särje sydäntäsi uudelleen. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään itsekin. Joten puhuisitte asiat selväksi, rakas." Gabrielle otti miehen jälkeen ruokaa, toivoen että Teddy ottaisi vaarin hänen sanoistaan.

Mies huokaisi, mutta painoi päänsä saadessaan toruja naisystävältään. Oli vaikea uskoa äidin käyttäytyvän näin huolen tähden. Ei Alice ollut aiemminkaan ilmaissut huoltaan hänen elämäntavoistaan tai tekemistään päätöksistä. Todennäköisesti tämäkin oli vain jokin peli äidille. Uskotteli Gabriellelle, että murehti pojastaan, vaikka tosiasiassa etsi vain uutta keinoa rajoittaa lapsensa elämää. Hän ei yllättyisi enää mistään.
"Puhun hänen kanssaan huomenna", mies lupasi huokaisten. Saisi nähdä suostuisiko äiti tiedostamaan hänen läsnäoloaan edes silloin, mutta ainakin hän voisi sanoa yrittäneensä. Eipähän tarvitsisi suunnitella jatkossa valmennuksia sen ympärille, että hän ehtisi käydä tervehtimässä vanhempiaan.

"Kiitos. Ja usko kun sanon, hän vain huolehti sinusta. Ei paheksunut sinun valintaasi, meitä tai minua sen enempää. Pelkäsi vain että jätän jälkeeni taas sinusta vain raunion." Nainen hipaisi toisen kättä, keskittyen sitten syömiseensä. Hän tosiaan toivoi että nuo kaksi puhuisivat välinsä selviksi-

"Uskon sinua. En vain usko häntä", mies vastasi syödessään annostaan. Vihanneksissa oli lapsuudesta tuttu maku - selkeästi Marie ei ollut vienyt mausteseoksen salaisuutta mukanaan hautaan. Hän huuhtoi suunsa tyhjäksi kylmällä vedellä.
"Mutta puhun hänen kanssaan. Älä sinä huolehdi siitä. Meidän välimme ovat rakoilleet vähemmästäkin", hän kurotti pöydän yli koskettamaan naisen käsivartta.
"Kiitos, kun lähdit mukaani. Tänne on aina mukavampi tulla kanssasi kuin yksin."

Gabrielle huokaisi hiljaa. Niinpä niin. Hän kuitenkin hymyili lupaukselle puhua asioita, värähtäen sitä kosketusta. Nyt hän ei sentään paennut kaikkea kontaktia, kuten oli tehnyt Alicen pistävän katseen alla. Silloin heidän saapuessaan nainen oli halunnut vajota sohvan alle piiloon.
"Mielelläni tulen tänne ja sinä tiedät sen."

Mies naurahti pehmeästi.
"Tämänpäiväisen jälkeen en syyttäisi sinua, vaikka et enää koskaan haluaisi käydä Sheffieldin lähelläkään", hän vastasi. Vaikka äiti olisi miten pahoitellut Gabriellelle, ei hän silti pitänyt vanhempien käytöstä sopivana. John oli sentään yrittänyt, mutta isä oli näyttänyt vanhemmalta ja väsyneemmältä kuin viime vierailulla, eikä ollut puuttunut vaimonsa käytökseen sitäkään vähää kuin yleensä.
"Ajattelin, että voisimme käydä lomalla jossakin kaukana, missä meri on turkoosi ja aurinko paahtavan kuuma", mies vaihtoi puheenaihetta. "Mille paratiisisaarelle tahtoisit?"

Gabrielle mietti. Hän oli edelleen lomalla, joten hänen ei olisi pakko palata viikonlopun jälkeen.
"Ei sillä ole kauheasti väliä. Kunhan on lämmin. eikä sen tarvitse olla edes niin kovin kaukana. Hölmö."

"Tarvitsee olla", mies nauroi. "Mitä kauempana, sen parempi." Lomalla ei tulisi mietittyä Englannissa odottavia arkisia asioita, kun lähtisi lomalle riittävän kauas.
"Hawaiji? Tahiti? Mauritius? Fidzi?" Hän naurahti. Paratiisisaaria oli enemmän kuin saattoi edes laskea. Ehkä jonakin päivänä hän voisi sanoa kiertäneensä ne kaikki Gabriellen kanssa.

"Minulle käy mikä tahansa niistä." Teddyn kanssa missä tahansa olisi hauskaa. Miehen seurassa hän saattoi olla rento, oma hieman lapsellinen itsensä silloin kun siltä tuntui.
"Tiedät etten väitä vastaan minne mennään jos olet seuranani."

Mies kohotti kätensä luovuttamisen merkiksi nauru huulilta karaten.
"Olet mahdoton", hän julisti huvittuneena. Tietenkin hän tiesi sen, mutta olisihan loma aina kaksin verroin hauskempi, kun molemmat olisivat innoissaan kohteestakin. Eipä sillä että rantalomasta olisi vaikea innostua. Jopa hän nautti silloin tällöin kuumuuteen karkaamisesta ja ihon polttamisesta.
"Kunhan palataan kotiin, etsitään yhdessä paras mahdollinen lomakohde", mies julisti päättäväisenä. Illan voisi ehdottomasti käyttää huonomminkin kuin kaukomaista unelmoiden rakkaan kainalossa.

"Etsitään vain." Gabrielle tiesi että mies tuskin olisi innoissaan enää huomenna jos Alice kertoisi huonot uutisensa, mutta oli nyt mukana valmentajan innossa. Olihan Teddy suloinen innostuessaan. Syötyään hän huomasi haukottelevansa. Jännitys oli todella vetänyt hänet väsyneeksi

Mies pyöritteli jo mielessään kaikkia mahdollisia lomakohteita, unelmoiden valkeista hiekkarannoista ja turkoosista merestä, jossa tarkenisi uida vaikka koko päivän. Ehkä he voisivat lähteä jonnekin, jossa snorklaamalla riittäisi nähtävää. Hän hymyili lempeästi väsyneelle naiselle.
"Mene vain petiin. Yritän olla herättämättä, kun palaan tallilta", hän lupasi siirtäessään oman lautasensa sivuun. Hän venytteli raukeasti ja nousi jalkeille. Ajatus tallillemenosta ei houkutellut enää lainkaan niin paljoa nyt, kun väsymys painoi jäsenissä ja päässä pyöri mahdolliset lomakohteet äidin käytöksen sijaan.

Gabrielle nyökkäsi, antaen miehelle halauksen ja suukon ennen kuin tiet erkanivat. Hän unohtui kuitenkin matkalla heidän huoneeseensa katselemaan iknunasta ulos kartanon pihalle, aivan ajatuksissaan.

Teddy suuntasi suoraan tallille välittämättä vaatteistaan, jotka saisi kyllä pestyä. Hän ei aikonut tehdä muuta kuin tervehtiä hevosia ja ehkä taluttaa jonkun sisään, joten eipä siinä paljoa sotkua saisi aikaan. Kratos seurasi tiukasti Teddyn jalanjuuressa kartanon pihan halki pienelle tallille.
"Häiritsenkö?" Miehen tumma ääni halkoi vanhan kartanon unista rauhaa, kun John seisahtui portaikon yläpäähän katselemaan ikkunan ääreen jäänyttä Gabriellea. Harmaantunut mies lähestyi rauhallisesti kädet selkänsä takana, käytävän lämmin valo kasvojen uurteita syventäen. Vuodet olivat jättäneet jälkensä mieheen, eikä John ollut värjännyt harmaantuvia hiuksiaan koskaan peittoon toisin kuin vaimonsa.

Gabrielle ei edes tajunnut kuinka pitkäksi aikaa oli jäänyt seisomaan siihen, kunnes Johnin ääni halkaisi sen hiljaisuuden. Hiljaisuuden joka oli taannut naiselle pitkän hetken omille ajatuksillensa. Naiset kasvot kääntyivät miesystävänsä isää kohti ja hän pudisteli päätään, kevyesti kiharat hiukset pehmeästi heiluen.
"Et, unohduin vain tähän."

John hymyili lempeästi naiselle tulkiten sanat luvaksi siirtyä saman ikkunan ääreen. Hän vilkaisi tuttua pihaa haikeana.
"Se on ymmärrettävää", hän vakuutti kiinnittäen katseensa ikkunalasin heijastamaan kuvajaiseen Gabriellesta. "Olen aina rakastanut kartanon pihaa iltaisin, kun on rauhallista. Lapsenakin livistin monina kesäöinä parvekkeelle ihailemaan istutuksia. Nykyään ne ovat paljon vaatimattomat, mutta kyllä niissä edelleen silmä lepää."

"Piha on edelleen todella kaunis. Rauhallinen. Liiankin rauhallinen." Gabrielle oli aavistuksen rauhaton sielultaan, joten oli todella hankalaa rauhoittua missään. Siksi hän kävi joogassa, se pakotti hänet rauhoittumaan. Samoin oli tehnyt nyt tämä kartanon piha, pysäyttänyt hänet ja vaatinut rauhoittumaan.

"Jokainen tarvitsee joskus ympäristön, jossa voi rauhoittua", mies vastasi lempeästi. Hän saattoi kuvitella kukkivien istutusten tuoksun, vaikkei se sisälle asti kantanutkaan, vietettyään koko elämänsä niiden keskellä. Hän oli aina kutsunut Whirlow Hallia kodikseen. Oli haikeaa todistaa vierestä, kuinka vanha kartano hiipui laskevan auringon tavoin. Kumpikaan hänen lapsistaan ei pitänyt kartanoa kotinaan, ei siihen tapaan kuin hän oli tehnyt, ja hänen isänsä häntä ennen.
"Tiedän ettei se merkitse paljoa minun suustani, mutta olen pahoillani vanhemmistasi. He toimivat väärin, vaikka kuvittelevatkin toisin. Älä sinä ota heidän virheitä kannettavaksesi. Anna anteeksi ja jatka elämääsi. Jonakin päivänä he myöntävät virheensä ja katuvat sanojaan."

Gabrielle ei ollut ajatellut Alicen kertoneen Johnille. Tai sitten tuo oli kuullut muuta kautta, olivathan miehet samalla alalla. Ehkä tuo oli jopa saanut osansa isänsä tuohtumuksesta.
"Ei siitä tarvitse olla pahoillaan. Emme ole vuosikausiin tullut toimeen muuta kuin kulissien ylläpitämiseksi. He ovat vain loukanneet minua viimeiset vuodet ja kuukaudet, kerta toisensa jälkeen. Pahoittelen jo etukäteen jos he päättävt hyökätä epäsuorasti sinun kimppuusi, koska valitsin poikasi heille mieluisen miehen sijasta."

John pudisti päätään pehmeä hymy huulillaan ja kurkotti kädellään kohti naisen hartiaa, joskin jätti kätensä muutaman sentin päähän kosketuksesta kuin lupaa kysyen. Hän oli tottunut siihen, etteivät kaikki arvostaneet kosketusta, ja halusi tarjota poikansa naisystävälle mahdollisuuden ilmaista oman kantansa.
"Vastoin poikani käsitystä, osaan pitää puoleni enkä menetä yöuniani muutaman erimielisyyden tähden", John lausahti tummanruskeat silmät myötätuntoisina. Hänellä ei ollut vaimonsa taipumatonta, teräksistä mainetta, mutta Alicen kanssa ei pärjännyt jollei osannut seistä selkä suorana ja ilmaista omaa mielipidettään järkkymättä.
"Älä pyydä anteeksi heidän tekojaan. He joutuvat tekemään sen itse. Keskustelin jo pitkään isäsi kanssa, enkä usko, että se tulee toistumaan vuosiin."

Gabrielle ei väistänyt kättä, antaen miehelle hiljaisen hyväksynnän laskea kätensä hänen hartiallensa. Hän ei varsinaisesti kaivannut lohdutusta, mutta pelkäsi todella vanhempiensa menneen mahdottomiksi.
"En minä sitä ole epäillyt. On silti inhottava ajatella mitä he voisivat sanoa sinulle. Ei... Mitä? Ei tarvitse suojella, haluan tietää mitä hän sanoi."

John puristi kevyesti naisen hartiaa, ja käänsi katseensa ikkunan heijastuksesta naisen sivuprofiiliin.
"Jos painaisin mieleeni jokaisen keskustelun, jonka käyn ihmisten kanssa, ei päähäni muuta mahtuisikaan", mies hymyili pienesti. "Isäsi ilmaisi tyytymättömyytensä sekä tiedusteli, mitä me aioimme tehdä. Vastaukseni ei miellyttänyt, joten keskustelimme sivistyneesti maailmankatsomustemme eroista." Lievä sarkasmi kuulsi läpi huvittuneista sanoista.
"Ei siitä muuta tarvitse tietää. Tuskin he olisivat soittaneet, ellen minä olisi soittanut aivan muissa merkeissä isällesi. Valitsin huonon hetken."

"Sivistyneesti. Mm. Aivan." Gabrielle saattoi kuvitella mitä mies oli sanonut Johnille puhelimessa.
"Hyvällä tuurilla he olivat juuri lähteneet luotani, ystävällisesti ilmoitettuaan että minulla ei ole enää sijaa suvussamme ja perintöä on turha odottaa." Aivan kuin se perintö olisi ollut se jota hän odotti saavansa. Vaikka se oli ehkä ainoa positiivinen asia jota hän vanhemmiltaan olisi elämässä saanut sen jälkeen kun kasvatti selkärangan ja lakkasi piilottelemasta tekemisiään, se ei silti ollut syy miksi hän oli surkeana asioiden käänteestä.
"No, kun he tulevat toiselle mielelle ja yrittävät päästä taas kiusaamaan minua, on liian myöhäistä jo. Koska tiedän että he aikovat yrittää sitä, kunhan keksivät miten saisivat meidät mahdollisesti eroamaan. Olenhan niin kevytkenkäinen ja helppo nainen. Suora lainaus."

Mies soi puolikkaan hymyn naiselle, joka ei aivan uskonut sivistyneeseen keskusteluun kahden vanhemman miehen välillä. Hän laski kätensä naisen hartialta suurelle ikkunalaudalle ja käänsi katseensa pihaan, jonka rauhaa ei rikkonut mikään.
"Älä anna vanhempiesi mielipiteiden värittää omaa elämääsi", mies lausahti pehmeästi, vilkaisten sivusilmällä voimakastahtoista naista, josta Alice oli aina pitänyt. Hän veti syvään henkeä, vilkaisi ympärilleen äänettömässä, tyhjässä käytävässä ja soi surumielisen hymyn naiselle.
"Kun Teddy soitti heti alkukeväästä ja kertoi teistä, minä kerroin hänelle olevani onnellinen, jos hänkin on. Hän vakuutti ettei voisi olla onnellisempi, joten meidän välisemme keskustelu jäi siihen. Minä välitin uutiset Alicelle. Hän oli haljeta onnesta varmistaessaan silmät kosteina uudestaan ja uudestaan, että oli ymmärtänyt oikein. Kehotin häntä soittamaan Teddylle ja kysymään häneltä itseltään, mutta se jäi tekemättä. Sen sijaan hän soitti perheemme lakimiehelle ja sopi tapaamisen seuraavalle päivälle. Tekevät vanhempasi mitä tahansa, sinä et jää tyhjän päälle. Olen nähnyt vaimoni testamentin, ja kun aika koittaa, sinä istut Harrietin ja Teddyn kanssa pöydän ääressä kuulemassa, kun se luetaan."

