Be my cheer up-potion

Miyato oli pyytänyt aiemmin tänään Katerinea drinkeille. Menkööt se toisista treffeistä. Hän ei tullut tänään paikalle autolla vaan taksilla, joten nainenkin saisi selviytyä omin keinoin paikalle. Hän oli sopinut tapaavansa tuon eräässä kohtalaisen tasokkaassa pikkubaarissa. Mies ei ollut aivan niin laittautunut kuin viimeksi, mutta hänen olemuksensa oli muutenkin aina todella siisti. Yllä oli siistit laivastonsiniset chinot ja mustat nahkakengät. Paitana sai toimia hyvin hennon vaaleansininen kauluspaita ja sen päälle oli vedetty siisti, harmaa bleiseri. Ja hyvä näin. Hän etsi katseellaan tuttuja kasvoja, saaden huomata olevansa vielä yksin siellä. Noh, jos Katerina ei tulisi, hän olisi ainakin valmiiksi baarissa, voiden vetää päänsä täyteen, jo valmiiksi kamalan päivän päätteeksi. Hän asteli tiskille ja tilasi juotavaa, siirtyen yhteen ikkunan vieressä olevista loosseista. Kevät alkoi jo saapua, onneksi. Senkin valama vähä toivo tosin katosi, kun ajattelikin sitä valmennusta.

Saatuaan kutsun uusilla treffeille, niin hän sen ainakin otti, oli Katerina ollut tallilla ja viimeistelemässä juuri Aleksein koulutreeniä. Tapansa mukaan hän vähät välitti hyvästä ratsastusetiketistä ja vastasi myöntävästi hevosen selästä käsin miettimättä ollenkaan. Hänellä oli ollut aikaa käydä läpi menneitä treffejä ja sen perusteella hän oli päättänyt antaa Miyatolle mahdollisuuden. Tuo oli jäänyt pyörimään mieleen turhankin tiiviisti joten ei ollut vaihtoehtoa kieltäytyä. Nainen oli laittautunut siististi, mutta rennosti ja pukeutunut farkkuihin ja vaaleaan neuleeseen kevättakkinsa alle. Jalassa olivat vähän uskaliaastikin keväiset korkoavokkaat ja vaikka hän oli taittanut matkansa sovitulle paikalle taksilla, oli hän saanut väistellä lammikoita. Katerina astui sisään baariin ja katseltuaan hetken ympärilleen hän huomasi tutut kasvot eräässä pöydässä ja suuntasi sinne.
”Hei, kiva nähdä”, hän tervehti ja odotti halausta, johon edelliskerta oli päättynyt.

Miyato nousi istumaan, halaten Katerinaa tervehdykseksi. Se oli ihan luonnollista, kerran viimeksi hyvästellessä nainen oli antanut halata.
"Haluatko juotavaa? Voin tarjota, kerran pyysinkin tänne."
Katerinan esitettyä jonkinlainen toivomus hän lähti hakemaan toivotunlaisen juoman tuolle. Palatessaan hän laski sen pöydälle ja istui tuota vastapäätä.
"Miten sinulla on mennyt?"
Kohteliasta kysellä toiselta ensin, ennen kuin hän vuodattaisi valmentamisen paskuutta.

Katerina heitti toiveen makeasta siideristä ja katseli miehen menoa hetken. Riisuttuaan takkinsa loossin nurkassa olevaan naulaan hän suoristeli vaatteensa vielä ennen kuin istuutui alas. Hän hymyili juoman kanssa palaavalle Miyatolle ja kiitti nyökäten.
”Ihan kivasti, Aleksei oli uskomattoman hieno tänään ja sain sovittua pari kouluvalmennusta ensi viikolle. Entä sinulla?” Kat vastasi hyvien tapojen mukaisesti ja siemaisi pillillä juomaansa. Hän jätti kertomatta että oli miettinyt Miyatoa vähän turhankin ahkeraan sitten viimetreffien, mutta ehkä se saisikin jäädä salaisuudeksi. Eihän hän liian innokas tahtonut olla.

"No hyvä. Kyllä se siitä kehittyy, jotkut kehittyy hitaasti."
Eihän Miyato tiennyt paljonko Katerina todellisuudessa harjoitteli tai sellaista. Hän oletti toisen harjoittelevan ahkerasti, tietenkin.
"Hirveästi. Valmensin tänään yhtä teiniä ja se paheksuva katse tuntui lyttäävän maanrakoon. Kaikki mitä käskin tekemään, oli paskaa ja sen hän kyllä näyttikin. Olin valmis irtisanoutumaan, kamala kakara."

