Yömaasto 8/2016

Rouva Madeline Price, paikallinen hyväntekeväisyysaktivisti ja kukkahattu, joka tarttuu jokaiseen kohtamaansa projektiin oli kutsua tai ei, on päättänyt järjestää kesäyötä rakastaville yöratsastuksen lauantaina 13. elokuuta. Viisikymppisen rouvan maalaama, romanttinen kuva hämyisästä, lämpimästä kesäyöstä taianomaisessa kuutamossa ei ehkä aivan tavoita todellisuutta. Suunnitelmissa on ratsastaa hieman huithapelisti tutkittu, noin tunnin mittainen reitti metsänrajassa olevalle nuotiopaikalle, jossa halukkaat voivat syödä omia eväitään, ja yhtä huithapelisti tutkittu, saman pituinen reitti takaisin kotiin. Lähtöpaikkana toimii Rosings Parkin maiden pohjoisrajalla ja Allenien tallin vieressä kulkeva maalaistie, Hill's Road.

Pelissä toimii sama villin lännen kaaos kuin edellisissä skypen yhteispeleissä. Virallista vastausjärjestystä ei siis itse pelissä ole, sillä se mahdollistaa pelaamisen omaan tahtiin. Hahmojen kesken muodostuu kuitenkin pienempiä pelejä suuren pelin sisällä, ja niissä luonnollisesti vallitsee vastausjärjestys. Mikäli tietää tulevansa olemaan epäaktiivinen, on kohteliasta siirtää hahmonsa siksi hetkeksi syrjään kanssakäymisestä. Yhteispeli on jaettu foorumilla viikon mittaisiin pelillisiin jaksoihin, jotta myös hitaammat pelaajat pysyvät mukana.

Mukana:

Kirke
Paulus Kinnaird + Nimbus 2000
Olivia Davis + Silk Stockings xx

Pixiekissa
Katerina Nordqvist + 48 Neapolitano Thais IV
Alex Chilton + Gabino ox
Kylan Rosier + Like Toy Soldiers
Alfie Peak + Lonall III

Silkki
Bex Hale + As Seen On TV xx
Lucy Collins + Ivory Jive
Caitlin O'Connor + Remona
Oliver Gray + Tug O' War

Whitepaw
Leo Warren + Shiniqua

Yena
Cheryl Ryan + Psychosocial

Sarpa
Abigail Murphy + Isibéal
Bailey Bushwell - Heavyhill's Blackpoint
Didi Adams - Sunny Side Up

Hatsiubat
Aiden Cavanaugh - The Crying Game IV
Raiden Wonchester - Draoidheil
Miyato Caloun - SWL Corruption's Sweet Rain

Minta
Lassie Erickson - Ever So Clever xx

Lauantai 13. elokuuta 2016, 22:10

Rouva Madeline Pricea ei masentaisi mikään näin hienona lauantaiyönä. Hänen pitkään suunnittelemansa yöratsastus oli vihdoin toteutumassa eikä sillä ollut merkitystä, että romanttinen kuutamo oli piilossa kylmänkostean pilviverhon takana. Kukalliseen silkkipuseroon ja ratsastushousuihin sonnustautunutta, huolellisesti laittautunutta rouvaa ei haittaisi viileä tuuli tai sen lauhtuessa heidän seuraansa löytävät hyönteiset. Nainen oli saapunut hiljaiselle, pimentyvälle Hill's Roadille jo hyvissä ajoin ennen sovittua kello kymmentä odottelemaan melkein pariakymmentä ilmoittautunutta ratsukkoa jokseenkin vastahakoisen, mustan cobinsa kanssa. Komealla mahalla varustettu ruuna viuhtoi hännällään korvat luimussa ja venytti huuliaan napsiakseen muutamia lehtiä rehevistä pensaikoista yömyssyksi. Se suostui laahustamaan hiljalleen muodostuvan, muiden asioiden järjestelystä elämäntarkoituksen kehittäneen rouvan määräämän parijonon kärkeen ratsastajan taputeltua hevosen paksuja kylkiä viisitoista kertaa pohkeillaan. Rouva Madeline Price säteili vaaleanpunainen huulipuna hämärässäkin hehkuen kasvavalle joukolle odottaen oikeaa hetkeä lähettää letka liikkeelle. Hän oli ehkä keskittynyt reitin suunnittelussa enemmän hattaraisen romanttisten mielikuvien maalailuun kuin varsinaisen reitin tutkimiseen maastossa pelkän kartan sijasta, mutta nainen luotti optimismiinsa. Se oli värittänyt myös mahtipontista, tulevan maaston loistokkuutta maalaavaa monologia, jonka hän oli pitänyt hieman turhan aikaisin. Sääli, etteivät viimeisinä saapuvat mattimyöhäset olleet kuulleet runollista mestariteosta.
"Lähtekäämme matkaan!" Rouva Madeline Price julisti ääni myöhäisillassa kaikuen ja taputteli cobiaan liikkeelle.

Bailey oli aivan kikseissä tästä yömaastosta. Ihan sama ettei kukaan hänen kavereistaan oikein innostunut ideasta, hän pärjäisi Blaken kanssa kahdestaankin ja löysi itselleen ratsastusparinkin. Pitkät vaaleat hiukset lepäsivät valtoimenaan tytön selällä ja päässä olevassa kypärässä oli siihen köytetty pieni action-kamera. Miksi ihmeessä hän ei ottaisi sitä mukaan, tämähän oli paras juttu ikinä videoida! Blake hänen allaan pihisi intoa ja energiaa omistajansa tavoin ja luimi vierellä parveileville hevosille minkä kerkesi. Hän oli nähnyt parinsa hevosen täällä ennenkin muttei tiennyt millainen se oikeasti oli - sen paranisi olla rauhallinen eikä ruveta kisaamaan Blaken kanssa. Ilman satulaakin Bailey kuitenkin tiesi, että pitäisi poninsa kurissa. Olihan heillä sentään suitset. Ensin hän oli aikonut lähteä riimulla ja ohjilla, mutta äidin suunnalta oli tullut kova kielto.

Abigail ei ollut niin innoissaan kuin pilkullisen ponin selässä hyörivä teini. Hän oli saapunut paikalle myöhään ja jäänyt ilman paria. Hän oli "saanut" valita maastoa mukamas vetävän rouvashenkilön ja tämän pullean cobin ja peränvetäjän väliltä. Oli selvää kumman hän otti mieluummin, vaikkei perän pitäminenkään kovin ihanteelliselta vaikuttanut kun Bellen eteen lyllersi exmoorinponi. Tuonko perässä hänen pitäisi madella?

Didi lähti yömaastoon lähes yhtä romanttisin mielin kuin vetäjärouva. Hän oli ollut yömaastossa viimeksi pienenä Skotlannissa ja muistikuvat olivat yöllisen metsän sirinästä ja kuun loistosta. Kun siihen lisäsi vielä Oliverin seuran ja suunnitellun tauon leirinuotiolla kaikki upean yöllisen seikkailun palaset olivat kohdillaan. Mielessä ei käynyt, että yömaasto ei välttämättä olisi kovin rauhaisa kokemus oli se oma hevonen kuinka rauhaisa itse. Edessä kulkevasta Nimbuksesta kun ei koskaan tietänyt, vaikka Paulus sitä osasikin käsitellä.
"Ihana idea tällainen yömaasto", hän kuitenkin ihasteli Oliverille ja pyysi Sunnyn liikkeelle kun vetäjä julisti maastoreissun alkaneeksi.

Ilmoitus yömaastosta oli saanut maastoratsastuksen nimeen vannovan Alexin liikkeelle. Hän oli ilmoittautunut mukaan ensimmäisten joukossa ja kertonut sanaa eteenpäin reippaasti myös kaikille tutuilleen. Hän oli hyvillä mielin saapunut tallille myöhään Raidenin mukana miehen ajettua ratsunsa Rosings Parkiin ja varustanut kiireesti orinsa, joka alkuhämmennyksestä selvittyään oli innostunut omistajansa tapaan töihin lähdöstä. Se keräsi virtaa jo vähän liiankin kanssa, kun Alex vihdoin oli päässyt sen selkään ja hän sai koko matkan sovitulle lähtöpaikalle pidättää hevosta. Lukemattomien ylimääräisten volttien ja johtajuuskiistan jälkeen hänestä tuntui, että musta arabialainen oli hallinnassa, kun he saapuivat hyvissä ajoin aloituspaikaksi merkitylle tienpätkälle.
”Aika joukko lähdössä, vai mitä?” Hän kysyi vieressään ratsastavalta Raidenilta ja soi lämpimän hymyn miehelle. Oli ihanaa lähteä tuon kanssa maastoon näin, kun mukana ei ollut laumallista oppilaita ja he saattoivat vain nauttia tunnelmasta.
”Toivottavasti tästä ei tule katastrofia.” Yleensä mies ei ollut niin negatiivinen, mutta lauma ilmeisen virkeitä hevosia saattoi johtaa ongelmiin erityisesti pimeällä, mihin kaikki ratsut tuskin olivat tottuneet.

Kat oli samaan aikaan innoissaan ja hieman jopa kauhuissaan öisestä ratsastusretkestä. Totta kai hän halusi lähteä Miyaton kanssa, sillä mikä olisi romanttisempaa kuin ajautua poikaystävän kanssa vähän sivummalle kuhertelemaan täysikuun alle. Hänelle ei tullut edes mieleen, että todellisuus saattaisi olla aivan erilainen, joten kun hän tajusi paikalle tulleen melkein kymmenittäin muita osallistujia, fiilis laski kuin lehmän häntä. Hän yritti hymyillä ja olla positiivinen, mutta viimeistään huomattuaan tallin typerimmän työntekijän (sellaisena hän Cheryliä yhä piti), muuttui ilme happamaksi. Olisi pitänyt kääntyä vain takaisin kotiin.

Rautias Like Toy Soldiers pärski hermostuneena ja asteli edes takaisin letkan valmistautuessa. Kai lähinnä vain nauroi ratsulleen, joka sieti sitä huonoja ratsastajia vähemmän ja tuntui vain kiihtyvän. Kyllä hän yhdelle kilpahevoselle pärjäisi, jos he olivat päässeet jo sinne asti ajautumatta hankaluuksiin. Hän iski silmää saatuaan parikseen Cherylin, jonka seura oli ihan siedettävää sen sijaan, että olisi joutunut jonoa johtavan rouvashenkilön pariksi. Hyi. Jos Kai ei jotain voinut sietää, niin epäpätevää ratsastusta ja punkeroita hevosia.
”Ratsastetaanko toi kumoon?” Hän virnuili hiljaa naiselle vieressään ja pidätteli hermoheikkoa Dogea, ettei se juossut ojaan tai heti alussa suoraan johtohevosen päälle. Ilmeisesti se ei ollut valintana paras leppoisaan maastoratsastukseen, mutta siinä he nyt olivat eikä asialle paljoa voisi tehdä. Olihan hän hevosen selässä käynyt aiemmin, joten arveli orin rauhoittuvan pian.

Maastoon lähtö vuokrahevosella oli hirvittävää. Alfie piteli ohjia tärisevin käsin ja yritti peittää sen kanssaratsastajilta. Hän tuskin tunsi ketään ja kaikki muut näyttivät niin kokeneilta. Se, että oli nyt jo useamman kuukauden ratsastanut Lonallia, ei auttanut. Hän oli toki ottanut valmennuksia rahatilanteensa niin salliessa ja käynyt useastikin yksin kävelemässä maastossa, mutta hän oli nyt kauempana kuin koskaan ja epävarma taidoistaan. Entä jos he eksyisivät? Entä jos Lonall villiintyisi ja heittäisi hänet selästään? Hän joutui vastaamaan hevosesta Paigelle, eikä todellakaan aikonut palata tallille rikkinäisellä hevosella tai mikä pahempi, ilman hevosta. Hän tarkisti kypäränsä kiinnityksen jo viidettä kertaa selässä ollessaan ja veti hanskoja paremmin käsiin. Hänen parinsa vaikutti sentään mukavalta ja hänen onnistui jopa hymyillä hieman tytölle.
”Hieno hevonen”, hän kehui ja vilkaisi pilkullista ponia, jonka selässä uhkarohkea ratsastaja oli ilman satulaa. Se vaikutti hurjan vaaralliselta ja Alfie oli enemmän kuin iloinen siitä, että hänellä sentään oli satula, mistä pitää kiinni jos tapahtuisi jotakin yllättävää.

Kauempaa tieltä kantautui hiljaista puheensorinaa ja levotonta kavionkopsetta. Kuun heittämät varjot tanssahtelivat tiellä Leon lähestyessä Shiniquan kanssa hänelle toistaiseksi melko tuntematonta porukkaa. Hän toivoi saavansa edes yhden ystävän porukasta. Tai ehkä yksi uusi tuttukin kelpaisi. Toistaiseksi hän ei tuntenut kuin muutaman ihmisen koko Rosings parkista. Saapuessaan paikalle Leo ratsasti tammansa suosiolla vähän kauemmas muista ja mumisi jonkin tervehdyksen tapaisen. Sheenan korvat pyörivät epäluuloisesti jokaisesta pienimmästäkin rasahduksesta. Miksi ihmeessä hän oli mennyt osallistumaan yömaastoon vauhkon tammansa kanssa. Tyhmyydestä sakotetaan ja sen hän sai taas huomata kirotessaan hiljaa mielessään hermostuneen tammansa selässä. Mitä tästäkin reissusta seuraisi? Katkenneita luita hän ei ainakaan haluaisi.

"Kiitti", Bailey vastasi parilleen aurinkoisesti iltahämärässä hymyillen. Toinen vaikutti kovin hermostuneelta, ihan turhaan. Hän jo mietti, miksi ihmeessä oli laittanut Blakelle suitset. Ei se niin räjähdysherkältä tuntunut etteikö se olisi riimulla pärjännyt. Ehkä nämä hackamoret riittivät. Ne olivat kyllä olleet paras ostos vähän aikaan ja näyttivät hienoilta kuvissakin.
"Kuinka herkkä sun heppa on? Tai provosoituuks se? Blake osaa olla välillä vähän idiootti", istuviin verkkareihin ja vaaleansiniseen huppariin pukeutunut Bailey kyseli parinsa hevosesta. Tällaisella porukalla Blake villiintyisi kyllä parista huolimatta kunhan letka lähtisi raville ja laukalle.

"Sä oot sit mun pari" oli Cheryl sihissyt kuin äkäinen kissa Kaille heti kun oli saanut tietoonsa heidän etenevän parijonossa (mikä oli Cherylistä tietenkin järjetön idea). Hän ei kestäisi jos joutuisi kuuntelemaan jonkun urpon (=kenen tahansa siitä porukasta) juttuja koko retken. Nyt punapää istui mustan hevosensa koulusatulassa kuin se olisi perinteinen vaellussatula ja kurtisteli kulmiaan vieressä nököttävälle rautiaalle. Hänen tietääkseen Kai ei omistanut hevosta. Toisaalta hänen tietonsa Kaista olivat varsin vajaavaiset. Kai kuitenkin kerkesi esittämään kysymyksen ennen kuin Cheryl kysyi hänen hevosestaan. Toisin kuin vieressä oleva hevonen, Luca käveli itsevarmoin, rennoin askelin eteenpäin. Se oli vähän liian macho säikkymään ihan mitä vain.
"Jos sä oot mukana, oon mäkin", Cheryl mumisi takaisin ja kohdisti siristetyt silmänsä kärjen ratsukkoon. Täti hyllyi cobin selässä kuin Cheryl viisivuotiaana. "Mikä toi sun hevonen muuten on?"

Oliver oli lähtenyt innoissaan maastoon kuullessaan Didin olevan lähdössä. Hän menisi minne tahansa naisen perässä, joten miksei siis keskellä yötä maastoonkin, vaikka normaalioloissa moinen olisi ehdottomasti saanut hänet kieltäytymään päättäväisesti. Hän oli sentään saanut Tuggyn ratsukseen, mistä oli varsin yllättynyt. Cliftonin akka ei ollut edes napissut mistään turhasta vaan suorastaan kehottanut tallityöntekijää ulkoiluttamaan hevosta iltaiseen aikaankin. Tekisi kuulemma vain hyvää työhevosorille. Oliver ei ollut asiasta aivan niin varma kun innokas hevonen kajautti kuuluvan tervehdyksen muille ratsukoille. Onneksi hänellä oli Didi seuranaan. Sääli kun Sunny oli niin pieni, ettei hän millään voisi vaihtaa ratsuja Didin kanssa jos yleensä niin leppoisa ori sekoaisi sukkiinsa pimeässä maastoilusta.
"Niinpä", Oliver kuitenkin vastasi Didin ihasteluun kannustaessaan ponin vierellä jättiläiseltä tuntuvan tummanruunikon hevosen liikkelle. "Kivaa vaihtelua tavanomaisiin maastoihin. Harvoin tulee käytyä näin myöhään enää missään." Varsinkaan hevosten kanssa. Hän tosin ei ollut jaksanut käydä missään edes ystäviensä kanssa iltaisin. Mies siirsi jalustinta paremmin jalkapöytänsä alle ja pidätti ratsuaan, ennenkö se kirisi edempänä kulkevat kimot kiinni. Ivory ainakin toimisi upeana jarruna, jos sille olisi tarvetta. Hän tosin epäili suuresti, ettei yksinkertainen työhevonen edes osaisi säikkyä sen enempää kuin yleensäkään. Tuggy oli aina ollut varsin ihanteellinen maastoratsu. Ei kai yksi yö sitä voisi muuttaa?

Alexin ehdotuksen myötä myös Raiden oli innostunut yömaastosta. Hän oli tehnyt iltatallin aikaiseen (tai siis, Alex oli tehnyt sen osittain kun hän veti vielä viimeistä tuntiaan), jotta he olivat päässeet lähtemään ajoissa. Evelyn oli hakenut Benjaminin jo tarhasta luokseen, joten pojastakaan ei ollut tarvinnut huolehtia sitten aamun. Rosings Parkin pihassa hän sai näppärästi satuloitua Lassyn. Tamma pärskähteli hiljaa, hamuillen Raidenin takista taskujen seutua. Se sai miehen hymyilemään. Kun poni oli satuloitu, lyhyt mies ponkaisi tamman selkään. Hän naureskeli Gabinolle, katsellen orin ja sen omistajan valtataistelua. Onneksi Lassy ei kyseenalaistanut hänen apujaan, vaikka tamman suussa ei ollut ollenkaan rautaa, mies piteli tavallisten ohjien sijaan avo-ohjia käsissään ja perinteisen satulan oli krovannut lännensatula.
"On. Ehkä vähän pelottaa. Olisikohan pitänyt ottaa lassot mukaan, saisi karkurit helpommin kiinni?" Hän vastasi virneellä siihen Alexin suomaan hymyyn.
"Toivotaan. Näkyykö tuttuja katastrofeja?" Raiden pysäytti ponitamman hetkeksi, rapsutellen sen kaulaa. Hyvin tämä menisi.

Miyato oli suostunut lähtemään Katerinan mukaan yömaastolle ihan mielellään. Miksei olisi? Cora oli varma maastossa, eikä häntä haitannut viettää aikaa naisen kanssa. Se oli ihan hauskaa, vaihtelua kotona tai kaupungissa pyörimiseen. Brunette ei voinut olla huomaamatta sitä Katerinan mielialan muuttumista, vilkaisten taakseen. Vielä ehtisi karkaamaan paikalta.
"Oletko nyt varma tästä?" Hän halusi varmistaa vielä. Jos Katerina vaikka haluaisikin kääntyä takaisin kotiin. Cora pyöritteli hieman silmiään ja viskoi päätään, mutta muutoin kaikkeen tottunut tamma käyttäytyi hyvin. Onneksi hän oli totuttanut hevosensa lähes kaikkeen.

Aiden oli saapunut paikalle vapain ohjin, miltein kahta kättä heilutellen. Colm ei vaatinut ratsastajaltaan tavallista enempää edes pimeässä, vaan ruuna oli oma lepsu itsensä. Punatukka tiesi että he kulkisivat pareittain. Hetken hän etsi paria, huomaten pian miehen kauempana musita ja tuon hevonenkin oli hiukan hermostuneen oloinen.
"Hei, onko sulla paria? Colm on rauhallinen, se vois helpottaa." Mies hymyili ystävällisesti sanojensa päätteeksi.

Bex oli sattunut huomaamaan ilmoituksen yömaastosta ja tarttunut siihen epäröimättä. Hän oli tehnyt niin paljon töitä vakavalla naamalla (ha ha, hyvä vitsi, ihan kuin se olisi mahdollista) Edgerlyn hienojen kenttäratsujen kanssa, että pieni ilottelu ilman sen suurempaa tarkoitusta olisi täydellinen vastapaino rankoille koulutreeneille ja haastaville estetehtäville. Twister oli saanut kunnian toimia hänen ratsunaan, sillä Zoe olisi varmasti sitonut hänen kielensä solmuun, jos hän olisi edes maininnut ohimennen yömaastosta siihen sävyyn, että aikoisi pyytää Edgerlyltä lainaratsua. Twister kelpaisi tähän tarkoitukseen upeasti, vaikka kilparatsuksi punaruunikosta täysiverisestä ei ollutkaan ollut.
"Tästä tulee ihan mahtavaa", nainen vakuutteli Olivialle pyöriessään kuin väkkärä ruunansa satulassa katsellessaan paikalle kerääntyvää väkijoukkoa. Johtoratsukko ei herättänyt suurta luottamusta, kun hevonen näytti nukkuvan seisaaltaan, mutta no, ainahan he voisivat vaihtaa järjestystä jos pullero ratsu ei tahtoisi vetää letkaa riittävän vauhdikkaasti.
"Siitä tuntuukin olevan ikuisuus kun olen viimeksi ollut yömaastossa", Bex hymähti. Ikuisuus tarkoitti tässä kohtaa heinäkuista lasten kesäleiriä, mutta kun oli tottunut vetämään yömaastoja vähintään kerran viikossa koko kesän, se alkoi tuntua ikuisuudelta. Eipä sillä, mieluummin hän ratsasti hilpeää luupäätä, joka myös Duffyna tunnettiin, sekä epäluuloista Javaa yli maastoesteiden vauhdikkaassa laukassa. Bex ohjasi Twisterin aivan johtoratsukon taakse. Kai velvollisuudentunto kohotti sen verran päätään, kun oli tottunut vuosikaudet katsomaan lasten maastoletkojen perään, ettei hän tahtonut jotakuta hermostuneemmista ratsukoista aivan kärkeen. Eipä sillä, että Sillykään olisi välttämättä se kaikista rauhallisin kaveri, mutta ainakin musta täysiveritamma oli kaikkine tapoineen hänelle jo entuudestaan tuttu.

Lassie katsoi innoissaan ympärilleen. Yöratsastus, johon hän oli ilmoittautunut osallistuvansa Ettan kanssa, oli lähellä alkuaan. Tyttö tarkkaili muita ratsukkoja mustasankaisten silmälasiensa läpi kiinnostuneena. Vaikka hän oli ollut Rosingsissa jo jonkin aikaa, hän ei tunutenut vielä puoliakaan tallin väestä. Ehkä tämän reissun ansiosta hän tuntisi edes muutaman ihmisen enemmän? Kaikkea vastaavaa syvällistä ja vähemmän syvällistä miettiessään tummansiniseen löysään neuleeseen sonnustautunut rillipää korjasi selässään keikkuvaa pientä ja mustaa Eastpackin reppua. Repussa oli vaahtokarkkeja hänelle itselleen, muutama porkkana Ettalle, sekä täysiverisen riimu ja riimunnaru. Repun takia tyttö ei ollut pukenut turvaliiviä päälleen siitä huolimatta, että he olivat maastossa liikkeellä yöllä. Virhe saattoi kostautua Ettan kohtuullisesta maastovarmuudesta huolimatta, mutta riskejä täytyi ottaa, ainakin välillä.
Joukkoa johtavan täti-ihmisen ohjatessa kaikkia parijonoon, Lassie kaarsi selkeästi innoissaan olevan papurikkonsa jonoa kohti etsien katseellaan jotakuta, joka voisi mahdollisesti olla heidän parinsa hevosineen. Tyttö tökki löysästä ponnaristaan karannutta hiussuortuvaa korvansa taakse samalla, kun kulkeutui jonoon kolmanneksi. Ehkä joku etenisi myös tähän osaan jonoa, pidemmälle jonossa hän ei ruunansa kanssa viitsinyt mennä. Mitä vähemmän hitaahkoja hevosia edessä, sitä parempi. Ja tällä hetkellä ainoa edessä oleva hitaahkon näköinen oli joukkoa johtavan tädin cob, joka näytti siltä kuin kapinoisi tätä koko keksintöä vastaan. "Yömaastoon, pah, minä en liiku senttiäkään!" sen olemus tuntui sanovan. Aivan eri maata kuin Lassien alla korvat hörössä seisova Etta.

Tuggy Sunnyn parina ei ehkä ollut tasavertaisin valinta, mutta ainakin työhevosori oli rauhaisa eikä yhtä kipakka ja nopea liikkeissään kuin sirot kisahevoset. Sunnyn kanssa ryhmässä ratsastaminen oli aina perässä pysymistä ja se oli varsin tottunut kiihdyttelemään pysyäkseen mukana. Sen käyntiaskel oli vielä hidas mutta kyllä Didi pistäisi sen liikkelle kun he lähtisivät raville. Ainakin hän yrittäisi. Illan hämärrys sai sen kulkemaan jo nyt reippaammin kuin kenttää kiertämässä ja se katseli karvaiset korvat hörössä ympäristöä. Se ei kuitenkaan tuntunut hätäiseltä ja se sai Didinkin pysymään rauhallisena.
"Ei tulekaan", Didi vastasi Oliverille. "Viime yömaastostani onkin jo kulunut se 12 vuotta", hän naurahti laskettuaan vuodet nopeasti päässä. Sellaisen sanominen sai hänet kuulostamaan jotenkin hirveän vanhalta.

Abigail silmäili ratsukkopareja, jotka lähtivät käyntiin hänen edellään. Toivottavasti heidän juttunsa olisivat edes salaa kuuntelemisen arvoisia. Belle käveli hänen allaan kevyessä tuntumassa ja aavistuksen hermostuneena. Peräpaikka oli sille hyvä valinta, sillä keskellä jonoa se olisi vain joutunut paniikkiin. Letka, odottava tunnelma ja liikkeellelähtö olivat kuitenkin jo saaneet sen mielialan kireäksi. Abigail ei ollut siitä kovin innoissaan, sillä olisi kaivannut tästä maastosta vaivatonta menoa. Hän ei ollut ratsastanut vielä niin kauaa, että olisi täysin sujut hassun hevostammansa kanssa.

Leo hätkähti satulassa kuullessaan tuntemattoman mies äänen vierestään. Yllättävä liike satulassa sai hänen tammansa viskaamaan päänsä korkeuksiin ja viuhtomaan hännällään vihaisesti. Leo kurottautui silittämään varovasti tamman valkeaa karvaa rauhoittaakseen tätä, vaikkei oikeasti uskonutkaan sen vaikuttavan hevosen korvien välissä jylläävään mielentilaan mitenkään.
Saatuaan tammansa edes hiukan rauhoittumaan hän käänsi kasvonsa mieheen, joka hymyili hänelle varovasti. Leo tutkaili hetken miestä ja tuli siihen johtopäätökseen ettei ollut tavannut tätä aikaisemmin. Ei mikään yllätys. Leon huomion kiinnitti erityisesti se että mies saattoi ratsastaa hevosellaan löysällä ohjalla. Kunpa hänkin pystyisi edes jonain päivänä ratsastamaan omaa tammaansa löysällä ohjalla turvallisesti. Nyt se päättyisi sataprosenttisen varmasti jonkun hautajaisiin.
Koska mies ratsunsa kanssa oli yllättänyt hänet täysin oli miehen esittämästä kysymyksestäkin suurinosa mennyt ohi. Ainoana sanana hän oli kuullut parin, joten teki omat johtopäätöksensä siitä.
"Ei... ole paria siis", hän yritti hymyillä kömpelön vastauksensa päälle.

Musta täysiveritamma tikitti eteenpäin nykivin, jännittynein askelin ja puhalsi äänekkäästi ilmaa sieraimistaan. Olivia hymyili hämärässä jäykästi Bexille.
"Joo. Varmasti", hän sanoi vailla erityistä luottamusta naisen optimismiin ja yritti hillitä kierroksilla käyvää ratsuaan, joka tepasteli sivuttain ja työnsi suippoja korviaan tytön suuhun. Heinäkuun nolosti sujuneet kisat olivat saaneet hänet jälleen osallistumaan tunnollisemmin opetukseen ja ratsastamaan hevosta myös itsenäisesti, mutta Olivia tunsi silti hermostuvansa Sillyn käyttäytyessä näin. Pidätteet vain nostivat hevosen päätä korkeammalle, ja pohkeiden kosketus sai sen kiihdyttämään vauhtia. Pimeä yö ja lauma vieraita, varmaan seinähulluja hevosia ei auttaisi. Sillyn käyttäminen ajoneuvona kotibileisiin keskellä yötä oli aivan eri asia. He olivat a) yksin ja b) ei ollut muuta vaihtoehtoa. Tyttö patisti täysiverisen Twisterin viereen lihavan, jonoa johtavan cobin taakse ja tuijotti sen takamusta turhautuneena. Silly olisi aivan kamala ratsastettava, jos hänen olisi roikuttava ohjassa koko ajan, kun tamma oli nytkin törmätä hitaampaan johtohevoseen. Buttons kävellä lönkytti jonon kärjessä pitkin Hill's Roadia rouva Madeline Pricen taputellessa sen kylkiä vailla näkyvää tulosta. Päivänvalossa idyllinen, yksikaistainen maalaistie oli nyt kuin eri maailmasta. Tietä molemmin puolin reunustavat maatilat, kivimuurit ja laitumien aidat nousivat pimeydestä terävinä varjoina, eläinsuojien oviaukot olivat kuin mustia kitoja ja pimeydessä liikkuvat eläimet saivat jopa Sillyn loikkimaan sivuttain. Se oli törmätä jälleen Buttonsiin.
"Voi jumalauta", Olivia kuiskasi tuskastuneena Bexille, "pitääkö meidän hiihtää tuon elukan perässä koko lenkki?"

Remona oli suhtautunut kiitettävällä luottamuksella iltaiseen ohjelmanumeroon. Caitlin oli pakannut itselleen mukaan suuren termospullon kahvia, mutta se tuskin yllätti ketään. Hän eli kahvilla tallillakin, joten olisi ollut järkyttävämpää nähdä hänet liikkeessä ilman kahvikupillista tai kolmea. Nainen jutteli matalalla äänellä ruunikolle ratsulleen, joka käänteli siroja korvian epävarmana katsellessaan hevosjoukon hälinää. Matka tallilta kohtauspaikalle kiltin Ivoryn ja muiden matkassa oli sujunut hyvin, vaikka Remona ei maastoratsuna ollutkaan se kaikista kokenein ja luottavaisin. Hän luotti herttaiseen tammaan ehdoitta, mutta oli sentään kenties yleisestä painostuksesta kiskonut mustan kypärän punaisten hiustensa päälle. Nainen silitteli tamman kaulaa seuratessaan jonon muodostumista. Hän harkitsi hetken liittyvänsä tutun tallityöntekijän seuraan, mutta ehkä hänen täytyi antaa Paulukselle tuon tyttöystävä takaisin, vaikka Ivoryn kömpelyys estäisikin kimoa ruunaa säpsymästä turhia.
"Kelpaisiko seura?" Caitlin kysäisi paikallistaessaan jonon kärkipäähän asettuneen itsekseen ratsastavan nuoren naisen. Lassie näytti etäisesti tutulta, mutta hän ei asiasta suuremmin yllättynyt, sillä Rosings Parkissa oli vaikka kuinka paljon tuttuja kasvoja, jotka olivat liittyneet maastoletkaan.
"Olen Caitlin ja tämä on Remona", hän päätti esittäytyä siltä varalta ettei Lassiekaan tunnistanut häntä ja ruunikkoa tammaa. Saihan siinä samalla toivoa, että hän saisi nuorempansa nimen vastauksena eikä joutuisi erikseen kyselemään, mistä saattaisi toisen tuntea.

Aiden hymyili hieman leveämmin ja käänsikin ratsunsa turpa kohti menosuuntaa siihen varovaisesti vastanneen miehen ja tuon hermostuneen tamman vierelle. Jono lähtiessä liikkeelle hän vasta oivalsi esitellä itsensä.
"Anteeksi, oon ihan käytöstavaton. Aiden Cavanaigh ja tämä viilipytty on Colm. Toivottavasti sen rentous tarttuisi edes hieman."

Oliver olisi mielellään katsellut korkeuksista Didin kypärän nuppia herkeämättä, mutta edellä kompuroiva Ivory pakotti keskittymään sen verran, ettei hän antaisi Tuggyn keilata kömpelöä puoliveriruunaa täysin kumoon.
"Minä en ole koskaan ollut varsinaisesti yömaastossa", mies pohti ääneen. "Kerran kävin illalla, mutta silloinkin tallille palattiin hieman kymmenen jälkeen." Hän ei ollut tehnyt paljoakaan hevosten kanssa ennen Rosings Parkiin saapumistaan, jos totta puhuttiin, mutta onneksi Didi ei tainnut arvioida häntä sen perusteella, kuinka taitava ratsastaja hän oli. Ainakin mies toivoi kovasti niin, sillä tunsi olonsa varsin kankeaksi Tuggyn selässä verrattuna edellä ratsastaviin.

Alfie vältteli suoraa katsekontaktia mukavan oloiseen tyttöön, vaikka olikin vakuuttunut siitä, että tuon kanssa matka voisi jopa olla miellyttävä. Ainakaan hänen ei tarvitsisi todennäköisesti kestää huomauttelua välillä liian eteen valuvasta jalastaan tai parhaat päivänsä nähneistä ratsastushousuista, jotka hän oli löytänyt vanhempiensa luota vanhoja tavaroita pengottuaan.
”Öhm. En tiedä”, hän vastasi hermostuneena ja hieraisi niskaansa.
”Tuskin Lonall välittää, se on tosi rauhallinen.” Hän toivoi olevansa oikeassa. Ruuna oli aina vaikuttanut varmajalkaiselta, eikä se tuntunut ottavan kierroksia mistään.
”Olen vuokrannut Lonallia vasta hetken. Olen Alfie, puutarhuri Rosings Parkissa. Emme ole varmaan tavanneet?” Hän ei ojentanut kättään hevosen selästä vain piti tiukasti kiinni ohjista.

Kai naurahti melkein liian kovaan ääneen, kun Cheryl suostui hänen typerään ehdotukseensa. Onneksi hän oli saanut parikseen jonkun sellaisen, jolla ei ollut estoja mitä tuli toisista vitsailuun. Hän jaksoi katsella vain hetken edessä löntystävää pulleaa hevosenkuvatusta ja tuon ratsastajaa, kunnes vieruskaveri voitti. Naiskauneutta jos jotain hän osasi arvostaa.
”Varastin sen”, hän vastasi kysymykseen ratsustaan ja antoi ohjaa päätään heittävälle orille. Ei se käsistä lähtenyt, ei se ollut ennenkään, ainakaan häneltä.
”Eikö ole hieno?”