Gabrielle puraisi huultaan. Ei hän ollut olettanut kuulevansa mitään sellaista. Eikä hän ollut Teddyn kanssa minkään maallisen vuoksi, eikä todellakaan olettanut saavansa mitään. Hän oli aina halunnut pärjätä itse.
"Hän on outo nainen. Ihana, mutta outo. Kuten poikansakin." Gabrielle veti syvään henkeä, leikitellen jakkunsa reunalla sormillansa.
"Toivon että siihen menee vielä aikaa. Ehkä itsekkäistäkin syistä."

"Hän on ehkä outo, mutta hän myös välittää sinusta kovin. Sen tähden en viitsinyt edes kertoa hänelle vanhemmistasi. Vaimoni osaa vaikuttaa kylmältä ja raudasta tehdyltä, mutta se on vain hänen tapansa suojella itseään. Hän pelkää siinä missä me kaikki muutkin, erityisesti lapsiensa tähden. Vaikka hän ei sitä ääneen olekaan sanonut, on hän onnellinen, kun lapsista enää toinen kiertää maailmaa kilpailujen perässä", Johnin rauhallinen ääni kantoi vaivatta käytävän hiljaisuuden halki. Mies hymyili ja nyökkäsi. Hän toivoi aivan samaa.
"Joskus itsekkäät syyt ovat oikeita syitä." Niin kauan kuin kasvain ei rajoittaisi Alicen elämää tai aiheuttaisi tuskaa naiselle, hän toivoisi muiden mukana Alicen taistelevan viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kun naisen terveys huononisi, hänen toiveensakin muuttuisi.
"Mutta kävi miten kävi, hän on elänyt täyden elämän ja on tehnyt oman rauhansa tilanteen kanssa. Nyt ei auta kuin odottaa ja toivoa."

Gabrielle huomasi Teddyn astelevan pihalta jo sisälle. Mies ei edes tiennyt äitinsä tilasta, mikä sai syyllisyyden tekemään pesää hänen mielensä sopukoihin, jälleen. Aivan kuin hän ei olisi käsitellyt kevään mittaan syyllisyyden tunteita enemmän kuin elämässään ennen.
"Olen kiitollinen että hän on anoppini, enkä joudu kuuntelemaan sanojen väliin piiloteltuja herjoja tai muutoin kärsimään miehen äidin takia." Hän vilkaisi appiukkonsa kasvoja, jotka näyttivät yllättävän paljon poikansa kasvoilta, etenkin sen väsymyksen osalta.
"Tiedän etteivät nuo huolirypyt otsalta katoa lepäämällä sinultakaan, mutta ehkä silti pitäisi mennä lepäämään. Poikasi näyttää samalta väsyneenä ja huolestuneena."

"Voi, niitä joudut kyllä kuulemaan", John naurahti, "mutta ne eivät ole sinua kohden suunnattuja, siitä on turha murehtia. Poliitikot eivät ole yhtä onnekkaita, mutta onneksi he eivät kuule, mitä olohuoneessamme puhutaan." Mies vilkaisi pihalla kävelevää poikaansa, jonka jaloissa pyöri useampikin suuri koira. Oli helppo kuvitella sama tilanne kymmenen vuotta aiemmin, tai kaksikymmentä. Teddyn ääni kantautui eteisaulasta asti, kun mies komensi koiria rauhallisesti mutta painokkaasti.
"Minä menen. Hyvää yötä, Gabrielle", mies toivotti ottaen suunnan portaikkoa kohden. Hän pysähtyi siksi hetkeksi, että saattoi koskettaa poikansa käsivartta portaiden yläpäässä ja vaihtaa muutaman hiljaisen sanan, ennenkö lähti itse alakertaan. Teddy hymyili nähdessään Gabriellen ja kiirehti askeleitaan Kratos kannoillaan.
"Haittaako sinua, jos Kratos nukkuu huoneemme lattialla? Sen vanhoille jäsenille ei tee kylmä ulkoilma enää hyvää. Se on nyt jo kankeana", mies tiedusteli.

Gabrielle jäi odottamaan miestään, nauraen tuon sanoille pehmeästi. Hän naksautti kielen kitalakeaan vasten, pudistellen päätänsä.
"Luuletko että voisin sanoa ei? Totta kai Kratos saa nukkua siellä." Kotona kissat nukkuivat välillä pätkiä heidän sängyssään, joten koira lattialla ei ollut asia, josta Gabrielle aikoisi häiriintyä.
"Isäsi oli sitten saanut osansa vanhemmistani jo."

"Hyvä, koska minä lupasin sille jo", mies naurahti virnistäen itsetietoisena. Kratos heilutti hännäntöpöään puolelta toiselle katsellessaan käytävälle jämähtänyttä parivaljakkoa.
"Voi ei. Isäparka", Teddy pudisteli päätään. No, ainakin vanha mies oli säilyttänyt toimintakykynsä moisen löylytyksen jäljiltä, eikä nähtävästi kantanut kaunaa Gabriellelle, kun oli naisen kanssa keskustellut.
"Talli ei tuntunut muuttuneen sitten lainkaan. Uudet hevoset, mutta samat työt", hän hymähti ottaen askeleen jos toisenkin huonettaan kohden paitaansa jo riisuen, ennenkö vilkaisi seurasiko nainen perästä vai jäisikö toinen vielä ikkunan ääreen.

Gabrielle pudisteli päätään.
"Arvasin että lupasit." Hän rapsutteli koiran päätä, lähtien sitten seuraamaan miestään huoneeseen. Siellä hän veti jakun pois päältänsä, avaten mekon sivussa olevan vetoketju.
"Mitä asiaa isälläsi oli? Ja mihin talli muuttuisi, jotkin asiat eivät muutu."

"Toivotti hyviä öitä ja muistutti, että huoneeni ikkuna vetää, joten peittoja on lisää kaapissa", hän hymähti huvittuneena. Hyvä on, hän ei ollut muistanut ikkunan vetoa, mutta kyllä hän lisäpeittoja olisi löytänyt. Ehkä. Olihan vanhempi mies myös muistanut mainita, että hänellä oli syytä onneen, mutta se jääkööt sanomatta.
"En tiedä. Kai siellä nyt jokin olisi voinut muuttua. Vannon, että talikkokin oli sama kuin millä heittelin olkia lapsena." Hän riisui paitansa siististi tuolille ja potki farkut jalastaan. Teki mieli käydä uudestaan suihkussa, mutta tallin hajusta ei vähällä päässyt eroon. Ehkä Gabrielle kestäisi.
"Toivottavasti isäni ei valvottanut sinua. Hän välillä unohtaa, etteivät kaikki pärjää yhtä vähällä unella kuin hän."

"No, tuskin sentään ihan." Gabrielle pujottautui naureskellessaan pois mekostaan, viikaten sen siististi tuolille. Nainen virnisti, ollen selin mieheen. Tuo ei siis nähnyt sitä virnettä hänen kasvoillansa.
"Ei ainakaan sen enempää kuin sinä olet minua valvottanut öisin, rakas." Hän yritit pitää äänensä peruslukemilla, kuten myös kasvonsa kun yöpaidan puettuaan kääntyi Teddyä kohti.

Teddy kuoriutui housuistaan ja siirsi ne tuolille siististi viikattuina. Naisen kommentti sai sukistaan eroon hankkiutuneen miehen nauramaan raikuvasti kun tuo suoristautui.
"Pois se minusta. En koskaan valvota sinua", mies virnisti ja kiersi sängyn toiselle puolen voidakseen kaapata naisen syleilyynsä ja suudella kunnolla.

"Valvotat. Usein. Paljon." Gabrielle nauroi, istuen sängyn reunalle. Teddyn kopatessa hänet syleilyynsä nainen nauroi heleästi, vastaten suudelmaan tyytyväisenä. Hän otti ilon irti tästä nyt, koska jos Alice kertoisi asiansa huomenna, muuttuisi elämä Newcastlessa todella.
"Mm... Pitäisikö mennä nukkumaan?"

Mies ujutti sormensa naisen hiusten sekaan. Hän kallisti hieman naisen päätä nauttien läheisyydestä.
"Juurihan sinä syytit minua siitä, että olen valvottanut sinua", hän virnisti naisen huulia vasten. Käsi valui naisen kylkeä pitkin hyväillen.
"Täytyyhän minun nyt todistaa aiemmat syytöksesi aiheettomiksi. Tämä on vasta esimerkki valvottamisesta, joten aiemmat tekoni eivät ole olleet sitä", mies järkeili huulet naisen kaulansyrjää pitkin tanssien.

Gabrielle sai todella ajatella, että saisi kiinni siitä ajatuksen punaisesta langasta kiinni.
"Siis hetkinen. Aiemmin et ole valvottanut, joten todistat syyttömyytesi siihen valvottamalla minua nyt?" Gabriellen ääni hiipui loppua kohden, kun Teddyn huulen hapuilivat kaulansyrjää.

"Juuri niin", mies vahvisti. Hänen logiikkansa harvoin oli aukotonta, varsinkaan kun keskittyminen oli jossakin aivan muualla kuin lausutuissa sanoissa.
"Mutta toki voimme mennä nukkumaankin, jos niin tahdot", mies virnisti vaikka joutuikin taistelemaan itsensä kanssa, että todella jätti naisen ihon rauhaan ja nojautui kauemmas.

"... Siis... Pitääkö minun taas laittaa sinut kravatillasi kiinni kun pääsemme kotiin?" Täällä hän ei sitä tekisi. Nainen puhahti perin tyytymättömänä.
"Et voi tehdä noin ja sitten olla menossa nukkumaan."

Ajatuskin moisesta sai värähdyksen kulkemaan pitkin selkäpiitä. Kyllä kiitos, mitä pikimmin.
"Enkö? Ajattelin, että valvotan", hän kallisti päätään koettaen loihtia kasvoilleen viattoman ilmeen. Sehän varmasti toimisi, kun ruskeiden silmien katse oli täynnä nälkää.

Gabrielle kohotti toista kulmaansa, kumartuen miestä kohti. Hän ei suudellut tai koskenut tuota, vaan vei huulensa tuon korvan juureen.
"En tiennyt että pidit siitä noin paljon." Kuiskauksen sävy oli vähintään voitonriemuinen. Teddy haisi kieltämättä kevyesti hevoselta, mutta se ei häirinnyt.

Mies pohti hetken vastausta, ennenkö totesi sen turhaksi. Mitä tuohon voisi enää edes sanoa? Oli turha kieltää ilmiselvää - sitä paitsi, hän mielellään kokisi saman uudelleen, joten kieltäminen ei kannattanut. Asian myöntäminen taas tuntui häviön myöntämiseltä. Parempi vain olla hiljaa, muistaa hengittää ja painautua lähemmäs naista. Huulet löysivät tiensä kaulansyrjältä takaisin naisen huulille, ja mies siirsi käsiään sen verran, että saattoi painaa naisen edellään vasten patjaa.
"Pidän sinusta niin paljon", hän päätyi vastaamaan aivan liian myöhään, mutta kukapa häntä saattoi syyttää siitä, ettei järki leikannut yhtä terävästi kuin yleensä.

Gabrielle virnisti voitonriemuisesti kun Teddy ei sanonut mitään. Sekin oli häviön tunnustamista, ainakin naisen kirjoissa. Hah! Hän vastasi siihen suudelmaan, painuen patjaa vasten mielellään.
"Kai tiedät, että myönsit jo?" Hän virnisti, sotkien Teddyn hiukset täysin, molemmilla käsillään.
"Parempi."

Hän nauroi hiljaa naiselle, joutuen todella muistuttamaan itseään siitä, etteivät he olleet yksin kotona. Kokemus oli opettanut, että vanha kartano ei vaimentanut ääntä samaan tapaan kuin uusien rakennusten eristeet, joten lieni reilua alakerrassa oleilevia vanhempia kohtaan, ettei hän nauraisi katketakseen.
"Tiedän", hän myönsi huvittuneena ja suuteli naista uudemman kerran. "En saa niitä ikinä selväksi. Mieti miten takussa ne ovat aamulla!" Mies protestoi pilaillen ääni oktaavin tavallista korkeammalla, ennenkö nauroi uudestaan, joutuen painamaan huulensa naisen ihoa vasten, jotta saisi tukahdutettua naurunsa.

Hienoa, ei tästä tulisi mitään. Viimeistään kun Teddy nosti ääntään korkeammalle (kun muutenkaan ääni ei ollut kaikista viskibassomaisin) ja puhui ehkä aavistuksen nenäänsä sen ansiosta, Gabrielle purskahti nauruun. Hän veti tyynyn kasvoilleen, jotta se kikatus tukahtuisi edes johonkin.
"Nyt menetit kyllä mahdollisuutesi, en kestä... Vatsaan sattuu." Ääni kuului heikosti sieltä jostain tyynyn alta.

Mies kierähti pois naisen päältä peittäen suunsa kämmenellään, kun naurunremakalle ei tuntunut tulevan loppua. Pelkkä vilkaisukin Gabriellen suuntaan sai naurun yltymään aina kun hän oli kuvitellut sen laantuneen.
"Anteeksi", hän pahoitteli nauraen. Ehkä olisi pitänyt kuunnella järjen ääntä eli siis Gabriellea jo aiemmin ja mennä vain nukkumaan. Molempia taisi väsyttää pitkän ja raskaan päivän jäljiltä enemmän kuin he olivat valmiita myöntämään, jos naurukohtauksista sopi mitään päätellä.
"Sinun syytäsi kaikki", mies virnisti ja ujutti kätensä naisen kyljelle kutittaakseen toista. Se oli toiminut aiemminkin, joten miksei nytkin. Hän oli suorastaan onnittelemassa itseään aukottomasta logiikastaan, sillä hilpeää nauruahan ehdottomasti hillitsi kutittaminen.

Gabrielle käänsi selkänsä toiselle, koska Teddyn kasvojen näkemisellä oli sama vaikutus häneen. Hän ei voinut olla nauramatta uudelleen. Ja se helpottikin, kunnes mies sai huonoimman ideansa ikinä, laskien sormensa kutittamaan häntä kyljistä. Hallitsematon parahdus pääsi naisen huulilta ja hän kääntyi salamana, estääkseen toista.
"Lopeta!" Hän sihahti sen pidätellyn kikatuksensa seasta. Alice ja John raasut...

Mies ei todellakaan ollut lopettamassa, vaan naisen vastustuksen rohkaisemana kävi kaksin käsin älykkääseen puuhaansa. Hän ei enää edes yrittänyt pidätellä nauruaan. Jos vanhemmat olivat jo menneet nukkumaan ja heräisivät tähän, hän pyytäisi aamulla anteeksi. Nähtävästi lapsuuden omalla huoneella oli taipumusta saada hänet taantumaan takaisin pieneksi lapseksi.
"Olet niin kaunis", hän julisti naurunsa lomasta ennenkö lopetti naisen kutittamisen. Hän saisi pian kyynärpäästä silmäänsä jos ei olisi varovainen.

Niin tosiaankin saisi ja polven jonnekin, mihin se ei istunut kivuttomasti. Gabrielle haukkoi henkeä. Hän oli jo siinä pisteessä ettei edes nauranut, vaan pihisi hiljaa, yrittäen saada happea, kykenemättä lopettamaan naurusta johtuvaa hytkymistä. Hän läpsäisi Teddyä olkavarteen tuon kehuessa häntä. Että viitsikin.

Mies tunki peitonkulmaa suuhunsa tukahduttaakseen naurunsa, jolle ei tuntunut tulevan loppua. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, joten oliko se nyt ihmekään, jos se kääntyi tässä kohden yötä hysterian puolelle. Hän hytkyi sängyllä naurun kouristaessa koko kehoa, ennenkö käänsi läpsäistyksi joutumisen jälkeen selkänsä naiselle voidakseen kerätä itsensä. Siinä kesti hetki jos toinenkin, mutta lopulta hengitys tasaantui eivätkä silmät enää vuotaneet. Hän pyyhki silmäkulmansa, veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan naista huultaan purren, ettei repeäisi uudestaan. Kyllä, hänestä oli ehdottomasti tullut lapsi omassa huoneessaan.

