Aina uuteen käy tie elämän

Jesse asetteli satulan telineeseen ja niputti suitset kyseenalaiselle sykkyrälle kun kiirehti kuullessaan Kitin sanat loimesta. Hän heitti loput tavarat vähän sinne päin paikoilleen ja käveli ripeästi kaverin perässä toiseen huoneeseen. Hän katseli kuinka Kit repi loimen syliinsä ja katseli silmät tuikkien upeaa punakultaista loimea supersankarikuvalla.
”Voi juma, ihan mahtava”, hän ihaili ja kosketti Iron Manin kuvaa varovasti kuin olisi pelännyt rikkovansa sen.
”Vähän muut ponit on kateellisia kun Acella niin komee loimi”, Jesse arveli lähtiessään mukaan karsinoille. Hän tarjoutui auttamaan Kitin ratsun loimittamisessa, sillä oma poni oli jo valmiina karsinassaan. Harmi, että heidän pitäisi vielä purkaa ne esteet, sillä se oli ihan tylsää.
”Sun äiti on tosi taitava kun teki tän”, poika kehui suoristaessaan harmaan ponin loimea sen selässä.

Kit nyökkäili rinta rottingilla ylpeyttä täynnä. Se oli ihan mahtava loimi. Mikään loimi ei koskaan vetäisi vertoja hänen poninsa Iron Man -loimelle. Vielä kun äiti suostuisi ostamaan uudet satulahuovat ja ompelemaan niihinkin kiinni jonkun Starkista kertovan merkin, hän olisi maailman onnellisin ponipoika.
"Niinpä", Kit nyökkäili jälleen. Kukapa ei olisi kateellinen Acen uudelle hienolle loimelle? Siskokin oli varmasti tuhahdellut niin kovasti vain sen takia, että oli kateudesta sanaton. Poika joutui hetken tasapainoilemaan uuden ja vanhan loimen välillä, ennenkö sai nykäistyä vanhan loimen alas Acen selästä. Siinä ei ollut enää montaakaan toimivaa ja kiinniolevaa solkea, joten uuden loimen ostamisele oli ollut ihan hyvä syy. Hän ihaili heidän kädenjälkeään kauempaa, kun mustanpäistärikkö pikkuponi seisoi punakultaisessa loimessaan.
"Yritin saada sen ostamaan uudet satulahuovat että se ois voinut ommella niihinkin jotain kivaa, mut kuulemma loimen täytyy nyt riittää. Höh. Ois ollu ihan mahtavaa jos Acella ois ollut koko setti supersankarijuttuja", hän huokaisi raskaasti kuin äiti olisi vähintäänkin perunut kesäloman ja seuraavan neljän vuoden joulut. Poika taputti poninsa kaulaa ennenkö livahti ulos karsinasta. Paras kai lähteä purkamaan niitä esteitä, ennenkö Jenna joutuisi muistuttamaan uudestaan.
"Miks esteradat pitää aina purkaa?" Poika nurisi ottaessaan suunnan kuuliaisesti tallin ovia kohden. Olisipa radan voinut vain jättää aloilleen. Ties vaikka hän olisi voinut hypätä sen huomennakin!

Jessen pitäisi ehdottomasti kinuta äidiltään uusia varusteita Mikalle. Ehkä hän voisi pyytää sellaisia joku ilta ja luvata tehdä vaikka kotitöitä niiden eteen. Pitäisihän hänenkin poninsa saada jotakin upeaa supersankari kamaa.
”No niinpä”, hän myötäili astuessaan ulos karsinasta ja suunnatessaan sitten pihalle esteiden pariin. Miksi esteet eivät aina voineet olla paikallaan, silloin rataa ei olisi koskaan tarvinnut purkaa tai rakentaa. Hänen mielestään se olisi hyvä idea. Poika pujahti aidan ali kentälle ja alkoi raahata ensimmäisenä olleen esteen puomia mukanaan kohti varastoa.
”Tää on ihan tylsää. Meinaa alkaa sataakin”, hän huomautti kun tunsi suuren pisaran nenänvarrellaan. Ei sade niin haitannut, mutta olisi kurjaa kastua ja palella. Kohtahan sitä lähdettäisiin jo kotiin, joten ehkä sillä ei ollut väliä.
”Lähdetäänkö joku päivä maastoon? Ehkä Bex voi tulla meidän kanssa”, Jesse ehdotti kantaessaan kokoonsa nähden liian suurta puomia sylissään.

