Kauas on pitkä matka

[Avointa peliä taas yay!]

Lionheart oli esitellyt komeita pukkeja kiertäessään pyöröaitausta, mikä oli vain vakuuttanut Evelynin siitä, että hän oli tehnyt oikean ratkaisun. Hevonen oli jälleen kerran onnistunut keräämään aivan liikaa virtaa, eikä maastossa kompurointi tullut enää kysymykseenkään. Yksi kunnon kaatuminen oli ihan tarpeeksi, joten Evelyn oli vienyt energisen orin pyöröaitaukseen. Hevonen oli käyttänyt ensimmäisen vartin siihen, että oli laukannut pukitellen ympäri pyöröaitausta ja riehunut kuin pahinkin sekopää. Evelyn oli vain pyytänyt hevosta juoksemaan, kunnes ori rauhottui, hidasti itse vauhtiaan ja laski päätään alas. Silloin Evelyn oli kääntänyt selkänsä hevoselle, joka oli iloisesti saapunut tervehtimään omistajaansa keskelle pyöröaitausta. Nainen napsautti riimunnarun kiinni vaaleansiniseen riimuun ja lähti taluttamaan hevosta tallille. Ori oli päässyt tuhlaamaan pahimmat ylimääräiset energiansa, ja näyttikin jo enemmän kuuliaiselta ratsulta kuin yliviritetyltä jouselta kulkiessaan omistajansa perässä karsinaan.

Evelyn haki harjat, hoiti hevosensa ja tarkisti orin polvet. Ne olivat parantuneet hyvin, eikä naisella ollut enää mitään huolenaihetta. Palomino oli jo terve kuin pukki, mikäli energisistä loikista pyöröaitauksessa saattoi mitään päätellä. Nainen haki suitset ja talutti hevosensa ulos tallirakennuksesta. Hän kulki hevonen perässään pääkentän laidalle. Mistäs sitä ikinä tiesi, vaikka joku ratsukoista haluaisi tehdä pitkän, rauhallisen loppuverkan maastossa.
"Haluaisiko joku lähteä maastoon? Rauhallista lenkkiä ajattelin nyt, kun sääkin suosii", Evelyn huikkasi kuuluvalla äänellä rapsuttaessaan hevosensa otsaa. Lionheart hörisi tyytyväisenä saadessaan omistajaltaan hellyydenosoituksia. Aurinko lämmitti ihanasti, mikä oli tervetullutta kaiken sen sateen ja harmauden keskelle. Täydellinen päivä maastolenkille. Siro nainen ponnisti sulavasti kullanhohtoisen hevosen paljaaseen selkään ja keräsi ohjat käsiinsä. Lionheart hörisi ja nyökytteli päällään innokkaana lähtemään liikkeelle. Orikin taisi nauttia kesäisestä säästä.

Paco ei ollut Kaylan kanssa samaa mieltä kouluratsastuksen hyödyllisyydestä, mutta ihme kyllä se oli suostunut kulkemaan vähintäänkin keskinkertaisesti kenttää ympäri jonkinlaisessa muodossa yrittämättäkään ehdotella laukkaa viiden minuutin välein. Hevonen ravasi vieterimäisen kepein askelin keventävän ratsastajansa alla ja käänteli korviaan tarkkaavaisena taaksepäin. Ori reagoi tapansa mukaan tehokkaasti jokaiseen apuun, mutta tänään - joko hyvästä säästä tai tähtien asennosta johtuen - se keskittyi vain oikeisiin apuihin eikä jokaiseen pään liikahdukseen ja pikkusormen heilahdukseen. Nainen oli tyytyväinen, mutta mustanruunikko puoliverinen nyhti ohjaa kärsimättömänä, kun se pyydettiin käyntiin.

Kayla taputti hevosensa silkinpehmeää kaulaa ja katsahti orin kanssa samaan aikaan kentän laidalle, josta äänestä päätellen Evelyn kuului puhuttelevan kentällä olevia ratsukoita. Vai maastolenkille. Hieman hymyillen hän vilkaisi Pacoa, joka oli jäänyt uteliaana toljottamaan paikalle saapunutta ratsukkoa ja puhinan perusteella unohti myös hengittää.
"Oikeastaan me voisimme lähteä. Olemme juuri lopettelemassa", Kayla vastasi Evelynille. "Minne olit ajatellut suunnata?"
Nainen ohjasi Pacon pois kentältä huomaten, että ori ennusti seuraavaksi tapahtuvan jotakin jännittävää. Eiväthän he muuten lähtisi jonkun toisen ratsukon matkaan, ellei tiedossa olisi vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eiväthän? Rauhallinen maastolenkki ei tainnut kuulua sen suunnitelmiin, mutta nyt se saisi luvan muuttaa niitä. Kayla herätteli tanssahtelemaan ryhtynyttä oria kuulolle pienillä ohjasotteilla.

Evelyn hymyili iloisesti, kun Kayla vastasi myöntävästi.
"Mahtavaa", nainen sanoi ja käänsi hevostaan kauemmas portilta, jotta Paco ja Kayla pääsisivät vaivatta pois kentältä. Lionheart pureskeli kuolaimiaan ja nyökytteli pienesti päällään, odottaen kärsimättömänä, että ratsastaja antaisi luvan lähteä liikkeelle.
"Ajattelin nummia. Ne näyttävät varmasti hurmaavilta tässä säässä", Evelyn lausahti iloisesti ja kannusti kärsimättömän hevosen käyntiin. Pacokin näytti innostuneen päästyään pois kentältä, eikä Evelyn voinut kuin hymyillä. Hevoset ja niiden hölmöilyt.

"Miten Paco suhtautuu koiriin?" Evelyn kysyi vilkaistuaan punertavaa pitbullia, joka jahtasi häntäänsä pyöröaitauksen reunalla. "Tuo hölmö on nimittäin minun", nainen sanoi ja osoitti kädellään koiraa, joka pysähtyi häntä suussaan kuullessaan omistajansa äänen. Fuego näytti huvittavalta seistessään mutkalla jotta saattoi pitää hännästään kiinni, kun kerran oli suurella vaivalla saanut pyörittyä sen suuhunsa asti.
"Jätän sen tänne, jos Paco ei tykkää", Evelyn sanoi ja vilkaisi toista ratsastajaa. Kaikki hevoset eivät pitäneet koirista, kun taas toiset, kuten Lionheart, suorastaan palvoivat niitä. Juuri silloin punaruskea koira päätti tulla tervehtimään suurta kultaista ystäväänsä ja loikki Lionheartin luokse häntä vispaten. Ori pärskähti pysähtyessään ja nyki ohjia, kunnes Evelyn antoi hevosen venyttää kaulaansa maata kohti. Koira haisteli hevosen turpaa ja Lionheart pärskähti iloisesti. Hevonen rakasti koiraa ja koira hevosta. Omituinen parivaljakko.

"Kuulostaa hyvältä", Kayla myöntyi nummiehdotukseen. Ja miksei olisi myöntynyt.
Hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeeksi ollut Pacon kanssa maastossa niin, että olisi itse istunut selässä. Viime aikojen maastoilut olivat hoituneet taluttaen.