"Okei no se on ihan hyvä sitten", Bailey naurahti kepeästi ja veivasi jalkojaan eteen ja taakse Blaken selässä. Poniruuna kulki lähes vapain ohjin ja otti aina välillä pari korkealentoista raviaskelta käynnin väliin. Bailey ei pikku hämärästä välittänyt vaan oli niin kotonaan ponin selässä kuin missä tahansa muuallakin. Eikä tämä ollut todellakaan heidän ensimmäinen seikkailunsa iltamyöhään.
"Uuu! Siistiä", puutarhuri! Se oli varmasti hauska työ. "Ei varmaan olla. Mä oon Bailey. Ja tää on Blake", hän toisti vaikka ponin nimi olikin tullut jo esiin. Mitään hienoa ammattia hänellä ei ollut mainostaa mutta ehkä kamerapään selittäminen kelpaisi vastineeksi. "Mulla on youtubekanava, jonne laitan videoita musta ja mun hevosista. Ja videoin tänkin maaston sinne", hän vastasi ja taputti kevyesti kameraansa kiiltävänahkaisen kypärän lipan yläpuolella.

"No se on jo melkein", Didi vastasi. "Tänään saat kokea sen ihan kunnolla. Leirinuotioineen kaikkineen", hän kuvaili. Didin selässä oli pieni musta reppu ja sen sisällä tietysti kaikenlaisia retkieväitä. Ohjeistuksen mukaan jokainen otti tänne omat eväänsä mutta hänellä saattoi silti olla hieman ylimääräistä ihan varmuudeksi vain. Ei sitä koskaan tiennyt, vaikka joku onneton olisi unohtanut omansa ja hän voisi sitten pelastaa tilanteen.
"Luuletko, että Tuggy käyttäytyy ihan normaalisti näin hämärällä?"

"Niin olen kuullut", Oliver naurahti ja hymyili lämpimästi Didille. Nainen näytti niin pieneltä Tuggyn selästä katseltuna, mutta mitäpä moisista. Hän voisi ujuttautua Tuggyn kanssa sen verran edemmäs, että näkisi naisen kasvot kypärän lipan alta.
"Oli ihanaa, että pyysit minut mukaan", mies jatkoi. Ei yksikään maastoreissu voisi olla huono, jos hän saisi viettää aikaa Didin kanssa. Didin seurassa kelpaisi olla aina, oli ympäristö sitten mikä tahansa.
"Luulen, joo", Oliver totesi vilkaistessaan ruunikon hörössä olevia korvia. "Ei se ainakaan vielä ole ollut sen oudompi kuin yleensäkään, joten eiköhän se sopeudu. Enemmän se taitaa olla innoissaan siitä, että ratsukoita on näin paljon liikkeellä. Cliftonin korppikotkan mukaan se on tottunut osallistumaan kettujahteihin, joten kai se nauttii siitä että on taas enemmän kuin pari kaveria maastossa yhtä aikaa. Entä Sunny? Toivottavasti se pysyy perässä", mies virnisti. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö poni pysyisi päättäväisen ratsastajansa kanssa muiden tahdissa.

Leo ratsasti tammansa letkaan miehen ja tämän onneksi rauhallisen hevosen viereen. Jono lähti kävelemään heidän edestään ratsukko kerrallaan. Sheenaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä eteenpäin. Leon hipaistessa pohkeillaan kimon kylkiä se hypähti outoon ravin ja pohkeenväistön sekoitukseen. Onneksi hermostunut hevonen, tai elikko joksi Leo sitä toisinaan nimitti ei törmännyt edellä kulkevan hevosen häntäpäähän, vaikka tosin lähellä olikin. Hän huokaisi turhautuneena ja puheli tammalleen ja ehkä vähän itselleenkin rauhoittavasti. Tässä tilassa olisi vain ajan kysymys milloin he sinkoaisivat jonon ohi ja katoaisivat jonnekkin metsän siimekseen.
Hänen kauhukuviensa maalailun keskeytti jälleen miehen ääni. Hän esitteli itsensä Aidenina ja hevosensa Colmina.
"Leo Warren ja tämä elikko on Shiniqua eli Sheena", hän puolestaan esitteli itsensä. Kuten Aideniksi esittäytynyt sanoi hänkin toivoi viilipytyn Colmin rauhoittavan omaakin tammaansa.
"Miten päädyit Rosingsiin vai oletko töissä Rosingsissa?" Leo kysyi luoden kasvoilleen kysyvän ilmeen. "Mikäli saa udella?" hän lisäsi korrektisti ilmeisen kohteliaalle Aidenille.
"Mukava kun sai seuraa tälle reissulle", hän jatkoi heidän välilleen muodostunutta pientä keskustelua kohottaen suunpielensä hymyyn. "En nimittäin tunne täältä kovinkaan montaa ihmistä."

”Saisin vain entisestään hullumman maineen”, Alex naurahti ajatukselle lassoista ja oli ihan iloinen, että oli jättänyt stetsoninsakin kotiin ja valinnut pitkin hampain kypärän Corinnea miellyttääkseen. Eipä nainen häntä nähnyt, mutta ehkä edes joku sääntöjä orjallisesti noudattava ja kunnioittava huomaisi ja kertoisi eteenpäin. Hän oli kuitenkin iskenyt arabialaiselleen lännensatulan ja kuolaimettomat suitset, joten näytti pösilöltä kuitenkin. Onneksi myös Raiden näyttäisi yhtä pösilöltä.
”No, en odota moneltakaan välttämättä kovin hevoslähtöistä käytöstä.” Alex tarkkaili ratsukoita etsien tuttuja sen perusteella, kuka oli esittänyt erikoisia temppuja hänen nähden. Ei hän osannut sanoa, sillä keskittyi yleensäkin vain omaan tekemiseensä.
”Mutta ehkä voidaan keskittyä vain omiin ratsuihimme. Kerrankin emme ole vastuussa kuin itsestämme”, hän hymähti ja olisi koskettanut miestä jos olisi yltänyt tekemään sen helpommin. Gabino tunki turpaansa sinnikkäästi vieressä kulkevan tamman turpaa kohti, mutta Alex piti sillä hyvän etäisyyden. Ei se yleensä niin tammojen perään ollut, ja tuli muutenkin toimeen muiden hevosten kanssa, mutta mistä sitä koskaan tiesi, kun ori oli siinä mielentilassa.

Katerinan myrtsi ilme yritti muuttua hymyksi. Hän kääntyi katsomaan Miyatoa ja ojensi valkoisin hanskoin peitetyn kätensä koskettamaan hellästi sormenpäillä miehen reittä. Aleksei kulki rennosti ja korkeintaan hieman hörisi Miyaton tammalle, joten naisella ei ollut syytä pitää ohjia kuin yhdellä kädellä.
”Olen. En vain tiennyt, että tuo tulee mukaan”, hän marisi ja nyökkäsi kohti punatukkaista noita-akkaa. Hänestä ei koskaan voisi tulla Cherylin ystävä.
”Ihana päästä ratsastamaan kanssasi tällaisena kauniina yönä”, hän sanoi hellästi ja veti kätensä omalle puolelleen. Miyato näytti hyvältä tammansa selässä ja hän toivoi, että mies pelastaisi hänet kuin prinssi jos Aleksei päättäisi heittäytyä hankalaksi.

Alfie ei odottanut ihan niin innokasta vastaanottoa, mutta hymyili Baileylle. Hän oli kiitollinen siitä, että nuori tuntui olevan paitsi innoissaan maastosta, myös hänen seurastaan. Heillä voisi olla hauskaa, kun toinen oli niin sosiaalinen. Hän voisi ainakin yrittää keksiä jutunjuurta.
”Ai, vau”, hän henkäisi YouTube-videoille ja tarkasteli kameraa hieman häpeissään siitä, että joutuisi varmasti filmille. Tuskin häntä edes tunnistaisi videosta mikäli hän siihen päätyisikin, joten ei se ollut ongelma. Lonall löntysteli miellyttävän rauhallisena hänen allaan ja maastoa yksikseen stressannut nuori mies alkoi myös rentoutua.
”Niitä videoita voi varmaan sitten käydä katsomassa. Olen todella kiinnostunut hevosista ja ratsastuksesta, mutta nyt vasta pitkästä aikaa päässyt uudelleen harrastuksen pariin. Kilpailetko myös?” Rosings Parkissa kaikki kilpailivat, paitsi hän. Sellaisen kuvan Alfie oli saanut.

Twister käänteli korviaan ympäristön ääniä seuratessaan, mutta enemmän punaruunikon huomio tuntui olevan perässä tulevassa letkassa. Twister oli hienosti oppinut johtoratsuksi maastoletkoille, se Bexin oli myönnettävä, sillä ruuna osasi jo ennakoida takanatulevien mielenliikkeitä varsin taidokkaasti eikä laittanut pahakseen, jos joku käytti punaista takapäätä jarrutusapuna. Ehkä se oli ollut lopulta se syy, joka oli kääntänyt äidinkin pään ja saanut uskomaan siihen, että Twisteristä olisi auttamaan tuntien kanssa.
"Ei todellakaan", Bex supatti takaisin ja mulkaisi lihavan cobin takamusta. "Annetaan sille vielä viisi minuuttia aikaa ja jos muutosta parempaan ei tapahdu, kiilataan ohi ja siirrytään raviin", nainen ehdotti virnistäen. Äiti oli kieltänyt painokkaasti kaikki sen tyyliset ohjelmanumerot ja muistuttanut vielä tallipihalla siitä, miten hän oli ainakin Avan silmissä vastuussa myös Sillystä ja Oliviasta. No, hänhän oli vain auttamassa teinityttöä ja parantamassa hevosen oloja, kun tarjoaisi Sillylle mahdollisuuden liikkua fiksuun tahtiin.

"Onks susta tullu pahis?" Cheryl hymähti katsellen edellisen ratsastajan ohi pimeyteen. Oli yllättävän hämärää. Toisaalta Cheryl ei pelännyt pimeää: hän enemmänkin piti siitä, niin synkälyä kuin se kuulostikin. Kain hevonen oli korkea ja varsin näyttävä, se naisen täytyi myöntää. Se sopi ratsastajalleen, mutta lähetti joitain sellaisia viboja, ettei olisi Cherylin suosiossa mikäli hän hevoseen koskisi. Ei ainakaan samalla tavalla kuin alla kävelevä musta. "Onhan se ihan okei. Onko nyt macho olo?"
Sanojaan kevittääkseen Cheryl virnisti hieman. Luca pörisi hiljaa ja tuntui olevan hieman pellolla, miksi tähän aikaan piti lähteä töihin. Totta puhuen Cheryl oli halunnut sen vain tottuvan uusiin tilanteisiin. Se ei välttämättä ollut sen arvoista kun Cheryl vilkaisi olkansa yli taakseen - voi kiesus. Tulitukka siirsi katseensa takaisiin eteen irvistäen. Mitä ihmettä bimboblondikissanainen täällä teki? Eikö se voinut pysyä poissa hänen lähettyviltään?

Aiden naurahti pehmeästi toisen kohteliaille sanoille. Aina sai udella, eikä hänellä ollut mitään asian selittämistä vastaan.
"En minäkään tunne, saavuin vasta. Sain työpaikan Newcastlesta ja muutin Colmin kanssa Irlannista Englantiin." Sen kyllä kuuli miehen aksentista. Irlantilaisuus paistoi läpi parrakkaan punapään puheesta.

Pariskunta näytti tosiaan yhtä hölmöiltä lännenvarusteineen. Se oli Raidenista tavallaan lohduttavaa, ainakin näiden hienohelmojen seassa oli joku yhtä outo kuin hän. Alex tarjosi niin paljon tukea hänelle ja mies tuskin edes tajusi asiaa.
"Se on totta. Ei asiakkaita huolehdittavana. Ja minä en odota sitä enää keneltäkään, kun törmäsin siihen teiniin silloin." Alex oli kuullut siitä kyllä, kun Raiden oli saattanut erään eksyneen teiniratsastajan takaisin Rosingsiin (ja kironnut tuon hevosmiestaidot alimpaan helvetiin). Se oli lohdullista. Saisi vetää henkeä ja rentoutua, keskittyä vain oman hevosensa pitämiseen aisoissa. Ponilla ratsastava mies vilkaisi arabin touhuja, naurahtaen. Jaaha, sellainen hetki.
"Gabi! Annappas nyt olla, teidän varsanne ei olisi kovin kaunista katseltavaa. Anteeksi nyt vain." Mielikuva ylämaanponin ja arabialaisen risteytyksestä ei ollut kaunis tai viehkeä.

Ristiverinen mies piti ohjat molemmissa käsissään, mutta antoi tamman kulkea vain kevyellä tuntumalla. Puoliverinen viskoi häntäänsä, kaivaten selvästi jo vauhtia. Kevyt kosketus sai reiden värähtämään, väreiden juostessa selkää pitkin.
"Ah. Älä hänestä välitä. Täällä on mukavaa, keskitytään pitämään hauskaa. Ääliöistä huolimatta." Miyato oli huomannut Caitlinin aiemmin paikalla, mutta kadottanut naisen nyt näköpiiristään. Hän hipaisi Katerinan olkavartta tammansa selästä, väläyttäen tuolle yhden suloisimmista hymyistään.

Lassie taputti suurehkoa ruunaansa kaulalle. Ihan pian päästäisiin liikkeelle, kunhan kaikki vain löytäisivät paikkansa jonosta. Yleisesti vielä toistaiseksi kaaoksessa oleva kokoontumispaikka alkoi pikku hiljaa kuitenkin järjestäytyä, ja myös rillipään ja tämän alla olevan papurikon seuraksi tiensä löysi Lassieta itseään vanhempi nainen ratsuineen. Tyttö katsoi Caitlinia ujosti hymyillen ja nyökkäsi.
"Juu tota, toki kelpaa, mulla ei olekaan vielä paria", Lassie vastasi toisen kysymykseen hieman jännittyneenä. Sisimmässään hän oli kuitenkin iloinen, kun joku oli löytänyt hänenkin luokseen näinkin nopeasti, Lassieta kuin ei välttämättä vielä tunnettu Rosingsissa juurikaan. Caitliniksi esittäytynyt nainen ratsasti siis Remona nimisellä hevosella, sen rillipää sai tietää toisen esittäytymisestä.
"Mää olen Lassie, ja tämä tässä on Etta", hän vastasi olettaen, että toinen halusi myös tietää kuka hän oli naisiaan. Ja jos ei, niin… Voi voi.
Kärjessä olevan täti-ihmisen huudon kajahtaessa ilmoille, letka lähti liikenteeseen vähitellen. Etta lähti terävästi liikenteeseen, kun Lassie antoi sille merkin, mutta ei kuitenkaan säpsähtänyt. Lupasi hyvää tulevan retken kannalta. Papurikon edetessä reippaan letkeästi Lassiella oli mahdollisuus jutella myös hänen vieressään kulkevalle Caitlinille.
"Kaunis hevonen! Onko Remona omasi?" hän sanoi hymyillen ja katsoen ruunikkoa hevosta ja sitten vanhempaansa.

"Tietenkin pyysin", Didi sanoi ja nosti katseensa Oliveriin. "Ihan tylsäähän tämä olisi ollut ilman sinua." Tällaisilla retkillä hyvä seura oli aina suuri osa sitä viehätystä. Ja tietenkin upeat maisemat, joita pimenevälle iltataivaalle nouseva kuu valaisi. Vielä näin käynnissä humputellessa ja höpötellessä yömaaston romanttisuus oli yllä.
"No hyvä", Didi vastasi katsellen Tuggya. Työhevosori ei tuntunutkaan siltä, että hermoilisi turhasta. Sillä tavoin se oli oikein hyvää seuraa yhtä rauhalliselle Sunnylle. Eikä ponitammastakaan tietäisi, vaikka se innostuisi liikkumaan tällaisissa erilaisissa olosuhteissa.
"Sekin on ihan normaali. Toivotaan. Elättelen toivoja, että se ottaisi kierroksia tästä väenpaljoudesta ja liikkuisi kunnolla. Koska en halua olla sen kanssa mikään hidaste..." hän huolehti.

Bailey oli laittanut pikku kameransa päälle jo ennen lähtöä ja se todellakin pyöri kokoajan. Pitihän Baileyn saada videolle kaikki sekoilut mitä niin Blake kuin muut ratsukot suorittivat.
"Voi! Mun kanavan nimi on BBeventing yhteen, sieltä löytää vaiks mitä. Kannattaa katsoa, vaikka itse sanonkin", hän virnisti. Pikku promo ei koskaan haitannut.
"Ja siistiä, ratsastus on ihan parasta", hän intoili. Minkäs sille teki että tällaiset yömaastot olivat niin hauskoja kerta toisensa jälkeen. "Mä kilpailen Blaken ja mun toisen hepan Karan kanssa kansainvälisesti kenttäratsastusta, hän kertoi kuin kansainväliset kisakentät olisivat olleet jokaisen arkipäivää.

"Luojan kiitos!" Olivia supatti takaisin väläyttäen Bexille salaliittolaisen hymyn. Hänen oli todella vaikeaa muistaa, että nainen oli lähempänä 30 ikävuotta kuin 15 niin kuin hän. Bex oli yksi hänen parhaista ystävistään - paljon parempi kuin ne nartut koulussa. Hänellä oli ollut epäilyksensä yömaaston fiksuudesta, vaikka ne ratsastuskoulussa toki sujuivat yleensä hienosti, mutta se oli mahdollisuus lähteä pahoille teille yhdessä vanhemman naisen kanssa. Olivian kesä tallilla ei ollut enää lainkaan yhtä hauska, kun Bex oli napannut itselleen kilparatsastajan paikan.
Buttonsin pää kulki tietä reunustavassa pensaikossa eikä sen ratsastajan tarmokas ja samalla ponneton hoputus tehnyt ratsuun vaikutusta. Sillyn lavat olivat koskettaa cobin lautasia, kun tamma nyki eteenpäin pää taivaissa ja silmät pimeyden laitumien suuntaan pyörähdellen. Viisi minuuttia ei tehnyt paljoa Buttonsin menohaluille, joten Olivia katsahti Bexiin kuin lupaa odottaen, ennen kuin kannusti Sillyn ohi hämmästyneestä rouva Madeline Pricesta.

Bex vastasi hymyyn omalla kierolla virneellään ja keskittyi sen jälkeen kuulostelemaan niin perässä tulevia ratsukoita kuin tarkkailemaan Buttonsia. Tuskinpa rauhallinen cob saisi hepuleita ohituksesta kun ei jaksanut välittää ratsastajansa kannustuksestakaan. Hän nyökkäsi Olivialle vino virne huulillaan, ennenkö loihti kasvoilleen mahdollisimman viattoman ilmeen ja kannusti Twisterin toiselta puolen Buttonsin ohi. Juuri vastoin kaikkea sitä mitä äiti oli aina takonut hänen päähänsä maastoturvallisuudesta.
"Parempi?" Hän virnisti matalalla äänellä Olivialle antaessaan Twisterille pidempää ohjaa, jotta ruuna sai venyttää niin kaulaansa kuin askeltaankin. Hän oli kaivannut maastolenkkejä teinitytön kanssa. Mitä sitten, jos äiti nalkutti hänen huonosta vaikutuksestaan ja surkeasta esimerkistä, jota hän antoi nuoremmalle tytölle? Hänellä oli aina hauskaa Olivian kanssa, joten hän pitäisi kiinni mahdollisuuksistaan viettää aikaa purkkapäisen teinin kanssa. Eihän se nyt enää sama olisi, kun hänen päivänsä kuluisivat Rosings Parkissa, mutta aina jostakin löytyi aikaa ystäville.
"Miten Sillyn kanssa on mennyt?"

Tarkemmin ajateltuna Aidenin puheesta kuulsi selvästi läpi irlantilainen korostus. Leo kohautti itsekseen hartioitaan. Ehkä hän vain ei ollut pistänyt sitä merkille keskittyessään lähinnä hevoseensa. Leon (Ja ehkä muidenkin) onneksi Colmin rauhallisuus alkoi hiljalleen tarttua myös Sheenaan. Leo itsekin saattoi rentoutua aavistuksen mustassa yleispenkissä.
"Kisaatko Colmilla jossain lajissa?" Leo kysyi nyökäten hevosta kohti. "Ainakin sillä olisi hermoja kisaamiseen."
Vilkaistessaan taakse hän näki sivusilmällä Abigailin. Nainen vaikutti kaukaa katsottuna yhtä jurolta kuin aikaisemmin tämän tavatessaan. Leo kuitenkin soi hänellekin pikaisen hymyn, vaikka arvelikin että se tuskin saisi naisen nyreää ilmettä muuttumaan, jos hän edes oli ylipäätään Leoa nähnyt.
Kääntäessään katseensa taas eteen ja tähyillessään letkan kärkeen hän näki muutaman ratsukon kiilaavan johdossa olleen rouvan ohi. Hän kurtisti kulmiaan.
"Mitä nuo oikein tekevät?" hän pohti lähinnä itsekseen.

Olivia vilkaisi olkansa yli rouva Madeline Pricea, jonka vaaleanpunainen suu oli mennyt tyytymättömään mutruun ja jalat naputtivat hieman päättäväisemmin laiskan cobin kylkiä. Ilmeisesti rouva ei ollut tajunnut ratsunsa hitautta. Voi voi. Tyttö kiepahti oikein päin satulassa, ennen kuin Silly säikkyisi lampaita ja pudottaisi hänet satulasta.
"Parempi", tyttö vakuutti virnistäen leveästi. Hän olisi mielellään vaikka karistanut koko letkan, mutta ainakin Silly sai nyt kävellä vapaammin ja tamman pääkin laskeutui sen asettuessa Twisterin tahtiin.
"Ihan okei aina välillä, kai. Ihan perseestä suurimman osan ajasta. Kun se hermostuu näin, en saa siihen kontaktia. Pitäisi kai yrittää ratsastaa enemmän. Äitisi on muuten tosi tiukka", Olivia huokasi irvistäen. Hän pelkäsi saavansa vielä huudot Greenridgen omistajalta, joten Bexin kanssa ennen toteutetut tempaukset jäivät vähäisiksi naisen kadottua Rosingsiin.
"Miten sinulla menee? Ovatko hevosesi edelleen makeita?"

"Mahtavaa", kouluratsastaja vastasi iloisesti. Hyvä ettei hänen täytynyt etsiä paria sen kauempaa. Remonaa hän ei uskaltaisi ratsastaa ainakaan heti aluksi yksinään, kun muut kulkivat parijonossa. Tamma ei ollut niin tottunut maastoilija, että hän haluaisi koetella kilparatsun sopeutumiskykyä sellaisella.
"Mukava tutusta, Lassie", nainen nyökkäsi iloisesti. Caitlin setvi Remonan mustaa harjaa ja pyysi pehmeästi tammaa eteen, kun jono lähti hitaasti liikkeelle. Lahjakas kouluratsu liikkui pehmein, rytmikkäin askelin tietä pitkin, joskin selkään ratsastaja tunsi aavistuksen lihaksissa väreilevää jännitystä. Hän toivoi sen kuluvan pois kun Remona näkisi, ettei suuressa porukassa yön pimeydessä ratsastaminen olisi sen jännittävämpää kuin heidän tavanomaiset alku- ja loppukäyntinsä tallin läheisillä maastoreiteillä.
"Ei se virallisesti ole", Caitlin vastasi. "Remona on ylläpidossa minulla, mutta käytännössä saan pitää sitä kuin omanani", hän selitti silitellen hevosen kaulaa. Remona kuunteli tarkkaavaisesti ratsastajansa pehmeää ääntä eikä suonut huomiota ympäristölleen tutun äänen rohkaisemana. Ei ollut mitään hätää, minkä tammakin tuntui ymmärtävän askel askeleelta.
"Onko Etta ollut sinun kauankin?" Tuntui luontevalta olettaa, että Lassieksi esittäytynyt nuori nainen omisti ratsastamansa hevosen. Saman oletuksenhan Lassiekin oli tehnyt.

”On”, Kai vastasi huvittuneena Cherylin molempiin kysymyksiin. Hän kosketti Dogen kaulaa rauhoittaakseen sitä ja sai sen kulkemaan tasaista käyntiä kuolainta pureskellen. No, se oli kai parasta mitä siltä saattoi odottaa. Hevonen tuskin oli tottunut niin myöhäiseen treeniin.
”Tämä on herra Prescottin kenttäratsu. Kaiketi ihan lupaava”, hän kertoi allaan pörisevästi raudikosta ja katseli ympärilleen tiellä, joka näytti vieraalta yön pimeydessä. Ei hän pimeää pelännyt, joten hän lähinnä odotti jonkun hauskuuttavan häntä matkan aikana, ettei aika kävisi tylsäksi.
”Saa nähdä miten hienosti se käyttäytyy maastossa. Yleensä Andrea ratsastaa sitä, joten olen aiemmin lähinnä vain käynyt selässä. Luuletko, että voimme ottaa laukkakisan joskus myöhemmin?” Hän virnuili Cherylille ja vilkuili Lucaa. Kai hän voisi voittaa, pitihän kenttäratsun olla nopea?

Alex kiskoi sinnikkään orinsa pään omalle puolelle ja sai sen tuhahtamaan. Vähän väistätystä muuten hiljaisella tiellä ja ratsu oli kuin entisensä. Se kaipasi vain työntekoa, sillä hän oli ihan tarkoituksella jättänyt sen liikutuksen siltä päivältä yömaastolle.
”Siitähän voisi tulla upea lisäys laumaasi”, Alex hymähti ja rapsutti orinsa kaulaa sen rentoutuessa. Olisihan hänen pitänyt arvata, että arabialaisella riittäisi virtaa. Ei hän tosissaan uskonut Gabinon ja Lassyn varsaan, mutta piti vähän piruilla.
”Et ole harkinnyt vähän kevyempää vaellusponia?”

Katerina toivoi, että olisi voinut unohtaa edessä valitettavan hyvässä ryhdissä keikkuvan hempukan. Hän ei pitänyt naisesta ja arveli, että tuo alkaisi kuitenkin itse piruksi ennemmin tai myöhemmin. Ei hän raukka ymmärtänyt, mitä pahaa hän oli muka tehnyt sen ansaitakseen. Aleksein kiiltävä karva kertoi, että sitä oli sinä päivänä harjannut joku muukin kuin hän, joka oli vetäissyt karvan suoraan nopeasti ennen varustamista. Nainen hymisi onnellisena Miyaton sanoille ja vastustamattomalle hymylle. Olihan mies vähän liian suloinen ja siloposkinen hänen makuunsa, mutta kohteli häntä hyvin ja hänen oli myönnettävä, että ilmassa oli ihastusta puolin ja toisin.
”Onneksi lähdit mukaani. Tämä olisi ihan tylsää ilman seuraasi.”

”Ehdottomasti katson”, Alfie lupasi ja painoi mieleensä kanavan nimen. Onneksi hän ei ollut ihan huono tietokoneiden kanssa ja löytäisi puhutut videot varmasti nopeasti. Hän odotti jo melkein sitä, että pääsisi tutustumaan internetin välityksellä tarkemmin siihen, millainen Bailey oli ja millaisia tytön hevoset olivat. Ilmeisen lahjakkaita kaikki, sai mies todeta, kun kuunteli melkein suu auki tytön innokasta selostusta.
”Anteeksi, en tiennyt yhtään”, hän kiirehti pahoittelemaan, kuin olisi loukannut. Varmasti Bailey oli tunnettu tallilla ja muutenkin hevospiireissä. Harmi, ettei hän seurannut ratsastusta ihan niin tiiviisti. No, eipä tytön hevosen varustus kielinyt suoranaisesti kansainvälisen tason kenttäratsusta, joten mistä hän olisi voinut arvata.
”On varmaan jännää kilpailla niin kovassa seurassa”, hän hymähti arvellen, että pitihän tason olla korkea. Olisipa hän tiennyt yhtä paljon ratsastuksesta kuin vaikka puutarhanhoidosta tai tanssista, niin hän olisi voinut olla sulavampi keskustelussa.

Cheryl tuomitsi edellä kulkevan cobin siinä missä moni muukin. Sen nyhtäessä tien varren kukkasia ja ratsastajan räpiköidessä selässä säälittävästi, oli kaikkien vaikea pysyä sen takana. Cherylin ihastukseksi ensimmäinen pari kirmasikin ponin ja urpon tädin ohi.
"Kuka on Andrea?" Cheryl kysyi hajamielisesti, vaikka se ei häntä niin kiinnostanutkaan. Ainakaan ei yhtä paljon kuin kukkahattutädin ohittaminen olisi kiinnostanut. Kain kysymys sai kuitenkin Cherylin vilkaisemaan toista virnistäen. "Ihan varmasti ainakin jos ei edes kysytä lupaa."
Eihän Cheryl kummempia lupia koskaan kysynyt. Vaaleanharmaiden silmien katse porautui kuitenkin takaisin edellä kulkevaan parivaljakkoon, jolla ei tainnut olla aikomusta ohittaa laiskaa cobia.
"Hei, painakaas ohituskaistaa!" punapää julisti. Luca pärskähti juuri sopivasti kuin sanoakseen olevansa samaa mieltä.

Aiden naurahti, pudistellen päätään. Ei, he eivät kilpailleet missään ja se kävi hänelle mainiosti. Colm pärskähti pehmeästi, pudistellen kaulaansa.
"Emme kisaa. Colm on jo vanha ja se ei nuorenakaan ollut se tuliseluisin kilpuri." Kyllä irlantilaisessa vauhtia riitti, mutta ei kuitenkaan derbyssä kilpailemiseen asti, vaikka ruunaa oli siihen nimenomaan haluttu.
"Kisaatteko te?" Aiden kysäisi ohimennen, kuikuillen samalla edessä olevien hevosten takaa kärkeä kohti.
"Pelleilevät omiaan. Epäilisin."

"Alex, alatko sinäkin kiusoitella mua poneistani?" Raiden puuskahti, istuen syvemmälle satulaan kun ponitamma otti pari raviaskelta, ettei jäisi arabin tahdista.
"En ole. Kylmäveristen jalat kestää käyttöä ja ylämaanponi on luotu näihin maastoihin. Norjalainen myös. Eihän siitä tulisi mitään jos tuntsarini olisivat Gabinon kaltaisia tulisieluja." Hän läksytti miestä leikkisä virne kasvoillaan. Kyllä Alex sen kaiken ihan sanomattakin.

Siloposkisuudesta oli kiittämien vain ja ainoastaan aasialaista verta. Se olisi toisaalta etu muiden miesten rupsahtaessa, Miyato näyttäisi viisikymmentä vuotiaana luultavasti noin kolmikymppiseltä. Ainakin jos isänsä ikääntymiseen olisi luottamista.
"Mielelläni. Mukavaa vaihtelua leffoille ja sellaiselle. Ainakin minusta. Vaikka en laita pahakseni leffaa ja hehkuviiniä kun täältä pääsee kotiin." Miyato irrotti toista kättään ohjasta, puristaen sormeaan vuorotellen nyrkkiin ja sitten avaten sormensa. Jäätävä ilma, vaikka olisi se kai pitänyt arvata.

"Hienoa", Bailey hihkaisi ja kiersi sormensa Blaken kuunhohteessa kiiltävänhopealta näyttävään ratsumittaiseen harjaan. Välillä uusien seuraajien hankkiminen oli hurjan helppoa!
"Pft ei se mitään", hän torjui miehen pahoittelut ja nauroi. Mitäs pahoittelemista sellaisessa oli? Eihän hän nyt niin iso nimi vielä ollut. Vielä. Joku päivä koko maailma tietäisi nimen Bailey Bushwell. Nyt hän maastoilisi yöllä rakkaan poninsa kanssa verkkareissa ja hackamoreissa.
"Se on mahtavaa", Bailey nyökytteli niin että vaaleat hiukset pomppivat pitkin selkää. "Olen siirtymässä junnuluokkiin ja siellä on enemmän mun kavereita nykyään kuin poniluokissa, joten se on tosi kivaa. Mut se vaan tarkoittaa sitä, että mun pitää ruveta kisaamaan enemmän Karalla eikä Blakella. Kun en ole enää poniratsastaja", teinityttö pulputti puhetta. "Mutta Kara on kehittynyt tosi paljon, joten ei se haittaa. Siitä tulee vielä tosi hyvä kun se rauhoittuu hieman lisää."

”Andrea Rowe. Kilpailee useallakin tallin hevosella, esimerkiksi tällä. Cavanaughn lellikki, uskoisin”, Kai vastasi melkein vakavana, vaikka tiesi olevansa vain puolittain oikeassa. Oli totta, että Andrea oli tiukasti valmentajan silmän alla kilpahevosineen, mutta ei hän enemmästä tiennyt. Ihan näyttävä ja asiansa osaava nainen, vähän flirtti, mutta niinhän oli hänkin. Vaikka kilparatsastaja oli miten mukava, hän haaveili salaa pääsevänsä tuon paikalle osoittamalla taitonsa Artemikselle.
”Ai niin, eikä pidä Katerinasta sen enempää kuin sinäkään. Teillä tuntuu olevan jotain ongelmia kauniiden naisten kanssa.” Hän ei voinut kuin virnuilla viimeisille sanoilleen. Jos Cheryl ei olisi vaatimalla vaatinut häntä parikseen eikä ruotsalaisella olisi ollut jo jotakin poikaystävän kaltaista, hän olisi mieluusti ujuttautunut blondin seuraan.
”Ei taida kuulua tyyliisi”, Kai naurahti lupien kyselemiselle. Hän vilkaisi melkein säälien tien sivussa jumittavaa (liikkuiko se ollenkaan?) cobia. Cherylin sanojen jälkeen hän nyökkäsi sivummalle merkiksi ohittaa edessä olevat, jos nuo eivät ottaisi sanoja tosissaan. Ei hänkään jaksanut pitkään pidätellä suurikokoista ja vauhdikasta ratsuaan hidastelijoiden takana.

Alex hymyili velmusti Raidenin syyttelylle mutta ei ottanut itseensä. Kai hän vähän sai kiusata.
”Hyvin tämä on täällä pärjännyt. Saisitpa kerrankin reippaamman maaston”, hän virnisti leikkisästi ja venytteli jalkojaan jalustimissa. Vauhti oli hyytynyt melkein olemattomaan, mutta onneksi arabialainen askelsi helpostikin lyhyesti ja vieressä oleva poni pysyi vauhdissa hyvin. Ilmeisesti edessä oli joku levottomampi tapaus.