Kit nyökkäili mukana. Oli suorastaan julmaa, että heidät pakotettiin purkamaan esterata. Eivät oikeat kilparatsastajat purkaneet ratoja tai koonneet niitä! Miksi heidän siis muka täytyi? Tässä ei oppinut yhtään mitään, mistä olisi hyötyä seuraaviin kisoihin tai estetunnille. Kuuliaisesti poika tarttui puomiin lähtien kiskomaan kolhuista puupuomia perässään kentän kostean hiekan halki.
"Hyi", poika irvisti ajatukselle sateesta. Miksi nyt juuri alkaisi sataa, kun he olivat ulkona eivätkä hetkeen pääsisi sisään, elleivät unohtaisi esteradan purkamista ja livahtaisi omille teilleen. Se huono puoli aikuisten läsnäolossa oli, että mokomat tuppasivat katsomaan heidän peräänsä, erityisesti silloin kun olisi vain toivonut, ettei kukaan huomaisi. Ajatus maastosta piristi. Kit nyökkäsi innoissaan ja sysäsi puomin käsistään pressulle.
"Joo, lähdetään todellaki!" Poika julisti. "Bex tietää varmasti parhaat reitit, joten tietty me otetaan se mukaan", hän lisäsi. Jessen ehdotus oli oikein hyvä ja sitä paitsi silloin hän ei rikkoisi äidilleen antamaa lupausta, kun ei lähtisi maastoon yksinään.
"Ehkä Bex voi ottaa kans ponin. Voidaan pitää ponimaasto", poika unelmoi palatessaan noutamaan seuraavaa puomia. Kyllä he saisivat esteradan purettua, kunhan vain jaksaisivat juosta edestakaisin. Jotenkin puomit tuntuivat painavan nyt niin paljon enemmän kuin silloin, kun niitä oli kiskonut paikoilleen kentälle ajatuksissaan esteitä jo hyppien.

Jesse raahasi kahta tolppaa mukanaan kohti kentän reunaa. Ehkä jos hän kuvittelisi olevansa supersankari, tehtävä olisi paljon hauskempi.
”Se olis kivaa”, hän hihkaisi ponimaastosta ja mietti miten mahtavaa olisi mennä poniporukassa hämärässä metsässä tai laukata pellolla. Hän ei ollutkaan aikoihin päässyt kunnolla maastoon. Hän asetteli estetolpat niin ja näin paikalleen ja lähti noutamaan lisää.
”Kilpailu, kumpi saa enemmän puomeja ja tolppia kerralla?” Poika innosti ja kahmi molempiin kainaloihin tolpat ja syliinsä vielä kolme puomia ennen kuin kaatui koko kasan kanssa maahan nauraen. Ehkä se ei ollut paras idea, jonka hän oli keksinyt, mutta kannatti yrittää.

"Joo!" Poika hihkaisi ja ampaisi seuraavan esteen luokse. Kit oli täysillä mukana kisassa, yrittäen epätoivoisesti keksiä, miten saisi mahdollisimman monta osaa esteradasta kantoonsa. Kaverin kaatuminen sai pojan hylkäämään oman yrityksensä ja suuntaamaan nauraen apuun.
"Hups", hän virnisti ja ojensi kättään nykäistäkseen kaverin jaloilleen kentän hiekasta. Pikainen vilkuilu ympärille paljasti, ettei esteitä enää ollut liian montaa jäljellä. Kisa tai ei, he saisivat kyllä purettua pienen ratansa ennen kuin sade yllättäisi.
"Voispa ponit opettaa purkamaan esteradan. Ace ja Mika saisi varmasti vedettyä ties kuinka monta puomia mukanaan kerralla", poika huokaisi, mutta lannistumatta tarttui kahteen puomiin lähtien raahaamaan niitä pois kentältä.

Jesse tarttui Kitin käteen ja kiskaisi itsensä ylös. Miksi hän oli edes ehdottanut sitä. Hän tarttui tottuneesti yhteen puomiin ja päätti vain ottaa nopeita askelia niin he saisivat sen tehtyä.
”Miksi se ei onnistuis, onhan kaikkia kärryhevosiakin. Täytyis kokeilla!” Jesse lähti mukaan Kitin ideaan ja siitä innostuneena otti pari laukka-askeltakin puomin kanssa jotta he saisivat homman ripeästi hoidettua. Hän kiikutti vielä loput omasta osuudestaan ja katseli tyytyväisenä esteistä tyhjää kenttää.
”Huh”, hän huokaisi vaikka pursusi edelleen uskomattomalla tavalla energiaa.
”Jäätkö sä vielä tallille? Äiti haluu varmaan lähtee heti”, hän sanoi huultaan mutristaen vaikka totta vie hänen vatsansa kurni jo ja kotona odottaisi mahdollisesti jotakin ruokaa.