Evelynin sanojen saattelemana Kayla loi katseensa häntäänsä jahtaavaan koiraan ja naurahti hieman.
"Mikä sen 'hölmön' nimi on?" hän kysyi hymyillen.
Välillä tuntui siltä kuin koirat ja kissat olisivat olleet Pacolle yhtä tuttuja kuin avaruusolennot, vaikka sen luulisi jo tottuneen Kaylankin koiraan. Ori loi jokaiselle nelijalkaiselle luontokappaleelle oman uniikin määritelmän. Valkoinen luppakorvainen pieni koira oli aivan eri asia kuin musta pystykorvainen pieni koira, mutta toisaalta ne molemmat menivät Pacon mielestä vallan mainiosti myös samaan kategoriaan kotikissan kanssa. Ei ori varsinaisesti pelännyt koiria, mutta ne nyt vain olivat aina yhtä hämmentäviä ja vaativat tuijottelua sekä toisinaan muutamaa hyvin ajoitettua pakoaskelta.
"Hieman hämmentäviähän koirat Pacon mielestä ovat, mutta tuskin se pahakseen laittaa", Kayla vastasi orin astellessa Lionheartin vierellä säädyllisen välimatkan päässä.
Kun koira loikki tervehtimään kultaista oria, Paco katsoi eläimen touhuja silmät suurina ja alkoi nostella jalkojaan kuin suuren vesilätäkön kohdatessaan. Ikään kuin outo karvaturri salakavalasti tarttuisi maan välityksellä Pacon hienoihin jalkoihin, jos ei pitänyt varaansa. Ori kaartoi kaulaansa ja otti pari sivuaskelta, mutta piti yhä katseensa tiiviisti koirassa kuin odottaen tuon loikkaavan silmille hetkenä minä hyvänsä. Paheksuva pärskähdys ja pari askelta takajaloilla etuosan ympäri. Hymähtäen Kayla piti orin suorassa linjassa ja vaati sitä liikkumaan eteenpäin.
"Paco on ehkä miljoona kertaa nähnyt koiran, ja silti sitä jaksaa kiinnostaa", hän naurahti.

"Se on Fuego", Evelyn naurahti ja katseli pitbulliaan lempein silmin. Paco ei ainakaan hypännyt metriä ilmaan ja vaihtanut suuntaa lennosta, joten ehkä Fuego voisi tulla mukaan. Punertava pitbull ei tuntunut edes huomaavan toista hevosta, kun keskittyneesti tökki märällä kirsullaan Lionheartin turpaa ja ori pärskyi ja puhalteli ilmaa sieraimistaan vastaukseksi. Kaylan sanat vahvistivat Evelynin epäilyn. Hyvä. Eipähän tarvitsisi murehtia Fuegon liikutuksesta, kun koira voisi kulkea heidän mukanaan.
"Lionheart taas rakastaa koiria, mutta ei voi sietää kissoja", Evelyn naurahti. Lionheart nosti muutaman sentin päätään, ja Fuego hyppäsi takatassujensa varaan orin päätä vasten, kietoen etutassunsa hevosen pään ympärille. Koira nuoli innostuneesti hevosen otsaa ja Lionheart pärskähti koiran vatsaa vasten ja nosti päätään ylemmäs, kunnes koiran takatassut irtosivat hetkeksi maasta.
"Idiootit", Evelyn naurahti. Fuego päästi irti hevosen päästä, pyöri innoissaaan Lionheartin edessä ja kerjäsi hevosen huomiota, kunnes ori kumartui tönimään sitä päällään kulkiessaan käynnissä eteenpäin.
"Käyttäydytääs nyt. Fuego, sivulle", nainen komensi koiraansa, joka siirtyi häntä heiluen Lionheartin toiselle puolelle. Evelyn keräsi ohjat lyhyeksi ja kannusti Lionheartin reippaampaan käyntiin. Koira katseli pää kallellaan korkeuksissa istuvaa omistajansa jolkotellessaan kaikessa rauhassa hevosten tahdissa eikä tuntunut edelleenkään huomaavan palominon toisella puolen olevaa Pacoa. Ehkä ihan hyvä niin, Evelyn ajatteli ohjatessaan Lionheartin leveälle polulle, joka veisi heidät nummille.

"Treenasitteko koulua Pacon kanssa, vai mitä puuhasitte kentällä?" Evelyn kysyi iloisesti. Fuego pysytteli poissa hevosten jaloista, eikä edes yrittänyt Pacon lähelle, kun Evelyn kerran mulkaisi sitä pahasti. Punertava koira keskittyi pyörimään ja hyörimään Lionheartin ympärillä orin pärskyessä ja nostellessa jalkojaan kuin leikkiäkseen iloisen koiran kanssa. Evelyn hymähti. Miksi hänen eläimensä olivat aina niin outoja?

Kayla hymyili keskenään leikkiville eläimille. Nuohan olivat kuin suoraan jostakin Disney-elokuvasta käyttäytymisensä perusteella.
"Ai. Paco sietää kissoja siihen asti, kun ne eivät hyökkäile tai yritä kiivetä selkään", nainen totesi yhä hieman huvittuneena.
Hän piti orin ohjat normaalia pidempinä, mutta säilytti kuitenkin kevyen tuntuman suuhun, jotta sai nopeasti korjattua orin mahdolliset sivuaskeleet ja kiihdyttelyt. Pacon helpotukseksi Evelyn käski koiransa Lionheartin vierelle ja ori saattoi taas rauhassa vetää henkeä. Se lopetti sivusuuntaan tepastelun, mutta yritti jännityksen sekaisen uteliaisuuden vallassa kurkistella koiraa Lionheartin mahan alta. Mustanruunikko puhalteli ilmaa sieraimistaan ja nosti ja laski päätään vuoronperään yrittäen keksiä, mikä tuo olento oli olevinaan. Olihan se taas aivan erilainen kuin pitkäkarvainen australianpaimenkoira, jonka Paco oli tottunut näkemään useammin.

"Joo, yritimme ainakin. Täytyyhän sitä välillä palata ruotuun, vaikka tämä herra haluaisi viilettää päivästä toiseen esteillä vailla mitään kontrollia", Kayla vastasi Evelynin kyselyyn ja kehotti Pacoa taas liikkumaan ja jättämään koiran omaan arvoonsa.
"Miten teillä on sujunut?" hän kysyi kiinnostuneena ja tarkasteli maastoseuralaistaan vaaleanvihreillä ystävällisillä silmillään.
Kayla ei ollut mielestään nähnyt Evelyniä ja Lionheartia harjoittelemassa kovin montaa kertaa viime aikoina. Tosin se ei ollutkaan mikään ihme, sillä hän itse oli kulkenut kuin laput silmillä Pacon ja takkuilevan treenaamisen kanssa.

"Minä en ymmärrä miksi, mutta Lionheartin mielestä kotitilan kissat olivat jotain aivan järkyttävää. Se ei suostunut kulkemaan tallikäytävällä, jos kissa seisoi saman käytävän varrella", Evelyn kertoi päätään pudistellen. "Yksi nuori kissa erehtyi hyppäämään sen karsinaan yöllä, ja ori herätti koko tilan hirnumisellaan."
Lionheart keskittyi ratsastajaansa, kun Evelyn leikitteli kuolaimella. Fuego unohtui ainakin osittain, mikä ei sopinut pitbullille lainkaan. Punertava koira kerjäsi huomiota entistä enemmän, kunnes Evelyn lähetti koiran ratsukoiden edelle yhdellä käden heilautuksella. Fuego loikki edellä ja Lionheart kuunteli eläimen menoa korvat hörössä ja pää korkealla.

