Be my cheer up-potion

Katerina ei voinut olla tyrskähtämättä, kun Miyato kurkki pöydän alta hänen kenkiään ja teki sitten huomion jota monelta mieheltä ei voinut odottaa.
”Olet epäilyttävän tietoinen korkokenkien mukavuudesta”, hän irvisti huvittuneena ja pyyhkäisi hiuksia korvan taa. Olisi hän niillä voinut hetken kävellä, mutta ei sitten, kun Miyato oli huolissaan.
”Ehdota sinä sitten jotain, kun tunnet vaatevalintaani sopivat aktiviteetit paremmin”, Kat hymyili vinosti ja pyöritteli päätään. Mistä tällaisia miehiä löytyi! Miyato oli liian huolehtiva, ei hän ollut tottunut sellaiseen. Vaikka heidän välinen leikkisä sanailunsa ihan hellyttävää olikin.

Ne vain näyttivät kävelyyn aivan epäsopivilta ja about itsemurhan välineiltä. Miyato virnisti toisen sanoille.
"Mmmh, ne vain näyttää itsemurhan välineiltä kävelyä ajatellen. Valitan, kotoani ei siis löydy kaapillista tuollaisia. Sitähän sinä ajattelit?"
Ehdota jotain? Hän vilkaisi kelloa. Vielä oli ihan siveellinen kellonaika pyytää Kat käymään.
"No voitaisiin tietysti mennä minun luo. Enkä yritä kuulostaa siltä että minulla olisi mielessä jotakin."

Katerina pyöräytti silmiään huvittuneena.
”En sentään”, hän vastasi huvittuneena vaikka nyt todella mietti, mitä luurankoja Miyatolla oli kaapissaan. Korkokenkiä, oikeasti? Millaisen miehen kanssa hän oikein oli treffeillä? Oli kuitenkin todella hurmaavaa, että toinen huolehti hänen jaloistaan.
”Se sopii hyvin”, Katerina vastasi sanomatta sanaakaan siihen, mitä hän oletti Miyatolla olevan mielessä. Ei hän tiennyt - siihen asti mies oli ollut niin herrasmiestä, ettei hän tiennyt mitä tuolta odottaa. Häntä ei kuitenkaan yhtään pelottanut lähteä toisen mukaan mikä oli varmasti ihan positiivista.
”Otetaanko taksi?” Kat varmisti tietämättä tarkasti missä Miyato asui. Ehkä hän oppisi enemmän toisesta päästessään tuon kotiin. Jännittävää.

Noh, proteesin lisäksi vain se että Katerina oli toinen nainen, jota hän oli tapaillut. Ja ettei hän ollut koskaan mennyt naisen kansa sänkyyn asti. Muuten hän oli täysin normaali! Hän nousi ja nyökkäsi tuon kysymykselle taksista. Onneksi lähistöllä oli taksitolppa ja tähän aikaan tiistaina vielä helposti takseja saatavilla, joten ei ollut ongelmaa. Hän auttoi baarissa takin Katerinan päälle herrasmiesmäisesti ja tarttui tuota nyt aivan oma-aloitteisesti kädestä. Hän käveli Katerinan kanssa taksille ja istui tuon kanssa taakse. Hän ei yrittänyt mitään, kunhan jutteli toisen kanssa. Miyato myös maksoi taksin ja asteli käsi kädessä Katerinan kanssa hänen asunnollensa.

Avattuaan asunnon oven hän päästi naisen ensin sisään.
"Hetty, odota!"
Se oli ollut tarpeellinen komenta. Punainen irlanninsetteri kävi istumaan eteisen ja olohuoneen väliselle ovelle, häntäänsä tyytyväisenä heiluttaen.
"Poikamiesboksini. Ja tuon punaisen paholaisen oletkin jo tavannut. Sano sille vapaa kun se saa tervehtiä sinua. Tervehdittyään se jättää sinut sitten rauhaan."
Miyato riisui takkinsa ja asteli edeltä laittamaan valot olohuoneeseen. Asunto oli neutraalisti ja tyylikkäästi sisustettu, häiritsevän siisti kun otti huomioon että siellä asui yksin nuori mies.