"Joo", Kit hihkui innoissaan kiskoessaan kahta puomia kainaloissaan. Hiekkaan piirtyvät viivat olivat hyviä esteitä hypittäväksi, kun palasi tyhjin käsin noutamaan viimeistä tolppaa. Viimeisenkin tolpan ollessa kentän ulkopuolella pressun kätköissä, poika puhdisti hiekkaiset kätensä housujen reisiin. Se oli ollut varsinainen urheilusuoritus.
"Joo, pitää jäädä odottamaan että iskä ehtii hakemaan", Kit vastasi kohauttaen harteitaan. Odottamisesta ei olisi mitään harmia kun se tarkoittaisi, että hän sai jäädä rapsuttelemaan poneja pidemmäksi aikaa. Jos hän olisi oikein onnekas, hän saisi auttaa Bexiä jakamaan iltaruokia. Poika lähti suunnistamaan kohti tallia leveä hymy huulillaan.
"Mut me nähään taas pian. Ja mennään maastoon", poika suunnitteli innoissaan kulkiessaan.

Jesse asteli reippaasti tallia kohti ja nyökytteli kaverin sanoille.
”Niinpä, maastoon. Löydettäisiinkö Bex niin voitais kysyä heti koska sille sopisi?” Hän mietti kun avasi tallin ovea toiselle. Maastoon lähteminen kuulosti niin hyvältä, että hän olisi ollut valmis saman tien. Harmi, että he olivat jo hypänneet ja äiti varmasti halusi jo kotiin. Ehkä tuo malttaisi jättää hänet ensi kerralla ihan yksin jos hän kerran lähtisi maastoonkin. Ainahan sitä saattoi toivoa. Äiti oli vain välillä rasittava kun jaksoi muistuttaa kaikesta minkä hän kyllä hyvin osasi itsekin.

"Etsitään Bex", Kit innostui loikatessaan tallin puolelle. Teki mieli huhuilla punapäisen pikkunaisen perään, mutta Ava oli kehottanut välttelemään moista sähellystä. Kuulemma tallissa ei saisi pitää enempää meteliä kuin oli aivan välttämätöntä, sillä se oli hevosten koti. Hänen teki usein tiukkaa muistaa kaikki säännöt, joita tallikäytökseen tuli, vaikka poika parhaansa yrittikin. Hevosten hyvinvointi oli tärkeää. Poika haahuili käytävillä etsimässä punapäätä, kurkkien niin rehuvarastoon kuin toimistoonkin turhaan.
"Miksi Bexiä ei koskaan löydy silloin kun sitä tarvitsisi, mutta heti jos et halua kenenkään näkevän, kaikki pyörivät ympärillä", Kit mutisi potkaistessaan tallikäytävälle hevosten kavioista pudonnutta multakimpaletta.
"Mihin minua tarvitaan?" Punapään ääni kantautui tallin ovelta, kun nainen talutti sisään suurta kimoa ruunaa, joka näytti sikailevan narussa siitä huolimatta, että riimunnaru oli sullottu hevosen suuhun. Kit koki parhaaksi väistää kauemmas, kun Bex sujautti Solon karsinaan.

Jesse nyökkäsi ja katseli ympärilleen tallissa Kitin mukana. Hänkään ei löytänyt naista. Mikä harmi! Hän oli jo valittamassa toisen mukana ääneen aikuisen katoamistemppua kun kuuli ja näki tuon Solon kanssa. Jesse siirtyi kunnioittavasti myös kauemmas Kitin mukana, sillä ei halunnut isoa hevosta päälleen.
”Voidaanko mennä maaston joku päivä?” Jesse kysyi innokkaasti ja astui heti lähemmäs kun kimo oli karsinassaan. Hän katseli suloisilla nappisilmillään Bexiä ja nosti kätensä rukousasentoon.
”Jooko, please?”