Evelyn naurahti Kaylan vastaukselle. Niin, estehevosilla tuntui olevan erittäin rajallinen keskittymiskyky, mitä sileällä työskentelyyn tuli.
"Muistan tuon vaiheen niin hyvin", nainen naurahti. "Minun estehevoseni ei jaksanut keskittyä kouluratsastukseen lainkaan. Tamma olisi hypännyt vaikka joka päivä, mutta jos sileällä piti tehdä töitä, niin siitä ei meinannut tulla yhtään mitään", Evelyn kertoi hymy huulillaan. "Onneksi sinä olet kärsivällisempi kuin minä olin silloin, ja jaksat edes yrittää Pacon kanssa", nainen vielä lisäsi iloisesti virnistäen. Evelyn oli itse ollut yhtä innokas vääntämään koulua kuin hevosensa, joten oliko se nyt ihmekään, että monet koulutreenit olivat päättyneet ennen kuin ehtivät edes kunnolla alkaa ja vaihtuivat maastolenkeiksi.
"Ihan hyvin. Olemme ottaneet rauhallisesti, sillä kaaduimme ryminällä viime viikolla. Ori kompuroi jalkoihinsa mutaisessa mäessä ja päätyi kuperkeikalla nurin", Evelyn selitti lyhyesti, sillä ei ollut varma, kuinka paljon Kayla oli kuullut ohimennen muilta. Tallilla asiat tuntuivat kuuluvan kaikille, jos ne koskettivat edes yhtä hevosista. "Mutta kyllä se on jo kunnossa, jos komeasta pukkishowsta pyöröaitauksessa voi mitään päätellä", nainen naurahti katse Kaylassa. Lionheart kulki leveää polkua pitkin tyytyväisesti käynnissä, heilutellen korviaan eteen ja taakse, kun vuoroin kuunteli ratsastajaansa ja vuoroin innokasta koiraa, joka loikki edempänä.

"Eihän sitä tiedä, vaikka kissa olisi leijona valepuvussa. Täytyyhän sitä pienen ponin olla varuillaan", Kayla naurahti ajatukselle Lionheartista säikkymässä pientä kissaa tallikäytävällä.
Siinä missä toiset sanoivat, etteivät suuret koirat tiedostaneet omaa kokoaan, oli tilanne hevosten kohdalla toisinaan triplasti pahempi. Pacokin olisi varmasti välillä mielellään loikannut syliin pelästyessään, jos se jotenkin olisi ollut mahdollista.

Nainen kallisti päätään aavistuksen verran Evelynin puhuessa estehevosestaan. Viimeistäänkin siinä
vaiheessa Kayla tajusi, ettei tiennyt tuosta naisesta juuri mitään. No, siitä hän sai syyttää itseään, sillä hän ei ollut viime aikoina ilmaissut halukkuutta sosiaalisiin kontakteihin ja ottanut selvää asioista. Kayla oli kuullut ainoastaan jotakin hyvästä kilpailumenestyksestä ja polven loukkaamisesta, siinä kaikki.
"Olen oppinut, että hevosta on ihan hyvä hallita myös esteradalla, ja yhdessä vaiheessa minun ja Pacon touhu oli kaikkea muuta kuin hallittua", hän totesi äänessään yhä lievää huvittuneisuutta, vaikka toteamus olikin lähinnä surkuhupaisa. Liika sähellys estekilpailuissa nimenomaan oli heidän uransa katkaissut. Ainakin Kaylan mielestä.
"Milloin sinä olet hypännyt viimeeksi?" hän kysyi varoen.
Kayla ahdistui itsekin siitä, jos joku tuli kyselemään häneltä kilpailemisen jatkamisesta ja esteharjoittelun edistymisestä, eikä oikein senkään takia osannut arvioida, mitä oli soveliasta kysellä toisilta. Mieluiten hän jätti kysymättä kokonaan.

"Voi sentään", hän kauhisteli myötätuntoisella äänellään Evelynin kerrottua maasto-onnettomuudestaan. "No, hyvä että on kunnossa. Liikkuuko se ihan normaalisti muuten?" nainen varmisti ja katsoi ratsukkoa hetken hieman tarkemmin ennen kuin siirsi katseensa takaisin Evelynin kasvoihin.

Evelyn nauroi Kaylan sanoille leijonasta valepuvussa. Niin, hevosten ajatukset taisivat kulkea juuri sillä tavalla. Onneksi Rosings Parkissa ei ollut kissoja. Koiria sitäkin enemmän, mutta siitä Lionheart oli vain iloinen. Ori kulki tyytyväisesti metsän halki kiemurtelevaa polkua pitkin, pysytellen siivosti polun laidalla, jotta Paco mahtui helposti toiselle puolelle. Koira säntäili sinne tänne pusikossa, eikä pysynyt polulla tai edes omistajansa näköpiirissä kuin murto-osan ajasta. Evelyn tiesi, ettei Fuego lähtisi kauas, joten ei jaksanut vahtia koiransa tekemisiä niin tarkasti.
"Se on totta. En silti usko, että olisitte olleet ihan hallitsemattomia", Evelyn vastasi pehmeästi. Varovainen kysymys sai naisen hymyilemään rohkaisevasti, lähinnä osoituksena siitä, ettei Evelyn ollut loukkaantunut kysymyksestä.
"Reilun kolme vuotta sitten kilpailuissa, mutta hyppään kyllä matalia ratoja huvikseni silloin tällöin", Evelyn kertoi pieni hymy yhä huulillaan. "Ehdin kilpailla seitsemän vuotta, ennen kuin vasen polveni pakotti minut sivuun", hän jatkoi aavistuksen haikealla äänellä. Veri veti kilpakentille ja tahto palata hyppäämään korkeita ratoja oli suuri, eikä avoimien ovien match race ollut auttanut lainkaan.
"Joskus elättelen yhä toiveita, että voisin palata kilparadoille. Vaikka eihän minulla ole enää hevostakaan, joka sopisi sinne", Evelyn nauroi lauseensa lopuksi. "Myin tammani tuttavalle, joka jatkoi sillä kilpailemista. Viimeksi kun kuulin heistä, olivat he Saksassa jonkin huippuvalmentajan tallilla treenaamassa."

Kaylan huolehtiminen Lionheartista sai Evelynin pitämään toisesta entistä enemmän. Kaylan tarkkaavainen katse ei jäänyt huomaamatta ratsastajalta, joka päätti rauhoitella maastoseuraansa.
"Se liikkuu jo ihan puhtaasti", Evelyn vakuutti. "Olin kyllä tulossa jo kiusaamaan sinua yhtenä päivänä, kun ravi ja oikea laukka tuottivat sille hankaluuksia", nainen myönsi lammasmaisesti hymyillen. "Mutta sekin ratkesi, kun ori sai omaan tahtiinsa verrytellä lihaksiaan. Nyt se pukitteli jo komeasti laukatessaan ympäri aitausta, joten eiköhän se ole täysin kunnossa."