”Meidän pitäisi käydä useammin yhdessä ratsastamassa. Olet vain aina töissä”, Katerina valitti kevyellä äänensävyllä ja hätkähti, kun Aleksei nosti päänsä katsellakseen vieressä laiduntavia lampaita. Typerä hevonen, sehän oli nähnyt lampaita jo vuosien ajan pitkin peltoja, miksi se niitä nyt säikkyi. Oli vain ajan kysymys, koska nainen säikähtäisi niin, että kiljaisisi kaikki hevoset karkuun.
”Onko sinulla kylmä, kulta?” Katerina kysyi hellästi ja ojensi kättään, jotta voisi pitää Miyatoa hetken kädestä ja lämmittää miehen palelevia sormia.

Alfie oli edelleen pahoillaan, vaikka Bailey vakuutti, ettei hänen tietämättömyytensä haitannut. Hänestä oli kurjaa olla niin ulkopuolella siitä, kuka teki ja mitä ratsastuksen parissa. Vaikka hän tiesi, että kyse oli vain siitä että hänen täytyisi ottaa selvää ja tutustua, se tuntui ikävältä porukassa jossa varmaan kaikki tunsivat toisensa.
”Onko poni- ja junnuluokissa eri ikäisiä, vai miksi siirryt?” Hän kysyi miettien, mahtoiko tyttö muka olla liian iso kilpailemaan pilkullisella Blakella. Ei se ainakaan hänestä siltä näyttänyt.
”Minä voin vain haaveilla, että joskus osallistun edes harjoituskilpailuihin. Mutta ei se haittaa, en minä ratsasta voittaakseni.”

"Tarkoitus olisi kilpailla tulevaisuudessa, mutta saa nähdä saako tästä kilpahevosta", Leo sanoi. Mitään muuta hän ei ollut toivonutkaan kuin että pääsisi vielä kilparadoille. Varsinkin viime kuukausina halu radoille oli kasvanut entisestään, mutta silti hän ei ollut uskaltautunut Rosingsin heinäkuisiin kisoihin. Vain aika ja päättäväinen koulutus näyttäisi olisiko Sheenasta kisakentille. "Vauhtia ja hyppykykyä löytyisi, mutta hermot on toinen juttu."
"Muuten... jos kiinnostaa niin meidän kanssa saa aina lähteä maastoon. Tosin rauhallisesta maastolenkistä en olisi niin varma, mutta kuitenkin", hän naurahti kepeästi hymykuoppien muodostuessa kasvoille. "Jos siis selvitään täältä takaisin tallille asti." Juuri sillä hetkellä Leo oli melko luottavaisin mielin tammansa ollessa hallittavissa, mutta ei päässyt täysin yli tunteesta että vielä jotain katastrofaalista tulisi tapahtumaan.

Lassie katsoi hymyillen Caitlinia ja nyökkäsi. Nainen vaikutti mukavalta, ja tuohon oli myös ilo tutustua, ihan kuin toinen oli sanonut hänellekin. Edelleenkin hieman ujostellen tyttö kuitenkaan ei viitsinyt sanoa mitään, joten nyökkäys jääköön vastaukseksi toisen lauseeseen. Lassie taputti ruunansa kaulaa, sen edetessä innostunein askelin tietä pitkin. Etta vaikutti olevan kovin innoissaan yöllisestä retkestä, mikä nauratti sen tummahiuksista ratsastajaa. Täysiverinen marssi tiellä erittäin tohkeissaan ja odotti selkeästi hieman vauhdikkaampaa pätkää, mitä se sai nyt kuitenkin odottaa hetken aikaa.
Lassie katsoi Caitlinia ja Remonaa hymyillen, kaksikko sopi hänestä hyvin yhteen. Tamma näytti kuuntelevan ratsastajaansa tarkkaan sen astellessa eteenpäin tiellä. Lassien katse kääntyi kuitenkin omaan ruskeasilmäiseen papurikkoonsa Caitlinin kysyessä siitä.
"Etta on ollut mulla neljä vuotta, sain sen kun olin 17", hän sanoi hymyillen ja silittäen kookkaan ruunan kaulaa.
"Mitä teet Remonan kanssa? Kilpailet varmaan, missä lajissa?" Lassie kysyi jo hieman rohkaistuneena. Samassa takaa kuului kolmantena kulkevan parivaljakon kehotus kääntyä ohituskaistalle ja edetä laiskan cobin ja tuon ratsastajan ohi. Lassie painoi hevosensa kylkiä kevyesti ja ohjasi sitä kulkemaan cobin ohi.
"Kai mekin tää etanakaksikko ohitetaan, eikö?" Lassie kuiskasi Caitlinille ja antoi Ettan edetä reippaanpaa käyntiä täti-ihmisen ohi. Vaikkeivät he hurjastelemaan lähtisikään, oli se silti mukavampaa mennä kuitenkin normaalia vauhtia, eikä madella jonkun kapinallisen cobin perässä. Sivusilmällä Lassie seurasi tulisiko Caitlin Remonan kanssa perässä.

Kuten Cherylillä ei ollut hajuakaan kuka oli herra Prescott, ei hänellä ollut hajuakaan kuka oli Cavanaugh. Nimi oli etäisesti tuttu, muttei hälyttänyt suurempia kelloja. Toisin sanoen Kain selitys meni toisesta korvasta sisään ja toisesta korvasta ulos, ainakin tiettyyn pisteeseen asti.
"Anna kun mä arvaan - sulla ei ole", Cheryl tuhahti ja pyöräytti silmiään. "Musta kuitenkin tuntuu, että tää Andrea on ihan hyvä tyyppi."
Cheryl oli vähän turhan itsevarma ulkonäkönsäkin suhteen: vaikka hän ei ollut perinteisen kauneusihanteen blondi, piti Cheryl itseään ehkä vähän liiankin arvossa. Toisaalta, ehkä se oli kaikki mitä nainen edes tarvitsi näyttääkseen hyvältä, tietynlainen itsevarmuus. Punapää ei - yllätys yllätys - ollut ikinä ollut Cosmopolitania lukevaa tyyppiä, mutta jopa Cheryl tiesi itsevarmuuden olevan paras asuste. Nainen vain vei sen uusiin ulottuvuuksiin. Vilkaistessaan Kaita mies nyökkäsi merkiksi, että ellei kohta alkaisi tapahtua, olisi parasta kiristää tahtia kunnolla ja ohittaa kaksi kerralla. Samalla hetkellä Cherylin edellä kulkeva ratsukko jo lähtikin villiin (not) ohitukseen. Cheryl hymyili kevyesti kun antoi omalle hevoselleen luvan ohittaa rasittava, tien vartta nyhtävä poni.

"Junnuluokkiin siirrytään 16-vuotiaana", Bailey selitti mielellään. Eivät kaikki tällaisia faktoja tietenkään voineet tietää. Varsinkaan jos Alfie ei ollut mikään kokenut ratsastaja ja aktiivinen kilparatsastuksen seuraaja. "Ja siellä ollaan 18-vuotiaiksi asti. Sitten siirrytään nuorten luokkiin. Monet mun kavereista on mua vähän vanhempia ja siksi ne kisaa nykyään eri luokassa kuin minä." Tottakai Baileyllä oli kavereita vähän kaikkialla, sillä hänellä oli paljon kavereita. Mutta mieluiten hän siirtyisi jo junioriksi.
"Minä ratsastan", Bailey nauroi. Ratsastajia oli moneksi. "Mut oikeasti, ei kannata ottaa kisaamista liian vakavasti. Sinne vaan muiden mukaan!" hän kannusti uutta kaveriaan. Sitten katse kääntyi eteenpäin, missä tapahtui. Vetäjätäti oli jäänyt jälkeen ja muut menneet ohi.
"Nyt ne jo kyllästy vetäjään", hän nauroi Alfielle. Eipä siinä mitään, tuo pullea poni oli ollut aika hidas vetäjähevoseksi.

”No ei väkisin”, Alex hymähti ja mietti, ettei itsekään ehkä haluaisi nähdä ylämaanponin ja arabialaisen varsaa. Siitä voisi tulla hyvä, mutta toisaalta myös ihan hirveä. Jos niin sai hevosista ja erityisesti varsoista sanoa.
”Mutta älä huoli, ei tämä ennenkään ole erityisesti tammojen perään ollut.” Gabino esitti monesti, hörisi ja ääntelehti muuten, teki lähempää tuttavuutta, mutta tuskin välillä muisti edes olevansa ori. Se oli ihan mukavaa suuressa tallissa, jossa väkisinkin osui lähekkäin tammojen kanssa.

Katerina nauroi melkein ilkeästi Miyaton sanoille lihapullasta. Niin hänkin olisi ratsukkoa kuvaillut.
”Jos eivät pysy vauhdissa, ohi vaan”, hän ilmaisi mielipiteensä suorasti ja räpytteli tekoripsiään miehelle. Ei hän suinkaan pahantahtoinen ollut, mutta hänen arvokas kilpahevosensa ei jäisi jumittamaan toisten takia. Hän veti oman kätensä pehmeästi pois toisen otteesta ja terästäytyi. Nainen etsi ohjat oikeaoppisesti käsiinsä, ryhdistäytyi ja ohjasi hevosensa ohi cobinpallerosta.

”Miksi olisi”, Kai heitti hymyillen ja vilkaisi takana ratsastavaa blondia, joka oli yllättävän itsekkäästi ottanut osaa ohituskaistan tempaukseen jättää yömaaston järjestäjä jälkeen. Eihän siitä mitään tulisi, jos he kökkisivät kukkahatun perässä lopun iltaa.
”Hyvä että voin keskittyä edes töihini, kun teitä pörrää ympärillä tauotta”, mies virnisti vielä ja käänsi hetkeksi huomionsa alla steppaavaan oriin. Miksi sen piti olla sellainen, sen kerran kun hän olisi voinut vain keskittyä muihin asioihin. No, onneksi hänellä oli vuosien hioma taito ratsastaa myös niitä virkeämpiä hevosia.

Alfie painoi mieleensä oppimansa asiat kilparatsastuksesta ja sen luokista. Hän tuskin tarvitsisi tietoa koskaan, mutta oli oikeasti kiinnostunut. Eikä hänelle ollut ongelma, jos joku ratsastikin voittaakseen, kuten Bailey. Se oli varsin kunnioitettavaa, mutta hän tiesi, ettei enää siinä iässä voisi taipua moisiin suorituksiin. Eikä vähintään siksi, että hän oli niin nössö hevosten kanssa.
”Voi ei”, hän huokaisi myötätuntoisena, kun letkaa vetänyt ratsukko oli menettänyt johtopaikkansa. Hänen kävi vähän sääliksi naista, joka oli innoissaan järjestänyt retken ja tullut noin sysätyksi. Hän ei koskaan kehtaisi mennä ohitse.

"Täytyy yrittää muistaa", Leo vastasi mietteliään kuuloisesti. Hän ei osannut yhdistää kenenkään tuntemansa henkilön kasvoja irlantilaiseen valmentajaan, mutta oli aika varma että tunnistaisi tämän kyllä myöhemmin, mikäli hänellä oli yhtään samanlainen korostus Aidenin kanssa. "Meille kyllä tekisi hyvää päästä jonkun valvovan silmän alle Sheenan kanssa." Vilkaistessaan taas muuta jonoa hän huomasi yllätyksekseen yhä useampien kiilaavan cobin selässä istuvan rouvan ohi. Kieltämättä vauhti alkoi tuntua turhankin rauhalliselta, nyt kun Sheena oli ehkä ensimmäisen kerran rosings parkissa olonsa aikana rauhoittunut oikeasti. Ilma oli alkanut viilentyä ikävästi illan edetessä, joten Leo nyki ohuet ratsastushanskat käsiinsä paremmin. "Paljonkohan on vielä matkaa jäljellä?" hän kysyi, sillä ei itse tiennyt reittiä mitä he kulkivat. Vaikka olisikin tiennyt oli hän aina ollut surkea arvioimaan aikoja ja matkoja, joten siitäkään tiedosta tuskin olisi ollut suurempaakaan hupia.

Cheryl oli aika varma, ettei cob arvostanut lainkaan muiden hevosten ohittelua. Tavallisesti hevoset aina ärtyivät sellaisesta. Punapää tuli kuitenkin vain iloisemmaksi kun kuvitteli kuinka paksu poni kuljettaisi kukkahattutätiä pitkin maita ja mantuja. Ehkä maastostakin tulisi viimein hieman mielenkiintoisempi, vaikka Cherylillä oli nyt jo mukavempaa kuin oli odottanut. Sitähän hän ei myöntäisi.
Cheryl ei huomannut lainkaan Bimbon lähteneen perään ja pysäytti Lucan varsin äkkiseltään - kuin kouluradalla konsanaan - suoraan edellisen ratsastajan taakse. Cheryl olisi ehkä tahtonut jatkaa kaikkien ohitse. Maastoilijat matelivat niin hidasta tahtia. Naiselta meni toistaiseksi jopa Kain sanat ohi korvien. Se ei tainnut soin yllättää: punapäältä meni jutut ohi korvien aika usein.
"Voidaanko vaan ohittaa kaikki?" nainen rutisi kuin pikkutyttö, jolle oli ostettu vähän turhan kallis ratsu. Eikä vähiten siksi, että Cheryl tahtoi eroon takana seuranneesta Bimbosta.

Raiden naurahti, pudistellen päätään. Ei todellakaan. Hän nyökkäsi, vilkaisten Gabinoa hymy huulillaan. Onneksi se ei ollut kovin suuresti tammojen perään, Alex olisi harmaantunut jo jos niin olisi. Mies mietti hetken, nostaen katseensa sitten arabin selässä istuvan miehen kasvoihin.
"Menetkö tästä Newcastleen yöksi?" ... Vai tulisitko minun luokse? Sitä Raiden ei kuitenkaan sanonut äämneen, mutta antoi sanoillaan ymmärtää niin. Hän olisi halunnut olla kaksin, Benjaminkin olisi hoidossa aamuun asti... Vain he kaksi (ja tallillinen hevosia sekä vinttikoira).

Miyato hymähti, antaen Corankin ohittaa sen cobin. Ei tällaisesta matelusta mitään tulisi, Corakin turhautuisi. Se sentään vaatisi jo enemmän kuin pari laiskaa askelta. Hän siirtyi lihapullan ohitettuaan jälleen Katerinan ja Aleksein viereen, silitellen tammansa kaulaa.
"Se sohvannurkka, Netflix ja hehkuviini oli muuten tarjous." Viltin jakaminen lämmittäisi, samoin kun kuumennettu punaviini. Loistava ajatus.

Leon epäonneksi Artemiksella ei ollut aksenttia, mutta sama sukunimi kuin pikkuveljellään, joten ei ollut vaikea arvata, ketä irlantilaista Aiden oli tarkoittanut.
"Morland on hyvä ratsastaja ja pehmeä valmentaja. Samoin kenttää valmentava Caloun, vaikka hän valmentaakin enemmän junnuja. Olin hänen maastoestevalmennuksessaan ja olin tosi tyytyväinen. Hän taisi itseasiassa olla jopa mukana..." Aiden käänteli päätään, etsiessään ruunikonkimoa tammaa ratsastavaa amerikkalais-japanilaista valmentajaa.
"En tiedä. Eksyin itse näihin maastoihin jo kerran."

Kai nauroi Cherylin marmatukselle ja harkitsi jo ajavansa ratsunsa aivan toisen viereen ja taputtavansa tyttöparan olkaa.
”Eikö vauhti miellytä?” Hän kysyi sarkastisen lässyttävällä äänellä ja alkoi virnuilla. Voi toista. Ehkä he voisivat siirtyä johtoon ja määrätä tahdin.
”Otetaanko joskus ravia?” Hän huikkasi edessä oleville kuitenkin kärsimättömänä itsekin. Doge kaipasi vauhtia ihan yhtälailla. Se luimisteli ajautuessaan liian lähelle edellä kulkevaa ja sai aavistuksen turhan terävän pidätteen, ettei näykkäisisi puolta takamusta ratsuparalta.

Raidenin kysymys ei varsinaisesti ollut yllätys, mutta sai Alexin hymyilemään onnellisena. Hän puri huultaan ja vilkaisi vieressä ratsastavaa.
”Asut lähempänä”, hän vastasi lyhyesti ja käänsi katseensa eteenpäin. Huulilla kareilevaa hymyä oli mahdoton peittää. Miksi hän jättäisi väliin mahdollisuutta viettää yönsä yhdessä rakkaansa kanssa? Benjaminkin oli hoidossa ja he saisivat olla ihan kahden.
”Jos se vain sopii, siis.” Tietenkin se sopisi.

Baileykin sääli tätiä mutta oli ihmeellistä, että tuo oli kuvitellut pystyvänsä vetää maastoa tuollaisella pullalla. Söpöhän se oli muttei vetohevonen.
"Ei ne jaksaneet hidastella sen perässä, se meni ihan hurjan hiljaa", Bailey vastasi Alfielle, kun cob ja sitä pohkeillaan paukutteleva ratsastaja lähestyivät heitä. Saisi nähdä mitä mieltä Blake olisi ponista, joka ei sen suuremmin väistänyt tätä ohittavia kuin kiirehtänyt heidän tahtiinsakaan. Kun poni ja täti tulivat eteen, Bailey kiersi sen mahdollisimman kaukaa Blaken kanssa. Ruuna irvisteli cobille mutta Bailey piti sen hampaat poissa lyllertävän ponin takapuolesta. Ei hän halunnut olla vaivaksi, vaikka menikin poninsa kanssa aina niin vaivattomasti. Blaken pieni sietokyky tielle tulevia ja ärsyttäviä hevosia kohtaan oli ihan oikea ongelma, jota Bailey ei sinänsä halunnut vahvistaa.

Abigail mietti kolmen ilmiselvän pariskunnan takana kuinka paljon paheksuntaa ja kuraa saisi niskaansa, jos kääntäisi Bellen ympäri ja puksuttaisi takaisin Rosingsiin. Joku pakokeinohan tässä pitäisi äkkiä löytyä, sillä nuo imelät rakastavaiset saivat hänet kohta purjoamaan. Olisi ollut edes seuraksi joku, jonka kanssa paheksua mutta ei. Bellestä ei ollut seuraksi paheksunnassa, sillä se oli autuaasti omassa mielessään ja säpsähteli jokaista rapinaa ja suhinaa. Ei se tulenaralta tuntunut mutta jännittyneempi metri metriltä. Voisikohan hän kiilata tuosta sivusta? Ei hän ollut kiireessään tänne ehtinyt nähdä ketään tuttuja, joten kenen seuraan hän siellä edessäkään muka menisi.

Raiden miltein kiemurteli satulassa onnesta. Hän saisi olla illan ihan kaksin Alexin kanssa, pitkästä aikaa!
"Saatoin ostaa sulle jo pari rentoutusolutta." Se ehkä vastaisi kysymykseen, sopiko. Tietenkin sopi, Ray oli laskelmoinut niin. Hän virnuili itsekseen, keskittyen vain siihe ettei pyörisi satulassa kuin puolukka pullossa. Huomenna valvominen kaduttaisi, mutta ihan sama. Yö sinne tai tänne! Kerran sitä vain elettiin ja oli suhteellekin hyvä järjestää aikaa. Etteivät he ajautuisi erilleen, tehtyään kaiken sen työn suhteensa uudelleen aloittamiseksi.
"Ben kysy onko isä huomenna kotona kun se saa mennä ristikoita. Ootko sä?" Isä oli Alex ja Raiden isi. Ollut kuukauden verran. Poika myös ihmetteli miksi Alex joskus kävi toisessa paikassa jota sanoi kodiksi, kun nelivuotiaan mielestä miehen koti oli heillä.

Katerina lähes tulkoon mulkaisi cobia ja tätiratsastajaa, mutta nosti nopeasti nenänsä pikkuisen orinsa selässä kuin olisi paljonkin parempi ja siirtyi ohittaneiden letkaan. Hän ei antaisi säälittävän harrastelijan pilata iltaansa. Cheryl sen sijaan sen saattaisi tehdäkin, mutta nainen edes yritti unohtaa edessä ratsastavan hupakon. Sääli, että upea Kai oli valinnut seuransa niin huonosti.
”Se kuulostaa upealta, kuinka voisin kieltäytyä”, hän lirkutteli Miyatolle samalla kun vilkuili eksoottisen Kain perään. Jokin puolittain ulkomaalaisissa miehissä selvästi vetosi häneen.
”Tuo heitukka pilaa maisemat. Voisimme puolestani vaikka heti kääntyä ja lähteä viettämään iltaa kahden”, hän ehdotti olematta oikeasti tosissaan. Ei hän halunnut jättää maastoa kesken.

Alfie vilkaisi kauhuissaan Baileyta, joka lähti ohittamaan cobilla ratsastavaa vanhempaa naista. Hän pysytteli Lonallin kanssa kiltisti rauhallisemmassa tahdissa, vaikka ruuna vetikin aiemmin vierustoverinsa perään. Hän ei kehdannut ohittaa, vaikka letka näyttikin nyt ihan typerältä, kun sekä hän, Bailey, että täti (jonka nimeä hän ei kuollakseenkaan muistanut ja mistä hän oli hyvin pahoillaan) ratsastivat kaikki yksinään. Hän vilkuili hämmentyneenä ja vähän hätääntyneenäkin ympärilleen. Pitäisikö hänenkin ohittaa? Ei mies kuitenkaan uskaltanut.

Voi jos Miyato olisi tiennyt Katerinan katselevan sitä Cavanaughn hevosenhoitajaa... Hän olisi kääntänyt tammansa ympäri ja palannut tallille aivan yksin. Hän naurahti naisen sanoille, pudistellen kuitenkin perään kevyesti päätään.
"Sitten antaisit voiton hänelle. Eniten häntä ärsyttää kun et huomaakaan ja jatkat maaston loppuun asti."

Bailey ei olisi voinut jäädä Blaken kanssa hidastelemaan. Se olisi vielä pistänyt hampaansa Buttonsin takalistoon eikä Bailey tiennyt mitä cob siitä pitäisi. Alfien jäädessä jälkeen Bailey kääntyi katsomaan ja hidasti vastahakoista ruunaansa. "Tule tule", hän ilmehti suullaan uskaltamatta sanoa sitä ääneen tädin seurassa ja viittoi kädellä. Ei hän voisi nyt siihen jäädä hidastelemaan. Kyllä täti selviäisi kun oli tännekin asti jo päässyt. Ehkä joku lainaisi ponille raippaa tai jotakin. Oli jonon takanakin tilaa tollaiselle laiskurille.

Cherylin ilme oli yhä masentunut kuin pikkulapsella, vaikka pimeässä sitä oli hankalaa nähdä. Luca taas oli pirteä ja pienestä spurtista nyt innoissaan - se otti mallia viereisestä hevosta ja tanssahteli sellaisella ryhdillä, että sen olisi parempi esittää se seuraavan kerran kouluradallakin. Häntä viuhui puolelta toiselle melkein kuin Cherylin poninhäntä. Naisella ei kypärää nähnyt tarpeeksi usein, mutta nyt se keikkui päälaella. Musta CO oli tietenkin vakavasti otettavan kouluratsastajan tunnusmerkki. Vaikka ori tanssahtelikin 6 vuotiaan energialla, keskittyi ratsastaja näpräämään mustan ratsun harjaa.
"Ei miellytä", Cheryl nurisi. Hän ei pitänyt tylsyydestä. Punapää ei siis estänyt kun Kai ehdotti ravia eteenpäin. Myrtynyt ilme vaihtui virneeksi. "Aaaaw, ihanko mua varten?"
Samalla Cheryl koetti olla kerrankin aikuinen ja olla kuulematta takaa kuuluvaa mutinaa. Hän edotti sanoja sieltä täältä eikä tarvinnut olla nero tajutakseen olevansa puheenaihe aina silloin tällöin. Kyllä maastojonossa juttelu kuului tarpeeksi hyvin.

”Luulen, että olen liian väsynyt olueen kun pääsemme täältä kotiin asti”, Alex hymyili pahoitellen. Hän arveli että kello olisi aamuyötä, kun hän olisi saanut Gabinon talliinsa ja he ajaisivat Rayn luokse. Eivätköhän he päätyisi peiton alle hyvin nopeasti, vaikka Alex hyvinkin mielellään viettäisi vaikka koko yön valveilla Rayn kanssa. Tuskin yhden yön valvominen tuntuisi missään. Hän hymyili kun kuuli, että poika oli jo kysynyt hänen peräänsä.
”Totta kai”, hän naurahti.
”Olin laskelmoinut vapaan huomiselle, joten voin olla koko päivän.” Hän voisi olla vaikka muutamankin päivän, jos hänellä vain oli tarpeeksi vaihtovaatteitaan Raidenin luona. Kai hänellä oli. Sieti olla, kun oli pyörinyt toisen nurkissa jo useamman kuukauden enemmän tai vähemmän.

Katerina sihisi itsekseen edellä ratsastavalle, mutta luopui aikeistaan tönäistä ratsullaan toista ja kääntyi hymyillen Miyaton puoleen.
”Osaat aina sanoa oikeat sanat”, hän hyrisi ja upotti sormensa Aleksein paksuun harjaan kun tuuli puhalsi ohuiden hansikkaiden läpi.
”Keskityn siis sinuun. Onko huomenna töitä? Voisimme viettää aikaa yhdessä.”

Alfie katseli toivottomana Baileyta. Kai tuo tiesi mitä teki. Häntä pelotti lähteä mukaan nuoren kapinaan vastustaa laiskottelevaa johtoratsukkoa, mutta lopulta hän antoi Lonallille pohjetta ja suuntasi sen turvallisen välimatkan päästä ohi yksinäisen, kurjan ratsukon. Ei se hyvältä tuntunut, mutta toisaalta hän halusi kuulua joukkoon eikä ainakaan hidastaa menoa entisestään.

Kai mutristi huuliaan muka harmissaan Cherylin tylsyydelle. Häntä huvitti ajatella, että olisi muka hoputtanut muita vain toisen takia. Hittoon sellaiset ajatukset.
”Et ole ainut, joka ei jaksa tällaista matelua”, hän hymähti ja odotti, että johdossa tapahtuisi jotakin kiinnostavaa. Ei haitannut edes, vaikka Doge kahahti aavistuksen pystyyn tuulen heilauttaessa puiden oksia reilummin. Se taisi olla vähän virkeämpi tapaus.

"Noh, eivät ne sieltä karkaa mihinkään." Ei kukaan juonut edes niitä kahta olutta silloin tällöin hänen kämpässään, paitsi Alex. Raiden ei ottanut ikinä ja muita vieraita ja juurikaan käynyt.
"Kiva. Mulla ei ole vaellusta, joten on vähän vapaampi lauantai." Huonon sääennusteen takia hän oli siirtänyt pikaisen maaston lauantailta sunnuntaille. Eikä häntä haitannut Alexin vaatteet asunnossaan. Ei ollenkaan, päin vastoin. Ray huolehti ne puhtaina aina samaan paikkaan.

"No en nyt sanoisi noinkaan. Tiedät itsekin sen. Minä vain sanoin sen ääneen." Miyato joutui pinnistämään aivojaan. Oliko huomenna valmennuksia? Ei hän ainakaan muistanut.
"Ei muistaakseni. Olen melko varma ettei ollut mitään huomiselle. Mitä haluisit tehdä?"

Vaikka Cheryl oli itsekeskeinen, ei hän tosissaan luullut, että Kai olisi alkanut ajatella häntä tarpeeksi alkaakseen hoputtaa muita puolestaan. Jos niin olisi ollut, olisi Cheryl paennut todennäköisesti varsin nopeasti ja kauas. Cheryl pyöräytti siis vain silmiään toisen sanoille suunnaten katseensa eteenpäin. Kun mitään ei tapahtunut, pyöräytti Cheryl päänsä takaisin Kain suuntaan pää kallellaan.
"Ei pyydellä lupia?" nainen virkkoi hiljaa suu mutrussa. Hän ei jaksanut enää odotella - eikä jaksanut Lucakaan. Se tanssahteli alla kärsimättömästi, vaikka Cheryl tavallisesti sai sen rauhoitettua hyvin. Ehkä vikana oli, ettei hän tällä kertaa edes tahtonut.

Bailey oli tyytyväinen kun Alfie otti ja tuli takaisin vierelle. Eivät he voisi sössiä jonoa ja jättäytyä jälkeen. Täti hoitakoon omat asiansa ja poninsa. Eivät he voisi kuitenkaan kokonaan maastoseurueesta jäädä jälkeen. Hän oli nähnyt perää pitämässä pienen ponin, sinne cob sopisi joukkoon. Blakea ei olisi voinut pitää perällä vaikka se yksi seurueen pienimmistä olikin. Sillä oli kuitenkin hevosen askeleet ja ison orin temperamentti. "Kyllä se pärjää", hän totesi epävarmalta näyttävälle Alfielle ja piti katseensa jo edessä. Näiden uusien maastonvetäjien kanssa varmana pääsisi kunnolla liikkumaan!

”Kiitos huomaavaisuudesta. Kyllä ne alas menevät, aivan varmasti”, Alex lupasi hymyillen. Hän nautti kyllä oluesta silloin tällöin vaikka ei humalahakuisesti juonutkaan. Hänestä oli vain positiivista, että Raiden ei juonut lainkaan. Ei häntä muutama välillä olisi haitannut, mutta mitään elämäntapajuoppoa hän ei olisi jaksanut pitkään katsella.
”Sittenhän voimme ottaa ihan rennosti huomenna. Kuulostaa todella ihanalta”, hän naurahti miettien, koskakohan Benjamin tulisi kotiin ja hakisivatko he pojan vai toisiko Evelyn tuon. Heillä olisi kuitenkin varmasti hyvin aikaa juoda aamukahvit rauhassa ja tehdä aamutalli, ehkä jopa liikuttaa muutama hevonen kevyesti jos Raiden ei ollut kaavaillut niille vapaapäivää. Mielelläänhän Alex, erityisesti kun muita kiireitä ei ollut, vietti tunnin tai kaksi miehensä hassujen ponien selässä.

Katerina yritti keskittää kaikki ajatuksensa Miyatoon ja tuon pehmeään ääneen, vaikka edessä heilui sen ikävän muijan punainen poninhäntä. Kuinka raivostuttavaa. Hän alkoi kuitenkin ennemmin pohtia seuraavan päivän suunnitelmia.
”Voitais mennä vaikka kaupungille? Shoppailemaan tai jotain?” Katerina ehdotti ja räpytti silmiään. Hän arveli ettei se ehkä innostaisi miestä niin paljon kuin häntä, mutta hän voisi olla hyvänä makutuomarina, jos he ostaisivat Miyatollekin jotakin.

Kai vilkuili edellä kulkevia ratsukoita miettien, aikoivatko nuo ottaa vaarin hänen vinkistään vai pitäisikö heidän todella mennä ohitse. Tiesivätkö he edes mihin olivat menossa? Maastoja riitti joka suuntaan ja jokainen tienhaara oli potentiaalinen käännös.
”Oletko perillä rouva Lihapullan reittisuunnitelmasta? Tosin tuskin nuokaan ovat”, Kai kysyi huvittuneena lempinimestä ja vilkaisi taakse. Surullista, miten kauas johtoratsukko oli jo jäänyt. Hän arveli että jopa he suunnistaisivat paremmin siellä, kuin tuo romantiikannälkäinen surkimus, jolla tuskin oli muuta elämää kuin lellitty hevosensa. Tai ehkä kotona kymmenkunta kissaa, ettei tulisi yksinäistä.

Alfie vilkaisi taakseen jäänyttä, melko vaivaantuneelta näyttävää tätiä, joka yritti takoa vauhtia poniinsa tuloksetta. Olisipa hän tiennyt, miten auttaa. Mies hymyili Baileylle aavistuksen surkeasti. Ei kai hän ollut ainut, joka tunsi myötätuntoa syrjäytettyä vetoratsukkoa kohtaan. Ymmärsihän hän, ettei hitain voinut olla ensimmäisenä, mutta oli siinä silti lievää kiusaamisen makua, mistä hän ei pitänyt yhtään. Hän taputti ratsunsa kaulaa ja värähti viileää tuulta, vaikka oli kuvitellut pukeutuneensa tarpeeksi lämpimästi. Ei hän varmasti tyylikkäin ollut, eihän omistanut mitään kalleimpia ratsastusvaatteita, mutta ainakin hän oli kuvitellut ettei paleltuisi. Alfie kietoi yhdellä kädellä kaulahuiviaan tiukemmin kaulansa peitoksi ja etsi mielessään positiivisia asioita unohtaakseen täti-ihmisen törkeän ohittamisen.
”Järjestetäänkö tällaisia yömaastoja useinkin?” Hän kysyi Baileyltä ja mietti, miten mukava olisi liittyä porukoihin jos sellaisia tai vastaavia olisi joskus tulevaisuudessakin.

Jos Alex oli tyytyväinen vanhemman miehen raittiuteen, oli Raiden iloinen ettei pidempi juonut humalahakuisesti. Sitä hän ei olisi sietänyt, saatika halunnut poikansa ikinä näkevän humalaista ihmistä kotonaan. He molemmat olivat nähneet tarpeeksi, vaikka Ben ei äitiään muistanutkaan. Heidän huomisensa (tai ainakin Raidenin) päivänsä kuluisi päästään naksahtaneen täysiverin ja pienen ponivarsan sekä sen emän kanssa. Muut hevoset saisivat ylimääräisen vapaan, mutta ne jotka olivat yleensä vapaalla, joutuisivat nyt töihin.
"Jep. Mitä nyt Bowin kanssa pitää tehdä töitä ja Ceciä opettaa olemaan hevosiksi."

”Autan mielelläni niiden kanssa”, Alex tarjoutui. Hän ei tunkisi antamaan neuvojaan niitä kysymättä, mutta oli erittäin kiinnostunut Bowin kehittymisestä ja kuka nyt ei olisi kiinnostunut varsasta. Siitä oli aikaa, kun hän oli viimeksi saanut olla tekemisessä varsan kanssa, joten hän oli aivan innoissaan Raidenin ylämaanponeista.
”Minulla on vähän ikävä Poppya”, hän sanoi yllättäen muistellen isokokoista tammaa, jonka oli myynyt alkuvuodesta suurimmassa rahapulassaan. Eihän se toki ainut syy myynnille ollut, mutta hän mietti, omistaisiko hevosen vielä, jos hänellä olisi ollut enemmän rahaa ja aikaa.
”Se olisi varmasti pitänyt yömaastosta.”

Vanhempi hymähti, hymyillen pehmeästi kiitokseksi. Raiden oli iloinen neuvoista Bowin kanssa. Hän ei voisi ikuisuutta pitää vaarallista hevosta itsellään, joten hän todella toivoi tamman edistyvän. Mies ei arvannut kuulevansa seuraavaa, mikä vetikin hymyn nopeasti kasvoilta.
"... Varmasti." Poppy oli ollut suloinen hevonen ja häntäkin harmitti että Alex oli myynyt sen. Mies muisti kun hän oli nähnyt Alexin ensimmäisen kerran, nimenomaan Poppyn selässä.
"Mutta se pääsi hyvään kotiin. Kuka tietää jos omistaja käy sillä yömaastoilla?"