Punapää tuijotti hetken poikia, jotka molemmat näyttivät nälkäisiltä koiranpennuilta. Tältäkö hänen äidistään tuntui, kun tuntilaiset saapuivat pyytämään hevosten vaihtoja? Ei, sillä Ava ei taipunut helpolla moisiin. Hän sen sijaan ei voisi sanoa pikkupojille ei vaikka miten täytyisi.
"Totta kai", nainen lupasi ja Kit löi heti nyrkillä ilmaa innoissaan. "Tuutteko huomenna tallille?"
"Mä tuun ainakin", Kit nyökkäsi päättäväisesti. Ihan sama mitä vanhemmat sanoisivat. Hän tulisi aivan varmasti, erityisesti jos se tarkoittaisi, että hän pääsisi maastolenkille Bexin ja Jessen kanssa. Poika saattoi vain kuvitella, miten hienolta he näyttäisivät laukatessaan pitkin maastopolkuja poneillaan. Bexilläkin olisi totta kai poni ratsunaan, etteivät he jäisi jälkeen. Tai ehkä naisella olisi suuri hevonen, ja he joutuisivat laukkaamaan silloinkin kun nainen ravasi, jotta pysyisivät mukana. Joo! Se olisi melkeinpä parempi vaihtoehto. Maastossa ei voinut koskaan laukata liikaa.

”Jes!” Jesse sihahti hiljaa ettei pelästyttäisi hevosia. Hän olisi voinut hyppiä innosta!
”Totta kai”, hän lupasi vilkaisematta äitinsä suuntaan. Kyllä hän pääsisi, pakko olisi jos hänelle tarjottiin maastoa. Poika vilkaisi Kitiin riemuissaan ja mietti, että seuraavasta päivästä tulisi paras ikinä. Bex tiesi parhaat maastot ja varmasti päästäisi heidät laukkaamaan ja ehkä jopa hyppäämään pari puunrunkoa matkalla.
”Ponipoweria!” Hän nauroi ja nosti kättään jotta Kit voisi läpsäyttää sitä. Miksi he eivät aiemmin tulleet ajatelleeksi tätä?
”Sopiiko joskus koulun jälkeen, vaikka viideltä?” Jesse kysyi arvellen että se voisi olla hyvä aika. Pitäisi ehkä varmistaa äidiltä mutta tuo taisi olla jo autolla. Ai niin, pitiköhän hänen jo lähteä? Ponimaasto oli kuitenkin paljon kiinnostavampi ja niin poika jäi vielä hetkeksi.

Poikien into oli tarttuvaa laatua, se Bexin oli myönnettävä, sillä yllättäen nainenkin tunsi innostuvansa ajatuksesta, jossa kävisi maastolenkillä kahden pikkupojan kanssa. Kit läpsäytti Jessen kohotettua kämmentä leveästi hymyillen. Ponipoweria todellakin!
"Viideltä käy hyvin. Olen täällä koko päivän, että etsikää mut kun olette valmiita lähtemään", Bex lupasi nauraen. Saisi nähdä, mitä mieltä äiti olisi moisesta suunnitelmasta iltapäivän ratoksi, mutta se olisi huomisen murhe.
"Jes! Huomisesta tulee ihan paras", Kit intoili painaen tarkasti mieleensä sovitun kellonajan. Hän olisi täällä viideltä, vaikka joutuisi kävelemään koko matkan kotoa tallille. Äiti ei voisi mitenkään kieltää, kun Bex oli luvannut viedä heidät maastoon.
"Nähdään siis huomenna", punapää naurahti napaten seuraavan riimunnarun käteensä lähteäkseen hakemaan seuraavaa sisällä yöpyvää ratsua tarhasta. Kit lähestulkoon pomppi paikallaan.
"Tää oli paras idea ikinä!" Poika julisti nauraen ja lähti hyppimään tallin ovelle. Isä tuskin olisi vielä ehtinyt hakemaan, mutta hän voisi aina kurkistaa ovelta, näkyikö tallipihalla tuttua autoa.

Jesse kihisi intoa lähteä maastoon ja kun Bex katosi ovesta, hänkin saattoi ottaa pari loikkaa vain iloitakseen.
”Todellakin! Ei juma, huomenna päästään maastoon, jes!” Hän riemuitsi ja kiirehti nuoremman perässä ovelle. Hän vilkaisi äitiään auton ratissa. Tuo viittoi häntä tulemaan vähän jo kärsimättömän näköisenä ja poika huokaisi. Mikään ei kuitenkaan voisi pilata hänen iloaan tulevasta maastosta.
”Huomenna nähdään sitten. Mä tuun niin äkkiä ku pääsen koulusta että varmasti oon ajoissa”, hän lupasi ja heilutti villisti lähtiessään kohti äidin autoa. Hän hyppäsi kyytiin ja ennen kuin ovi oli kiinni, hän selosti äidille koko tarinan. Onneksi tuolla ei ollut mitään vastaan sanomista.

