[P] A human vulnerability doesn't mean that I am weak

Perjantai 15. kesäkuuta 2018 - klo 22.52

Kuka olisikaan tiennyt, että nopein keino päästä Dubliniin iltapäivästä oli lentää Amsterdamin kautta? Tavallisesti nainen olisi odottanut useamman tunnin pidempään ja ottanut suoran myöhäisillan lennon Newcastlesta Dubliniin, mutta nyt hän tahtoi paikalle niin pian kuin vain mahdollista. Vaihtolennolla hän laskeutui Dubliniin pari tuntia aiemmin kuin suoralla lennolla, luovi tiensä kentän läpi vauhdilla ja kiilasi röyhkeästi taksijonossa päästäkseen nopeasti Artemiksen luokse. Silti matkaan tuntui kuluneen aivan liian pitkään, mutta sellaista se oli, kun joutui käyttämään lentokoneita.
”Artemis? Rakas?” Hän kutsui astuessaan sisään lukitsemattomasta etuovesta. Nainen pudotti laukkunsa ovensuuhun ja potkaisi korkokengät jalastaan, ennenkö kiipesi portaita ylös kohti tasannetta.
”Hei rakas”, nainen tervehti pehmeästi ja laskeutui polvilleen portaalle, jotta saattoi halata miestä. ”Tulin niin pian kuin pääsin”, hän sanoi hiljaa.

Kauankohan hän oli istunut siinä? Varmaan aika kauan. Siitä oli hetki kun hän oli soittanut Veronicalle. Mies tuijotti tyhjästi eteensä, pitkät jalat kehoa vasten halattuna. 
”Kiitos.” Kaikki mitä hän sai sanottua. 
”En... en pysty.” Kolmas kerros hönki menneisyyttä hänen niskaansa.

"Turha kiittää", nainen vastasi vähätellen ja silitti kädellään miehen selkää. Sitähän varten naisystävät olivat.
"Mennään yhdessä. Kohta", Veronica sanoi kohottaen toisen kätensä pyyhkimään kyynelten jättämiä jälkiä Artemiksen poskilta. "Ei sinun olisi tarvinnut tulla yksin alun alkaenkaan."

Artemis vilkaisi portaita. Ihan kohta. 
”Ajattelin että vain hoidan tämän nopeasti.” Ei. Tapahtumat 23 vuotta myöhemmin selvästi vaivasivat edelleen.

"Nyt voimme hoitaa sen yhdessä juuri sillä tahdilla kuin mikä tuntuu sinusta hyvältä", Veronica vastasi pehmeyttä teräväpiirteisillä kasvoillaan. Heillä ei ollut enää minnekään kiire.

Mies veti muutaman kerran syvään henkeä ja puristi Veronican kättä. Hän nousi ylös hitaasti ja otti sen pahvilaatikon. 
”Menetkö edeltä?”

Nainen nousi seisomaan katsellen huolissaan Artemista. Miesparka. Tämän täytyi olla todella raskasta miehelle, kun Artemis oli edes soittanut hänelle ja pyytänyt tulemaan paikalle.
"Totta kai", hän vastasi, kiersi miehen ympäri ja tarttui hellästi Artemiksen vapaaseen käteen ennen kuin lähti kiipeämään portaita kolmanteen kerrokseen.

Artemis irvisti kun porras narahti kolmanneksi ylimmällä askeleella. Jumalauta, se oli naurettavaa. Se oli narissut samoin ennenkin. 
”Vasemmalle.” Vasemmalla sijaitsevan oven takaa paljastui naurettavan neuroottisen siisti huone. Seinillä oli edelleen pari kehystettyä julistetta Miltonista, kasa miehen poikana saamia ruusukkeita. Seinään pultatulla hyllyllä oli kuvia teinistä hevosen kanssa ja pokaaleja. Koulupöydällä oli kaikki siististi, siinä oli jopa edelleen miehen silloisia koulukirjoja. Matematiikkaa, kieliä. Kalenteri roikkui seinällä. 
Siinä oli edelleen auki lokakuusta 1995. Siinä oli ympyröitynä pari launtaita - kilpailuja. Pitkä mies otti ovesta tukea. Pieni, kivulias aikakapseli. Sängyllä oli edelleen ne hänen vauvana saamansa pehmolelut, huimat kaksi. Vanhat ratsastushousut riippuivat pesusta tulleina vaatekaapin ovessa, päiväkirja, romaani ja ratkaistu rubikin kuutio sekä ristikkolehti olivat yöpöydällä. Mies peitti suunsa kädellään, astumatta vielä kynnyksen yli. 

Veronica noudatti saamiaan ohjeita ja aukaisi oikean oven astuen vain osittain sisään huoneeseen voidakseen tehdä tilaa Artemikselle oviaukossa. Hän katsoi hetken vain miestä ja odotti vihjettä siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Nainen puristi hellästi Artemiksen kättä ennen kuin antoi katseensa valua kartoittamaan huonetta, josta he olivat tulleet hakemaan mitä ikinä mies tahtoisikaan säilyttää. Tuntui kummalliselta katsella edessä aukeavaa huonetta. Se tuntui melkein siltä kuin olisi katsonut jonkinlaisesta aika-avaruutta vääristävästä ikkunasta Artemiksen nuoruuteen.
"Valmis astumaan peremmälle?" Hän kysyi hiljaa mieheltä, joka näytti perin ravistellulta joutuessaan kaikkien näiden vuosien jälkeen kohtaamaan oman makuuhuoneensa. "Vai tahdotko, että minä kerään mitä ikinä tahdotkaan mukaasi?"

Se vääristikin. Se oli jätetty juuri kuten hän oli sen jättänyt. Paitsi että ikkunan edessä olevalla koulupöydällä oli yhden kirjekuoren sijaan kaksi. Sitä hän ei ollut jättänyt siihen. Hän otti varovaisen askeleen peremmälle ja kurtisti kulmiaan. 
”En oikeastaan tiedä että mitä kaikkea täällä on. En muista.”

Veronica seurasi miestä katseellaan ja hillitsi vain vaivoin halunsa kietoa kätensä miehen ympärille. Ehkä Artemis haluaisi mahdollisimman nopeasti pois huoneesta, joka piti sisällään niin paljon muistoja, eikä hän auttaisi moista takertumalla mieheen.
"Käy siis kaikessa rauhassa tavaroita läpi", nainen kannusti. "Minä odotan tässä." Hän ei jättäisi Artemista yksin.

Ensimmäiseksi mies nyppi varoen ne ruusukkeet pois korkkitaulusta. Ne olivat ehkä vanhoja ja korkeintaan kansallisista junioriluokista, mutta hänelle ne olivat tärkeitä. Kädet tuntuivat tärisevän vaikka hän yritti pidätellä sitä. 
”Voit sinä tänne tulla. Ei tämä ole mikään pyhäinjäännös.” Hänen vanhemmilleen oli selvästi ollut. Mutta kuka saattoi syyttää? Jotain oli kuollut silloin 23 vuotta sitten, jos ei Artemis aivan kirjaimellisesti. 

Veronica antoi katseensa lipua hiljalleen tavarasta toiseen huoneessa, jossa Artemis oli kasvanut. Koulukirjoja, ruusukkeita, pokaaleita, kuvia hevosten kanssa. Jos hän ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän kuvitellut huoneen omistajan astuvan hetkellä millä hyvänsä sisään ja utelevan teineille tyypilliseen närkästyneeseen tapaan, mitä aikuiset oikein tekivät hänen huoneessaan.
"En vain tahdo olla tielläsi", nainen vastasi. Tuntui sitä paitsi väärältä mennä penkomaan miehen tavaroita siltä ajalta, kun Artemis oli ollut teini.

Teini-ikäinen Artemis olisi huomauttanut nenäkkäästi ettei nuuskija löytäisi mitään hänen huoneesta. Siskon huoneesta sen sijaan... 
”Et ole tiellä, rakas.” Mies vakuutti pehmeästi. Hän otti ne muutamat pokaalit ja kuvat hyllystä. Hän vilkaisi pehmoleluja, ottaen vihreään silinteriin puetun lampaan sormiinsa. 
”Uskaltaako näitä enää antaa lapselle?” Ei kai niillä muuta tekisi kuin antaisi omalle lapselle. Hämmentävää miten terävästi hän muisti sen päivän tivolissa isovanhempien luona Limerickissa kun katsoi sitä lammasta. Helvetti kun alkoi melkein itkettää uudelleen.

Veronica astui pari askelta sisemmäs ja antoi katseensa jälleen kiertää ympäri huonetta. Tuntui melkein siltä, kuin joka kerralla huomaisi jotain uutta, mikä oli jäänyt huomiotta aiemmin.
"Tietenkin uskaltaa, jos tahdot säästää ne", nainen vakuutti astuen lähemmäs ja laski kätensä pitkän miehen alaselälle. "Jos sinä haluat pitää ne tallessa ja antaa eteenpäin omalle lapsellesi, tietenkin voit tehdä niin. Ei niihin sisälly mitään kirousta."

”Minä vain mietin paljonko niissä on pölyä.” Mies naurahti ääni tunkkaisena ja käheänä. Sitten hän haistoi pehmolelua. Äiti oli pessyt ne. Helvetti, nainen oli pessyt ne ja tuonut takaisin siihen kohtaan johon hän oli ne asettanut sängyn pedatessaan. Lammas ja tilkkukankaista tehty kani saivat mennä laatikkoon. Hän kääntyi pöytänsä puoleen, ottan ne kirjekuoret sormiinsa. Toinen oli hänen kirjoittamansa ja sen sisällä ei ollut enää mitään. Toisen sisällä oli vain pieni lappu, mikä sai aikuisen miehen valumaan lattialle. Hän tosin naamioitsi sen laatikoiden läpikäymiseksi hyvin taitavasti.