Kat piti onnessaan Miyaton kädestä kiinni ja päästi irti vasta tuon kotiovella ja vain siksi, että mies tarvitsi varmasti molemmat kätensä avatakseen oven. Hän astui sisään hämärään ja ennen kuin huomasikaan, edessä istui se rakki. Hän oli jo täysin unohtanut että Miyatolla oli sellainen ja yritti etsiä järkytyksen sijaan kasvoilleen hymyn. Ai että pitäisi käskeäkin? Vapaa? Hän riisui takkinsa naulaan ja tarjosi kättään punaiselle paholaiselle. Hän ei välittänyt koirista ja tämä oli vielä iso ja pitkäkarvainen - menisi vielä sotkemaan hänen vaatteensa.
”Vapaa?” Hän yritti varovasti ennen kuin seurasi Miyatoa pidemmälle asuntoon. Miksi hän ei osannut olla koirien kanssa kuten hevosten.
”Vai täällä sinä vietät villiä poikamiesaikaasi”, hän hymisi katsellen ympärilleen. Se oli ehdottomasti siistimpi ja paremmalla maulla sisustettu asunto kuin hänen omansa, joten hän alkoi pohtia, olivatko he aivan eri liigassa.

Saatuaan luvan setteri tuli perin maltillisesti tervehtimään naista, lähtien sitten omalle pedillensä nukkumaan. Se oli hyvin koulutettu ja osasi käyttäytyä myös kotona, ellei Miyato alkanut erikseen leikittää sitä. Hetty tiesi milloin sai riehua ja milloin ei. Ja tuskin olivat, Miyatolla oli vain ollut liikaa aikaa sisustaa ja lisäksi hän ei voinut sietää rumaa sisustusta. Se olisi omassa kodissa ajanut hänet hulluksi.
"Todella villiä. Käyn töissä ja touhuan Hettyn kanssa. Siinä on elämäni. Jos ei tällaisia satunnaisia toivonpilkahduksia sosiaalisuudesta oteta lukuun. Haluatko juotavaa tai jotain?"
Kirjahyllyssä oli Miyaton palkintoja, muutamia valokuvia (pari hänestä ja Andreasta viimevuodelta, Miyato oli niissä pyörätuolissa). Hän tykkäsi pitää muistoja vähän esillä. Hyviä sellaisia.

Katerina hymyili hurmaavasti kun Miyato puhui hänestä sivulauseessa. Kai hänet saattoi sosialisoinniksi lukea? Hän vilkuili ympärilleen ja nyökkäsi sitten juomaehdotukselle.
”Vaikka. Mitä sinulla olisi?” Hän kysyi ja ottaisi mitä vain mies tarjoaisi. Hän ei ollut nirso, mitä juomiin tuli, varsinkin jos niitä tarjosivat sellaiset herrasmiehet. Jotakin olisi kuitenkin mukava saada.
”Kuka hän on?” Nainen kysyi osoittaen kirjahyllyn kuvia. Kaunis nainen oli aina uhka, jos häneltä kysyttiin. Ei hän halunnut nähdä kuvia muista naisista deittailemansa miehen kirjahyllyssä, elleivät nuo sitten olleet sukulaisia. Ehkä tämä oli sisko tai serkku tai jotain.

"Vichyä, colaa, siideriä, viiniä. Siinä taisi olla vaihtoehdot. Ja sitten tietty kahvia ja teetä."
Miyato luetteli vaihtoehdot naiselle ja kääntyi katsomaan kuvaa jota tuo osoitti. Eikö Katerina tunnistanut Andreaa tallilta?
"Andrea Rowe. Kilpailee Coralla nykyään, kun minusta ei ole kolmen tähden kenttäkisoihin, enkä halua hukata hyvää hevosta."
Ei siis mitään sen kummempaa. Ei Kat mitään sillä tiedolla tekisi, että hän oli tapaillut tuota hetken, koska se oli hyytynyt molempien osalta siihen, että he näkivät toisensa sisaruksina. Eivät... Sillälailla.
"Ensimmäisiä ystäviä Englannissa. Kuin sisko."