Alex hymyili haikeasti. Poppysta oli tullut hänellä ollessaan oiva ratsu ja hän oli varma, että se viihtyi uudella omistajallaan. Hän ei ollut käynyt katsomassa sitä, mutta nähnyt kuvia ja videoita motivoituneesta nuoresta, joka sillä ratsasti. Ilmeisesti se oli ainakin päässyt hyppäämään enemmän, mihin hänen taitonsa ja aikansa eivät olleet riittäneet.
”Voihan se olla. Ainakin myin sen sellaisena, ettei se säikkynyt turhaan.” Hän toivoi, että raudikko oli edelleen sama suloinen, leikkisä, mutta varmajalkainen itsensä kuin myydessä.
”Jos olisi enemmän aikaa, ottaisin mielelläni uuden nuoren koulutukseen. Ehkä ihan hyvä ettei ole.” Alex naurahti. Hän pidätti Gabinoa jotta se ei olisi edellisissä ratsuissa kiinni. Tuskin kukaan halusi yli-innokasta arabialaista hevoseensa kiinni.

Poppy oli tottunut miltein kaikkeen, mihin hevosen saattoi totuttaa. Sitä Raiden ihaili Alexissa. Perinpohjaista työtä hevosten kanssa, täydellä luottamuksella. Hän itse teki samoja harjoitteita hevosten kanssa, mutta pidempi oli ammattilainen ja sen huomasi.
"Apua, se on ehkä ihan hyvä. Siihen astk kun saat aikaa, minun luonani on varsa. Voit kouluttaa sitä, Ceci tuskin oppii käytöstapoja hetkessä."

Alexia huvitti. Hän ei tosissaan harkinnut hankkivansa uutta hevosta, kun oli jo luovuttanut Arizonankin osittain Rayn käyttöön. Ei hän voisi, hän kaipasi nyt aikaa vain työlleen ja niille kahdelle hevoselle, mitä hänellä oli. Nekin veivät jo leijonanosan ajasta.
”Sehän oppii kanssani vielä jotakin kyseenalaisia temppuja. Tuskin haluat sitä sirkukseen.” Alex tiesi, että opetti hevosilleen ja erityisesti nyt elokuvaa varten kouluttamilleen hevosille asioita, jotka olisivat hengenvaarallisia osaamattomalla ratsastajalla. Ei hän tosissaan opettaisi Raidenin tulevaa vaellusponia nousemaan pystyyn tai kaatumaan maahan. Ei hän ollut hullu tai typerä, mitä hevosiin tuli.

Raiden tiesi ettei Alex opettaisi mitään typerää, mutta ei pari hulvatonta temppua satuttaisi. Kuten vaikka laskeminen, pallon peluu, kumartaminen tai kättely. Ne olivat asioita joita Ray ei osannut opettaa. Hän tiesi miten hevonen rauhoitettiin, saavutettiin luottamus ja miten totutettiin hevonen asioihin, joihin saaliseläimen ei olisi pitänyt tottua. Siinä se.
"Eikö tallini ole melkoinen sirkus?" Raiden virnisti, taputtaen raskastekoisen ponin kaulaa. Lassy oli hyvä ostos, siitä hän oli varma.

"Hyvä tietää", Leo vastasi. Ainoa ongelma oli hänen huonohko nimimuistinsa. Tuskinpa hänellä oli enää puolentunnin päästä harmaintakaan aavistusta siitä mitkä nimet Aiden oli hänelle juuri kertonut.
"Morland... Caloun", hän mutisi itsekseen, kun Aiden etsiskeli katseellaan mainittua valmentajaa. Vai oliko se edes Caloun? Ehkä Cartney?
Seuraavat Aidenin sanat maastoon eksymisestä saivat Leon vilkaisemaan ympärilleen epäluuloisena. Ainakin toistaiseksi tie oli näkyvissä ja useampi ratsukkokin. Keskellä yötä maastoon eksyminen ei erityisemmin houkuttanut. Hän saattoi jo melkein nähdä itsensä jossain keskellä metsän pahinta ryteikköä vauhkoontuneen kimon kanssa ilman minkäänlaista pienintäkään vihjettä tiestä. Hän työnsi ajatukset eksymisestä sivummalle. "Se tuskin on mikään ihmekkään, kun on useamman sadan hehtaarin maastot. Kartan tarvitsisi pelkästään tallissa liikkumiseen."

Blake oli tyytyväinen saatuaan tilaa kävellä ja otti isoja askeleita ihan vain kiihdyttääkseen kiinni edellä olevaan söpön ruunikonkimon taakse. Liian lähelle Bailey ei antanut ruunan mennä ja poni toimikin hackamoreilla varsin hyvin, eikä ottanut kierroksia ratsastajansa hidastavista avuista. Niinkin oli käynyt, että avut toimivat itseään vastaan. Ehkä tänään ei ollut sellainen päivä... tai ilta.
"No ei, näin isolla porukalla ainakaan. Useimmiten minä lähden pienellä kaveriporukalla enkä tällasessa järjestetyssä retkessä", hän selitti. Mutta oli tällainenkin hauskaa. Olihan hän saanut Alfiestakin jo uuden kaverin.
"Tällä kertaa kukaan muun kavereista ei päässy mukaan", hän harmitteli mutrusuin. "Mut ihan sama minne menen Blaken kanssa on kivaa. Ja sen kanssa voi mennä oikeasti minne vain", hän kertoi ja upotti leukansa ponin karvaiseen kaulaan.
"Mitä kaikkea sä teet Lonallin kanssa?" hän kysyi sitten kun oli hetken kaivellut mielestään ruunan nimeä.

"... Caloun on ainakin helppo erottaa tallillakin..." Aiden yritti edelleen löytää amerikkalaista valmentajaa, mutta tuntui hukanneen tuon ihmismassaan. Hemmetti. Noh, ehkä he törmäisivät tuohon vielä.
"Hän puhuu amerikkalaisella aksentilla ja on osin aasialainen." Mies kääntyi jälleen eteenpäin, heilauttaen kättään huolettomasti. Se oli ollut vitsi!
"Pöh, ei nyt oikeasti! Se oli vitsi. Ei me tänne eksytä, onhan täällä Rosingsin henkilökuntaa mukana. He ainakin osaavat maastot."

Caitlin hymyili Lassielle, kun sai kuulla hieman enemmän kaksikon yhteisestä taipaleesta. Samalla kävi myös ilmi Lassien ikä, ellei hän epäonnistunut yksinkertaisessa laskutoimituksessa kovin pahasti. Nuorena hän oli ratsastajaa pitänytkin, joten hyvä ettei hän ollut kammottavan väärässä.
"Se on jo varsin mukava aika yhdessä", nainen vastasi iloisesti. Neljässä vuodessa ehti tutustua hyvin hevoseen, mikä oli kerrasta toiseen yhtä mukava kokemus. Tottahan toki sitä ratsasti mieluummin hevosta jonka tunsi ja johon luotti.
"Kilpailemme kouluratsastuksessa", punapäinen irlantilaisnainen kertoi silitellen ylpeänä ruunikon tamman kaulaa. Remona oli hieno hevonen, jonka ratsastaminen oli etuoikeus, kuten Rosings Parkissa viime kuussa järjestettyjen kilpailujen voittosija oli jälleen kertonut. Hän ei olisi voinut olla ylpeämpi taitavasta, lahjakkaasta tammasta, joka oli hurmannut niin tuomarit kuin katsojat elämäniloisella liikkumisellaan haastavien liikesarjojen halki.
"Ohitetaan vain", nainen myöntyi vaikka soikin cobin ratsastajalle pahoittelevan hymyn. Kenties pulleahko maastoratsu virkistyisi, kun tajuaisi jäävänsä kauemmas kärjestä jokaisen ohittavan ratsukon myötä. Kaipa kärki tiesi, minne olivat menossa, tai sitten he eksyisivät oikein tyylikkäästi. Seikkailuhan sekin olisi - ja ehdottomasti loistavan tarinan arvoinen.
"Mites sinä ja Etta? Kilpaletteko te?" Caitlin kysyi uteliaana. Oli aina miellyttävä kuulla, mitä muut tallilla kävijät tekivät hevostensa kanssa, sillä kaikkia ei tosiaankaan näkynyt hänen kouluvalmennuksissaan. Monelle olisi ollut tarpeen tosin tulla käymään edes kerran. Kenties rouva Pricekin olisi saanut säilyttää johtopaikkansa, jos olisi käynyt aktiivisemmin valmentautumassa ratsunsa kanssa ja oppinut herättelemään hevostaan tehokkaammin.

Lassie katsoi ylpeänä ryhdikkäästi astelevaa hevostaan ja hymyili. Kyllä, neljä vuotta oli jo ihan kiitettävä aika yhdessä hevosen kanssa, ja rillipää uskalsi jopa sanoa tuntevansa hevosensa hyvin. Täysiverinenkin luotti kyllä häneen, joten luottamus pelasi molempiin suuntiin. Lassien katse kääntyi kuitenkin pian kohti ruunikkoa tammaa ja tuon ratsastajaa. Hänelle ja Ettalle kouluratsastus oli ehdoton heikkous, ja heidän pitäisi pian päästä Rosingsissakin hyvään valmennukseen. Valitettavasti tyttö ei ollut ehtinyt (tai jaksanut) töidensä lomassa selvitellä asiaa ollenkaan, joten harjoittelu oli jäänyt vähemmälle. Itsekseen he olivat toki treenanneet, mutta siitä ei kuitenkaan saanut irti niin paljoa kuin valmennuksesta.
Surkean hitaasti laahustavan cobin ja sitä ratsastavan kukkahattutädin jäädessä taakse Caitlin vuorostaan kysyi Lassielta itseltään mitä hän ruunansa kanssa teki.
"Kilpailemme kenttäratsastuksessa, tosin valmentautuminen on jäänyt nyt vähän vähäisemmälle muuton jälkeen. Pitäisi ainankin selvitellä mahdollisimman pian kouluun ja esteille valmentajaa. Kouluratsastus kun sattuu olemaan heikkoutemme", Lassie kertoi naurahtaen hieman nolona. Caitlin kilpaili Remonalla koulua ja heille se oli heikkous, juuri näinhän tämän pitikin mennä.
"Tiedätkö sinä ketä täällä oikein valmentaa yleensä? Minä olen kuullut vain pari nimeä, eikä niistä sinänsä ole paljoa apua", Lassie tiedusteli naiselta samalla, kun seurasi siirtyisikö edellä menevä ratsukkopari taaempien kehotuksesta raviin. Hieman vauhtia tähän oltiinkin toivottu.

"Lihapullan?" Cheryl kysyi huvittuneesti. Kai oli kuitenkin oikeassa. Cherylillä ei ollut hajuakaan, mihin he olivat ratsastamassa - tuskin kukaan tiesi, paitsi Pricen käppänä ja taakse vilkaistessaan selvisi, että Pricesta oli tullut täysin keskiluokkaista kastia. Taaksepäin vilkaiseminen ei kai ollut kovin hyvä idea, koska siellä vastaan tuli myös varsin epämiellyttävät kasvot. Cherylillä ei ollut hajuakaan, kuka Bimbon seuralainen oli, mutta hän ei käsittänyt miten mies pystyi kestämään Katerinan seuraa. Ehkä sillä oli korvatulpat?
"Mutta ei, ei mulla oo", punatukkainen lopulta sanoi tylsistyneesti. Luca nappasi matkaevästä tielle kurottuvasta puusta, jolla ei ikävä kyllä ollut hyvä vaikutus - hevonen venytti sen ensin eteen niin että irti päästäessään se ampaisi katapultin lailla takana kulkevan päälle. Cheryl kääntyi ympäri pahoitellakseen (vaikkei oikeastaan nähnyt siihen tarvetta), mutta päätyi tyrskähtämään tajutessaan kuka hänen takanaan taas ratsasti. Katilta hän ei alkaisi pyytämään anteeksi mitään.

Caitlin nauroi lämpimästi nuoremman tunnustukselle.
"Et ole ainoa kenttäratsastaja, joka on kohdannut saman ongelman", nainen virnisti huvittuneena. Oli se kumma, miten ratsukot kerran toisensa jälkeen ihmettelivät matalia sijojaan kenttäkisoissa, kun luistivat kaikista koulutreeneistä minkä kerkesivät. Omituista sakkia, kerrassaan. Kouluratsastus oli mitä mielekkäintä puuhaa.
"Mutta hyvä sentään, että tiedostat sen itse. Kaikki eivät suostu myöntämään, että kouluvalmennukset ovat jääneet välistä." Ja toiset eivät edes kuvitelleet tarvitsevansa niitä. Kunhan vain pääsi hyppäämään railakkaassa nelissä kiinteitä esteitä, ei muulla ollut väliä. Lieni itsestäänselvää, ettei kyseisiä sankareita nähty koskaan kuin tuloslistojen viimeisillä sijoilla.
"Tiedän", pisamakasvoinen nainen naurahti. "Minä valmennan koulua. Taaempana tulevan ruunikonkimon ratsastaja on Miyato Caloun, joka valmentaa erityisesti junioreita kenttäratsastuksessa. Muita valmentajia ovat esteille Bogaert, Morland ja Cavanaugh, kenttään Burke ja kouluun Chambers. Taitavia miehiä kaikki", Caitlin kertoi. Ties vaikka Lassiella olisi parempi nimimuisti kuin hänellä eikä tyttö unohtaisi saman tien lueteltuja nimiä. Toki tallilla mahtui vielä muitakin ammattilaisia, kuten taaempana tuleva Alex, mutta hevosmiestaidot Lassiella taisivat olla ainakin auttavasti kunnossa.
"Kannattaa seurata valmennuksia ja käydä itsekin rohkeasti kokeilemassa, kenen tyylistä pitää eniten. Jokaisella on vahvuutensa", Caitlin lisäsi tarkoituksenaan helpottaa valinnanvaikeutta, joka tuntui helpolla nostavan päätään, kun vaihtoehtoja tarjottiin näin monta. Hän ainakin suositteli omillekin vakiovalmentautujilleen silloin tällöin pistäytymistä Chambersin silmän alla. Useampi mielipide ei koskaan tekisi hallaa.

Mies hymyili lämpimästi naiselle. Siinä ei auttanut kuin uskoa Didiä, sillä nainen oli heistä kahdesta kokeneempi yömaastoilija. Hyvän seuran merkityksestä hän tosin osasi olla samaa mieltä. Työtehtävien puitteissa hoidettavat maastotkin olivat aina miellyttävämpiä, kun seurana oli Paulus tai Lucy tai joku muu mukavista työkavereista.
"Ette ole hidasteita", Oliver naurahti lohdutukseksi. "Sunny pysyy varmasti joukon tahdissa. Eihän sekään halua jäädä yksinään pimeään kesäyöhön." Ihan kuin hän antaisi Tuggyn hylätä pienen parinsa. Hän vaikka kävelisi koko maaston, jos se olisi ainoa keino pysytellä Didin seurassa. Niin tuskin kävisi, sillä nainen osasi kyllä pitää poninsa liikkeessä huomattavan paljon paremmin kuin hän olisi koskaan voinut unelmoida.
"Eihän letkan johtokaan kovaa kiirettä pitänyt, kun kerran muut kokivat tarvetta mennä ohitse", Oliver päivitteli päätään pudistellen. Mihin ihmisillä oli niin hirveä kiire? Onneksi cobkin näytti heräilevän pudotessaan letkassa taaemmas, joten ehkäpä he eivät aivan vielä hajoaisi kahdeksi tai useammaksi erilliseksi letkaksi.

"Ei varmasti halua", Didi nauroi ja näpräsi Sunnyn harjatakkuja. "Ainakin se saa paljolti liikuntaa, jos letka lähtee kovempaa liikenteeseen." Vaikka he olivat yli vuoden jo treenailleet ja ponipalleroa laihdutelleet, oli sillä sitkeitä kiloja vatsan ympärillä. Ei Didi unelmissakaan yrittänyt siitä laihaa saada mutta olisi se timmimpi voinut olla. Laiha kaula oli saanut jo lihasta ja takapää myös - hyvä siitä tulisi kun antaisi vain aikaa.
"Voi ei", Didi naurahti yllättyneenä kun tavoitti katseellaan edessä olevan rouvan poneineen. Olipa kamalaa, että toinen syrjäytettiin tuolla lailla. "Ketä siellä ensimmäinen hänen jälkeensä oli? Bex?" hän muisteli nähneensä ystävänsä siellä. "Tietävätköhän he yhtään minne meidän kuuluu mennä?" Didi pohti. Bex tunsi nämä maastot mutta oli eri asia tietäisikö hän miten leirintäpaikalle mentäisiin.

Abigail katseli maisemia ja röhnötti Bellen selässä. Niin hitaita kuin edessä kävelevät olivatkin, ainakin he olivat rauhallista seuraa tammalle. Rapsahdukset saivat sen säpsähtelemään ja tummanharmaat korvat pyörähtelivät kuin hyrrät illan pimetessä ja viiletessä. Abbie heräsi kun kaksikko rupesi pohtamaan vetäjäratsukon syrjäytystä. Hienoa. Abigail ei ollut siirtynyt peränvetäjäksi vain saadakseen täti-ihmisen viihdytettäväkseen siitä huolimatta, että oli yrittänyt vältellä tätä.

"Niin saa", Oliver myönsi naurahtaen. Hän ei siltikään murehtisi siitä, pysyisikö Sunny muiden tahdissa. Kyllä he voisivat aina odottaa sen verran, että poni pysyisi mukana vauhdissa. Niinhän he tekivät töissäkin. Hitaampia odotettiin, jos niikseen tuli.
"Bexpä hyvinkin", mies myönsi huvittuneena. Hän ei ymmärtänyt Didin ja räväkän pikkunaisen ystävyyttä, mutta eipä hänen sen kummemmin tarvinnutkaan. Riitti kun hän tiesi, että naiset viihtyivät yhdessä.
"Tuskin. Tietääkö Bex koskaan mitä tekee, ennenkö tekee sen?" Oliver haastoi huvittuneena. Hän ei tuntenut naista sen paremmin, mutta lyhyet kohtaamiset tallikäytävällä olivat jättäneet energisestä naisesta sen kuvan, ettei tuo aina ajatellut ennenkö toimi. Todennäköisesti nytkin nainen oli vain kyllästynyt tahtiin, kiilannut edelle ja unohtanut ajatella seurauksia esimerkiksi lenkille valitulle reitille.
"No, ehkä rouva…", hemmetti, mikä reissun järjestäneen henkilön nimi olikaan? "Ehkä häntä korjataan, jos letka meinaa kääntyä väärään suuntaan."

Leo vilkuili itsekin näkisikö Calounia, muttei äkkiseltään erottanut hämärässä kuvaukseen sopivaa henkilöä. Täytyisi kai etsiä hänet käsiinsä myöhemmin.
Aidenin letkautus vitsistä sai Leon hämmentymään hetkeksi.
"Ai... Se ei kuullostanut vitsiltä... kai", hän takelteli kuten aina hämmentyneenä, mutta onnistui naurahtamaan kepeän kuuloisesti sanojensa päätteeksi. Hän raapi hetken vaivautuneena niskaansa. Hän kun oli luullut olevansa huumorintajuista tyyppiä. Mies työnsi pikaisesti tunteen pois mielestään, sillä ei pitänyt tulla hämmennetyksi. Ympäristönvaikutusta kai.
"No enköhän tapaa Calouninkin pian", hän päätti jatkaa keskustelua toivuttuaan hämmennyksestään.
"Onko Colm ainoa hevosesi vai onko sinulla useampia?" Leo kysyi, vaikka tiesi varsin hyvin kuinka kallista hevosen ylläpito oli, vaikka olihan lähiseudulla halvempiakin talleja, mutta itse hän oli päätynyt rosingsiin hyvien valmennusmahdollisuuksien myötä. Hinta oli hänelle itselleen toissijainen asia, sillä parhaasta joutui aina maksamaan, jos halusi hevoselleen vain parasta.

"Niimpä tietenkin", Didi naurahti. Ei ollut enää ihme, miksi Price oli ohitettu kun ohjaksissa oli ollut Bex parinsa kera. Tätä Didi ei ollut huomannut mutta toivon mukaan pari oli yhtä seikkailunhaluinen.
"En usko", Didi nauroi lisää. Siitä huolimatta Bex oli ihana ja kyllä he tästäkin reissusta selviäisivät. Kunhan tuo cob kirisi takaisin kärkeen, vaikka sitä saisikin ehkä odotella vielä hetkisen. Didi tiesi kuinka turhauttavaa laiskaa ponia oli käskeä, kun mitään ei meinannut tapahtua. Ehkäpä tuohon toiseen käteen olisi rouvalle mahtunut vaikkapa raippa, jolla napautella pohkeen taa kun jaloilla läpsyttely ei tuottanut toivottua tulosta.
"Pricea", Didi täydensi hymyillen. "Eiköhän."

Aiden meni hiukan hämilleen. No hyvä on, hän oli ollut puoliksi tosissaan.
"No puoliksi ainakin. Emmehän me mihinkään pääse eksymään maastot tuntevien työntekijöiden ollessa mukana." Caiden hymähti. Irlantilainen nyökkäsi, ehkäpä Leo löytäisi ainakin amerikkalaisen vielä Morlandia hän ei osaisi kuvailla.
"Ainoa. Sain sen vuosia sitten, enkä haluaisi jakaa huomiotani toisellekin hevoselle."

Lassie naurahti itsekin Caitlinin huomiolle. Kyllä, osalla kenttäratsastajista oli taipumusta skipata kouluvalmennuksia, olihan häntäkin monesti houkuttanut jättää ne väliin, vaikka aina olikin kuitenkin päätynyt menemään. Lassie tiesi erittäin hyvin, että jos johonkin kaatuisivat hänen ja Ettan kisat, niin kouluosuuteen. Esteet olivat heille selkeästi vahvin osuus.
"Totta, yleisesti ottaen ei me voitaisi edes oikeen kehittyä, jos ajattelisin ettei tarvita koulureeniä yhtään. Todellakin tarvitaan, varsinkin kun seuraaviin kisoihin olisi tarkoitus osallistua", Lassie sanoi nyökytellen itsekseen. Etta kyllä kehittyisi nopeasti, kun he löytäisivät heille sopivan valmentajan, jonka harjoituksissa pysyisi hyvin mielenkiinto ja joka olisi tarpeeksi tiukka. Pitäisi mahdollisesti alkaa tutkimaan valmentaja ehdokkaita.
Caitlinin kertoessa ketä valmentajia oli mahdollista saada Rosingsissa, Lassie alkoi miettimään ankarasti kenen valmennuksiin hänen pitäisi mennä kokeilemaan, mutta päätyi noudattamaan Caitlinin vinkkiä. Kannattaisi kiertää kaikilla ja katsoa kuka soveltui itselle parhaiten.
"Joo, kiitos kun kerroit!" Lassie sanoi hymyillen.
"Enköhän minä jostain löydä meillekin sopivan valmentajan, Rosings on kuitenkin täynnä erilaisia vaihtoehtoja", hän jatkoi räpläten samalla täysiverisensä harjaa. Lassiesta oli mukavaa, kun Caitlin oli sattunut hänen parikseen, nainen oli mukava eikä Remona ollut liian vauhko, Ettakin pysyi siis hyvin hallinnassa.
"Tietääköhän kärki muuten minne olemme menossa?" tyttö kysyi korjaten silmälasejaan tähystääkseen vielä paremmin eteenpäin. Hän ei näitä maastoja tuntenut.

Alex antoi Gabinon kulkea pidemmällä ohjalla, kun se ei enää haaveillut Lassyn perään. Se ojenteli turpaansa tien reunan heinikkoa kohti, mutta korkeintaan napsaisi muutaman korren kulkiessaan eikä pysähdellyt, joten Alex salli sen tehdä niin.
”Onko se sitten huono asia?” Alex vinoili ja mietti, oliko johdossa olevilla ratsukoilla mitään käsitystä suunnasta nyt, kun matkan organisoinut Madeline Price oli jäänyt vauhdista ja valunut jonossa kohti häntäpäätä. Hän oli udellut järjestäjältä reittiä pääpiirteittäin, mutta vastauksen saaminen oli ollut hieman haastavaa, joten hän tiesi tuskin mitään siitä, mihin he olivat menossa. Kunhan eivät eksyisi.

Alfie katsoi hymyillen Baileyn ja Blaken yhdessä oloa ja päätteli, että poni ja tyttö sopivat toisilleen täydellisesti. Olisipa hän osannut luottaa joskus hevoseen niin paljon. Lonall oli varma ratsu ja hän piti ruunasta kovasti, mutta ei hänellä ollut ainakaan vielä samanlaista sidettä siihen.
”Lähinnä kouluratsastusta ja lyhyitä käyntimaastoja. Vielä vähän niin kuin tutustutaan toisiimme”, hän vastasi taputtaen ratsunsa kaulaa. Hän oli vähän hidas luottamaan hevoseen enemmän, mutta eipä hän sitä omistanutkaan ja teki juuri sellaisia juttuja, joita Paige toivoi. Tosin omistaja varmasti olisi arvostanut pidempiä ja nopeampia maastoja, mutta hän arkaili varsinkin yksin ja toivoikin tältä reissulta sen suhteen etenemistä. Hän oli käynyt muutaman kerran talliporukan mukana maastossa, joten ei sentään ihan ensi kertaa ollut mukana.
”Toivottavasti tämä reissu menee hyvin. Ehkä uskaltaudun useamminkin maastoon.”

Aleksei hypähti sivulle puun oksan iskiessä suoraan päin näköä. Oli vähällä ettei Katerina saanut sivaltavaa iskua poskeensa. Nainen kuitenkin säikähti hevosensa yllättävää hypähdystä ja kiljaisi niin että koko tienoo kuuli.
”Kusipää!” Nainen sähähti edellä kulkevalle Cherylille, jota syytti koko tapahtumasta välittämättä siitä, että syyllinen oli ennemminkin typerän heitukan hevonen.

Kai nyökkäsi virnuillen kun Cheryl varmisti, että hän todella oli puhunut lihapullasta. Aivan, juuri niin. Mies ei osannut edes olla pahoillaan, sillä ei Price voisi suuttua koska ei kuullut. Hän vilkaisi taaksepäin kuuli takana olevan kiljuvan ja hevosen pärskivän. Doge otti äkkilähdön pää taivaissa ja tuntui sutivat kovaksi poljetulla hiekkatiellä yrittäessään pakoon huutoa. Se syöksyi toiselle puolen tietä ja jarrutti parahiksi ennen ojaa ennen kun rauhoittui terävään käyntiin mulkoillen takana tulevia kauhuissaan.

"En sanonut että se olisi huono asia." Raiden naurahti pehmeästi. Kun edestä kuului kiljaisu, hän huomasi refleksistä terästäytyvänsä. Alkoivatko ihmiset tosiaan tapella täällä? Lassy ei ollut asiasta moksiskaan, mutta selvästi jonkun hevonen oli. Raiden vilkaisi Alexia, huokaisten raskaasti. Olisiko sittenkin ollut rentouttavampaa lähteä yömaastoon kaksin?

Vaikka Cora oli yleensä rauhallinen, se ei kestänyt kiljahdusta ja Aleksein poukkoilua, puhumattakaan sitten edellä kulkevan hevosen pelleilyä. Tamma otti loikan eteenpäin ja nosti päätään. Amerikkalainen istui vain raskaasti alas, rauhoitellen hevostaan. Hän vilkaisi Katerinaa ja Alekseita sivusilmällä. Hyvä, tuo oli vielä selässä.
"Ei hätää, et pudonnut." Mies yritti rauhoitella naista pehmeään sävyyn. Ei nyt, ei tänään. Kiltit?

Oli ollut aikoja kun Bailey ei ollut luottanut Blakeen mutta niistä oli pieni ikuisuus. Alkuajoista kaikki oli vain ollut tasaista nousua ja varusteeton pelleily ja ratsastus olivat olleet iso osa tätä heidän yhteisoloaan.
"Okei", Bailey nyökytteli Alfielle. "Siitä se lähtee! Kohta voitatte jo koulukisoissa", hän kannusti kuin tämä olisi aivan normaali tapahtumaketju. Sen Bailey kuitenkin tiesi, että kova työ palkittiin aina. Se ainakin pätisi Alfieen ja Lonalliin.
"Menee ihan varmasti! Oota vaan kun päästään laukkasuoralle", blondi haaveili. "Sitten kiihdytellään ja otetaan ilo irti." Blake olisi laukannut jo nyt, jos pitkä ja hidas letka olisi sallinut, ja nelistänyt salamana ensimmäistenkin ohi. Bailey piti sen kuitenkin kasassa ja antoi odotuksen latautua niin poniin kuin häneen itsekin sillä välin.
Kun edessä valkoisen hevosen selässä istuva nainen kiljaisi Bailey säpsähti ja käänsi katseensa tapahtumien suuntaan. Blake vain ärsyyntyi ja otti edessä hypähtävän hevosen provosoimana pari terävää raviaskelta ja ravisteli päätään. Valkoisen hevosen ratsastajan seuraava sähähdys sai Baileyn naurahtamaan huvittuneena. Hän ei nähnyt mikä asiassa oli niin vakavaa.

Cherylin huulilta ei karissut virne, vaikka Kain ratsu katosi viereltä Katin huudon myötä - eiköhän mies osannut hevosensa hallita. Punatukasta tämä oli suorastaan huvittavaa. Vaikka Lucan teko ei ollut tietenkään tahallinen, ei se estänyt Cheryliä iloitsemasta. Katerina tuntui olevan käärmeissään ja sähisi kuin kyy naiselle, joka ei millään kyennyt vakavoitumaan tilanteessa.
"Hys ettei toi sun hermoraunio saa uutta slaagia", Cheryl hymähti ivallisesti, nojaten toisella kädellään Lucan lautasille. Ori ei siitä välittänyt, vaan käveli rennosti eteenpäin - Katerinan kiljaisu oli saanut sen hieman säpsähtämään ja ottamaan loikan eteenpäin, mutta Luca ei ollut säikkyä sorttia. "Vaikka mä en nyt oo ihan varma kummalle sä huudat, mulle vai mun hevoselle? Kai sä ymmärrät, ettei hevoset tajua ihmisten puhetta?"
Cheryl mutristi huuliaan ja kurtisti kulmiaan puhuessaan, kuin lastentarhatäti, joka koetti selittää lapsille jotain vaikeaa asiaa. Silmäkulmastaan hän näki Kain saaneen hevosensa takaisin kontrolliin, kuten oli odottanutkin.

Alex ehti reagoida nopeasti. Gabino ei ollut säikkyvää sorttia, mutta tietenkin se otti kierroksia muiden hevosten säpsyilystä. Mies rauhoitti sen nopeasti ja yritti nähdä, mitä edessä tapahtui. Hän vilkaisi Raideniin ja pudisteli päätään. He saisivat varmasti nähdä yhtä sun toista erikoista sillä reissulla.

Katerina sai Aleksein nopeasti haltuunsa (oikeammin lipizzaa ei huvittanut pelleillä suotta, se vain säikähti) ja tuijotti hurjana Cheryliä kuin olisi voinut kuristaa naisen paljain käsin. Hän tuskin vilkaisi Miyatoon tuon yrittäessä rauhoitella, mutta ryhdistäytyi lopulta ja keräili itsetuntonsa palasia.
”Sä teit sen tahallas”, hän vastasi Cherylin lapselliseen vinkumiseen ja silitti kimonsa kaulaa kuin pyytäen siltä anteeksi toisen puolesta. Eihän se Aleksein vika ollut, että toinen läiski sitä silmille oksilla. Hän ei edes vaivautunut vastaamaan naisen typeriin kysymyksiin, sillä hän tiesi hyvin, miten paljon toinen nautti hänen kiusaamisestaan. Ja aivan suotta, hän ei ollut tehnyt mitään pahaa koskaan.
”Kunpa sä ymmärtäisit pitää suus kiinni ja huolta vaan omista asioistas”, Kat tuhahti ja käänsi katseensa ihan muualle.
”Vaihdetaan paikkaa, en halua nähdä tota idioottia enää”, hän ilmoitti Miyatolle ja käänsi Aleksein ympäri siirtyäkseen letkan perään. Hän ei enää edes vilkaissut Cheryliä.

Kai palasi takaisin paikoilleen saatuaan Dogen aisoihin ja seurasi huvittuneena tilannetta. Kun Katerina päätti poistua, hän tukahdutti naurunsa vain vaivoin nyrkkiinsä ja vilkaisi miltei myötätuntoisena naisen seurassa ollutta Miyatoa. Miten hienon parivalinnan tuokin oli tehnyt. Ei sillä, ettei hän olisi hieman säälinytkin naurunalaiseksi tehtyä Katerinaa, mutta olihan nainen nyt huvittava.
”Tytöstähän lähti ääntä”, hän virnisti Cherylille ja jatkoi matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Alfie pelästyi kiljaisua ja muutaman hevosen sinkoilua. Hänen ratsunsa sen sijaan jatkoi matkaa kaikessa rauhassa, mitä nyt vähän katseli ympärilleen. Mies ei olisi voinut olla tyytyväisempi ratsuunsa, kun lopulta sai sydämenlyönnit tasaantumaan ja saattoi jälleen hengittää. Mitä oli edes tapahtunut? Hän ei tiennyt, mutta saattoi vain arvella, että toisilleen äyskivillä naisilla oli jo ennestään ehkä jotakin hampaankolossa.

Raiden pudisteli päätään. Ei hän jaksaisi tätä nyt, hän oli vapaalla! Eikä töissäkään hevoset sinkoilleet vauhkoina, hänen hevosensa olivat niin varmoja ratsuja. Mies puuskahti, keskittyen sitten jälleen Alexiin. Onneksi heidän hevosensa käyttäytyivät.

Miyato silitteli Coran kaulaa, huokaisten helpotuksesta kun Aleksei asettui nopeasti. Hän ei sanonut mitään, naksautti vain kieltään ja käänsi tammansa ympäri, vaihtaen paikkaa minne Katerina halusi. Tuo oli nyt pahalla päällä, eikä hän halunnut osaansa siitä.

Blake oli takaisin käynnissä nopeasti, vaikka olikin turhautunut siitä ettei laukka saanut jatkua pidempään. Se viuhtoi hopeista häntäänsä ja yritti päästä Baileyn otteesta takaisin laukalle. Bailey pysyi tyynenä ja hymyili rohkaisevasti Alfielle, jonka ratsuruuna ei onneksi ollut todellakaan osoittautunut säikyksi.
Kun valkoinen hevonen kääntyi ympäri, Bailey yllättyi ja hidasti närkästynyttä ja luimuilevaa Blakea niin, että nuo todellakin pääsisivät pois heidän edestään. Paikanvaihtoako maastossa sai harjoittaa? Kai siellä taaempana sitten tilaa oli. Kun rautiaankimo oli siirtynyt pois edestä, Blake otti tilansa haltuun nykäisemällä takaisin lyhyelle laukalle vain piruuttaan. Se hidasti käynnille vasta kun Bailey nykäisi kovemmin ja vastaan tuli seuraavan hevosen takalisto.
"Mehän päästään vaan edemmäs ja enemmäs", Bailey innosteli. Se tarkoitti hänen mielessään aina enemmän tilaa viilettää ilman hidasteita.