Aleksei kehittyisi kyllä, Katerina halusi uskoa. Sinä päivänä se oli tuonut esille hänen unohtamansa potentiaalin ja liikkunut tavalla jota omistaja ei siltä ollut osannut enää odottaa. Ori oli kyllä hieno, kunhan hän keskittyi ja yhteistyö sujui.
”Voi ei”, nainen myötäeli Miyaton tuskaa ja ojensi kättään pöydän yli ottaakseen toisen käden omaansa lohduttavasti.
”Sinun olisi pitänyt olla kovempi ja laittaa se kakara töihin kunnolla välittämättä sen vastaväitteistä”, Kat arveli hymyillen ja toivoi, että hänen seuransa edes parantaisi toisen päivän.

"Olen kovin huono komentamaan. Ja en ole tottunut sellaiseen, yleensä olen valmennettavien suosikki."
Miyato hymähti. Hän oli niin surkea komentamaan ja käskyttämään.
"Kuulemma se kakara saa kaikki valmentajat repimään hiuksiaan."

”Kuulostaapa ihanalta ihmiseltä. Unohda se, eihän sun tarvitse sitä enää ottaa valmennuksiisi jos se on niin ikävä”, Kat arveli kysyvästi ja siemaisi juomaansa. Hän katseli hurmaavasti hymyillen seuralaistaan ja silitteli pöydällä toisen sormia omillaan hellästi.
”Tai ehkä voitte haukkua sitä valmentajien kesken siinä hienossa neuvotteluhuoneessanne minne muut eivät saa mennä”, Katerina virnisti hieman.

"Siitä voi tulla sanomista. Minä raasu kun en puhu edes mitään muuta kuin englantia, kaikki ymmärtävät sadatteluni. Tai no vähän japania, mutta en edes kirosanoja."
Hän virnisti hieman toispuoleisesti. Miten hän viihtyikään naisen kanssa iltaa viettäen. Tuolla oli mukava huumorintaju ja sopivan kipakka luonne , se oli huomattu viimeksi.
"Muuten kyllä. Ja luojan kiitos se on vain valmentajille niin ratsastajat eivät pamahda kuulemaan mitä heistä puhutaan. Kukaan valmentaja ei olisi hengissä jos se olisi niin."

Katerina nauroi Miyaton sanoille vitsikkäästi. Hänellä sentään oli rakas äidinkielensä ruotsi, mutta hänen nyt ei tarvinnut paljon peitellä sadattelujaan kun ei ollut töissä tallilla. Onneksi, sillä hän oli kovasuinen niin halutessaan eikä malttanut olla hiljaa jos tuli kohdelluksi huonosti tai kuuli mehevän juorun jonka varjolla pilkata ihmisiä.
”Puhutteko koskaan minusta?” Kat kysyi hymyillen viehkeästi ja kallisti päätään. Tuskin valmentajilla oli hänestä mitään sanottavaa, eikä hän oikeasti edes halunnut tietää, jos joku halusikin haukkua hänen suorituksensa. Olihan siellä toki ihana Troy, jonka kanssa hän oli flirttaillut puolin ja toisin jo pitkän aikaa ja päätynyt tuon kanssa samaan sänkyynkin. Se tuskin kuitenkaan oli asia, mistä valmentajat keskustelivat keskenään, vaikka miehillä joskus olikin tapana leveillä saavutuksillaan, joihin kauniiden naisten kaataminen tietysti kuului.

"Pelkkää pahaa tietenkin."
Miyato virnisti, sanansa olivat selvästi tarkoitettu vitsiksi. Ei hän ollut koskaan monestakaan ratsastajasta kuullut pahaa sanaa.
"Harvoista siellä aivan oikeasti puhumalla puhutaan. Ja silloin saa olla todella hyvä tai todella kamala. Niitäkään keskusteluja en ymmärrä kun ne käydään usein esimerkiksu saksaksi."

Katerina ei uskonut hetkeäkään että Miyato olisi tosissaan. Hän olisi toisaalta mieluusti ollut tallin puheenaihe, sillä huomio oli aina hauskaa, mutta ehkä parempi etteivät valmentajat juoruilleet hänestä.
”Voi sinua raukkaa. Jos tahdot, voin opettaa sinulle saksaa. Osaan tosin vain muutaman turhan sanan, joten siitä tuskin olisi apua”, Kat hymähti ja joi taas siideriään. Olipa hauskaa olla ulkona jonkun kanssa sillä lailla, ettei ollut ihan pynttäytynyt ja joutunut tanssimaan korkokengissään koko iltaa saadakseen vähän huomiota.