"Ne saa aina pestyä", Veronica lupasi pienen hymyn kera ja silitti peukalollaan Artemiksen selkää, ennen kuin kääntyi katsomaan toiselle puolen huonetta. Miehen huone oli kovin siisti, mutta ehkä sen ei pitäisi yllättää. Artemis oli epäilemättä ollut siisti koko elämänsä ajan.
"Mitään mielenkiintoista laatikoissa?" Hän kysyi kääntyen katsomaan lattialle asettunutta miestä. Hän ei voinut kuvitellakaan, miten vaikea oli käydä läpi huonetta, joka oli täynnä kipeitäkin muistoja. Ehkä oli ihan hyvä, ettei hänen isänsä ollut säästänyt mitään hänen lapsuudestaan. Hänellä ei koskaan olisi huonetta, jota siivota uusia ostajia varten.

Artemis pudisteli päätään. Ei mitään mielenkiintoista. 
”Vanhoja esseitä.” Mies naurahti ääni värähtäen. 
”Ja jotain mallinnoksia. Teknologia kiinnosti. Ja koulukirjoja.” Hän nousi ja katseli pöydällä olevia tavaroita hetken, siirtyen vaatekaappiinsa. Siellä oli mustaa. Pelkkää mustaa. Ei ainuttakaan väripilkkua. 
”Tiedän että se on täällä jossakin...” Mies mutisi kulmat kurtussa.

"Vau, kerran elämässä olet jopa ollut kiinnostunut teknologiasta", Veronica kiusasi pehmeästi ja nojasi selkäänsä seinää vasten. Siitä saattoi hyvin katsella, mitä Artemis tekisi seuraavaksi. Vaatekaapin sisältö ei varsinaisesti yllättänyt. Hän ei ollut koskaan pukeutunut räikeisiin väreihin, mutta Artemis oli vieläkin tarkempi siitä, mikä väri sopi miehen lähettyville. Se tosin piti heidän asuntonsa erittäin siistinä ja eleganttina, joten hänellä ei ollut mitään valitettavaa.
"Mitä etsit?" Hän uteli päätään kallistaen.

”Minä olen opiskellut insinööriksi, Veronica-rakas.” Taisi olla ensimmäinen kerta kun hän mainitsi asista. Mitä oli oikeasti opiskellut. 
”Tätä.” Mies veti kaapista pullon hyvää irlantilaista viskiä. Avaamaton. 
”Sen piti olla lahja isälle, mutta... niin. Ei sitä saa heittää pois.”

Nainen kohotti kulmaansa. Insinööriksi?
"No sitä en kyllä olisi arvannut", hän tunnusti naurahtaen. Se ei kuulostanut lainkaan Artemiksen alalta. Vai asui hän insinöörin kanssa. Tämähän oli suorastaan huolestuttavaa.
"Niinpä tietenkin, lahjahan se toki oli", hän kiusasi pehmeästi.

Diplomi-insinööri ja juristi. Heistä saisi monta hyvää vitsiä. 
”Energia- ja ympäristötekniikan diplomi-insinööri. Jos tarkkoja ollaan.” Eipä hän ollut ikinä niitä töitä tehnyt. 
”Minä olin... alkoholiton teini. Deirdre hoiti sen molempien edestä.”

Veronica pudisteli päätään pieni hymy huulillaan. Vai oli miehellä diplomi-insinöörin paperit. Mitenköhän sekään ei ollut koskaan aiemmin tullut puheeksi? Kenties sen tähden, miten Artemis oli aina työskennellyt hevosten parissa, kun hän oli mieheen tutustunut.
"Joten nyt sinä puolestasi hoidat sen teidän molempien edestä?" Nainen naurahti ja asteli lähemmäs voidakseen sipaista miehen poskea huvittuneena.

”Odotas vain kun hän ei enää imetä. Olen aika varma että se käsien tärinä johtuu viskin puutteesta.” Ainakin hän yritti vitsailla. Hieman vaisusti. 
”Tiesin että he eivät juurikaan koskeneet tähän mutta en tajunnut että... tämä on kuten jätin kaiken.”

Veronica hymyili pehmeästi miehelle. Se oli oikein hyvä yritys vitsiksi. Ehdottomasti parempi kuin pitkä, raskas hiljaisuus.
"Ehkä hekään eivät tahtoneet tulla tänne yhtään sen enempää kuin sinäkään", nainen sanoi hiljaa ja nousi varpailleen, jotta saattoi painaa suukon Artemiksen poskelle. "Tai sitten he vain tahtoivat, että sinä saat itse käydä huoneesi läpi sitten kun olet siihen valmis." Ehkä kukaan ei ollut ajatellut sen kestävän näin pitkään.

Tuskin oli. Niin saattoi päätellä siitä lapusta. Kulta, olet rakas. Ei muuta. Ei sellaista sanottu aikuiselle miehelle. 
”On täällä käyty. Pyyhitty pölyjä ja äiti on pessyt ainakin nuo pehmolelut. Ne tuoksuivat huuhteluaineelle.”

"Äitisi on tahtonut pitää huoneen valmiina sinua varten", Veronica vastasi pehmeästi ja hymyili hellästi miehelle. "Mitä muuta tahdot vielä käydä läpi huoneestasi?" Oliko miehellä enemmänkin lahjoja piiloteltuina ympäri huonetta? Kenties lisää ruusukkeita, valokuvia ja pokaaleja laatikoissa sängyn alla?

Artemis kohautti olkiaan. 
”Ei se... tässä se kai on. Olen aina pitänyt vähän tavaraa. En vain pystynyt... tulemaan tänne.”

"En ihmettele, rakas", nainen vastasi sipaisten vielä kertaalleen miehen poskea. "Mikään tässä ei varmasti ollut helppoa sinulle. Siksi sinun olisi pitänyt pyytää minut mukaan jo alusta saakka. Ei sinun tarvitse tehdä kaikkea itseksesi. Sitä varten minä olen tässä."

Artemis painoi leukansa Veronican päälaelle. 
”Niin. Minä... kuvittelin että pärjäisin.” 

"Sinun ei tarvitse kuvitella sellaista", hän sanoi nojautuen miestä vasten. "Mieluummin pyydät minut mukaan turhan tähden."

”Mm. Minä muistan.” Artemis suoristautui ja kulki jäykin askelin ulos huoneesta. Viimeinen mahdollisuus tehdä rauha menneen kanssa. Hän asteli aulaan ja avasi kylpyhuoneen oven. Se oli remontoitu. Kokonaan. Lattiasta kattoon joka listaa myöten. 

"Hyvä", Veronica vastasi. Kuka tietäisi, vaikka seuraavalla kerralla hän olisi paljon kauempana kuin naapurimaassa, kun Artemis yllättäen soittaisi hänelle. Nyt kaikki oli järjestynyt yllättävän helposti, kun hän oli ehtinyt koneeseen ja päässyt Dubliniin ennen yötä, mutta siitä ei koskaan olisi takeita. Hän seurasi kaikessa hiljaisuudessa miehen perässä kylpyhuoneen ovelle. Hän ei tahtonut edes katsoa sisään huoneeseen, joka olisi voinut viedä Artemiksen maailmalta. Sen sijaan nainen seisoi sivummalla ja odotti miestä palaavaksi hengitykseensä keskittyen.

Artemis astui sisään ja istui kylpyammeen reunalle, katsellen huonetta hiljaisena. Se tuntui oudolta. Samaan aikan oli muistoja siitä kun sisko napisi oven takana kouluaamuna ja he nauroivat. Sitten oli se muisto kun sisko oli ollut suunniltaan kauhusta ja verta käytännössä kaikkialla ammeessa. Siinä istumisessa oli jotakin terapeuttista, vaikka mies ei huomannutkan sivelevänsä toista kyynärvarttaan.

Veronica odotti kärsivällisenä, sillä naisella ei ollut kiire minnekään. Hän odottaisi niin kauan että Artemis olisi valmis jatkamaan matkaa alakertaan. Ehkä tämä auttaisi miestä irrottautumaan menneisyyden kahleista, jos sellaisia edes oli enää olemassa tässä kohtaa.

Niitä oli enemmän kuin Artemis koskaan myöntäisi. Olo oli syyllinen. Hän pudisteli itsensä ajatuksistaan ja sammutti vessasta tunnollisesti valot. 
”Pitäisi käydä läpi vielä kotivideot.”

Veronica vilkaisi miestä huolissaan, kun Artemis palasi aulan puolelle.
"Oletko varma, että jaksat tehdä sen nyt?" Hän ei voinut edes kuvitella miten raskasta tämän oli oltava miehelle jo nyt.

”En aio... jos vain laittaa kaikki laatikkoon?” Sitten he olisivat valmiita. Hän voisi syödä hotellilla jotakin. 

"Tehdään niin", Veronica nyökkäsi. Niitä voisi käydä paremmalla aikaa läpi tarkemmin. "Mennään, rakas", hän lisäsi, tarttui miehen käteen ja lähti kaikessa rauhassa kulkemaan portaita alakertaan.

Se oli outoa. Mies räpytteli kiivaasti silmiään vielä olohuoneessakin. Oli outoa kun tiesi sen olevan viimeinen kerta lapsuudenkodissa, jossa hän oli elänyt käytännössä koko lapsuutensa. Kaikki vanhatkin kotivideot olivat nykyään DVD:llä ja yhdessä vetolaatikossa. Ne oli vain helppo nostaa. Joidenkin koteloissa luki jotakin valaisevaa. 
”Arty ja Dee 5v” 
”Arty aluemestaruus”
”Kreikka 1985”. Mies pudisteli päätään. 
”Näitä on järjetön määrä, kun Deirdre ja Aiden ottivat jo ne mitä halusivat..”