Gabrielle teki saman, käänsi selkänsä miehelle. Hän sai kerätyksi itsensä ja toisin kuin Teddy, hän ei kääntynyt katsomaan toista. Olihan hän se viisaampi osapuoli ja toisen oli katkaistava tämä kierre.
"Oot mahdoton."

"Rakastat minua silti", mies vastasi ilman hetkenkään taukoa ja ryömi sängyllä lähemmäs naista. Olisi varmaankin ollut parempi idea livahtaa peittojen alle, mutta eihän tässä kiirettä ollut. Teki mieli koskettaa naista, mutta aivot ehtivät puuttumaan moiseen ideaan. Hän päätyisi vielä lattialle nukkumaan, jos nyt naurattaisi naista lisää.

Gabrielle veti peittoa päällensä, kääntyen nyt katsomaan miestä silmiin. Nyt hän pysyi täysin vakavana, ruskeiden silmien katsoessa hämmentävän tiukasti Theodorea silmiin.
"Niin rakastankin."

Gabriellen vakavuus sai Teddyn sipaisemaan kämmenselällään naisen poskea.
"Ja minä rakastan sinua", mies päätti julistaa, vaikka tuskinpa se oli epäselväksi jäänyt. Hän ujuttautui lähemmäs naista levittäen käsiään, jotta voisi vetää tuon tiukasti paljasta rintakehäänsä vasten. Kun kissatkaan eivät olleet viemässä tilaa sängyltä, oli entistä tärkeämpää pitää Gabrielle lähellä. Ja olihan isä puhunut jotain vetävästä ikkunastakin. Kaikki kerrassaan loistavia syitä takertua naiseen.

Hän käpertyi miehen kainaloon enemmän kuin mielellään. Siihen Gabrielle myös nukahti, kun lopulta oli saanut aikaiseksi rauhoittua. Kuuden aikaan aamulla hän heräsi painajaiseen, josta ei erottanut enää oikein todellisuutta. Hän katseli ympärilleen, kuulostellen hiljaista kartanoa. Hiljaa hän veti aamutakin päällensä ja livahti ovesta. Kratos seurasi naista keittiöön. Hän tarvitsi teetä.

Mies nukkui sikeää unta rakkaansa rinnalla, eikä havahtunut liikehdintään aamuvarhaisella. Siinä missä Teddy oli edelleen umpiunessa, ei kartanosta voinut sanoa samaa. Tallin puolella riitti kuhinaa, kun hevosille tarjoiltiin aamuruokiaan, ja kartanossakin oltiin jo hereillä, sillä Alice istui keittiön pienen pöydän ääressä teekuppi käsissään keskustellen hiljaiseen ääneen taloudenhoitajan kanssa. Koiran kynsien rapina puulattialla varoitti keittiön väkeä saapuvasta seurasta, mutta Alice oli odottanut näkevänsä poikansa, ei suinkaan Gabriellea.
"Huomenta", hän tervehti siitä huolimatta ja viittasi toista naista istumaan alas pöydän ääreen. "Nukuitko hyvin?" Taloudenhoitaja saapui laskemaan pöydälle toisen teekupin ja kaatamaan kannusta valmiiksi haudutettua teetä.

Gabrielle oli vain ajatellut keittävänsä teetä ja livahtavansa sen juotuaan takaisin sänkyyn. Ilmeisesti ei.
"Huomenta. Nukuin ja... Anteeksi." Jos Alice oli kuullut, tuo kyllä tiesi mitä hän pahoitteli. Hymyillen hän kiitti taloudenhoitajaa teestä.
"Poikasi on kuriton."

Alice hymyili naiselle. Nauru oli kaikunut rakenteita pitkin, mutta moinen elämisen ääni oli ollut tervetullutta vaihtelua kartanon hiljaiseen arkeen.
"Kerro minulle jotakin uutta", nainen vastasi suupieli nykien kun hän taisteli hymyä vastaan. "Hän on sitä usein."

"Valitettavasti se on kaikki mitä on kerrottavana." Hän pahoitteli hymyillen. Heräämiseen johtaneesta painajaisesta hän ei halunnut puhua ollenkaan, ellei Alice nyt aivan erikseen asiasta kysyisi. Hän huokaisi hiljaa, rapsutellen varpaillaan vanhaa koiraa, sen maatessa hänen jaloissaan.

Alice soi kiintyneen katseen vanhalle koiralle, joka näytti tykästyneen Gabrielleen niin kovin. Se ei yllättänyt häntä, sillä Kratos oli aina ollut enemmän Teddyn koira kuin kenenkään muun, vaikka mies ei asunutkaan jatkuvasti kartanolla. Totta kai koira tykästyisi myös miehen naisystävään.
"Täällä ei olekaan hetkeen naurettu niin kovin. Kutititko Teddyn hengiltä, vai miten hän ei ole vielä jalkeilla?"

Gabrielle pudisteli päätään.
"En, kolkkasin itsepuolustukseksi." Hän vilkaisi keittiön ovelle, miltein odottaen miehen tulevan utelemaan missä hän oli. Ei tullut. Ilmeisesti tuo oli ollut väsyneempi kuin hän oli kuvitellutkaan.
"En halunnut herättää häntä joten livahdin Kratoksen kanssa hiljaa."

"Hyvä", Alice naurahti pehmeästi. Ei ollut mitään todellista tarvetta vältellä ylimääräistä ääntä, sillä John oli jo jalkeilla ja Teddy, no, jos miestä väsytti niin tuo nukkuisi marssiorkesterin soitonkin keskellä, mutta silti nainen huomasi vaalivansa kartanon rauhaa.
"Kratos onkin ainoa näistä koirista, joka kykenee livahtamaan yhtään mihinkään", nainen hymähti huvittuneena. Loput aiheuttivat metelin minne ikinä menivätkään. Nuorin lisä laumaan oli vastikään juossut takapihan lasitetun terassin lasiseinästä läpi.
"Toivottavasti en sotkenut aamurutiinejasi. En vain osaa enää nukkua kuin muutaman tunnin pätkissä."

"Et sotkenut. Ajattelin vain hiipiä ottamaan teetä ja palaavani vielä säbkyyn, etten häiritse muiden rutiineja." Gabrielle olisi mielellään nukkunut pidempään mutta ei, ei tänään. Alitajunta oli päättänyt toisin.

"Oh, tee niin ihmeessä, mikäli sinua väsyttää. Ei minun takiani tarvitse valvoa. Onhan tämä edelleen varhaista aamua", Alice vakuutti kohottaen teekuppinsa huulilleen. Hän nukkuisi jälleen pari tuntia keskellä päivää, niin rasittavaa kuin se olikin, mutta muita vaihtoehtoja ei jäänyt kun yöunet jäivät aina vähiin.

"En saisi enää kunnolla unta. Korkeintaan makoilisin sängyssä." Uneliaisuus karisi lahjakkaasti silmistä kun heräsi pelkoon. Vaikka se laantui nopeasti, silti nukahtaminen tuntui nyt ajatuksena epämiellyttävältä.

"Mikäli olet aivan varma", nainen myöntyi päätään painaen. Hän ymmärsi, etteivät kaikki nukahtaneet helpolla ja vielä vähemmän uudestaan heräämisen jälkeen, mutta olihan mahdollisuutta pitänyt tarjota.
"Oletteko lähtemässä kiireellä kotiin heti aamusta, vai saammeko nauttia seurastanne iltaan saakka?" Alice uteli. Hän tiesi poikansa taipumuksen karata paikalta mahdollisimman nopeasti ja mielellään hyvästelemättä, mutta kenties Gabrielle oli onnistunut opettamaan miehelle edes hieman käytöstapoja, vaikka miten kurittomana tuota pitikin.

Gabrielle joutui kohauttamaan olkiaan, vaikka ei pitänytkään siitä. Olisi ollut mukavaa vaihtelua, jos olisi osannut sanoa mitä miehensä päässä liikkuu.
"En tosiaan tiedä. Voi olla että hän yrittää livistää mutta... Hän tietää etten ole ihan samaa mieltä asiasta."

Toispuoleinen hymy kohosi vanhemman naisen kasvoille. Niin hän oli epäillytkin. Ei vaatinut paljoa arvailla, miten Teddy toimisi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Salaisuus painoi raskaana harteilla, kun hän ajatteli poikaansa. Ei vielä.
"Jotkin asiat eivät koskaan muutu", hän myhäili muistellessaan vuosia, kun mies oli karannut hyvästelemättä aamuvarhaisella.

"Hän tietää että otan korvasta kiinni jos lähtee täältä sinulle vihaisena." Ei Gabrielle aikonut antaa sellaisen pilata miehen välejä vanhempiinsa. Alice oli ainoa äiti jonka tuo koskaan saisi, joka myös välitti pojastaan. Liian pitkälle asioita ajateltuaan hän eksyi sen painajaisensa pariin, värähtäen. Hyi. Miksi jotkut unet tuntuivat todelta?

Alice naurahti Gabriellen sanoille. Oli hyvä tietää, ettei nainen kantanut hänelle kaunaa. Yön asioita mielessään pyöriteltyään oli hän vihdoin ymmärtänyt, miten väärin hän oli toiminut turvautuessaan jälleen kerran tuttuun manipuloivaan käytösmalliinsa. Normaali äiti olisi vain luottanut siihen, ettei oma poika menisi rakastumaan naiseen, joka ei suunnitellut muuta kuin hyödyn hankkimista, mutta hän ei ollut osannut luottaa. Ei niin, ei ilman varmuutta.
"Mitä?" Nainen kysyi huomatessaan Gabriellen värähtävän. Tarkka katse etsi selitystä. Keittiössä ei vetänyt tai ollut kylmä, joten nainen oli varmaankin eksynyt ajatuksiinsa samaan tapaan kuin hänkin. Kovin iloisia ajatuksia ne eivät voineet olla, jos ne saivat Gabriellen näyttämään tuolta.

Gabrielle ei kantanut kaunaa siitä. Alice oli vaivautunut edes selvittämään asian. Moni nainen olisi jättänyt selvittämättä ja tulehduttanut välit poikaansa tai vaihtoehtoisesti manipuloinut tuon suhteesta. Äidit.
"Ei niin miellyttävät unet piinaavat."

Alice kurtisti hienoisesti kulmiaan. Gabrielle oli jalkeilla, koska oli nähnyt painajaisia? Se muutti koko tilanteen.

Gabrielle pudisteli päätään. Ei niille asioille kukaan mitään voinut.
"Ei. Se oli vain niin toden tuntuista, että säikähdim hereille. Ja oli hankala saada todellisuudesta kiinni."

"Onpa ikävää", nainen huokaisi. Hän oli koko elämänsä kammoksunut painajaisia, joita oli riittänyt erityisesti lasten jälkeen useille öille. Oli aina yhtä kamalaa herätä tietämättä, oliko kaikki vain unta.
"Mitä unesi koski, jos saan udella?"

Se oli koskenut kaikkea ja samalla ei mitään. Hän ei tiennyt, halusiko avata sitä anopillensa. Tuolla oli tarpeeksi ilman hänen painajaisiaan ja kykyään tehdä rauhaa menneisyyden kanssa.
"Se oli turhan todellinen vaihtoehto sille, mitä olisi voinut käydä viime vuonna."

Hän nyökkäsi suru kasvojen uurteita syventäen. Myötätunto sai katseen painumaan pöydän pintaan, kun hän keräsi omia ajatuksiaan.
"Toivottavasti saat nukuttua ensiyönä. Tuollaisiin uniin herääminen on raskasta." Gabrielleparka. Nainen ei ansainnut vielä unienkin taakkaa harteilleen.

"Oma syyni kun en varsinaisesti koskaan käsitellyt asiaa." Hän oli vain jäänyt vellomaan suruun ja ahdistukseensa. Se ei ollut hyvä idea.

"Ei se ole kenenkään syytä", nainen korjasi järkkymättömällä uskolla. "Eikä koskaan ole liian myöhäistä." Toki oli parempi käsitellä asiat varhaisessa vaiheessa, mutta mikään ei estänyt tekemästä surutyötä myöhemminkin.

Nyt hän oli tavallaan tehnyt sen, mutta tuskin osaisi ikinä päästää asiasta täysin irti. Pelko siitä kulkisi aina hänen mukanaan.
"Lisäksi siinä oli kaikkea muuta, Teddyn onnettomuus ja... Se oli kuin kooste kaikesta mikä saattoi mennä pieleen, mutta ne vain menivät erilailla pieleen."

Naisen painajaisuni kuulosti sitä julmemmalta alitajunnan oikulta, mitä enemmän hän sai siitä kuulla. Ei ihme, että nainen oli hakeutunut alakertaan teekupin toivossa.
"Voi kultapieni", hän päivitteli myötätuntoisena päätään pudistellen. "Onneksi se oli vain unta."

"Oli outoa herätä siinä ajatuksessa että Teddy oli kuollut sairaalassa ja olin jäänyt yksin lapsen kanssa. Jonka hautajaisten kohdalla heräsin." Hän pelkäsi jäävänsä yksin. Nii paljon.

Alice puri huultaan kuullessaan unesta, jonka alku tuntui pelottavan tutulta. Hevosmaailma ei ollut tunnettu turvallisuudestaan. Onnettomuuksia sattui jokaiselle, ja joskus kolahti pahemmin kuin toisella kertaa. Hän oli aina pelännyt joutuvansa hautaamaan jommankumman omista lapsistaan.
"Olet niin vahva, niin rohkea", hän huokaisi hiljaa ja kurkotti pöydän yli puristaakseen naisen kättä rohkaisevasti. "Mitä ikinä elämä tuokaan tullessaan, sinä selviät siitä." Eihän se pelkoa poistaisi, mutta hänestä Gabriellen täytyi kuulla se. Hän ei olisi pystynyt nousemaan sängystä ja jatkamaan aamua kuin mitään ei olisi tapahtunut moisen unen jäljiltä.

Hän oli nähnyt niin paljon painajaisia kun oli ollut vielä Teddyn kanssa ja heidän erottuaan, että ne olivat tavallaan... Arkea.
"Olen salaa tyytyväinen ettei hän kilpaile enää." Ei tarvitsisi pelätä niin paljon.
"En sanoisi noin. Olen jo aika neuvoton. Teddyn kollega sai aivoinfarktin työaikana ja hän meni oudoksi sen jälkeen. Siitä selviäminen oli jo hankalaa."

"Et ole ainoa", nainen myönsi vilkaisten syyllisenä ikkunaa, josta näki kartanon maille. Laiduntavat hevoset olivat aina rauhoittaneet häntä, mutta mitä pidempään hän joutui seuraamaan lastensa ratsastusta, sitä vainoharhaisemmaksi hän kävi.
"Aiempi taloudenhoitajamme menehtyi aivoinfarktiin joitakin vuosia takaperin. Teddy otti sen raskaasti, joten en voi sanoa yllättyväni", Alice huokaisi. Marie oli ollut jo vanha, eläkeiän ylittänyt rouva, kun infarkti oli vienyt mennessään, ja silti lapsuutensa taloudenhoitajan kanssa viettänyt mies oli vetäytynyt viikoiksi omiin oloihinsa.
"Mutta minä uskon siihen, että te selviätte kaikesta, kunhan vain muistatte tukea toinen toistanne."