Kayla kuunteli nyökkäillen, kun Evelyn kertoi kilpailumenneisyydestään. Oli tämäkin taas. Toinen halusi kilpailemaan, muttei pystynyt polvensa vamman ja esteratsun puuttumisen takia siihen. Toisella olisi ollut kaikki mahdollisuudet jatkaa kilpailemista, mutta pää ei kestänyt. Kayla ei voinut mitään sille, että hänen kulmansa kurtistuivat hieman kysyvästi Evelynin kertomuksen aikana. Ennen kuin hän ehti itsekään tajuta, päätti hän kysyä:
"Mikä polvessasi on vialla?"
Niinpä niin. Hän oli aina kyselemässä, tutkimassa ja vääntelemässä heti, kun joku erehtyi mainitsemaan jostain satunnaisesta viasta tai vammasta. Eikä edes siksi, että hän olisi halunnut päteä tai yrittää pelastaa koko maailman. Tietenkin hän halusi auttaa, jos vain kykeni siihen, mutta hän vain oli kiinnostunut kuulemaan, mikä ketäkin vaivasi. Nainen teki sekä tietoisesti että tiedostamatta jatkuvaa analyysiä havaitsemistaan fyysisistä vaivoista ja vääristä liikemalleista myös vapaa-ajallaan, vaikka olisi yrittänyt hetkeksi päästä tavasta eroon.
"Anteeksi, että utelen", Kayla lisäsi pian hymyillen pahoittelevasti.

"Hyvä niin. Tule vaan kiusaamaan, jos jotain ongelmaa vielä ilmenee. Onneksi hevosista huomaa aika helposti, jos on jokin paikka hajalla", hän totesi tyypillisen rauhalliseen tyyliinsä kuullessaan Lionheartin liikkuvan puhtaasti.
Niin ori näytti tekevänkin, ainakin käynnissä ja hevosen selästä nopeasti katsottuna. Evelyn onneksi eläinlääkärinä itsekin tiesi asioista. Kaikki eivät erottaneet lihasrevähdystä krampista ja toiset jopa venyttelivät hevostensa revenneitä lihaksia luullessaan sen auttavan. Lionheartin kohdalla kyse taisi olla pääosin vain suojareaktiosta, joka veti lihakset jumiin. Kayla pudisti päätään pienesti herättääkseen itsensä pohdinnoistaan. Ole edes hetki ihan rauhassa, hän vaati itseltään.

"Sen kun tietäisi", Evelyn vastasi. "Lääkärit päättivät lopulta, että se oli jonkinasteinen rasitusvamma, joka toivon mukaan paranisi itsestään, kun jättäisin hyppäämisen. Totta puhuakseni, menin aivan sekaisin jossakin vaiheessa siitä, mikä polvessa oli vialla, kun kaikki sanoivat eri asioita", Evelyn naurahti. Milloin oli epäilty ristisidettä, milloin juoksijan polvea, milloin mitäkin rasitusvammaa, lihastasapainon puutetta tai huonoa työskentelyasentoa. Evelyn oli jossakin vaiheessa vain lopettanut kuuntelemisen ja todennut, että ilman satulaa ratsastaminen tuntui hyvälle eikä polveen sattunut, joten niin saattoi jatkaa rakasta harrastusta ja elämäntapaa. "Lääkärit olivat yhtä mieltä ainoastaan siitä, että hyppäämisestä olisi luovuttava. Mieluiten myös ratsastuksesta."
Evelyn silitti Lionheartin kaulaa pieni hymy huulillaan.
"Utelu on hyvästä. Kunhan et nyt ala fysioterapeutiksi vapaa-ajallasikin", nainen totesi ja vilkaisi Kaylaa. "Ei saa tehdä ilmaiseksi sitä, missä on hyvä."

"Se on totta", Evelyn vastasi. "Kiitos tarjouksesta ja tulen varmasti, jos ori vielä koheltaa. Onhan se aina rauhoittavaa saada myös toisen ammattilaisen näkemys tilanteeseen", nainen jatkoi iloisella tavallaan. Hän ei osannut enää murehtia hevosestaan, sillä Lionheart vaikutti olevan kaikin puolin kunnossa. Ori oli aina ollut koheltaja, joten Evelyn oli tottunut katselemaan hevostaan milloin mikäkin paikka jumissa.
"Oletko miettinyt paluuta kilparadoille Pacon kanssa? Näytitte ainakin hyvältä avoimissa ovissa", Evelyn kysyi ystävällisesti, lisäten loppuun pienen kehun lähinnä poistaakseen kysymyksen painostavuutta. Hän jos kuka tiesi, miten rasittavaa se oli, kun kaikki kyselivät paluusta kilpakentille. Harva edes tiesi tarkkaa vastausta kysymykseen. Voisi kuitenkin olla hyvä kysellä välillä Kaylasta, ettei toisen tarvitsisi vain kuunnella Evelyniä koko aikaa, eikä naiselle tullut juuri nyt mieleen mitään muutakaan, mitä voisi toiselta kysyä kuulostamalta liian uteliaalta tai innokkaalta vaihtamaan aihetta.

"Polvivaivat ovat ikävän yleisiä ratsastajilla", Kayla totesi myöntävään sävyyn.
Sen lisäksi toisinaan tuntui siltä kuin lääkärit olisivat vain arponeet diagnoosinsa sattumalta lääkärikirjan sivuilta tietämättä mikä oli ongelma, osaamatta tutkia ja lähettämättä potilasta eteenpäin. Kayla naurahti kevyesti Evelynin kiellettyä häntä alkamasta fysioterapeutiksi vapaa-ajallaan. Sitä hän parhaillaan yrittikin estää.
"En kai vain osaa käyttäytyä kuten normaalit ihmiset. Alan automaattisesti analysoimaan kaikkea", nainen vitsaili, tosin hänen sanansa olivat totta. Hänelle oli suuri haaste olla reagoimatta, jos joku valitteli kipujaan. Ja toisinaan hän intoutui selittämään fysiologiasta asioita, joista toiset eivät ymmärtäneet sanaakaan.

"Teidän esityksenne avoimissa ovissa oli loistava", Kayla sivuutti saamansa kehun ja sitä edeltäneen kysymyksen saadakseen hetken mietintäaikaa. "Lionheart on todella taitava."
"Mutta kyllä, olen miettinyt", Kayla vastasi kilpailukysymykseen omaksikin yllätyksekseen ilman epäröintiä, mutta hymyili hieman vaivautuneena. Toivottavasti kukaan ei ollut huomannut sitä paniikkia, jonka kanssa nainen kamppaili avoimissa ovissa.
"Yhteistyö täytyy vain saada palautettua entiselleen", hän lisäsi ympäripyöreästi täsmentämättä sitä tosiasiaa, että Paco oli valmis, mutta ratsastaja oli pelkuri. "Enkä ole aivan varma kuinka paljon rasitusta tämä kestää vielä. Täytyy totutella sitä treenaamiseen ja miettiä sen jälkeen jatkoa", hän jatkoi ja taputti Pacon mustaa kaulaa hellästi. Mikä loistava tekosyy hevosen terveys olikaan. Todellisuudessa Kayla tiesi itsekin pelkäävänsä turhaan, että rikkoisi kallisarvoisen hevosensa uudelleen. Niin kauan, kun he pysyisivät pystyssä oli Paco täysin terve. Kaylan olisi kuulunut olla enemmän huolissaan omasta terveydestään. Hänen kun ei ollut suotavaa mätkähdellä hevosen selästä alas kovin tiheään tahtiin, mikäli halusi joskus saavuttaa entisen ratsastuskuntonsa.