"Ei meiltä tila lopu kesken", Veronica vastasi pienen myötätuntoisen hymyn kera. "Pakkaa vain laatikkoon kaikki, ehdit karsia niitä myöhemmin." Hän epäili, ettei kaikkiin suinkaan ollut kirjoitettu, mitä juuri sillä videolla tapahtui. Parempi ottaa mukaan videoitakin, joita ei tarvitsisi kuin unohtaa jotakin, mikä olisi ollut mukava säilyttää.

Kun kaikki oli kahdessa laatikossa, hän hieroi kasvojaan. Eiköhän kaikki ollut siitä. Deirdre oli pakannut sellaisen mitä he voisivat haluta jakaa tai vain säilyttää muistona vanhemmista. 
”M... mennäänkö?” Sen viskipullon hän tosin ottaisi nyt mukaan.

"Mennään", Veronica nyökkäsi ja tarttui Artemiksen käteen, kun mies oli kerran ilmaissut olevansa valmis lähtemään. Hän vilkaisi vielä kerran ympärilleen miehen lapsuudenkodissa ja puristi hellästi Artemiksen kättä.
"Sinä teit sen. Olen niin ylpeä sinusta", nainen sanoi hiljaa, pieni hymy huulia koristaen.

Vapaalla kädellä mies pyyhkäisi kasvojaan. 
”Ei siihen kauan mennytkään.” Hän totesi nuivasti, varmisti että kaikki valot oli sammutettu ja avaimet mukana. Sitten hän saattoi vetää oven kiinni viimeisen kerran. Se oli omiaan saamaan kyyneleet poskille asti.  Tuntui lapselliselta miten hän halusi kääntyä ympäri ja olla uskomatta että kumpikaan vanhemmista ei palaisi taloon enää. 
”Joten, mennään. Vuokrasin auton taksin sijaan.”

Nainen ei sanonut mitään kyynelistä tai kurottanut pyyhkimään niitä pois. Artemis sai itkeä, kun hyvästeli lapsuudenkotinsa. Olihan talo varmasti täynnä rakkaita muistoja vanhemmista ja sisaruksista vuosien varrelta.
"Hyvä, koska sinä olisit ehdottomasti tilannut taksin", nainen totesi hiljaa naurahtaen. Hänelle oli riittänyt, ettei hän ollut meinannut ymmärtää kentältä tänne hänet kuljettaneen taksikuskin puheista kuin joka toisen sanan.

”Noh. Yritätkö sanoa ettei se onnistuisi sinulta?” Hän avasi kadun varressa seisovan auton ovet ja istui kuskin paikalle. 
”Hotellimme yksi respatyöntekijä olisi painajaisesi.”

"Enemmänkin taksikeskus ei osaisi lähettää taksia oikeaan osoitteeseen", Veronica vastasi päätään pudistaen. Hän oli joutunut tavaamaan kadun nimen taksikuskille, jotta musta taksi oli lähtenyt oikeaan suuntaan lentokentältä.

”Emme ole niin toivottomia. Höpiset hulluja.” Mies antoi tahallaan puheensa liukua kotoiseen aksenttiin. Ihan Veronican iloksi.

"Ette te kansainvälisemmät ole niin toivottomia. Mutta ne yksilöt, jotka eivät ole koskaan poistuneet jalallakaan tältä saarelta", nainen pudisti päätään ja mulkaisi leikillään Artemista. Olipa mies nyt olevinaan hauska aksenttinsa kanssa.
"Puhuisit noin tallilla ja ihmiset vielä ajattelisivat, että olet tullut hulluksi."

Artemis naurahti vaisusti kun lähti liikkeelle ja kohti hotellia. 
”He eivät olleet tunnistaa minua kun palasin Saksasta 2016. Ja nyt jo hymyilen. En tiedä olisiko aksentti suuri shokki. Puhuin paljon iiriä kun Caitlin oli töissä.”

"Sinä ja sinun kielitaitosi", nainen pyöräytti leikillään silmiään. Hän käänsi huomionsa ulos ikkunasta katsellakseen öistä kaupunginosaa, jonka läpi he ajoivat. Dublinissa oli jotakin kaunista, jopa tällaisen päivän päätteeksi. Hänen täytyisi joskus tulla käymään täällä ihan vain loman viettämisen merkeissä.
"Toivottavasti lapsemme perii sinun kielipääsi."

”Periytyvä taito. Sukuvika ehkä enemmän.” Artemis naurahti pehmeästi. 
”Minun kielipääni ja sinun analyyttinen mielesi eikä kukaan estä häntä.” 

"Täydellistä", Veronica vastasi hymyillen. "Sinä joudut kyllä vastuuseen matematiikan läksyissä auttamisen kanssa, kun aika koittaa. Minusta ei olisi yhtään hyötyä." Ehkä tulevaisuudesta puhuminen auttaisi jättämään päivän raskaat muistot menneisyydestä taakse?

Artemis ainakin yritti kovasti. Hän ajatteli mieluusti mitä tahansa muuta. Onneksi täti hoitaisi laatikot rahtiin. Hänen ei tarvitsisi. 
”Niinkö? Tietenkin autan.” Artemis olisi voinut valita toisenlaisenkin uran ja menestyä, mutta hän oli valinnut hevoset. 
”Ja kielten läksyissä.” Koska englanti ja iiri nyt vain eivät riittäneet lapselle? 

"Kielten läksyissä?" Veronica kohotti kulmaansa ja kääntyi katsomaan miestä epäuskoisena. "Kuinka montaa kieltä oikein meinasit lapsiparkamme opiskelevan?" Eikö vähemmälläkin mennyt kieli solmuun? Hän ei ollut koskaan onnistunut oppimaan kuin auttavat alkeet kaikista kielistä, joita hänelle oli tuputettu.

”Jos on kielipäätä niin kaksikaan ei ole temppu eikä mikään.” Artemis totesi pieni ja vino hymy suunpieltään nostaen.

"Olet toivoton", nainen julisti. "Kertakaikkisen toivoton. Tehän saatte vielä oman salakielenne keskenänne." Hän ei ymmärtäisi, mitä mies ja lapsi puhuisivat keskenään, jos nuo niin tahtoisivat. Siihen tosin riitti iirikin, paitsi jos hän nyt tosissaan alkaisi hieman opiskella kummaa kieltä.

Artemis naurahti. 
”Todellinen salakieli. Ranska, saksa, italia tai venäjä eivät ole salakieliä.” Niiden läksyjen kanssa hän osaisi auttaa.

"Ovat ne", Veronica naurahti. Hän ei puhunut niistä yhtäkään, joten selvästi ne olivat salakieliä.
"Äläkä kuvittele, että opetat kaikki tietämäsi kielet lapsellemme."

”En, mutta jos yksi tai kaksi. Helpottaa elämää.” Iiri olisi eri asia, sitä hän aikoi puhua pienestä asti. Voisivat sitten kolmosten ja Aidenin pojan kanssa ärsyttää muita lapsia oikein kunnolla. 

"Se on ihan hyvä", nainen vakuutti nyökäten. Kielitaito oli ehdottomasti suuri lahja, josta ei voisi olla kuin hyötyä elämässä - tiettyyn rajaan saakka. Lapsiparan ei tarvitsisi kaksikielisyytensä lisäksi puhua vielä viittä muuta kieltä sujuvasti.

”lisäksi häntä ja serkkujaan voidaan inhota kunnolla. Heillä on salakieli.” Hän kieltäytyi ajattelemasta mahdollisuutta että sisko muuttaisi lapsineen Saksaan tai Alankomaihin muutaman vuoden päästä. Aiden nyt pysyisi täällä. Onneksi. 

"No se on toki totta", Veronica naurahti. Se lapsilla ehdottomasti olisi, mutta ainakin serkuksilla olisi siis jotakin yhteistä. "Onneksi edes osa meistä aikuisista ymmärtää, mitä he huutelevat toisilleen. Me loput vain hymyilemme ja vilkuttelemme typerinä."

”Niin, onneksi.” Artemis virnisti hieman. 
”Kuulemma Julian on opetellut vaimonsa iloksi kirosanat ja hävyttömyydet. Että jos häntä alkaa naurattaa hillittömästi...”

"Eli jos Julian nauraa, meidän muiden lienee parasta huutaa toruja englanniksi", Veronica summasi päätään pudistaen. "Tosin, eihän kukaan ole opettamassa lapsille hävyttömyyksiä ja kirosanoja. Sisaresikin on paras osata kirota vain englanniksi." Kun iiriä ei puhuttu valtakielenä ympärillä, mistäpä lapset kirosanoja oppisivat, jos eivät vanhemmiltaan.

”Arvasit heti mitä ajan takaa.” Mies naurahti. Hollantilaisella oli juuri sellainen huumorintaju mihin sopisi kiroileville lapsille nauraminen. Ja Veronican toteamus sai Artemiksen nauramaan. Tarvitsiko tuohon edes vastata?

Veronica oli melko varma, ettei pitäisi vastauksesta vaikka sen saisikin, joten nauru oli parempi ratkaisu. No, eivät lapset loputtomiin kiroilisi. Kunhan vain testaisivat hieman rajojaan ja lopettaisivat sen jälkeen.
"Ehkä minunkin täytyy opetella edes iirin perusteet, niin voin vähän vahtia, mitä oikein höpiset lapsellemme", nainen mutisi huvittuneena.

Kuten Veronican hurmaava kummipoika teki nyt. Vaihe ja sillä sai huomiota. 
”Mmm. Opit suosikkisanani aika äkkiä.”