Se antoi vähän uutta kulmaa asiaan. Teddyllä oli kokemusta siitä, miten infarkti vei hengen nopeasti.
"Cavanaugh ei ole häntä paljon vanhempi joten kai sekin säikäytti." Sitä hän ihmetteli, miten mistään ei ollut tullut vastaan uutista irlantilaisen huippuratsastajan sairastumisesta. Hän halusi jutella tuon edustajan kanssa, sillä sen ihmisen täytyi olla velho.

"Aivan varmasti vaikutti", Alice nyökkäsi painaen nimen mieleensä. Se kuulosti tutulta ratsastuspiireistä. "Hänellä ei ole ollut kuukausiin mitään menetettävää omasta mielestään. Nyt hänellä on kaikki." Nainen käänsi katseensa keittiön ovelle, kun eteisaulan puolelta kantautui paljastavaa kolinaa.
"Kuulostaa siltä, että Teddy on herännyt. Valmis kohtaamaan unissakävelijän?" Hän kysäisi pieni hymy huulillaan ennenkö käänsi huomionsa taloudenhoitajaan pyytääkseen naista keittämään oikein vahvaa kahvia. Kokemus oli opettanut, ettei poika vähemmällä tokenisi.
"Gabrielle?" Mies kysyi unesta karhealla äänellä pysähtyessään keittiön oviaukkoon silmiään hieroen. Kesti hetken jos toisenkin, että suklaanruskeiden silmien katse tiedosti näkemänsä. "Äiti. Sarah", hän nyökkäsi tervehdykset niin vanhemmalleen kuin taloudenhoitajalle. Uunista kantautuva tuoreen leivän tuoksu piti taloudenhoitajan kiireisenä.

Gabrielle naurahti, laskien teekupin käsistään. Hän nousi ylös, edelleen hymy huulillaan. Unissakävelijä, todellakin.
"Huomenta. Talutanko tuolille ettet kompastu kynnykseen?" Kiusoittelun saattelemana mies sai suukon poskellensa.

Teddy naurahti käheästi.
"Selvisin portaita alas, löydän kyllä tuolille", mies vakuutti, mutta tapa nojata ovenkarmiin söi sanoilta viimeisenkin uskottavuuden. Hän hymyili saadessaan suukon ja kietoi toisen kätensä rennosti naisen selän ympärille.
"Metelistä päätellen laskeuduit portaita pää edellä", Alice huomautti vino hymy huulillaan. Teddy aukaisi suunsa vastatakseen, mutta sanat eivät koskaan muodostuneet kielelle. Äiti puhui hänelle, katsoi häntä ja hymyili hänelle. Mitä hän oli edes ollut sanomassa? Jotain typerää kuitenkin. Hän suunnisti pöydän ääreen laskien Gabriellesta irti vasta kun saattoi siirtää kätensä tuolin selkänojalle. Hyvä on, hän oli saattanut törmäillä hieman matkallaan keittiöön, ja lyönyt otsansa huoneen pöytään kumarrellessaan penkomassa vaatteita laukustaan. Hän ei ollut parhaimmillaan aamulla. Alicekin tiesi sen, eikä edes huomauttanut t-paidasta, jonka mies oli kiskonut ylleen selkämys eteenpäin.

Gabrielle katseli miehen olemusta ja huomasi kuhmun otsassa.
"Ratsastuskypärillesi on käyttöä. Alat kulkea aamuisin sellainen päässäsi." Nainen naurahti, istuen alas miehen viereen. Miten tuo oli koskaan selvinnyt aikaisista kisa-aamuista tai aamuista yliopistolla? Nyt kun sai rakentaa aikataulunsa enemmän itse.
"Tai halkaiset vielä pääsi"

Teddy nauroi hieman viiveellä, mutta nauroipa kuitenkin. Taloudenhoitaja saapui laskemaan suuren kupillisen mustaa kahvia miehen eteen, mikä varasti lopunkin keskittymisen. Hän mumisi jotakin epäselvää vastaukseksi Gabriellelle ja kohotti kupin huulilleen, vaikka höyryävä juoma poltti suuta.
"Hän taitaa vain mennä vuosi vuodelta pahemmaksi", Alice pudisteli päätään. "Mutta ainakaan hän ei ole kärttyinen kuten siskonsa."

Gabrielle oli sanomassa siitä että mies polttaisi - taas - suunsa, mutta ei ehtinyt väliin ollenkaan. Olkoot, jos ei aikuinen mies oppinut, tämän ollessa noin viides kerta viikon sisällä...
"Niin menee. Viikko viikolta jopa. Taidan ajaa tänään itse kotiin, jos on noin hidas aamu, tuskin hän on päivälläkään ihan täysillä."

Teddy irvisti nielaistessaan polttavan suullisen kahvia. Vastentahtoisesti hän luopui kupista. Ei auttaisi kuin odottaa, että kahvi jäähtyisi.
"Epäilen", Alice naurahti. Teddy näytti edelleen siltä, että keskustelun seuraaminen kahden naisen välillä tuotti suuria hankaluuksia. "Ainakin hän on nukkunut todella sikeästi, kun ei meinaa millään löytää tietään takaisin tähän ulottuvuuteen."
"Niin nukuinkin", mies mumisi vaikkei täysin ymmärtänytkään, mikä äidin mielestä oli niin hauskaa. Totta kai hän oli nukkunut sikeästi, kun sänky oli hyvä, päivä pitkä ja oma rakas kainalossa.

"Koomassa hän on ollut." Gabrielle naurahti ja suukotti ihan pihalla olevan miehen poskea hellästi. Gabrielle vilkaisi kelloa, sitten ulos. Hän nousi ja pörrötti miehen hiuksia hellästi.
"Taidan lähteä juoksemaan. Teddy, älä halkaise päätäsi sillä aikaa, kiltti." Hän poistui keittiöstä, tietäen ettei mies nyt puhuisi äitinsä kanssa, mutta ei hän halunnut olla kolmantena pyöränä kokoajan. Sitä paitsi, Whirlow Hallin tilukset olivat mitä mukavin juoksuympäristö.

Teddy ei tiennyt, miksi hänen ympärillään naurettiin niin kovin, mutta Gabriellen hellä suukko sai hymyilemään.
"Nauti lenkistä", Alice toivotti ja hetken viiveellä Teddykin taisi tiedostaa mitä nainen oli sanonut, kun kääntyi vilkaisemaan naisystävänsä perään. Alice jäi huvittuneena kaitsemaan unista poikaansa keittiöön. Jonkun täytyisi valvoa, ettei mies halkaisisi päätään matkalla täyttämään kahvikuppiaan. John liittyi seuraan hetkeä myöhemmin palattuaan kävelyltään ulkoilmassa, ja Alicen vastustuksesta huolimatta laski koko koiralauman edellään sisään.

Gabrielle lähti juoksemaan, mutta myös soittaakseen lääkärillensä. Hän kaipasi keskusteluapua ja saisi tuolta varmasti hyvän psykologin nimen. Olkoonkin, että Teddy oli opiskellut psykologiaa. Hän ei voisi ikuisuuksia tukeutua tuohon. Hän varasi samalla ajan muutenkin lääkäriin, ihan vain tarkistaakseen että kaikki oli hyvin. Alicen kasvain säikäytti. Hän palasi vasta hieman yli tunnin kuluttua, todellakin sen näköisenä että oli juossut. Aivan ensimmäiseksi lasillinen vettä keittiöstä.

Tunnissa Teddy oli saanut itsensä ravisteltua hereille ja kyennyt jopa osallistumaan vanhempiensa käymään keskusteluun kartanon eläimistä muutamalla hyvinajoitetulla kommentilla. Hän varoi liikaakin sanojaan äitinsä läheisyydessä, mutta edellispäiväinen käytös kummastutti. Heillä oli onneksi vuosikymmenten kokemus asioiden puhumatta jättämisestä, ja molemmat tuntuivat tyytyvän tilanteeseen, jossa ei vaadittu selityksiä. Alice lähti ulkoilmaan vaihtamaan sanan jos toisenkin tallimestarin kanssa ja John uppoutui lukemaan päivän lehteä, joten miehelle ei jäänyt muuta tekemistä kuin litkiä kahvia ja nauttia kotikartanon tutusta äänimaailmasta. Hän hymyili nähdessään urheilullisen naisen palaavan.
"Nautitko tällä kertaa itsesi rääkkäämisestä?" Hän virnisti kahvikuppinsa takaa tuttu pilke silmissään. Kofeiini teki ihmeitä.

Gabrielle säpsähti hieman kun kuuli Teddyn äänen. Hän oli olettanut miehen olevan edelleen täydessä koomassa. Hän kääntyi tuon puoleen, laskien puoliksi tyhjennetyn vesilasin pöydälle.
"Nautin. Edelleen. Se on minusta mukavaa."

"Olet hullu", mies naurahti ja kulautti kahvinsa loppuun. John havahtui lehden parista, räpytteli hetken hämmentyneenä silmiään ja tajusi vasta sitten, ettei ollut enää kaksin poikansa kanssa keittiössä.
"Tuo ei ollut kovin kauniisti sanottu, Teddy", vanhempi mies huomautti huvittuneena ja vilkaisi Gabriellea pilkettä silmäkulmassa. "Muistan hyvin ajan, kun sinä kävit juoksemassa jokaikinen aamu näillä tiluksilla heti aamutallin päätteeksi. Ei sinua silloin hulluksi haukuttu." Teddy näytti kieltä isälleen noustessaan pöydän äärestä ja mutisi jotakin, josta ei saanut selvää kuin sanat 'vanha' ja 'höperö'.

Gabrielle naurahti ja istui alas, pudistellen päätänsä. Vai oli Teddy käynyt juoksemassa? Naisen kasvoille kohosi vino virne.
"Ha! Tiesin ettei mies voi näyttää siltä vain ratsastamalla. Alkaako vanhuus laiskistaa, kultaseni?"

"Vanhuus, kaiken muun ohella", mies virnisti naiselle ja iski silmää suunnatessaan laskemaan kahvikuppiaan tiskialtaaseen. "Olen kehittänyt uusia kuntoilumuotoja." Johnin tyrskähdys sai pojan kääntymään ympäri ja mulkoilemaan vanhempaa herrasmiestä.
"Sitä ei lasketa kuntoiluksi, että kurkottelet silloin tällöin kirjan alas ylimmältä hyllyltä", John naurahti taitellen päivän lehden kasaan. Vanhempi mies nousi pöydän äärestä, nappasi lehden kantoonsa ja suuntasi terassin ovelle voidakseen jatkaa päivän uutisten lukemista lämpimässä auringonvalossa.

Gabrielle katseli miestäkulmat koholla, naureskellen itsekseen.
"Juu. Kissan rapsutus sohvalla. Ja se kirjojen kurottelu. Toisaalta olen ihan tyytyväinen, ne eivät ole kovin vaarallisia harrastuksia." Gabrielle nojautui suukottamaan miehen poskea. Hän oli hämmentävän hyvällä tuulella nyt.

"Kissan rapsutus käy urheilusta! Varsinkin jos sen jälkeen joutuu kanniskelemaan Fattya mukana ympäri asuntoa", mies protestoi hyväntuulisesti ja kietoi kahvikupista vapautuneet kätensä rennosti naisen selän ympärille välittämättä siitä, että toinen oli vastikään palannut lenkiltä. Hän suukotti naisen otsaa.
"Penni ajatuksistasi?" Hän myhäili nauttiessaan naisen hyväntuulisuudesta. Lenkkeily selkeästi sopi naiselle.

"Se on totta, Fatty on isompi kuin yksikään markkinoilla oleva käsipaino." Nainen myönsi, kaataen kannusta itselleen lisää vettä. Miehen kysyessä hänen ajatuksistaan, hän katsoi toista hymyillen.
"Olen hyvällä tuulella. Ei sen ihmeellisempää."

Teddy nauroi. Niinhän kissa oli, varsinkin kun sitä kanteli useamman hetken huoneesta toiseen. Olisihan suuri kissa osannut kävellä aivan omin jaloin perässä, mutta miksi ihmeessä sen pitäisi, kun hän saattoi yhtä hyvin syleillä kehräävää kissaa pyöriessään ympäriinsä.
"Huomaan sen", hän vastasi ja suukotti naisen poskea. "Hyvä niin. Sano vain heti, kun tahdot täältä kotiin. Isäni tosin puhui jo siihen sävyyn, että tahtoisi esitellä sinulle puutarhaa."

"En voisi viedä sitä iloa isältäsi. Jos sinä kestät hieman kauemmin täällä. Ja puhuitko jo äidillesi? Sitä ennen emme menem vaikka joutuisit perumaan valmennuksiasi." Gabrielle ei aikonut antaa periksi tässä asiassa.

"Kestän kestän, onhan tämä toinen kotini", mies vakuutti vilkaisten ympärilleen. Hän oli asunut täällä suurimman osan elämästään, vielä. Kohta vaaka alkaisi kallistua toiseen suuntaan.
"En vielä, ainakaan kunnolla. Puhuimme koirista. Nuorin dobermanni oli juossut terassin lasiseinästä läpi viikko sitten", hän pudisteli päätään. "Ja ennen kuin lähdemme, tahdon käydä Dimen luona." Tai no, tamman muistoksi istutetun puun luona. Tuhkatun hevosen tuhkat oli siroteltu maille kaikkien muiden jo lopetettujen hevosten tapaan.

Nainen nyökkäsi. Hän ymmärsi kyllä että toinen halusi käydä siellä ja hän taas ei suostuisi lähtemään ennen kuin Teddy puhuisi äitinsä kanssa muustakin kuin koirasta.
"Voi ei. Niillä taisi olla liian hyvä ralli menossa. Ja katsokin että puhut kunnolla äitisi kanssa."

"Äiti oli sitä mieltä, että nuorin on vain tyhmä kuin saapas, eikä edes tajunnut lasia ennenkö törmäsi siihen", Teddy hymähti huvittuneena. Gabriellen tiukka vaatimus keskustelusta sai hänet kohottamaan kulmaansa.
"Tiedätkö jotain mitä minä en?" Hän kiusasi virnistäen. Ehkä äiti oli Gabriellen kanssa puhuessaan sanonut jotakin, joka liittyi häneen, kun Gabrielle nyt niin patisti keskustelemaan vanhemman naisen kanssa. Niin kauan kuin se ei liittyisi hevosiin, olisi hän varsin tyytyväinen.

"Ei, en tiedä. En vain halua että riitelet äitisi kanssa puoliavoimesti koska hän oli minua kohtaan ilkeä. Hän on ainoa äiti jonka saat." Gabrielle voisi aina syyttää sitä, että hän oli menettänyt oman äitinsä aivan typerästä syystä.

"Olet aivan liian fiksu", mies huokaisi ja astui lähemmäs painaakseen suukon naisen poskelle. Hänen älykäs naisystävänsä, joka ymmärsi paremmin heidän perhesuhteitaan kuin hän itse. "Minä puhun hänen kanssaan. Yritä olla kuolematta tylsyyteen, jos isäni raahaa sinut puutarhaan."

Gabrielle läpsäisi Teddyä hellästi.
"Hei. Kuule nyt. En kuole, puutarha on kaunis ja kierrän sitä mielelläni." Jos näin oli että tulossa olisi kierros sinne, Gabrielle suukotti vielä Teddyn poskea, lähtien sitten suihkuun. Hän kun oli juossut itsensä aivan hikeen.