"Arvasin, ja siksi kielsinkin sinua tekemästä niin", Evelyn virnisti ilkikurisesti, kun Kayla vitsaili analysoivansa kaikkea koko ajan. "Minäkin tarkkailen eläimiä jatkuvasti ja etsin jokaiselle pienellekin muutokselle jotakin lääketieteellistä selitystä. Siitä tavasta on hankala päästä eroon, vaan on siitä ollut apuakin. Sitä kautta sain täältä töitä", Evelyn kertoi huvittuneesti, naurahtaen lauseensa lopuksi. Niin, joskus moisesta ärsyttävästä tavasta hyötyi, mutta yleensä se vain aiheutti sen, että nainen suorastaan etsi jotakin vikaa hevosesta tai muusta eläimestä, jonka näki. Lionheart oli joutunut sietämään Evelyniä ne pahimmat vuodet, kun nainen oli juuri valmistunut ja nähnyt sairauksia kaikkialla. Onneksi jo vuoden työkokemuksen jälkeen hän oli saattanut rauhoittua. Jalan aristaminen ei aina ollut merkki kaviokuumeesta ja vatsan potkiminen ei aina tarkoittanut ähkyä.

"Kiitos, mutta ei se ollut mitään ihmeellistä, muutamia sirkustemppuja ja yksinkertaisimpia lännenratsastuksen liikkeitä vaan", Evelyn naurahti hyväntuulisesti. Olivathan kehut mukavia, mutta eivät he mitään niin ihmeellistä olleet tehneet. Vähän vain huvittaneet yleisöä vauhdikkailla ja näyttävillä tempuilla, jotka eivät olleet niin vaikeita kuin miltä näyttivät.
"Yhteistyö on onnistuneen suorituksen ydin", Evelyn mukaili Kaylan sanoja ja nyökkäsi ymmärtäneensä, kun toinen puhui hevosen treenaamisesta. "Teillä on aikaa, joten turha kiirehtiä. Etene hevosen ja itsesi ehdoilla, tehden vain sen verran, mikä tuntuu hyvältä. Eivät kilpailut kesken lopu, vaikka ette heti radoille palaisikaan", nainen sanoi rohkaisevasti ja tarjosi pientä ystävällistä hymyä Kaylalle.
"Mieti kaikessa rauhassa. Maailma ei siihen kaadu, vaikka päättäisitkin, ettet enää halua kilpailla. Kilparadat jäävät yhtä taitavaa ratsukkoa tyhjemmäksi, mutta se on sinun valintasi, johon muilla ei ole mitään sanomista. Sinä tiedät parhaiten, mikä sopii sinulle ja Pacolle", Evelyn jatkoi ja taputti hevosensa kaulaa. Hän oli saanut kuulla omasta ratkaisustaan puolin ja toisin, mutta oppinut jättämään muiden mielipiteet huomiotta. Pääsi helpommalla, kun kuunteli itseään ja hevostaan kuin muita, jotka eivät välttämättä olleet ikinä istuneet hevosen selässä tai tunteneet sitä adrenaliinin määrää, jonka sai liitäessään korkeiden esteiden yli vaivattomasti.

"Tiedät siis mistä puhun", Kayla totesi hymyillen, viitaten taipumukseen etsiä oireille ja ilmiöille selityksiä oman alansa näkökulmasta.
Kylläpä maailma näytti heti valoisammalta paikalta, kun avasi silmänsä ja keskittyi välillä muuhunkin kuin omissa ongelmissaan rypemiseen. Kayla huomasi hänessä ja Evelynissä hyvinkin paljon yhteisiä piirteitä. Tuo suht uusi tuttavuus vaikutti oikeastaan todella mukavalta tapaukselta.

"Höpö höpö. Kaikki tavallisesta koulu- ja esteratsastuksesta poikkeava on täällä uutta ja ihmeellistä. Ehkä kaikki eivät sirkustemppuja ja lännenratsastusta arvosta, mutta ainakin minusta sellainen vaatii taitoa", Kayla naurahti. "En ainakaan osaisi kuvitella Pacoa innostumaan sellaisesta temppuilusta", hän totesi vielä ja sai puoliveriseltä vastaukseksi paheksuvan pärskähdyksen ja korvien kääntelyä kuin tuo olisi ymmärtänyt mistä oli puhe.

Toisaalta Kayla oli helpottunut Evelynin lohduttavista sanoista koskien sitä, että kilpailun jatkaminen oli hänen oma päätöksensä. Toisten hiillostaminen ja painostaminen ruokkivat Kaylan epävarmuutta, mutta Evelynin näkökulma aiheutti hänessä päinvastaisen reaktion. Ei hän missään nimessä halunnut jäädä loppuelämäkseen pyörimään Pacon kanssa päämäärättömästi Rosings Parkin kentille. Itse asiassa tämä taisi olla ensimmäinen kerta loukkaantumisen jälkeen, kun Kayla saattoi myöntää avoimesti olevansa sitä mieltä. Ei hän vielä ollut valmis, mutta toivottavasti jonain päivänä. Työtä se tosin vaatisi.
"Olet ihan oikeassa. Kiitos, että sanoit tuon ääneen", Kayla sanoi katsoen Evelyniä ystävällisesti hymyillen. "Kuuntelin koko sairaslomani ajan lääkäreiden ja sukulaisten valitusta siitä, että tappaisin vielä itseni jonain päivänä hevosen selässä, mutta entiset kilpailukaverit ja muut hevosihmiset tuntuvat olettavan, että ilman muuta palaan pian takaisin kilpakentille. Pitäisi vain olla välittämättä muiden mielipiteistä. Sekaisinhan tässä muuten menee", hän selitti sitten.
Outoa, miten Kayla olikin niin päämäärätietoisena ja itsepäisenä henkilönä antanut ristiriitaisten kommenttien vaikuttaa itseensä.

Paco keskittyi taas vilkuilemaan ympärilleen pusikossa juoksentelevan koiran varalta ja aina välillä viskaisi päänsä ylös tai otti pari raviaskelta kuullessaan jostain rapinaa tai nähdessään vilauksen koirasta tai näkymättömästä hirviöstä.
"Käyttäytyykö Lionheart aina noin hyvin?" Kayla kysäisi vilkaisten kultaista oria samalla, kun keskittyi pitämään tanssahtelevan estehevosensa polulla.

"Se on kyllä totta", Evelyn nauroi, kun Kayla totesi, että kaikki koulu- ja esteratsastuksesta poikkeava oli täällä uutta ja ihmeellistä. Niinhän se todella tuntui olevan. "En edes halua tietää, millaisia katseita olisin saanut osakseni, jos olisin tuonut Lionheartin lännensatulan ja suitset mukanani", nainen jatkoi hyväntuulisesti ja taputti hevosensa kaulaa. Hän oli tarkoituksella jättänyt painavan satulan ja yksinkertaiset, joskin koristeelliset, suitset kotitilalle, sillä epäili, ettei moinen ratsastustyyli sopisi Englantiin. Pelkkä satulatta ratsastaminenkin tuntui herättävän niin paljon huomiota, että välillä Evelyn pohti, ajattelivatko täkäläiset edes, että ilman varusteita saattoi ratsastaa. Ehkä täällä oltiin vain liian kaavoihin kangistuneita.