"Ei se auttaisi, minulla on todella surkea kielipää. Siis todella surkea, siksi en osaa puhua japaniakaan, vaikka isä on kovasti yrittänyt sitä opettaa."
Miyato naurahti naisen tarjoukselle. Ehei, siitä ei tulisi mitään. Hän oli se syy, jonka vuoksi japanilaisten sukulaisten piti puhua edes jokseenkin ymmärrettävää Englantia, ainakin nuoremman polven.
"Joten, niin mielelläni kuin olisinkin oppilaasi, ei minulla ole varaa maksaa värejä peittämään niitä kaikkia harmaita, jotak tuottaisin."

Ehkä parempi ettei Miyato tahtoisi oppia Katerinan opissa kieliä. Nainen osasi toki englantia ja ruotsia, mutta saksa oli hyvin hutera ja sisälsi mahdollisesti vain sanat lederhosen, scheisse ja achtung heiliger bimbam, koska ne olivat hauskoja.
”Hyvä, en halua missään nimessä menettää hiusväriäni”, Kat naurahti ja tyhjensi siiderilasinsa. Sehän oli mennyt nopeasti!
”Jos kielet ovat heikkoutesi, missä loistat?” Hän kysyi ja pyöritteli pilliä tyhjässä lasissa. Pitäisiköhän hänen tarjota seuraavat?

Miyato sai oikeasti miettiä.
"Ratsastus? En tiedä, olin aika keskinkertainen koulussa. En valmistunut loistavilla papereilla yliopistosta, todellakaan."
Hän hymähti ja vilkaisi laseja.
"Haluatko toisen samanlaisen?"
Hän voisi kyllä tarjota nekin, ihan hyvin. Ei hänelle rahasta pulaa kuitenkaan tulisi. Vastauksen saatuaan Miyato pyysi ohitse kulkevalta tarjoilijalta juomat heille.
"Entäs sinä sitten? Oletko salaa matematiikkanero?"

”Ratsastus on hyvä vastaus”, Katerina nyökytteli. Hän myöntyi ottamaan samanlaisen juoman ja hymyili kiitollisena herrasmiehelleen. Mistä sellaisia miehiä oikein löytyi? No, olihan se yksi vika, mutta Kat yritti unohtaa sen.
”En todellakaan”, hän nauroi matematiikkanerolle ja pudisteli päätään. Ei hän ollut erityisesti loistanut koulussa vaikka ihan kohtalaisesti olikin pärjännyt.
”Koulu ei koskaan ollut minua varten. Sain ihan hyvät arvosanat, mutta ei minulla varsinaisia intohimoja mihinkään ollut. Kielissä olen ollut kyllä ihan hyvä, mutta en ole niitä kovin monipuolisesti opiskellut.” Ehkä hän olisi voinut joskus olla vähän kunnianhimoisempi, mutta mitä turhia - isän rahoilla oli hyvä elää ja kun hän saisi perinnön, ei kenelläkään olisi enää syytä patistella häntä tylsään työelämään.
”Olen hyvä shoppailemaan ja tuhlaamaan rahaa”, Katerina naurahti, ”tai niin isä aina sanoo.”

Miyato nauroi toisen sanoille. Vai sellainen tyttö tuo oli isänsä mielestä? Hänen isällään oli vähän sama ajatus.
"Minun isäni valittaa vähän samasta asiasta. Tosin shoppailen hevoselleni enkä itselleni ja hän jaksoi aina valittaa paljonko kilpailuihin ja kaikkeen hevosiin liittyvään meni aikanaan rahaa. Nyt maksan itse Coran ylläpidon ja sponsori hoitaa kisamaksut, joten hänen ei tarvitse sitä enää kustantaa. Ei hän elämästä Englannissa juurikaan valita. Vain siitä etten ole stereotyyppinen aasialainen, eli nörtti."
Siitä hänen isänsä olisi pitänyt, pojasta joka sai kymppejä kaikesta.
"Oletko opiskellut mitään vai tullut tänne keskittymään vain ratsastukseen?"