Kit ei malttanut odottaa huomista. Olisi ihan mahtavaa mennä maastoon ilman kokonaista letkaa tuntiratsastajia. Bex näyttäisi varmasti parhaat reitit ja veisi heidät oikein kunnon seikkailulle. Eikö huominen voisi tulla jo?
"Huomiseen! Mä kans. Ei täst voi myöhästyä", hän huolehti ja vilkutti iloisesti autolle säntäävälle kaverilleen. Poika kävi rapsuttelemassa poniaan odotellessaan omaa kyytiään ja päätyi selostamaan koko huomisen päivän suunnitelman mustanpäistärikölle poniruunalle innokkaasti käsillään huitoen. Onneksi Ace ei laittanut pahakseen, vaikka muutamankin kerran innokkaassa kaaressa heilahtava käsi kävi lähellä poniruunan päätä. Lopulta Kit riisui loimen poniltaan ja talutti sen ulos muiden pihatossa asuvien sekaan. Silly saisi karsinansa takaisin, mokoman hienohelman kun piti saada asua sisällä. Poika loikki takaisin etupihalle tutun auton nähdessään ja kiipesi kyytiin sännäten niin vauhdikkaaseen selitykseen, ettei isällä ollut toivoakaan pysyä perässä. Harmaantuva mies vain huokaisi hiljaa ja käänsi radiota hiljemmalle, kun pojan papatus täytti perheen käytössä kolhiintuneen auton.

Seuraavana päivänä Jesse ei ollut voida keskittyä lainkaan koulussa. Hänen oli vaikea puhua kavereille, kun vain muutama luokan tyttö ymmärsi ratsastuksesta ja eihän tyttöjen kanssa voinut puhua. Hän juoksi intoa täynnä kotiinsa suoraan koulusta, meinaten kerran rynnätä punaisiin valoihin ja huolimattomasti suojatien yli, mutta selvisi hyvin kotitalolle ja sisään ulko-ovesta. Avaimet lensivät kaaressa eteisen pöydälle ja vauhdilla toiselta puolen alas, niin kovasti hän kiirehti kotiläksyjen pariin, jotta ehtisi sovittuun maastoon. Äiti tulisi pian kotiin, sitten hän saisi ruokaa ja sitten he voisivat mennä. Äiti oli lisäksi luvannut että antaisi hänen olla rauhassa iltaan asti ja viettäisi sen ajan jossakin - Jesse ei tiennyt missä eikä se kiinnostanut. Ilta tallilla kuulosti seikkailulta!

Vanhemman vuosimallin perheauto kaartoi Greenridgen pihaan ja auringon tanssiessa pieninä säteinä pilven reunalta Jesse hyppäsi pois kyydistä ja huiskutti äitilleen hyvästit. Hän hypähteli pitkin loikin halki tallipihan sinisissä ratsastushousuissaan ja saappaissaan ja avasi tallin oven hiljaa rauhoittuen jopa kävelemään. Olikohan Kit jo siellä? Se selviäisi pian. Hän lähti reippaasti kiertämään tallia vieden kypäränsä poninsa karsinan luo ensimmäisenä. Ehkä hän voisi jo hakea Mikan sisälle, vaikka aikaa oli vielä reilusti.

Kit olisi mielellään jättänyt matematiikan tunnin kokonaan väliin, sillä yleisestikin oli vaikea keskittyä monimutkaisiin tehtäviin, mutta tänään se oli mahdotonta. Häntä ei kiinnostanut, kuka oli ostanut kuinka monta appelsiinia ja millä hinnalla, kun hän vain halusi päästä maastoon Jessen ja Bexin kanssa. Ponimaasto ei ollut koskaan kuulostanut mahtavammalta kuin nyt. Äiti oli ollut epäluuloinen ja Kit oli nähnyt, miten aikuinen oli hetken pohtinut koko retken kieltämistä, mutta onneksi jatkuva mankuminen ja isän lupaus, että tuo puhuisi vielä ennen retkeä tallin kanssa oli saanut äidinkin sille kannalle, että maastoretki kannattaisi. Kit oli tehnyt läksynsä hutaisten ja joutunut siitä hyvästä tekemään ne vielä uudestaan, ennenkö lopulta saattoi hypätä auton kyytiin ratsastusvarusteissaan.