Fuegon loikat saivat Lionheartin pärskymään ja heittelemään päätään, kun ratsastaja ei antanut hevosen lähteä jahtaamaan koiraa. Ori olisi niin mielellään ottanut kunnon juoksukilpailun polulla koiran kanssa.
"Turha kiitellä", Evelyn vastasi iloisesti. Oli mukava, jos naisesta oli ollut jotain apua. Hän kuunteli tarkkaavaisena, mitä Kayla puhui onnettomuutensa jälkimainingeista ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hänen äitinsä oli koko ajan pyytänyt häntä jättämään hyppäämisen, ennen kuin jotain pahempaa kävisi. Murtunutta kättä lukuunottamatta hän oli aina selvinnyt vähäisin vammoin ja pyyhkäissyt äitinsä huolen sivuun.
"Unohda muut ja tee juuri niin kuin sinusta tuntuu parhaalta", Evelyn sanoi Kaylan selityksen päätteeksi. "Minun äitini oli aina kauhuissaan, kun hyppäsin esteitä. Hän teki kaikkensa saadakseen minut pois kilparadoilta, mutta minä en kuunnellut, ja se oli ehkä elämäni paras valinta", hän jatkoi kevyt hymy yhä huulillaan. Lukuisat muistot kilpailuista, valmennuksista ja ylipäätään koko elämästä, johon esteratsastus oli hänet vienyt, olivat arvokkaita ja ihania muistoja, joita nainen ei olisi vaihtanut mihinkään.

"Ei se aina, mutta yleensä", Evelyn vastasi, "vaikka kyllä silläkin on huonompia päiviä. Jos on yhtään ylimääräistä energiaa, niin se unohtaa ratsukoulutuksensa täysin ja palaa takaisin laukkaratsun ajatusmaailmaan", nainen totesi muistellessaan maastolenkkiä, jolla hevonen oli paitsi kaatunut, myös jyrännyt taluttajansa yli ja nelistänyt tallille itsekseen. Aina ei mennyt ihan nappiin.
"Kun se tuli minulle, sillä oli aivan liikaa energiaa, eikä oma ratsastustyylini ainakaan sitä rauhoittanut. Meni muutama kuukausi, ennen kuin opin, miten oria kannatti käsitellä, jos halusi välttyä ylimääräisiltä nelipätkiltä. Se on äärimmäisen herkkä ratsastajansa mielialoille, joten oma, hurjapäinen asenteeni vain villitsi sitä juoksemaan yhä lujempaa silloin, kun oli tarkoitus mennä rauhallisesti", Evelyn muisteli pieni huvittunut hymy huulillaan. Lionheart oli eronnut kaikista naisen aiemmin kohtaamista hevosista niin paljon, että orin kanssa oli todella joutunut aloittamaan kaiken alusta. Palominonkirjavan selässä ei sopinut innostua, tai hevonen innostui entisestään, eikä myöskään saanut riemuita liikaa, tai orikin aloitti omat riemukkaat pukkilaukkansa.
"Nykyään se on jo paljon rauhallisempi ja sietää enemmän niin ratsastajaltaan kuin ympäristöltäänkin", nainen totesi ja taputti hevosen kaulaa. Ori pärskähti tyytyväisesti ja nyökytteli päällään kuin vahvistaakseen ratsastajansa sanat. "Se on oikeasti todella miellyttävä ratsastettava, kunhan vain ratsastajalla on painoavut kohdillaan."

"Kieltämättä voin kuvitella, että jotkut nimeltä mainitsemattomat henkilöt saattaisivat katsoa lännensatulaa kieroon", Kayla sanoi pieni huvittunut hymy huulillaan.
Ei nainen voinut väittää, että olisi itsekään kokenut oloaan kovin kotoisaksi lännensatulassa, mutta monet täällä karsastivat kaikkea, mikä ei sopinut heidän mielestään englantilaiseen tyyliin.
Lionheartin reagoiminen koiran touhuihin yllytti Pacoa vielä hieman lisää tanssahtelemaan, mutta rauhallisella ja tasaisella istunnalla ja johdonmukaisilla pehmeillä avuilla Kayla piti hevosensa edelleen ruodussa. Onneksi ori ei osannut esittää kovin hankalaa harrastaessaan tällaista pientä sekoilua.

"Äitisi kuulostaa ihan minun äidiltäni", Kayla totesi päätään pudistellen. Taas yksi yhdistävä tekijä hänen ja Evelynin välillä. Esteratsastusta paheksuva äiti. Kaylan äiti paheksui kyllä kaikkea hevosiin liittyvää, mutta kuitenkin. "Tosin minäkään en kuunnellut kenenkään masentavia kommentteja ennen", nainen lisäsi pian jättäen kommentin leijumaan ilmaan ja vilkaisi käsiinsä.
Ei kai kukaan olisi pärjännyt kilpaurallaan, jos olisi antanut muiden negatiivisuuden vaikuttaa itseensä. Taas Kayla kiinnitti huomiota siihen, miten oli menettänyt otteensa omaan elämäänsä jouduttuaan viettämään ikuisuuden vuoteessa.

Nainen kuunteli Evelynin kertomuksen hevosestaan. Herkkä mielialoihin ja painoapuihin vahvasti reagoiva ori. Kuulosti Pacolta. Kayla hymyili hieman ja nyökkäsi.
"Se siis on ollut laukkaratsu?" hän kysyi kulmiaan kohottaen.

Evelyn naurahti ajatellessaan muutamaakin nimeltä mainitsematonta henkilöä, jotka voisivat pitää lännensatulaa henkilökohtaisena loukkauksena. Evelyn vilkaisi tanssahtelevaa Pacoa ja vihelsi kutsun koiralle, joka pysähtyi keskelle polkua kuunnellakseen omistajansa ohjeet. Nainen heilautti kättään, ja innoissaan häntää heiluttava pitbull pinkaisi yhä kauemmas ratsukosta. Pysyisipähän poissa jaloista ja Pacokin voisi huokaista helpotuksesta, kun koira ei ollut jatkuvasti silmillä hyppimässä.

Kaylan kommentti äideistä sai Evelynin vilkaisemaan toista nopeasti.
"Toivottavasti ei", nainen naurahti ajatellessaan valkokankailla loistavaa äitiään. Hän ei toivonut kenellekään sellaista, vaikka niin moni muu tuntuikin rakastavan ajatusta kuuluisasta äidistä. Oli hänkin nauttinut lehdistön huomiosta aikansa - ja tajunnut vasta parikymppisenä, että oikeastaan vihasi sitä.
"Älä siis kuuntele nytkään, vaikka se tuntuisikin vaikealta", Evelyn totesi ja hymyili rohkaisevasti toiselle. Hän oli aivan varma, että Kayla tarvitsi vain aikaa ja omaa rauhaa saadakseen ajatuksensa järjestykseen. Kayla kyllä keksisi, mitä haluaisi tehdä ja sen jälkeen varmasti pystyisi myös tekemään sen.