"Tarkoitin kaikkea muuta kuin kirouksiasi", nainen tarkensi naurahtaen. "Eiköhän netistä löydy joku perusteita käsittelevä kurssi. Voin opetella laskemaan kymmeneen ja luettelemaan värejä."

”Minäkin opetan sinulle sen verran ja jotain järkevämpää.” Hän naurahti päätään pudistellen. 
”ja minulla on suosikkini kirosanojen lisäksikin.”

"Sinulla menisi hermot kanssani ennen kuin pääsisimme kymmeneen saakka", Veronica huomautti nauraen. Artemis opetti jo työkseen ratsastajia, jotka saivat miehen veren kiehumaan. Hän ei kaivannut sitä vielä kotiinkin.

”Niinkö? Tosin epäilen että päätyisin opettamaan vain hävyttömyyksiä, a mhuirnín.” Mies otti hampaisiinsa parkkilipun keskikonsolista kun ajoi hotellin parkkihalliin. Nyt saisi olla loppuyön, hän epäili että ei nukkuisi.

"Niin", Veronica naurahti, "sekin vielä. Sinusta ole opettamaan minulle yhtään mitään hyödyllistä." Ehkä hän vain koettaisi oppia heidän vauvansa mukana. Epäilemättä hän jäisi toiseksi lapselle, mutta väliäkö sillä. Jos hän oppisi edes vähän, olisi se jo enemmän kuin aiemmin.
"Tilataanko ruokaa huonepalvelusta vai mennäänkö ravintolaan?" Tai no, hotellin baari se taisi tässä kohtaa enemmän olla, mutta kai siellä vielä joku hiljaisempi nurkkaus olisi myöhäisiä ruokailijoita varten.

Artemis lukitsi auton ovet hymyillen ja hieraisi kasvojaan laiskasti. 
”Tilataan. Joku vielä luulee että minulla on mustat silmät eikä silmäpusseja.”

"Voi sinua", nainen huokaisi pehmeästi ja sujautti kätensä miehen käsikynkkään, kun sai Artemiksen kiinni. "Saat aivan vapaasti kaatua sänkyyn ja kieltäytyä nousemasta hetkeäkään ennen uloskirjautumista."

”Voi olla etten nuku.” Mies myönsi vaitonaisena.

"Ei se estä lepäämästä", Veronica vastasi pehmeällä äänellä ja taputti Artemiksen käsivartta. "Voit makoilla silmät suljettuna ja levätä, vaikka uni ei tulisikaan."

”En ole hyvä nukkumaan jos jokin vaivaa.” Mies myönsi hymyillen vaisusti.

"Eipä kai kukaan ole", nainen totesi pysähtyen hissin eteen odottamaan. "Missä kerroksessa huoneesi on?"

”Kuusi.” Mies hieraisi väsyneenä kasvojaan. Yleensä jopa ikäisekseen nuoremman näköinen mies näytti nyt vanhenneen kaksikymmentä vuotta päivässä.

Veronica painoi oikean kerroksen nappia, kun hissi pysähtyi heidän eteensä. Sen jälkeen oli hyvä kietoa kädet jälleen miehen ympärille ja painautua Artemiksen kylkeen kiinni. Miesparka. Hän ei voinut kuvitellakaan, miten raskas päivä oli ollut punapäälle.
"Mitä sinun tekisi mieli syödä?"

Ei mitään? Tuskin. 
”En tiedä. Ei oikein tunnu siltä että olisi nälkä. Tai muutakaan.” Toinen käsi kietoutui Veronican ympärille.

"Tilataan siis mitä ikinä heillä onkaan tarjolla, mikä kuulostaa edes auttavasti ruoalta", nainen päätti. Artemiksen täytyisi syödä jotakin, vaikka nälkä ei varsinaisesti olisikaan. Miehellä ei ollut varaa jättää ruokailuja väliin raskainakaan päivinä.
"Rakastan sinua", Veronica muistutti pehmeästi painautuessaan Artemiksen kylkeen hissin kiivetessä tasaisesti kerroksia ylöspäin.

”Se käy.” Hän närkkisi sen mitä närkkisi ja sillä hyvä. 
”Minä rakastan sinua.” Siitä oli aina hyvä muistuttaa.

Veronica hymyili hellästi miehelle ja nousi varpailleen voidakseen hipaista huulillaan Artemiksen poskea. Sen kuuleminen oli aina yhtä sydäntä lämmittävä kokemus. Hissin ovien auetessa nainen astui ulos antaen miehelle mahdollisuuden näyttää tietä oikeaan hotellihuoneeseen. Olalla roikkunut laukku oli hyvä laskea heti ovenpieleen, kun he pääsivät sisään, jotta nainen saattoi halata tiukasti miestä.
"Käy vaikka suihkussa niin tilaan sillä aikaa ruokaa. Ja sen jälkeen saat viettää loppuyön sängyssä, vaikka uni ei maittaisikaan."

Tottumuksesta mies nojautui hieman alaspäin, jotta Veronican ei tarvitsisi venyä äärimmilleen. Mies ohjasi heidät käytävän perällä olevaan huoneeseen ja nyökkäsi vaitonaisena. Tuntui siltä ettei mikään veisi pois sitä tunnetta, vaikka hän viipyi suihkussa hyvän tovin ennen kuin tuli kylpytakissa huoneen puolelle.

Veronica tilasi sillä aikaa ruokaa huonepalvelusta, jonka lista ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Kun sulki pois vaihtoehdoista hampurilaiset, pizzat ja pastat, ei vaihtoehtoja jäänytkään kovin montaa. Hän oli päätynyt tilaamaan grillatulla kanafileellä höystettyä vihersalaattia sekä parilalla paistettua lohta kauden kasvisten kera. Ruoka saapui vain hetkeä sen jälkeen, kun Artemis palasi huoneeseen, mistä Veronica onnitteli itseään - ja tippasi huonepalvelua anteliaasti.
"Napsi mitä tekee mieli", hän kannusti miestä istahtaessaan itse sängyn reunalle. Hänenkin täytyisi käydä suihkussa pesemässä matkustamisen tunkkaisuus iholtaan.

Veronica oli päätellyt ihan hyvin, että rasvaisimmat vaihtoehdot eivät voittaisi miestä puolelleen. Artemis haroi kosteudesta miltein korkkiruuviksi taipuneita hiuksiaan ja katseli vaitonaisena ikkunasta ulos. Paljon huonommin ei vain voisi enää mennä. Ihan kohta helpottaisi, elämässä olisi taas mukavia asioita. 
"Haittaisiko sinua pyörähtää viikon loman verran Saksassa heinäkuussa?"

"Ei tietenkään. Mitä heinäkuussa tapahtuu Saksassa?" Hän kysyi päätään kallistaen ja alkoi kiireettä kaivaa vaihtovaatteita esiin pienestä kassistaan, jonka hän oli napannut mukaan Artemiksen puhelun päätteeksi. Hän kävisi pikaisessa suihkussa ja palaisi sen jälkeen kannustamaan miestä syömään, jos Artemis ei olisi löytänyt uupuvaa ruokahaluaan siihen mennessä.

"Minua pyydettiin sinne valmentamaan ja voisin kilpailla loppuviikosta nuorison kanssa. Palata sitten kotiin. Olisi mukava jos olisi seuraa, valmennan vain aamupäivät." Ja siitäkin huolimatta että hän oli pyytänyt kunnon palkan siitä, 

"Lähdetään siis Saksaan lomalle, joka ei tosin ole loma sinulle", Veronica vastasi pehmeästi naurahtaen ja sipaisi sormillaan miehen poskea. Tietenkin hän lähtisi mukaan, jos Artemis hänet huolisi seurakseen.
"Minä käyn nopeassa suihkussa, rakas. Koeta saada syötyä sillä aikaa", nainen muistutti pehmeästi ja nousi sängyltä napaten yhden hotellin valkoisista, pehmoisista pyyhkeistä mukaansa.

"Minulla on illat aikaa." Artemis huomautti huvittuneena. Hän nyökkäsi ja tökki salaattia haarukalla Veronican mentyä. Sai hän jotakin syötyäkin. 

"Puolittainen loma siis", Veronica tiivisti naurahtaen. Hän piti suihkunsa hyvin ripeänä ja kuivasi hiuksiaan hetken hotellin hiustenkuivaajalla, jotta ne eivät vallan valuisi vettä. Sen jälkeen hän palasi pyyhkeeseen kietoutuneena huoneen puolelle voidakseen kiskoa yöpuvun ylleen.
"Maistoitko lohta lainkaan?" Nainen kysyi istahtaessaan alas ja katseli ruokia. Oli Artemis ainakin yrittänyt syödä, joten parempi sekin kuin ei mitään.

"En oikeastaan." Mies naputteli sormillaan pöytää. Hän oli oudon poissaoleva, vaikka syy oli hyvä. Se ei vain ollut Artemiksen tapaista, olla jossakin aivan muualla, olematta ollenkaan läsnä. 
"Voit vaikka shoppailla ne päivät kun olen kisoissa." Jos Veronica ei haluaisi katsella nuorten hevosten koululuokkia. 

"Tahdotko maistaa sitä?" Nainen kysyi kurottaen koskettamaan naputtelevia sormia. Hän söisi lohen, jos se ei miehelle maittaisi.
"Varo mitä lupaat. Kadut vielä, jos lasket minut irti kaupoille."

Artemis pudisteli päätään. Ei hän, kun ei muutenkaan tehnyt mieli. 
"Jos se pitää sinut onnellisena ja marmattamatta hevosista niin minä annan sinulle vaikka luottokorttini."