”Viiniä?” Katerina ehdotti ja katseli pidempään kuvaa Miyatosta pyörätuolissa. Se saisi jo ilman naistakin hänet hieman epävarmaksi ja hän vilkaisi muutaman kerran nyt kävelevää miestä. Proteesi kummitteli mielessä eikä vastavammautuneen näkeminen kuvassa ainakaan parantanut tilannetta. Andrea, se sama Andrea, josta he olivat puhuneet aiemmin. Hyvä ystävä. Varmasti liian hyvä hänen tuurillaan. No, ei se olisi ensimmäinen kerta kun hän taistelisi miehestä.
”Aivan, Andrea”, Katerina mutisi venyttäen sanojaan ja hymyili. Hän kyllä löytäisi keinon heivata tämän heitukan Miyaton elämästä.
”Taisit olla tässä vielä aika huonossa kunnossa loukkaantumisesi jälkeen?”

Ei Andreaa Miyaton elämästä pois saisi, mutta ei kaksikon välillä kyllä mitään ollutkaan. Ei edes kyseenalaista ystävyyttä, vain miltein sisaruksellista rakkautta. Hän haki keittiöstä kaksi viinilasia ja pullon punaviiniä, palaten sopivasti täytettyjen lasien kanssa olohuoneeseen. Hän vilkaisi kuvaa ja nyökkäsi.
"Olin tainnut päästä sairaalasta pari kuukautta sitten ja asuin jo Lontoossa. Olin jo paremmassa kunnossa mutta en silti vielä oikein missään kunnossa."
Nyt hän ainakin näytti terveeltä, vain kun ei ajatellut tai nähnyt proteesia. Hän maistoi sitä punaviiniä ja viittasi toista istumaan sohvalle.
"Ei varmaan pitäisi pitää tuollaista esillä, mutta se on muistutus siitä etten käyttäydy ikinä enää niin kuin käyttäydyin heti päästyäni sairaalasta. Yritin ajaa kaikki pois läheltäni, aivan kaikki. En tullut huoneestani ulos... Kahteen viikkoon?"

Katerina otti viinilasin vastaan ja istuutui Miyaton mukana sohvalle. Hän hivuttautui lähelle ja kuunteli toisen sanoja kiinnostuneena. Hän ei tuntenut miestä, eikä nähnyt tuota yhtään sellaisena mitä kertomuksesta tuli ilmi, mutta kai se oli uskottava.
”Olet kokenut niin kovia”, Katerina sanoi myötätuntoisesti ja laski kätensä silittämään toisen reittä. Hän oli vain iloinen, ettei Miyato ollut enää se elämäänsä surkutteleva mies, josta hän oli juuri kuullut. Ainakin hänen läheisyytensä tuntui olevan ihan toivottua.

"No joo, mutta oli se silti ihan naurettavaa. Morland onneksi sai taottua järkeä päähän. Mutta se siitä nyyhkimisestä. Kerro jotain itsestäsi. Millanen paikka Ruotsi on?"
Hän ei halunnut surkutella omaa elämäänsä vaan tutustua lisää myös Katerinaan. Miyato vilkaisi reidellään olevaa kättä. Sentään se oli oikea jalka, Kat ei vahingossakaan osuisi ihon ja proteesin rajaan. Katse kohosi naisen kasvoihin ja hetken hän antoi luvan vain tuijotella toisen silmiä.

Katerina oli oikein onnellinen, että Miyato oli nyt siinä tilanteessa missä oli ja mitä ilmeisimmin synkät ajat olivat takana päin. Hän risti jalkansa manaten, ettei ollut valinnut treffeille vesirajahametta jotta voisi esitellä paljaita jalkojaan.
”Ruotsi on koti. Vaikka viihdynkin täällä, moni asia on siellä paremmin. Esimerkiksi kahvi. Vihaan englantilaista kahvia”, Kat naurahti pitäytyen mukavuusalueellaan kevyissä jutuissa.
”Ja siellä on oikeat vuodenajat. Vaikka lumi on suurimman osan ajasta kamalaa, ei valkoista joulua voita mikään. Onneksi pääsen edes jouluisin käymään isän luona.”