"Sanoppa tuo sen jälkeen vakavalla naamalla, kun isäni on saanut esitellä sen sinulle", Teddy kiusasi mutta laski irti naisesta, jotta tuo voisi suunnata suihkuun. Hän kävi pyörähtämässä terassilla sen verran, että tiedusteli isältään äitinsä olinpaikkaa. Vastaus ei yllättänyt kumpaakaan miestä, ja niin Teddy otti suunnan tallia kohden, jättäen isänsä nauttimaan kesäauringosta lasitetulla terassilla.

Gabrielle sen sijaan kävi suihkussa, laittautui sopivasti siihen nähden että oli vain miesystävänsä vanhempien luona ja etsiytyi Johnin luo, vihjaisten kuulleensa pikkulinnulta ettö tuo halusi esitellä puutarhaa hänelle.

"Poikani ei kyllä osaa pitää mitään omana tietonaan", John naurahti noustessaan terassintuolilta. Hän rakasti kartanon pihamaita, joten oliko se nyt ihmekään, jos takapihan rakkaudella ja ammattitaidolla vaalittu puutarha oli hänen silmäteränsä. Alicella oli hevosensa, hänellä kasvinsa.
"Mutta mikäli et pane pahaksesi pientä ulkoilua auringossa, esittelen kyllä puutarhaa mielelläni."

Nainen naurahti ja pudisteli päätään. Ei häntä haitannut ulkoilu, Gabrielle viihtyi ulkona. Hän oli niin paljon sisällä, että ulkoili mielellään.
"Ei minua haittaa. Ollenkaan. Olen mielelläni ulkona."

John nyökkäsi ja suuntasi aukaisemaan terassin lasioven, jotta he voisivat suoraan astua soratielle, joka vei puutarhan sydämeen. Olihan pieniä kukkaistutuksia siellä täällä, samoin kuin muotoon leikattuja pensaita, mutta itse puutarha pienen suihkulähteen kera oli hänen rakkautensa.
"En valitettavasti itse ole ehtinyt pitää puutarhasta huolta niin paljon kuin olisin tahtonut", mies huokaisi haikeasti. Kenties nyt, kun töistä oli tullut astuttua kokonaan sivuun eikä Alice ainakaan vielä vaatinut tavallista enempää huolenpitoa mieheltään voisi hän viettää kesän polvillaan kukkaistutusten seassa.
"On helppo tyhjentää mielensä, kun hoitaa kasveja."

Gabrielle seuraili miestä rauhallisin askelin, vilkaisten välillä tallin suuntaan. Koska teddy ryntäisi sieltä ulos ja hän saisi mennä rauhoittelemaan, kun tuo oli ymmärtänyt äitinsä sanat väärin.
"No, ehkä aikaa löytyy myöhemmin." Hän allekirjoitti täysin sen, että päänsä oli helpointa tyhjentää muusta kun teki jotakin ulkona.
"Siksi minäkin juoksen."

Sitä hänkin toivoi. Siihen asti oli vain luotettava puutarhurin palveluksiin.
"Jokainen tarvitsee jonkin tavan, jolla rauhoittaa mielensä", John nyökkäsi ja hymyili, kun polku kaarsi kukkaistutusten luokse. Muotoonleikattujen pensaiden ympärillä oli kaikenkirjavia istutuksia ja kymmeniä, ellei satoja erilaisia kukkalajikkeita. Kukkaistutukset muodostivat suuren puolikaaren, jonka keskelle jäi kaunis, maltillisen kokoinen suihkulähde. Polku johti suoraan suihkulähteelle.
"Minä olen aina rakastanut orvokkeja", John kertoi osoittaen riikinkukoksi taiteillun pensaan juurella kasvavaa violetinkirjavaa kukkamerta. Eriväriset kasvit muodostivat renkaita ja kuvioita maahan tarkan harkinnan ja istutustyön tuloksena. "Teddy taas piti kieloista. Lapsena hän auttoi minua joka kesä uusien istutusten kanssa."

Gabrielle katseli ympärilleen ja nautti siitä rauhasta. Whirlow Hall oli kaunis paikka. Hän piti paikasta ja viihtyi siellä. Hän katseli orvokkeja ja tapaa jolla ne oli istutettu. Upea.
"Aivan ihana. Täällä on niin kaunista.

John hymyili katsellessaan puutarhaa, jota oli vaalinut ylpeydellä monta vuosikymmentä. Hän asteli kiireettä kivipolkua pitkin ihaillen kukkaistutuksia ja painaen mieleensä, mitä tahtoisi muutettavan. Hän pysähtyi puolikaaren keskelle katsomaan valkoisista ja tulipunaisista orvokeista tehtyä Englannin lippua. Se oli vaatinut muutaman vuoden yrityksen ja erehdyksen, ennenkö maata oli saatu nostettua riittämiin, jotta lippu näkyi viistosti kävelijöille eikä ainoastaan suoraan ylhäältäpäin.
"Olemme vuosia keskustelleet, pitäisikö seuraavaksi vuodeksi istuttaa sinisiäkin orvokkeja, jotta voisimme tehdä siitä koko Iso-Britannian lipun", John ilmaisi huvittuneena, "mutta jokaisena vuonna olemme pitäytyneet pelkässä valkoisessa ja punaisessa." Hän vilkaisi puolikaaren toista puolta, joka oli samaan tapaan keskittynyt pensaista leikattujen taideteosten ympärille. Suihkulähteen toisella puolen oli tasaisena, yhtäjaksoisena kaarena muita istutuksia. Tulppaanit ja narsissit olivat jo täydessä loistossaan siinä missä osa muista kasveista vasta ojenteli lehtiään. Taaempana suuret ruusupensaat valmistautuivat kesän koittoon.

"Jotkut asiat vain jäävät vaiheeseen. Sitä sattuu." Gabrielle naurahti, katsellen vaativan toteutuksen vaatinutta lippua hymyillen.
"En ymmärrä miksi Teddy ei käy useammin. Kerristalossa asuminen on tavallaan niin ankeaa." Etenkin kun heidän oma, ensimmäinen yhteinen talonsa oli myyty.

John naurahti. Se oli totta. Täällä sitäkin enemmän, sillä ilman palvelusväkeä, he eivät olisi saaneet asutettua suurta kartanoa Alicen kanssa kahdestaan. Jo pelkkä siivoaminen olisi vaatinut liikoja. Onneksi Whirlow Hall oli kartanoiden mittapuulla pieni, vaikka ympäröivää maata riittikin.
"Vielä pari vuotta sitten hän vietti kaikki viikonloput täällä", John vastasi haikeutta äänessään. "Hevoset asuivat täällä, joten hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Kun hän siirsi ratsunsa pohjoiseen, hänkin jäi sille tielleen."

"Hmm... tavallaan ymmärrän ja tavallaan en. Hänellä tietenkin oli kiire ja,no... Rajoitteita." Violet. Se nainen oli kaikkien rajoitteiden huippu.
"Lupaan patistella häntä. En tiedä miksi hän pitää tänne tulemista aina niin pelottavana."

"Mikäli jotakin tahtoo tarpeeksi kovasti, sille saa järjestettyä aikaa", John sanoi pehmeästi. Ei hän tarkoittanut, että pojan olisi pitänyt ajaa tänne joka viikonloppu, mutta ei myöskään ollut Gabriellen tai kenenkään toisen syytä, ettei mies tullut käymään kuin kerran tai kaksi ennen joulua.
"Ei ole sinun tehtäväsi huolehtia, käykö hän kylässä vai ei. Hän tulee kyllä itse, kun niin tahtoo", mies jatkoi samalla järkkymättömän lempeällä tavalla kuin millä puhui päivästä toiseen. Oli helppo nähdä, keneen Teddy oli tullut tässä suhteessa.

"Hän saisi luvan ymmärtää että häntä kaivataan täälläkin." Nainen huokaisi ja katsely ympärillensä. Ei se nyt toki hänen syynsä ollut, mutta hän aikoisi kyllä hätyytellä miestä tänne useammin kuin kahdesti vuodessa ja jouluna.
"Haluan että edes toinen meistä säilyttää välit vanhempiinsa "

"Luulen, että hän ymmärtää sen. Hän ei vain itse kaipaa tänne", John kohautti harteitaan pienesti. Harrietkin kävi useammin kuin veljensä, vaikka naisella oli tallin täydeltä kilparatsuja kaukana etelässä. Teddyn ei tarvinnut kuin ajaa pari tuntia tullakseen visiitille.
"Teddy pitää yhteyttä muulla tavoin. He puhuvat Alicen kanssa lähestulkoon viikottain hevosista, tosin ymmärrykseni mukaan ne keskustelut rajoittuvat tiukasti työasioihin." Hänen kanssaan poika sentään puhui omasta elämästään, kertoi kuulumisiaan ja tiedusteli puutarhan kuntoa.

"Ei sen kuuluisi mennä niin. Tulee vielä hetki jolloin hän oikeasti tarvitsee teitä ja ei myönnä asiaa." Gabrielle totesi, istuen suihkulähteen reunalle.
"Jokainen saa vain yhdet vanhemmat, enkä halua nähdä että hän pilaa oman suhteensa vanhempiinsa, kun minä pilasin omani."

John istui alas naisen vierelle katseen kiertäessä kukkaloistossa. Raikas ilma oli täynnä lintujen laulua ja kukkameren tuoksua. Loppukevään aurinko lämmitti, kun hän käänsi kasvonsa aurinkoon silmät suljettuina.
"Sinä et pilannut mitään. Vanhempasi päättivät sinun puolestasi", hän muistutti lempeästi. "Sinä et voi asialle mitään, vaikka miten tahtoisit muuttaa sen. Heidän täytyy tehdä aloite."

Gabrielle veti hiuksia korvansa taakse ja katseli veteen.
"Tein kuitenkin valinnan jota tiesin heidän paheksuvan." Aivan kuin se nyt oikeuttaisi mihinkään... Nainen huokaisi hiljaa.
"Hän saattaa tarvita teitä joskus ja ei silloin osaa pyytää apua. Tai joku muu tarvitsee teitä. Joku hänelle tärkeä." Eikä Gabrielle nyt puhunut itsestään.

"Teit valinnan, koska se oli sinun valintasi tehdä. Oma onnesi menee vanhempiesi tahdon edelle jokaisessa tilanteessa", John kääntyi katsomaan nuorta naista. Hän oli yrittänyt saada Teddyn ymmärtämään saman vuosikaudet, mutta mies ei ollut suostunut kuuntelemaan. Kenties tuon naisystävä suostuisi.
"Se on mahdollista. Minä haluan toki isän rakkauden sokaisemana uskoa, ettei mikään voisi tulla väliimme niin, etteikö hän pyytäisi apua sitä tarvitessaan", mies lausahti lievää huvittuneisuutta sanoissaan säilyttääkseen keveän tunnelman. "Mutta mitäpä minä tietäisin. Olen vain vanha mies."

"Tiedän. Enhän olisi valinnut niin jos en kokisi asian olevan niin. Tuntuu se silti pahalta." Gabrielle vilkaisi Johnia, hymähtäen. Niin. Voisihan se olla.
"Ei välttämättä apua. Ihan vain tarvitsee. Koska... Ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä elämäänsä. Ja mihin minä sitten hänet heitän jos hössötys vie järkeni, jos en tänne?" No niin, kevennystä. Oli puhuttu vakavia tarpeeksi.

"Niin tarvitsevat", John nyökkäsi, sillä siitä oli helppo olla samaa mieltä. Yksinään ei tässä maailmassa selvinnyt kukaan. Hän hymyili naiselle.
"Vaimoni on antanut minun ymmärtää, että tallilla saa helposti kulutettua viisitoista tuntia aivan huomaamattakin päivän aikana. Siinä on jo toinen mahdollisuus, jos et saa häntä tänne lähetettyä", John naurahti pehmeästi.
[30.5.2016 15:07:33] Natsilepakko: "Hmm, no se on mahdollisuus." Gabrielle totesi hymyillen. Hän vilkaisi jälleen tallin suuntaan, hieman jo hampaitaan kiristellen.
"Tapan sen miehen jos hän nyt rähisee äidillensä."

John seurasi naisen katsetta tallirakennuksen suuntaan, muttei ollut huolissaan.
"Eivät he tallissa tappele. Se on kenties ainoa tila, jossa he eivät ole koskaan kohottaneet ääntään ja huutaneet toisilleen. Todennäköisemmin heittelevät toisiaan heinällä", John virnisti.

"... Tai mulkoilevat pahasti kun eivät voi korottaa ääntänsä." Gabrielle puhisi hiljaa ja pyöritteli silmiään. Mitä hän oikein voisi tehdä? Tilanne oli ajaa hänet hulluksi.
"Kauanko Alice on salaillut asiaa?"

"Sekin on mahdollista", John naurahti. Hän uskoi enemmän siihen, että kaksikko siivosi karsinoita sulassa sovussa rinnakkain ja käsittelivät asiaa aikuismaisesti keskustelemalla, aina kun jompikumpi tahtoi jotakin sanoa.
"Olemme tienneet viime syksystä", mies vastasi. "Harriet sai tietää tammikuussa."

Eli nuo olivat oikeasti salanneet sitä kauankin.
"Eikö se tunnu pahalta? Salata jotain suurta mikä vaikuttaa muidenkin elämään?"

"Ei", John vastasi. "Keskustelimme silloin pitkään Alicen kanssa ja pohdimme, miten toimimme. Minä halusin kertoa, hän halusi odottaa ja katsoa, miten tilanne etenisi. Harriet sai tietää puolivahingossa. Emme jättäneet kertomatta itsekkyyttämme. Tulimme vain siihen tulokseen, että on lastemme kannalta parempi, ettemme kaada tätä heidän niskaansa ennen kuin ymmärrämme itse, mitä on edessä." Mies kääntyi katsomaan tallin suuntaan haikeana.
"Sinä tunnet Teddyn. Hän huolehtii huolehtimasta päästyäänkin, ja stressaantuu asioista joille ei mahda mitään."

Gabrielle tiesi. Teddy oli mahdoton.
"Tiedän ja ymmärrän kyllä. Kunhan mietin." Mieltä painoi ne painajaiset jälleen.
"Hän haluaisi lähteä johonkin kauan rantalomalle ja en kehtaa sanoa ei, koska hän epäilisi jotain tai suuttuisi. Mutta kun hän saisi tietää Alicesta, ei Teddy pysty lähtemään."

John hymyili pienesti.
"Voi olla, että hän vielä yllättää sinut ja nimenomaan tahtoo rantalomalle. Ei heti, mutta kunhan on saanut käsiteltyä asian omassa mielessään. Hän tietää, ettei Alice siedä hössötystä ympärillään, joten arjen pakeneminen voi olla helpompaa kuin olla toimettomana kotona."

"Sekin voi olla." Mutta miten viattomasti siellä voisi pitää hauskaa? No, se olisi sen ajan murhe. Gabrielle huokaisi syvään. Kaikki oli taas mennyt kertaheitolla enemmän solmuun.

"Älä murehdi etukäteen. Vasta kun tilanne ottaa käänteen huonompaan, saatte alkaa huolehtia", John kehotti tiukasti. Siitä he olivat olleet yhtä mieltä Alicen kanssa. Lapset saisivat olla lapsia niin pitkään kuin mahdollista.
"Siihen asti elämä jatkuu samoilla raiteilla kuin aina ennenkin."

"En minä sitä. En minä sitä. Tiedän että saamme selkään jos huolehdimme aikaisemmin." Gabrielle nousi seisomaan, pudistellen mekostaan mahdollisen lian pois.
"Mutta en huolehdi Alicesta, niin ette voi kieltää." Hän osasi ihan yhtälailla kiertää tuollaisia komentoja sekä kehoituksia kuin Johnin poikakin.