Veronica veti lohilautasen lähemmäs. Hän söisi sen siis, niin Artemis voisi jatkaa salaatin kanssa näpertelyä.
"Sinä kaivat vain itsellesi syvempää kuoppaa", nainen huomautti naurahtaen. "Ongelma ei ole luottokortti vaan se, millä kaiken sen tavaran saa pois Saksasta. Enkä minä koskaan marmata hevosista."

"Paitsi kun ostan niitä." Artemis huomautti hymyillen. 
"Hevoset tulevat autolla pois. Sinne vain autoon." 

"Niin", Veronica naurahti. "Paitsi kun ostat niitä. Ethän ole ostamassa enempää Saksasta?" Hän sujautti haarukallisen lohta suuhunsa välittämättä siitä, miten ruoka oli jo ehtinyt jäähtyä. Hän oli aivan liian nälkäinen huomioidakseen moista.

"En ajatellut. Sen sijaan Kirkheatonissa oli myynnissä upea kymmenen hevosen talli maineen ja taloineen, mutta sitä en taida saada?" Mies totesi leveästi virnistäen. 

"Et tosiaankaan. Sitten sinulla olisi kymmenen hevosta. Sitä paitsi, et saa tuoda töitäsi enää yhtään enempää kotiin", Veronica siristi silmiään. Kehtasikin. Hän ei suostuisi asumaan tallilla, kiitos vain kovasti.

"Niin minä vähän epäilinkin." Artemis hymähti huvittuneena. Olisihan se ollut mukavaa että omat hevoset olisivat aina silmien alla, mutta Rosings Park oli seuraavaksi paras vaihtoehto. 

"Hyvä, että tiedostit jo itsekin mahdollisuutesi olemattomuuden", Veronica naurahti. Oma talli ei tulisi kysymykseenkään. Artemistahan ei saisi ikinä kotiin, jos hevoset asuisivat kivenheiton päässä.

"Eikö olekin?" Mies kysyi hymyillen. 
"Ehkä minä vanhana saan sinut johonkin maaseudulle ja voin kasvattaa estehevosia rauhassa."

"Vain sen jälkeen, kun olen niin dementoitunut etten ymmärrä paremmasta", Veronica puhahti. "Minä en aio asua enää yhtään enempää maaseudulla kuin mitä jo asumme."

"Hmmmh, älä ole noin suppea. Voisit nauttia siitä. Omaa rauhaa ja sillä lailla." Vai ei Veronicaa saisi maalle ilman dementiaa.

"Pitkä matka kauppaan ei erityisemmin houkuttele. Tai yhtään minnekään, missä voisi törmätä ihmisiin", nainen huomautti ruokailunsa lomasta. Maalla asuminen ei tosiaankaan vedonnut häneen.

"No olet sinäkin." Artemis naurahti vaisusti. 
"Ehkä minä sitten ostan vanhana vain erillisen tallin..."

"Ehkä", Veronica vastasi huvittuneena. "Tai ehkä annat hevostesi vain elää tyytyväisesti muiden nurkissa. Et joudu itse huolehtimaan turhasta."

"Noh. Ihan hyvin voisin kasvatella tulevaisuuden estehuippuja huvin ja urheilun vuoksi." Artemis naurahti. Huvinsa kullakin, niin sitä sanottiin. Alakulo tavoitti miehen uudelleen ja sai tuon nousemaan ylös.

"Vai sellaista sinä suunnittelet", Veronica naurahti. "Tiedätkö, kun ihmisten kuuluu jäädä eläkkeellekin jossain kohtaa." Ilmeisesti Artemiksen käsitys eläkkeestä oli nimenomaan hevosten kasvattaminen.

"Mitä? siis niin, eläkkeellä ei tehdä töitä. Ei se ole työtä. Se on harrastus." Kallis ja elättäväkin harrastus, mutta harrastus kuitenkin. 
"Eikä hevoshommista tarvitse jäädä eläkkeelle ennen kuin ei pääse sängystä ylös. Olenhan minä nytkin tavallaan eläkkeellä."

"Sinä et ole eläkkeellä", nainen tuhahti. "Teet töitä päivittäin. Se ei ole eläkkeellä olemista." Artemis ei enää kilpaillut esteratsastuksessa, mutta ei se miestä ollut eläkkeelle kokonaan siirtänyt.
"Voisitko alkaa harrastaa vaikka postimerkkien keräilyä?"

Artemis pudisteli päätään. 
"se on tylsää." Mies nousi vaihtamaan yövaatteet päälleen ja haroi hiuksiaan. 

"Niinpä niin", Veronica huokaisi ja työnsi tyhjän lautasen kauemmas itsestään, ennenkö nousi seisomaan. Hän vilkaisi miestä ja huokaisi hiljaa.
"Mitä jos vain käperrytään sänkyyn ja ollaan vain?" Hän ehdotti. Artemis tuskin saisi nukuttua, mutta jos mies edes asettuisi aloilleen hermostuneen ravaamisen sijaan, olisi se jo jotakin.

Pari hermostunutta ympyrää myöhemmin mies vilkaisi avovaimoaan ja hymyili pehmeästi.
”Mm. Vaikka.” Hän kävi sänkyyn makaamaan ja avasi kainalonsa Veronicalle. 
”Mihin tuuppasit koirat?”

Veronica ujuttautui miehen kainaloon ja sujautti varpaansa peiton alle, ennen kuin Artemis ehtisi napisemaan hänen kylmistä varpaistaan. Ne nyt vain olivat kylmät ympäri vuoden.
"Veljellesi. En erityisemmin kysynyt, onko se okei", hän vastasi asettautuen paremmin miehen kainalossa.

”Ei hän olisi varmaan vastaan väittänyt.” Aiden tiesi missä isoveli oli, joten ymmärsi varmasti.

"Ei ainakaan minulle", nainen naurahti pehmeästi. Jos Aidenilla oli jotain sanottavaa siitä, miten miehen käsiin oli kyselemättä tuupattu kaksi koiraa, Artemis olisi epäilemättä se, joka joutuisi moiseen vastaamaan. Harva väitti hänelle vastaan silloin, kun hän jotakin tahtoi.
"Koirilla on kaikki ihan hyvin."

Aiden harvemmin väitti muutenkaan. Ja isyys oli pehmittänyt pikkuveljeä lisää. 
”... mitä jos minä kuolen nuorena?” Olipa hilpeä kysymys.

Siirtyivätpä he kevyeen keskustelunaiheeseen. Veronica kohotti päätään voidakseen katsella miestä ja sipaisi sormillaan Artemiksen pisamaista poskea.
"Et sinä kuole nuorena", hän vastasi. "Olet minun riesoinani vielä ainakin neljäkymmentä vuotta. Sen jälkeen olet ehkä oppinut sen verran tavoille, ettet ole enää riesa."

Artemis hymähti vaisusti. 
”Toivottavasti. Näkisin mieluusti edes lapseni valmistumisen.” Joide aikoihin hän olisi hieman yli kuusikymmentä. Kuten äitikin kuollessaan. 

"Tietenkin sinä näet sen", nainen lupasi. Eihän heidän lapsensa edes valmistuisi yliopistosta, jos Artemis ei olisi älykkönä auttamassa! Tai jotakin sen suuntaista.
"Sinulla ei ole mitään syytä huoleen. Saat olla osa lapsesi elämän kaikkia merkittävimpiä hetkiä."

”Sain aivoinfarktin alle nelikymppisenä.” Olkoonkin että hän oli toipunut loistavasti. Siitä huolimatta. 
”En ole muutenkaan terveyden perikuva”

"Ja se terveyden perikuva voi jäädä auton alle seuraavana päivänä. Rakas, ei ole mitään syytä murehtia tulevasta. Me olemme kaikki täällä vain määrätyn aikaa. Ei kukaan elä ikuisesti", hän vastasi silittäen miehen poskea.

Mies sulki silmänsä hetkeksi. Ja hän oli jo kahdesti... mistä sitä tietäisi millainen huumorintaju maailmalla oli? 

Maailman huumorintajulla ei ollut mitään merkitystä. Artemis olisi täällä hänen ilonaan ja riesanaan korkeaan ikään saakka, piste. Hän pitäisi siitä omin pienin kätösin huolta.
"Ei sinun tarvitse pelätä mitään, rakas. Olet aivan kunnossa."

Artemis nyökkäsi, sanomatta mitään. Mies tuntui käpertyvän vain pienemmäksi keräksi, piiloon kaikelta. Hän ainakin nyt halusi olla Veronican riesana mahdollisimman kauan.

Artemis saisi käpertyä niin pieneksi keräksi kuin tahtoisi, kunhan vain pysyisi hänen vierellään. Nainen painoi kätensä miehen rinnalle ja teki parhaansa asettuakseen mahdollisimman mukavasti miehen vierelle. Niin, että Artemis voisi samaan aikaan sekä halata häntä että vetäytyä omaan tilaansa. Hän ei tiennyt mitä enää sanoa, mutta ehkä hänen ei tarvinnut sanoa mitään. Ehkä läheisyys oli se, mikä puhui enemmän kuin sanat koskaan.

Ei, aina ei tosiaan tarvinnut sanoa mitään. Kunhan oli siinä jännittyneen miehen vieressä. Kyllä Artemis jossakin vaiheessa torkahti, mutta ei sitä voinut kunnon uneksi sanoa. Ja aikaisin aamulla mies havahtui, tyytyen lukemaan kirjaa ettei herättäisi Veronicaa. Huoneen täytti samalla sähkötupakan pehmeän vaniljainen haju.