"Englantilainen kahvi on kamalaa."
Miyato myönsi, nyrpistäen kevyesti nenäänsä. Hän ei amerikkalaisenakaan osannut suhtautua brittien kahviin oikein. Se ei vain ollut hyvää.
"Varmaan kaunista. En ole ikinä asunut missään, missä tulisi oikeasti lunta. Täällä ei tule lunta ja ei sen enempää kyllä Phoenixissakaan. Aiotko jäädä tänne vai palata joskus Ruotsiin?"

”Ihana, että olet samaa mieltä. En ole tottunut juomaan teetäkään kunnolla, vaikka vissiin täällä pitäisi”, Kat hymähti ja leikitteli sormillaan Miyaton reidellä. Hänestä oli kamalaa ettei Miyato ollut asunut lumen keskellä, sillä hän muisti lapsuudestaan juurikin lumiset talvet.
”En tiedä, nyt ainakin haluan olla täällä”, hän vastasi mietiskellen ja siemaisi viiniään.
”Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jos vaikka löydän täältä miehen, niin mihin minä lähtisin”, Kat virnisti huultaan viettelevästi purren. Ehkä se mies olisi Miyato. Mitä isä sanoisikaan jos hän ilmoittaisi jäävänsä amerikkalais-japanilaisen kenttävalmentajan vuoksi loppuelämäkseen Englantiin.

"En taas osaa juoda teetä, se on outoa."
Olisi kai sitä huonomminkin voinut valita, vaikka nuorena vammautunut Miyato tuskin varsinaisesti oli se kenenkään unelmavävy. Osasi hän ainakin käyttäytyä ja kohdella muita hyvin, jos ei mitään muuta osannut.
"Niin, ellei sitten laahaa toista mukanaan."
Mies naurahti. Ei hän välttämättä olisi Englannista kenenkään takia minnekään lähtenyt, mutta ainahan sekin voisi olla vaihtoehto, jos toinen osapuoli haluaisi lähteä.

Katerina alkoi hymyillä jälleen hölmösti. Tarkoittiko Miyato todella, että jos heidän kevyt deittailunsa joskus päätyisi parisuhteeseen, tuo voisi harkita muuttoa Ruotsiin? Erikoista.
”Ja pakottaisin miesparan mukanani maahan, jonka kieltä hän ei puhu?” Hän naurahti heleästi ja painautui lähemmäs toista. Lähellä oli hyvä olla.

"Riippuu miehestä, mutta varmasti joku on kokenut pahempaakin."
Hän hymähti. Mies mietti hetken, ennen kuin vaihtoi viinilasin vasempaan käteen ja kietoi Katerinan puoleisen käden naisen niskan takaa tuon toiselle puolelle. Kerran tuo nyt oli painautunut lähemmäs, miksi hän ei samantien ottaisi naista kainaloon?

”Eikä ruotsi onneksi niin mahdoton kieli ole”, Kat hymähti ja nojautui enemmän kuin mielellään lämpimään kainaloon. Hän veti neuleensa hihoja hieman ylemmäs ja tyhjensi lasiaan.
”Mutta ei, en kaipaa sinne asumaan. Kotini on nykyään täällä.” Hän kaipasi ajoittain isäänsä ja joitakin kavereitaan, mutta erityisesti välit ystäviin olivat viilenneet rutkasti kun hän oli muuttanut. Tuskin siellä olisi enää samanlaista. Englanti oli toistaiseksi viihdyttänyt häntä tarpeeksi, erityisesti nyt, kun hän oli tutustunut edes hieman ihmisiin ja löytänyt vielä Miyatonkin. Mies ei selvästi kaivannut hänestä vain yhdenyönjuttua, mikä oli lohdullista ja sai hänet tuntemaan olonsa hyväksi.
”Ehkä lähdet joskus kanssani käymään Ruotsissa? Talvella, niin että on lunta. Ei siinä, on siellä kaunis kesäkin.”