Katerina hymyili Miyaton tuntiessa hänen tuskansa. Oli kamalaa, kun joku vahtasi rahan käyttöä melkein kuin ammatikseen!
”No, kyllä minullakin rahaa Alekseihin menee. Onneksi isä tietää sen eikä jaksa nalkuttaa kovin usein”, hän naurahti miettien niitä viime aikaisia puheluita. Hän ei halunnut tuottaa rakkaalle isälleen pettymystä, mutta totuus oli ettei Aleksei ollut niin tasokas kuin olisi toivonut ja hänenkin motivaationsa kilpailla joskus maailman huipulla olivat hiipuneet kun elämään oli tullut lisää sisältöä - kuten uusi kotimaa ja miehet.
”Ratsastamaan, vaikka isä muistaa aina painostaa minua hakemaan kouluun tai töihin. Hyvää hän vain tarkoittaa, mutta oikeasti haluaisin vain panostaa kouluratsastukseen.”

"Se painostus on kyllä kamalaa. Itse nyt opiskelin tutkinnon, mutta tuskin tulen koskaan tekemään sillä mitään."
Miyato mutisi vaisuna ja huokaisi syvään. Oli outoa miten hän ja Katerina jakoivat niin paljon samankaltaisia kokemuksia.
"Kiva kun suostuit lähtemään."

”No, ehkä isäsi on tyytyväinen jo tutkintoon”, Katerina arveli hiuksiaan heilauttaen. Hän elehti huomaamattaankin niin, että hurmaisi miehen entistä enemmän. Ei kai hän niin säälittävä ollut? No, ehkä vähän tykästynyt toiseen. Hän hymyili hölmösti Miyaton sanoille ja silitti tuon kättä hellästi pöydän yli.
”Mielellänihän minä, kun seura on noin upeaa.”

Miyaton teki mieli sanoa jotakin siitä, että viime tapaamisen valossa se ei ollut niin itsestäänselvää. Hän tyytyi kuitenkin olemaan hiljaa ja sulkemaan Katerinan kädet omiensa väliin.
"Ja sinä onnistuit piristämään, kuten toivoinkin."

Katerina naurahti onnellisena kun kuuli, että oli piristänyt Miyaton päivää. Ehkä mies vain sanoi niin, tai sitten tuon päivä todella oli ollut kamala ja tämä oli päivän paras hetki, mutta se tuntui silti hivelevän itsetuntoa. Nainen, joka ei ollut tottunut sellaisiin treffeihin ollenkaan, oli oikein otettu sellaisista kehuista.
”Hyvä”, hän sanoi hymyillen ja vilkaisi yhteen liitettyjä käsiä. Miten romanttista ja ihanaa!
”Ehkä unohdamme nyt kamalan valmennuksesi. Ehdit pyöritellä sitä mielessäsi myös huomenna”, Kat hymyili ja risti nilkkansa sirosti vaikka sitä ei pientä asennon vaihdosta lukuunottamatta huomannut.

Miyato ei oikein tiennyt, että mitä nyt sitten olisi pitänyt.
"Olisin kyllä muutenkin kysynyt sinua ulos uudeleenkin."
Ensimmäinen kerta oli sujunut ihan mukavasti, sitä pientä draamaa lukuunottamatta, joten miksi ei? Olisiko sillä niin väliä jos häneen sattuisi, Hän oli valmistautunut siihen Ainakin proteesinsa osalta, hän toivoi ettei Kat kuulisi mistään hänen historiastaan miesten kanssa. Joka voisi olla joillekin melkoinen deal breaker.

Katerina oli todella otettu siitä, että Miyato herrasmiehenä muisti tuoda ilmi sen miten halusi olla siellä hänen kanssaan. Se tuntui erityiseltä ja nainen ei halunnut edes miettiä, oliko toinen oikeasti sellainen kaikelle hameväelle.
”Olisitko halunnut lähteä vaikka iltakävelylle näiden jälkeen?” Kat ehdotti antamatta ilmeensäkään värähtää, vaikka hän muisti jalassaan olevat tappokengät joilla lyhytkin matka tuntui kidutukselta. Miyaton vuoksi, oikeastaan miesten ja huomion vuoksi, hän oli kuitenkin valmis mihin vain.

Miyato ei ollut sellainen tosiaankaan kaikille, hyvä jos oli saanut kerättyä itseään sen verran että olisi sellainen edes Katille. Hän kurtisti kulmiaan ja vilkaisi pöydän alle. Hän oli muistanut kenkävalinnan oikein.
"Jos koet haluavasi lähteä, mutta voimme myös tehdä jotain muuta. Jos et väkisin halua kävellä noilla pitkin kaupunkia."
Hän virnisti hieman ja silitteli naisen kämmenselkää peukalollaan.