Tuskin auto oli pysähtynyt, kun Kit oli jo singonnut reppu selässä ulos ja juossut tallin oville. Hän pujahti sisään ja heitti reppunsa huolettomasti Sillyn karsinan eteen. Siskon typerä iso hevonen oli ulkona, joten hän voisi hyvin käyttää karsinaa Acea varten. Mikan karsinan edessä oleva kypärä kertoi kaverin olevan jo tallilla, joten poika ryntäsi vauhdilla hakemaan mustanpäistärikköä poniaan pihatosta. Oli typerää, että Ace asui kaikenaikaa ulkona, mutta äiti oli ollut asiassa ehdoton. Vanhemmat eivät ymmärtäneet poneista mitään. Kit talutti reippaan pikkuponinsa sisään ja sujautti Sillyn karsinaan, ennenkö säntäsi tervehtimään ystäväänsä.
"Tästä tulee ihan parasta!" Poika hihkaisi varsinaisen tervehdyksen sijaan ja taputti innoissaan kämmeniään yhteen. "Koulupäivä tuntui ihan loputtomalta."

Jesse oli hakenut Mikansa tarhasta ja taluttanut ponin karsinaan. Hän huomasi Kitin ja Acen ja ryntäsi karsinasta niin että jätti ovenkin auki. Hänen intonsa oli samaa luokkaa toisen kanssa, kun hän mietti suunniteltua maastoretkeä.
”Niin munkin! Ja sit piti vielä tehdä läksyt ja kaikkea”, Jesse muisti marista. Hän huomasi sivusilmällä karsinasta hiljalleen käytävälle valuvan saksalaisen poninsa ja kiirehti nauraen työntämään sen takaisin. Ehkä olisi ollut ihan fiksua laittaa se kiinni, mutta ei sellaista voinut muistaa. Hän sulki karsinan oven ja lähti sitten hakemaan ratsunsa harjoja jotta saisi sen kuntoon.
”Mihinhän me mennään, mitä luulet?” Hän kyseli Kitiltä hypellessään melkein liiankin vauhdikkaasti pitkin tallikäytävää. Hän mietti minkä ratsun Bex ottaisi ja oliko tuo edes muistanut koko maastoa. Eihän hän ollut nähnyt naista ollenkaan, vaikka kello ei vielä paljon tainnut ollakaan. Hän vain olisi ollut valmis lähtemään heti!
”Pitäiskö laittaa siniset vai punaset varusteet”, Jesse mietti katsellessaan varustehuoneessa hevosensa varusteita. Hän olisi mielellään laittanut ihanan vaaleanruskean satulan, mutta äiti sanoi että se oli vain esteille joten hänen täytyisi kai tyytyä mustiin. Satulahuovan hän sentään voisi vaihtaa mieleisekseen.
”Millaset laitat Acelle?”

"Joo, mä jouduin tekemään läksyt vielä kahdesti kun ne ei menny ihan oikein ekalla kertaa", Kit irvisti tarttuen heti tilaisuuteen valittaa koulusta. Koulunkäynti oli niin turhaa! Hän olisi paljon mieluummin viettänyt päivänsä tallilla oppimassa kaiken mahdollisen hevosista kuin laskemassa alennuksessa olevien appelsiinien kilohintoja. Hän ei koskaan tekisi moisella tiedolla mitään, mutta kaikki mitä tallilla oppi hevosista, olivat taitoja joita tarvitsi aina.
"En yhtään tiiä", poika vastasi sulkien reippaasti Acen valloittaman karsinan oven voidakseen kiitää Jessen seurana varustehuoneelle. "Ois kyl makeeta käydä jossain vähän kauempana, mihin ei tunneilla koskaan päästä." Ihan mihin tahansa he menisivät, se olisi kuitenkin aivan upeaa, siitä Kit oli varma. Poika mittaili katseellaan oman poninsa kuluneita varusteita ja siristi silmiään kuin tekisi maailman tärkeintä päätöstä. Sehän tämä toisaalta oli.
"Mä laitan Acelle punaisen huovan", poika päätti hetken omia vaihtoehtojaan tuijotettuaan. Kyllä, punainen näyttäisi hyvältä. "Siinä ei ehkä oo supersankareita, mutta ainakin se on Iron Manin värinen!" Hän kiskoi satulan telineeltä lattialle ja irroitti huovan vaihtaakseen tilalle punaisen version, joka oli ollut telineellä satulan alla. Hän oli jossakin kohtaa kyllästynyt juoksemaan aina yläkerran kaapeille asti kun halusi vaihtaa huopaa, joten Acen kaksi huopaa olivat molemmat satulatelineellä lähestulkoon aina, toinen kiinni satulassa ja toinen kaiken alla odottamassa, että hän haluaisi vaihtaa taas väriä.
"Toivottavasti Bex ei oo taas unohtanut", poika murehti kiinnittäessään uutta huopaa paikoilleen. Ehkä nainen oli vain valitsemassa itselleen ponia. Ei kai nainen nyt ilman heitä olisi voinut lähteä, kun he olivat näin kamalasti ajoissakin? "Se unohti viimeks ku hypättiin tunnilla että sen ois pitänyt koota meille rata sillä aikaa kun varustettiin hevosia", hän kertoi nauraen.