Cheryliä huvitti ja nauratti vieläkin. Katerinan ilme oli kaiken sen arvoinen, sillä jollain kummalla tavalla Cheryl nautti kuinka koko nainen kiehui. Toisen syytöksille ei edes voinut kuin vähän nauraa, tahallaan?
"Joo, oon opettanu mun hevosen syömään ja tulittamaan ihmisiä puun oksilla, koska mullahan ei oo mitään muuta tekemistä", Cheryl kikatti. Ihan oikein kuitenkin Katerinalle, Bimbo oli ansainnut äskeisen täysin. Kääntyessään ympäri ja mutistessaan käärmeissään omiaan Cheryl virnisti vielä kerran ja kohotti toisen kätensä heiluttaakseen sitä hyvästeiksi. "Soronoo!"
Kai oli palannut Cherylin viereen, joka vihdoin käänsi katseensa menosuuntaan. Punatukka virnuili vieläkin.
"Ai vähän", Cheryl hymähti ja taputti hevostaan kaulalle. Se ei enää tietenkään tajunnut miksi, mutta Cherylistä tuntui hyvältä tehdä niin.

Kouluratsastus oli Caitlinin mielestä tärkeintä, mitä hevosten kanssa saattoi selästä käsin tehdä, mutta hän päätti jättää asiasta jankuttamisen sikseen. Olihan Lassie itsekin myöntänyt, että kaipasi enemmän valmennusta sileätyöskentelyn saralla. Se riittäisi hänelle.
"Eipä mitään. Toivottavasti näen teidät edes kerran minun valmennuksessanikin", nainen totesi huvittuneena. Hän tiesi tarkalleen kauhukuvat, joita hänen valmennuksistaan maalailtiin aina silloin tällöin. Ei jalustimitta ratsastaminen nyt niin kammottavaa ollut!
"Eiköhän. Mielestäni kärjessä on ainakin tällä hetkellä näillä seuduin kasvanut kenttäratsastaja, joten eiköhän maastot ole tulleet tutuiksi", Caitlin pohti. Edgerlyn hevosten uusi ratsastaja oli varsin mielenkiintoinen persoona, eikä hän voinut sanoa yllättyneensä, kun johtopaikkoja oli vaihdettu. Takaa kantautuva kiljaisu sai naisen vaistomaisesti pidättämään ratsuaan ja vilkaisemaan olkansa yli kuin odottaen täyttä kaaosta. Remona tanssahteli muutaman sivuaskeleen jännittyneenä, mutta rauhoittui sillä sekunnilla kun Caitlin pehmensi ohjasotettaan ja silitteli kastanjanruskeaa kaulaa.
"Mitäköhän siellä tapahtui", nainen pohti vilkaisten vielä uudemman kerran taakseen, mutta tilanne, mikä ikinä se sitten olikaan ollut, näytti rauenneen ilman sen suurempaa kaaosta.

Leo kerkesi hädintuskin nyökätä Aidenin vastaukselle, kun jostain kauempaa edestä kuului kirkaisu. Hän kerkesi juuri tarrautua kimonsa harjaan ennen kuin se viskasi päänsä ylös ja siirtyi rauhallisesta käynnistä suoraan laukkaan korvat villisti kääntyillen. Tamma syöksähti suoraan edessä kävelevää cobia kohti. Leo jarrutti sitä ohjalla ja istunnalla minkä kerkesi, mutta sai sen pysähtymään vasta kiilattuaan turhan läheltä ponin takamusta. Hän käänsi tanssahtelevan kimon ympäri ja ratsasti varovasti takaisin paikalleen Aidenin ja Colmin viereen. Poni luimi korviaan ja pyöritteli häntäänsä vihaisesti, mutta sen ratsastajarouva ei juuri tuntunut välittävän vaan jatkoi ponin kylkien takomista.
"Jestas", hän tuhahti itsekseen ja ratsasti tammansa lähelle Colmia siinä toivossa että se rauhoittuisi. Mikä onni että vieressä sattui kulkemaan Colmin kaltainen viilipytty.
"joskus rauhalisempi hevonen olisi ihan kiva. Tosin omaa tyhmyyttä lähteä juuri tällä nelijalkaisella maastoon keskellä yötä", hän totesi Aidenille toivuttuaan pahimmasta säikähdyksestään. Tällaiset tempaukset Sheenan osalta eivät kohentaneet hänen itsetuntoaan ratsastajana.

Oliver hymähti. Niin hänkin oli epäillyt. No, eivät he pahasti voisi eksyä niin kauan kuin pysyisivät teillä. Älypuhelimia löytyisi varmasti yhden jos toisenkin taskusta, joten navigaattori neuvoisi kyllä takaisin kotiin jos moinen moka kävisi. Hän tosin epäili että kaikkien pitkäaikaisten työntekijöiden ja alueella ikänsä asustaneiden ratsastajien kesken joku tunnistaisi aina ympäristön ja osaisi ohjata heidät lähemmäs oikeaa tienhaaraa.
"Pidetään peukkuja", mies totesi vilkaisten cobia. Alkoihan se pikkuhiljaa heräillä, vaikka ohittamaan siitä ei ihan hetkessä olisikaan. Eipähän ainakaan putoaisi enää taaemmas. Yötä halkova kiljahdus sai Oliverin säpsähtämään (hän ei koskaan myöntäisi sitä ääneen) ja takertumaan tiukasti Tuggyn harjaan. Ori tosin ei reagoinut ääneen ja sitä seuranneeseen liikehdintää kuin päätään kohottamalla. Oliver rauhoitteli kurkussa takovaa sydäntään kiitollisena siitä, ettei yksinkertainen hevonen omistanut edes kovin voimakkaita itsesuojeluvaistoja.
"Kaikki okei?" Hän kysyi Didiltä saatuaan äänensä kuriin niin ettei joutunut enää pelkäävän sen pettävän kesken kaiken. Kuka urpo meni kiljumaan maastossa?

Katerina piteli Aleksein ohjia entistä tiukemmin. Hänen suunsa oli suora viiva eikä nainen edes vilkaissut vieressä ratsastavaan, vaikka he olivat jo letkan perällä. Hän halusi kotiin. Kaikki oli pilalla eikä hänellä ollut enää yhtään hauskaa. Pimeä alkoi lähinnä ahdistaa ja pelottaa, eikä aiemmin säikähtänyt Aleksei tuntunut ollenkaan varmalta ratsulta. Miksi hän suostui kaikkeen sellaiseen typerään, kun olisi voinut keskittyä kouluratsastukseen ja siihen aikaan illasta johonkin ihan muuhun. Naista harmitti todella, eikä vähiten siksi, että Cheryl pääsi aina sivaltamaan häntä joka tilanteessa ilkeillä sanoillaan. Hän tuhahteli ajoittain pahaa oloaan ja purki sen kaivamalla kannuksensa orinsa kylkiin samalla kun pidätti sitä, jotta ei ajautuisi liian lähelle edessä kulkevaa.

Alfie piti Lonallin poissa tieltä, kun ilmeisen kärttyinen blondi ohjasti komean orinsa ohitse letkan hännille toisen ratsukon seuratessa. Hän jännitti vähän liiankin kanssa vieressä säheltävää Blakea, mutta kiri matkaa edessä kulkeviin antamalla ratsunsa pidentää vähän askeltaan sen sijaan, että olisi ottanut välimatkan kiinni ravilla tai toisen tapaan laukalla.
”Näköjään”, hän sanoi epävarmana ja vilkaisi taakseen. Mitähän täällä oikein tapahtui?
”Onneksi Lonall ei ole säikky.” Hän ei tiennyt mitä tekisi, jos raudikosta löytyisikin uusia puolia ja se alkaisi käyttäytyä arvaamattomasti. Hän olisi varmasti ennemmin tai myöhemmin pudonnut satulasta, sillä vaikka hänellä oli hyvä tasapaino, ei itsevarmuus riittänyt roikkumaan heittelehtivän hevosen kyydissä. Hän tiesi, ettei olisi kannattanut jännittää etukäteen, mutta mistä sitä koskaan tiesi mitä tapahtuisi.

Kai ratsasti vaativaa ratsuaan kootummaksi ja antoi sen sitten hetken päästä taas venyä. Hän ymmärsi, että se vaati työntekoa, eikä ollut tottunut laiskottelumaastoihin ollenkaan. Lisäksi aiempi välikohtaus oli kerännyt siihen huimasti uutta virtaa ja hän arveli sen rauhoittuvan, kun saisi vähän ajateltavaa.
”Voisit kyllä olla vähän mukavampi Katille. Se on ihan mukava, vaikka vähän äkkipikainen.” Hänellä saattoi toki olla vähän erilainen käsitys Katerinasta, sillä heidän kohdatessaan flirttiä oli kumminkin puolin, eikä hän ollut koskaan kuullut ruotsalaisen suusta vastakkaista sanaa omilleen.

Etupäässä tapahtunut kiljaisu ja siitä seurannut hevosten ja ratsastajien sekoilu ylettyivät letkan lopullekin asti, sillä Bellelle ylimääräinen kavioiden tömähtely ja muutaman herkemmän hevosen sekoaminen olivat riittävät syyt tällaisessa tilanteessa säikähtää itsekin. Missä oli maastovarma Belle kun sitä kaipasi?
Papurikonkimon Abigailin tamman säpsähdys ja siitä seurannut spurtti Sunnyn takapuoleen sai Didin säikähtämään mutta ponin lähinnä mulkaisemaan ja kiristämään käyntivauhtia niin, ettei toinen tamma aivan hengittäisi niskassa. Abigail kiroili ja mutisi anteeksipyynnön, kun nyki ratsuaan rauhallisemmaksi.
"Joo", hän huoahti ja yritti nähdä takaa eteenpäin tietääkseen mikä oli saanut letkan heikoimmat sekoamaan. Oli todellakin, että niin Tuggy kuin Sunnykin olivat helppoja hevosia. Olisi todella tyhmää, jos Oliver joutuisi sähläämään työhevosorin kanssa. Hän katsoi myös taaksepäin varmistaakseen, että peränpitäjänä toimiva Abigail selviäisi. Onneksi tilanne rauhoittui niin nopeasti kuin alkoikin.
"Pärjäätkö?" hän kysyi huolestuneena lyhyttukkaiselta tytöltä ja katseli tämän hevosta. Abigail tyytyi vain nyökyttelemään vaisusti ja piti katseensa mieluummin muualla kuin huomaavaisessa poniratsastajassa.
"Saa nähdä onko tämä viimeinen välikohtaus", hän naurahti mahdollisimman rennosti Oliverille.

Bailey katseli kuinka edellä ollut pari katosi letkan taakse ja siirsi sitten katseensa Alfiesta eteenpäin. Hän yritti pitää pokerinaaman kun punatukkainen nainen heitti hilpeät hyvästit takanaan olleelle.
"Se on hyvä, ei Blakekaan. Se on vain pelle", Bailey nauroi. Hän ei ottanut hätääntyäkseen tällaisesta, vaikka suurin hälinä oli tapahtunut heidän neniensä edessä. Tästähän se ilo vasta alkaisi! "Ravataankohan me jo pian?" hän kyseli odottavaisin mielin.

Miyato vilkaisi Katerinaa, samoin Alekseita. Nainen ei ratsastanut nätisti, valmentaja huomasi sen. Hän sai purra kieltään, ettei kommentoisi naiselle tuon ristiriitaista tapaa ratsastaa sekä epäreiluutta hevostaan kohtaan.
"Haluatko mennä kotiin? Emme ole vielä kaukana." Hän tarjosi varovasti tallille paluuta vaihtoehdoksi.

Aiden vilkaisi Leoa, irvistäen hieman kun tuon tamma lähti liikkeelle. Onneksi tuo sai Sheenan kuriin, palaten heidän vierellensä.
"Oletko kunnossa?" Hän kysäisi hieman huolestuneena. Kärjessä olevat valitsivat huonoimman mahdollisen hetken siirtyä raviin.

"Joo, eiköhän tää tästä", Leo sanoi ja väläytti pienen itsevarman hymyn, vaikka ego olikin ehkä saanut kolauksen. "Jos mitään suurempaa ei tapahdu niin eiköhän tää tamma tästä rauhoitu", hän jatkoi taputtaen tammaansa kaulalle rauhoitellakseen sitä. Letka siirtyi hitaasti raviin. Sheenan ravi oli enemmän tanssahtelua häntä korkealle, mutta parempi sekin kuin syöksähtely ympäriinsä metsäpolulla. Mies keskitti ajatuksensa pääasiassa tammalleen rauhoittavaan puhelemiseen, mutta kuunteli silti tarkkaavaisena ympäriltä kuuluvia ääniä valmiina jarruttamaan tammaansa tarvittaessa.

Lassien kasvoille nousi väkisinkin pieni hymy Caitlinin sanoessa, että haluaisi nähdä Ettan ja hänet edes kerran naisen omien valvovien silmien alla.
"Etköhän sinä näe, voitkin sitten arvioida, että mitä meidän pitää parantaa", silmälasinen sanoi naurahtaen. Todellakin hän halusi nähdä mitä sanottavaa naisella olisi heidän yhteistyöstään. Varsinkin kun papurikonkimo yllä osasi kouluakin jonkin verran, kunhan osasi ratsastaa. Caitlin kuitenkin osaisi mahdollisesti kertoa mitä hevosen kokoajan nousevan muodon kanssa pitäisi tehdä. Todennäköisesti se johtui jotenkin tytöstä itsestään, mutta miten, siitä hän ei ollut varma.
Lassie huokaisi helpottuneena kuullessaan pariltaan, että kärjessä meni todennäköisesti ihan maaston tunteva ratsastaja. Kauaa helpotus ei kuitenkaan kestänyt, sillä takaa kuului melkoinen kiljahdus. Etta kiskaisi päänsä salamana ylös ja päästi pienen ja hiljaisen hirnahduksen, joka kuulosti enemmänkin vingahdukselta. Täysiverinen säpsähti selkeästi, mutta äänen päästämistä enempää se ei tehnyt mitään sen lisäksi. Ei ryöstänyt eikä noussut pystyyn, Lassie selvisi siis pelkällä säikähdyksellä.
"En todellakaan tiedä mitä tapahtui, mutta ei näköjään mitään suurempia", hän vastasi asiaa ihmetelleelle Caitlinille tähyillessään hetken taaemmas ennen kuin kääntyi silittelemään suuren papurikkonsa kaulaa rauhoittavasti. Kaikkea sitä, kenen typeryksen idea oli kiljua maatossa, vielä yöllä.
Etummaisen parin siirtyessä raviin, myös Lassie antoi Ettalle luvan siirtyä astetta nopeampaan askellajiin. Täysiverisen askel laittoi selässä keikkuvan tytön hytkymään hieman ylös alas, mutta sen enempää se ei pomputtanut ratsastajaansa. Papurikon ravi ei ollut ehkä maailman tasaisin, mutta kohtuullisen helppo istua kuitenkin, jos vaivautui hieman mukautumaan siihen.
"Vihdoinkin hieman reippaammin", Lassie naurahti Caitlinille.
"Tätä on kyllä odotettu, tai ainakin Etta odotti."

Cheryl oli tyytyväinen. Luca oli ollut koko matkan parempi kuin hän edes odotti: ja toisin kuin useimmat ihmiset, Cheryl ei olisi edes halunnut hankalaa hevosta, jolla pröystäillä. Olihan Luca kuuma, mutta koska naisen itsensä kouluttama, olisi ollut hölmöä olla ylpeä hankalasta hevosesta. Siksi Cheryl oli ylpeä kun ori vain letkeästi käveli kaiken keskellä. Katerinan kiljaisu tosi huvitti naista yhä: niin ne tammat vain vinkuivat turhasta.
Cheryl vilkaisi Kaita toinen kulma kysyvästi koholla. Alkoiko hän tosiaan saarnata naiselle? Moralisoimaan? Eiköhän mies ollut hieman fiksumpi, Cherylille ei sellaisista asioista valitettu.
"Mukava? Miten sä käsität mukavan? Toi Bimbo on komenteleva ääliö, jonka kuva maailmasta on suunnilleen tän kokonen", Cheryl paapatti ja näytti mustiin nahkahanskoihin verhotuilla peukalolla ja etusormella noin sentin mittaisen välin. Sen perään Cheryl tuhahti vielä ivallisesti. Hän tiesi, ettei ollut malliesimerkki mukavasta itsekään, mutta hän ei sentään ollut tyhmä. Nainen keräsi ohjat paremmin käteensä, kun jono siirtyi raviin. Se sai Lucankin hereille - musta häntä piiskasi puolelta toiselle innostuneena, kuolaimen kilkattaessa suussa levottomasti.

Alfie ei ollut täysin vakuuttunut siitä, että Baileyn poni oli millään tasolla maastovarma. Toisaalta tytön taidot olivat paljon paremmat kuin hänen, joten tuolla saattoi olla eri käsitys varmasta hevosesta. Hänelle oli tärkeintä, ettei hevonen tehnyt mitään hätiköityä ja keikauttanut häntä satulasta. Se olisi noloa.
”Nuo lukivat ajatuksesi”, Alfie naurahti kun letkan etupää siirtyi raviin. Hän odotti ratsukot edestä kaksitahtiseen askellajiin, ennen kuin antoi Lonallille kevyet avut ja joutui jopa vähän hoputtamaan, kun se lähti niin laiskanpulskeasti vauhtiin. Edellä kulkevat toimivat kuitenkin lopulta hyvänä vetoapuna ja hän sai kiinni tahdikkaasta ravista keventääkseen.

Katerina puri hampaitaan yhteen ja pudisti päätään rivakasti Miyaton kysymykselle. Itsehän mies oli sanonut, että se olisi luovuttamista. Ei. Hän ei luovuttaisi. Hän halusi nauttia retkestä ja vielä sen tekisi. Nyt hänen ei ainakaan tarvitsisi tuijotella neiti ylimielistä koko ajan.
”Halusin vain nauttia tästä. Miksi joku aina pilaa sen?” Hän mietti harmistuneena ja hellitti vähän kovia apujaan. Hän tuntui tajunneen vasta itsekin mitä teki ja rapsutti anteeksi pyytäen kimon kaulaa myödäten ohjaa. Aleksei tuskin oli moksiskaan, sillä oli tottunut erilaisiin ratsastajiin ja erityisesti omistajansa mielialan vaihteluihin. Kat kannusti sen raviin viimeisten mukana ja nieleskeli itsepintaisia kyyneliä kevennyksen tahdissa.

Prescottin tuleva kenttälupaus hypähti lennokkaaseen raviin ajatuksen voimalla. Kai mukautui pehmeisiin, hieman turhan pröystäileviin askeliin ja nauroi Cherylin sanoille. Tuolla oli kovin mustavalkoinen kuva suloisesta Katerinasta, joka osasi toki olla ihan idiootti. Kai ei kieltänyt etteikö olisi välillä kyseenalaistanut ruotsalaista peruskoulua ja sen onnistumista, mutta Katerina oli ihan leppoisaa seuraa kun ei odottanut syvällisiä keskusteluja maailmantilanteesta tai toivonut apua hevosten kanssa.
”Ei Katerina ole niin hirveä kuin kuvittelet. Usko pois, en pidä todellakaan kaikista ihmisistä. Toisaalta saatan olla vähän puolueellinen”, mies virnisti. Niin, hänelle taisi riittää välillä, että vastapuoli oli vetävän näköinen.

Oli Blake miten sekava välillä, Bailey tiesi pysyvänsä selässä. Hän oli kokenut kaikenlaista höykytystä vuosien varrella ja luotti itseensä ja poniinsa niin hyvin kuin vain mahdollista. Olkoon se sitten vihamielinen kuumakalle.
Kun ensimmäiset ratsukot lähtivät raviin, Bailey hymyili ja nauroi. Blake ei aikaillut vaan ennakoi ja otti raville ennenkuin Bailey osasi edes pyytää. Se ei välittänyt sirkkojen sirinästä ja viileästä yöilmasta, vaan liiteli hiekkatietä niin komeana kuin aina. Sen lihaksikas kaula oli kaarella ja takapää otti alleen tehokkaasti, kun poniruuna elvisteli menemään. Bailey istui sen pompottavassa ravissa onnessaan viileästä ilmavirrasta, joka heitti hänen pitkät kutrinsa ilmaan ja vaihtuvista yöllisistä maisemista. Yömaastoilu oli aina niin ihanaa ja jännittävää.

"Tekisin sen oikein mielelläni", kouluratsastaja vakuutti hymyillen. Valmentaminen oli palkitsevaa työtä, mutta erityisesti silloin kun valmennettavat olivat näin mukavanoloisia kuin Lassie. Hän olisi mielellään antanut elinikäisen porttikiellon omiin valmennuksiinsa muutamalle tallin asiakkaalle, mutta moisten julistamista ei katsottu kovinkaan suopeasti ylempää.
"Hyvä niin. Ei tässä ongelmia tahdottaisi", nainen vastasi vilkaisten vielä varmuudeksi kerran letkaa taaksepäin. Paikkojen vaihtelua ainakin harrastettiin, mutta eihän se nyt ollut niin justiinsa. Kunhan hevoset vain pysyisivät ratsastajiensa hallinnassa ja mielellään nauttisivat rentoina maastolenkistä, olisi kaikki hyvin. Hän taputti Remonan kaulaa ylpeänä ruunikosta tammasta. Lomailu ei ollut kerännyt liikaa virtaa tammaan, mistä hän oli varsin kiitollinen. Kouluratsastajalle tyypilliseen horjumattomaan tapaan hän valmisteli siirtymisen huolellisesti ennenkö siirsi hevosen sulavasti tanssahtelevaan, tahdikkaaseen raviin. Remona kantoi itseään kauniisti liikkuessaan tasapainoisesti tietä pitkin eikä vaatinut suurtakaan kehotusta ratsastajalta sovittaakseen askeleensa edellämenevien tahtiin. Caitlin kevensi ryhdikkäästi selässä silitellen aina silloin tällöin tamman kaulaa, kun hevonen käänsi mustakärkisiä korviaan ratsastajan suuntaan.
"Moni muukin taitaa jakaa saman tunteen", Caitlin naurahti vilkaisten olkansa yli takana tulevaa letkaa. Valtaosa ratsastajista oli tuntunut olevan liikkeellä reippailla ratsuilla, kun alkuperäinen letkanjohtaja oli pudonnut niin kauas.
"Muutitteko Ettan kanssa kaukaakin Rosings Parkiin, vai ovatko maisemat tuttuja?" Caitlin kysäisi uteliaana ratsastusseuraltaan. Lassien kanssa oli varsin mukava taittaa matkaa.

Oliver vilkuili epäluuloisesti viimeistä ratsukkoa. Olisikohan parempi, jos Abigail nousisi heidän rinnalleen, niin naisen ratsu ei olisi yksinään viimeisenä? Hevosseura voisi rauhoittaa varsin säpsyltä näyttävää kimoa. Hän ei kuitenkaan moista ehdottanut, kun Abigail vakuutti Didille pärjäävänsä, sillä Abigailin nouseminen heidän rinnalleen kolmanneksi tarkoittaisi ettei hän voisi pitää Didiä enää täysin omanaan.
"Toivottavasti oli", mies vastasi väri vähitellen kasvoilleen palautuen. Hän ei kaivannut enempää välikohtauksia maastolenkille, josta oli maalailtu rentouttavaa ja romanttista kuvaa. Hän ei nähnyt mitään rentouttavaa siinä, että joutuisi säpsymään ratsunsa selässä pelätessään katastrofin iskevän.

Didi ei tiennyt vakuuttuako papurikkotamman ratsastajan nyökyttelystä mutta hän käänsi kuitenkin katseensa Abigailista Oliveriin. Hänkään ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään - vaikka ratsastaja näytti nuorelta hän osaisi varmasti kuitenkin tehdä mitä parhaaksi hänelle ja hevoselleen näki.
"Kyllä tämä tästä", Didi hymyili Oliverille leveästi. Heillähän juuri oli kaikki mahdollisuudet nautiskella tästä yömaastosta, sillä heidän hevosensa olivat niitä varmimpia täällä. "Aluksi kaikilla menee hetki totutella hämärään ja sitten paluumatkalla kaikki menee jo paljon paremmin."
Raviin siirtyminen ylsi lopulta letkan loppuunkin ja Didi herätteli Sunnya jo etukäteen. Se siirtyi reippaasta käynnistä rentoon raviin, jonka tahtiin Didi alkoi keventää. Ainakin raviin siirtyminen oli sujunut hyvin muidenkin osalta, vaikka Abigailin Belle tahtoikin kiilata heihin kiinni purkaessaan jännitystään kiihdyttelemällä ravissa. Abigail kevensi sen ravissa mahdollisimman rennosti mutta auttamattakin tamman tunnelma tarttui ratsastajaan. Hän halusi vain jo pois muiden tieltä nuotiolle, istumaan jonnekin nurkkaan omiin oloihinsa.

Alex ei ymmärtänyt johtoratsukon päätöstä siirtää raville juuri silloin, kun viimeisimmät välikohtausta vielä hermoilevat hevoset vasta etsivät paikkaansa uudelleen jonosta. Hän vilkaisi Raidenia mutta ei sanonut mitään. Olisi typerää kommentoida ilmeisen kaoottiseksi muodostuvaa retkeä, vaikka sellaisia olikin joskus itse vetänyt. Rouva Price oli taistellut ratsunsa raviin mutta luultavasti vain siksi, koska edellä kulkevat saivat ponin heräämään. Sekään tuskin halusi jäädä yksin keskelle pimeyttä. Hän nosti ilmavasti liikkuvalla Gabinolla ravin ja siirsi välittömästi mukavampaan, rauhalliseen laukkaan. Se oli sekä hänelle että hevoselle mukavampi askellaji, joten hän ei nähnyt siinä edes mitään ongelmaa. Tuskin se houkuttelisi muita pahoille teille, jos hän vähän keventäisi heidän menoaan. Ympärillä vellova pimeys tuntui aavemaisen houkuttelevalta.

Alfie muistutteli itseään valmentajien silmän alla hiotusta ratsastusasennosta. Ei hän montaa kertaa ollut ehtinyt valvotusti ratsastaa Lonallia, mutta jotakin oli muistunut mieleen. Hän tavoitteli mahdollisimman kevyttä ohjasotetta samalla kun kevensi toivoen, ettei se häirinnyt hevosta. Hänen onnekseen maan pinnalla hyvä tasapaino heijasteli hyvin myös hänen ratsastukseensa, ja opeteltu ryhti pysyi ajattelemattakin. Nyt vain kantapäät alas. Hän unohti hetkeksi hengittää ja joutui aloittamaan senkin tietoisesti uudelleen. Sisään ja ulos. Noin. Nyt tuntui paitsi hyvältä, meno toivottavasti myös näytti hyvältä. Tuskin sitä kukaan maastossa katselisi, mutta häntä pelotti rikkoa hevonen vääränlaisella ratsastuksella.

Blake liikkui hänen allaan nyt rytmikkäästi ja tehokkaasti. Se ei kiihdytellyt mutta oli kyllä reippaampi kuin päivämaastoissa. Ja tietenkin sen piti esittää rooliaan näin isossa ryhmässäkin. Kun Blake oli aisoissa ja melkolailla kuulolla, Bailey uskaltautui katsella tien toisella puolella avautuvaa nummea ja entisestään tummentunutta taivasta. Oli niin kaunista ja seesteistä. Kauniit maisemat saivat hymyn leviämään nuoren tytön kasvoille, vaikka kovin moni muu ei taitanutkaan ravailla niin rennoin mielin.
"Pitäisi ratsastaa useammin tähän aikaan", hän huokaisi Alfielle ja istui poninsa ravissa kuin kotonaan. "Tämä on niin paljon jännittävämpää. Kaikkialla näyttää ihan erilaiselta...mutta hienommalta."

Suloinen ei tosiaan ollut adjektiivi, jota Cheryl olisi Katerinasta käyttänyt. Ei, punaisen pehkon alla päässä oli lähinnä sana aivoton kana. Ruotsalainen tai ei, olisi hyvä totuttautua uuden kotimaansa tapoihin. Tapakoulu, oppitunti numero 1: älä vittu puhu Cheryl Ryanille ikinä, koskaan, milloinkaan, tai siitä ei hyvä seuraa. Varsinkaan jos olet ruotsalainen idiootti.
"Vähän puolueellinen", Cheryl nurisi ivallisesti ja pyöräytti silmiään. "Sulle varmaan riittää et löytyy tissi ja, you know what, mutta usko, sillä Ikeasekopäällä ei oo kaikki kotona."
Cheryl nyrpisti nenäänsä kuin ilmassa olisi haissut pahalle. Häntä ei huvittanut puhua enää Katerinasta, siitä ei ainakaan tullut paremmalle mielelle. Ei ainakaan, kun nainen ei itse ollut paikalla, jotta Cheryl olisi voinut tehdä naisen naurunalaiseksi kaikkien silmissä.

Bex kuunteli tytön vuodatuksen hevosestaan myötätuntoisena. Hän ymmärsi turhautumisen, jota kontaktin menettäminen ratsuun herätti. Hän oli tuntenut samaa joka kerta noustessaan Hashtagin selkään, sillä ei vain parhaista (puolihuolimattomista) yrityksistään huolimatta ollut kyennyt muodostamaan yhteyttä tynnyrimäiseen tuntiratsuun.
"Tiedän", nainen irvisti myötätuntoisena. "Mutta olet korvaamaton apu tallilla, joten en olisi liian huolissani, jos olisin sinä. Lupaan tulla aina kun vain ehdin kylvämään kaaosta kanssasi", Bex lupasi velmusti. Hän voisi käyttäytyä asiallisesti tai edes sitä hipoen Rosings Parkissa, mutta mikään ei estäisi jatkamasta samalla lapsellisella linjalla Greenridgessä. Sääli kun hän ei enää ehtinyt viettämään niin pitkiä aikoja ratsastuskoululla.
"Ne ovat ihan mahtavia", punahiuksinen nainen naurahti. "En aina aamuisin herätessäni usko, että pääsen taas niiden selkään." Yllätys oli aina yhtä positiivinen kun hän tajusi, ettei ollut vain uneksinut hienoista kilparatsuista vaan todellakin sai siirtyä modernille kilpatallille ratsastamaan taitavia kenttäratsuja ja rääkkäämään itseään valmennusten merkeissä.
"Sinun täytyy joskus tulla katsomaan niitä", Bex ehdotti. Hän saattoi vain kuvitella, miten Zoe repisi hiuksiaan tuppoina irti moisesta, mutta eihän kukaan voinut kieltää katsomoon asettumista tai hänelle juttelua tallikäytävällä, kun Bex varusti hevosta. Hevosenhoitajan epäluuloisuus ja neuroottisuus oli tuon ongelmia, ei hänen. Hän piti hevosista hyvää huolta eikä säheltänyt mitään asiatonta ratsujensa kanssa. Jos hänen naamansa ei hevosenhoitajaa miellyttänyt niin se oli sitten hoitajan oma ongelma.

Kiljunta ja sitä seuraava häsellys taaempana sai Bexin kääntämään Twisterin poikittain polulle siltä varalta, että joku taaempana olevista säntäisi eteen ja kaipaisi tukosta tielle. Kaikkeen tottui ratsastuskoululaisten kanssa, vaikka jo pienille lapsille hoettiin, ettei ratsujen lähellä kiljuttu. Hän tarkkaili hetken tilannetta, mutta ongelman, mikä ikinä se sitten olikaan, ratkettua saattoi hän kääntää hevosen jälleen kulkusuuntaan ja kannustaa eteen. Hetkeä myöhemmin hän siirsi Twisterin raviin kun suurempaa kaaosta ei vaikuttanut syntyvän ja toivoi, että reippaampi askellaji estäisi epämääräiset törmäilyt jatkossa. Bex vilkuili olkansa yli seuratessaan letkan kulkua. Ennakointi ei olisi pahitteeksi, niin letka pysyisi kasassa nuotiopaikalle saakka. Hän ei tosin ollut aivan varma, mitä reittiä kukkahattutäti oli suunnitellut heidän menevän, mutta ainakin suunta oli yhä oikea eikä taaemmas pudonneelta, reitin päättäneeltä ratsastajalta ollut kuulunut protesteja. Kun hän seuraavan kerran vilkaisi olkansa yli, oli hitaanlaisesti liikkeelle lähtenyt cob ja puhiseva ratsastaja lähtenyt kirimään kohti kärkeä. Ehkä olisi hyvä laskea yömaaston suunnitellut rouvashenkilö takaisin keulaan, niin he eivät eksyisi - tai kuten hän ajatteli, poikkeaisi alkuperäiseltä reitiltä. Kyllä he perille aina jotenkin löytäisivät. Bex pidätti Twisteriä aavistuksen ja teki tilaa, jotta rouva Price saattoi ottaa johtopaikan jälleen haltuunsa. Bex virnisti Olivialle. Olihan letkan vetäminen ollut hauskaa niin kauan kuin sitä oli kestänyt.

Oliviankin oli edelleen vaikea uskoa, että Bex oli nyt virallinen, hieno kilparatsastaja. Ei toki siksi, ettei nainen osaisi ratsastaa - päinvastoin, Bex oli paras ratsastaja, jonka hän tunsi - mutta Bex oli… Bex. Oli vaikeaa kuvitella nainen osaksi Rosings Parkin ylhäistä, tärkeää ilmapiiriä. Bexin julistaessa hänet osaksi Greenridgeä Olivia punastui mielihyvästä, minkä pimeys kätki lohdullisesti, ja heilautti kättään vähätellen.
"Toivottavasti ehdit. Tallikin on kovin hiljainen ja siisti ilman sinua", tyttö virnisti vinosti ja syttyi mielenkiinnosta naisen kutsuessa hänet katsomaan kilpahevosiaan, "varmasti tulen!" Takaa kuuluva kiljunta sai Sillyn loikkaamaan eteen niin, että Olivian piti takertua tamman harjaan, ja saatuaan hevosen takaisin hallintaan, tyttö heitti olkansa yli myrkyllisen katseen. Idiootit. Olivia huokasi nähdessään cobin puksuttavan jonon ohi korvat luimussa ja häntä viuhtoen, rouva Madeline Price tärkeänä satulassa.
"Seuraavasta risteyksestä vasemmalle!" rouva julisti ääni yössä raikaen ja viittoili pimeyteen. Heidän reittinsä kulki turhantärkeän Thackerrayn pihapiirin läpi hiekkatielle, joka leikkasi Rosings Parkin maiden poikki. Rouvan pohkeet rummuttivat vaativasti Buttonsin kylkiä, jotta paksu cob pysyisi suurempien hevosten tahdissa, mutta letkan kääntyessä pimeyteen katoavalle, suoralle hiekkatielle Madeline Pricen oli todettava, että hän menettäisi taatusti johtopaikkansa uudelleen. Säilyttääkseen ylpeytensä rippeet hän viittasi itse suurempia hevosia menemään uudelleen ohi ja liimautui miesmallin ratsastaman, sähäkän raudikon ja mustan orin perään.
"Ja laukataan!" hän julisti yöhön.