"Kyllä, sellaiseksi se kasvatettiin. Ei vain täyttänyt omistajien odotuksia, joten se myytiin ennen nelivuotiskauttaan eteenpäin ja pois laukkaradoilta", Evelyn kertoi hymyillen. "Se päätyi miehelle, joka koulutti hevosia erilaisia esityksiä varten. Siksi se osaa edelleen kaikenmoisia typeriä temppuja, kuten kumartaa, nousta pystyyn tai pukittaa käskystä", nainen naurahti kertoessaan hevosensa menneisyydestä. Kuten ennenkin, hän jätti tarkoin mainitsematta kaiken, mikä viittasi elokuvamaailmaan tai häneen osaansa siellä. Evelyn tunsi olonsa niin paljon vapaammaksi, kun saattoi vain olla amerikkalainen rodeopelle, joka oli opiskellut eläinlääkäriksi.
"Minä sain sen lahjaksi ja olen sen jälkeen pyrkinyt opettamaan siitä enemmän hevosen kuin sirkuspellen, mutta vanhoista tavoista on nähtävästi vaikea päästä eroon", Evelyn naurahti. "Vika taitaa tosin olla minussa siltä osin, että olen aivan liian kiltti tälle typerykselle. Tiedän, miten paljon se rakastaa temppuilua, joten annan periksi ja kertaan temppuja viikosta toiseen jotta ori voi pitää hauskaa."

Paco tuijotteli kauemmas käsketyn koiran perään, mutta Kayla herätteli hevosen huomiota pienillä leikittelevillä pidätteillä. Ei sen tarvinnut tuijotella koiraa koko maastoreissun ajan. Ori pärskähti, myötäsi lopulta niskastaan hieman ja käänsi korviaan ratsastajansa suuntaan. Kayla hymyili Evelynille pikaisesti.

"Kuinka niin?" hän kysyi toisen kommentoitua, että toivottavasti heidän äitinsä eivät olleet samanlaisia. Ehkä toteamuksen taakse kätkeytyi sellaista, josta Evelyn ei jaksanut tai halunnut kertoa, mutta kenties kysyminen oli silti sallittua.
Hän nyökkäsi merkiksi siitä, että aikoi kyllä yrittää suodattaa muiden kommentit huolella ennen kuin ottaisi niistä itseensä. Juuri kukaan kuitenkaan ei tuntenut Kaylaa tarpeeksi ollakseen kykenevä antamaan hänelle millään tapaa järkeviä neuvoja.

"Aivan, nyt ymmärrän", Kayla vastasi naurahtaen Lionheartin esiintymistaustalle.
Temppuilusta harvoin oli mitään hyötyä, mutta olihan se ollut ihan viihdyttävää katsottavaa. Paco kun oli perehtynyt lähinnä tarkoituksettomiin omavalintaisiin sirkustemppuihin, jotka harvoin miellyttivät yhtään ketään, ellei joku nauttinut tragikomediasta.
"Ei kai se väärin ole, että sekin saa välillä pitää hauskaa", nainen totesi katsellen hetken Lionheartin kulkemista. "Pacon mielestä kaikki paitsi esteiden hyppääminen on turhaa. Sillä olisi suhteellisen köyhä elämä, ellei se nauttisi hyppäämisestä niin kovasti."

"Äitini on melkoinen persoona", Evelyn naurahti. Se oli totta siltä osin, että Jade oli varsin temperamenttinen ja jääräpäinen tapaus. Evelyn oli selkeästi perinyt osan itsevarmuudestaan äidiltään, jota muiden mielipiteet eivät tuntuneet hetkauttavan lainkaan. Sääli ettei Evelyn ollut aivan yhtä valmis astumaan kaikkien eteen arvosteltavaksi kuin äiti tuntui olevan.

Lionheart pärskähti ja venytti kaulaansa päätään ravistellen. Hevonen selkeästi nautti rauhallisesta kävelystä metsän halki. Evelyn hymyili Kaylalle, kun toinen kertoi Pacosta. Mikä siinä olikin, että estehevosten mielestä varsinkin kouluratsastus tuntui olevan aivan turhaa. Toisaalta, sama taisi toimia toisinkin päin. Harvat kouluratsut innostuivat hyppimään.
"Onneksi se voi siis pitää hauskaa hyppäämällä", Evelyn lausahti hyväntuulisesti. Lionheart hirnahti koiralle, joka loikki kaukana edellä. "Ei se mihinkään katoa, hölmö", Evelyn naurahti hevoselleen, joka tuijotti kiinteästi Fuegon perään. Lionheartin pää oli korkealla ja korvat hörössä kun se tarkkaili koiraa. Ehkä palomino oli huolissaan, että Fuego katoaisi kokonaan eikä sille jäisi enää pientä nelijalkaista ystäväänsä. Ken tietää.
"En oikeasti tajua, miten tämä pölhö pitää tuosta koirasta niin paljon", nainen totesi päätään pudistellen. "Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää."

Kayla naurahti myös Evelynin kerrottua äitinsä olevan melkoinen persoona. Mitä lie se sitten tarkoittikin, oli Kaylan äiti myös melkoinen persoona, jos sellaista nimitystä voitiin käyttää henkilöstä, jonka äkkipikaisuus, ahdasmielisyys ja mielipiteiden vahvuus menivät välillä äärimmäisyyksiin. Itsehän tuo ei tietenkään myöntänyt olevansa ahdasmielinen tai äkkipikainen, vaan hän piti itseään hienona persoonana. Kaikki oli hyväksyttyä, paitsi asiat, joita hän ei arvostanut. Ja niitähän oli ratsastuksen ja huonopalkkaisten miesten lisäksi vaikka millä mitalla.

Nainen hymyili huvittuneena, kun Lionheart huuteli ystävänsä perään. Eläinkaverukset olivat yksi suloisimmista asioista, jonka Kayla tiesi. Harmi, että Paco ei liiemmin arvostanut Beatan seuraa, vaikka koira pyörikin Kaylan mukana usein. Tänään nainen oli jättänyt seuraeläimensä kotiin nukkumaan riehakkaan lenkin jälkeen.
"Kauanko ne ovat tunteneet toisensa?" hän kysäisi sitten vilkuillen Fuegoa, joka viiletti kauempana.

"Vain reilun vuoden", Evelyn sanoi päätään pudistellen. "Ehkä ne olivat parhaita kavereita edellisessäkin elämässään tai jotain", nainen totesi rapsuttaen hevosen kaulaa. Lionheart rauhottui hieman, kun Fuego pysähtyi ja vilkaisi taakseen ratsukoita kohden. Ehkä koira ei katoaisikaan lopullisesti, vaikka viilettikin kaukana edellä. Evelyn ei voinut kuin ihmetellä hevosensa järjenjuoksua. Luuliko ori, että hänkin katosi jos hän meni sisään talliin tai lähti kotiin? Toivottavasti ei. Onneksi Lionheart ei ollut kummoinen hyppääjä, joten se ei pääsisi aitojen yli vaikka luulisikin, että sen omistaja katoaisi.
"Kotitilalla ne viettivät kaikki yöt yhdessä. Fuego nukkui Lionheartin karsinassa. Aamulla ne olivat kuin suoraan jostakin piirretystä, kun Fuego makoili orin etujalkojen päällä ja Lionheart lepuutti päätään koiran selällä", Evelyn kertoi huvittuneesti. "Lionheart osasi kiitettävän hyvin varoa pientä kaveriaan eikä tallonut sitä jalkoihinsa silloinkaan, kun nousi jaloilleen", nainen muisteli pieni virne kasvoillaan. Hänen eläimensä olivat omituisia. Molemmat kaipasivat huomiota ja hellyyttä enemmän kuin kymmenen lajitoveriaan yhteensä.
"Ehkä kaiken huippu oli se, että jos Lionheartille antoi porkkanoita, ori tarjosi aina osaa Fuegolle", Evelyn naurahti. Koira oli ottanut porkkanan innolla vastaan ja niin suurempi ja pienempi nelijalkainen olivat voineet syödä yhdessä porkkanoita. Kaikkea kanssa. Ilmeisesti mikään ei ollut mahdotonta tässä elämässä.