Lauantai 16. kesäkuuta 2018 - seuraava päivä

Veronicalla ei ollut käsitystäkään kellonajasta, kun hän makoili miehen vierellä. Jossakin kohtaa uni vei mukanaan, eikä matkan väsyttämä nainen herännyt kuin vasta myöhemmin aamulla. Hän hymyili pienesti raottaessaan silmiään. Sähkötupakan tuttu tuoksu kertoi, ettei mies ollut kaukana.
"Huomenta", hän tervehti hiljaa ja räpytteli unta silmistään. "Oletko saanut nukuttua yhtään?"

Artemis vilkaisi kelloa. 
”Torkuin muutaman tunnin, voin ottaa päiväunet kotona.”

"Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta", Veronica totesi. Päiväunet olisivat ehdottomasti tarpeeseen, kun mies ei ollut kerran nukkunut yön aikana kunnolla. Ei hän voinut Artemista siitä syyttää, miestä ei varmasti ollut nukuttanut kaiken jälkeen.
"Vieläkö on jotain tehtävää ennen kuin suuntaamme lentokentälle?"

Artemis pudisteli päätään. 
”Ei, kävin eilen hautausmaalla.” Hän oli viipynyt siellä kovin lyhyen hetken.

"Hyvä on", nainen myöntyi. Jos Artemis oli sitä mieltä, että oli nähnyt riittämiin lapsuuden kotikaupungistaan, mikäpä heitä täällä sen kauemmin pidättelisi. He voisivat syödä aamiaista, kirjautua ulos hotellista ja suunnistaa kiireettä kentälle, jotta pääsisivät takaisin Newcastleen.
"Etkä tahdo käydä tervehtimässä enää ketään muita sukulaisia tai perhetuttavia?"

”Ei, eiköhän heitä tule nähtyä Sawnien häissä jumalaton liuta.” Mies naurahti hiljaa. 
”Serkku, joka ei ikinä ole saanut aikaiseksi asettua, harrastaa nyt jotain pikadeittailu.”

"Selvä", Veronica nyökkäsi pienesti. "Lähdetään siis kotiin." Hän naurahti sanoille pikadeittailusta, mutta ei varsinaisesti kokenut sen olevan asia, johon hänellä oli oikeutta sanoa yhtään mitään. Hän ei tuntenut Artemiksen serkkua niin hyvin, että olisi voinut vinoilla miehen kustannuksella. Artemikselle se ilo suotakoon, tosin.

Serkku nyt oli vain hölmö mies. 
”Eipä sillä että se pahaa hänelle tekisi-” Artemis veti kesken lauseen höyryä keuhkoihinsa niin että kone päästi porisevan äänen. 
”- fiksu nainen saa jotakin järjestystä siihenkin hölmölään.”

"Naisparka. Pitäisi varmaan lähettää kukkia", Veronica huokaisi, vaikka nauru nyppikin suupieliä. Hän kurotti kättään miehen sähkötupakan puoleen saadakseen itsekin henkoset. Artemiksella oli huono vaikutus häneen. Hän ei ollut polttanut näin paljoa sitten yliopistoaikojensa - tosin ainakin tällä kertaa kyseessä oli sähkötupakka.

Artemis luopui koneestaan hymyillen pehmeästi. 
”Naisparka on Julianin pikkusisko.” 

"No johan teidän sukunne nyt kietoutuvat toisiinsa", nainen hymähti huvittuneena, veti vielä toisetkin henkoset tupakasta ja tarjosi sen jälkeen konetta takaisin miehelle.
"Toivottavasti kukaan muu ei päätä enää naida samaan sukuun, muuten tämä menee jo oudoksi."

”Ei varmaan. Toivottavasti, niitä hollantilaisia pyörii jaloissa ihan tarpeeksi.” Artemis hymähti vaisusti ja pyöräytti niskojan. 
”Täti oli kuulemma todennut että kukaan meistä ei sitten osannut avioitua läheltä olevan ihmisen kanssa. Kai hän oli salaa toivonut Sawnien muuttavan Walesiin takaisin ja minä tiedän että omani toivoi meitä lähemmäs.”

"Tervetuloa globaaliin Englantiin, nyt kun meillä vielä on sellainen. Voi pian olla, että täältä muuttaa yksi jos toinenkin eurooppalainen pois", nainen hymähti. Sawnie oli pitänyt siis liikaa kiirettä. Olisi etsinyt naista vasta parin vuoden päästä, kun ulkomaalaisista osa olisi palannut takaisin omiin kotimaihinsa.

Tuskinpa tuo silti olisi Walesista vaimoa löytänyt. Karu fakta. 
"Hei, minä olen ulkomailta. En kaukaa, mutta olen. Haluatko että muutan pois?" Artemis kiusasi nauraen.

"Olet Irlannista. Edes meidän nykyinen hallituksemme ei voi olla niin typerä, että katkaisisi välejä kanssanne", nainen naurahti. "Kukaan ei tahdo takaisin 70-luvun IRAn terrorismin hampaisiin. Ei sillä, että luottoni pääministeriimme lakeijoineen olisi kovinkaan suuri, mutta edes he eivät voi pitää sitä parhaana ratkaisuna."

"Äläs nyt, mistä sitä tietää mistä he haluavat eroon. Jos vaikka keksivät kitistä että irlantilaiset vievät parhaat englantilaiset naiset." Mies yskäisi pehmeästi ja syventyi takaisin kirjaansa. 

"Kenties heidän kitinänsä on juuri syy siihen, että englantilaisnaiset kääntyvät irlantilaismiesten puoleen", Veronica huomautti naurahtaen. Hän ei tosiasiassa yllättyisi enää mistään. Heidän pääministerinsä oli yksi vitsi, ja ulkoministeri meni aivan samaan kategoriaan. Saisi nähdä, pitäisivätkö supinat paikkaansa ja hallitus joutuisi vielä uusien vaalien eteen ennen vuodenvaihdetta. Hän melkein toivoi moista kaaosta. Ainakin se tarkoittaisi, että heillä olisi uusi mahdollisuus äänestää siitä, ketkä olisivat maan johdossa.
"Sinun pitäisi joskus esitellä Dublinia minulle paremmalla ajalla", Veronica sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja käpertyi paremmin kerälle miehen kainaloon. Sitten joskus, kun muistot eivät enää olisi aivan niin raskaita kantaa. "Kierrättää kaikissa turistirysissä ja esitellä, missä kävit koulusi ja missä vietit vapaa-aikaasi."

Artemis hymähti ja vilkaisi Veronicaa. 
"Minä voin näyttää. Ehkä seuraavaksi kun tulen valmentamaan entiselle työnantajalleni."

"Matkustatko koskaan minnekään muutoin kuin valmennusten tai kilpailujen perässä?" Veronica kysyi kulmaansa kohottaen. Eipä sillä, se kuulosti oikein hyvältä lupaukselta. Ehkä hän todella tulisi mukaan seuraavalla kerralla, kun Artemis suunnistaisi Dubliniin syystä tai toisesta.

Artemis veti pitkät henkoset. 
"Viime keväänä Japaniin. Mutta harvemmin."

"Sinähän nautit kovasti Japanin matkastasi, etkö?" Veronica muisteli pienen hymyn kera. "Sinun pitäisi tehdä lomamatkoja hieman useammin. Varsinkin nyt, kun voisimme tehdä sen vielä ilman lasta."

"Nautin. Ja mehän sovimme menevämme syksyllä johonkin missä palan vai muistanko väärin?" Ajatus hymyilytti. 

"Niin sovimme", Veronica vahvisti hymyillen. "Pieni loma ennen täysin uudenlaista arkea."

"Niin. Hyvä sopimus." Hän naurahti hymyillen. 
"Haluaisitko siis ehkä käydä jossain ennen sitä ilman että teen töitä?"

"Voisimmeko kenties palata Saksasta hieman kiertotietä?" Nainen ehdotti. Jos he kerran olisivat jo valmiiksi mantereen puolella miehen töiden tähden, niin eikö siihen samalla vaivalla yhdistäisi pienen matkankin?
"Käydä vaikka Pariisin kautta kun palaamme. Tai Prahan."

Artemis kohotti kulmiaan Pariisin kohdalla. Kirja laskeutui syliin ja mies kääntyi hieman. 
"Siis hetkinen." Mies nosti toisen etusormensa ylös. 
"Sinä, kaikista ihmisistä, haluat Pariisiin?"

Veronica räpäytti silmiään Artemiksen epäuskolle.
"Mikähän siinä nyt on niin kummallista?" Hän kysyi päätään kallistaen ja katseli miestä alaviistosta. Pitäisi varmaan harkita istumaan nousemista, mutta miksi ihmeessä, kun näin hän saattoi lepuuttaa päätään Artemiksen rintakehällä.
"Pariisi on kaunis kaupunki."

"Sinä." Artemis naurahti käheästi. 
"Maailman romantiikan pääkaupunkiin. Sinä haluat sinne. Huvittavaa."

Nainen siristi silmiään ja tökkäsi miehen kylkeä lakatulla kynnellään.
"Pariisi on paljon muutakin kuin romantiikan pääkaupunki. Jatka tuolla linjalla ja raahaan sinua vain muotitalosta toiseen", Veronica uhkasi.

"Jos olisin kuka tahansa muu mies, tuo voisi olla uhkaus." Artemis totesi huvittuneena. Hän voisi jopa viihtyä.

"Muistan tuon seuraavalla kerralla kun nariset siitä, kauanko minulla kestää kaupoilla", Veronica puhahti, vaikka hymy nykikin suupieltä.

"Kuinkas usein minä valitan?" Artemis kysyi huvittuneena. Ei, hän keksi kyllä yleensä jotakin mitä katsella. 

"Ihan riittävän usein", Veronica hymähti, vaikka ei se varsinaisesti totta ollut. Artemis sieti hänen pitkäksikin venyviä shoppailureissujaan varsin kiltisti.