Amerikkalainen ei harrastanut yhdenyönjuttuja. Se ei vain oikein sopinut hänelle, millään tavalla. Hän nautti enemmän ihan vain tapailemisesta ja sitten kaikesta mikä sen myötä tuli. Nyt ei tarvinnut ottaa edes paineita muiden ajatuksista, vanhoillisten englantilaistenkin silmissä tämä oli ihan hyväksyttävää.
"Ehkä. Mutta ei sitten mitään lumisotaa, sihtini on surkea. Osaan sihdata vain hevosen esteelle, en muuta."
Sormet sivelivät naisen olkapäätä, miyaton kurottautuessa pian laskemaan tyhjän viinilasin sohvapöydälle. Menisi se ilta näinkin, jutellessa ja oleskellessa.

”Minkä ikäisenä minua oikein pidät, 5-vuotiaana?” Katerina naurahti vaikka lumisota kuulosti kyllä hyvältä.
”Sitä paitsi, eihän naisia saa heitellä lumipalloilla. Minä sen sijaan voisin antaa sinulle kunnon lumipesun”, hän uhkaili leikkisästi ja ryysti viininsä loppuun jotta saattoi myös laskea tyhjän lasin pois. Katerina nosti jalat sohvalle sirosti koukkuun potkittuaan korkokengät ensin jaloistaan.

"Eikö joskus saa vähän lapsettaa? Ja älä, kiltti, pyydän. Hiukan armoa ihmiselle joka ei ole ikinä nähnyt kunnolla lunta."
Ei hän ainakaan jaksanut kovin usein olla kuoleman vakava ja vielä vähemmän esimerkiksi Teddyn seurassa. Tuon seurassa häntä tuppasi lapsettamaan muunmuassa aina. Miyato antoi Katille tilaa vaihtaa asentoaan, miettien olisiko ihan asiatonta tehdä muutakin kuin istua siinä. Kokeeksi hän päätyi painamaan kokeilevan suukon kainalossaan istuvan Katerinan suunpieleen.

”No mutta juuri siksi se olisi hienoa!” Katerina nauroi hellästi ja silitteli Miyaton reittä. Hän jäi katselemaan miestä pidemmäksi aikaa ja hämmentyi vain hetkeksi, kun sai suukon. Hän alkoi hymyillä hölmösti ja painoi uuden suukon miehen huuliin. Tämän kanssa sai kai edetä hitaammin, joten hän piti suudelman siistinä. Käsi kiipesi Miyaton vatsaa ylemmäs samalla kun hän painautui paremmin kainaloon.

Mikään tuskin hermostuttaisi Miyatoa siihen asti, kunnes vaatteet vähenisivät. Mutta kun eteni hitaasti, ei tarvinnut pelätä löytävänsä itseään siitä tilanteesta heti. Katerinan kädessä olevan viinilasin hän laski yhtälailla pöydälle. Käsi siirtyi vaaleiden hiusten alle niskaan, vetäen tuon kokeilevaan suudelmaan. Se ei ollut enää viaton suukko, mutta ei myöskään antanut viitteitä minkäänlaisista vaatimuksista enempään. Ihan vain se riittäisi.

Suudelma ei ollut enää yllätys ja Katerina saattoi vain mukautua siihen ja nauttia olostaan. Läheisyys tuntui kutkuttavan hyvältä eikä hänellä ollut mikään kiire edetä. Hän oli jo siihen mennessä ymmärtänyt Miyaton erilaiseksi kuin muut, eikä olettanut, että suutelu välttämättä johtaisi mihinkään. Ei sillä, ettei hän olisi halunnut, mutta kyllä häntä vähän hirvitti kohdata miehen proteesi niin läheltä. Ja se nyt olisi välttämätöntä jos he päätyisivät sänkyyn yhdessä.