[Y] Odottavan aika on pitkä

30.06.2016
Yksinpeli Josephine Derbyshiren arjesta

Kuukaudet kuluivat ja elämä Englannissa oli alkanut tuntua tavallisemmalta. Mitä se ikinä tarkoittikaan. Loputon sade ei herättänyt enää Josephinessa suureellista inhoa ja epätoivoa ja matkan Newcastlesta Rosings Parkiin ajoi nykyään vaikka horroksessa. Ei Josephine Englannista nauttinut mutta parempi hänen, hevosten ja Cherin oli olla täällä kuin Ranskassa tai jossain aivan muualla. Michelkin oli ruvennut viihtymään kun oli löytänyt itselleen englantilaisen tyttöystävän. Ratsutettavia hevosia oli kertynyt uudella mantereella, kun Apache ja Avalon olivat tulleet Ranskasta ja viimeisimpänä lisäyksenä ihastuttava westfalentamma Blue oli isketty hänen päiväjärjestykseensä. Kiire oli sitä, mitä Josephine oli aina toivonutkin, mutta kaikki tämä reissaaminen valmennuksiin, fanaattinen olympiakisoihin valmistautuminen ja lisääntyvät ratsutukset pitkin poikin Pohjois-Englantia jättivät yhden hevosista varjoon. Maryn laskettu aika lähestyi niin nopeasti, ettei Josephine oikein edes käsittänyt mihin tämä vuosi oli kadonnut. Mitä vähemmän aikaa oli jäljellä, sitä huonompi omatunto Josephinella oli siitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi aikaa viedä henkilökohtaisesti rakasta tammaa kävelyille ja harjailla sitä pitkälle iltaan kuten hän oli Ranskassa ehtinyt vielä hetki sitten. Nyt velvollisuudet repivät joka suuntaan ja kilparatsastaja huomasi kaipaavansa edes hetkittäin omaa rauhaa elämäänsä. Milloin hän oli sellaista muka kaivannut? Eivätkö olympiakisat olleetkaan tärkeämmät kuin ”yksi varsa”? Tätä yhtä varsaa hän oli kuitenkin odottanut monta vuotta ja hänen sydämensä särkyisi, jos hän ei pääsisi näkemään sen saapumista maailmaan ja pitämään vahtia, että kaikki sujui varmasti. Onneksi apujoukkoja oli ja hän saattaisi lähteä Rioon huoletta kun varsa nyt vain tulisi.

”Sinun pitää vain ajoittaa tämä oikein”, Josephine kuiskasi tammalle, jonka päätä silitti sen karsinan nurkassa yhden varastetun hetken verran. Tamman vatsa oli pyöristynyt entisestään, eikä Josephine ollut moneen viikkoon enää ratsastanut sillä lainkaan. Osittain ajanpuutteen vuoksi ja kaikin muin tavoin vain varovaisuuden takia. Ei hän halunnut riskeerata mitään varsinkaan kun Mary ei enää itse tahtonut liikkua kuten ennen.
Kaikki oli nyt kiinni ajoituksesta. Tiineys oli sujunut niin ongelmitta, että olisi todella tuskastuttavaa, jos se nyt pitkittyisi. Mary oli upeassa kunnossa, vaikka sillä olikin jo ikää. Jo ei uskonut riskeihin ja komplikaatioihin, joita hänelle oli vanhan tamman astutuksesta toitotettu, sillä hän tunsi Maryn ja tiesi ja uskoi täysin sen pärjäävän. Viimeisten viikkojen odotus kuitenkin sai ne viimeisimmätkin hälytyskellot soimaan kilparatsastajan päässä. Ehkä olikin ihan hyvä, että hänellä oli niin paljon menoja. Ainakaan hän ei ehtinyt stressata odotettua varsaa joka hetki.

Mary jäi uinumaan karsinaansa ja odottamaan laitumelle pääsyä, kun Josephinen piti jo kiirehtiä liikuttamaan sen torstai-aamun ensimmäiset hevoset Rosingsissa. Avalon käveli Michelin kanssa virkeänä päämaneesissa ja kalisteli kuolaimiaan minkä kerkesi. Sen valkeat pyöreät korvat kääntyivät kuuntelemaan tuttujen saappaiden korkojen kopinaa ja Josephine nappasi ruskeat nahkaohjat vaitonaisena käteensä laskettuaan kypäränsä päähänsä.
"Sillä on energiaa", Michel vastasi ja kiersi orin toiselle puolelle roikkumaan kun Josephine laskeutui koulusatulaan.
"Yllätys", Jo vastasi ilmeettömänä ja kiristi joustovyön. Hän ei oikein ikinä osannut arvioida, millä tuulella Avalon lähtisi koulutreeneihin, mutta energiaa siltä löytyi aina. Se oli päivästä riippuen hyvä tai huono asia. Joskus se oli toivottoman hätäinen ja joskus se yllätti ja oli niin toimiva kuin perinpohjaisesti estehevonen saattoi kouluratsastuksen saralla olla. Maailman taitavin se ei tietenkään ollut eikä todellakaan verrattavissa Rousseauhun mutta omalla tavallaan Jo piti Avalonista. Sillä oli kaikki tarvittavat ominaisuudet menestyä todella hyvin kansainvälisillä estekentillä ja sen kisakausi oli lähtenyt käyntiin juuri niin hyvin kuin oli odotettukin. Apache olikin sitten aivan toista maata.