"Niin saatte", John naurahti noustessaan suihkulähteen reunalta. Hän vilkaisi puutarhaa lämmöllä. Tänä kesänä hän ottaisi tavoitteekseen ehtiä viettämään edes yhden viikonlopun polviltaan mullan seassa.
"Emme me kiellä. Koitamme vain muistuttaa teitä, ettei tämän tiedon tarvitse muuttaa mitään. Se ei ole mikään synkeä varjo, joka häilyy jatkuvasti horisontissa." Mies kääntyi katsomaan tallin suuntaan kuullessaan koirien haukkua. Mustankirjava lauma dobermanneja loikki näkyviin leveistä pariovista toisiaan napsien ja leikkiin haastaen, eivätkä Teddy ja Alice olleet kaukana koirien jäljessä. John heilautti kättään kiinnittääkseen parivaljakon huomion, mikä sai heidät kääntämään hieman kurssiaan. Äiti ja poika näyttivät syventyneen keskusteluun kulkiessaan rinnakkain, päät toistensa puoleen kallellaan. Teddyn toinen käsi kohosi aina silloin tällöin miehen selityksen tahdissa, ja Alice nyökytteli päätään.
"En näe heiniä Teddyn hiuksissa", John kommentoi viitaten aiempaan heinäsotapohdintaan ennen kuin kaksikko ehti kuuloetäisyydelle.

"Jokin muu voi olla." Gabriellen onneksi tallin ovi aukesi ja kaksikko asteli ulkoilmaan. Ei, ei näkynyt heiniä, mutta ei myöskään merkkiä pahasti riidasta. Onneksi.
"Oliko se yllätys?"

John päätti jättää kysymättä, ja keskittyi sen sijaan seuraamaan poikansa ja vaimonsa sopuista taivalta tallirakennukselta puutarhan luokse.
"Ehkä", hän naurahti. "Noista kahdesta ei koskaan voi mennä takuuseen."
"Miksei voisi?" Alice kysyi jälkimmäisen lausahduksen tavoittaessa naisen korvat. John nauroi ja ojensi sen sijaan kätensä vaimolleen saadakseen tuon rinnalleen. Teddy kiersi vanhempiensa ohi silmiään pyöräyttäen ja hymyili Gabriellelle.
"Luotan siihen, ettei isäni tylsistyttänyt sinua järjiltäsi", mies lausui pehmeästi. Silmät punersivat tallissa käydyn keskustelun seurauksena, eikä sanoissa ollut samaa keveyttä kuin aiemmin, mutta huulilla vieraileva hymy oli sitäkin aidompi.

Gabrielle katseli Teddyn olemusta, etsien vihjeitä siitä oliko tuo saanut tietää ja mitä oli saanut tietää.
"Ei. Toisin kuin sinä odotat, viihdyn vanhempiesi kanssa ihan hyvin." Gabrielle puuskahti leikkisä hymy huulillaan. Hän otti kiinni Teddyn kädestä, rutistaen sitä tiukasti.

Niin John kuin Alice naurahtivat Gabriellen sanoille. Teddy hymyili naiselle ja takertui tarjottuun käteen.
"Emme ole aivan toivottomia, vaikka sellaisen kuvan meistä annatkin", Alice hymähti ja nykäisi miehensä kättä. Vanhemmat tuntuivat käyvän yhtä kuuluisista äänettömistä keskusteluistaan pelkillä katseilla, ennenkö John kääntyi ja hymyili nuorelle parille.
"Me siirrymme sisätiloihin. Päivän ristikko on edelleen ratkomatta", hän ilmoitti ennenkö lähti yhdessä vaimonsa kanssa kävelemään kiireettä polkua takaisin terassille.
"Jaksatko kävellä kanssani?" Teddy kysyi naiselta katse tutuissa kukkaistutuksissa harhaillen. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi osallistunut kevään talkoisiin istuttamalla taimia.

Gabrielle nyökkäsi. Kyllä hän jaksaisi kävellä Teddyn kanssa, ei hän nyt ollut kauheasti Johnin kanssa kuleksinut. Tuon vanhempien mentyä hän katsoi miestä tiiviisti.
"No? Millainen olo?"

"Haluan käydä katsomassa Dimeä", mies tarjosi selitykseksi, vaikka sitä ei ollut pyydetty. Hän tarjosi käsivarttaan naiselle ennen kuin lähti suunnistamaan tottuneesti kauemmas kartanosta.
"Lapsellinen", mies vastasi hetken sanoja etsittyään. Mikään ei tuntunut kuvaavan päänsisäistä myllerrystä.
"En edes ajatellut... Äitini piti elää ikuisesti", hän jatkoi avatakseen vastaustaan.

Nainen sujautti kätensä Teddyn tarjoamalle käsivarrellen, purren huultaan kevyesti. Hän ei sanonut mitään, ei ennen kuin Teddy avasi asiaa enemmän.
"Olen pahoillani." Ei hän osannut muuta sanoa.

"Niin minäkin", mies huokaisi hiljaa. "Nyt kaikki riitamme ja erimielisyytemme tuntuvat niin merkityksettömiltä." Äiti oli kieltänyt ajattelemasta kuin tuo olisi jo kuollut, mutta oli vaikeaa olla laskematta päiviä.

"Nyt ette sitten riitele. Keskityt vain siihen että saat olla vielä äitisi kanssa." Gabrielle yritti varovasti. Eih'än Alice nyt heti ollut kuolemassa. Kai.
"Oletko varma että haluat seuraa?" Joku olisi voinut haluta käsitellä asiaa yksinäänkin.

"Helpommin sanottu kuin tehty", mies naurahti katkeransuloisesti. Totta kai he yrittäisivät, mutta olivathan he yrittäneet ennenkin laihalla menestyksellä.
"Olen", mies vastasi epäröimättä. Hän oli saanut keskustella kaikessa rauhassa äitinsä kanssa. Päivän rajat alkoivat tulla täyteen. Jos hän nyt jäisi yksin, hän kertaisi mielessään keskustelua äitinsä kanssa. Oli parempi keskittyä muihin asioihin ja antaa suurimman taakan jäädä taustalle odottamaan.
"Olen pahoillani että vierailumme sai tällaisen käänteen. Jos olisin tiennyt, en olisi", hän aloitti. Mitä hän ei olisi? Tullut käymään? Ottanut Gabriellea mukaansa? Hän päätti jättää lauseen kesken, kun ei keksinyt sille fiksua päätöstä.

Gabrielle huokaisi syvään. Ei Teddy olisi voinut ikusuutta vältellä sitä.
"Ei, Teddy. Älä pahoittele. Se on elämää ja perheesi." Mitään siitä ei tullut pahoitella, etenkään jos aihetta sille ei oikeasti ollut. Hänellä oli pahoiteltavaa, paljon. Hänen vanhempansa käyttäytyivät oikeasti huonosti.
"En voisi pahoittaa mieltäni sellaisesta. Millainen naisystävä sitten olisin? Olen tässä sinua ja murheitasi varten, aina."

Mies hymyili lämpimästi naiselle. Kyllä hän tiesi sen. Gabrielle oli ollut hänen tukenaan aiemminkin, jo silloin kun heidän välillään ei vielä ollut ollut muuta kuin epävarmuutta ja erehdyksiä.
"Ja minä olen tässä sinua varten", mies vakuutti puristaen hellästi naisen kättä. "Myötä- ja vastoinkäymisissä, vai miten se ikinä muotoillaankaan", hän lisäsi häivähdys huvittuneisuutta äänessään. Silmistä suru ei väistynyt, eikä varmasti väistyisi hetkeen, mutta tämä ei ollut kaiken loppu. Tämä oli vain muistutus siitä, että loppu oli olemassa.

"Tiedän." Gabrielle hymähti tuon sanoille ääneen. Hän ei kokenut nyt tilannetta sopivaksi nauraa, mutta hymyili hellästi. Nainen silitti tuon kättä hellästi.
"Kunhan nyt sanoin. Ettet unohda."

"Kiitos", hän sanoi ja pysähtyi katsellessaan omenapuiden rivistöä. Oli ollut kaunis idea istuttaa aina uusi puu jokaisen menetetyn hevosen kunniaksi. Nyt osa puista kukki kauniisti, ja loput seuraisivat tulevina viikkoina perästä. Suurin puu, vanhin kaikista, oli tuonut heidän pöytäänsä lukuisat omenapiirakat vuosien varrella.
"Olemme istuttaneet aina uuden puun tärkeän hevosen muistoksi", mies kertoi hiljaisemmalla äänellä. Tuntui väärältä rikkoa omenapuiden muodostaman kujan hiljaisuutta. "Äitini aloitti perinteen jo ennen Harrietin syntymää."

Gabrielle nyökkäsi vain, pysytellen hiljaa. Kun tiesi, että kaikki ne puut olivat joskus olleet perheelle tärkeitä hevosia, puista tuli pysäyttäviä. Ja niin hän myös pysytteli kiltisti hiljaa, antaen Teddylle aikaa ja tilaa ajatella mitä halusi.

Teddy hetken vain katseli puita, ennenkö hiljaa lähti liikkeelle. Hän laski irti Gabriellesta voidakseen käydä koskettamassa kulkiessaan tiettyjen puiden runkoja. Eivät ne hevosia tuoneet takaisin, mutta oli helpompi suoda ajatus jos toinenkin vehreämmille laitumille laukanneille hevosille kämmen omenapuun karheaa runkoa vasten. Mies pysähtyi katsomaan rivin viimeistä, puista selkeästi pienintä, joka ei vielä moneen vuoteen kantaisi hedelmää. Haikea hymy kohosi kasvoille, kun hän valui polvilleen nuoren puun viereen. Jos hän yrittäisi, hän voisi varmasti kiertää kämmenensä puun hentoisen rungon ympärille.
"Terve rakas", hän kuiskasi hiljaa tuuleen. Loput sanat takertuivat kurkkuun, joten hän vain istui hiljaa silmät suljettuina pitkän hetken. Auringon lämpö ja vieno kevättuuli tuntuivat sopivan tilanteeseen yhtä hyvin kuin lintujen laulu ja omenapuiden kukkien tuoksu. Se muistutti kaikista niistä kerroista, kun hän oli tullut taluttelemaan kilttiä tammaansa näiden puiden varjoihin loppukesästä.

Gabrielle ei sanonut mitään. eikä edes katsonut mitä Teddy teki. Hän asteli itse vähän kauemmas, katsellen taakse jäänyttä Whirlow Hallia vaitonaisena. Jotenkin tämä veti kaikin puolin hiljaiseksi. Hän antoi Teddylle aikaa, upoten itse omaan päähänsä liiankin syvälle.

Mies veti syvään henkeä, aukaisi silmänsä ja nousi jaloilleen. Hän pyyhkäisi silmäkulmiaan ja lähti seuraamaan omenapuiden kujaa takaisin Gabriellen luokse. Hiljaa hän kietoi kätensä naisen ympärille takaapäin ja painoi leukansa naisen hartialle kevyesti. Whirlow Hall näytti kauniilta loppukevään loistossa.
"Rakastan sinua aivan järjettömästi", mies huokaisi ja painoi suukon naisen hartialle. "Olet elämäni valo."

Tummatukkainen nainen hymyili kun tunsi kädet ympärillään ja leuan laskeutuvan hartialleen. Hän vain hymyili hieman, tarttuem Teddyä kädestä.
"Et tiedäkään mitä olet minulle."

Mies hymyili ja suukotti naisen hartiaa uudestaan.
"Välttämätön paha, joka syö jääkaappisi tyhjäksi ja lellii kissasi piloille?" Hän ehdotti keveästi ja rutisti naista tiukemmin. Kyllä hän tiesi. Hän ei olisi voinut kuvitella elämäänsä ilman naista.

Gabrielle pudisteli päätään. Ei mitään sellaista.
"Ei. Olet viimeinen mieheni." Ei runollisesti ja romanttisesti ensimmäinen, mutta viimeinen.

Mies huokaisi vasten naisen hartiaa.
"Nyt kaduttaa, etten ottanut sormusta mukaan", hän sanoi hiljaa ja vetäytyi halauksesta sen verran, että saattoi kääntää naisen ympäri nähdäkseen Gabriellen kasvot.

Gabrielle ei voinut olla naurahtamatta pehmeästi.
"Ai, etkö kulje kihlasormus taskussasi aina, jos vaikka tulee sellainen olo?"

"Nähtävästi pitäisi", hän naurahti ja nojautui lähemmäs naista painaakseen otsansa naisen otsaa vasten. Kädet kiertyivät lepäämään naisen selälle.

Gabrielle katsoi Teddyä silmiin, hymyillen hiljaa. Hän rakasti miehen ruskeita silmiä, joissa oli niin lempeä katse. Nainen ei tuntunut saavan niistä tarpeekseen.

Teddy hengitti naisen tuoksua ja nautti läheisyydestä. Hän ei tahtonut irrottaa, ei astua kauemmas, ei liikkua mihinkään. Hän tahtoi ajan pysähtyvän ja tämän hetken jatkuvan ikuisesti.
"Kiitin juuri Dimeä siitä, että me tapasimme. Dime kantoi minua vuosia horjumatta, nosti minut kansan tietoisuuteen ja olympiamitaleille, mutta silti sen suurin saavutus, mistä olen loputtoman kiitollinen, on se, että me tapasimme." Hän hymyili lempeästi naiselle. Sormuksesta viis, hän voisi vuodattaa sydämensä naiselle tässä ja nyt. "Sinä olet elämäni valo. Mitä ikinä tulevaisuus tuokaan tullessaan, me selviämme siitä yhdessä. Sinä ja minä, rinta rinnan, nyt ja aina. Tiesin jo ensitapaamisella, että muuttaisit elämäni. En vain osannut kuvitellakaan, että se muuttuisi näin. Herään jokainen aamu uskomatta onneani, että olet vierelläni, ja käyn nukkumaan tietäen että saan jälleen uuden päivän, jona kertoa sinulle, kuinka paljon rakastan sinua. Olet enemmän kuin mitä olisin koskaan voinut toivoa. Olet kaikkeni, rakkaani, ja tahdon koko maailman tietävän sen." Hän veti syvään henkeä. Se oli nyt tai ei koskaan. Hän ei ollut suunnitellut tätä näin, mutta ei tahtonut vetää yhden yhtä sanaakaan takaisin.
"Minulla ei ole sormusta mitä tarjota, eikä suuria lupauksia. Voin vain tarjota itseni, elämäni ja sydämeni, sillä ne kaikki kuuluvat jo sinulle", hän sanoi ja peruutti hitaasti askeleen naisen luota sydän hakaten. Kädet tärisivät, eikä hänen käynyt kateeksi niitä, jotka tässä kohden joutuivat taistelemaan auki korurasiaa. Mies polvistui. "Gabrielle, rakkaani, tuletko vaimokseni?"

Gabrielle ei varsinaisesti odottanut tätä, vaikka eilen asiasta oli puhuttu. Kuitenkin, Teddy oli saanut tietää äitinsä tilanteesta. Oli miltein ihailtavaa, miten tuo saattoi nyt puhua tällaisesta. Miehen kanssa hyvinkin saman mittainen nainen vain kuunteli, odottaen milloin tuo olisi valmis. Kyyneleet olivat Gabriellellakin herkässä ja nainen sai sipaista tiivistyvää vettä silmäkulmastaan miehen polvistuessa.
"Pelkäsin ettet ikinä kysyisi." Vaati paljon että hän sai edes sen sanotuksi. Hän oli toivonut ja odottanut kosintaa jo aiemmin, viime vuonna näihin samoihin aikoihin. Nyt kun se tapahtui, hän meni sanattomaksi.