"Etkö sä sitten ole?" Cheryl hymähti, äänessä oli vain hitunen kysyvää sävyä ja enemmän tylsistyneisyyttä. Ehkä punapää oli vain todella vaikea saada tyytyväiseksi. Luca tytön alla olisi mielellään mennyt vähän reippaammin - pidätteistä se provosoitui pahasti ja viskoi etujalkojaan ylös kuin olisi näyttänyt parastaan kouluradalla, hakien hetken jopa muutaman askeleen ajaksi laukalle. Cheryl pyöräytti silmiään sille. Se toki kykenisi laukkaamaan tässä vauhdissa helposti - sen verran se osasi koota -, mutta tämän piti olla sille rento maasto. Luca tuntui olevan eri mieltä. Cheryl ei antanut hevosen kuumeta kättään vasten vaan ratsasti kuin ei olisi edes huomannut ongelmaa.
"Mä muuten tapasin sen sun pomon yks päivä", Cheryl naurahti hevosen selässä.

"Eikö?" Bailey ihasteli ja napautteli Blakea hieman verkkaisempaan raviin. Sillä saattoi olla verrattain isot askeleet mutta se oli kuitenkin vain poni ja meinasi aika ajoin jäädä isommistaan jälkeen. Onneksi kiihdytys ei ollut ruunalle pieninkään ongelma ja se kiri edellä kulkevat hevoset nopeasti venyttäen raviaan dramaattisesti. Oikea draamakuningas.
"Se olisi tosi kivaa", hän hymyili Alfielle. "Koskaan ei voi olla liikaa yöllisiä seikkailuja." Maisemien ihailun keskeytti kun cob täteineen viuhtoi heidän eteensä. Miten se oli nyt tuohon taas eksynyt? Toisaalta letkan onneksi täti antoi ohjeita suunnasta ja päästi seurueen laukalle. Pelkkä yössä kaikuva julistus sai Blaken villiintymään ja Baileyn nauramaan poninsa innolle. "Ja sitten mennään", hän nauroi Alfielle. Pilkukas poniruuna hypähti riemukkaan loikan kautta laukalle ja provosoitui ratsastajansa iloisesta naurusta laukkaamaan tanner tömisten kuin estekisoissa aikauusinnassa.

Lassie katsoi hymyillen Caitlinia. Jos nainen todella jossain kohtaa katsoisi, mitä hänen ja Ettan pitäisi parantaa, he kehittyisivät varmasti paremmin kuin tällä hetkellä. Tämän hetkinen harjoittelu tilanne ei tekisi hyvää tulevia kisoja ajatellen, ratsukon pitäisi pian päästä harjoittelemaan tulevia kisoja varten. No, pitäisi alkaa selvittelemään asiaa myöhemmin, nyt tummahiuksinen halusi kuitenkin nauttia maastosta täysin siemauksin, ilman stressiä harjoittelusta.
"Kylläh, täällä taitaa olla paljon porukkaa liikenteessä reippailla hevosilla", Lassie sanoi hymyillen. Etta varsinkin oli innoissaan reippaammasta pätkästä, ja syystäkin. Alkumatkan käynti oli ollut itse kullekin mahdollisesti hieman puuduttava, ainakin reippaimmille hevosille, sekä ratsastajille. Onneksi nyt jonoon oli tullut kuitenkin vauhtia, Ettakin pääsisi vähitellen purkamaan intoaan.
"Olemme Leedsistä, noin parisen tuntia täältä. Emme hirveästi näillä kulmilla ole pyörineet, eli kaikki on vielä toistaiseksi vähän vierasta. Vaikka olemmehan me täällä nyt pari kuukautta olleet", Lassie kertoili asiasta kysyneelle Caitlinille. Leeds oli ihan mukava paikka, mutta tytön oli pakko myöntää, etää hän viihtyi erinomaisesti Rosings Parkissa. Liekö siinä sitten se viehätys, että vanhemmat eivät asuneet täällä?
"Kauan sinä olet valmentanut Rosings Parkissa?", silmälasinen kysyi vuorostaan toiselta. Olisi kiinnostavaa tietää kuinka monta vuotta nainen oli työskennellyt tallilla.
Cobin ja sillä ratsastavan tädin ohittaessa jonon hetkeksi, Lassie kallisti hieman arvioivasti päätään hymyillen säälien. Täti rummutti ratsunsa kylkiä vimmatusti etenemättä silti mitenkään mahtavan nopeasti.
"Häntä käy vähän sääliksi", tyttö sanoi Caitlinille hiljaa sääliä äänessään. Täti-ihminen tuntui kuitenkin alistuvan pian kohtaloonsa ohjattuaan kärjen oikeaan suuntaan. Hän viittoi isommat ratsut edelle ja jättäytyi jonnekkin Lassien ja Caitlinin taakse. Pian ilmaan kajahti kuitenkin huuto laukan nostosta. Hymy levisi Lassien kasvoille, kun edessä olevat siirsivät hevosensa laukkaan, eikä Etta tarvinnut kuin pohkeiden siirtämisen merkiksi siitä, että vasen laukka nousi. Täysiverinen siirtyi pehmeään ja liitävään laukkaansa, mitä se esitti aina kun vauhti ei ollut liian kova. Leveä hymy kasvoillaan Lassie vilkaisi Caitlinia ja Remonaa. Tästä hän, ja Etta, nauttivat.

”Hyst nyt”, Kai naurahti matalasti Cherylin epäilylle. Ei kaikkien tarvinnut tietää hänen pinnallisuudestaan. Kaikki tosin taisivat jo nähdä sen hänen naamastaan, eikä miestä oikeasti edes haitannut. Hän kääntyi katsomaan naista vierellään kun kuuli tuon puhuvan Cavanaughsta. Mitenhän se kohtaaminen oli mennyt?
”No, mitä tykkäsit?” Hän kysyi irvistäen, sillä tiesi hyvin miten moni otti Artemiksen. Ei kovin hyvin. Hän antoi etummaisten nostaa laukat ja salli sen ratsulleen vasta kun hän itse tahtoi. Hienovarainen painon siirto lantiolla antoi merkin ilmeisen kuumalle hevoselle lähteä ja se lähti. Kai piti varsin herkin avuin hevosen laukan sellaisena, etteivät he rynnineet kerralla letkan läpi kärkeen. Onneksi Doge kuunteli häntä.

Alfie vilkaisi taivaalle, jossa vain muutama tähti edelleen tuikki itsepintaisesti pilviharson raosta. Hänellä oli todella romanttinen kuva yöratsastuksesta, mutta valitettavasti ei ketään, kenen kanssa jakaa se kokemus. Hän kaipasi elämäänsä niin paljon kirjojen yliluonnollista romantiikkaa, ettei voisi koskaan saada mitään sellaista. Siihen oli syynsä, miksi mies oli edelleen yksin. Hänen oli vaikea päästää ketään lähelleen, koska hän pelkäsi pettyvänsä tai pettävänsä toisen odotukset. Kuullessaan kutsun, tai pikemminkin käskyn, laukata, hän terästäytyi jälleen ja istui syvemmälle satulaan jotta ei horjahtaisi. Edellä muutamakin ratsu lähti niin vauhdilla, että hän turvautui ottamaan tukon Lonallin harjaa sormiensa väliin ennen kuin kannusti sen laukkaan. Onneksi ruuna oli niin säyseä, että lähti merkistä mutta ei kiihdyttänyt muiden ohitse. Hän alkoi melkein nauttia vauhdista, vaikka varsinaisesti ei heti rentoutunutkaan. Hei, hän oli vielä satulassa! Sehän oli koko retken tavoite hänen puolestaan.

Bex nauroi Olivian sanoille. Aivan varmasti oli, kun äiti oli saanut ajettua kaikki omat sääntönsä läpi eikä hän ollut niitä rikkomassa. Talli oli varmasti siistimpi kuin koskaan hänen aikoinaan, kun muut eivät unohtaneet tavaroitaan lojumaan minne sattuu. Hänen pitäisi olla huomaavaisempi vuosikausia tallilla käyneitä hoitajia kohtaan ja sotkea aamutuimaan niin paljon kuin vain kerkeäisi. Mitäpä hoitajatkaan päivisin tekisivät, jos eivät etsisi hänen ratsastushanskojaan ja palauttaisi lainaraippoja takaisin ämpäriinsä varustehuoneessa?
"Eli siis oikealle", Bex ei voinut olla virnistämättä hiljaa Olivialle, kun Pricen rouvashenkilö pääsi kärkeen jakamaan ohjeita. Moisesta huulenheitosta huolimatta hän käänsi punaruunikon ratsunsa siivosti vasemmalle risteyksestä ja rapsutteli Twisterin kaulaa, kun hevonen ravasi eteenpäin innokkaana. Duffyn, Javan ja Selkien jälkeen täysiverinen tuntui varsin vaisulta kaverilta, mutta no, mikäpä Greenridgen hevosista ei olisi siltä tuntunut kovakuntoisiin kilparatsuihin verrattuna. Feline pääsisi kenties lähimmäs kenttäratsuja, mutta hän ei erityisemmin ikävöinyt koulutamman tuittuiluja.
"Tästä tulee hilpeää", Bex sanoi pidättäessään Twisteriä valmistellen huolella laukannoston, ettei ruuna päätyisi turvalleen hiekkatielle. Hän nosti laukan Pricen huudosta ja antoi Twisterin venyä tasaisesti vauhdikkaampaan laukkaan, kun vilkuili olkansa yli muuta letkaa. Ei kai ollut hänen tehtävänsä pitää huolta jonon kasassapysymisestä, kun kaikki olivat aikuisia ratsastajia, mutta no, saattoi hän sentään sen katsoa, että letkan viimeisinkin oli laukassa, ennenkö antoi Twisterin askeleen venyä ja muuttua sulavasti nelitahtiseksi. Jos letka jakaantuisi kahtia nopeampien kiiruhtaessa edelle nelissä niin voi voi, he voisivat odotella rauhallisempia ratsukoita laukkasuoran päättyessä. Hän kumartui punaruunikon kaulan ylle tasapainoillen vaivatta jalustimilla. Nämä olivat niitä hetkiä, joita sopisi muistella vanhanakin.

Oliver toivoi Didin olevan oikeassa, sillä hän ei tahtonut nähdä sitä tilannetta, kun edellämenevä letka hajoaisi jokaiseen ilmansuuntaan hevosten ja ratsastajien säikähdettyä syystä - tai täysin ilmankin. Hän luotti toki Tuggyyn, mutta rajansa yksinkertaisen hevosenkin kylmäpäisyydellä oli. Jos kaikki muut sekoaisivat sukkiinsa, tekisi Tuggykin varmasti jotain odottamatonta. Hän ei tahtonut istua orin selässä, kun moinen tapahtuisi.
"Pysyttekö perässä?" Hän ei voinut olla virnistämättä Sunnya ratsastavalle naiselle, kun ravisiirtymästä oli hetki jos toinenkin. Ei poni näyttänyt jäävän jälkeen, kun Tuggyn ja edellämenevän ratsukon välimatka ei kasvanut. Suuri työhevonen ravaili rennonletkeästi ponin rinnalla eikä edes korvaansa lotkauttanut takanatulevan hevosen kireydelle. Oliver vilkaisi olkansa yli Bellen ratsastajaa. Työkaveriparka.
"Tahdotko tulla rinnalle?" Hän ehdotti olkansa yli ja siirsi Tuggya sivummalle, jotta Abigail voisi tuoda hevosensa kolmanneksi heidän rinnalleen. Oliver olisi toivonut, että joku tekisi samoin hänelle, jos hän olisi joskus joutunut maastoon kireällä ja säpsyllä ratsulla. Onneksi hänen vastuulleen ei moisia luotettu. Edestä kantautuva kehotus siirtyä laukkaan sai miehen vilkaisemaan epäluuloisena muuta letkaa. Voi hyvää päivää sentään, mitäs siitä olisi tarkoitus tulla pimeässä? Tottelevaisesti hän kuitenkin istui satulaan ja odotti, että edellämenevä pari siirtyi laukkaan, ennenkö napautti Tuggyn kylkiä pohkeillaan. Hevonen vaihtoi tasaiseen, vaivattomasti pyörivään askellajiin ongelmitta eikä Oliverin onnekseen tarvinnut tehdä selässä muuta kuin nauttia, kun Tuggy teki varsinaisen työn kaartamalla kaulaansa ja keräämällä itse takaosaansa paremmin alleen.

Olisi epäreilua arvioida kenenkään ratsastusta pelkästään yhden erikoiseen aikaan toteutetun maastolenkin pohjalta. Eihän hänkään vaatinut Remonalta samaa kuin mitä olisi vaatinut tarkasti suunnitellun koulutreenin aikana. Tamma sai ravata rennosti letkan määräämää tahtia, eikä hänkään ratsastanut hevosen jokaista askelta läpi. Niinpä nainen teki parhaansa jättääkseen ratsastajien arvioinnin valmennuksiinsa, vaikka Pricen tapa kannustaa laiskahkoa cobiaan olisi antanut useamman tilaisuuden huomauttaa jotakin.
"Se on ihan sopiva matka muuttaa", Caitlin vakuutti. Leeds ei ollut hänelle sen tutumpi kuin monet muutkaan Englannin kaupungeista. Olihan tämä ensimmäinen kerta, kun hän oikeastaan asui Englannissa. Muut harrastivat muuttamista kauniin maan sisällä, mutta hän matkusti maasta toiseen. Jokainen teki valintansa, kaiketi. Häntä elämä oli kuljettanut näin eikä hän olisi vaihtanut siitä hetkeäkään.
"Äkkiäkös te totutte. Tämä on mukavaa seutua ja Rosings Park kelpo talli", valmentaja naurahti. Rosings Park oli paljon enemmän kuin kelvollinen, mutta sen tiesi jokainen joka oli koskaan edes vilkaissut suuren kilpakeskuksen suuntaan.
"Aika tarkalleen kaksi vuotta", Caitlin vastasi yllättyen itsekin. Oliko siitä todella jo kaksi vuotta, kun hän oli tullut piinaamaan Ellisiä ja koiranpentukatseista Socksia koulutreeneineen? Nyt ratsukot loistivat Riossa. Vau. Aika oli kulunut uskomattoman nopeasti.
"Niin käy", punapää myötäili nyökäten. Hänen kävi tosin enemmän sääliksi hevosta, joka joutui sietämään tauotonta rummutusta pohkeilla. Oliko se ihmekään, jos cobia ei huvittanut liikkua sen reippaammin? Kouluratsastaja ei voinut kuvitellakaan antavansa tammansa loikata laukalle kylmiltään, vaan keskittyi ratsastamaan hevosen ensin siivosti avuille harjoitusravissa. Hän nosti laukan vain pienellä tasapainonmuutoksella ja antoi ruunikon venyä edellämenevien tahtiin. Caitlin nousi tasapainoilemaan jalustimille jatkuvasti kevyen kuolaintuntuman säilyttäen. Hän ei voinut väittää tuntevansa ensimmäisenä lentävää ratsukkoparia kovinkaan tarkasti, mutta luotti siihen, että Remona antaisi kiinni heti kun hän pyytäisi tammaa hidastamaan. Sen turvin oli helppo laskea ohjaa pidemmäksi ja kehua korvat hörössä laukkaavaa tammaa, joka nautti olostaan. Hän hymyili leveästi parilleen ja tukahdutti innon kannustaa Remonaa revittelemään. Se nyt vielä puuttuisikin, että hän - yksi ehdottomasti vanhimmista ratsastajista täällä - aiheuttaisi ryöstäytymisen tai useamman lähtemällä ohittamaan johtoparia vauhdikkaassa laukassa. He voisivat käydä laukkailemassa joskus Remonan kanssa kaksin niin lujaa kuin koulutamma vain suostuisi lentämään. Tämä riitti täksi kerraksi, kun raikas yötuuli löi vasten kasvoja ja sai siristämään silmiä, ettei ilmavirta kirvottaisi kyyneliä.

NUOTIOPAIKKA, kello 23:37

Matka nuotipaikalle ei taittunut aivan niin sujuvasti romanttisessa kuunvalossa samoillen kuin Rouva Madeline Price oli toivonut. Buttons jäi vähän väliä jälkeen suurista hevosista, ja vaikka suuren johtajan ohittelu kävi naisen ylpeyden päälle, hän ei antanut sen näkyä. Ehei, Rouva Madeline Price ratsasti pahantuulista, lihavaa cobiaan leuka ylväästi pystyssä ja pohkeet väsymättöminä viuhtoen. Rouva ei antanut pilkkopimeän, pilvisen yön masentaa, ei alistunut huitomaan hyönteisiä eikä nöyrtynyt, vaikka johti pitkän ratsuletkan harhaan useamman kerran. Ehkä reittiä olisi pitänyt tutkia paremmin kuin kartasta summittaisesti katsomalla - mutta! Rouva Madeline Price ei nähnyt toiminnassaan moitteen sijaa, sillä hänhän johti joukon määränpäänä toimivalle nuotiopaikalle, eikö? Mitä sitten, että menomatkaan oli venähtänyt tunnin sijasta puolitoista heidän soutaessaan edestakaisin pimeitä, hämmentävän samannäköisiä maalaistien pätkiä, ennen kuin oikea sijainti löytyi vihdoin vanhalta pellolta Slaley Woodsin lounaispuolelta. He pääsivät perille. Herra Madeline Price oli sytyttänyt nuotion vanhaan kivipesään, raahannut autosta vesikanisterit ja vaimonsa juhlaeväät, ja nukahtanut sitten natisevaan taittotuoliin tweedlakki silmillä ja hartiat surkeasti lysyssä ratsukoita odotellessaan.
"Laskeutukaa toki ratsailta ja herkutelkaa sydämenne kyllyydestä!" Rouva julisti valuessaan alas paksun ratsunsa selästä. Herra Price hätkähti vaimonsa ääneen ja laahusti nöyrästi tuomaan Buttonsin untuvaisen vaaleanpunaisen, teddykarvaisen riimun, jotta nainen voisi sitoa cobinsa kiinni metsänreunan puihin.

Raiden halusi tätä työkseen vuosia tehneenä sanoa yhtä sun toista. Ikinä ei lähdetty vetämään maastoa, jos ei reittiä ratsastettu itse ensin, tutkittu mikä kaikki oli mahdollisesti pielessä. Mielessä kipaisi naisen nöyryyttäminen julkisesti, mutta mies oli liian kiltti annattamaan mielipiteestään täyttä laidallista. Kun he vihdoin saapuivat paikalle.
Lyhyt mies vain vilkaisi Alexia merkitsevästi, jalkautuen poninsa selästä. Hän avasi solmussa olleen riimunarun Lassyn kaulan ympäriltä, sitoen tamman puuhun. Riimu tammalla oli koko ajan ollut päässä. Hän silitteli hevosen päätä, vilkaisten Gabinoa.
"Tiedät mitä ajattelen tästä. Ratsastetaanko kahdestaan takaisin Rosings Parkiin?" Mies tuhahti hiljaa, syöttäen taskustaan pari porkkanaa Lassylle. Satulan hän otti pois tamman yltä, laskien maahan. Noin hevonenkin saisi rentoutua. Hän odotti Alexia, mennen sitten tuon kanssa lähemmäs nuotiota.

Miyato ei oikein tiennyt mitä odottaa tältä ratsastukselta, kun Katerina oli menettänyt hermonsa niin aikaisessa vaiheessa. Ei ollut ihme että mies oli hieman varpaillaan kaiken suhteen kun he saapuivat nuotiopaikalle. Miyato jalkautui Coran selästä vasemman kyljen puolelta, taputtaen tamman kaulaa. Se oli käyttäytynyt hyvin. Hän seurasi muiden esimerkkiä, sitoen tamman riimusta narulla puuhun, löysäten vain satulavyötä.
"Oletko valmis jo Aleksein kanssa vai tarvitseko apua?"

Aiden pysäytti Colmin melko lähelle nuotiota, laskeutuen selästä. Mies löysäsi vyötä, pyöritellen hieman silmiään tälle kaaokselle. Miten tuollainen ihminen veti maastoa? Hän oli ymmärtänyt että nainen tunsi reitin jota oltiin kulkemassa! Onneksi urheiluhevosella oli ollut vain hauskaa. Aiden ei kokenut tarpeelliseksi sitoa hevostaan mihinkään. Mihin se muka lähtisi? Colm laiduntaisi lähellä, kunhan hän pitelisi riimunarusta kiinni.

Useamman yrityksen ja erehdyksen jälkeen oli varsin helpottavaa vihdoin löytää perille nuotiopaikalle. Oliver oli ollut jo valmis kääntymään takaisin kohti kotia, mutta ajatus pimeiden teiden kohtaamisesta yksin ei ollut suuremmin innostanut. Ainoa syy, miksi mies oli edes nauttinut maastosta hippusen verran oli täydellinen seura ja luotettava ratsu, jonka hän saattoi nyt käydä sitomassa kauemmas muista. Oria ei kannattanut jättää turhan lähelle muita. Hän ei tahtonut joutua hevosen raahaamaksi - tai katsoa, kuinka Tuggy kaataisi puun innossaan kiskoa tervehtimään jotakuta. Löydettyään sopivan jämäkän näköisen, paksun oksan, saattoi hän pukea hevosen päähän riimun ja sitoa pitkän narun kiinni. Kokonainen omena, jonka ori tosin pudotti maahan heti ensimmäisen haukkauksen jälkeen pitäisi hevosen varmasti kiireisenä hetken jos toisenkin.

Bex sitoi Twisterin kiinni puuhun ja suunnisti nuotion ääreen vilkuillen muita matkalaisia. Kärjestä ei ollut ehtinyt paljoakaan katsella muita, mutta nyt hän näki useammatkin puolitutut kasvot. Harvan kanssa oli koskaan tullut puhuttua, mutta tallikäytävällä näki paljon väkeä.
"Hetken jo epäilin, ettemme koskaan pääse perille", Bex virnisti Olivialle matalalla äänellä, sillä rouva Price tuskin arvostaisi moista kommenttia jos sen sattuisi kuulemaan. "Mutta ihmeiden aika ei selkeästi ole vielä ohi." Jos kotimatka vaikka sujuisi hieman näppärämmin, mutta hän ei vielä moisesta lähtenyt unelmoimaan. Saisi nähdä, minkä reitin rouva Price oli valinnut takaisinpäin.

Lucy huokaisi helpotuksesta liukuessaan alas Ivoryn selästä. Hän soi merkitsevän katseen Paulukselle. Miten upeasti suunniteltu reitti. Tallityöntekijä tarkisti tottuneesti kömpelön ratsunsa jalat ennenkö puki riimun valkeaan päähän ja syötti muutaman herkun kämmeneltään nöyrälle ruunalle. Ajatus nuotion ympärille kertyneiden ihmisten joukkoon pujahtamisesta ei erityisemmin innostanut. Mieluummin hän rapsuttelisi hevostaan taka-alalla ja nauttisi Pauluksen seurasta.

Caitlin rapsutteli Remonan valkeaa otsapyörrettä hemmotellessaan hevosta kuivatuilla omenanpaloilla. Hän vilkaisi nuotion ääreen kerääntyviä ratsastajia ja hymyili hevoselle. Ehkä hän voisi laskea herttaisen tamman hetkeksi silmistään. Remona seisoisi varmasti tyytyväisenä aloillaan matalaan puunoksaan kiinnitettynä. Hän syötti vielä muutaman herkun hevoselle, ennenkö suunnisti lämpöä ja valoa vilpoisaan kesäyöhön hohkaavan nuotion luokse.
"Kyllähän tässä kelpaa hetken istuskella", nainen lausahti yleisesti nuotion ympärille kerääntyneille ihmisille.

Didin into oli pysynyt yllä eksymisistä huolimatta. Tässähän piti vain keskittyä positiivisiin puoliin! He olivat yhtenä kappaleena, Sunny oli pysynyt perässä ja Abigailin hevonen oli rauhoittunut asteen verran päästyään kaahottamaan laukassa.
Didi iski Sunnyn lähimpään löytämäänsä vapaaseen puuhun kiinni riimusta, joka oli ollut sen päällä suitsien päällä koko maaston. Poni jäi siihen hengittelemään, se oli hikeentynyt matkalla kaulastaan ja satulan alta, jonka Didi oli kumonnut puun viereen.
Abigail laittoi hetken epäröityään Bellen kiinni samaan puuhun ponitamman kanssa. Se vaikutti rennolta kaverilta hänen hölmölle tammalleen. Poni jäi napsimaan ruohoa puun ympäriltä ja pian Bellekin liittyi sen seuraan.
"Selvisimmehän me lopulta perille", Didi sanoi hymyillen Oliverille, jonka luo käveli. Hän nosti pienen samettikypärän päästään ja paranteli matalaa poninhäntäänsä, jolla kiharat mustat hiukset olivat.
"Etsitäänkö istumapaikat nuotion ääreltä?"

Olivia katseli epäluuloisesti solmua, jolla oli köyttänyt Sillyn puuhun. Täysiverinen pöhisi, sähelsi ja pälyili ympärilleen. Mitä muuta olisi odottanutkaan heidän tulomatkansa jäljiltä, kun urpo hevonen säikkyi lampaita ja rapsahduksia sinkoillen kuin superpallo. Ikuisuudelta tuntunut harhailu alueen pienillä maalaisteillä ei ollut helpottanut Olivian ahdistusta, ja tyttö oli kiitollinen päästyään maahan itseään nolaamatta. Sillyn olisi paras pysyä paikallaan, sillä hän ei aikonut kävellä kotiin eikä myöskään vahtia hevosta jatkuvasti - ei kun hänellä oli reppu täynnä vaahtokarkkeja ja keksejä nuotiolla paahdettavaksi. Hän voisi jopa jakaa ne Bexin kanssa, samoin kuin lahjonnalla ja imartelulla hankkimansa siideritölkit. Bex ei varmasti jaksaisi kitistä ja nurista ikärajoista - hänhän oli kohta aikuinen kuitenkin - sillä hän oli nähnyt naisenkin ympäripäissään.
"Laitetaankos sitten vähän evästä", hän tarjosi naiselle viekkaasti hymyillen ja varasi heille epäröimättä parin hyviä paikkoja tulen äärestä. Olivia ojensi Bexille tikkua ja vaahtokarkkipussia keihästäen itsekin höttöisen karkinmöhkäleen. Tyttö ojensi tikkunsa liekkien lämpöön, minne karkki tippui, ja haikein mielin Olivia ryhtyi keihästämään seuraavaa vaahtokarkkia.

Silly ei ollut ainoa hevonen, joka oli kokenut pimeän, harhailevan yömaaston jännittäväksi. Nimbus oli säpsähdellyt ääniä läpi maaston ja kauhistunut yhtäkkiä varjoissa liikkuvia kotieläimiä sydänjuuriaan myöten. Tamma oli melkein istahtanut takapuolelleen, käväissyt pariin otteeseen kosteassa ojassa ja törmännyt vieressä rauhallisesti kulkevaan Ivoryyn. Silloin Pauluksella oli ollut mennä hermo, ja mies oli pudottautunut satulasta taluttamaan vauhkoa kimoa. Lucyn pudottaminen satulasta ei olisi sallittua edes hänen hevoselleen. Ratsastukseen väsynyt mies valui nuotiopaikalla satulasta ja sitoi Nimbuksen kiinni Ivoryn kylkeen. Ruuna oli tyyni kuin lehmä, ja tamma toivottavasti imisi sitä itseensä eikä repisi itseään irti ja karkaisi Skotlantiin. Koko yöratsastus oli ollut typerä ajatus, mutta Paulus yritti olla lyttäämättä Lucyn iltaa.
"Onko täällä parasta ikinä?" mies kysyi kuivasti tyttöystävältään ja läimäisi itikan poskeensa. Ehkä yritys ei tulisi onnistumaan.

Katerina oli täysin kypsä letkan johtoa ajoittain todella epätoivoisesti havitelleen rouva Pricen kanssa. Hänellä ei ollut aikaa samoilla metsissä ja eksyä, kun joku idiootti ei osannut johtaa heitä nuotiopaikalle vaikka oli itse retken suunnitellut. Kiukkuisella cobillaan ratsastava nainen sai vihaisia katseita häneltä erityisesti jos erehtyi valumaan letkassa yhtään lähemmäs häntäpäätä, jota hän piti Miyaton kanssa. Jopa Katerina oli tajunnut oman ratsastuksensa virheelliseksi ja korjannut sitä, eikä Miyatolla tai muilla olisi pitänyt olla enää mitään sanottavaa siihen. Hän oli tajunnut olla purkamatta pahaa oloaan viattomaan hevoseensa ja arvostellut pitkin matkaa suurin elein ja kovin sanoin paksulla ruunalla ratsastavaa tätiä. Kun he lopulta pääsivät perille, nainen valui hyvin palvelleen orinsa selästä ja alkoi riuhtoa sen kaulassa roikkunutta riimunnarua solmulta jotta saisi sidottua hevosen kiinni. Hänelle ei tullut mieleenkään viedä oriaan kauemmas, mutta se oli niin nössö että tuskin jaksaisi edes yrittää tammojen perään.
”Anteeksi, olen kamalaa seuraa”, hän vastasi Miyaton tarjoukseen auttaa ja tunsi halua lysähtää maahan siltä seisomalta. Jotenkin Katin onnistui saada Alekseinsa kiinni puuhun ja löysätä sen satulavyötä sekä muutamaa solkea suitsissa. Hän rapsutti valkeaa karvaa epätoivosena hetken ennen kuin riisui kypäränsä ja pöyhi hiuksiaan. Muuttuisipa ilta paremmaksi. Katerina siirtyi Miyaton luo ja kiersi kätensä miehen ympärille toivoen halauksen helpottavan edes vähän ikävää oloa.

Alfie oli kokenut lieviä kauhunhetkiä Lonallin lähdettyä nelistämään muiden perässä. Hän oli tuskin koskaan ratsastanut niin kovaa ja pelkäsi putoavansa ja jäävänsä perässä tulevien jalkoihin. Kun kaikki kuitenkin alkoi sujua hyvin, hän saattoi hetken jopa nauttia vauhdin hurmasta ja jäädä jopa vähän kaipaamaan kunnon laukkapätkää, kun he siirsivät käynnille ja lähestyivät nuotiopaikkaa. Mies sitoi hevosensa tiukasti puuhun jalkauduttuaan ja varmisti solmun useasti. Hän vilkuili muiden tekemisiä riisuessaan kypäränsä ja löysäsi satulavyötä livauttaen taskustaan myös yhden palan porkkanaa ratsulleen. Hän vilkaisi Baileyhin ja siirtyi nuotiopaikalle kaivellen pienestä suloisesti kirjaillusta repustaan varaamiaan eväitä. Mies vetäytyi hieman kauemmas muista antaen hätäisimpien aloittaa.

Baileyllä oli ollut aivan älyttömän hauskaa. Blake oli nelistänyt kovempaa kuin pitkään aikaan ja kisannut edessä olevien kanssa sydämensä kyllyydestä. Oli se lähes ohi mennyt kerran mutta Bailey oli jotenkin saanut poninsa pidettyä kasassa. Nyt se rentoutui yhä puuskuttaen puuhun nyöritettynä ja ympärillä oleville hevosille uhitellen. Bailey oli ottanut mukaansa pitkän liean, jolla oli kiinnittänyt poninsa niin että sillä oli tilaa liikkua. Se oli kuitenkin sopivan kaukana muista ettei aiheuttaisi liikaa sählinkiä tauon aikana. Bailey ei halunnut joutua huonoon valoon tuntemattomien ja tuttujen aikuisten joukossa, vaikka oli ehkä maastossa sekoillessaan jo sen saavuttanut. Nostettuaan pienen Fjällräven-repun selästään hän käveli ensimmäiselle löytämälleen vapaalle paikalle. "Tähän saa varmaan istua?" Hän kysyi iloisesti Bexiltä ja Olivialta.

Lassie pidätti hellästi innoissaan ympärilleen tähyilevää hevostaan sen meinatessa lähteä ravaamaan. Kaikki alkoivat nousta vähitellen alas hevostensa selästä tarkoituksenaan etsiytyä vähitellen nuotiopaikan ympärille, minne oltiin viimein päästy cobin ja täti-ihmisten johdolla. Nimenomaan viimein, sillä muutamahkon etsimisen ja tien pohtimisen jälkeen, oli matkaa vierähtänyt vähän suunniteltua enemmän aikaa. Lassieta se ei kuitenkaan haitannut, hän nautti yöllisestä ratsastusretkestä. Oikeastaanhan hän oli vain iloinen, kun sai viettää talliporukan ja Ettan (eli käytännössä täysiverisensä) kanssa aikaa.
Varovasti tyttö liukui alas suuren papurikkonsa selästä tarkoituksenaan sitoa se mustassa repussaan olevalla riimulla ja riimunnarulla puuhun. Saatuaan nuo kaivettua repusta tummahiuksinen sujautti riimun hevosensa suitsien päälle. Ruuna oli nopeasti kiinni puussa, mutta Lassie ei malttanut jättää suurta ruskeasilmäistä täysiveristään vielä yksin. Tyttö silitteli ja rapsutteli hevostaan syöttäen repussaan sille varastoimansa herkut ahneelle ruunalle. Lopulta hän kuitenkin jätti hevosensa rauhaan ja lepäämään siirtyen itse kohti nuotiopaikkaa.
Varovasti Lassie käveli nuotiolle kuin yrittäen hukuttautua löysään neuleeseensa. Juuri näin, hän ei yhtään tiennyt mihin istuutua tai mitä tehdä. Vain harvoja tuttuja kasvoja näkyi ihmisryppään joukossa. Ujot tummanharmaat silmät pälyilivät ympärille mustasankaisten silmälasien takaa. Koko Lassien olemus huokui epävarmuutta tuon seisoessa kuin puusta pudonnut orava nuotiopaikan laitamilla. Olisi vain pitänyt jäädä Ettan luokse…

Yöllinen maasto oli asia, jonka olisi pitänyt sujua suunnitelman mukaisesti. Suurin osa hevosista oli enemmän varuillaan öiseen aikaan, ja varmasti yksi jos toinenkin ratsastaja jännitti pimeällä liikkumista maastossa, jossa puiden oksat loivat tuulessa liikkuvia varjoja, lampaat laidunsivat pimenevillä pelloilla näkymättömissä ja pensaissa kuhisi villikanien ja hiirien populaatiot. Alex oli purrut hammasta yhteen heidän ratsastettuaan harhaan useammmin kuin kerran rouva Pricen ilmeisen pettämättömän suuntavaiston vuoksi. Nuotiopaikalla hän saattoi vihdoin hengittää ja jalkautua, kun tiesi, että ainakin matka sinne oli saatu päätökseen. Mies irrotti satulalaukun satulasta ja kiinnitti hevosen kauemmas omaan puuhunsa riimusta. Hän riisui raskaan lännensatulan ja asetti sen sopivalla korkeudella roikkuvalle tukevalle puunoksalle ennen kuin jätti kypäränsäkin johonkin lähelle.
”Jos teemme sen, jääkö tänne ketään joka löytää tarvittaessa takaisin?” Alex virnisti Raidenille ja taputti vielä oriaan ennen kuin nappasi eväitä täynnä olevan satulalaukun mukaansa ja lähti miehen kanssa kohti nuotiota. Hän istuutui vailla häpeää lähelle muita ja alkoi kaivella laukkunsa sisältöä näkyville. Hän huomasi nuoren naisen etsivän ilmeisesti paikkaa varsin epävarmana ja taputti paikkaa vieressään.
”Tänne vain, sopu sijaa antaa”, hän huikkasi hymyn kera ennen kuin keskittyi kärventämään tikkunsa päätä nuotiossa ennen kuin iskisi siihen mitään syötäväksi tarkoitettua. Alex hipaisi sormillaan Raidenin reittä ja vilkaisi poikaystäväänsä hymyillen.