Capone T saattoi näyttää ja kuulostaa hienostuneelta ja upealta ja sen suku oli vakuuttava, mutta ratsuna ori oli lähinnä toivoton täystuho. Oli jokseenkin masentavaa vaihtaa tällä kertaa todella hyvin toiminut Avalon sählärinuoreen Apacheen, mutta Josephine ei voinut pettää Gerouxeja tällä kertaa. Hän oli nähnyt ja kokenut miten Apache hyppäsi ja se yksinään riitti jo pitämään motivaation yllä. Olihan se vasta seitsemän. Sillä oli vielä vuosia jäljellä ja varaa rauhoittua. Röyhkeys oli omalla tavallaan hyvä ominaisuus mutta sen hyvät puolet unohtuivat kummasti, kun orin etupää keveni ja se kokeili jälleen kerran Josephinen sietokyvyn rajoja hyppimällä pystyyn kerran kierroksessa. Koulutreenit tylsistyttivät sitä suuresti ja toisella puolen maneesia hyppäävä ratsukko sai sen häiriintymään kerta toisensa jälkeen.

Lounaansa Josephine söi Michelin kanssa ja kuunteli toisella korvalla Michelin tarinoita jostakin deitti-illasta ja katseli poissaolevana Michelin videoiman pukkilaukkavideon Apachesta. Ajatukset kiertelivät ja kaartelivat ensin Riossa ja sitten varsassa ja Maryssa. Mitä järjestelyjä täytyi tehdä vielä kummankin osalta, mitä hän oli unohtanut... Onneksi hän ei ollut olympiakisoissa ensikertalaisena tällaisessa tilanteessa. Vaikka siltä se melkein tuntuikin, kun tällä kertaa kisat eivät olleetkaan kotimaassa, vaan Braziliassa.

Tämäkin torstai oli yhtäkkiä hujahtanut ohi kun Jo ajoi kohti Newcastlea uinuva Chéri takapenkillä. Kello oli kahtatoista vaille kymmenen ja aurinko laski vähitellen horisontin taa. Autoja ei ollut moottoritiellä kuin muutama ja nekin Josephine ohitti lievässä ylinopeudessa välittämättä tapansa törkeydestä. Päivä oli pitkä ja takana oli taas 6 tuntia ratsastusta ja pakollisia mediajuttuja Rion osalta. Nyt hän halusi vain kaupan kautta kotiin ja nukkumaan.

Chéri lönkytti kerrostalon kierreportaita pitkin vapaana Josephinen edeltä seitsemänteen kerrokseen. Sen pienten kynsien ja tassujen kopina kaikui hiljaisessa käytävässä ja auringonlaskun viimeiset säteet valaisivat isojen lasi-ikkunoiden läpi heidän menoaan. Pieni koira odotti kärsivällisesti asunnon harmaalla ovella kun Jo käveli sen viereen ja avasi asunnon oven. Eteisessä oli vieläkin neljä laatikkoa täynnä tavaroita, joita Jo ei ollut laittanut paikoilleen asunnossaan. Tosin, ei niille muuta paikkaa kuin muuttolaatikot ollutkaan. Asunto oli suurimmalta osin koskematon muutoinkin ja aina kohtuullisen siisti, sillä hän ja Chéri todellakin vain söivät ja nukkuivat siellä. Asunto oli kallis ja hyvällä paikalla, mikä ei ehkä aivan sopinut siihen, miten sitä käytettiin lähinnä varastona ja yöpymispaikkana mutta Jo ei suostunut halvempaan. Ei hän missään läävässä halunnut asua.

Keskiyön aikoihin Josephine kierähti leveän sänkynsä uumeniin muttei saanut unta. Samat kysymykset tuntuivat pyörivän päässä päivästä toiseen: Millainen varsa tulee olemaan? Pysyykö Mary terveenä? Syntyykö varsa terveenä? Milloin? Miten? Ehtiikö hän olla varsan kanssa? Mitä jos jotain käy? Kuten niin monta kertaa aikaisemmin, vastaukset kysymyksiin jäi saamatta ja Jo nukahti lopulta unettomaan yöhön hiljaiseen tyhjään asuntoonsa Chéri vierellään pienenä karheana kasana peiton alla.