"Niin niin. Eli siis kahlaamme muotitalot läpi, käymme Louvressa ja jossakin aivan äärettömän romanttisessa paikassa syömässä. ja voin kertoa, minä saan kupattua museossa naurettavan kauan." Artemis kurtisti kulmiaan. 
"Olisiko pieni pysähdys idylliseen pohjois-Ranskaan kovin kamala?"

"Kuulostaa hyvältä", Veronica naurahti. "Tarvitsemme siis useamman päivän Pariisissa, jotta ehdimme tehdä tämän kaiken. Louvreen menee jo yksi kokonainen päivä. Sinun kanssasi menisi varmaan kaksikin." Se ei suinkaan olisi huono asia. Hän viettäisi mielellään aikaa miehen kanssa ranskalaisten keskellä. Tai turistien, jos Louvresta puhuttiin.
"Ei tietenkään. Mitä sinä pohjois-Ranskasta kaipaat?"

"Yksi riittää jos nipistän." Artemis naurahti. Ei hänen olisi - tällä kertaa - pakko koluta koko museota. 
"Siellä on pari kiinnostavaa museota ja yksi hautausmaa jolla haluan käydä."

"Selvä. Yksi päivä Louvreen, toinen shoppailua varten, kenties kolmas turistipaikoissa vierailuun", Veronica summasi. "Siihen päälle pysähdys pohjois-Ranskassa ja olemme tehneet jo ihan varteenotettavan pituisen loman."

"Ajattele, minä." Artemis hymähti kiusoitellen. Hän viihtyisi mielellään hetken poissa Englannista Veronican kanssa. 
"Pitää kysyä ottaisiko Aiden tai Sawnie koirat."

"Hyvä poika olet", nainen kehui kovin samanlaisella äänellä kuin millä puhui Raisalle. Sergeitä oli turha kehua niin, vaikka tuimailmeinen snautseri tuntuikin lämmenneen hänelle aivan uudella tavalla viime kuukausien aikana.
"Olen varma, että Raisan voi lykätä Morlandeille, jos se helpottaa Sergein saamista hoitoon", Veronica pohti ääneen.

Artemis siristi kevyesti silmiään. 
"Kuules nyt. Ja Raisa on siinä combossa se helppo osuus. Ja ehkä ei ole viisasta lykätä sitä Morlandeille. Teddy on muistuttanut noin tuhat kertaa kaikkia tallilla että saa toisen lapsen heinäkuussa."

"Tiedän, Raisa on kullanmuru", hän naurahti. Kuka tahansa ottaisi whippetin mielellään hoitoonsa.
"Raisa vain helpottaisi heidän elämäänsä, kun riehuttaisi Keeshan väsyksiin", Veronica huomautti virnistäen. Ainakin sillä koiraa voisi kaupitella osaksi aikaa hoitoon, jos Sawnie tai Aiden eivät tahtoisi molempia koiria jalkoihinsa.

"Noh, kysyn ensin heiltä. Olisi tuskin kovin reilua sotkea pakkaa vieraalla koiralla kun ystäväsi on viimeisillään tai kotiutunut juuri sairaalasta." Ehei, se ei olisi reilua. Millään tavalla. 

"Kysy ensin heiltä", Veronica vahvisti. Kyllä koirille hoitaja löytyisi. Jos ei muuten, niin jakamalla eläimiä eri ystäville eri viikoiksi. Kyllä kaikki jotenkin järjestyisi. Koirien hoitajan puuttuminen ei voisi tulla heidän lomamatkansa eteen. Hän ei antaisi sen tapahtua.

Ei siinä niin kävisi, ei tosiaan. Artemis halusi yhtälailla pienen lomansa Veronican kanssa. 
"Minä kysyn. Lupaan." Hän hoitaisi asian heti... kun jaksaisi ajatella asiaa kotona. 
"Pitäisikö mennä aamupalalle?

"Pitäisi", Veronica vastasi ja venytteli raukeasti ennen kuin nousi istumaan sängyllä. Haukotus pyrki huulille siitä huolimatta, että hän oli saanut nukkua varsin pitkälle aamuun, eikä joutunut nousemaan kukonlaulun aikaan.
"Kunhan pääsemme kotiin, voimme katsoa hotelleja Ranskasta", nainen hymähti siirtyen kaikessa rauhassa sängyn laidalle päästäkseen jaloilleen. Pesemään hampaat ja kasvot, ja ehkä hän sen jälkeen tuntisi olonsa oikeasti heränneeksi.

"Tehdään niin." Artemis jäi miettimään Veronican ollessa kylpyhuoneessa. 
"... kun pääsemme kotiin, haetaanko pizzaa?" Jostain syystä mieli teki rasvaista juustoista... kiekkoa.

Hän ei tiennyt, milloin viimeksi mies oli haikaillut pizzan perään, jos koskaan.
"Toki", nainen vastasi hammasharja suupielestä törröttäen. Pizza kävisi hänelle oikein hyvin lyhyen lennon päätteeksi. Eipähän tarvitsisi laittaa ruokaa kotona, vaikka eihän hän sitä koskaan laittanut. Sitä varten hänellä oli Artemis.

Siitä taisi olla... Kolmekymmentä vuotta. Noin. Karkeasti arvioiden. Oli hän sen jälkeen sitä syönyt. mutta ei vapaasta tahdostaan. Yleensä myös ilman juustoa, kasvisversiona. Saattoiko sitä enää kutsua pizzaksi? Ei. Mies nousi ylös ja puki siistis suorat housut ja kauluspaidan ylleen. Saisi olla hyvä sillä.

Veronica purskutti suunsa puhtaaksi hammastahnan minttuisesta vaahdosta ja pestyään kasvonsa kaivoi esiin pienen meikkipussukkansa, joka kulki aina olkalaukussa mukana. Hän sipaisi nopeasti silmämeikit paikoilleen, mutta jätti huulipunan laittamatta. Hän voisi laittaa sen aamupalan jälkeen. Nainen puki päälleen tummansinisen mekon ja sujautti jalkansa korkokenkiin, ennen kuin vilkaisi, oliko Artemis valmis. Mies nyt oli todennäköisesti joutunut jo odottamaankin häntä, mutta väliäkö sillä. Ainakin hän oli nyt valmis. Nainen pöyhäisi vielä hieman hiuksiaan, ennenkö asteli ulos hotellin ovesta.
"En voi uskoa, että kesä on jo saapunut", nainen huokaisi ihaillen kun sujautti kätensä miehen käsipuoleen.

Artemis vilkaisi ympärilleen hymyillen hieman. Niin, olihan se tosiaan tullut. Varkain, todella nopeasti. 
"Pidät kesästä?"

"Tietenkin", nainen vastasi hymyillen. "Mistä kesässä ei pitäisi? Lämpöä, aurinkoa, vihreä luonto, ihmisetkin ovat paremmalla tuulella, ei tarvitse aina pukea viittä kerrosta päälleen että tarkenee ulkona", nainen luetteli suunnistaessaan hotellin hissille.

"No se on totta." Mies hymähti ja painoi hissin nappulaa. Se saapui yllättävän pian. 
"Ehkä opettelen arvostamaan sitä nyt."

"Opettele", nainen vastasi naurahtaen. "Ei sitä kuitenkaan kauaa kestä." Ei Englannissa. Kesä voisi olla viikon pituinen ja siinä se. Mikään ei enää yllättäisi, paitsi se jos he saisivat oikeasti kunnollisen kesän tänä vuonna.

"No eipä se irlannissakaan aina juhlimisen arvoinen ole. Että älä sinä siinä yhtään." Mies naurahti päätään pudistellen ja astui hissiin, painaen oikean kerroksen. 
"Aiemmin olen inhonnut kaikkea siinä:"

"Olet omituinen mies", Veronica totesi. "Suurin osa juhlii, kun kesä saa naiset pukeutumaan vähempiin vaatteisiin", hän huomautti vinon virneen kera ja painautui hississä miehen kylkeen kiinni.

"Mielikuvitus on katoava luonnonvara." Artemis vastasi yksioikoisesti. 
"Nainen joka jättää tilaa sille pukeutumisessaan - en nyt laske mukaan rantaa - on viisas ja viehättävä. Kukaan ei nauti teko-oranssista lihatiskistä."

"Vai niin", Veronica naurahti. "Täytyisikö minun siis antaa mielikuvituksellesi enemmänkin sijaa ihan makuuhuoneenkin puolella?" Hän kiusasi kulmaansa kohottaen.

"Se on yksityinen tila, jossa et vilauttele koko hurmaavaa takamustasi puolelle kaupungille kävellessäsi kauppaan. Sinä olet oikein hyvä esimerkki tyylikkäästä ja seksikkäästä naisesta." Hän kumartui samalla painamaan suukon tummiin hiuksiin. 

"Olin jo lähestulkoon varma, että onnistuisit vielä kaivamaan melkoisen kuopan itsellesi, mutta yllätit minut", nainen naurahti sulkien silmänsä, kun nautti suukosta päälaellaan. Hän oli tosiaankin odottanut, että Artemis ihan vahingossakin puhuisi itsensä ongelmiin, mutta jälleen kerran mies oli osoittanut olevansa moisen yläpuolella.

”Miksi ihmeessä olisin niin typerä?” Artemis hymähti. Käsi laskeutui naisen selälle ja hän kulki naisen rinnalla ulos hissistä. 
”Olen viisaampi.”

"Ei teistä miehistä aina tiedä. Välillä menette niin pitkälle, että käytte ihan omin kätösin hakemassa lapion vajasta, ennenkö alatte edes kaivaa kuoppaanne", nainen hymähti suunnistaen kohti hotellin ravintolaa. Luojan kiitos Artemis ei ollut niin toivoton, vaikka miehellä olikin hetkensä.