"No tuossa olet oikeassa." Raiden naurahti pehmeästi. Ehkä heidän pitäisi vain luovuttaa ja kestää tämä lippuun asti, että voisi opastaa ihmiset oikeaan paikkaan tarpeen vaatiessa. Ihan järjetöntä se kyllä oli, vetää nyt yömaasto noin surkeilla taidoilla. Onneksi joukossa ei tainnut juurikaan olla aloittelijoita. Lyhyenläntä mies seurasi miesystäväänsä nuotion äärelle, istuen tuon viereen. Kosketus reidellä sai vanhemman hymyilemään. He olivat myös aiemmin olleet nuotiolla, silloin tosin kaksin ja Skotlannissa.
"Oletko ihan varma ettet halua taas ensin uimaan?"

Miyato ei kommentoinut naisen ratsastusta mitenkään, vaikka valmentajana hämnen olisi ehkä pitänyt. Nainen kuitenkin osasi korjata käytöksensä itse, mistä hän oli enemmän kuin tyytyväinen. Miyato huokaisi hiljaa, koettaen olla kuin ei olisikaan. Katerinan ilkeys oli omaa luokkaansa kun naista oli ärsytetty ja kilttiä amerikkalaismiestä se nolotti. Oli hän samaa mieltä rouva Pricen maastonvetotaidoista, mutta ei arvostellut niitä ihan yhtä äänekkäästi. Jalkauduttaan tammansa selästä, hän hymyili hieman.
"Noh, kyllä se siitä." Junnuvalmentaja halasi naista hellästi. Hän silitti tuon hiuksia ja painoi suukon naisen poskelle.
"Mennään lämmitteleen vähän." Hän heitti repun alas selästään, siellä oli vähän evästä. Kuten kahvia termarissa.

Lassie katsoi helpottuneena miestä, joka huikkasi tytölle taputtaen tuon vieressä olevaa vapaata paikkaa. Helpottuneena silmälasipäinen lähti kohti paikkaa hymyillen ujosti kahdelle miehelle. Hän ei muistanut nähneensä kumpaakaan tallilla missään vaiheessa, mutta se ei varsinaisesti ollut mikään ihme. Kovin montaa ihmistä hän ei kuitenkaan ollut tavannut vielä, tai oli, muttei tästä ratsastusporukasta.
"Moi", Lassie sanoi hieman arasti istuutuen vapaaseen kohtaan. Uusien ihmisten kanssa sosialisoiminen tuntui aiheuttavan aina hieman ujoutta tytössä, mutta noh, kyllä hän tähänkin asti oli selvinnyt. Laskettuaan repun jalkojensa väliin, Lassie keskittyi kasaamaan tummat, pitkähköt hiuksensa löysälle nutturalle ranteessaan olleen hiuslenkin varaan, kun ei oikein osannut sanoa mitään. Olisihan hän toki voinut esittäytyä, kysyä ainakin toisten nimiä, mutta ei niin ei. Kyllä se näinkin meni, hän ajatteli vilkuillen varovasti Alexia ja Raidenia.

Alex irvisti Raidenille ja tönäisi tuota hellästi. Hän muisti kyllä heidän aiemman pidemmälle suuntautuneen vaelluksensa hevosineen. Tällä kertaa ei onneksi ollut lähellä vettä, joten hänen ei tarvinnut kieltäytyä sen kummemmin jäiseen mereen hyppäämisestä. Mies avasi puukollaan paketin paikallista, mausteista lammasmakkaraa ja tarjosi Raylle puolta pakettia.
”Moi vain. Olen Alex, luonnollisen hevosmiestaidon ja lännenratsastuksen valmentaja. Emme ole varmaan tavanneet”, hän esittäytyi nuorelle naiselle saatuaan makkaransa grillitikkuun ja nuotion ylle. Alex pyyhki kätensä rennosti farkkujensa sivuun ja tarjosi sitä silmälasipäiselle naiselle. Hän halusi pitää hyvät suhteet kaikkiin Rosings Parkin työntekijöihin ja asiakkaisiin, jos se hänestä oli kiinni.
”Nautitko matkasta tänne?”

Mitä? Tuskin merivesi olisi nyt edes kylmää, jos sitä vertaisi siihen mitä vesi oli ollut syksyllä, vielä Newcastlen liepeiltä pohjoiseen. Se oli ollut aika mielettömän kylmää silloin, mutta sitähän Raiden ei voisi myöntää. Hän otti kaksi makkaraa paketista itselleen, tuikaten ne omaan tikkuun. Hän kun ei ollut Rosings Parkissa enää töissä, tyytyi mies vain hymyilemään ja tervehtimään.
"Moi, olen Raiden." Edelleen hän mietti sitä vaellusta, siellä oli ollut hauskaa. Harmi ettei hän nyt voisi nyhjätä samoin Alexissa kuin silloin heidän ollessa nuotiopaikalla kahden. Ehkä pitäisi joskus tehdä tällainen reissu kaksin.

Katerina kiersi kätensä Miyaton käsipuoleen ja tunsi olonsa helpottuneen hieman. Vain hieman, mutta sen verran, ettei hänen tarvinnut enää murjottaa. Ainakaan niin kauaa, kun hän ei törmäisi siihen Cherylin-typerykseen.
”Mennään”, hän huokaisi yrittäen hymyillä ja seurasi Miyatoa toivoen tuon jyräävän heille vähintään kelvot paikat jo täyttyneeltä nuotiopaikalta. Aleksei kuului jo hirnuvan heidän takanaan, mutta Kat ei ajatellut sen olevan sen kummempaa. Hänen hevosensa oli vain äänekästä sorttia.
”Olisinpa ottanut mukaan siideriä”, nainen tuhahti miettien köyhiä eväitään laukussaan. Kevyesti kupliva alkoholijuoma olisi rentouttanut mukavasti nuotion lämmössä.

Miyato oli ehkä ihan tyytyväinen, ettei nainen ollut ottanut siideriä mukaan. Olisi vähintään kiusallista jos valmentajan tyttöystävä oli paluumatkalla satulajuoppo. Miltä sekin olisi näyttänyt? Aika pahalta. Amerikkalainen kääntyi katsomaan olkansa yli, oliko Alekseilla kaikki hyvin.
"No, tehdään sitä hehkuviiniä kun päästään Newcastleen." Mies hymähti pehmeästi, etsien heille paikat vähän syrjemmästä.

Lassie katsoi Alexiksi esittäytynyttä miestä ujosti nyökäten hänen esittäytymiselleen. Ei, he eivät olleet tavanneet aiemmin. Miehen ojentaessa kätensä nuori nainen tarttui siihen varovasti ja hymyili. Myös Raideniksi esittäytynyt mies huikkasi tervehdyksensä silmälasiselle.
"Minä olen Lassie. Olen tallityöntekijänä Rosings Parkissa", tummahiuksinen esittäytyi ujosti hymyillen. Kummatkin miehet vaikuttivat ensivaikutelmaltaan mukavilta, sinänsä siis onni, että hän päätyi juuri heidän seuraansa.
"Juu, kyllä nautin. Tulin Caitlinin ja Remonan kanssa tännepäin. Ja toki oman hevoseni. Oli ihan hauskaa vaikka tuo täti-ihminen cobeineen meni kyllä vähän mutkaisia reittejä", Lassie sanoi naurahtaen vastaten samalla Alexin kysymykseen.
"Nautitteko te matkasta tännepäin?" hän esitti vuorostaan vastakysymyksen molemmille alkaen kaivaa repustaan äitinsä ostamaa teleskooppimakkaratikkua, johon hän voisi tökätä muutaman vaahtokarkin. Oikeastaanhan Lassie ei olisi halunnut moista vempelettä, mutta kun hän oli erehtynyt mainitsemaan äitilleen, että oli menossa ratsastusretkelle, oli tuo tilannut jostain tällaisenkin härpäkkeen ja tuonut sen Lassielle samalla kun kuskasi muutaman kirjan tyttärelleen. Turhaa intoilua, jos Lassielta kysyttiin, mutta kaipa sitä voisi nyt käyttääkin.

Kai kiinnitti Like Toy Soldiersin kauas muista hevosista. Hän tarkasti arvokkaan kilparatsun jalat ja löysäsi sen satulavyötä ennen kuin viitsi jättää sen paikoilleen. Hän tiesi ettei jättäisi sitä täysin huomiotta, mutta eiköhän raudikko pysyisi ihan rauhassa kun sillä oli maassa ruohoa mussutettavanaan. Mies nappasi kassinsa maasta ja suuntasi kohti nuotiota ja sen hohkaavaa lämpöä ja valoa. Yö oli todella pimeä eikä auttanut, että kuu oli pilvien takana eikä sähkövalaistusta ollut lähimain. Onneksi hän ei pelännyt pimeää.
”Käyttäytyikö Aleksei mallikelpoisesti lopun matkaa?” Kai kysyi Katerinalta yhyttäessään naisen ja tuon seurassa olevan valmentajan noiden istuuduttua syrjempään. Hänen ilmeensä oli miltei vahingoniloinen, mutta Katerina ei tuntunut sitä huomaavan. Sen sijaan nainen unohti täysin poikaystävänsä sanat hehkuviinistä ja hymyili Kaille kuin olisi ollut valmis iskemään tuon.
”Oikein hyvin”, Katerina vastasi kauniin kissamaisella soinnilla ja hymyili. Kai iski leikkisästi silmää blondille ennen kuin etsi paikan melkein huvittuneena siitä, miten flirtiksi nainen oli mennyt vaikka roikkui toisen miehen käsipuolessa.
”Harmi, että Kai roikkuu sen Cherylin kanssa. Muuten hän on tosi mukava”, Katerina muisti mainita, mutta antoi jälleen huomiotaan Miyatolle silittelemällä miehen käsivartta.

Raiden nyökkäsi naisen esittäytymiselle. Ah, tuo oli töissä Rosings Parkissa. Tavallaan hän katui sitä ettei nyt saanut kiinteää kuukausipalkkaa, mutta taas yrityksen tuoma vapaus oli jotakin mistä hän ei halunnut luopua.
"No... Sen mitä voi nauttia siitä että eksyy Slaleyn pikkuteille keskellä yötä. Onneksi hevoseni ei ole säikky." Raiden oli todella kiitollinen siitä että Lassy oli kiltti ponitamma.
"Etenkin kun itse vedän työkseni vaelluksia, maastoja ja tunteja, en ihan arvoista tällaista leväperäisyyttä reittien kanssa. Mutta menkööt niin kauan kun joku ei eksy." Hän veti makkaransa nuotiosta ja kokeili niitä. Hän halusi makkaransa vain kuumina, ei palaneina.

Amerikkalaisvalmentaja vilkaisi sitä Cactuksen hevosenhoitajaa ja Katerinaa. Hän tunnisti kyllä naisen äänensävyn, potien hetkellistä halua heittää kuppiin kaatamansa kahvit naisen päälle. Miehekästä kuin se olikin, hän hillitsi itsensä.
"...Joo. On. Tosi." Nyt oli hänen vuoronsa murjottaa.

"Aivan, olen varmasti kuullut nimesi keskusteluissa. Anteeksi, pitäisihän mun olla enemmän perillä”, Alex naurahti Lassielle ja käänsi tikkuaan nuotiossa, jotta makkarat eivät palaisi. Saisivat ne vähän mustua, mutta mielellään tasaisesti. Hän vilkaisi Raideniin miehen puhuessa melko kovasanaisesti vetäjähahmosta. Rouva Price parka. Nainen oli varmasti ollut niin innoissaan, ettei ollut edes ajatellut reitin tarkastamista etukäteen. No, eivät he kaikki olleet ammattilaisia vaellusten vetämisessä.
”Mukavahan porukassa on ratsastaa. Onneksi aikataulumme ei ole turhan tiukka, joten pieni eksyminenkään ei haittaa”, Alex hymähti yrittäen ottaa kevyemmän asenteen pieniä vastoinkäymisiä kohtaan, ”eikä kukaan loukkaantunut, joten hyvinhän tämä on mennyt. Millainen hevonen sinulla on?” Hän voisi jaaritella hevosista loputtomiin ja oli todella kiinnostunut Lassien ratsusta. Mahtoiko nainen kuulua kilparatsastajiin vai harrastajiin vapaa-ajallaan, kuten vain murto-osa Rosings Parkin kävijöistä. Talli oli aivan liian kallis harrasteratsulle, mutta joillakin rahaa piisasi pistää sellaiseen. Hän saattoi pitää vielä yhden hevosensa siellä vain siksi, että oli työntekijä, ja sai paikan parempaan hintaan - ja siksi, että elokuvayhtiö maksoi hänelle hyvin paitsi hevosten kouluttamisesta, myös Gabinon lainasta valkokankaalle.

”Mitä sulla on Kaita vastaan?” Katerina kysyi melkein loukkaantuneena, kun kuuli Miyaton äänestä ettei tuo ollut samaa mieltä hänen kanssaan. Eihän hevosenhoitaja ollut taatusti tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ainakin hänelle Kai oli ollut aina mukava, paitsi kun lyöttäytyi Cherylin seuraan hänen auttamisensa sijasta. Ilmeisesti tuo kuitenkin piti huolen omista asioistaan ennemmin kuin toimi talliorjana, mutta ei kai hän siitä voisi olla vihainen. Katerina ojensi käsiään saadakseen oman kuppinsa kahvia ja laski vapaan kätensä silittelemään Miyaton reittä.
”Hei, tästä piti tulla kivaa. Älä murjota.” Hän tiesi olleensa itse pahalla päällä suurimman osan matkasta, mutta ei halunnut Miyaton pilaavan loppuakin häneltä.

Raiden hymähti sarkastisesti. Ei se ollut kiinni hänen aikataulustaan, vaan siitä ettei hän halunnut joutua selittelemään miksi joku oli kadonnut keskellä yötä.
"Ei se ole aikataulusta kiinni, mutta en todellakaan haluaisi etsiä ketään kadonnutta täällä yötä myöten." Mies pehmensi vähän sanojaan. Hän oli kärkäs tässä asiassa, tehtyään tällaista työkseen jonkin aikaa jo ennen Skeldalen ostoa.

Ristiverinen pyöräytti silmiään. Ei kai sitten niin yhtään mitään, mukavaahan se vain oli kun joku flirttaili Katerinalle ja muistutti siitä ettei hän ollut se tallein komein mies. Olihan amerikkalais-japanilainen valmentaja suloinen ja ihan katseenkestävä, mutta ei miehekkäällä tavalla komea.
"En, anteeksi." Miyato otti naisen kädestä kiinni, suukottaen tuon rystysiä hellästi. Koska hänhän aina murjottikin.

Abigail katseli maastoseuruetta Bellen viereltä ja näpersi tämän tummanhopeista harjaa. Hän tunnisti kämppiksensä Lassien iskeytymästä joidenkin miesten seuraan ja näki muita työntekijöitä, jotka tunsi lähinnä nimeltä. Paikalla oli myös muutamia hevosenomistajia. Halu syödä vähäisetkin eväänsä ja päästä lämpimän nuotion läheisyyteen saivat hänet jättämään vastahakoisesti Bellen ja kävelemään nuotion lähettyville. Nuotion lähellä oli miellyttävän lämmin - edes paksu musta huppari ja harmaa löyhästi kaulan ympärille kiedottu huivi eivät tahtoneet lämmittää laihaa Abigailia pimeässä yössä. Hänen pitäisi varmaankin sosialisoitua muiden tavoin, mutta mieluummin jonkun tuntemattoman kanssa.
"Saako tähän istua?" hän kysyi Kailta, joka näytti tosin nyt tarkemmin katsottuna tutulta hänkin. Ei täällä maaseudulla kai päässyt tuttuja kasvoja karkuun mitenkään.

Kai oli ehtinyt jo kaivamaan reppuaan, kun kuuli jonkun puhuvan itselleen. Hän viittoi nuorta naista istumaan muistellen mielessään tuon nimeä. Hän oli loistava ihmisten kanssa, muisti nimet halutessaan ja tutustui mieluusti erityisesti tallin naispuolisiin työntekijöihin ja asiakkaisiin.
”Totta kai, siihen vain. Abigail, eikö?” Hän yllättäen muisti ja väläytti leveän hymyn hopeatukkaiselle naiselle. Kai ojensi kättään reippaasti muistellen ettei ollut koskaan ehkä puhunutkaan toiselle suoraan, mutta nähnyt tuon tallilla ja kuullut jonkun puhuvan tuosta. Miten hyvin hänen onnistuikin aina urkkia uusien naamojen nimet tietoonsa.
”Kai”, hän esittäytyi ennen kuin nojautui kyynärpäihinsä ja jäi katselemaan nuotion oranssin kajon värittämiä kasvoja, ”kuinka tulomatka sujui? Toivottavasti et ole kovin säikyllä ratsulla liikkellä.”

Katerina hyväksyi Miyaton anteeksipyynnön ja nojautui hymyillen painamaan suukon miehen huulille. Hänestä oli ihanaa olla siellä, vaikka yötä varjostikin muutama ikävä välikohtaus ja inhottava ihminen. Kaikesta huolimatta hän oli siellä Miyaton kanssa, nuotio lämmitti mukavasti kauempaakin ja tunnelma oli leppoisa.
”Mulla on vaahtokarkkeja, haluatko?” Nainen tarjosi pehmeällä äänellä ja mietti vaaleanpunaisen ja valkoisen sävyisiä pehmoisia herkkuja repussaan. Hän oli huomannut jo joidenkin grillaavan sellaisia joten oli vain onnellinen, että oli ottanut niitä mukaansa.

Abigail istuutui Kain viereen saadessaan luvan ja vei lyhyet hiuksensa korvien taa. Hän nyökkäsi Kaille kun kuuli nimensä ja pohti toisen nimeä tuloksetta sen lyhyen hetken ennenkuin kätteli nuorta miestä ja sai kuulla tämän nimen. Kai kuulosti tutulta, Rosingsissa Abbie oli hänetkin joskus nähnyt. "Ei mitenkään kehuttavasti", hän kertoi ja yritti lämmitellä nuotion ääressä. "Olen. Tai se ei ole säikky, vaan hermostunut. Häiritsimme kokoajan edellä olevia", hän kertoi ja kirosi mielessään vajaavia taitojaan ratsastajana. Hän ei jaksanut pidellä Belleä, joka rymisti hänen allaan, eikä osannut rauhoittaa itseään kun jännittyi hevosensa ansiosta.

Lassie hymyili Alexille (jo vähän rennommin) ja pudisteli päätään.
"Ei se mitään haittaa, ei kaikkien nimiä voi muistaa. Varsinkin, kun tallityöntekijöitä on niin tolkuttomasti", hän sanoi miehelle. Tyttö tökkäsi kaksi valkeaa vaahtokarkkia keppinsä nokkaan, ja laittoi sen lähemmäksi nuotiota. Pitäisi muistaa vahtia tarkasti valkoisia karkkeja, jos ne pääsisivät sulamaan, ne varmasti tippuisivat nuotioon tai maahan. Ja kukaan ei voisi pelastaa niitä ahnailta liekeiltä tai roskaiselta maalta.
"Vetäjä oli kyllä hieman ulalla, mutta kun katastrofeja ei syntynyt, niin kaiketi pieni harhailukin sallitaan", Lassie kommentoi keskustelua omasta puolestaan.
"Missä päin sinä vaelluksia vedät Raiden? Oletko Rosingsilla töissä?" hän jatkoi kiinnostuneena. Vaelluksien vetäminen työkseen oli selkeä syy miehen kärkkäyteen arvostella täti-ihmisen maastonveto "taitoja" (joita siis oikeasti ei hirveästi ollut).
Silmälasipäisen kasvoille nousi hymy tuon kuullessa kysymyksen koskien Ettaa. Hän kun jaksoi jaaritella hevosestaan vaikka kuinka ja paljon!
"Minulla on englannintäysiverinen, ruuna. Nimi on Ever So Clever, Etta vain. Kilpailemme kenttäratsastuksessa, tuolla Etta itseasiassa onkin", Lassie tarinoi hymyillen ja huiskutti kädellään taakseen, missä Etta oli, jos sen nyt hämärässä näki.
"Se papurikko", hän jatkoi kun keskittyi ottamaan vaahtokarkkejaan nuotiosta jäähtymään. Kuumina niitä oli Lassiesta ikävä syödä, paloi kieli ja kaikki.
"Oletteko te omilla hevosillanne liikenteessä?"

Raiden nauroi hiljaa. Hieman? Mies veulasi hetken alahuultaan koristavia huulikorujaan. Hän otti toisen makkaran tikusta, haukaten varovasti palan. Hienoa, suu ei palaisi. Hän nielaisi suunsa tyhjäksi, kääntäen sitten katseensa naiseen.
"Olin ennen ratsuttajana, en ole ollut töissä yli vuoteen siellä. Nyt omistan pienen westerniin painottuvan tallin Slaleyssa, Skeldale house on tilan nimi." Mies tuntui havahtuvan kun puhuttiin täysiverisestä. Entinen jockey kääntyi katsomaan papurikkoa, skannaten sen katseellaan läpi. Ihan hyvä rakenne. Ei se sykähdyttänyt hänen sieluaan, mutta Ray olikin vaativa täysiveristensä suhteen, hän rakasti tietynlaista rakennetta. Muut olivat ok, mutta eibät mahtavia.
"Olen ponilla. Draòidheil on yksi yhdeksästä tuntihevosestani. Ylämaanponitamma."

Alex kuunteli nyökytellen kuinka Lassie kertoi hevosestaan. Hän oli ollut oikeassa siinä, että jälleen kerran kyseessä oli kilpaileva ratsukko. Mies kääntyi katsomaan annettuun suuntaan ja uskoi katselevansa oikeaa hevosta, sillä sen lähellä ei onneksi ollut vastaavanlaisia. Kyllä hän täysiverisen erotti kun sellaisen näki, mutta ei osannut sanoa siitä juuta tai jaata vaan luotti Lassien sanaan sen taidoista kenttäratsastuksessa. Hän oli yrittänyt edes opetella käytävien nimikylttien perusteella tallin hevosten nimet, mutta niitä tuli ja meni tilanteiden mukaan joten hän ei koskaan ollut ihan ajantasalla. Yllättäen hänen onnistui kuitenkin yhdistää nimi ja hevonen oikeaan karsinapaikkaan. Ettahan oli melkein Gabinon naapuri!
”Eikö Etta asukin ihan itäkäytävän päässä?” Hän pohti ääneen muiden siirryttyä jo ihan muihin keskusteluihin. Makkara räiskähti nuotiolla ja hän tajusi vetäistä omansa pois ennen kuin ne tuhoutuisivat täysin. No, ei se kaunis ollut mutta varmasti maultaan aivan hyvä. Mies asetteli makkaratikkunsa hetkeksi maahan ja kaivoi laukustaan talouspaperia ja sitruunalimonadia juomaksi.
”Gabino, tuo musta arabialainen tuolla puun takana, on mun ja asuu melkein siinä vastapäätä.” Gabino näytti vallan erilaiselta muihin ratsuihin verrattuna, olihan se pieni kuin poni ja tällä hetkellä vailla satulaa, jonka hän oli riisunut pois. Toki mukana oli myös hauska pilkullinen Blake puhumattakaan Raidenin Lassysta, joten hän ei ollut ainut jonka saattoi odottaa jäävän jälkeen kovemmilla laukkaosuuksilla. Ja ne jotka niin ajattelisivat, olivat totaalisen väärässä.

Kai eläytyi Abigailin kurjasti menneeseen matkaan ja kallisti myötätuntoisesti päätään. Se oli vain opittua elekieltä, eikä hän oikeasti jaksanut vaivata päätään asialla. Hän kuitenkin tiesi miten käyttäytyä keskusteluissa ja ainakin sillä hetkellä koki toisen hyväksikin kaveriksi.
”Lainasin yhtä kilpahevosta jota oon tarpeen tullen hoitanut ja ratsastanut tässä kesän aikana. Mentiin lahjakkaasti välillä edellä olevien ohi. Sillä ei oo kaikki ihan kotona”, hän kuiskasi viimeiset sanansa ja virnisti. Doge oli ihan okei, mutta otti kaiken turhan vakavissaan hänen makuunsa. Hevosen tuittupäinen pörhistely muiden sekoilun vuoksi oli saanut hänet pyörittelemään silmiään huvittuneena. Siinä oli energiaa kolmen edestä ja varmasti näyttävyyttä ja kykyä radoilla.
”Oletko omallasi liikkeellä? Kilpailetteko?” Kai tiesi naisen nimen ja saattoi jopa ennustaa koska tuolla oli työvuoronsa, pyörihän hän tallilla melkein aina. Sen sijaan hänellä ei ollut mitään hajua, oliko Abigaililla omaa hevosta ja jos oli, mitä tuo teki sillä. Hänellä oli vain lainahevosensa, jonka saisi palauttaa Andrean hellään huomaan heti palattuaan. Onneksi herra Prescott oli edes suostunut lainaamaan oria, sillä muuten hän olisi jäänyt paitsi hienosta yömaastosta. Cavanaughin hevosia oli turha edes kuvitella lainaavansa sellaiseen. Mies löysi repustaan valmiiksi tehdyn ja folioon käärityn juustoleivän, jonka iski folioineen vapaaseen makkaratikkuun ja työnsi nuotion liekkien ylle.

Miyato ei ollut ihan niin tyytyväinen siihen maastoon. Häntä hävetti se Katerinan aiempi käytös hevostaan kohtaan, puhumattakaan siitä että hän ei ollut iloinen siitä miten nainen puhui sille Cavanaughn hevosenhoitajalle. Ärsytti. Tästähän oli puhuttu jo aiemmin, melko painokkaasti. Hän tyytyi kuitenkin hymyilemään sen suukon saatuaan.
"Voisin pari ottaa."

Lassie katsoi omalaatuisen näköistä miestä nyökkäillen tuon kertoessa tilastaan. Olihan Raiden nyt sentäs ollut töissä Rosings Parkissa, ratsuttajana tosin, eikä tallityöntekijänä niin kuin hän itse. Sivusilmästään Lassie huomasi miehen, tai oikeastaan miesten, kääntyvän katsomaan puun alla rauhaisasti seisoskelevaa täysiveristä. Papurikko oli ottanut hyvinkin rauhallisesti omistajan poistumisen lähistölle, mistä Lassie oli hyvin tyytyväinen.
"Juu, Etta asustelee juuri siellä, tarkalleen karsinassa 81", silmälasipäinen sanoi naurahtaen ja kääntyi samalla kurkkaamaan taakseen Alexin ratsua. Molemmat miehet tuntuivat olevan pienehköillä ratsuilla liikkeellä, jos Raidenillakin oli poni allansa. Aivan eri maata, kuin tytön oma papurikko, jonka säkä oli lähemmäs 170cm. Gabinoa katsoessaan Lassie muisti nähneensäkin hevosen aikaisemmin. Sen karsinapaikka oli hieman viistossa Ettan karsinasta toisella puolen käytävää.
"Olenkin nähnyt Gabinon aiemmin, varsinkin kun olen iltatallia tehnyt ja se on ollut sisällä. Mitä teet sen kanssa, kilpailetteko?", Lassie kysyi Alexilta kääntyen takaisin kohti nuotiota syödäkseen vaahtokarkkinsa. Karkit olivat onneksi jäähtyneet hieman ja pian saikin laittaa jo uudet paistumaan tikun nokkaan.
"Onko Draòidheil tässä lähistöllä jossain?" Lassie kysyi Raidenilta ja vilkaisi taakseen yrittäen tavoittaa katsellaan ylämaanponia.

No jos Raidenia katsoi, hän oli lyhyt mies. Ei ollut ihme että hän ratsasi poneja ja pienhevosia. Mies osoitti Gabinosta vähän matkan päähän. Siinä koetti laiduntaa raskastekoinen, hiirakko tamma.
"Tuo tuossa. Minulla on Lassyn lisäksi kotona toinen ylämaanponi tamma Bonnie ja sen orivarsa Ceci. Neljä norjanvuonohevosta, yksi hermoraunio täysiverinen ja poikani shetlanninpir-- siis poni."

Sormet alkoivat vähitellen lämmetä, kun Abigail oli tunkenut ne hupparinsa taskuihin. Mitkä toppahanskat tällaisia öitä varten oikein tarvitsi?
"Ahaa", Abigail vastasi Kaille. Kilpahevonen kuulosti automaattisesti joltakin hienolta hevoselta, johon Abbie ei saanut töissä tai sen ulkopuolellakaan koskea, saatika halusi. Ne asuivat omissa karsinoissaan omassa rauhassaan ja Abbie räpelsi niiden helpompien puskaratsujen, kuten omansa, kanssa. Tai oli Bellekin kai Melanien mielestä fantastinen kisaratsu, Abigail ei ollut aivan samaa mieltä.
"No, olen joo", hän vastasi Kain seuraavaan kysymykseen haluamatta selittää Bellen koko taustaa. Eihän se hänen omansa ollut mutta hänen riesanaan täällä Englannissa kuitenkin. "Ei me kilpailla enää, viimeksi joskus viis vuotta sitten", hän selitti. Ei Abbie nähnyt itseään kisakentillä enää - olihan se hieno unelma mutta ei hänestä olisi siihen enää. Voivottelun sijaan Abigail otti itse väsäämän leipänsä esiin ja iski sen nuotion ylle Kain tapaan. Muuta hänellä ei ollut eikä hän muuta olisi jaksanut syödäkään.

”Se erottuu edukseen”, Alex nauroi Lassien kertoessa nähneensä Gabinon aiemmin. Kyllähän sen joukosta yleensä erotti.
”Kilpahevosten keskellä piskuinen arabialainen tuntuu olevan enemmän naurunaihe, mutta koulutan sitä parhaillaan elokuvaa varten kuten muutamaa muutakin hevosta. Olet ehkä kuullut Graham Cranen kuvaavan uutta elokuvaa ja ottavan jopa ratsastustunteja Rosings Parkissa?” Alex arveli ääneen miettien ylimielisen oloista filmitähteä, jota kaikki naiset tuntuivat palvovan. Hän ei ollut vielä vakuuttunut itse päätähdestä, mutta sen sijaan elokuva oli saanut hänet puolelleen. Se ei johtunut maksetusta isosta korvauksesta hevosten kouluttamisesta, vaan juonesta ja siitä, kuinka hevoslähtöisesti jopa käsikirjoitus oli tehty.
”Kilpailin joskus myös lännenratsastuksessa Gabinon kanssa, mutta nykyään harvemmin. Toinen luottolännenratsuni on tätä nykyä Raidenin tallilla lainassa, koska aikani on kortilla”, mies lisäsi toisen esiteltyään pääasiassa raskastekoisista pikkuhevosista koostuvan laumansa.

Katerina päätti ohittaa täysin Miyaton aiemman kiukuttelun ja pisteli muutamia vaahtokarkkeja löytämiensä tikkujen nokkaan ojentaen toista poikaystävälleen. Kaiken voisi pelastaa sellaisilla herkuilla. Hän piteli toisella kädellään kevyttä tikkuaan nuotion yllä ja toisen kiersi Miyaton paidan alle ja lämmitteli viileää kättään miehen paljasta selkää vasten.
”Mun on kylmä. Ei kai haittaa?” Nainen kuiskasi hiljaa ja suukotti amerikkalaisen sileää poskea. Hän painoi päänsä tuon olalle ja katseli räiskyvää tulta rento hymy huulillaan.

Kai kuunteli naisen vastauksia käännellen välillä leipäänsä jotta se lämpenisi tasaisesti. Hän olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos olisi saanut kilpailla.
”Haluaisitko kilpailla?” Hän kysyi Abigaililta ryhdistäytyen aavistuksen kauemmas nuotiosta. Tuli alkoi tuntua jo liiankin lämpimältä kasvoilla, vaikka muuten lämpimässä istuskelu olikin mukavaa.
”Jos mulla olisi varaa tai sponsori, lähtisin kisakentille heti. Nyt joudun tyytymään vain hoitajan rooliin”, Kai huokaisi miltei liioitellun dramaattisesti. Hän piti työstään mutta tietenkin se otti päähän, kun ei päässyt tavoitteisiinsa.

Abigail naurahti kuivasti. "En", hän sanoi. "Ei se ole minua varten." Niin hän ainakin kuvitteli. Vielä viisi vuotta sitten hän oli kisannut aluetason kenttäkisoissa aivan onnessaan Bellen kanssa. Nyt hän oli varjo entisestään ja ajatus kisaamisesta tuntui kauhealta ja inhottavalta. Bellekään ei tuntunut enää samalta - eikä hän edes osannut ratsastaa. "Etkö viihdy hoitajana?" Abbie uteli.

Kai oli hämillään. Eivätkö kaikki hevosten kanssa pyörivät halunneet kilpailla? Hänelle se oli ollut niin itsestäänselvyys ensimmäisiltä ratsastustunneilta saakka. Hänellä ei vain ollut sopivaa hevosta, eikä varaa hankkia sellaista. Työ hoitajana oli epätoivoinen hätähuuto ja kolikko toivomuskaivoon. Jos hän työskentelisi tarpeeksi kovasti, joku näkisi hänen taitonsa ja antaisi hänelle mahdollisuuden.
”Viihdyn kyllä, mutta tavoitteeni on kilpailla”, Kai vastasi kevyesti ja veti folionyyttinsä pois liekkien ulottumattomilta. Hän laski sen penkille viereensä jäähtymään ja etsi jäillä kylmänä pysyneen vesipullonsa laukusta.
”Miten päädyit Rosings Parkiin töihin, jos et ole kiinnostunut kilpailemisesta ja kilparatsuista?” Eihän Abigail sitä suoraan ollut sanonut ja olihan tuolla hevonenkin, mutta jonkin asteista nihkeyttä Kai oli huomaavinaan.