Jesse irvisti myötätuntoisena Kitille kun kuuli tuon koulutehtävistä. Harmi! Hän oli selvinnyt onneksi vain kerralla, mutta äiti ei toisaalta ollut viitsinyt tarkistaa niitä ja luotti häneen ja siihen, että opettaja tekisi hommansa. Onneksi niin, koska muuten hän saattaisi edelleen istua tekemässä läksyjä.
”Hei joo, pyydetään et Bex vie meidät johonkin missä ei oo käyty”, hän päätti ja valikoi satulahuovan sen mukaan, mikä löytyi jo satulasta. Sininen, sillä siis mennään. Hän leikitteli hetken ajatuksella, että heillä olisi saman väriset varusteet, mutta antoi olla - hauskaa heillä kuitenkin olisi. He voisivat olla erivärisiä supersankareita poneineen. Hän voisi olla vaikka Mustanaamio, kai sininen huopa ja mustat varusteet riittäisivät sellaiseen. Poika nappasi harjat ja suojat mukaansa. Hän nauroi ajatukselle Bexistä unohtamassa radan estetunnille. Miten sellainen oli mahdollista!
”Eikä!” Hän nauroi miettien mikä tragedia se olisi.
”Jos sitä ei kohta näy, haetaan sille joku ratsu ja laitetaan se kuntoon, niin se sitten pääsee lähtemään meidän kanssa.”

Kit nyökkäili mukana. Ehdottomasti! He lähtisivät seikkailulle. Saatuaan vaihdettua huovan, poika nappasi satulan reippaasti kantoonsa. Yhtä hyvin kaiken voisi viedä kerralla karsinalle, niin ei tarvitsisi juosta etukäteen. Moinen tosin vaati melkoista tasapainottelua, että pienille käsille sai kasattua niin satulan, suitset, harjapakin kuin suojatkin.
"Joo, tehään niin", poika vastasi nyökytellen ennenkö lähti pienoisen tavaravuorensa kera tallikäytävälle, joka kuhisi ratsastuskoulun väkeä. Varusteiden hylkäys tavanomaisesti Sillyn asuttaman karsinan eteen onnistui juuri, kun suojat olivat joka tapauksessa putomassa satulan päältä. Hän nauroi potkaisten kauemmas kierineet suojat takaisin muiden varusteiden sekaan. Poika aukaisi karsinanoven levälleen ja kävi puhdistamaan poniaan. Puuha kuitenkin katkesi lyhyeen, kun tallin alakäytävä lähestulkoon räjähti kaikkien ratsastuskoululaisten puhjetessa yhtä aikaa puheeseen. Kit vilkaisi Jessen suuntaan ennenkö livahti karsinasta uteliaana siitä, mitä tallilla tällä kertaa tapahtui. Täällä tapahtui aina niin paljon! Bex erottui hyvin ratsastuskoululaisten seasta taluttaessaan tummanruunikkoa sukkajalkaista ponia, jolle kaikki käytävällä tekivät tilaa. Bex vastaili kysymystulvaan nauraen samalla kun houkutteli hörisevää ruunaa mukanaan rauhallisemmalle käytävälle.

"Menkääs nyt siitä laittamaan tuntiratsunne kuntoon", nainen naurahti viimeisille mukana roikkuville tuntiratsastajille viedessään poniruunan tyhjään karsinaan.
"Eikö toi ole uusi poni? Ethän sä ole aiemmin nähnyt tota?" Kit supisi suupielestään Jesselle katse tiukasti tummassa ponissa, jonka Bex sitoi karsinan kaltereihin. Miten jännittävää! Hänen teki mieli heti rynnätä kyselemään Bexiltä samaan tapaan kuin tuntiratsastajat olivat hetkeä aiemmin tehneet, mutta muisti sentään sulkea Acen oven ennen sitä.
"Bex, kai sä muistat että sun piti lähteä meidän kanssa maastoon?" Poika kysyi katse tiiviisti uudessa poniruunassa. Saisipa hän sen ensimmäisenä ryhmässään tunnille! Se olisi kerrassaan makeeta.
"Totta kai, joko teidän ponit on valmiina?" Punapää vastasi naurahtaen ja pyyhki kämmeniään ratsastushousuihinsa astuessaan käytävän puolelle. Kitin helpotus oli suunnaton, kun uusi poni ei ollut sekoittanut Bexin suunnitelmia maastoretkestä.