Aika tuntui pysähtyneen, kun hän henkeään pidätellen odotti naisen vastausta. Paniikinsekaiset ajatukset törmäilivät toisiinsa mielessä, eikä sydämen kiihkeä syke auttanut hillitsemään niitä. Hänen olisi pitänyt suunnitella tämä paremmin, eikä vain polvistua naisen eteen hetken viedessä mukanaan. Hänen olisi pitänyt kirjoittaa puhe, jota seurata, jotta hän olisi saanut sanottua kaiken mitä tahtoi. Silmät kostuivat kyynelistä, kun hän katseli rakastamansa naisen kasvoja alaviistosta. Hän ei tahtonut mitään muuta kuin pitää naisen omanaan, nyt ja aina.
"Tuo ei vastaa kysymykseeni, rakas", mies muistutti tunteista käheällä äänellä. Kaikkien puheiden jälkeen hän kyllä tiesi vastauksen, ellei jotakin todella, todella yllättävää ollut tapahtunut viimeisen viidentoista tunnin aikana, mutta hän halusi kuulla sen naisen huulilta. Hänen täytyi kuulla se naisen sanomana tai hän ei koskaan uskoisi.

Gabrielle valahti itse polvilleen, kietoakseen kädet tiukkaan halaukseen Teddyn ympärille.
"Tietenkin tulen. Älä ikinä kuvittele muuta." Hän halasi miestä tärisevin käsin ja hautasi kasvonsa tuon kaulansyrjään. Hän ei ollut mehen tavattuaan mitään muuta halunnutkaan, kuin olla tuon oma. Ja nyt hän oli tuon oma, olisi aina. Vaimo. Siinä olisi sulattelemista, vaikka se olikin mitä Gabrielle oli halunnut.

Mies ei voinut estää leveää hymyä, joka nousi kasvoille naisen sanojen myötä. Hän rutisti naista tiukasti eikä yrittänytkään pidätellä kyyneleitä, jotka karkasivat suklaanruskeista silmistä.
"En kuvittele", Teddy lupasi pitäen naista käsivarsiensa suojissa. Hän silitteli toisella kädellään tummia kiharoita ja tunsi pakahtuvansa. Sydän takoi niin että veri kohisi korvissa. Gabrielle oli hänen ja hän Gabriellen. Millään muulla ei ollut väliä.

He olivat kaksi tunteellista hölmöä. Se ei haitannut, sillä se taisi olla se piirre mikä toisessa veti puoleensakin. Ei Gabrielle olisi voinut ottaa sellaista machoa kui Darrell. Hän halusi herkemmän ja rauhallisemman miehen, joka ei käynyt hormoneillaan.
"Hyvä. Pitäskö mennä sisälle?" Ja pitäisikö kertoa Teddyn aivotuksesta samantien. SIlloin ei tarvitsisi ajaa Whirlow Halliin heti uudelleen. Krhm.

Mies naurahti ja pyyhki silmäkulmansa ennenkö irrottautui halauksesta.
"Pitäisi", hän totesi ja nousi seisomaan ojentaen kätensä auttaakseen Gabriellen ylös. Hän ei kuitenkaan laskenut irti naisesta, vaan veti tuon lähelleen ja painoi hellän suukon huulille. "Rakastan sinua", Teddy sanoi ennenkö suuteli naista uudestaan. Gabrielle oli sanonut kyllä. Hän voisi vihdoin kaivaa laatikostoon hylätyn sormuksen esille.

Gabrielle otti toista kädestä, nousten miehen avustamana ylös. Kevyt naurahdus pääsi huulilta kun hän tuli vedetyksi suudelmaan. Nainen vei kätensä Teddyn niskaan, suudellen tuota mielellään. Hän ei ehtinyt edes vastata mitään, ei ennen kuin otti askeleen kauemmas.
"Rakastan sinua. Todella paljon."

Mies hymyili naisen vetäytyessä suudelmasta. Hän ei keksinyt mitään muuta sanaa kuvaamaan tunnetilaansa kuin ylitsevuotavan onnellinen. Hän punoi sormensa naisen sormien lomaan.
"Teit minusta maailman onnellisimman miehen", mies vannoi. Teddy vilkaisi kartanon suuntaan. "Voimme varmaan kertoa vanhemmilleni heti?" Hän ei ainakaan voisi edes kuvitella hillitsevänsä itseään. Hän tahtoi ajaa Sheffieldin keskustaan ja kertoa jokaiselle vastaantulijalle, että Gabrielle oli hänen kihlattunsa.

"No. Liioittelet." Gabrielle naurahti ja sipaisi miehen poskea sormillaan. Hän oli valmis lähtemään takaisin kartanolle.
"Voimme. Miksi emme kertoisi?"

"En", mies kielsi jyrkästi ja puristi naisen kättä, jonka oli ominut omakseen punomalla sormet yhteen. Hän lähti kävelemään kartanoa kohden aivan uudenlainen keveys askeleessaan.
"En tiedä", hän myönsi naurahtaen. Into vanhemmille kertomisesta sai selän suoristumaan. Äiti tosin pudistelisi päätään sormuksen puutteelle, mutta se oli pieni hinta siitä, että hän saattaisi jatkossa esitellä Gabriellen kihlattunaan.

"Voidaanko tehdä yksi asia isosti?" Gabriellen huulille hiipi pirullinen hymy.
"Kihlajaisilmoitus. Voidaanko se laittaa lehteen isona ja kuvallisena?" Kerran hänen vanhempansa eivät hyväksyneet asiaa, Gabrielle halusi hieman hieroa asiaa noiden naamaan. Ihan vain kiusatakseen, koska tiesi miten nuo pihisisivät kiukusta, kun eivät voisi edes soittaa ja haukkua häntä pystyyn, kun olivat vannoneet etteivät ottaisi yhteyttä.

Mies nauroi lämpimästi tunnistaessaan naisen kasvoilla vierailevan hymyn. Se ei koskaan tietänyt mitään viatonta, mutta yleensä siitä seurasi jotakin sitäkin hilpeämpää.
"Ehdottomasti", hän lupasi naurua äänessään. "Mihin lehteen tahdot sen? Vai laitetaanko kaikkiin?" Hän ei voinut olla virnistämättä. Siinä olisikin näkemistä. Täytyisi varata aika valokuvaajalle, koska mitään kännykällä otettua selfietä ei siihen printattaisi, piste. Hän veisi Gabriellen shoppailemaan uuden mekon itselleen. Mikään ei estäisi tekemästä sitä suurieleisesti, kun kerran hääjuhlista oli luovuttu.

Gabrielle halusi sen yhteen tiettyyn lehteen, jota tiesi vanhempiensa lukevan. Ainakin siihen. Hän mainitsikin lehden Teddylle, pudistellen päätään lapsellisuudeleen.
"Olen niin lapsellinen kun haluan näin ärsyttä heitä."

"Voimme siis olla lapsellisia yhdessä", mies lupasi. "Sitä paitsi, onhan se loistava keino kertoa kaikille puolituttavillekin kerralla." Koska ilmoitus facebookissa ei tietenkään ajaisi sitä asiaa yhtä hyvin, tai oikeastaan paremminkin.

"Niinpä." Gabrielle tunsi jännityksen muljahtavan sisällään kun astui terassille. Kohta Alice ja John olisivat vastassa eivätkä miehen vanhemmat välttämättä odottaisi tällaisia uutisia heiltä nyt.

Mies aukaisi terassin oven edellä Gabriellelle ja seurasi perästä terassille, ja sieltä sisään eteisaulaan suuremman oven kautta.
"Äiti? Isä?" Hän huhuili heti suureen aulaan astuttuaan. Alicen vastaus kuului alakerran olohuoneesta, joten Teddy johdatti Gabriellen perässään valoisaan huoneeseen, jonka sisustus noudatteli kartanon vanhaa loistokkuutta nykyaikaista elektroniikkaa lukuunottamatta. John ja Alice istuivat upottavalla sohvalla seinää hallitsevan laajakuvatelevision edessä. Molemmat kääntyivät katsomaan huoneeseen pelmahtavaa poikaansa, jonka kasvojen leveä hymy riitti kertomaan sen, että televisio kannatti suosiolla vaimentaa.
"Meillä on uutisia", mies julisti ponnekkaasti. John puri huultaan tukahduttaakseen hymynsä.
"Mitä tyhmää sinä nyt teit?" Alice voihkaisi leikillään.

Gabrielle seurasi Teddyä kuuliaisesti, hymyillen miehen innolle. Hän ei koskaan lakkaisi olemasta otettu siitä miten innoissaan mies oli siitä että hän suostui tuon vaimoksi.
"Hyppäsi alas puusta johon kiipesi ja sai aivotärähdyksen. Pahan."

Vanhemmat nauroivat, ja vielä enemmän kun Teddy kääntyi katsomaan rinnallaan seisovaa naista. Vai hän oli pudonnut puusta? Nainenhan se oli suostunut.
"Me menimme kihloihin!" Teddy julisti malttamatta odottaa sen pidempään. Molemmat vanhemmat ponnistivat jaloilleen sohvalta. "Äiti, minä menen naimisiin!" Mies nauroi ja joutui irrottamaan Gabriellen kädestä, jotta saatoi kietoa molemmat kätensä Alicen ympärille, joka oli singonnut itsensä huomattavalla nopeudella lapsensa halaukseen. John seurasi maltillisemmin perästä, mutta miehen hymy ja kostuvat silmät kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa, kun hän levitti käsiään kutsuen Gabriellea halaukseen.
"Mitä lämpimimmät onnittelut", vanha mies sanoi ylpeyttä tulvillaan.

Gabrielle halasi tulevaa appiukkoaan hymyillen.
"Kiitos. Vihdoinkin. Onhan se sormus ollut olemassa jo yli vuoden Teddyllä." Ja nyt he saivat aikaiseksi keksiä sille käyttöäkin.

"Voi Teddy", mies naurahti. Hän ei ollut yllättynyt, että miehellä oli kestänyt. Kaipa tuo oli suunnitellut suunnittelemasta päästyäänkin täydellistä kosintaan.
"Au!" Teddyn parkaisu sai Johnin kääntymään poikansa suuntaan. Mies hieroi käsivarttaan. "Mistä hyvästä tuo oli?"
"Yli vuoden!" Alice vastasi silmät suurina ja kyyneleet poskillaan. "Sinä olet aivan toivoton", hän sävytti sanojaan tökkimällä poikaansa minne ikinä ylsi. Teddy pakeni nopeasti halaamaan isäänsä, ja nauraen Alice kääntyi Gabriellen puoleen.
"Toivottavasti et ole käyttänyt kaikkea kärsivällisyyttäsi vielä", vanhempi nainen huokaisi kaapatessaan nuorempansa tiukkaan rutistukseen. "Onnittelut", hän muisti kuitenkin sanoa, vaikka tuntuikin edelleen mutisevan jotakin yli vuoden odotuksesta.

Gabrielle säpsähti ja katsoi äitiä sekä tuon poikaa hämillään. Ah. Alice oli antanut tiukan mielipiteensä, ehkäpä nipistyksen muodossa, pojallensa.
"Ja olen tiennyt siitä koko ajan." Gabrielle lisäsi vielä. Hän oli tiennyt ja odottanut. Nyt ilmeisesti mies oli tajunnut ettei kaikkea voinut odottaa viimeiseen asti.
"En ole. Onneksi olen aika kärsivällinen." Gabrielle vastasi tiukkaan halaukseen, naurahtaen anopin mutinoille. Niinpä niin. Teddy saisi kuulla tästä kauan.

Teddy saisi kuulla tästä loppuelämänsä. Alice palaisi vaikka kummittelemaan pojalleen, jos muu ei auttaisi. Vuoden odotus oli aivan kohtuuton. Onneksi Teddy tajusi edes näyttää nöyrältä vilkuillessaan äitiään puoliksi isänsä takaa.
"Tätä on juhlistettava kunnolla", Alice ilmoitti. Tuskin sanat olivat päässeet ilmoille, kun nainen oli jo kadonnut oviaukosta ja kiitänyt keittiöön. Teddy virnisti pyyhkiessään silmäkulmiaan ja luopui isänsä tarjoamasta suojasta voidakseen kiertää kätensä Gabriellen selän takaa ja vetää naisen kiinni kylkeensä.
"Minunkin on kyllä pakko myöntää, että vuoden odotus kuulostaa ylilyönniltä. Kai olit edes suunnitellut koko kuvion huolella, jos noin kauan aikaa sait hukattua?" John tiedusteli huvittuneena. Teddy puri huultaan, mikä riitti vastaukseksi. John nauroi raikuvasti. "Älä kerro siitä äidillesi."

Gabrielle pudisteli päätään Alicen innolle. Nainen oli saanut aivan uutta vauhtia itseensä. Hän painui Teddyn kylkeen kiinni, tyytyväisenä. Hän oli niin onnellinen, että oli haljeta itse onnesta. Nainen painoi tummien kiharoiden peittämän päänsä miehen olkaa vasten, hymyillen.

Teddy oli haljeta ylpeydestä saadessaan pidellä rakastamaansa naista aivan vierellään. Vanhempien onni ei ollut tullut yllätyksenä, mutta sen voimakkuus oli. Alice oli itkenyt, eikä hän muistanut nähneensä kyyneliä äitinsä silmissä kuin kerran tai pari koko elämänsä aikana.
"Olen niin onnellinen", mies julisti koko huoneelle ja käänsi päätään suukottaakseen Gabriellen päälakea. Alice palasi takaisin olohuoneeseen edelleen silmäkulmiaan pyyhkien.
"Teidän on jäätävä lounaalle. Syömme kunnolla", nainen julisti. Taloudenhoitaja astui huoneeseen Alicen jäljessä kantaen tarjottimella shampanjapulloa sekä neljää kristallilasia. John kohotti kulmaansa nähdessään esille otetun pullon, mutta Alicen katse hiljensi miehen. Ehkä pojalle ei tarvinnut kertoa, että shampanja oli ostettu Harrietia varten, kunnes naisen vierailu oli peruuntunut ja pullo unohtunut kylmään. Taloudenhoitaja-Sarah aukaisi tottuneesti shampanjapullon ja kaatoi kuplivaa juomaa neljään kristallilasiin. John ojensi juomat nuorelle parille ennenkö otti viimeisen lasin omaan käteensä.
"Onnea, Gabrielle ja Teddy", Alice julisti silmät kosteina ja kohotti lasiaan. "Olkoon tuuli teille myötäinen." Teddy kohotti oman lasinsa kilauttaakseen sen vasten muiden laseja pakahtumaisillaan. Käsi tärisi, kun hän kohotti lasin huulilleen. Arvokas shamppanja oli hintansa väärti.

Gabrielle ei tiennyt miten olisi käsitellyt asiaa. Hän ei voinut juosta hehkuttamaan kellekään. Välit vanhojen ystävien kanssa olivat hiipuneet Lontooseen muuton ja oman surun keskellä. Sukulaisille ei ollut asiaa kertoa siitä, joten hän vain joutuisi olemaan onnellinen itsekseen. Gabrielle ei kieltäytynyt juomasta, vaan otti lasin itselleen. Kevyt puna hiipi naisen poskille. Edes joku oli vilpittömän onnellinen heistä kahdesta, siitä että he menisivät naimisiin ja olisivat virallisesti herra ja rouva Morland vielä joskus. Hän kohotti lasin huulilleen, juoden pienen kulauksen siitä.
"Valitettavasti suuria kirkkohäitä ette saa. Siitä aion pitää kiinni."