”Yritän välttää sellaista idiotismia.” Hän laski kätensä naisen selältä jotta tuo saattaisi alkaa kasta itselleen aamiaista. Veronicalle se oli helpompi prosessi kuin hänelle.

Sitä se tosiaan oli, varsinkin kun aamupala oli näin kattava. Hänen oli helppo löytää herkkuja, joita ei löytynyt kotoa pöydästä tai joita ei vain jaksanut väkertää aamuvarhaisella, ja kasata itselleen täyttävä aamiainen. Sillä selviäisi hyvin kotiin saakka, jossa saisi eteensä pizzaa. Artemiksen omasta toiveesta.
"Tahdotko kahvia?" Nainen kysyi ennen kuin suunnisti linjastolta laskemaan lautasensa tyhjään pöytään. Hän voisi hyvin tuoda kupin Artemiksellekin samalla kun hakisi omansa. Ja tehdä sitten vielä toisen reissun juomapöytään tuoremehujen perässä. Hotelliaamiainen oli harvinaista herkkua, täytyihän siitä nyt ottaa kaikki irti!

Artemis taas pohti asiaa omien ongelmiensa ja ruokailuihjeidensa kannalta. 
”Teetä.” Ehkä hän ei taas venyttäisi lääkärien ohjeita.

Veronica oli ylpeä miehestä, joka valitsi kahdesta vaihtoehdosta terveellisemmän. Hän ei kyennyt tekemään samaa valintaa, joten palasi pöytään yhden teekupin ja yhden kahvikupin kera. Kofeiinia hänelle, teetä miehelle.
”Käydäänkö hakemassa koirat saman tien kun lähdetään kentältä? Autoni on parkissa kentällä.” Ei ollut ollut aikaa soitella takseja, kun oli tahtonut päästä lentokentälle niin pian kuin vain mahdollista. Koti olisi paljon enemmän koti koirien kanssa.

”Haetaan vain. Päästään samalla tervehtimään pikkuista.” Aidenin pieni poika oli niin suloinen, vaikka ei tuntunutkaan enää pieneltä keijukaismaisten kolmosten rinnalla.

”Monta hyvää syytä siis”, nainen totesi. Hän saisi Raisan lämmittämään varpaita yöksi - ja päiväunille - ja pääsisi halailemaan pientä poikaa.

”Haluatko joku päivä lähteä käymään Deirdren luona?” Kannatti yrittää. Olisihan se mukavaa. 

Veronica vilkaisi miestä silmät aavistuksen siristyen. Tuo kuulosti siltä, että siihen kätkeytyi joku taka-ajatus.
”Ehkä joku päivä”, nainen vastasi harteitaan kohauttaen ja painoi katseensa lautaselle, jotta voisi käydä aamupalansa kimppuun.

”Voisit estää meitä riitelemästä.” Kaksosilla oli taas ollut taipumuksia. 
”Ja ajattelin että voisit raahata hänet lenkille ja minä olen kolmosten kanssa.”

Nainen kohotti kulmaansa vilkaistessaan miestä. Vai tappeli tuo taas sisarensa kanssa.
”Näen jo, miten hyvin se sujuisi”, Veronica huomautti hymähtäen. Artemis saisi toki rauhaa kolmosten kanssa, mutta hän lenkillä Deirdren kanssa? ”Yritätkö ehdoin tahdoin ujuttaa minut tappelemaan siskosi kanssa?”

Artemis pudisteli päätään. 
"En. Hän on vain helvetillinen idiootti, jonka pitäisi ymmärtää että hänellä on ongelma."

"Luulen, että hän kuuntelisi sitä saarnaa vielä vähemmän minulta kuin sinulta", Veronica naurahti hiljaa. Deirdre tuskin antaisi hänen sanoilleen yhtään painoarvoa.

"Voi ei. Minä saarnaan hänelle ja pakotan ulos kanssasi." Artemis hymyili vaisusti. 
"En halua tietää mitä tapahtuu jos hän ei tee mitään ja jos olet mukana, sinä voit vetää ovesta ulos kun minä työnnän."

Hän epäili, että Artemis yliarvioi kykynsä pakottaa jääräpäistä kaksostaan tekemään yhtään mitään.
"Niinkö suunnittelit?" Hän hymähti huvittuneena ja siemaisi kahviaan. "No, katsotaan. Ehkä se voisi järjestyä."

"Suunnittelin." Artemis lupasi. Hän oli vähintään yhtä luupäinen kuin siskonsa. Veronica-parka. 
"Hän on seonnut. Vahtii syömisiään, odotan ortoreksiaa tulevaisuudessa. Ja höpisi jotain jostain helvetin kirurgiasta. Idiootti."

Hyvä on, se kuulosti siltä, että Artemiksella oli kelpo syy sisarensa elämään sekaantumiselle. Ehkä hän voisi tehdä oman osansa.
"Käydään siis kylässä. Jos päädymme vain tappelemaan siskosi kanssa, se on sitten sinun syytäsi."

"Voi, hän syyttää minua siitä ennen kuin edes avaan suuni." Artemis myönsi, huokaisten syvään. 
"Hän ei todellakaan ole ymmärtäväinen nyt."

"Voi ei", nainen huokaisi. Sen täytyi olla rankkaa miehelle, joka kaikesta napinasta huolimatta välitti kovasti perheestään.
"Onko Aidenilla ollut yhtään sen parempi tuuri?"

Artemis oli intohimolla vihannut syytöntä miestä yli kymmenen vuotta koska oli kuvitellut tuon särkeneen siskonsa sydämen nuoruudessa. Miehellä oli vain omalaatuinen tapa välittää. 
"Heillä menee oikein hyvin." 

"No hyvä niin", Veronica vastasi. Edes toisella miehen sisaruksista ei siis ollut mitään hätää elämässään. Saavutus kai sekin. Hän ei voinut väittää olevansa asiantuntija, mitä sisarussuhteisiin tuli, mutta Cavanaughn sisaruksilla tuntui olevan harvinaisen huono tuuri elämässä, joten välit olivat koetuksella jatkuvasti.

Cavanaughit olivat hieman mielenkiintoinen perhe, se oli myönnettävä. 
"Eikö?" Mies laski tyhjän kahvimukin kädestään. 
"Joten, kohti kenttää?"

"Kohti kenttää", Veronica vahvisti nyökäten. Mitäpä he tänne jäisivät sen enempää elämää ihmettelemään. Aika palata kotiin, joka oli jäänyt varsin lyhyellä varoitusajalla tyhjäksi, kun hän oli sännännyt lentokentälle.

Artemis nousi ylös ja hieraisi kasvojaan. Laukut olivat onneksi jo vastaanotossa säilössä, voisi vain lähteä. 
"En malta odottaa että pääsee kotiin."

"Kotiinpaluu on kieltämättä aina ihana tunne, vaikka eipä tämä pitkä reissu ollut", Veronica myönsi sujauttaen kätensä miehen käsipuoleen lähtiessään suunnistamaan kohti vastaanottoa. "Koiratkin ovat varmasti iloisia, kun näkevät sinut taas. Sergei tosin taitaa kiukutella minulle, kun hylkäsin sen niin julmasti ja varoittamatta."

"Sergein on parempi olla kiukuttelematta." Artemis huomautti ja hymyili naiselle vaisusti. lyhyt, mutta sitäkin kuluttavampi matka. Hän pyysi heidän laukkunsa ja lähti sitten kohti ulko-ovia, siinä kun päivysti aina taksi. Ison hotellin iloja. Taksissa Artemis irvisti kun istui takapenkille ja näki itsensä vilaukselta peilistä. 
"Näytän siltä että olen sataviisikymmentä."

"Sergei vain tuomitsee. Tiukasti", Veronica naurahti pehmeästi. Artemis ansaitsi mahdollisuuden levätä koko viikonlopun omassa kodissaan. Miesrukka.
"Et nyt sentään. Satakaksikymmentä korkeintaan", nainen vitsaili puristaen hellästi miehen kättä. Huomenna olisi jo parempi olo, aivan varmasti.

Artemis hymähti päätään pudistellen.
”Tai siltä että vartioin kryptaa.” Kotimatka tuntui ajatuksena pitkältä, mutta ehkä hän selviäisi. Hetki lepoa koneessa tekisi hyvää ja hän jaksaisi hymyillä veljenpojan suloisuudelle. Näyttääkin jopa ihmiseltä. Lentokentällä kaikki tuntui sujuvan rutiinilla, luojalle kiitos Veronica ei ollut yksi niitä idioottimatkustajia. Lopulta saattoi vain rojahtaa omalle paikalle. Vihdoin.

Lentokentän toimintatavat tuntuivat iskostuneen jo selkärankaan tässä kohtaa elämää, eikä Veronica erityisemmin edes vilkuillut ympärilleen kulkiessaan Artemiksen rinnalla Dublinin kentän halki oikealle portille ja koneeseen. Lentokentät näyttivät kaikki samalta, joten mitäpä sitä sen enempää ihmettelemään.
"Luojan kiitos tämä on suora lento", Veronica huokaisi istahtaessaan alas. He olisivat tunnin päästä jo Newcastlen kentällä - se oli nopeammin kuin mitä hän ajoi kotoa tallille Artemista hakemaan ja takaisin.

”Luojan kiitos.” Artemis ei tosiaan olisi jaksanut vaihtorumbaa. Ehei, ei tänään, kiitos vain. Mies nojasi päänsä penkkiin ja sulki silmiään rentoutuakseen. Menneiden vatvominen ja ikävä saisivat jäädä kotisaaren kamaralle, hän ei ottaisi niitä kotiin mukaansa.