Jesse oli alkanut harjata kirjavaa poniaan kun havahtui Kitin lailla hälinään. Mitä oikein tapahtui? Hän astui ulos karsinasta kurkkimaan, mistä oikein supistiin ja näki Bexin uuden ponin kanssa. Hän vilkaisi Kitiin innoissaan - tämäkö oli se poni, josta oli puhuttu jo vaikka kuinka kauan.
”En oo. Se on varmasti se uus”, Jesse kuiskasi innostuksen vallassa ja työnsi puolihuolimattomasti Mikan oven kiinni kun lähti kipittämään Kitin perässä. Hän halusi maastoon, oliko heidät ihan unohdettu. Hän seurasi kaveriaan ja tapitti ruskeilla silmillään uteliaana ponia.
”Lähdetkö sä tolla?” Hänen oli kysyttävä ennen kuin hän palaisi laittamaan omaa ratsuaan kuntoon. Kyllä se ihan pian olisi valmis! Jossakin pojan selän takana Mika hamuili heiniä käytävän puolelta ja otti varovaisia askelia ulos karsinasta. Hups.

Kit nyökytteli. Niin sen täytyi olla, mutta hän oli kuvitellut sen tulevan vasta sunnuntaina. Miksi kukaan luopuisi ponistaan ennen viikonloppua? Lauantaihan oli paras päivä ratsastaa, kun ei ollut koulua.
"Niin aattelin", Bex naurahti sulkien puolihuolimattomasti karsinan oven perässään. Poniruuna seisoi jo kiinnisidottuna, mutta ehkä oli parempi pelata varman päälle. "Kunhan ette kerro kenellekään, jos se viskaa minut pusikkoon", nainen lisäsi virnistäen ottaessaan suunnan varustehuoneelle. Kit kääntyi katsomaan Jesseä hädin tuskin aloillaan pysyen.
"Me ollaan ekat jotka näkee uuden ponin ratsuna", poika supisi silmät suurina vilkuillen jatkuvasti tummanruunikon ponin päätä. Vasta hetkeä myöhemmin hän tajusi, että omakin poni pitäisi laittaa kuntoon, jos he maastoon mielivät. Viimeinen vilkaisu uuteen poniin, ennenkö hän kääntyi ja hyppelehti takaisin Acen luokse käyden poninsa harjaukseen uudistuneella tarmolla.
"Millainenkohan se on? Oispa se reipas. Mimi on ihan liian laiska", poika pohdiskeli valittava sävy ääneen eksyen, kun hän muisteli valkeaksi kimoutunutta ponitammaa, jolla joutui silloin tällöin tunteja menemään. Hän olisi mielellään mennyt vain Acella ja Happyllä sekä satunnaisesti Chaoksella, mutta Ava tykkäsi antaa hänelle myös Mimiä ja Pradaa. Kuulemma se opetti paljon, kun ratsu ei aina ollut samanlainen.

Jesse oli onnessaan kun tajusi Kitin sanojen jälkeen, että he tosiaan pääsisivät ensi kertaa näkemään uuden ponin ratsuna.
”Ehkä Bex antaa meidän kokeilla sitä maastossa”, hän haaveili palatessaan käytävälle puoliksi karanneen poninsa luo. Hän työnsi ruunan nauraen takaisin sisälle ja jatkoi sen harjaamista nyt vauhdikkaammin. Hän halusi jo maastoon!
”Se näyttää kivalta. Reippaat ratsut on niin paljon kivempia kun laiskat”, Jesse myötäili kaverinsa sanoja ja suojitti Mikan maastoa varten. Hän muisti tällä kertaa laittaa oven kiinni kun lähti hakemaan varustehuoneeseen jääneitä satulaa ja suitsia. Katse seurasi enemmän uutta ponia kuin sitä, mitä hän teki, mutta ratsu sai satulan oikeinpäin selkäänsä ja suitsienkin hihnat menivät kuin vahingossa hyvin kiinni. Poika painoi kypärän päähänsä ja kiinnitti turvaliivin lämpimän takkinsa alle. Hän ei malttanut odottaa!
”Joko mennään?” Hän kysyi Kitiltä ja vilkaisi, missä vaiheessa Bex on. Hän pelkäsi koko ajan että nainen jättäisi ponin varustuksen kesken ja unohtaisi lupauksensa maastosta. Ei kai niin voinut käydä, mutta se oli pikkupojan pahin pelko sillä hetkellä.