Teddy oli jo kiirehtimässä tukemaan Gabriellen -kihlattunsa!- sanoja, mutta äidin reaktio yllätti hänet.
"Hyvä ratkaisu", nainen nyökkäsi hymy huulillaan. Teddy oli olettanut äitinsä olevan se, joka surisi eniten suurien juhlien menettämistä, mutta toisin kävi. John laski kätensä vaimonsa hartialle puristaen kevyesti, eikä Teddy edes onneltaan tajunnut ajatella sen pidemmälle. Tietenkään Alice ei surrut hääjuhlan kokoa, kun ei uskonut olevansa läsnä enää siinä kohden.
"Mutta pitäkää kuitenkin kunnon loma", John rohkaisi. Kirkkohäät tai ei, häämatkasta ei kannattaisi luopua. Teddy hymyili rutistaen Gabriellea kevyesti. Se ei tuntunut vielä aivan todelliselta. He olivat menossa naimisiin.

Gabrielle arvasi mitä Alice ajatteli. Hän nielaisi hieman. Heidän oli pitänyt mennä naimisiin jo aikoja sitten, eikä heillä ollut syytä pitkittää sitä sen enempää. Etenkin kun suuria juhlia ei ollut tulossa. Tummempi nainen livahti tuoreen kihlattunsa kainalosta ja asteli tuon äidin eteen.
"Alice. Siihen ei mene vuotta. Pidän huolen siitä ettei poikasi taas nysväile." Hänen katseensa kertoi jo sen, ettei hän menisi naimisiin niin ettei Alice olisi läsnä. Kerran Teddy halusi sinne Tahitille tai Hawajille, tuo saisi sanoa "tahdon" ennen sitä.

Alicen silmät kostuivat, kun nainen kuunteli Gabriellea. Hän nyökkäsi sanattomaksi vaipuneena ja painautui vasten miehensä kylkeä nieleskellen palaa kurkustaan. Teddy aukoi suutaan tietämättä mitä sanoa, kunnes päätyi vain hymyilemään. Gabrielle selkeästi hallitsi tilanteen, joten hän voisi vain olla ja nauttia siitä, miten onni tuntui täyttävän jokaisen solun kehossa.
"Olen niin ylpeä teistä molemmista", John sanoi pehmeästi, kun Alice ei tuntunut pienen kannustuksenkaan voimin löytävän sanoja. Ehkä hän voisi antaa vaimolleen hetken vain olla. Luoja tiesi, ettei vuorokauteen mahtunut montaa hetkeä, kun Alice ei ollut tilannetta kolmea askelta edellä.

Gabrielle hymyili naiselle hieman. Tuo tulisi kyllä näkemään poikansa häät, siitä ei ollut pelkoa. Hän laittaisi asiat tapahtumaan nopeammin kuin Teddyn aikataululla. Hän palasi miehen kainaloon, suukottaen tuon poskea hellästi. Nainen katseli valmentajaa lämpö silmissään, toivoen todella että nyt elämä olisi heille armeliaampi.

Teddy ei olisi voinut olla tyytyväisempi siihen, miten vaivattomasti Gabrielle oli sopinut suvun keskelle. Vielä kun nainen tapaisi Harrietin, olisivat kaikki lähisukulaiset tuttuja.
"Kiitos", hän kiitti Gabriellea, tai ehkä koko huonetta, ja kietoi kätensä kainaloonsa palaavan naisen ympärille. Oli helppo nauttia lasillisesta kuplivaa shampanjaa, kun saattoi pitää Gabriellea kainalossa ja hymyillä vanhemmille, jotka näyttivät olevan yhtä onnessaan kuin poikansa.
Nyt kun he olivat hetken onnellisia, Gabrielle alkaisi pelätä mitä tapahtuisi. Että kaikki menisi pieleen, taas. Tosin nyt he olivat viisaampia kuin ennen. Nyt he eivät luovuttaisi niin helposti.

Mies ei suostunut pelkäämään mitään, vaan nautti suonissa virtaavasta lämmöstä. Hän ei halunnut ajatella äitinsä sairautta tai Gabriellen katkennutta suhdetta omiin vanhempiinsa. Hän halusi vain olla onnellinen. Oikea elämä ehtisi piinata myöhemminkin. Hän vaihtoi muutaman sanan vanhempiensa kanssa, ennenkö viittoi Gabriellea mukanaan nojatuolille. Äiti pudisteli päätään kun hän istahti alas ja rohkaisi naista istumaan syliinsä. Vanhemmat valloittivat saman sohvan, jolta olivat nousseet uutisten myötä, ja muutamalla napin painalluksella televisioon palasivat äänet. Teddy ei pystynyt keskittymään ohjelmaan, mutta eipä sillä väliä ollut. Ei kukaan jälkikäteen tiedustelisi, mitä hän oli siitä ajatellut.

Gabrielle hymyili, hän tunsi elävänsä kuin jossakin usvassa. Kaikki oli niin outoa ja uutta tällä. Se ei tuntunut todellakaan tältä kun hän oli kihlautunut aivan ensimmäisen kerran. Se oli vain ahdistanut. Gabrielle istui Teddyn syliin, suukottaen miehen otsaa hellästi. Hän rakasti tuota niin.

Teddy leikitteli naisen hiuksilla antaessaan ajatustensa tyhjentyä. Ei tarvinnut huolehtia, ei suunnitella eteenpäin, kun saattoi vain olla ja nauttia tästä hetkestä. Vanhempien keskustelu ja kommentit televisiosta näytettävän ohjelman suhteen kaikuivat kuuroille korville. Hän tuskin olisi tajunnut, vaikka vanhemmat olisivat kysyneet jotain häneltä. Hän ei tiedostanut ajan kulua silitellessään naisen selkää ja hiuksia, ei ennenkö taloudenhoitaja saapui oviaukkoon kertomaan, että lounas olisi katettuna viidentoista minuutin päästä. Hän havahtui pilvilinnoistaan juuri parahiksi ymmärtämään, että Alice mainitsi käyvänsä vaihtamassa vaatetta.
"Minunkin kai pitäisi", mies pohti vilkaisten farkkujaan, joilla oli rymynnyt ensin tallissa ja sitten polvillaan pitkin nurmikkoa. "Tuletko sinäkin?" Ehkä he voisivat pakata kassinsa siinä sivussa, niin pääsisivät lähtemään ennen iltaa. Hän halusi päästä pujottamaan sormuksen Gabriellen sormeen ja kertomaan kissoille ilouutiset. Miyatokin vaatisi tilannepäivitystä, sillä jenkkimies tappaisi hänet jos kuulisi muuta kautta.

Yhtälailla Gabriellen pää tuntui tyhjenevän aivan kaikesta. Siinä oli hyvä vain istua ja olla, tosin hän sentään kykeni osallistumaan hieman keskusteluun. Edes vähän enemmän mitä Teddy. Hän nousi seisomaan ja vilkaisi miehen farkkuja, hymyillen leveästi. Oli siinäkin. Hän lähti Teddyn kanssa huoneesta ja pakkasi nopeasti oman laukkunsa. Kovin paljon hän ei ollut ehtinyt edes levittää tavaroita

Teddy kulki edelleen pienoisessa sumussa kiivetessään portaat yläkertaan. Hän olisi todennäköisesti kaatunut rähmälleen tai törmäillyt seiniin, ellei olisi kasvanut tässä talossa. Hän vilkaisi varsin tyhjäksi käynyttä laukkuaan. Oli suorastaan saavutus, miten levälleen hän onnistui vähäiset tavaransa levittämään yhdessä vuorokaudessa.
"Pakko myöntää, että tämä tuntuu edelleen varsin epätodelliselta", mies naurahti riisuessaan farkkunsa. Hän oli pakannut mukaan ylimääräiset housut, mutta saisi nähdä mistä ne tulisivat vastaan. No, ainakin samalla sai pakattua näkyvimmät kamppeet laukkuun.

Gabrielle seuraili miehen pakkaamista kun oli valmis ja silloin tällöin ojensi jonkin tavaran tuolle.
"Unohtaisit pääsi jos joku ei vahtisi." Gabrielle totesi naureskellen.

Mies nauroi.
"Onneksi pääni on tukevasti kiinni ruumiissani", hän virnisti. Muutoin voisi hyvinkin käydä juuri niin kuin nainen oli ehdottanut.

"Mmm... Ja ne housut joita haet, on kylpyhuoneessa." Gabrielle ohjeisti. Muuten tästä ei tulisi ikinä valmista. Nainen asteli peilin eteen ja asetteli hieman hiuksiaan. Kyllä hän välttäisi.

Teddy hymyili lammasmaisesti kiitokseksi ja suunnisti noutamaan housujaan kylpyhuoneesta. Hänen pitäisi opetella pitämään tavarat laukussa tai ainakin sen lähettyvillä, niin näiltä hetkiltä vältyttäisiin. Mies kiskoi tummansiniset housut jalkaansa ja päätyi vaihtamaan paitansakin, kun puhtaita oli edelleen jäljellä. Hän oli pakannut aivan liian reilusti yhden yön vierailua vanhempien luona ajatellen.
"En malta odottaa, että saan kertoa kaikille", mies virnisti varsin poikamaisesti kiskoessaan laukkunsa vetoketjun kiinni. Hän heitti pakatun laukun sängyltä ovensuuhun vilkaisten huonettaan unohtuneiden tavaroiden varalta. Mikään ei heti pistänyt silmään, ja kyllähän se nyt Sheffieldistä pohjoiseen kulkeutuisi jossakin kohtaa.

Gabrielle pudisteli hymyillen päätään.
"Olet mahdoton. Kollegasi menettävät järkensä kun kerrot kolme viikkoa jokaiselle töissä miten menit kihloihin." Sanojensa päätteeksi hän painoi pikaisen suukon tuon poskelle.
"Mennään nyt tai ruoka on kylmää."

Mies naurahti. Entä sitten? Saisihan hän nyt kertoa kaikille suuresta onnestaan. Hän ei ollut pilaillut kun oli sanonut, että Gabrielle teki hänestä maailman onnellisimman miehen.
"Joo", hän nyökkäsi ja kaappasi naisen kylkeensä kiinni suukon jälkeen. Jos Teddy saisi päättää, hän ei laskisi Gabriellesta irti lainkaan, vaan kulkisi minne tahansa naisen kanssa. Hän saattoi vain kuvitella, miten toivottoman poissaoleva hän olisi valmennuksissa, jos nainen olisi edes katsomossa. Ajatus huvitti syystä tai toisesta aivan suunnattomasti. Hän suunnisti portaat alas ja äänten johdattelemana ruokasaliin, joka kylpi auringonvalossa. Mies hymyili vanhemmilleen ja veti tuolin katetun pöydän alta, jotta Gabrielle voisi istahtaa ensin alas.

Joten nainen ei menisi katsomoon, ei seuraavaan puoleen vuoteen. Jos Teddy olisi sitten ehtinyt vetämään henkeä ja rauhoittumaan huumastaan siihen mennessä, hän voisi mennä katsomaan joskus tuon valmennuksia. Ruokasalissa hän istui alas, hymyillen miehen vanhemmille. Teddy oli niin onnellinen ja sen katselu vain lisäsi hänen omaa onneansa.

Teddy istahti Gabriellen viereen ja katsoi pöydän tarjoiluja. Äiti ei ollut pilaillut sanoessaan, että he söisivät kunnolla, sillä pöydän ääressä tuntui olevan kaikenlaista. Hän kasasi reippaasti ruokaa lautaselleen muiden mukana, kierrättäen tarjoiluastioita kädestä toiseen. Mies ei tuntenut varsinaisesti nälkää, mutta epäili, ettei nyt kannattanut säästellä ruokamäärissä kun saisi palautetta niin äidiltä kuin Gabrielleltakin.
"Älkää muuten kertoko Harrietille", mies ilmoitti pirteästi. Alice kohotti kulmaansa. "Haluan kertoa ihan itse." Se sai äidin nyökkäämään hyväksyvästi.

Gabriellella sen puolesta taas olikin jo nälkä, kiitos sen aamuisen juoksulenkin. Hän otti ruokaa lautaselleen myös reilusti. Harriet. Niin, hän ei ollut koskaan edes tavannut Teddyn siskoa. Olikohan tuo kuullut kaksikon äidiltä paljon pahaa hänestä, kun he olivat eronneet? Mietitytti miten nainen suhtautuisi asiaan.

Mies pohti jo pienessä mielessään, miten kertoisi ilouutiset isosiskolleen. Soittaisiko hän? Pelmahtaisiko hän varoittamatta Bristoliin? Ei, sinne oli niin pitkä matka, ei hän siihen lähtisi. Ehkä jollakin kisamatkalla? Luulisi Harrietin hyödyntävän kesäistä Englantia kilpailukalenterissaankin. Kuka tiesi, ehkä Harriet tulisi kilpailemaan Rosings Parkiin. Teddy söi lautastaan tyhjäksi hyväntuulisesti, eikä seurannut keskustelua, jota vanhemmat pöydässä virittelivät milloin mistäkin aiheesta. Miyatolle täytyisi soittaa heti illalla, ja Charlesille lähettää tekstiviesti. Oliko vielä muita, joille täytyisi kertoa saman tien? Kuvaaja täytyisi hankkia kihlajaisilmoitusta varten. Hän alkoi kasata päässään muistilistaa samalla kun nautti raikkaasta salaatista ja graavilohesta tiedostaen vain puoliksi puheensorinan ympärillään.

Gabrielle sentään kykeni kommunikoimaan miehen vanhempien kanssa järkevästi. Hän ei vielä ajatellut asioita niin pitkälle. Kyllä senkin aika koittaisi, kunhan hän pääsisi kotiin. Syötyään hän jatkoi jutustelua, odottaen että Teddy heräisi pilvilinnoistansa.

Teddyllä kesti hetken jos toisenkin, mutta miehen havahtuessa tuo hymyili naiselle leveästi ja kääntyi katsomaan vanhempiaan, joiden huvittuneisuus välittyi miehenkin tietoisuuteen.
"Me voisimme alkaa tehdä lähtöä kotiin", mies sanoi vilkaisten kysyvästi Gabriellea kuin varmistaen, että se oli edelleen heidän suunnitelmanaan.

Gabrielle hymyili ja nyökkäsi. Hän halasi miehen vanhempia vielä ennen lähtöä ja kiitti siitä että oli kaikesta huolimatta tervetullut Whirlow Halliin kaikesta huolimatta, ainakin lopulta.

Teddy halasi hyvästit vanhemmilleen onnellisena. Alice kiitteli kovasti vierailusta ja John toivoi heidän tulevan pian uudestaan. Mies nappasi taloudenhoitajan alakertaan tuomat laukut kantoonsa ja heitti ne auton takapenkille kääntyen vielä vilkuttamaan vanhemmilleen, jotka seisoivat portaiden yläpäässä leveät hymyt kasvoillaan.
"Tahdotko ajaa?" Mies tajusi kysyä pyöritellessään autonavaimia sormissaan. Hän nousi kyytiin naisen päätöksen mukaisesti onnellisena ajatuksesta, että pääsisi pian kotiin. Huoli äidistä oli työntynyt sivuun kaiken muun tieltä, mutta palaisi varmasti ennen pitkää. Juuri nyt sillä ei ollut väliä, sillä pian he olisivat kotonaan.

Gabrielle vilkaisi miestä. Ehkä olisi parempi että hän ajaisi.
"Voin ajaa." Hän otti avaimet ja istui kuskin paikalle, käynnistäen auton.
"Oli mukava käydä vanhempiesi luona."