"Aijaa", Abigail vastasi ja muisti nostaa leipäänsä nuotion yllä, ettei se täysin palaisi. Hänen tavoitteensa oli selvitä arjesta. Hän ei osannut ajatella kuin päivä kerrallaan ja siksikin tavoitteiden asettaminen työssä tai hevosten parissa tuntui vieraalta ja typerältä. Hyvä, jos jotkut kuten Kai osasivat ajatella pidemmällä tähtäimellä.
"Sain töitä sellaisen ohjelman kautta", hän selvensi hieman nolona. Hänen kyvyttömyytensä hankkia työpaikka ja saada elämänsä kokoon eivät olleet hänen lempipuheenaiheitaan. "Otin sen työn minkä sain ja se oli tallityöntekijä Rosings Parkissa." Ei hänelllä ollut ollut valinnanvaraa.

Luca ei nauttinut yömaaston välietapin järjestelyistä. Ei, Luca, joka oli ollut ookoo matkalla kaiken ja kaikkien kanssa, ei ollut säikkynyt puskista ampuvia lintuja tai muutakaan mitä normaali Lucan kaltainen kisaratsun energialla varustettu eläin saattoikaan vilkkaassa päässään keksiä. Luca oli säästänyt kaiken energiansa tähän hetkeen, koska nyt se takapuoli viuhui kuin se yrittäisi keilata kaiken ja kaikki kumoon lähimaastosta. Kimakka ääni hirnui metsän halki.
"Älä ole urpo", Cheryl hymisi sille nojaillen puuhun, johon se oli sidottu. Luca pörähti naiselle mieltäosoittavasti. Toisaalta tämän takiahan se oli reissulle lähtenyt: jotta Luca ei friikkaisi näin jossain muualla, vaikka toisella puolella maapalloa arvokisoissa. Totuttaminen oli tärkeää.
Kun Luca viimein rauhoittui edes hieman - katsellen toki ympärilleen yhä epäilevästi -, Cheryl päätti, ettei kykenisi asialle juuri nyt mitään. Siksi hän talsi muiden seuraan notskille, jossa oltiin jo hyvässä vaiheessa. Cheryliä ei haitannut, että hän oli jäänyt paitsi nuotiosta tähän mennessä. Punapäällä ei ollut edes mukavaa seuraa - paitsi ehkä Kai, ja Kai tuli toimeen muidenkin ihmisten kanssa. Muut ihmiset olivat Cherylistä hyi. Ja jos niitä oli tällä tavalla useampi, oli se Cherylistä vähän vastenmielistä. Siksi nainen istahti yksinään matkan päähän muista.

Kai ei täysin ymmärtänyt, millaisesta ohjelmasta Abigail puhui, mutta ei kysellyt sen enempää. Hän kohotti kulmaansa epäilevästi naisen kertoessa, että paikka Rosings Parkissa oli irronnut niin helposti. Mikä tuuri!
”Vau, joko sulla käy hyvä tuuri tai oot erityisen lahjakas. Rosings Park tuskin palkkaa ihan paskoja tekijöitä”, hän arveli vaikka olikin itse työskennellyt vain yksityishevosten omistajille. Talli oli kuitenkin kuuluisa, asiakkaat varakkaita ja hevoset arvokkaita. Ei sellaisia voisi käsitellä kuka tahansa. Hän kuori leipäänsä yhä lämpimästä foliosta ja hymyili paketista paljastuvalle vaalealle leivälle, jonka välistä pilkisti tuoretomaattisiivu ja valuvaa, kermaista juustoa. Se näytti herkulliselta hänen silmissään, mutta edellisestä ruokailusta olikin jo aikaa.
”Oletko viihtynyt?” Kai käänsi katseensa leivästään hetkittäin Abigailiin ja yritti edes muistaa hyvät käytöstavat ja olla puhumatta ruoka suussa.

Abigailin täytyisi kai olla kaiken järjen mukaan ylpeä siitä, että oli säilyttänyt työpaikkansa ja selvinnyt koeajasta. Työn tekeminen ei kuitenkaan ollut niin hehkeää kuin hänelle oli toimistossa pastelliväreillä maalattu. Hän oli henkisesti ja fyysisesti aivan loppu. Rapakunto ja rankka fyysinen työ eivät tainneet olla hyvä yhdistelmä. Eno vain jaksoi kannustaa ja kuvitella, että hänen kuntonsa ottaisi työn tason kiinni joku päivä. Joopajoo.
"Väittäisin tuuriksi", Abbie tuhahti Kaille. Hän ei ollut erityisen lahjakasta nähnytkään, lähenteli enemmän sitä paskaa työntekijää miehen esittämällä skaalalla.
"Juu", hän kuittasi nopeasti ja nosti oman leipänsä pois tulesta. Viihtymisestä pystyi olemaan montaa mieltä. Hän ei vain tuntenut sopivansa mihinkään. Hän ei ollut kokenut vakiokaluste, hän ei ollut innokas uusi työntekijä ja vähiten hän oli ylimielinen hevosenomistaja. "Rosings on ihan hieno paikka."

Kai haukkaili paloja leivästään hyvällä ruokahalulla. Hän himoitsi jo repussa odottavaa banaania ennen kuin pääsi eroon epäterveellisestä herkustaan. Mies yritti edes syödä fiksusti, sillä ei tehnyt hänen saliohjelmalleen hyvää joustaa tasapainoisesta ruokavaliosta.
”Onko sulla vastuuhevosina jotain urpoja? Tai vielä pahempi, onko niillä hirviöomistajat?” Kai jatkoi keskustelua Abigailin kanssa huvittuneena. Hänellä oli ehkä yksi vaikeimmista hevosenomistajista työnantajanaan, mutta varmasti joukkoon mahtui karmeampia jollain tasolla.

Ratsukot yksitellen alkoivat hidastaa letkan kärjessä. Oltiin ilmeisesti saavuttu nuotiopaikalle. Leo tähysi katseellaan rauhallisempaa paikkaa hiukan kauempana muista. Hän sattuikin löytämään sopivan oksan hyvän välimatkan päässä muista ja ratsasti pärskähtelevän tammansa sinne. Colmin seurasta lähteminen sai tamman hermot taas kireälle, mutta Leo ei uskaltanut jättää tammaansa irti, sillä pelkäsi sen loukkaavan tai tallovan jonkun alleen säikähtäessään.
Leo pujotti riimun tammansa päähän ja sitoi sen tiukasti kiinni puuhun riimunarulla. Tamma luimi ja puri hampaansa kiinni yön pimeydessä hädin tuskin erottuvaan riimunaruun. Hän kaivoi repustaan sille muutaman porkkanan, siinä toivossa että tamma jättäisi itsensä vapautusyritykset sikseen. Hän taputti tammaansa vielä nopeasti ja loi siihen viimeisen epäilevän silmäyksen ennen kuin lähti etsimään Aidenia tai jotain muuta henkilöä nuotiopaikalta juttuseurakseen.

Miyato oli vinkaista hyvin epämiehekkäällä tavalla kun kylmät sormet koskettivat selkää. Hän inhosi kylmää, ollenkin melko herkkä sille. Hän kuitenkin ohitti sen kaiken hymyillä. Ei se haittaisi, tietenkään. Kuten häntä ei koskaan mikään. Jestas, jenkkivalmentajan olisi pitänyt kasvattaa selkäranka!

Siinä missä Kai ahmi hyvällä ruokahalulla, Abigail lähinnä näykki leipäänsä varsinkin kun se oli vielä kuuma... ja hieman palanut toiselta puolelta. Eipä hän koskaan mikään kaksinen kokki ollut ollut, joten oliko ihmekään ettei leivän lämmittäminen nuotiollakaan onnistunut. Hyvältä se kuitenkin maistui. "Joo ja ei", hän vastasi. Hänen vastuuhevosensa olivat aikamoinen sekamelska: oli shetlanninponia, friisiläistä ja kaksimetristä puoliveristä. Omistajat olivat aivan yhtä sekavia, eikä Abbie viihtynyt heidän kanssaan yhtään. Onneksi tähän asti hän oli jotenkin selvinnyt kuivalla tervehdyksellä ja sillä, että hän teki vaivihkaa työnsä. "Onko Rosingsin kaltaisella tallilla muka ollenkaan mukavia ja tavallisia hevostenomistajia?" Ei ainakaan hänestä, vaikka Flora-shettiksen omistaja ja tytär olivatkin ihan suloisia.

Kai naurahti Abigailin sanoille. Naisen täytyi olla oikeassa.
”Tiedät todennäköisesti paremmin, mutta voi hyvin olla että ei”, hän vastasi miettien niitä muutamaa työnantajaa, joilla oli työskennellyt. Ehkä hevosen omistajissa ei tavallisestikaan ollut kovin järkeviä ihmisiä. Kuka osti arvokkaan kilpahevosen ylipäätään ja kuvitteli sen pärjäävän niin että saisi sijoituksensa joskus takaisin?
”Jos ratsastus ei ole juttusi ja Rosingsiinkin päädyit vain vahingossa, mitä sitten haluaisit tehdä elämälläsi?” Hänestä elämänhaaveet kertoivat paljon kyseisen ihmisen persoonasta.

Katerina nappasi paahtuneen vaahtokarkkitikun nuotiolta ja odotteli miltei malttamattomana sen jäähtymistä. Hän joutui vetämään kätensä pois Miyaton lämpimältä selältä sallien miehelle ainakin hetken helpotuksen palelemisesta. Onneksi kahvi lämmitti yhtälailla.
”Olet todella hiljainen, onko kaikki kunnossa?”

Abigail katsahti Kaita. Ja tuollaisen kysymyksen hän päätti kysyä? Olipahan taas kuulustelua, mistä hän muka tiesi mitä hän elämältään halusi! Hän eli päivä kerrallaan ja oli vain tyytyväinen, että heräsi joka aamu selvin päin ja omisti työn. Se riitti. "En tiedä. Elää", hän vastasi ja nappasi leipäänsä. Se oli ainakin rehellinen vastaus.

"Joo, ja yhtenä kappaleena", Oliver totesi. Kukaan ei ollut pudonnut, hevoset eivät olleet sännänneet päättömällä vauhdilla pimeään metsään eikä mitään muutakaan katastrofaalista ollut tapahtunut. Eksymiset tuntuivat varsin pieneltä harmilta siihen verrattuna. Mies riisui kypäränsä ja vilkaisi viimeisen kerran oria, jonka satulavyön oli löysännyt. Kyllä se pärjäisi.
"Etsitään vaan", mies nyökkäsi ja kurkotti naisen puoleen tarttuakseen Didin käteen ennenkö ehti miettiä, mitä mieltä nainen olisi moisesta eleestä ihmisten keskellä. Hän hymyili lammasmaisesti Didille valmiina irrottamaan otteensa, jos nainen sitä tahtoisi. Oliver suunnisti nuotion ääreen katsellen hetken ihmisten joukkoa. Ehkä olisi turvallista asettua edes jollakin tasolla tuttuun seuraan. Didikin viihtyisi varmasti vauhdikkaan ystävänsä kanssa, vaikka Oliver olisi mielellään pitänyt naisen ihan vain omanaan. Hän harkitsi uudestaan, kun toinenkin teini liittyi Bexin seuraan, mutta istahti lopulta alas.
"Tietty", Bex nyökkäsi Baileylle vastaukseksi, ennenkö käänsi huomionsa ystävänsä puoleen. "Miten menee, Didi?" Oliver sai tervetulotoivotukseksi vinon hymyn, ja Olivian anteliaisuus puolestaan sai Bexin puristamaan tytön rannetta vaahtokarkin nappaamisen lomassa. Hän kaivoi repustaan suuren sipsipussin, jonka tunkeminen reppuun oli vaatinut hieman kikkailua ja aukaistuaan rapisevan pussin, laittoi sen kiertämään lähelle istahtaneiden joukkoon.

Kai sai leipänsä syötyä ja ryttäsi folion palloksi pudottaen sen maahan. Ehkä hän muistaisi siivota sen lähtiessään. Naisen vastaus sai miehen huvittumaan sisäisesti, mutta hän edes yritti näyttää siltä kuin olisi hyväksyttävää, ettei tiennyt mitä halusi elämältä.
”Ei kai sekään huono tavoite ole”, hän hymähti vaikka pyöritteli silmiään kun toisen katse vältti. Kun oli varttunut tavoiteltavan unelman kanssa, oli vieras ajatus, että olisi vain lorvinut arjen läpi työskentelemättä ankarasti saadakseen sen mitä halusi.

"Luojan kiitos", Didi naurahti. Hieman jännitystä sai aina olla, mutta Didi viihtyi paremmin kun tiesi, etteivät ratsut kahlanneet ojissa ilman ratsastajiaan. Sunnyyn saattoi luottaa mutta mitä muut ratsukot olivat häseltäneet, Didi ei ollut niin varma niistä.
Häntä ei haitannut lainkaan Oliverin käsi hänen omassaan. Se toi turvaa pimeässä metsässä, vaikkei Didi halunnut pimeyteen keskittyäkään. Sen sijaan hän lähti kävelemään Oliverin vierellä nuotiolle ja tunnnisti tuttuja kasvoja Rosingsista ja muualta.
"Moi", Didi tervehti Bexiä hymyillen ja samalla muita ja istui alas Oliverin vierelle. "Hienosti. Te näytätte selvinneen myös ehjin nahoin tänne?" hän kysäisi ja nosti pienen repun selästään. Bailey oli tehnyt samoin ja ruvennut itsekin paahtamaan vaahtokarkkeja tulen yllä istuttuaan alas. Hän tunnisti lähinnä ympärillään olevien ihmisten kasvot mutta se ei estänyt tyttöä viihtymästä ja nappaamasta sipsejä käteensä kun pussia tarjottiin hänelle. "Kiitti. Ihanan lämmintä tässä nuotion vierellä", hän ihasteli ja hymyili vierustovereilleen.
"Haluatko leivän?" Didi ehdotti Oliverille kun käänteli tavaroitaan repussa. "Niissä on juustoa, kinkkua ja tomaattia", hän kertoi ja nappasi käsiinsä kaksi foliolla peitettyä kolmioleipää. Repussa oli myös termostaatissa kaakaota ja keksejä ja niitäkin tarpeeksi useammalle kuin kahdella, ihan varmuuden varalta.

Abigail oli unelmoinut joskus kenttäkisoista ja saatuaan ensimmäiset ruusukkeensa, oli ollut aivan hurmiossa. Siitä oli aikaa. Nyt hän ratsasti vain, koska Melanie oli halunnut väkisin tuoda Bellen Englantiin hänelle. Muuta elämää hänellä ei enää ollut kuin työt ja Belle, joten kai hänen pitäisi kehitellä jotakin siihen liittyvää. Se ei kuitenkaan innostanut, joten hän tyytyi vain elämään.
"Ei kai", Abbie toisti. Ei hänen elämänsä ollut jännittävää ja tapahtumantäyteistä. Ei siinä ollut mitään mistä unelmoida. "Oletko sitten aina itse tiennyt, että haluat kilpailla?" hän kysyi. Sellainen ajatus tuntui hänestä hölmöltä ja kaukaiselta.

Joku muu olisi saattanut ottaa Abigailin sanat jopa loukkauksena, mutta ei Kai. Hänen itsevarmuudellaan ei ollut aikomusta rakoilla siinä vaiheessa, kun toinen kyseenalaisti hänen pitkäaikaisen elämänhaaveensa.
”Siitä asti kun olen mitään ymmärtänyt ratsastuksesta”, Kai nyökkäsi. Hänellä se oli lähtenyt ratsastusharrastuksen aloittamisen jälkeen kilpailuiden ja tulosten ahkerasta seuraamisesta internetissä. Sitten hän oli valinnut lajikseen esteet unohtamatta kouluratsastuksen tärkeyttä ja kehittynyt huimaa vauhtia tahdonvoiman ja ankaran harjoittelun takia. Kun hän ei ratsastanut, hän kävi läpi kehityskohtiaan, katsoi muiden ratsastusta ja suunnitteli tulevia mahdollisuuksia ratsastaa ja kehittyä.
”Harmi, että kilparatsastus huipulla vaatii mielettömiä summia rahaa. Kaikki kun eivät synny kultalusikka suussa.”

Abbie nyökkäsi Kain vastaukselle ja oli kateellinen. Joidenkin elämä oli niin helppoa, kun sitä ajoi joku tuollainen voima.
"Eivät todellakaan", hän vastasi kuivasti - jotkut aivan päinvastoin. "Eikö huippuratsastajilla ole paljon sponsoreita?" hän kysyi. Abbie ei tiennyt paljoa kisamaailmasta, sillä ei ollut moneen vuoteen sitä seurannut. Vasta nyt Rosingsissa hän oli joutunut tekemisiin kisahevosten ja -ratsastajien kanssa ja joutunut oppimaan faktoja kaikesta ja opettelemaan ulkoa isojen nimien titteleitä ja kisavoittoja. Hän oli viihtynyt nuorempana hyvin aluekisoissa ja olikin pärjännyt sillä tasolla. Kansallisiin hyppääminen olisi ollut aivan liian iso loikka rahallisesti ja ajallisesti puhumattakaan sitten isoista luokista, joista Kai tuntui haaveksivan.

”On”, Kai nyökkäsi ja harmitteli mielessään, ettei hänellä ollut sellaisia suhteita joille kerätä rikkaiden rahat hevosurheiluun. Ehkä vielä joku päivä.
”Vielä joku päivä mullakin on sponsoroitu huippuhevonen. Ehkä palkkaan sit sut mun hevosenhoitajaks”, mies heitti virnistäen ja kaivoi repustaan osin ruskeaksi muhistuneen banaaninsa. Miten herkullista.

"Suuret on suunnitelmat", Abigail naurahti ja söi leipänsä loppuun. "Minä, isoissa kisoissa?" hän sanoi huvittuneena. Sitten hän vasta joutuisikin sietämään niitä kermaperseitä ja fiinejä isoja nimiä. Sellaisessa työssä toisaalta pääsisi varmaankin näkemään maailmaa paljon, se mahtoi olla mukavaa.

”Älähän nyt, olisin täydellinen työnantaja”, Kai arveli naurahtaen. Hän niin palkkaisi jonkun kauniin naisen kilpahevosensa hoitajaksi, jos saisi joskus tehdä niin. Olisi sitten kisamatkoillakin jotain tekemistä, jos tuntemattomista tallitytöistä ei kukaan lämpenisi.
”Pidä mielessä, sulle on aina paikka auki”, Kai virnisti ja iski silmää. Abigail oli ihan hyvännäköinen ja vaikka tuolta puuttui tarvittava kunnianhimo kilparatsastajalle, ehkä tuo juuri siitä syytä voisi olla hyvä talliorja.

Abigail vilkaisi Kaita. Niinhän ne kaikki sanoivat. Kuitenkin laittaisi hänet tekemään ne paskimmat työt eikä muuta. Abbie ei päässyt helpolla kyynisestä elämänkatsomuksestaan. "Pidän joo", hän vastasi ja pyöräytti huvittuneena silmiään toisen silmäniskuille. Ihme hurmuri. Ensin Kain pitäisi edes päästä niille kisakentille, ennenkuin voisi lupailla jotain avoimia työpaikkoja.

Lassie nyökytteli Alexin kertoessa elokuvasta ja sen kuvauksista sun muusta. Gabinoa koulutettiin siis elokuvaa varten, aika siistiä! Ettasta ei varmaan ikinä olisi ollut moiseen, mutta ei siitä tarvitsisikaan olla. Hevosella oli paljon vielä näytettävää kenttäratsastuksen saralla.
"Joo, olen kuullut asiasta, ja nähnytkin itseasiassa tuon henkilön ratsastamassa, jossain kohtaa muistaakseni", nutturapää sanoi miettivän näköisenä.
Lassie katsoi Raidenin osoittamaa hiirakkoa arvioiden. Hieman liian raskastekoinen ja pieni Lassien makuun, mutta olihan se nyt söpö. Mies kertoi myös mitä muita hevosia tallilla oli, ja löytyihän sieltä myös yksi täysiverinenkin, tosin Raidenin mukaan hermoraunio.
"Aii, sulla on poika, jolla on shetlanninPONI", Lassie sanoi hymyillen. Shettikset olivat ihan söpöjä pörröjä, mutta todella pieniä. Silmälasinen itse oli ratsastanut sellaisella viimeksi ehkä 9-vuotiaana. Silloin ne olivat olleet kyllä ihania. Myös Alex lisäsi listan perään toisen luottolännenratsunsa, ajanpuutteesta siis Raidenin tallilla.
"Minä en olekaan lännenratsastusta ennen kokeillut, olen ollut vain kenttä- ja esteratsastuksen kanssa tekemisissä. Onko lännenratsastus hankalaakin?" Lassie kysyi ääneen ottaen jälleen uudet kullanruskeat vaahtokarkit syötäväksi. Nopeasti ennen syömistä hän kuitenkin vilkaisi olkansa yli, olihan Ettalla kaikki hyvin.

Raiden hymähti. Hän viihtyi kylmäveristen poniensa ja yhden hermoheikkonsa kanssa enemmän kuin hyvin. Entiselle jockeylle se oli lomaa.
"On siinä omat juttunsa, etenkin jos on ratsastanut perinteisesti. Alex tosin on se oikea ammattilainen." Ray oli enemmän itseoppinut ja opiskellut jopa Alexin seminaarivideoita katsomalla. Sitä hänen miesystävänsä tosin ei tiennyt.

”Et kuulosta vakuuttuneelta”, Kai pisti merkille mutta ei puuttunut asiaan sen enempää. Hän katsoi parhaakseen vain näyttää hyvältä, hymyillä ja keskittyä eväidensä viimeistelyyn. Tuli lämmitti ihanasti matkalla kohmettuneita sormia ja ohuiden ratsastushousujen peittämiä jalkoja. Hän vilkuili löytääkseen matkaparinsa ihmisten joukosta. Hän viittoi Cheryliä pienellä käsiliikkeellä luokse. Miksi ihmeessä tuo oli mennyt mököttämään yksinään kauemmas.

Alex nyökytteli Lassien kysymykseen ollen samaa mieltä Raidenin kanssa.
”Olen tehnyt sitä koko ikäni, joten minulle englantilainen tyyli on vieraampi”, hän hymähti. Hänen taitonsa riittivät hevosen peruskoulutukseen koulu- ja esteratsastuksessa, mutta hän ei ollut häävi kummassakaan lajissa ja jos vielä ostaisi joskus nuoren jota kouluttaa, pyytäisi jonkun muun ratsuttamaan sitä muussa kuin lännenratsastuksessa.
”Jos aihe kiinnostaa, pidän valmennuksia Rosings Parkissa”, Alex kertoi hymyillen. Hän otti aina mielellään vastaan ratsukoita tai ratsastajia, joita kiinnosti oppia tai kokeilla lännenratsastusta. Vaikka hänellä oli sillä hetkellä kädet täynnä työtä elokuvan kanssa, hän ehtisi kyllä ottaa oppilaan tai kaksi johonkin väliin.
”Hevostani saa tietysti lainata sitä varten.” Oli varmasti oikein olettaa, ettei Etta ollut lännenratsu eikä sitä yhden tai kahden kerran takia sellaiseksi kannattanut kouluttaa.

"En ole tottunut saamaan työtarjouksia", Abigail vastasi kuivasti. "Hyvä jos nyt edes tämänhetkisen työni saisin pidettyä." Oli outo ajatus, että hänelle - maailman surkeimmalle työntekijälle - olisi paikka avoinna noin vain. Eiköhän se mahdollisuus katoaisi, kun Kai tai kuka tahansa muu todistaisi hänet oikeasti töissä. Hän oli hidas, väsyi eikä pysynyt aikataulussa, eikä saanut saatika osannut käsitellä vaikeampia hevosia. Kain viittoillessa jollekin punahiuksiselle naiselle, Abigail kääntyi katsomaan mutta siirsi katseensa nopeasti tulen leiskuntaan. Joku Kain kaveri, hienoa.

Cherylistä oli ihan ok istua yksin. Nuotion räiske sai naisen tuntemaan itsensä hyväksi - ja sen lämpimät värit olivat Cherylistä jotenkin rauhoittavat. Toisaalta niin oli aina ollut. Ehkä siksi Cherylin pöydän kulmat olivat siksi kärynneet mustaksi. Liekit auttoivat punapäätä ajattelemaan.
Vittu että mä oon outo, Cheryl mietti kulmiaan kurtistaen huvittuneena.
Nainen nosti katseensa nuotiosta kiertämään ympärilleen juuri sopivasti nähdäkseen Kain viitonnan. Cheryl nyrpisti näkyvästi nenäänsä. Kailla oli seuraa. Seura oli harvoin sitä mitä Cheryl tahtoi. Silti punapää nousi ylös ja käveli istumaan Kain toiselle puolelle, sanomatta mitään. Seuralainen oli nainen, jolla oli kummallinen pörheä tukka. Se sojotti hieman kummallisesti (ihan kuin Cherylin vähintään yhtä kärsinyt kuontalo olisi ollut parempi) ja näytti vähän hevosen hännälle, jota oli juuri hangattu karsinan seinää vasten.

KOTIMATKA, kello 02:17

Nuotion lämpöisessä, punaisessa valossa olisi viihtynyt toki tunnin jos toisenkin! Ehkä kotimatkan oli pitänyt alkaa jo melkein puolitoista tuntia sitten, ja ehkä useampikin ratsastaja vilkuili jo merkitsevästi kelloaan. Mutta menomatkakin oli venynyt eikä kukaan tosissaan voinut nurista siitä, että sai nauttia eväistä ja sivistyneestä nuotiokeskustelusta hetken kauemmin. Rouva Madeline Price ei varsinaisesti huomannut, että hänen keskustelunsa tuppasivat olemaan yksipuolia ja että onneton herra Rouva Madeline Price oli nuokahtanut tweedlakkinsa alla Land Roverinsa viereen. Tarpeeksi monta, merkitsevää huokausta kuultuaan Rouva Pricekin joutui myöntymään. Hän poimi sirosti punatuilla huulillaan viimeiset palat grillatuista vartaistaan, taputteli suunsa lautasliinalla ja lähti sitten herättämään nukahtaneen Buttonsin. Hänen miehensä siivoaisi seurueen jäljet varmasti enemmän kuin mielellään.
"Ovatko kaikki valmiina matkaan?" hän heläytti yön pimeyteen ja kiipesi paksun, mustan cobinsa satulaan. Buttons luimisti happamana ja laahusti liikkeelle. Rouva Madeline Price johti joukkoa päättäväisesti kotimatkalle itsevarmuutta säteillen. Väliäkö sillä, että pohjoisen sijasta hän oli valinnut suunnaksi epähuomiossa etelän - mutta yömaastoonhan kuului seikkailu! Naisen itsevarmuus ei haparoinut edes silloin, kun hän tajusi peltojen vaihtuvan avoimeksi, kesyttömäksi nummimaisemaksi tuttujen teiden sijasta. Sehän oli vain romanttista! Ja jos muut olisivat vaivautuneet opettamaan hevosensa olemaan säikkymättä ja sinkoilematta, hekin nauttisivat retkestä paljon enemmän.

Pimeä metsä, vieraskin vielä, paljon muita hevosia, ihmisten luomaa hälinää. Seisoiko Luca paikoillaan? No ei todellakaan. Cheryl koetti hengittää rauhallisesti sisään ja ulos mustan hevosen stepatessa sivusuuntaan hermostuneesti. Peruuttaminen muuttui nopeasti lähinnä ääliömäiseen uhitteluun, jossa etukaviot nousivat senttejä maanpinnasta. Cherylin olisi tehnyt mieli ärähtää, mutta se ei ehkä olisi ollut hevoselle reilua. Hämmentynyt, mutta innokas ori ei tehnyt sitä tahallaan - se vain tahtoi liikkeelle, tutustua muihin. Cherylistä se oli kuitenkin lähinnä rasittavaa, mutta muu ei auttanut kuin heilauttaa jalka nopeasti ihan liian korkealla olevaan jalustimeen ja liikkeestä hypätä vikkelästi hevosen selkään, vaikka Luca sillä sekunnilla siirtyi raviin hävitäkseen tutkimaan muita ratsukoita. Cheryl pidätti yhä hengittäen rauhallisesti. Yksi, kaksi, kolme, nainen laski päässään ja tuijotteli lähes näkymättöminä tummaa taivasta vasten olevia puita. Pricen Buttons ei tuntunut lotkauttavan korvaansa, mutta kaikilla muilla ei mennyt niin hyvin.
Luca pörisi innoissaan lähtiessään liikkelle. Sen käynti oli vapaata, mutta peräti reippaampaa kuin aikaisemmin. Cheryl etsi Kain seurueesta, irvistäen miehelle kuvailevasti. Luca ei suostuisi seisomaan enää pitkään, joten liikkelle kannattaisi lähteä nopeasti. Cheryl ei ollut tutkinut reittiä etukäteen, mutta oli aika varma, että he palaisivat samaa takaisin: sitä ei kuitenkaan tapahtunut, kun Price lähti aivan toiseen suuntaan.

Abigail oli siirtynyt Bellen luo vaitonaisena ja laittanut sen kuntoon kotiinratsastusta varten. Sen tauko oli sujunut varsin yllätyksettömästi ja se rauhoitti onnistuneesti Abigailinkin mieltä. Ehkä sen kanssa selviäisi kotiin asti ilman suurempia sydänkohtauksia, kun se oli nytkin saattanut seisoa paikoillaan ilman jatkuvaa vahtimista.
Abigail heilautti itsensä selkään ja antoi Bellen ottaa muutamat hätäiset askeleet ympäriinsä. Se oli aina hermostunut isossa joukossa ja tällä maastolla oli väkeä. Abigail ei halunnut kuitenkaan suuttua hevosensa hermostuneisuudelle ja antoi sen lähteä kävelemään kohti osittain muodostunutta jonoa, etsien itse seuraa. Hän ei todellakaan mennyt jonon perälle enää mutta Cherylin ja Kainkaan seura ei tavallaan innostanut. Voisiko hän vain osata nämä maastot jo ulkoa ja ratsastaa itsekseen kotiin? Vilkaisu ympäristön synkkään ja ahdistavaan pimeyteen pisti ne mietteet kuitenkin pois ja Abigail ratsasti Bellen Kain ja Cherylin hevosten vierelle sanomatta mitään.

Bailey oli höpötellyt ties kenen kanssa ties mistä kuluneen puolentoista tunnin aikana ja naposteltavaa oli jäänyt kotiinkin otettavaksi, sillä suu oli käynyt sen sijaan kuin syönyt eväitään. Kun seurue oli päättänyt siirtyä hevostensa pariin ja selkiin, Bailey oli pongahtanut paikaltaan ja kävellyt kellonajasta huolimatta Blaken luo yhtä innoissaan kuin aikaisemmin. Oli ihan hölmöä, että jotkut muut jännittivät tällaisia pimeämpiä reissuja. Hyvinhän se menokin oli mennyt, niin miksei paluu!
Bailey heilahti Blaken selkään ja etsi tiensä melko jonon eteen ja Alfien vierelle. Blake viihtyi rennon Lonallin vierellä ja Bailey miehen seurana. "Valmiina!" hän ilmoitti hymyillen maaston vetäjätädille katsottuaan ympärilleen ja kannusti poniruunan liikkeelle yön pimeyteen.

Aikaa kului, ja matka se vain jatkui jatkumistaan. Oliviaa alkoi hermostuttaa, mutta tyttö ei voinut irrottaa otettaan ohjista katsoakseen puhelintaan. Hänen oli ollut aneltava uutta puhelinta kokonainen elinikä, ja siltikin hänen oli täytynyt maksaa osa siitä itse kovalla työllä ansaituilla rahoilla. Hän ei ottaisi riskiä, että puhelin särkyisi tai katoaisi typerän hevosen säikkyessä jotain. Sillyn suipot korvat kuulostelivat ympäröivää pimeyttä, mustuudessa liikkuvien eläinten rapinaa. Täysiverinen liikkui kuin jousilla säpsyen ja ottaen dramaattisia sivuaskelia. Sen arvaamattomalta ja vauhkolta tuntuva käytös ahdisti Oliviaa, sillä hän ei nähnyt pimeydessä eikä halunnut eksyä keskelle asumattomia nummia - sillä sinne Rouva Price oli näköjään letkan johdattanut. Hermostunut ratsastaja puolestaan hermostutti täysiveristä entisestään. Onneksi hän saattoi ratsastaa Bexin vierellä. Niin noloa se olikin, Olivia luotti Bexin pelastavan hänet, jos Silly keksisi jotain tavallista typerämpää. Alla oleva maa oli epätasaista ja kosteaa. Tyttö puristi sormensa mustaan harjaan, kun täysiverinen kompastui kesyttömään aluskasvillisuuteen tai ehkä sen alla olevaan kuoppaan. Eikö heidän nyt olisi hyvänen aika pitänyt löytää jo tielle? Ja kotiinkin?
Aluskasvillisuus heräsi eloon, kun hevoset häiritsivät jonkin öisen otuksen puuhia, ja letkassa villisti tarttuva hermostus sai Sillyn viskaamaan päänsä ylös ja pyrkimään vauhtiin. Olivia takertui ohjaan - hän ei todellakaan tuli hevosen kiikuttamaksi - ja käänsi tamman napakasti päin Twisterin takaosaa. Vaikka se saisi kaviosta, ainakaan se ei pääsisi viemään häntä. Mitä Price kuvitteli tekevänsä? Cob haahusi kostealla nummella päämäärättömiä kiemuroita.
"Lähdetäänkö Greenridgeen?" Olivia kysyi Bexiltä yrittäen kätkeä ahdistuksen äänestään ja toivoi, että ikänsä seudulla maastoillut nainen johdattaisi heidät ongelmitta takaisin kotiin.

Yö oli kierähtänyt jo pitkälle aamuyön puolelle siinä vaiheessa, kun Rosings Parkista lähteneet ratsukot vihdoin selvisivät takaisin kotitallille kuka mitenkin. Romanttisesta kuunvalosta haaveillut Rouva Madeline Price oli saanut johtaa joukkoa aikansa, mutta yksi kerrallaan ratsukot olivat turhautuneet selvästi eksyneeseen, päämäärättömään haahuamiseen ja lähteneet kotiin. Osa Greenridgeen, osa Skeldale Houseen, osa Alleneille ja loput Rosings Parkiin. Useampi liittyi vaivihkaa alueen paremmin tuntevien seuraan päästäkseen kotiin ennen aamua. Yömaasto oli ollut kaukana Rouva Madeline Pricen maalaamasta idyllistä: pilkkopimeä, hyttysten riivaama ja täysin kaoottinen. Paulus oli kuullut, että joku epäonnekas oli pudonnut selästäkin, molskahtanut suoraan nummen kosteikoon. Mies itse oli vain laskeutunut satulasta, ennen kuin ahdistavasta, vauhkosta pimeydestä hermostunut Nimbus oli ehtinyt karata hänen altaan, ja taluttanut tammaa pätkissä pitkällä kotimatkalla. Sai olla viimeinen kerta, kun hän osallistuisi mihinkään näin naurettavaan. Yöllä kuului nukkua.