"Eläimet osaavat olla hassuja", Kayla sanoi hymyillen Evelynin kertomukselle.
Hänenkin koiransa oli hulluna porkkanoihin, mutta Paco ei ikimaailmassa olisi jakanut porkkanoitaan jonkun alempiarvoisen karvaläjän kanssa. Jos joku olisi vienyt orilta porkkanoita, se olisi vain suuttunut ja sen jälkeen hätääntynyt ja vaatinut niitä lisää.

Kayla huomasi Pacon tuijottelevan polun varressa rehottavaa pensaikkoa varautuneena, joten nainen pyysi oria eteenpäin ja puolipidättein vaati unohtamaan kiinnostuksen kohteensa. Puoliverinen tepasteli pensaan ohi lähes sivuttain ja oli tönäistä Lionheartia takamuksellaan.
"Hei idiootti", Kayla hymähti hevoselleen ja siirsi Lionheartin puoleista jalkaansa taaemmas, napauttaen pohkeellaan Pacoa kevyesti kylkeen pari kertaa. "Anteeksi", hän pahoitteli Evelynille.
Ori loikki takaosallaan takaisin suoraan linjaan ja heitteli päätään. Se eteni hetken aikaa osittain ravissa ja osittain käynnissä kunnes suostui keräämään itsensä. Hyvänen aika sentään, kun pensaat olivat jännittäviä.
"Ihan kuin Paco olisi lukenut kirjoista, että hevosten kuuluuu säikkyä pensaita, koska ei se oikeasti edes pelkää", Kayla sanoi hieman kyllästyneenä.

Lionheart tajusi vasta Pacon tepastellessa, että pensaassa oli jotakin jännittävää. Orin pää nousi korkeammalle, kun palomino koetti keksiä, mitä hirvittävän jännää Paco oli nähnyt. Kun mitään ei löytynyt ja lajitoverikin palautettiin kuriin ja nuhteeseen, Lionheart pärskähti lähes pettyneenä. Höh. Tylsä pensas.
"Eipä mitään", nainen vastasi lämpimästi hymyillen. Ei hän pahoitteluja kaivannut, turhaa sellainen oli kun hevosten kanssa oltiin liikkeellä. Hevoset keksivät milloin mitäkin, joten turha pahoitella yhtä pensaan ohi tepastelua, vaikka Paco olikin tanssahdellut lähelle.
"Sellaisia ne välillä ovat", Evelyn totesi Kaylan kertomukseen Pacosta. "Ota nyt hevosista sitten selvää", nainen lisäsi naurahtaen. Hevoset olivat varsin kummallisia eläimiä. Kuin vahvistaakseen omistajansa mietteet, Lionheart pärskähti ja koetti siirtyä raviin. Evelyn pidätti hevosta, mikä sai aikaan useamman pärskähdyksen. Eikö typerä ratsastaja tajunnut, että polku oli ollut tasainen jo pitkään?
"Mitäs luulet, vieläkö Pacosta irtoaisi vähän energiaa rauhalliseen ravipätkään?" Evelyn kysäisi joutuessaan jälleen kerran pidättämään Lionheartia voimakkaammin niin istunnan kuin ohjien avulla. Yleensä pelkkä istunta riitti, mutta ilmeisesti tänään palominon tahto päästä ravaamaan voitti hevosen varsin suuren miellyttämishalun.

Kuin osoittaakseen varmaksi sen, että hevosista ei todella ottanut selvää, Paco otti vielä yllättäen pari hätäistä laukka-askelta kuin peläten pensaan lähtevän heidän peräänsä. Kayla pidätti hevosen takaisin käyntiin ja loi synkeän katseen orin mustiin korviin, jotka kääntyilivät villisti jokaiseen ilmansuuntaan, kun eläin analysoi tilanteen vakavuutta. No, ei se niin vakava ollut. Luultavasti. Jos nyt kuitenkin vielä ottaisi muutaman raviaskeleen käyntivauhdissa varmuuden vuoksi. Kayla teki uuden pidätteen, ja vielä kolmannenkin ennen kuin ori lopulta tyytyi jäämään käyntiin.

Nainen vilkaisi seuralaisensa ratsua nopeasti huomatakseen, että palominokin oli ryhtynyt turhan oma-aloitteiseksi vauhdin lisäämisen kanssa. Kayla virnisti Evelynille kuullessaan kysymyksen. Vai että irtoaisiko.
"Aivan varmasti irtoaa, mutta uskallatko ravata Lionheartin kanssa?" hän kysyi yrittäen parhaansa mukaan pysyä tällä kertaa vain omana itsenään. Hevosenomistajana, joka oli lähtenyt Evelynin kanssa maastoon, ei fysioterapeuttina. Lionheartin vaivat eivät näyttäneet niin vakavilta, että rauhallinen ravipätkä voisi rampauttaa tuota yhtään enempää.

Lionheart otti muutaman lyhyen raviaskeleen päätään heitellen, kun Paco laukkasi eteenpäin. Ori tanssahteli energisesti ratsastajansa alla, kun Evelyn teki pidätteitä rauhallisesti. Hevonen pärskähti ja jatkoi tasaisessa käynnissä, korvat päässä pyörien. Ilmeisesti palomino yritti keksiä jotakin muuta, mitä voisi säikkyä. Evelyn käänsi hevosen takaosaa kauemmas Pacosta ja pyysi oria kulkemaan erittäin loivassa pohkeenväistössä muutaman metrin. Kun kullanhohtoinen hevonen suoristui, kulki ori jälleen nätisti eikä enää kuvitellut mörköjä joka puolelle. Evelyn taputti hevosen kaulaa.

"Joo, kyllä se pärjää", Evelyn vakuutti. Hän oli nähnyt hevosensa liikkeet pyöröaitauksessa, eikä epäröinyt hetkeäkään, etteikö Lionheart jaksaisi ravata ratsastajan kevyt paino selässäänkin. Sitä paitsi, hän voisi aina hidastaa käyntiin, jos hevonen tuntuisi yhtään erilaiselta kuin yleensä. Jos ori viettäisi seuraavan viikon pelkkiä käyntimaastoja tehden, onnistuisi se murtamaan vielä jalkansa laitumella riekkuessaan. Ylienergisyys ei sopinut Lionheartille sitten lainkaan.
Evelyn siirsi hevosensa raviin kevyellä pohkeen hipaisulla. Lionheart koetti heti kiriä tahtia, mutta naisen kevyet pidätteet saivat hevosen hidastamaan pärskähdellen. Ori ravasi pehmein, puhtain askelin, eikä tuntunut enää yhtään niin jäykältä kuin kentällä pyöriessään. Ehkä hevonen oli todella parantunut kaatumisestaan ja saanut kaikki lihaksensa auki. Palomino hörisi kuin sanoen, että halusi mennä lujempaa, mikä kyllä kävi ilmi naurettavan ilmavista askelista. Ori heitteli etujalkojaan eteenpäin kuin vietereillä liikkuva lelu, mikä sai Evelynin naurahtamaan.
"Täysin kunnossa", nainen totesi huvittuneesti Kaylalle.